Katsottua: lokakuu 2021

Franklin Schaffner: Papillon. Sotalordi

Papillon (1973) on maineikas vankilapakoelokuva, mutta sen maineella on kaksi puolta. Hidas, jännitteiden, etäännyttävä ja asenteessaan tinkimätön elokuva ei ole kaikkien mieleen, etenkään amerikkalaisten. Se ei soittele katsojan kieliä niin kuin jokin muu genrensä edustaja (Shawshank Redemption) tai tarjoa jännitystä ja täpäriä tilanteita (Pako Alcatrazista). Papillon on, kuten lajityypin klisee kuuluu, kertomus ihmismielen kaipuusta vapauteen ja sen loputtomasta halusta täyttää kaipuunsa. Papillon on myös hyvin hallittu elokuva. Se ei pidä kiirettä, se ei kosiskele yleisöä, se ei antaudu itsetietoiselle kikkailulle muutoin kuin silloin kun siihen on syytä. Toteavan realismin sisään on nimittäin kätketty myös pari vaikuttavaa unijaksoa, joissa visuaalisuus saa luvan irrotella. Steve McQueen ja Dustin Hoffman täydentävät päärooleissa hyvin toisiaan. Varsinkin edellinen osoittaa osaamistaan komeasti. Elokuvan lopussa, kun pakoon lopulta päästään, kaikki muuttuu melkein fantastiseksi, mikä vain tehostaa vankilaolojen karuutta ja armottomuutta.

Sotalordi (The War Lord, 1965) on toista maata. Hollywoodilaiseen keskiaikaan sijoittuvassa ritaridraamassa Charlton Hestonin esittämä pikkukylän uusi herra himoitsee yhtä kylän neitsykäisistä. Kristilliset ja pakanalliset tavat, lait ja moraali iskevät yhteen, kun isäntä käyttää ensiyön oikeuttaan. Vaikka elokuva yrittääkin näyttää aikakauden aiempaa realistisemmin ja raadollisemmin, on se silti aikamoista seikkailukirjakuvitusta. Voin hyvin kuvitella, että Monty Pythonin miehet olivat katselleet tätä Holy Grailiansa tehdessään. Aikamoista jöpötystä ja larppausta; näkyy että taustalla on näytelmä. Lopussa sentään saadaan ihan mallikas taistelu.

Marc Forster: Risto Reipas ja Nalle Puh

Disney on viime aikoina tehnyt hurjan paljon näyteltyjä uusioversioita vanhoista elokuvistaan. Animaatioiden uustulkinnoista ainoa näkemäni on 101 dalmatialaista (lasketaanko sitä edes tähän joukkoon, kun se tehtiin niin kauan sitten?). Maija Poppasen jatko-osa oli yllättävän hyvä. Entäs sitten tämä Christopher Robin, joka tekee Nalle Puhille saman kuin Spielbergin Hook teki Peter Panille (ei Disneyn vaan alkuperäiselle Barrie versiolle)? Tarinassa Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, ei vain iältään vaan myös hengeltään – mikä tarkoittaa rahan ajattelemista, työntekoa ja muuta alleviivaavan harmaata kurjistelua.

Menneisyyden mielikuvitusystävät (tai harhat!) alkavat kuitenkin palailla. Nalle Puh löytää nimittäin tiensä reaalimaailmaan fantasiahehtaariltaan. Elokuvan suuri virhe minusta onkin juuri se, että Puolen hehtaarin metsän väki näyttäisi elokuvan mukaan olevan olemassa objektiivisessa todellisuudessa eikä vain Christopherin mielessä, mikä tulkinta on yksi alkuperäisten Nalle Puh -tarinoiden viehätyksen avaimista. Nyt mielikuvituksen voima vaihtuu ehdottomaan fantasiaan. Samahan tapahtui myös Hookissa. Nyt tuloksena on jonkinlainen Disneyn tunnelaukaisimiin (eli itkunkäynnistäjiin) kytketty versio Ystäväni Harveystä. Kyse ei ole enää sisäisen lapsen ja viattoman olemassaolon löytämisestä vaan taantumisesta.

Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) näyttää hyvältä. Vanha Lontoo on yhtä stereotyyppistä tunnelmointia, vaikka cgi-miljöö ei oikesti koskaan ole kovin vaikuttavaa. Todelliset Englannin maisemat sen sijaan näyttävät ihan yhtä kauniilta kuin aina. Elävät pehmoeläimet ovat taidokkaasti tehtyjä. Niissä on luonnetta enemmän kuin monessa ihmishahmossa, kuten sanonta kuuluu. Ewan McGregor hoitaa hommansa kyllä kunnialla, ei kummempaa.

Ei sillä ettenkö olisi elokuvan kanssa samaa mieltä. Aikuisuus on aika paskamaista pelleilyä. En vain ehkä ole samaa mieltä elokuvan tekijöiden kanssa. Ei ole oikein vajota turvafantasioihin, jotta joku ahneempi voi tienata sillä.

Anthony Minghella: Päämääränä Cold Mountain. Tim Burton: Big Fish

Anthony Minghellan Päämääränä Cold Mountain (Cold Mountain, 2003) epookkidraama Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Se perustuu Charles Frazerin romaaniin (1997). Sota erottaa nuorenparin, nainen jää opettelemaan tilanhoitoa kotipuoleen ja rintamalla loukkaantunut mies etsii tietä takaisin tämän luokse. Parasta koko elokuvassa on sen silkka kokoluokka. Vaikka juoni ei sinänsä ole erityinen, on tarina niin eeppinen, monipolvinen ja täynnä vahvoja hahmoja, että sen etenemistä seuraa nautinnolla. Se soittelee tunnenuotteja melko rankalla otteella, mutta tekee sen niin tyylikkäästi, että en jaksa välittää. Ainakaan sisällissotaa ei kuvata niin romanttisena kuin amerikkalaiset sen yleensä näkevät. Renee Zellweger sai roolistaan Oscarin, mutta olisin ollut valmis antamaan Nicole Kidmanillekin omansa. Philip Seymour Hoffman on muuten vain mainio irstaana hengenmiehenä. Kirjanpidon mukaan olen nähnyt tämän 13 vuotta sitten, mutta se ei ole jättänyt minkäänlaista muistijälkeä; olin silloin kyllä työtön ja masentunut, mikä selittänee jotain.

Tim Burtonin ajatellaan yleisesti menettäneen kykynsä tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Hänen viimeisenä onnistumisenaan kai pidetään elokuvaa Big Fish, joka perustuu Daniel Wallacen romaaniin (1998). Se on fantasiaan kallellaan oleva kasvukertomus, jossa kuolemansairaan miehen aikuinen poika käy läpi isänsä hänelle kertomia tarinoita. Ja niitä riittää. Kaikessa on vähintään reilusti ylimääräistä koristelua, mutta paljonko niissä on oikeasti totta? Kuka isä oikeasti olikaan? Ewan McGregor esittää isää itsevarmasti virnuilevana nuorna miesnä, Albert Finney puolestaan kuolevana patuna. Itsevarmuus johtuu isän mukaan siitä, että hän poikana näki (noidan sokeassa silmässä), kuinka hän tulisi kuolemaan. Tämänkin olen nähnyt aiemmin, 16 vuotta sitten, minkä muistan oikein hyvin. En tykännyt silloin, koska varmaan pidin Big Fishiä liian viihteellisenä. Nyt olen suopeampi, hyvä tarina tosiaan voittaa faktat.

Anthony Mann: Telemarkin sankarit

Brittiläinen Norjaan sijoittuva elokuva, jonka ohjaaja ja pääosan esittäjä ovat amerikkalaisia:

Norjalaisen vastarintataistelija Knut Haukelidin muistelmiin pohjautuva elokuva Telemarkin sankarit (The Heroes of Telemark, 1965; ohj. Anthony Mann) kertoo mainostekstien mukaan siitä, miten sankarilliset norskit estivät natseja rakentamasta ydinpommin toisessa maailmansodassa. Tarinan heeros on Oslon yliopiston professori, jota esittää Kirk Douglas. Hän lähtee vastarintaliikkeen tunturihaukkojen kanssa estämään natseja valmistamasta raskasta vettä norjalaisella tutkimuslaitoksella ja raijaamasta sitä laivalla Saksaan. Kaikki on vähän simppelimpää, vähän mustavalkoisempaa kuin oikeasti, mutta yllättävän moniulotteiseksi elokuva lopulta kuitenkin muodostuu, etenkin kun ottaa huomioon valmistusajan ja jenkkiyhteydet. Toki Douglas ei koskaan ole ollut ihan perusjenkki.

Ihan elokuvallisiakin arvoja on – pitkä hiljanen jakso, jossa sissipartio etenee vyötäröä myöten hangessa, laskeutuu vuonon seinämää köysillä ja hiipii tuotantolaitokseen natsien selän takana on vaikuttava. Samoin sitä seuraava pommitusjakso. Suomalaisesta näkökulmasta harmittaa se, että Norja saa esiintyä itsenään tässä elokuvassa, kun Suomen osaksi tuli Hollywoodin talvisodassa näyttää ihan studio-Alpeilta (Ski Patrol, 1940).

Jaume Collet-Serra: House of Wax. Jim Gillespie: Venom

House of Wax (2005) on löyhä uusintafilmatisointi vuoden 1953 elokuvasta, joka oli löyhä uudelleen filmatisointi vuoden vuoden 1933 elokuvasta. Aluksi ollaan hämmentävän kaukana lähdemateriaalista. Vanhempien kaimojen goottilaiset sävyt ovat vaihtuneet teinislasheriksi, jossa joukko futispeliin matkaavia keskenkasvuisia (mm. Paris Hilton jolla on stripatessaankin lumovoimaa yhtä paljon kuin oksalla) jumittuu Amerikan Mikkeliin, josta löytyy vahakabinetti. Paikalliset punaniskat, vahakabinetin hulluksi tulleen emännän kaksospojat, nappaavat tervehenkisemmän nuorison osaksi taideprojektiaan. Mistään merkkielokuvasta ei ole kyse, mutta paljon odotuksia paremmasta. Kuvamaailma on tyylikäs, ja gorea on kivasti. Vahanukkeaihe laajenee kekseliäästi. Moottorisahoja ei nähdä, mutta erään Texasiin sijoittuvan sarjan vibat ovat vahvat.

Venom (2005) on myös eräänlainen pikkukaupunki-slasher, mikä ei ole yllättävää, sillä ohjaaja Jim Gillespie ja tuottaja Kevin Williamson olivat jo aiemmin tehneet yhdessä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan. Nuoriso pohdiskelee, pitäisikö jäädä mätänemään kylille vai muuttaa kunnon ympyröihin, ja yhtäkkiä voodoo-mummolta karkaa kolarissa taikakärmeksiä. Jotka ottavat kuolleen automekaanikon valtaansa. Koska ne ovatkin oikeasti pahoja henkiä. Tulos on yllätyksetön joskin genretietoinen tusinateos. Ongelma on jo käsikirjoituksessa, vaikka se sisältääkin muutamia nokkelia oivalluksia. Yhdelläkään näyttelijällä ei ole karismaa, mikä korostaa kaiken mitättömyyttä. Ei Venomkaan huono olo, melko keskinkertainen vain.

Mark Tonderai: House at the End of the Street. Mark Atkins: Alien Origin

House at the End of the Street (2012) on sitten paljon modernimpaa subgenreä. Semmoista missä katsojalle vihjataan yliluonnollisesta pahasta, jonka ääressä sitten fiilistellään ja jonka varjolla on helppo tehdä muutama (kymmenen) hyppysäikkyä. Kamera on levoton – pyörii, tärisee – editointi on levotonta – leikkaa nopeasti, hidastelee & kiihdyttelee – mikä kaikki yrittää peitellä käsikirjoituksen puutteita (dialogi varsinkin osaa olla teennäistä). Onneksi Jennifer Lawrencen läsnäolossa on voimaa (joka saattaa ylittää hänen näyttelijänkykynsä). Tarinassa äiti ja tytär muuttavat taloon, jonka naapurissa vanhempansa murhannut nuori nainen asuu lukittuna kellarissa ja veljensä hoidokkina. Elokuva lähinnä teeskentelee olevansa kauhua, jonka mielestä pelottavaa ovat tukka naamalla tönöttävät naiset ja jousistaccatot. Myönnän silti, että tarinan käänne pääsi yllättämään, joskin sen jälkeen juttua venytettiin ihan liian kauan.

Mark Atkinsin ohjaama The Asylum -tuotanto Alien Origin (2012) laskee riman sitten maantasalle. Sen olemassa ololle ei ole olemassa muuta syytä kuin rahastaa alien-sanalla. Käsivaravideokamera seuraa Belizen erikoisjoukkojen harhailua viidakossa. Siinä se sitten onkin. Keskeltä viidakkoa löytyy vene josta löytyy muistikortti jossa on kuvia merenelävistä ja rupista tietokonegrafiikkaa, joka ilmeisesti on merkki avaruusolennoista. Jos tykkää katsella kurkkusalaatin värisiä äijiä pusikossa, tämä on ihan jees. Niitä elokuvia joita hipsterit kahdenkymmenen vuoden päästä fiilistelevät housut pullottaen.

Brian Yuzna: Faust: Love of the Damned. Stuart Gordon: King of the Ants

Kun amerikkalainen kauhuohjaaja siirtyy tekemään elokuvaa yhdessä Katalonian television kanssa, odotukset eivät ole kovin korkeat. Ja jos pohjamateriaalina on supersankarisarjakuva... Ei tosiaan tiedä mitä pitäisi odottaa, kun aloittaa Brian Yuznan vuoden 2000 elokuvan Faust: Love of the Damned. Tarina alkaa siitä, kun poliisi ja terapeutti yrittävät selittää katatonisen miehen tekemiä rituaalimurhia. Lopulta mies alkaa puhua. Rikollisjengi tappoi hänen rakkaansa. Sitten paholaismainen kulttijohtaja tekee hänen kanssaan diilin: sielu vaihtokauppana Wolverine-kynsistä. Peruskauraa. Irtopäitä nähdään, verta roiskuu, ja kun rosmot on tapettu, paholainen panee tappamaan lisää. Mies kieltäytyy, haudataan elävältä ja hänestä tulee viitassa viilettävä oneliner-batman. Mark Frost pääosassa näyttelee yli tavalla, josta tulee mieleen Jeffrey Combs. Tämäkin on mukana, tavattoman harmaassa poliisin roolissa. Elokuva etenee todennäköisesti sarjakuvaa mukaillen, mikä tekee Faustin kerronnasta nykivää. Yuznalla on kyllä visiota ja yksittäiset kuvat ovat tehokkaita ja parhaimmillaan pirun hauskoja. Välillä elokuva käy hurjilla kierroksilla.

Yuznan vanha tekijätoveri Stuart Gordon ohjasi vuonna 2003 genrerajatapauksen King of the Ants. Se ei oikein tiedä, olisiko rikosleffa vai yrittäisikö olla vähän kallelaan kauhuun. Tyhjäntoimittaja ajautuu isojen poikien pelikentälle ja saa itselleen tappokeikan. Sitten hommat laskevat alleen ja kaveri lukitaan vajaan keskelle aavikkoa, missä hänen päällään pelataan päivittäin golfia. Tuloksena on pimeitä hallusinaatioita ja groteskeja kohtauksia. Vielä sittenkin tarinassa riittää mutkia ja käänteitä – se jopa hieman hajoaa ja menettää painokkuuttaan. King of the Ants on The Asylumin tuottama, ja sen estetiikassa on pienen budjetin viehättävyyttä. Roskasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on oikeastaan hieman yllättävää. Käsivarakamera ja nuhruinen kuva lisäävät elokuvan viehätystä. Elokuvan on käsikirjoittanut romaaninsa pohjalta Charlie Higson, mikä lienee vaikuttanut etenkin dialogin iskevyyteen. Gordonin ohjaus pysyy pääosin koossa vakuuttavasti, joskin elokuvan loppupuoli etenee turhan nopeasti.

Alex Chandon: Cradle of Fear. S. Craig Zahler: Bone Tomahawk

Cradle of Fear (2001) on sitä itseään. Vilkkuvaloiset vaaleanpunaiset kengännauhani ovat maksaneet enemmän ja ovat vaikuttavammat kuin tämä elokuva. Teinigoottimetallibändi Cradle of Filth on mukana menossa, etenkin nokkamies Dani Filth, mikä lienee ainoa syy, miksi elokuva muistetaan. Se on erittäin löyhästi toisiinsa sidottujen typerien ja laahaavien episodien ketju, joka muistuttaa pornoelokuvaa rakenteeltaan. Yhä uudestaan tuodaan kuviin uusi pari, jonka ympärille yritetään tehdä tylsää ja huonosti näyteltyä tarinaa, kunnes päästään siihen ainoaan asiaan, jota katsojat haluavat nähdä. Tässä tapauksessa splatteriin. Läträysideat ovat kyllä hyviä, mutta lattea digivideokuva ja Amigalla tehdyt tehosteet eivät jaksa edes naurattaa.

Bone Tomahawk (2015) on sitten ihan muuta. Se ei oikeastaan edes kuulu tähän sarjaan, koska se ei ole kauhua eikä missään nimessä pökäle. Bone Tomahawk on hyvin perinteinen western. Joukko miehiä lähtee pelastamaan muutamaa kaapattua intiaaneilta. Mikä tekee elokuvasta erityisen mainion dialogin (etenkin Richard Jenkinsin hahmo) ja napakan ohjauksen lisäksi ovat juuri intiaanit. Kyseessä on luolassa asuva, naisensa torsoiksi silpova kannibaalien heimo, joka muistuttaa enemmän Predator-elokuvien saalistajaa kuin ainuttakaan Amerikan alkuperäiskansaa. Tappokohtaukset ovat verisiä ja raakoja ja tunnelma on harvinaisen tiivis. Odotan lukemattomia huonoja jatko-osia, joissa heimon mytologiaa laajennetaan naurettavuuksiin.

Mikin mysteerit - dekkaripokkarisarja nuorille

Kun puhutaan Disneystä, yleensä mieleen tulevat elokuvat, sarjakuvat, ehkä huvipuistot... Jos samassa lauseessa puhutaan Disneystä ja kirjallisuudesta, alkuhämmennyksen jälkeen muistaa, että onhan erilaisia lasten kuvakirjoja julkaistu vino pino. Niiden laatu ei yleensä liene kummoinen, mutta kohdeyleisöönsä ne purevat. Joku voi ehkä jopa muistaa Disneyn tuottamien luontodokumenttien kirjalliset sisarukset, joita ainakin minun lapsuudessani oli kirjastossa pitkä rivi.

Mutta että Disney-romaaneja – sellaisiahan ei ole. Eihän?

Disney-aiheisella proosalla on pitkä, vaikkeikaan ehkä kovin kunniakas, historia muuallakin kuin lasten kuvakirjoissa. Erilaisia Disney-universumeihin liittyviä kirjoja on ilmestynyt maailmalla yllättävän paljon, ja nykyään alati laajeneva yhtiö ujuttaa lonkeroitaan kaikkialle populaarikulttuurissa, mikä tuo mukanaan koko ajan myös suuremmat kirjamarkkinat heidän ulottuvilleen. Kuitenkin jos Suomessa mainitaan Disney, ajatellaan yleensä kahta asiaa: pitkiä animaatioelokuvia ja Ankkalinnaa. Jälkimmäisestä nyt ainakin on vaikea kuvitella kenenkään tekevän kaunokirjallisuutta. Ja kuitenkin nimenomaan sitä on suomeksikin ilmestynyt erään kirjasarjan verran.

Vuonna 2000 Helsinki Media julkaisi neliosaisen pokkarisarjan nimeltä Mikin mysteerit. Sarjan ensimmäisestä osasta ilmestyi myöhemmin myös kovakantinen painos, vuonna 2008. 

Tuon ensimmäisen kirjan, Murtotulvan, lopussa Mikki ja Minni Hiiri perustavat etsivätoimiston Ankkalinnaan, ja se luo kehyksen tuleville tarinoille. Kyse on siis dekkarikirjallisuudesta. Vaikka kirjojen yleisö on lapset ja nuoret, eivät kirjojen aiheet kuitenkaan jää tavanomaiselle lastendekkarien tasolle (päiväkotilaiset etsivät kadonnutta villasukkaa tai kutosluokkalaiset selvittävät salaperäisen lunttaajan tapausta). Pikemminkin ne mukailevat perinteisten, aikuisille suunnattujen rikoskertomusten tyypillisiä aiheita. Kirjasarjan kertomukset ovat selvästi sukua varsinkin Aku Ankan taskukirjoista tutuille sarjakuville, yleensä kai italialaisille, joissa Mikki toimii kovaksikeitettynä etsivänä ja poliisivoimien avustajana. Kolme ensimmäistä osaa kyllä perustuvatkin sarjakuviin, eivät tosin italialaisiin vaan Floyd Gottfredsonin 1930-luvun jatkosarjoihin. Tai jos eivät aivan perustu niin ainakin ovat ottaneet innoituksensa niistä.

Ensimmäinen kirja eli Murtotulva (Cases en cascade, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Plumber's Helper, 1938) alkaa siitä, kun juuri LVI-firmaan pestautunut Hessu loukkaa itsensä ja Mikki joutuu tuuraamaan häntä. Mikki ei ymmärrä mitään putkitöistä, mutta se nähdäänkin firmassa vain etuna. Yhtiö tekee ainoastaan kaupungin putkityöylitarkastajan osoittamia korjaustöitä, nekin miten sattuu – ja kummasti juuri näiden urakoitten jälkeen kohteeseen murtaudutaan. Mikki avittaa tietenkin poliisia murtoaallon selvittelyssä. Loppuratkaisu, lähes Poirot-tyyliin esitetty, paljastaa monimutkaisen juonen rikosten taustalla. Tämä tarina tosiaan toimii lähtölaukauksena hiirten etsivätoimistolle.

Seuraava osa, Kummituskartano (Les fantômes se déchaînent, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Seven Ghosts, 1936) on kallellaan kauhuun, kuten nimestäkin voi päätellä. Mikki ja Minni sekä heidän apunaan Hessu ja Aku lähtevät selvittämään kummittelutapausta. Erinäisten näppärästi rakennettujen yliluonnollisuuksien ja juonenkäänteiden jälkeen aaveiden takaa paljastuu salakuljettajajoukko.

Neljästä suomennetusta kirjasta kaksi ensimmäistä ovat parhaat. Niissä on yllättävän vetävät juonet ja sujuvaa kieltä. Asiat tapahtuvat nopeasti, kuten lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kuuluukin, mutta missään vaiheessa tarina ei tunnu etenevän hätäisesti. Myös sopivasti rajattu tapahtumapaikkojen määrä auttaa pitämään kertomuksen kompaktina. Lapsenkin on helppo pysyä mukana käänteissä. Toisaalta lapsilukijaa ei aliarvioida, sillä vastaan tulee monta sellaista sanaa, jotka eivät joka lapsen leksikkoon vielä kuulu. Suomennosten kieliasu noudattaa koko sarjan ajan sitä Aku Ankka -lehden perinnettä, että käytetty sanasto on monipuolista, yllättävää, ehkä irrottelevaakin. Viia Viitanen on onnistunut käännöksessä paremmin kuin nämä romaanit ehkä edes ansaitsisivat.

Valitettavasti sarjan taso laskee kolmannessa osassa. Vaarallinen tehtävä (Mission secrète, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan Mickey Mouse Joins the Foreign Legion, 1936) sijoittuu isolta osin muukalaislegioonaan. Alussa Mikki kaapataan, häntä kidutetaan (kana nokkii jyviä sidotun Mikin päältä), ja lopulta hän pääsee karkaamaan. Seuraavaksi hän tajuaa olevansa kansainvälisen rikollisuuden kintereillä ja "isänmaan vuoksi" päätyy salamatkustajaksi laivaan, jossa juonittelee itsensä Haukka-nimisen suurrikollisen apuriksi. Lopulta, kun päästään Afrikkaan ja muukalaislegioonaan, kuvioon ilmestyy vielä Musta-Pekkakin. Tarina on sekava, poukkoileva ja silti melko tylsä. Trillerijuonen riisuminen lapsille sopivaksi ei ole onnistunut kovinkaan hyvin.

Paljon paremmin ei onnistu myöskään mafiameininki Ankkalinnan malliin. Viimeisessä suomennetussa Mikki-mysteerissä, Likaista peliä (Sale affaire, 1997), etsivätoimistoa vastaan asettuu jälleen Musta-Pekka. Hän on aloittanut suojelurahan keräämisen kaupungin kaduilla. Samalla hänen savuverhona toimivan yrityksensä toimenkuvaan kuuluu myös poliisivoimien lahjominen ja lehdistön terrorisointi. Sattumalta(!) Mikki ja Minni ystävineen saavat väliaikaisesti toimitettavakseen sanomalehden, jonka avulla he paljastavat ankkalinnalaisille, millaista peliä kulisseissa oikein pelataan.

On myönnettävä, että Mikin mysteereissä on yritystä. Juonissa ei todellakaan ole aina menty aidan matalimmasta kohdasta. Valitettavasti kunnianhimo ei aina ole yhteismitallinen taidon kanssa. Kirjoittajat onnistuvat vaihtelevasti tiivistämään mutkikkaitakin tarinoita alle sadan sivun ohjemittaan ja kertomaan ne kielellä, jota nuori lukija kykenee seuraamaan.

Moni tarinoista toimisi lähes sellaisenaan ilman tuttuja ankkalinnalaishahmoja. Toisaalta näiden käyttäminen säästää kirjoittajilta vaivan esitellä tarinan henkilöitä. Lukijan oletetaan tuntevan hahmot etukäteen, heidän luonteensa ja toimintatapansa. Toisaalta kun tutut koomiset hahmot yhdistetään hyvinkin aikuisiin teemoihin, kuten korruptioon, on lopputuloksessa kiehtovaa ristiriitaisuutta.

Mikin mysteerien taustalla on ranskalainen sarja Walt Disney Collection Mystère, jossa ilmestyi vuosina 1997–2001 yhteensä 28 osaa. Sarjaa käännettiin myös saksaksi nimellä Detektei Maus vuosina 1997–1999 kahdeksan osan verran. Suomalaisissa niteissä taustatiedot ovat vähintäänkin sekavia. Teoksien alkuperäisnimiksi annetaan niiden saksalaiset vastineet, mutta suomennos mainitaan kuitenkin tehdyn ranskan kielestä. Tekijämerkinnöissä on suoranaisia virheitä. Toisen osan, Kummituskartanon, kirjoittajaksi mainitaan Shaïne Cassim, joka todellisuudessa on kirjan kuvittaja; oikea kirjoittaja on Benoît Basco, joka kirjoitti myös ykköskirjan. Kaksi seuraava osaa ovat Béatrice Nicodèmen kirjoittamat, mutta nelosessa kirjoittajaksi ilmoitetaan Basco. Myös nelosen kuvittaja on väärin: Ulrich Schroederin sijasta sen pitäisi olla Fernando Güell. Ei sillä, että kuvittajien tyyleissä olisi erityisempiä eroja. Kaikkien kirjojan kuvat ovat samasta hengettömästä Disney-tehtaasta.

Mikin mysteerit ei ole suurta kirjallisuutta, ei hyvää dekkarikirjallisuutta, ei edes kovin kummoista kioskikirjallisuutta. Se kuitenkin on suomenkielisten pokkarisarjojen joukossa mielenkiintoinen pikku kuriositeetti, joka jää helposti huomaamatta kohdeyleisönsä ja Disney-yhteytensä vuoksi.  

Katsottua: joulukuu 2020

Tobe Hooper: Eaten Alive. Bob Clark: Musta joulu. Paul Lynch: Koston kruunajaiset. Tibor Takács: Paholaisen portti

Tobe Hooperin Eaten Alive (1976) on ruma, nuhruinen, huonosti näytelty, huonosti kirjoitettu ja huonosti rytmitetty törkyleffa – ja juuri siksi niin ihastuttava. Louisianan rämemailla ränsistynyt hotelli kokoaa vieraikseen epämääräisen joukon hylkiöitä. Ja sitten siellä on kuminen ihmissyöjäkrokotiili. Tarina on pelkkä tekosyy groteskeille hahmoille ja splatterille. Hooperin visuaalinen taju nostaa elokuvan sen viiden pennin budjettia korkeammalle. Läträämistä on liian vähän, pitkiä otoksia riisuutuvista naisista liikaa.

Bob Clarkin protoslasher Musta joulu (Black Christmas, 1974) onkin sitten ihan muuta. Erittäin hallittu kanadalaiselokuva yhdistää kauhukuvastoon huumoria, joka on aidosti hauskaa eikä vain huonoa. Slashereista alettiin puhua genrenä vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta Musta joulu on sitä, no, täysiverisesti. Kampuksella alkaa kuolla väkeä joulun alla, sopivan mielikuvituksellisilla tavoilla. Ruumiita syntyy verrattain vähän, mutta elokuva on tyylikäs.

Kanadalaista teininlahtausta se on myös Paul Lynchin Koston kruunajaiset (Prom Night, 1980). Jamie Lee Curtis pääsee taas kirkumaan keuhkojensa täydeltä ja juoksemaan karkuun kasvotonsa ruumistehtailijaa, tällä kertaa päättäjäistanssien yhteydessä. Kostomysteeri on ennalta arvattavuudestaan huolimatta pätevää työtä, viihdyttävä ja paikoin kekseliäskin. Kanukit hallitsivat kauhuelokuvan aikanaan paremmin kuin usein muistetaankaan.

Illan lopuksi vielä jotain vähän toisenlaista: Tibor Takácsin ohjaama Paholaisen portti (The Gate, 1987; osittain kanadalainen tuotanto muuten tämäkin) siirtyy reilusti yliluonnollisen puolelle. Tarina on silkkaa stephenkingiä tai goosebumpsia: pari keskenkasvuista kaivaa takapihalle kuopan, josta alkaa pian sylkeä demoneita. Kauhutehoja tärkeämmäksi muodostuu lapsuus ja sen maagisuus, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi hieman aiemmissa Gremlinsissä ja Hopealuodissa.

Nathan Greno & Byron Howard: Kaksin karkuteillä. Chris Buck & Jennifer Lee: Frozen – huurteinen seikkailu

Disneyn animaatiostudion Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010) ja Frozen (2013) ilmestyivät lähekkäin, ja kumpikin on monella tapaa melko perinteinen prinsessatarina. Kumpikin sai pääosin hyvät arviot kriitikoilta, mutta silti vain toisesta tuli valtaisa ilmiö.

Kaksin karkuteillä on näistä kahdesta teknisesti ylivertainen. Sen animaatio on huikeaa ja yksityiskohtaisuudessaan elävää. Sen tarinassa on tasapainossa klassinen Disney-seikkailu ja moderni pikkugagien sarjatuli. Tähkäpää on hienosti toteutettu hahmo, mielestäni ihan Tuhkimon ja Lumikin tasoa.

Ja silti Kaksin karkuteillä on jäänyt aikakirjoihin vain yhtenä oikein hyvänä Disney-elokuvana muttei sen enempänä. Frozen sen sijaan on sukupolvikokemus. Miksi?

Ilmiselvin vastaus olisi Anna ja Elsa ja heidän suhteensa. Elokuvan keskiössä ei ole romanttinen prinsessan ja prinssin rakkaus vaan sisarten välinen. Toiseksi, vaikka kuinka jaksaisin toistella inhoavani Olafia, taidan jäädä mielipiteineni häviölle. Idioottina virnistelevä lumiukko tuntuu jostain syystä vetoavan ihmisiin. Lisäksi Frozen on jollain tapaa oopperamainen, niin näyttämöllepanoltaan, hahmoiltaan kuin hengeltäänkin. Siinä on eräänlaista jylhää voimaa.

Ja sitten se yksi biisi. "Let It Go" / "Taakse jää" on taatusti yhden tyttösukupolven ensimmäinen kokemus voimabiisistä. Sitä voi olla myöhempinäkin vuosina vaikea päihittää.

Clint Eastwood: Menneisyyden ote. Joel & Ethan Coen: Kova kuin kivi. Dan Gilroy: Nightcrawler. Marc Forster: Monster's Ball

Joululoman alkamisen kunniaksi eilen hiljennyttiin 2000-luvun amerikkalaisen laatuelokuvan pariin. Katselussa oli syystä tai toisesta näkemättä jääneitä Hyviä Elokuvia, Oscar-voittajia ja -ehdokkaita, joita on viime aikoina tarttunut kirppiksiltä mukaan. Yhteistä kaikille on korkean laadun lisäksi huikeat näyttelijäsuoritukset, visuaalinen kauneus ja sisältö joka painaa enemmän kuin pelkän lopputaistelun verran.

Clint Eastwoodin Menneisyyden ote (Mystic River, 2003): Lapsuuden traumaattinen kaappaustapaus saa kaverikolmikon myöhemmän elämän menemään raiteiltaan. Synkkä tarina, tiukasti ohjattu.

Coenin veljesten Kova kuin kivi (True Grit, 2010): Yhäaikaa klassisessa ja postmodernissa länkkärissä teinityttö ja The Dude murentavat vanhat ideaalit. Komedia ja tragedia coenmaisessa tasapainossa

Dan Gilroyn Nightcrawler (2014): Jake Gyllenhaal kuvaa öisiä rikoksia rahasta. Sisällöltään kylmäävä, visuaalisesti kaunis.

Marc Forsterin Monster's Ball (2001): Eurooppalaisten elokuvaopiskelijoiden taidefilmiltä näyttävä jenkkiläinen Oscar-voittaja – käsittämätön yhtälö. Aiheet ovat silti mitä amerikkalaisimpia: rotuerottelua, kuolemanrangaistusta, perhettä ja yksilönvapautta.

Pete Riski: Dark Floors. Marko Äijö: Nightmare – painajainen merellä. Tamra Davis: Crossroads – tienristeyksessä. Trash Video: Murhapukki

Kun Lordi vuonna 2006 voitti Euroviisut, olivat kaikki mahdollisuudet hetken aikaa auki yhtyeelle. Ykkösmies Tomi Putaansuu sai toteuttaa itseään niin sarjakuva-, elokuva- kuin lelumarkkinoillakin. Eikä siinä mitään, Mr. Lordille suo unelmansa siinä missä kelle tahansa muullekin. Hänen yhdessä ohjaaja Pete Riskin kanssa ideoima Dark Floors (2008) on siltikin sysikehno elokuva. Klišeerypäs ei synnytä tunnelmaa edes tylsistymisen vertaa, ohjaus on kuin unissakävelyn tallentamista ja tarinassa on omaperäisyyttä tasan bändin hirviöitten verran. Heidänkin osuutensa on lähinnä läpikävelyä ja murisemista; Abban jäsenetkin olisivat olleet pelottavammat. Dark Floorsista ei saa oikein edes kalkkunaviboja, mutta ei silti ole niin kaamea kuin...

...Nightmare – painajainen merellä (2012), Salattujen elämien kainaloon turvonnut kasvain. Idea sinänsä on oikeastaan ihan mainio: tehdään saippuasarjan hahmoille sivutarina, joka eroaa täysin pääkertomuksesta. Tässä tapauksessa haettiin kauhutehoja, mutta ilmeisesti ohjaaja Marko Äijö itsekin tajusi, millaista pökälettä hän on vääntämässä. Elokuva ei kuulemma voi olla kauhua, koska siinä ei ole yliluonnollisuuksia. Niin ohjaus, käsikirjoitus kuin näyttelijätkin ovat televisiotasoa, kuten sopiikin; vähän kuin Spede olisi tehnyt sarjamurhaajaleffan.

Parhaiden perinteiden mukaan poptähdille kuuluu myös puolitoistatuntisensa valkokankaalla. Britney Spearsin tapauksessa se oli Crossroads – tienristeyksessä (2002). Spearsin ympärille kasattiin joukko oikeita näyttelijöitä ja toivottiin, että teinihöttö pysyisi pinnalla. Eihän se pysynyt. Spears on huono mutta ei sen huonompi kuin moni muu tämänkaltaisissa keskinkertaisuuksissa esiintyvä. Melkein käy sääliksi lähinnä. Ei Crossroads ole sellaista roskaa kuin sen maine on - onpahan vain tavanomainen ja hampaaton elokuva.

Ihan oma lukunsa on perinteinen joulun hyvän mielen elokuva, Trash Videon Murhapukki (2000). Tarina kohtalosta, kostosta ja ystävyydestä oli huikea elämys lukiolaiselle minulle ja on yhä. Jos et ole ollut viisas ja hankkinut dvd:tä, Murhapukki on nähtävissä YouTubessakin. Ota neuvo sydämeesi.

Katsottua: marraskuu 2020

Danny Boyle: Trainspotting. David Fincher: Seitsemän. John Badham: Satuday Night Fever – Lauantai-illan huumaa

Danny Boylen ohjaama, Irvine Welshin narkkariromaaniin perustuva Trainspotting (1996) on kuin huumehoureinen brittien työläiselokuva. Ja niinhän se onkin! Heroiiniriippuvainen Obi-Wan Kenobi piikittää kavereittensa (ei jedejä) kanssa jossain päin Skotlantia ja uiskentelee vessanpöntössä Brian Enon tahtin. Ei lähtenyt moralistiselle teiniminulle, mutta jumankavita miten hyvältä skottiaksentti kuulostaa tätä nykyä! Mutta se kuollut vauva...

...ja sitten David Fincher Seitsemän (eli tyylitellysti Se7en, 1995). Periaatteessa sarjamurhaajaelokuvan pitäisi olla ihan minun juttuni, mutta ei tämä aikoinaan erityisen suurta vaikutusta tehnyt. Edellisvuoden angstinen vampyyri saa postissa tulevan metoo-miehen lähettämän Gwyneth Paltrow'n pään, ja siinä sivussa opetetaan katolista kirkkohistoriaa. Onhan tämä monella tapaa perusteos – kaikki alan elokuvat ja sarjat näyttivät samalta vielä viisitoista vuotta myöhemminkin. Eikä voi kieltää tunnelman sähköistymistä siinä vaiheessa, kun Kevin Spacey astuu kuvaan; viimeiset kaksikymmentä minuuttia ovat Erittäin Hyvää Elokuvaa.

Rasvatukka ketkuttaa lanteitaan ja viskoo kättään Bee Geesin tahtiin ylös ja alas ja ylös ja alas... Löysin John Badhamin ohjaaman Saturday Night Feverin (suomalaiselta alaotsikoltaan Lauantai-illan huumaa, 1977) aikoinaan R-kioskin videolaarista. Totta kai tunsin sen ennalta, ei viittauksilta siihen ollut voinut välttyä vielä kaksikymmentä vuotta elokuvan ensi-illan jälkeenkään. Ei ole se silti vaikuttanut paljoa kummemmalta kuin discoversio Rockysta (jonka juliste nähdään elokuvassa ennen kuin se on edennyt kymmentä minuuttia). Hämmentävää miten hyvä John Travolta tässä on; itse asiassa vähän niin kuin Sylvester Stallone Rockyssa...

Wolfgang Reitherman: Miekka kivessä. Ted Berman & Richard Rich: Hiidenpata

Miekka kivessä (The Sword on the Stone, 1963) on melko unohdettu luku Disney-historiassa, mikä on melko ymmärrettävää. Tarina nuoresta Arttu-pojasta, joka päätyy Merlin-velhon oppiin, on sinänsä hyvä lähtökohta, mutta tarina ei kanna. Se ei ole tasapainossa. Paljon käytetään aikaa erilaisiksi eläimiksi muuttumiseen ja yleiseen häsläykseen. Nimen miekkaan kivessä päästään vasta viimeisillä minuuteilla ja silloinkin melkein vahingossa. On elokuvassa paljon hyvääkin: paikoin huumori on erittäin osuvaa (Merlinin hahmo) ja ilmeikästä (susi), semmoista kunnon vanhanaikaista slapstickiä.

Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985) oli iso tapaus, joka sekin on monella tapaa vaipunut unohduksiin. Aikanaan se oli kuitenkin iso tapaus: venynyt produktio, siihen mennessä kallein Disneyn elokuva ja ensimmäinen kerta, kun Disney hyödynsi pitkässä elokuvassa tietokoneanimaatiota. Teattereissa Hiidenpata kuitenkin oli floppi. Se ei täyttänyt mielikuvaa pitkästä animaatioelokuvasta; verrattain vakava, pelottavakin, ei lauluja. Toisaalta itse näen juuri näistä syistä Hiidenpadan siitä harvinaisena Disney-tuotantona, että sitä voi verrata muihinkin elokuviin kuin sisaruksiinsa. Se on puhdasverinen fantasiaelokuva eikä viisikymmenlukulaisen Hollywood-musikaalin limboon jäänyt kuvajainen. Silti yksi vertaus on tehtävä: Hornansarvi on kovin Disney-pahis.

Miekka kivessä perustuu T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas -romaanisarjan ensimmäiseen osaan (1958, suom. 2018). Hiidenpadan pohjana puolestaan on Lloyd Alexanderin Prydainin kronikka -sarjan kaksi ensimmäistä osaa (1963, 1965; suom. 1987, 1987).

Hal Needham: Kanuunankuularalli

70-luvun komeimmat viikset, James Bond, Charlien enkeli, pari Sinatran kaveria, kierosilmäinen suolilääkäri, Adrienne Barbeaun tissit, Jackie Chan ja epämääräinen joukko muita aikansa b-luokan ykkösnimiä ajaa autoilla helvetin lujaa. Eipä siinä elokuvaan muuta vaadita. Tekijöillä on varmasti ollut hauskaa, katsojilla tuskin ainakaan selvin päin. Hal Needhamin Kanuunankuularalli (The Cannonball Run, 1981) on aikansa supersankareiden kokoontumisajo.

Gus Van Sant: Elephat. Nic Balthazar: Ben X

Gus Van Santin Elephant (2003) on on elokuva kouluammuskelusta. Se on liian tyylitelty ollakseen dokumentaarinen ja liian toteava ollakseen dramaattinen. Asioita vain tapahtuu. Ensin hahmotetaan monen henkilön kautta hetkiä ennen väkivaltaa; sitten ammuskeluun johtavia tapahtumia; lopuksi itse teko. Lopputulos on vaikuttava mutta myös vaikea, koska elokuva ei oikeastaan ota kantaa. Harris Savidesin kuvaus on kaunista, ja kerrankin pitää mainita nimeltä myös äänisuunnittelija: Leslie Shatz tekee niin hienoa työtä.

Belgialaisen Nic Balthazarin Ben X (2007) perustuu hänen omaan romaaniinsa. Se kertoo asperger-nuorukaisesta, joka elää parhaat hetkensä MMORPG:ssa ja tosielämässään on raa'asti koulukiusattu. Elokuva ei oikein tiedä mikä haluaisi olla. Siinä on paljon hyvää (kuvaus, pääosan esittäjä, pelimaailman rinnastaminen fyysisen maailman tapahtumiin) mutta myös paljon kömpelöä (saarnaavuus, infodumppaus alussa, pateettinen alleviivailu). Elokuva jää kuitenkin mieleen vaikuttavana, vaikka se ei erinomainen tai edes täysin onnistunut sinänsä olekaan.

Katsottua: elokuu 2020

Ron Clements, Burny Mattinson, Dave Michener & John Musker: Mestarietsivä Basil Hiiri

Vaikka kesäni on ollut Arthur Conan Doylen täyteinen, ei ainuttakaan elokuvasovitusta ei ole osunut matkalleni. Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective, 1986) perustuu oikeastaan Eve Tituksen lastenkirjaan, mutta sen todellinen subteksti on Sherlock Holmesin seikkailuissa.

Elokuvaa ei yleensä mainita Disneyn suurimpien elokuvien joukossa, mikä voi johtua vain siitä, ettei elokuvan hahmoilla voi myydä kaiken maailman oheisroinaa. Puuttuvat prinsessat korvaa moninkertaisesti Disneylle epätyypillisen pelottavat sävyt, komea animaatio (tietokoneistettuakin ensimmäistä kertaa Disney-elokuvassa) ja hieno ääninäyttely. Kuuluuhan siellä itse edesmennyt Basil Rathbonekin Holmesina. Valitettavasti suomalainen dubbaus on melko kehno.

George A. Romero: Creepshow – yöjuttu. Michael Gornick: Creepshow 2 

Creepshow – yöjuttu oli ohjaaja George A. Romeron ja käsikirjoittaja Stephen Kingin kunnianosoitus 50-luvun kauhusarjakuville, etenkin EC-yhtiön (sen sijaan Yöjuttu-lehden kanssa sillä ei suomenkielistä nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä). Elokuva koostuu viidestä tarinasta, joista jokainen irrottelee letkeästi kliseillä ja genren perinteillä. Tekijöiden rakkaus aiheeseen näkyy, elokuvalla on omaperäinen visuaalinen ilmeensä, näyttelijäkaarti on täynnä hienoja hahmoja. Kingin tarinoista kaksi perustuu hänen omiin novelleihinsa (The Crate ja Weeds, joita kumpaakaan ei ole suomennettu), minkä lisäksi hän myös tekee elokuvan ikimuistoisimman roolityön.

Creepshow'n Suomi-dvd on sikäli erikoinen, että sen tekijöissä on kolme kauhukirjailijaa: Stephen Kingin lisäksi elokuvassa näyttelee hänen poikansa, myöhempi kirjailijanimi Joe Hill. Lisäksi elokuvan on suomentanut Marko Hautala, kotimaisen nykykauhun suurin nimi.

Creepshow 2 (1987) ei ole niin toimiva kokonaisuus, mutta kyllä etenkin Lautta-episodi teki aikanaan vaikutuksen vitosluokkalaiseen minuun. Tarinat ovat edelleen Kingin (vain Lautta perustuu novelliin), mutta käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Romero ja ohjauksesta Michael Gornick. Elokuvassa on vain kolme kertomusta, ja kaikki niistä on kirjoitettu sen verran löysästi, ettei yksikään nouse ykkösosan tasolle.

Elokuville ilmestyi vielä tällä vuosituhannella kolmososa ja kaksikin yritystä sarjaksi, mutta niitä en ole nähnyt, joten niitä en ole nähnyt. Ensimmäisestä elokuvasta on olemassa myös Bernie Wrightsonin piirtämä sarjakuva-albumi, joka saatiin myös suomeksi.

Jamie Blanks: Urban Legend – kauhutarinoita. Wes Crave: Scream 4

Tunnustus: Vaikka olin ysäriteini ja orastava kauhuharrastaja, en ole ennen tätä päivää nähnyt Urban Legendiä (1998). Silloin sen maine Screamin maineella ratsastavana perus-slasherina ei vakuuttanut. sitä paitsi kaikki massatyypit olivat nähneet sen, minä keskityin 80-luvun klassikoihin. Mutta entäs nyt? Joo, tyyppiteoshan tämä on: genreen suhtaudutaan itsetietoisesti, teinejä lahdataan kiitettävä määrä, jumpscareja on liian kanssa. Siltikin Urban Legend on yllättävän viihdyttävä. Kaikessa kliseisyydessään se on melkeinpä nautittava. Plussaa koirasta mikroaaltouunissa.

Screamista puheen ollen: Vaikka sarjan kolme ensimmäistä osaa on nähty (pari ekaa ihan tuoreeltaan parhaassa katseluiässä), viimeinen osa oli vielä kokematta. Nelososa (2011) ilmestyi 11 vuotta kolmosen jälkeen ja jäi ohjaaja Wes Cravenin viimeiseksi ohjaustyöksi. Ensimmäinen Scream oli tyylikäs elokuva, yhtä aikaa lajityypin parodia ja sen mainio edustaja. Kakkososa oli sekin varsin viihdyttävä ja onnistui yllättämään, kun taas kolmonen epäonnistui tavoittamaan edellisten älyllistä (tai edes ironista) asennetta – se oli vain yksi slasher-elokuva muiden joukossa. Nelonen ilmestyi aivan eri aikakaudella, oli kyse sitten kauhuelokuvista tai kommunikaation keinoista. Fan service lienee oikea termi. Paljon on sisäpiirihassuttelua (jos sisäpiiri voi olla maailmanlaajuinen elokuvayleisö). Kuva näyttää vastenmielisen digitaaliselta (vrt. filmille kuvattu), mutta hauskahan sitäkin on katsoa.

Fon Coscarelli: Phantasm – yön kauhut

Kääpiözombeja!

Mitäs tämä nyt sitten on?! Fon Coscarellin Phantasm – yön kauhut (1979) saattaa olla halvalla tehtyä kauhua, mutta sen elokuvalliset visiot ovat siitä huolimatta vaikuttavia. Pieni budjetti on käännetty vahvuudeksi ja halvat visuaaliset keinot ovat kekseliäitä, tarina ei ole ilmiselvä tai ennalta arvattavissa. Surrealistisen horrorin ja symbolistisen kehityskertomuksen symbioosi toimii hämmentävän hyvin. Kerrankin kulttimaine on saavutettu omaperäisyydellä.

Anres Veiel: Kuka, ellemme me?. Lynne Ramsay: Poikani Kevin

Mikä on nuorisossa vialla?

Andres Veielin Kuka, ellemme me? (Wer wenn nicht wir, 2011) on rakenteeltaan melko tyypillinen tosipohjainen draama: Esitetään elämän varrelta valikoituja kohtauksia, jotka tuntuvat johtavan kohti sitä vääjäämätöntä lopputulosta, jonka me katsojat tiedämme tulevan. Väliin leikataan dokumenttikuvaa, joka sitoo tarinan aikaansa ja ympäröivän maailman tapahtumiin. Elokuva kuvaa syitä, jotka johtivat RAF:n (eli Baader–Meinhofin) terroritekoihin Saksassa 1970-luvulta lähtien. Fokus ei kuitenkaan ole Andreas Baaderissa vaan hänen tulevassa kumppanissaan Gudrun Esslinissä ja tämän miehessä, kustantaja-kirjailija Bernward Vesperissä. Mikä erottaa tämän elokuvan monesta muusta niin sanotussa biopicistä, on näyttelijätyö. Varsinkin pääosaparin esittäjät, August Diehl ja Lena Lauzemis, tekevät vaikuttavaa työtä (Timo Koivusalo voisi ottaa mallia eikä valita rooleihin vain näköisintä pönöttäjää). Toki tarinakin on vakuuttava – millaisen matkan Saksa joutuikaan käymään natsihallinnon jälkeen. Eikä se matka taida vieläkään olla käyty, jos Euroopan nykytilannetta katsoo.

Hienoa on näyttelijäin työ myös toisessa vuoden 2011 elokuvassa, Lynne Ramsayn Poikani Kevinissä (We Need to Talk about Kevin). Taiteellisesti kunnianhimoisessa elokuvassa hahmotellaan muotokuvaa Tilda Swintonin esittämästä äidistä, joka ensin kärsii pikkulapsiarjen ahdistuksessa ja myöhemmin hermoraunioitumisesta, kun lapsi istuu vankilassa. Kokonaisuus on fragmentaarinen, viitteellinen, katsojan älyä kunnioittava eksistentialistisen mammakauhun korkea veisu. Swintonin lisäksi John C. Reilly on huikea niin kuin aina. Enkä maininnut vielä kouluampumisia...

Niin, mikä niissä nuorissa on vikana? Vanhemmat tietenkin. Oli kyse sitten natsi-isistä tai kivuliaista äideistä, on jokainen meistä isolta osin vanhempiensa kaiku, halusi tai ei.

Mick Garris: Riding the Bullet

Stephen Kingin novelli Riding the Bullet oli iso tapaus vuonna 2000. Se oli ensimmäinen suuren yleisön sähkökirjajulkaisu ja myi kuin uudet perunat juhannuksena. Kyllähän minäkin sen silloin ostin, kahdella ja puolella taalalla. Eikä hintaan edes kuulunut tulostusoikeutta. Kannattiko? Ei kai. Novelli lähtee liikkeelle hienosti ja tähtää korkealle – yhdistellen nostalgista kasvukipuilua kummitustarinaan – mutta sitten se lässähtää, eikä käteen jää oikein mitään. (King teki muuten saman ainakin jonkin verran paremmin romaanillaan Joyland vuonna 2013.)

Riding the Bulletin filmatisoinnille (2004) käy vähän samalla tavalla. Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta King-elokuvaa kuin Mick Garris, joka sai varsinkin 90-luvulla hoidella monta isohkoa minisarjasovitusta. Eikä siinä mitään, ihan pätevää käsityötä se on tämäkin elokuva. Se vaan näyttää niin toivottomasti televisiotuotannolta (elokuva kyllä sai rajoitetun teatterilevityksessä Yhdysvalloissa). Hyviä kuvallisia ja kerronnallisia ideoita on oikeastaan paljonkin, mutta esimerkiksi Garrisin rytmi on liian helppoa. Kuin katselisi Outer Limitsiä tai mitä näitä nyt on.

King palasi aika ajoin sähkökirjamarkkinoille pikku erikoisuuksilla. Samana vuonna Bulletin kanssa hän aloitti The Plant -romaanin julkaisemisen luku kerrallaan netissä mutta lopetti kokeilun, kun lukijat eivät olleet valmiita maksamaan latauksistaan. 2009 hän puolestaan julkaisi Ur-nimisen kertomuksen, jonka tarkoitus oli markkinoida Amazonin Kindleä.