Murray Lerner: Nothing Is Easy
Dokumenttiohjaaja Murray Lerner kuvasi 1970 Isle of Wightin rockfestivaalin kokonaisuudessaan, mutta monenlaisten taloudellisten ja oikeudellisten pulmien vuoksi hän pääsi hyödyntämään materiaalia vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Tuloksena syntyi monta elokuvaa, jotka keskittyivät joko tapahtumaan kokonaisuutena tai johonkin yksittäiseen esiintyjään. Viimeisen päivän viimeisenä esiintyjänä nähty Jethro Tull sai oman dokumenttinsa 2005.
Nothing Is Easy -nimen saanut dokumentin ja keikkavideon risteymä sisältää paitsi ison osan Tullin setistä myös jonkin verran taustoittavaa kuvamateriaalia sekä Ian Andersonin tuoreita haastattelupätkiä. 2000-luvun alun osuudet olisi voinut huoletta jättää pois. Niissä ei ole mitään uutta tai edes mitään todella tarpeellista.
Itse keikkataltioinnit sekä kuvat soundcheckistä ja dramaattisista käänteistä kulisseissa, kun festivaalin järjestäjillä alkoi raha ja auktoriteetti loppua kesken, ovat sen sijaan nautintoa. Lernerin karheassa filmikuvassa on lämpöä ja vaikka kamera viipyileekin lähinnä Andersonissa, keikan energia välittyy edelleen, viisikymmentä vuotta myöhemminkin katsojalle. Keikkalistasta kahta kappaletta ei jostain syystä ole kuvattu, mutta nekin kyllä kuullaan elokuvan aikana – toinen vähän kömpelön uusiokäytetyn kuvakollaasin taustalla ja toinen lopputekstien aikana.
Nothing Is Easy -nimen saanut dokumentin ja keikkavideon risteymä sisältää paitsi ison osan Tullin setistä myös jonkin verran taustoittavaa kuvamateriaalia sekä Ian Andersonin tuoreita haastattelupätkiä. 2000-luvun alun osuudet olisi voinut huoletta jättää pois. Niissä ei ole mitään uutta tai edes mitään todella tarpeellista.
Itse keikkataltioinnit sekä kuvat soundcheckistä ja dramaattisista käänteistä kulisseissa, kun festivaalin järjestäjillä alkoi raha ja auktoriteetti loppua kesken, ovat sen sijaan nautintoa. Lernerin karheassa filmikuvassa on lämpöä ja vaikka kamera viipyileekin lähinnä Andersonissa, keikan energia välittyy edelleen, viisikymmentä vuotta myöhemminkin katsojalle. Keikkalistasta kahta kappaletta ei jostain syystä ole kuvattu, mutta nekin kyllä kuullaan elokuvan aikana – toinen vähän kömpelön uusiokäytetyn kuvakollaasin taustalla ja toinen lopputekstien aikana.
George Sluizer: Kivinen lautta. Fernando Leon de Aranoa: Maanantai auringossa
Olen aina pitänyt portugalilaista José Saramagoa mahdottomana kirjailijana filmata. George Sluizerin ohjaaman Kivisen lautan (La balsa de piedra, 1986) nähtyäni olen edelleen sitä mieltä, mutta se ei tee elokuvasta huonoa. Saramagon pitkävirkkeisen, mutkittelevan, leikittelevän ja aina itsetietoisen kerronnan siirtäminen miksikään toiseksi taiteenlajiksi ei tietenkään ole mahdollista, joten Sluizerin espanjalais-portugalilais-alankomaalainen yhteistyö keskittyy tarinaan. Pyreneiden niemimaa halkeaa irti Euroopan mantereesta ja lähtee vaeltamaan valtamerelle. Kansainvälinen yhteisö on sekaisin, kun maailma ei olekaan hallinnassa ja omistussuhteet eivät ole selviä. Samalla viiden ihmisen (ja koiran) epätasainen joukko päätyy yhteen paitsi maantieteellisen ihmeen myös heitä itseään kohdanneiden ihmeellisyyksien vuoksi. Siinä missä maanosa hajoaa, ihmisyksilöt löytävät toisensa. Kivinen lautta on hieman epätasainen elokuva eikä saa aikaan sellaista tunnevoimaa kuin tarinansa mahdollistaisi. Se on kuitenkin hyvin viehättävä ja lievästä pintapuolisuudesta huolimatta siihen mahtuu yllättävän paljon – vähän niin kuin tarinan rättisitikkaan.
Fernando León de Aranoan Maanantain auringossa (Los lunes al del sol) edustaa aivan toisenlaista lajityyppiä. Fantastisen viitekehyksen sijasta ollaan tiukasti kiinni sosiaalisessa realismissa. Joukko telakkatyöläisiä on pistetty pihalle. Uusia töitä ei ole, pikkuasiatkin tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, jostain elämänilo pitäisi repiä. Yksi yrittää pistää yhteiskunnalle kampoihin, toiselle ottaa sielun päälle kun vaimo on elättäjän roolissa, kolmas potee ikäkriisiä – onneksi miehillä sentään on toisensa. Tarina voisi olla Kaurismäeltä, tyyli on vain paljon helpommin lähestyttävä ja arkisempi. Painokas se kuitenkin on, kaunis ja myötäelävä.
Fernando León de Aranoan Maanantain auringossa (Los lunes al del sol) edustaa aivan toisenlaista lajityyppiä. Fantastisen viitekehyksen sijasta ollaan tiukasti kiinni sosiaalisessa realismissa. Joukko telakkatyöläisiä on pistetty pihalle. Uusia töitä ei ole, pikkuasiatkin tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, jostain elämänilo pitäisi repiä. Yksi yrittää pistää yhteiskunnalle kampoihin, toiselle ottaa sielun päälle kun vaimo on elättäjän roolissa, kolmas potee ikäkriisiä – onneksi miehillä sentään on toisensa. Tarina voisi olla Kaurismäeltä, tyyli on vain paljon helpommin lähestyttävä ja arkisempi. Painokas se kuitenkin on, kaunis ja myötäelävä.
Wolfgang Petersen: Päättymätön tarina. George Miller: Päättymätön tarina II. Seuraava luku
Michael Ende Tarina vailla loppua -romaaniin (Die unendliche Geschichte, 1979) elokuvasovitukset eivät ole minulle lainkaan niin nostalgisia kuin monelle muulle tuntuvat olevan. Ensimmäisen elokuvan muistan nähneeni ala-asteella, kun se katsottiin jonain luokan leffapäivänä (samassa sarjassa katseltiin muuten myös Bad Taste), mutta ei se jättänyt muistijälkiä. Niinpä katseeni oli tuore, kun nyt näin sen ja ensimmäisen jatko-osan yhdessä yhdeksänvuotiaani kanssa.
Päättymätön tarina (The Neverending Story, 1984) ja sarjan kakkososa, alaotsikoltaan Seuraava luku (Next Chapter, 1990) ovat englanninkielisyydestään huolimatta pääosin länsisaksalaisia tuotantoja. Varsinkin kakkonen on silti hyvin amerikkalaisen oloinen kerronnaltaan ja moraaliltaankin. Ensimmäisessä elokuvassa kerronta sen sijaan on vähemmän sulavaa ja varmisteltua, mikä antaa sille omalaatuisuutta.
Enden alkuperäistekstin mukaisesti Päättymätön tarina kertoo Bastian-nimisestä pojasta, joka pakenee koulun ja perhe-elämän painostavuutta kirjojen maailmaan. Hämärä antikvaari asettaa hänen käteensä tarinan nimiteoksen, fantasiatarinan johon Bastian uppoaa tyystin. Ensimmäisessä osassa hän toimii vielä suurelta osin kirjan ulkoisena voimana, mutta jatko-osassa Bastian on kirjaimellisesti seikkailemassa tarinan sisässä.
Tarina itsessään on toimivaa, suuria aiheita alleviivaavaa lastenfantasiaa, jossa Narnia yhdistyy etenkin Ihmemaa Oziin. Varsinkin kakkoselokuvassa Oz tuntuu vahvalta verrokilta. Katsojan huomio kiinnittyykin heti vahvaan maailmanluontiin. Lavasteet, puvustus ja etenkin erikoisefektit ovat edelleen vaikuttavia – etenkin koska tietokonegrafiikasta niissä ei ole kyse. Ykkösen satumainen syvyys karsiutuu Seuraavasta luvusta ulkonaisen näyttävyyden tieltä mutta se ei mielestäni ole paljon alkuperäistä kehnompi, vaikka olenkin mielipiteeni kanssa melko yksin.
Päättymätön tarina (The Neverending Story, 1984) ja sarjan kakkososa, alaotsikoltaan Seuraava luku (Next Chapter, 1990) ovat englanninkielisyydestään huolimatta pääosin länsisaksalaisia tuotantoja. Varsinkin kakkonen on silti hyvin amerikkalaisen oloinen kerronnaltaan ja moraaliltaankin. Ensimmäisessä elokuvassa kerronta sen sijaan on vähemmän sulavaa ja varmisteltua, mikä antaa sille omalaatuisuutta.
Enden alkuperäistekstin mukaisesti Päättymätön tarina kertoo Bastian-nimisestä pojasta, joka pakenee koulun ja perhe-elämän painostavuutta kirjojen maailmaan. Hämärä antikvaari asettaa hänen käteensä tarinan nimiteoksen, fantasiatarinan johon Bastian uppoaa tyystin. Ensimmäisessä osassa hän toimii vielä suurelta osin kirjan ulkoisena voimana, mutta jatko-osassa Bastian on kirjaimellisesti seikkailemassa tarinan sisässä.
Tarina itsessään on toimivaa, suuria aiheita alleviivaavaa lastenfantasiaa, jossa Narnia yhdistyy etenkin Ihmemaa Oziin. Varsinkin kakkoselokuvassa Oz tuntuu vahvalta verrokilta. Katsojan huomio kiinnittyykin heti vahvaan maailmanluontiin. Lavasteet, puvustus ja etenkin erikoisefektit ovat edelleen vaikuttavia – etenkin koska tietokonegrafiikasta niissä ei ole kyse. Ykkösen satumainen syvyys karsiutuu Seuraavasta luvusta ulkonaisen näyttävyyden tieltä mutta se ei mielestäni ole paljon alkuperäistä kehnompi, vaikka olenkin mielipiteeni kanssa melko yksin.
Karl Freund: Muumio. James Whale: Frankenstein
Tänä keväänä kasien kauhuklassikkoelokuviksi tulivat valituiksi Karl Freundin Muumio (The Mummy, 1932) ja James Whalen Frankenstein (1931).
Jälkimmäinen on edelleen hämmästyttävän hienosti rakennettu ja hallittu elokuva. Iän tuomaa tahatonta huumoria ei juuri ole (tarkoituksellista kylläkin) ja elokuvan emootiolatinki on vahva. Tällä katselukerralla huomioni kiinnittyi etenkin Colin Cliveen nimiroolissa. Henry Frankenstein käy 70 minuutin aikana verrattain ison kehityskaaren, ja Cliven esiintymissä on herkkyttä, joka suotta jää groteskimpien hahmojen varjoon. Karloffin hirviö on tietenkin varmasti yksi kaikkien aikojen elokuvaikoneista.
Muumio on Karloffin toinen iso Universal-rooli ja tyystin erilainen kuin Frankensteinissa. Mielikuvissani Muumio on liian usein melko tylsä romanssi, jossa on lähinnä joitain komeita otoksia. Mutta jos vain pääsee yli tekoajalle tyypillisestä venytetystä dialogista ja Zita Johannin karmeasta teeskentelystä toisessa pääroolissa, paljastuu elokuvasta paljon taitavaa dynamiikkaa. Alkukohtaus on klassinen pohjustus, mutta varsinainen Freundin taidonnäyte on käytännössä mykkä takaumakohtaus muinaisesta Egyptistä. Voi kun ajan äänitysteknologia ja tuottajapuolen esteettinen silmä olisi sallinut samanlaisen vimman ja energisyyden myös muuhun elokuvaan.
Jälkimmäinen on edelleen hämmästyttävän hienosti rakennettu ja hallittu elokuva. Iän tuomaa tahatonta huumoria ei juuri ole (tarkoituksellista kylläkin) ja elokuvan emootiolatinki on vahva. Tällä katselukerralla huomioni kiinnittyi etenkin Colin Cliveen nimiroolissa. Henry Frankenstein käy 70 minuutin aikana verrattain ison kehityskaaren, ja Cliven esiintymissä on herkkyttä, joka suotta jää groteskimpien hahmojen varjoon. Karloffin hirviö on tietenkin varmasti yksi kaikkien aikojen elokuvaikoneista.
Muumio on Karloffin toinen iso Universal-rooli ja tyystin erilainen kuin Frankensteinissa. Mielikuvissani Muumio on liian usein melko tylsä romanssi, jossa on lähinnä joitain komeita otoksia. Mutta jos vain pääsee yli tekoajalle tyypillisestä venytetystä dialogista ja Zita Johannin karmeasta teeskentelystä toisessa pääroolissa, paljastuu elokuvasta paljon taitavaa dynamiikkaa. Alkukohtaus on klassinen pohjustus, mutta varsinainen Freundin taidonnäyte on käytännössä mykkä takaumakohtaus muinaisesta Egyptistä. Voi kun ajan äänitysteknologia ja tuottajapuolen esteettinen silmä olisi sallinut samanlaisen vimman ja energisyyden myös muuhun elokuvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti