[Arthur] Conan Doyle – [Kristian] Huitula: Sherlock Holmes ja vampyyrit. [Tampere?] 1995: [Kristian Huitula?]. 62[+2] s.
Sarjakuvataiteilija Kristian Huitulan ensimmäinen julkaisu oli Sherlock Holmes ja vampyyrit vuodelta 1995. Albumissa ei tosin tekijän etunimeä mainita lainkaan. Sen sijaan siinä kyllä mainitaan sinänsä ihan oikeutetusta Arthur Conan Doylen nimi ja kerrotaan sarjakuvan perustuvan ACD:n kertomukseen. Kuitenkin hyvin pian käy selväksi, ettei asia ole näin yksioikoinen.
Doylen novelli The Adventure of the Sussex Vampire (1924) on 53. Sherlock Holmes -kertomus, joka yhdistelee tavanomaiseen päättelydekkariin ripauksen gotiikkaa. Englantilaisen herrasmiehen perulainen vaimo jää kiinni heidän vastasyntyneen lapsensa kaulalta veri suupielistään noruen. On kuitenkin tapahtunut väärinkäsitys, ja lopulta vähemmän yliluonnollinen muta vääristynyt kiintymyssuhde on kaiken taustalla.
Huitulan versio sen sijaan pohjaa Doylen kertomuksen filmatisointiin Granadan tuottamassa tv-sarjassa. Sen The Last Vampyre -jaksossa (1993) tarinaa on laajennettu huomattavasti, ja siihen on esimerkiksi tuotu aivan uusi hahmo, kyläläisissä uskomuksiin pohjaavaa pelkoa herättävä herra Stockton. Jeremy Paulin käsikirjoitus onkin siirtynyt lähes sellaisenaan Huitulalle. Samoin Holmesin piirteet ovat selvästi sarjassa pääosaa esittäneen Jeremy Brettin.
Kuvallisesti sarjakuva on vaihteleva. Parhaimmillaan Huitulan kuvakerronta on melko hyvä. Varsinkin pari nopeaa toimintajaksoa on kuvattu vaikuttavasti. Yleisilme on kuitenkin liian tunkkainen ja levoton, mikä johtunee täyteen ahdetuista sivuista, jatkuvasti epäsäännöllisestä ruutujaosta ja paikoin runsaasta tekstistä. Huitulan toisaalta ilmeikkäät paksun tussin vedot saavat seurakseen hyvin terävän ja ohuen viivan. Jälki sopii mainiosti taustoihin ja maisemiin sekä erilaiseen efekteihin, mutta ihmiskasvoissa piilee sen heikkous. Paikoin hahmot näyttävät suorastaan rujoilta, ja useammin kuin kerran Holmesin ja Stocktonin hahmoja on vaikea erottaa toisistaan.
Ilmeisesti omakustanteena ilmestynyt albumi on kuitenkin keskimääräistä parempi yritys kotimaiseen, vakavaan sarjakuvaan aikana, jolloin sellainen oli vielä taaperovaiheessa. Hengeltään se rinnastuu helposti samoihin aikoihin ilmestyneiden Kari T. Leppäsen Doyle- ja muihin klassikkosovituksiin.
Lafcadio Hearn: Intohimon karma. Japanin kummitustarinoita. [Rauma] 2003: Orienta. Suom. & toim. Juhani Lompolo. 160 s. Kuv.
Sanovat, että Lafcadio Hearn olisi ollut japanilaisempi kuin japanilaiset itse. Oli miten oli, kreikkalais–brittiläinen Hearn eli myöhempi Koizumi Yakumo oli ainakin yksi tärkeimpiä japanilaisuuden välittäjiä länsimaiseen tietoisuuteen. Liikkuvaa elämää aiemmin viettänyt Hearn löysi, lähdettyään Japaniin sanomalehden kirjeenvaihtajaksi, todellisen kotimaansa. Länsimaissa hänet muistetaan ylipäänsä japanilaisen kulttuurin käsittelijänä mutta erityisesti kummitustarinoista, joita hän kokosi usean niteen verran.
Suomeksi Hearnin kummitusjuttuja on ilmestynyt kaksi kokoelmaa. Niistä tuoreempi on raumalaisen Orientan vuonna 2003 julkaisema Intohimon karma. Toimitus- ja käännöstyöstä on vastannut Juhani Lompolo. Hän on onnistunut urakasta kohtuudella, joskin kieli vilisee anglismeja, hän-pronominien korrelaatteja saa toistuvasti arvailla ja japaninkielisten sanojen käyttö ei ole aivan johdonmukaista (tosin se taitaa olla Hearnin itsensä aiheuttama ongelma). Toisaalta Lompolo on kirjoittanut mainion johdannon ja selittää paljon kertomuksissa esiintyviä sanoja ja ilmiöitä.
Valikoimana Intohimon karma on onnistunut. Mukana on joitain Hearnin kuuluisimpia tarinoita, esimerkiksi kaikki Kobayashi Masakin Kwaidan – kauhun kasvot -elokuvaan (1964) filmatut kertomukset. Osa teksteistä on lyhyitä, kansantarun tapaan kerrottuja juttuja, jotka rytmittävät kokoelmaa mukavasti pidempien tarinoiden välissä. Ei yksikään kirjan novelleista kuitenkaan erityisen pitkä ole; päätöskertomus, hieno nimitarina, on pisin ja vain alle kaksikymmentä kirjan sivua. Japanilaisen perinteen mukaisesti osa kertomuksista on kaikkea muuta kuin pelottavia. Monesti ilmestyvä kummitus on herättämässä jotain eksistentialistista kysymystä, joskus aiheuttamassa ihmeen tuntua ilman pelkoa. Toki kokoelmassa on monta ihan rehtiä kauhujuttuakin, joista itse olen aina pitänyt etenkin Kalman ratsastuksesta. Siinä mies pääsee kesyttämään pahansisuisen vaimovainaansa öisellä reppuselkäratsastuksella. Sekä kauhu- että kirjan muissa tarinoissa taustalla on kuitenkin aina buddhalainen maailmankuva. Suomalaiselle lukijalle se näyttäytyy helposti eksotiikkana ja vieraannuttajana, joka ihastuttaa toista ja vierottaa jonkun muun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti