James Cameron: Terminator – tuhoaja. Terminator 2 – tuomion päivä
Minulle, kuten niin monelle muullekin ikätoverilleni, kaksi ensimmäistä Terminator -elokuvaa ovat lapsuuden alitajuista syväkuvastoa. Ne nähtiin kymmeniä kertoja ja osattiin ulkoa.
En ole katsonut kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen.
Alkuperäinen John Cameronin Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984) on minulle oleellisimpia elokuvakokemuksia. Synkkä ja neonvalaistu kuvamaailma, yhdistelmä scifiä, toimintaa ja kauhusävyjä, tarina tulevaisuudesta saapuvista tappajakyborgista, hidastuskuvat Arnold Schwarzeneggerista, Brad Fiedelin elektroninen musiikki, Stan Winstonin erikoisefektit – ne kaikki ovat minulle sitä, miltä tulevaisuuden piti näyttää. (Niiden sijaan sain Instagramin.) Tarina on populaarikulttuurin peruskuvastoa: Kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2029 tekoäly ja ihmiset käyvät sotaa keskenään. Tekoäly lähettää tappajan tuhoamaan kapinallisjohtajan äitiä ja ihmiset sen perään oman suojelijansa (mikä aiheuttaa kumman solmun aikajatkumoon). — Ensimmäinen Terminator on iskevä, tunnelmallinen ja tehokkaan simppeli elokuva. Enkä usko, että se on edes nostalgiaa.
Terminator 2 – tuomion päivä (Terminator 2: Judgement Day, 1992) on niitä harvinaisia jatko-osia, jotka mainitaan edeltäjäänsä parempana. Itse en ole ollut sitä mieltä sen jälkeen, kun täytin 14 vuotta, mutta ymmärrän kyllä muitakin mielipiteitä. Kakkosessa kaikki on isompaa, näyttävämpää, viihdyttävämpää. Se mikä eräänlaisessa intiimiydessä menetetään, se korvataan puhtaasti mittakaavalla: useammilla räjähdyksillä ja komeammilla erikoisefekteillä. Tällä kertaa tappajakyborgi tulee eliminoimaan teini-ikäistä tulevaa kapinallisjohtajaa. Yllätyskierre tulee siitä että ykkösen pahis onkin nyt hyvis; ja uusi pahis on tietysti monin verroin kehittyneempi. Oivallus on myös se, että keskeisin naishahmo on hyvin vahva ja aktiivinen toimija. Ensimmäisen osan kauhuelementit ovat mennyttä, ja niiden tilalla on esiteiniin aikanaan purrutta huumoria, onelinereita ja Guns'n'Rosesia. Nykyminä ei innostu niistä aivan samalla tavoin. T2 on sinänsä nautittavaa laatuviihdettä, mutta välitin ykkösen henkilöistä enemmän; kakkosen herättämät tunteet ovat liian laskelmoituja.
En ole katsonut kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen.
Alkuperäinen John Cameronin Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984) on minulle oleellisimpia elokuvakokemuksia. Synkkä ja neonvalaistu kuvamaailma, yhdistelmä scifiä, toimintaa ja kauhusävyjä, tarina tulevaisuudesta saapuvista tappajakyborgista, hidastuskuvat Arnold Schwarzeneggerista, Brad Fiedelin elektroninen musiikki, Stan Winstonin erikoisefektit – ne kaikki ovat minulle sitä, miltä tulevaisuuden piti näyttää. (Niiden sijaan sain Instagramin.) Tarina on populaarikulttuurin peruskuvastoa: Kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2029 tekoäly ja ihmiset käyvät sotaa keskenään. Tekoäly lähettää tappajan tuhoamaan kapinallisjohtajan äitiä ja ihmiset sen perään oman suojelijansa (mikä aiheuttaa kumman solmun aikajatkumoon). — Ensimmäinen Terminator on iskevä, tunnelmallinen ja tehokkaan simppeli elokuva. Enkä usko, että se on edes nostalgiaa.
Terminator 2 – tuomion päivä (Terminator 2: Judgement Day, 1992) on niitä harvinaisia jatko-osia, jotka mainitaan edeltäjäänsä parempana. Itse en ole ollut sitä mieltä sen jälkeen, kun täytin 14 vuotta, mutta ymmärrän kyllä muitakin mielipiteitä. Kakkosessa kaikki on isompaa, näyttävämpää, viihdyttävämpää. Se mikä eräänlaisessa intiimiydessä menetetään, se korvataan puhtaasti mittakaavalla: useammilla räjähdyksillä ja komeammilla erikoisefekteillä. Tällä kertaa tappajakyborgi tulee eliminoimaan teini-ikäistä tulevaa kapinallisjohtajaa. Yllätyskierre tulee siitä että ykkösen pahis onkin nyt hyvis; ja uusi pahis on tietysti monin verroin kehittyneempi. Oivallus on myös se, että keskeisin naishahmo on hyvin vahva ja aktiivinen toimija. Ensimmäisen osan kauhuelementit ovat mennyttä, ja niiden tilalla on esiteiniin aikanaan purrutta huumoria, onelinereita ja Guns'n'Rosesia. Nykyminä ei innostu niistä aivan samalla tavoin. T2 on sinänsä nautittavaa laatuviihdettä, mutta välitin ykkösen henkilöistä enemmän; kakkosen herättämät tunteet ovat liian laskelmoituja.
Jonathan Mostow: Terminator 3: Koneiden kapina. McG: Terminator – pelastus
James Cameronin puolesta Terminatorit oli nähty kahden ensimmäisen jälkeen. Iso raha oli eri mieltä. Schwarzeneggerillekin kelpasi taloudellisesti varma keikka, kun ura muuten oli ollut alamaissa. Jonathan Mostow'n ohjaama Terminator 3: Koneiden kapina (Rise of the Machines, 2003) näyttää juuri siltä mitä se on: vuosituhannen alun tusinatoimintaleffalta. Paljon tietokonegrafiikkaa, väsynyttä huumoria, takaa-ajoa, räjähdyksiä ja kun ei muutakaan uutta keksitty, tehtiin pahisterminaattorista yliseksuaalisesti ilmehtivä nainen. Käsikirjoitus on kehnon fanifiktion tasoa ja täynnä loogisia aukkoja. Tulevaisuus on muuttunut sitten edellisten osien, mutta yhä Skynetin mielestä on hyvä ratkaisu lähettää uusi kyborgi menneisyyteen. Kohteena on tällä kertaa John Connorin upseerit jne. Ei sillä oikeastaan ole väliä.
Tarina jatkui 2008–2009 parin kauden ajan television puolella mutta ilman sen kummempia vaikutuksia. Samaan aikaan pykättiin myös uutta elokuvaa. Mukana ei ole käytännössä ketään aiemmista osista, ei edes Schwarzeneggeria, mikä asettaa projektin heti kyseenalaiseksi.
Tarina jatkui 2008–2009 parin kauden ajan television puolella mutta ilman sen kummempia vaikutuksia. Samaan aikaan pykättiin myös uutta elokuvaa. Mukana ei ole käytännössä ketään aiemmista osista, ei edes Schwarzeneggeria, mikä asettaa projektin heti kyseenalaiseksi.
Terminator – pelastus (Terminator Salvation, 2009) näyttää kyllä muuten paperilla hyvältä: näyttelijälista on vaikuttava(hko) ja musiikkikin on Danny Elfman. Ohjaaja tosin on McG, jonka musiikkivideotausta näkyykin elokuvassa. Kaikessa on kyse pinnasta ilman sydäntä. Efektit ovat komeita, näkymät huimia, maailma parhaimmillaan vaikuttava. Tarina ja hahmot sen sijaan ovat vain tekosyy videopelimäiselle toiminnalle. Pelastus sijoittuu vuoteen 2018, jossa John Connorin on pelastettava oma tuleva isänsä, aloitteleva vastarintakokelas. Se on siis yhtä aikaa jatko- että esiosa. Toinen päälinja on kyberneettisesti paranneltu kuolemaa tuomittu menneisyydestä. Valitettavasti kelpo ydin hukkuu madmaxmäiseen, värimääriteltyyn autiomaamiljööhön ja suureen merkityksettömien ja yksi-ilmeisten hahmojen katraaseen. Ne hyvät näyttelijät lähinnä vilahtelevat yksittäisissä kohtauksissa, ja Christian Balekään ei saa Connorin hahmoon henkeä oikein millään. Pelastus on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta ilman Terminator-kytköstä se olisi jo tyystin unohtunut.
Alan Taylor: Terminator Genisys. Tim Miller: Terminator: Dark Fate
2010-luvun muotimuotti oli vanhojen elokuvasarjojen aloittaminen uudestaan alusta. Terminator koki kohtalon, kun Alan Taylorin ohjaama Genisys ilmestyi 2015. Alku ei ole lupaava – paljon infodumppausta ja peligrafiikkaa. Sitten siirrytään ensimmäisen osan alkukuviin, rikotaan odotukset ja tarjotaan vadillinen fanipalvelua. Tarina lainaa lähtöasetelmansa ykkösosasta, tyylinsä ja muut rakennuspalaset seuraavista osista. Keitos ei ole tyylipuhdas reboot, sillä sen avautuminen täysin vaatii sarjan tuntemista. Tulos on pikkunäppärä, moderni pöhöttynyt poptuote; keski-ikäisen katsojan nostalginen fiilistelynaposteltava. Käsikirjoitus kompastelee omaan nokkeluuteensa ja teennäiseen älykkyyteensä, nykytarinoiden perisyntiin; se tuntuu melkein parodialta. Silti vanha Schwarzenegger tutussa roolissaan lämmittää mukavasti.
Ja sitähän saatiin pian lisää! Cameron palasi kehään, tosin vain tuottajaksi, kun Tim Miller ohjasi sarjan toistaiseksi viimeisen osan. Terminator: Dark Fate (2019) unohtaa kaiken, mitä Tuomion päivän jälkeen on tapahtunut ja jatkaa siitä. Mukana ovat niin Schwarzenegger kuin Linda Hamiltonkin. Tarina tosin alkaa Meksikosta, jossa ihmiskone ja koneihminen ottavat yhteen; uusi miljöö ja espanjan kieli tuntuvat tuoreilta mutta samalla laskelmoidulta markkinaraon nuoleskelulta. Sitten kaahataan, rymistellään, ammuskellaan, räjäytellään jne. Välillä on outoja kaikuja Universal Soldierista. Lopulta kyse on siitä, että tulevaisuus on jälleen uusi, John on kuollut, hänen äitinsä ryyppää ja metsästää terminaattoreita... Dark Fate on lähinnä tylsä. Jokseenkin ainoa valopilkku on Hamiltonin ja Schwarzeneggerin karisma – ja jälkimmäinenkin tulee kuviin vasta puolenvälin jälkeen, ja hänen hahmonsa on saanut omantunnon ja perheen. Ja muutaman oikeasti hauskan repliikin.
Ja sitähän saatiin pian lisää! Cameron palasi kehään, tosin vain tuottajaksi, kun Tim Miller ohjasi sarjan toistaiseksi viimeisen osan. Terminator: Dark Fate (2019) unohtaa kaiken, mitä Tuomion päivän jälkeen on tapahtunut ja jatkaa siitä. Mukana ovat niin Schwarzenegger kuin Linda Hamiltonkin. Tarina tosin alkaa Meksikosta, jossa ihmiskone ja koneihminen ottavat yhteen; uusi miljöö ja espanjan kieli tuntuvat tuoreilta mutta samalla laskelmoidulta markkinaraon nuoleskelulta. Sitten kaahataan, rymistellään, ammuskellaan, räjäytellään jne. Välillä on outoja kaikuja Universal Soldierista. Lopulta kyse on siitä, että tulevaisuus on jälleen uusi, John on kuollut, hänen äitinsä ryyppää ja metsästää terminaattoreita... Dark Fate on lähinnä tylsä. Jokseenkin ainoa valopilkku on Hamiltonin ja Schwarzeneggerin karisma – ja jälkimmäinenkin tulee kuviin vasta puolenvälin jälkeen, ja hänen hahmonsa on saanut omantunnon ja perheen. Ja muutaman oikeasti hauskan repliikin.
George Butler & Robert Fiore: Arnold on rautaa. Peter Hyams: End of Days
Luulin vuosia nähneeni Pumping Ironin (1977; ohj. George Butler & Robert Fiore) mutta ei, sekoitin sen mielessäni Stay Hungryyn. Pumping Iron (Suomessa kekseliäästi nimellä Arnold on rautaa) on puolidokumentaarinen elokuva kehonrakennuksesta ja vuoden 1975 Me. Universe - ja Mr. Olympia -kisoista. Tässä maailmanajassa kehonrakennus oli pienen mutta omistautuneen piirin undergroundia ja sellaiseen erittäin mielenkiintoinen ilmiö. Itse asiassa elokuva oli nostamassa lajin suosiota ja tekemässä siitä arvostettua. Elokuva keskittyy etenkin Schwarzeneggeriin ja Lou Ferrignoon, joista ensin mainittu oli voittanut viisi edellistä Mr. Olympia -titteliä. Pumping Iron on dokumenttina kiehtova katsaus miehistä, jotka lapsena potivat alemmuudesta ja olivat päättäneet näyttää muille; toisaalta se kertoo myös inhimillisestä kilpailuvietistä. Lisäksi, ja nykyään varmaankin nimenomaan, se on väläys Schwarzeneggerista ennen uraa elokuvissa ja politiikassa. Dokumentaarisesta luonteestaan huolimatta, elokuvasta iso osa lienee dramatisoitua.
Itsehän katselin elokuvan syöden sipsejä ja juoden kaljaa.
Vuosituhannen vaihde ei ollut Schwarzeneggerille hyvää aikaa. Elokuva toisensa jälkeen oli aikamoista rimanalitusta. Onneksi löytyi suojatöitä Kalifornian kuvernöörinä. Yksi syvimmistä kuopista on Peter Hyamsin ohjaama End of Days (1999). Paavillinen salaliitto, räjähteleviä viemäreitä, millenniumbileet, läpinäkyvä joulusaatana, pitsaa lattialta syövä Arska – ensimmäisen vartin aikana. Jutun juonihan on, että Saatana se on tulossa ottamaan omansa vuosituhannen vaihtuessa. Antikristuksen mutsikin on kypsymässä ja kaikkea. Alkoholisoitunut ex-poliisi alkaa selvittää tapausta (!). Elokuva on sekavaa hölynpölyä alusta loppuun; paljon on kaikenlaista, mutta mitään kokonaisuutta siitä ei synny. Käsittämätön pökäle elokuvaksi.
Fukasaku Kinji: Battle Royle. Fuksaku Kenta: Battle Royale II: Requiem
Japanin valtio on romahtanut, aikuiset jäävät työttömiksi ja nuoriso ei enää kunnioita auktoriteetteja. Siinä lähtöasetelma Fukasaku Kinjin Battle Royaleen (Batoru rowaiaru, 2000), joka perustuu Takami Koushun samannimiseen romaaniin. Keinoksi koululaisten kurinpalautukseen valtio on säätänyt lain, jonka nojalla autiosaarelle lähetetään koululuokka tappamaan toisiaan. Aikaa on kolme päivää ja vain viimeinen hengissä selvinnyt voi voittaa. Elokuva on brutaali ja väkivaltainen mutta myös täynnä mustaa huumoria ja fiksukin. Se käsittelee raflaavan pintansa alla yhteisöä, selviytymistä, teini-ikäisten nokkimiskulttuuria ja arvomaailmaa, valtaa, kostoa, luottamusta... Tietysti sen voi katsella ihan vain fantasiana tappavista ja kuolevista kersoista, mutta silloin menettää paljon. Erityisen vaikuttava on Kitano Takeshi luokan tapattavana opettajan.
Fukasaku Kinji kuoli kesken jatko-osan tekemisen, joten hänen poikansa Fukasaku Kenta ohjasi sen; alkuteksteissä se on kuitenkin isän nimissä. Battle Royale II: Requiem (Batoru rowaiaru tsū: "Rekuiemu", 2003) alkaa kolme vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Alkuperäiset eloonjääneet ovat nyt terroristeja, ja uusi Battle Royale käydään heidän ryhmittymäänsä vastaan. Mukaan soppaan sekoittuu myös Yhdysvallat (tai siis "se maa") maailmanpoliisimaisuuksineen. Usein BR2 muistuttaakin sotaelokuvaa, jossa taistelijat ovat keskenkasvuisia. Sanoma on painava, mutta sitä hinkataan katsojan päähän niin voimakkaasti, että paikoin se muuttuu lähes koomiseksi. Ohjaus on paljon löysempää kuin ensimmäisessä osassa, minkä vuoksi on vaikea sanoa, yrittääkö elokuva tosi kovasti olla syvällinen vai satiirinen. BR2 on ikävän tasapaksu ja hengetön, etenkin kun sitä vertaa sen edeltäjään. Se on myös reilusti ylipitkä. Onneksi siinä vilahtavat Sonny Chiba ja Kitano. BR2 on mielenkiintoinen epäonnistuminen; tylsä mutta vaikuttava yhtä aikaa.
Fukasaku Kinji kuoli kesken jatko-osan tekemisen, joten hänen poikansa Fukasaku Kenta ohjasi sen; alkuteksteissä se on kuitenkin isän nimissä. Battle Royale II: Requiem (Batoru rowaiaru tsū: "Rekuiemu", 2003) alkaa kolme vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Alkuperäiset eloonjääneet ovat nyt terroristeja, ja uusi Battle Royale käydään heidän ryhmittymäänsä vastaan. Mukaan soppaan sekoittuu myös Yhdysvallat (tai siis "se maa") maailmanpoliisimaisuuksineen. Usein BR2 muistuttaakin sotaelokuvaa, jossa taistelijat ovat keskenkasvuisia. Sanoma on painava, mutta sitä hinkataan katsojan päähän niin voimakkaasti, että paikoin se muuttuu lähes koomiseksi. Ohjaus on paljon löysempää kuin ensimmäisessä osassa, minkä vuoksi on vaikea sanoa, yrittääkö elokuva tosi kovasti olla syvällinen vai satiirinen. BR2 on ikävän tasapaksu ja hengetön, etenkin kun sitä vertaa sen edeltäjään. Se on myös reilusti ylipitkä. Onneksi siinä vilahtavat Sonny Chiba ja Kitano. BR2 on mielenkiintoinen epäonnistuminen; tylsä mutta vaikuttava yhtä aikaa.
Ozawa Shigehiro: The Street Fighter. Return of Street Fighter
Bruce Leen vanavedessä länsimaissa kiinnostuttiin monesta muustakin taistelulajien taitajasta. Yksi ensimmäisistä oli japanilainen Sonny Chiba, ja hänen läpimurtonsa hetki lännessä puolestaan oli The Street Fighter (Gekitotsu! Satsujin ken, 1974). Ozawa Shigehiron ohjaama elokuva ei ole tarinaltaan kummoinen (on yakuzaa, on palkkasoturia, on kauniita siskoja) eikä kauhistuttavan kehno englanninkielinen dubbaus auta asiaa. Onneksi elokuvan pihvi on aivan muualla, tehokkaassa ja komeassa karatessa. Mustan vyön karateaka Chiba pääsee näyttämään taitojaan ja hurjaa naamanvääntelyään väkivaltabaletissa. Muuten elokuva onkin lähinnä puhuvia päitä, joskin komeasti laajakuvassa kuvattuja. Viimeinen jakso veneellä on komea sarja yhteenottoja, ja vaikkei ihan hongkongilaiseen eeppisyyteen ylletäkään, on helppo nähdä, miten paljon se on vaikuttanut myöhempiin elokuvantekijöihin.
Sitä samaa tarjoaa jatko-osa, Return of Street Fighter (Satsujin ken 2, 1974; ohj. Ozawa), mutta paljon dynaamisemmassa muodossa. On elokuvassa tarina, vaikkei siellä mitään väliä ole. Pääasia ovat taistelut, joissa on edelliseen osaa verrattuna enemmän meininkiä, kekseliäisyyttä ja huumoria. Äänihuulia irtoilee ihan sormituntumalla, ja muutenkin splatterhuumoria on yllättävän paljon. Lisäksi elokuva kuvaa alussa karaten harjoittelua melkein dokumentaarisella otteella, minkä jälkeen ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että tuhannet länsimaalaisetkin innostuivat tämän nähtyään tatamille.
Sitä samaa tarjoaa jatko-osa, Return of Street Fighter (Satsujin ken 2, 1974; ohj. Ozawa), mutta paljon dynaamisemmassa muodossa. On elokuvassa tarina, vaikkei siellä mitään väliä ole. Pääasia ovat taistelut, joissa on edelliseen osaa verrattuna enemmän meininkiä, kekseliäisyyttä ja huumoria. Äänihuulia irtoilee ihan sormituntumalla, ja muutenkin splatterhuumoria on yllättävän paljon. Lisäksi elokuva kuvaa alussa karaten harjoittelua melkein dokumentaarisella otteella, minkä jälkeen ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että tuhannet länsimaalaisetkin innostuivat tämän nähtyään tatamille.
Walter Hill: Bullet to the Head. Sylvester Stallone: Rocky Balboa
Bullet to the Head (2012) on mukavan vanhanaikainen toimintaelokuva. Se on hyvässä ja pahassa sitä, mitä ohjaaja Walter Hill ja pääosan Sylvester Stallone ovat ison osan uristaan tehneet. Jos elokuva olisi tehty 80-luvun lopulla, voisi se nyt olla pienimuotoinen klassikko. Tällaisenaan se ei ole kuin haalea jälkilöyly. – Bullet to the Head perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan. Kaksi palkkamurhaajaa tekevät keikan, jonka jälkeen toinen heistä tapetaan ja toinenkin melkein. Niinpä eloonjäänyt lyöttäytyy yhteen hänen omaa rikostaan tutkivan poliisin kanssa kostaakseen. Seuraa miehistä uhoa, ammuskelua ja muuta kliseistä. Kaiken keskellä suurimman vaikutuksen tekee se, miten jo aiemminkin niin ilmeettömästä miehestä kuin Stallone on loputtomien kasvojenkohotusten jäljiltä tullut vielä ilmeettömämpi. – Stallonen ja Jason Momoan kirvestaistelussa olisi aineksia klassikoksi, mutta eihän se sellaiseksi kohoa.
Paljon paremmin Stallone onnistui kuusi vuotta aiemmin. Yllättäen kuudes Rocky-elokuva, Rocky Balboa (2006) on aidosti koskettava vai vaikuttava elokuva. Varsinkin alkupuolisko surumielisine nostalgisuuksineen on hieno – minun puolestani koko elokuva olisi voinut olla sitä. Mutta pitäähän sitä nyrkkeilyäkin olla. Tarina ei etene yllätyksellisesti, mutta käsikirjoituksessa on sydäntä ja tarkkaa silmää. Nyrkkeilynkin maailma on muuttunut sitten ekan Rockyn, mutta Balboan maailmankuva on koko sarjasta lähimpänä juuri sitä.
Paljon paremmin Stallone onnistui kuusi vuotta aiemmin. Yllättäen kuudes Rocky-elokuva, Rocky Balboa (2006) on aidosti koskettava vai vaikuttava elokuva. Varsinkin alkupuolisko surumielisine nostalgisuuksineen on hieno – minun puolestani koko elokuva olisi voinut olla sitä. Mutta pitäähän sitä nyrkkeilyäkin olla. Tarina ei etene yllätyksellisesti, mutta käsikirjoituksessa on sydäntä ja tarkkaa silmää. Nyrkkeilynkin maailma on muuttunut sitten ekan Rockyn, mutta Balboan maailmankuva on koko sarjasta lähimpänä juuri sitä.
Cecil B. DeMille: Carmen. The Whispering Chorus
Carmen on yksi niistä parin viime vuosisadan perustarinoista, joiden alkupistettä harvemmin enää muistetaankaan. Prosper Merimeen kertomus on jäänyt Bizet'n oopperan ja lukuisten elokuvasovitusten katveeseen. Yksi aiheen varhaisimmista filmatisoinneista oli DeMillen ohjaus vuodelta 1915 (joskin nykykatsojalle on säilynyt vain kolme vuotta myöhempi leikkaus). Se on perusvarma joskin hieman tunkkainen Hollywood-draama. Tarina petollisesta espanjalaisnaisesta, joka vie rakastuneen sotilaan turmioon, tulee kerrottua, ja siinäpä se. Elokuvassa on hyvin vähän mitään erityistä. Pääosassa oopperalaulaja Geraldine Farrar tuo liioitellut lavamaneerinsa myös valkokankaalle, mikä ei häiritse minua lainkaan niin paljon kuin monia muita –hyvä vain että kuvissa on edes jotain energistä.
Paljon onnistuneempi on DeMillen vuoden 1918 ohjaus The Whispering Chorus. Perley Poore Sheehanin romaaniin perustuva elokuva kertoo rahavaikeuksissa tuskailevasta miehestä, joka päätyy kavaltamaan rahaa työnantajaltaan ja lavastaa sen jälkeen kuolemansa. Tarina on lopulta miellyttävän pienimuotoinen ja yksinkertainen, ja elokuvan pääpaino onkin psykologian tarkkasilmäisessä havainnoinnissa. Ei syyllisyyden ja rangaistuksen pohdiskelu ihan Dostojevskia ole, mutta aikansa amerikkalaiselokuvaksi, ja etenkin DeMillen ohjaamaksi sellaiseksi, The Whispering Chorus osuu moneen oikeaan säveleen.
Paljon onnistuneempi on DeMillen vuoden 1918 ohjaus The Whispering Chorus. Perley Poore Sheehanin romaaniin perustuva elokuva kertoo rahavaikeuksissa tuskailevasta miehestä, joka päätyy kavaltamaan rahaa työnantajaltaan ja lavastaa sen jälkeen kuolemansa. Tarina on lopulta miellyttävän pienimuotoinen ja yksinkertainen, ja elokuvan pääpaino onkin psykologian tarkkasilmäisessä havainnoinnissa. Ei syyllisyyden ja rangaistuksen pohdiskelu ihan Dostojevskia ole, mutta aikansa amerikkalaiselokuvaksi, ja etenkin DeMillen ohjaamaksi sellaiseksi, The Whispering Chorus osuu moneen oikeaan säveleen.
Bruce Beresford: Palveluksessanne, Miss Daisy. François Dupeyron: Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset
Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy, 1988): Kärttyisä juutalaismummo paskoo autonsa ja saa mustan kuskin, jolle ensin kiukuttelee mutta jonka kanssa pian ystävystyy. Jessica Tandyä ja Morgan Freemania katselee työssään ihan ilokseen, mutta muuten elokuva ei kyllä ole mielestäni maineensa veroinen. Joo, tarinassa eletään vuotta 1948 jossain Yhdysvaltojen syvässä etelässä, mutta silti – Freemanin hahmo on kirjoitettu niin stereotyyppiseksi mustaksi pölvästiksi, että jopa minä meinaan loukkaantua. Näin siitä huolimatta, että elokuva pyrkii jonkinlaiseen suvaitsevaisuuusdiskurssiin. Pohjana on Alfred Uhryn näytelmä, jonka hän itse muokkasi Oscarin arvoiseksi elokuvakäsikirjoitukseksi. Sovitus on kieltämättä onnistunut: lavadraama näkyy kyllä taustalla, mutta elokuvan dynamiikka ei tunnu päälle liimatulta tai teennäiseltä.
Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran, 2003): 1960-luvun Ranskassa juutalaisteini hyppää huorissa ja yrittää kituutella katkeroituneen yksinhuoltajaisänsä kanssa. Hän ystävystyy alakerran kaupan muslimiukon kanssa ja lähtee roadtripille. Herra Ibrahim on melko harmiton, lähes niin sanottu hyvän mielen elokuva, ei kuitenkaan mitenkään tyhjänpäiväinen. Kepeän pinnan alla on kipeitä teemoja ja painokkuutta. Omar Sharif nimiroolissa on vaikuttava. Elokuva perustuu Éric-Emmanuel Schmittin romaaniin.
Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran, 2003): 1960-luvun Ranskassa juutalaisteini hyppää huorissa ja yrittää kituutella katkeroituneen yksinhuoltajaisänsä kanssa. Hän ystävystyy alakerran kaupan muslimiukon kanssa ja lähtee roadtripille. Herra Ibrahim on melko harmiton, lähes niin sanottu hyvän mielen elokuva, ei kuitenkaan mitenkään tyhjänpäiväinen. Kepeän pinnan alla on kipeitä teemoja ja painokkuutta. Omar Sharif nimiroolissa on vaikuttava. Elokuva perustuu Éric-Emmanuel Schmittin romaaniin.
