torstai 22. tammikuuta 2015

Juri Nummelin (toim.): Tuska ja hurmio

kannan kuva: Tendril
Juri Nummelin (toim.)
Tuska ja hurmio
Eroottisia novelleja
Turku: Turbator, 2011 (Multiprint Oy), 193[+1] s, ISBN 978-952-5666-69-4 nid. m-sarja 24


Tuska ja hurmio on erikoinen tapaus. Alaotsikossaan se määrittelee sisällökseen "eroottisia novelleja". Kuitenkin sen kertomukset rinnastuvat useammin vaikkapa splatterpunkiin kuin erotiikkaan. Kokoelman toimittaja Juri Nummelin tarkentaakin heti esipuheensa alussa, että kyseessä on "kokoelma sadomasokistisia tarinoita". Toki tästä antaa viitettä jo kirjan kansikuva. Eroottisuus on tällä kertaa hyvin vahvasti lukijan oman maun asia. Mutta niinhän se taitaa olla aina.


Tuska ja hurmio on riemastuttava sekamelska. Suurin osa novelleista on uusia, kokoelmassa ensi kertaa julkaistavia, mutta mukana on jokunen aiemminkin ilmestynyt juttu. Aiheen käsittelytavoiltaan ja kirjallisilta tyyleiltään novellit kuitenkin eroavat toisistaan erittäin paljon. Toimittaja itsekin on myöntänyt, että "siihen taisi tulla liikaa pikkaisin sattumanvaraisia tekstejä". Totta onkin, että moni teksteistä katoaa pian lukemisen jälkeen mielestä eikä lukuhetkelläkään aiheuta suuria liikkeitä – ei aivoissa eikä housuissa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä joukossa on joitain riemunaiheita.

Kirjallisesti kokoelman vaikuttavin novelli, Jukka Laajarinteen "Sinisilmäinen Jalokivi", aloittaa. Se on kauniisti etäisyyden päästä kerrottu kasvukertomus, jonka hienovarainen ahdistavuus kasvaa lukijaan kiinni. Samanlaiseen tehoon ei mielestäni yksikään muista teksteistä yllä, toisenlaisiin kylläkin. Vakavampia kirjallisia aikeita sisältää moni muukin novelli. Harri István Mäen "Pyhät paikat" yrittää ehkä liiankin paljon ja sortuu hieman pateettisuuden puolelle. Silvia Redin "Arabian Nights" ja Anitta Kivirannan "Susi sisälläni" puolestaan muistuttavat sitä suuntausta, joka tällä hetkellä tuntuu vanhoista kioskigenreistä (ajattelen erityisesti spefi-lajeja) ponnistavassa proosassa: ydinsisältö kiedotaan vahvasti kirjalliseen tyyliin ilman suurempaa ajatusta. Molemmat ovat sinänsä tehokkaita tuokiokuvia, hyvin kirjoitettuja ja tunnelmallisia, mutta lopulta niiden oleellisin tiivistyy "vain" pornokuvastoon.

Aivan toista linjaa edustavat Tuskan ja hurmion kieli poskessa (tai muussa ruumiinosassa) kirjoitetut tarinat. Oireellista kyllä, juuri nämä jäivät ainakin minun mieleeni kummittelemaan vakavampia tovereitaan paremmin. Emmanuel Arsen "Olin avaruustaistolaisten vankina!" kertoo nimessään oleellisen. Scifiparodiassa pannaan perseeseen niin oikeistoa kuin vasemmistoakin – olematta kuitenkaan sen kummemmin poliittisia. Mikael X. Messin "Arpi" ei sinänsä ole humoristinen, kevyt rikostarina ennemminkin. Eroottishenkinen sisältö yhdistetään toimivasti osaksi rikosjuonta, ja loppu on tyyli- ja perinnetietoinen. Sen sijaan riemastuttava on S. J. Hintsalan "Kinkkua ja torttua", joulunajan paskansyöntifantasia.

Kaksi antologian novellia sisältää toisenkinlaista fantasia-ainesta. Jussi K. Niemelän "Ridnitšohkkan vieraat" on epätasainen sekoitus ihmissusitarinaa, rock-jumaluuksia ja sperma-ampulleja. Tuomas Salorannan "Pornokauppa" sen sijaan on vahva, barkerlainen kauhukertomus. Se tuntuu tässä yhteydessä vain kovin irralliselta – mikä korjautui, kun novelli pääsi myöhemmin samanhenkisten seuraan Ja hän huutaa -splatterpunkantologiassa, tosin siinäkin korkeimpana huippuna.

Kokonaisuudesta irrallaan tuntuvat olevan myös pari vanhinta tekstiä. Näin Suomessa rakastellaan -pornokokoelmassa (Pop-kirjat 1982) nimimerkillä julkaistu "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuunsa!" on perinteinen miestenlehtikertomus. Novellista tuntuu rikolliselta puhua. Yksinkertaisesti kyse on kömpelösti kirjoitettu graafinen kuvaus, jossa mies on hankkinut pari ventovierasta panemaan sidottua vaimoaan. Tietenkin se perustelee paikkaansa tässä kokoelmassa ajankuvana (80-luvun alussa s/m-teemat olivat nykyistä harvemmassa), mutta tekstityyliltään se erottuu liiaksi jopa näin monikasvoisessa kokoelmassa. Näistä 70–80-lukujen taitteen pornokokoelmista voisi kyllä saada kasaan oman mielenkiintoisen valikoimansa.

Toinen anakronistinen teksti on nimimerkki Harry Etelän (oik. iskelmäsanoittaja Aimo Viherluoto) arkistoista löytynyt "Kauhukellari". Ajankuvaa tuoreuttavana kuriositeettina sekin on lopulta paikallaan. Oikeastaan on vain luonnollista, että 1930–40-luvuilla, jolta ajalta novellin lienee, on Suomessakin kirjoitettu tämänsisältöisiä tarinoita – ja yhtä luonnollista on, ettei tätäkään Etelän novellia ole aiemmin julkaistu. Se on kauhukertomus, mutta erottiinen lataus on olemassa, eikä edes kovin kätkettynä. "Kauhukellari" on hyvä lisä suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaan vaikkei se mikään merkkiteos muuten ole. (Nummelin on kunnostautunut Etelän tuotannon julkaisussa muutenkin: 2007 ilmestyi Turbatorila kokoelma Kauhujen salakammio, jonka lisäksi irtonovelleja on ollut mukana muutamassa antologiassa.)

Tuskan ja hurmion päättää toimittajan artikkeli sadomasokistisista aiheista suomalaisessa kirjallisuudessa. Yleisluontoinen teksti esittelee ne harvat kerrat, kun aiheeseen on tässä maassa kajottu. Myöhemmin Nummelin osittain jatkoi teeman parissa, kun hän toimitti yhdessä Ville Hännisen ja Vesa Sisätön kanssa hakuteoksen Erotiikan taitajia (Avain 2013).

Tuska ja hurmio ei ole kovin oleellinen teos. Mielestäni on kuitenkin hyvä, että tällaisia kokoelmia julkaistaan, epätasaisinakin. Ne tasapainottavat sitä kovin yksipuolista kuvaa, jonka suurten kustantajien julkaisuohjelma antaa paitsi kotimaisesta kirjallisuudesta myös kirjallisuudesta ylipäänsä. Aina mahtuu mukaan jokunen helmikin. Kun genrevalikoimakin on näin laaja, voi omaa näkemystään laajentaa yllättäviin suuntiin.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Katri Viita: Keväästä kesään

Katri Viita
Keväästä kesään
Kertomus Irja Raikkaan kehitysvuosista
Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926, 108 s., nid.

Kotimaisten "naisviihteen" kirjoittajien loputtomaan suohon unohtunut Kaarina Kaarna (os. Viitainoja, 1898–1972) on keräilijän kannalta konstikas tapaus. Antikvaarin hyllyjä saa tutkia useammastakin kohdasta ennen kuin koko tuotanto on tarkistettu – yleensä huonolla onnella, koska kerttakäyttöviihteenä julkaistujen kirjojen kohtalo on ollut aina tyly. Omalla nimellään Kaarina Kaarna julkaisi vain yhden romaanin 50-luvulla.

Suurin osa hänen tuotannostaan ilmestyi oululaisen Perjantain kustantamana salanimellä Tuulikki Kallio. Tunnetuin Kallio-kirja on epäilemättä Kaivopuiston kaunis Elsa (myöhemmät painokset nimellä Kaivopuiston kaunis Regina). Aiemmin salanimellä Kleopatra julkaistu Katariina ja Munkkiniemen kreivi julkaistiinkin sekin uudestaan Kallion nimen alla. Ei voine korostaa, mikä merkitys romaanien pohjalta tehdyillä elokuvilla on nimien säilymiseen kollektiivisessa muistissa. Muita Kaarnan kerran tai kahdesti käyttämiä nimimerkkejä olivat Kaisu Vaara, Irja Vuosalo ja Katri Viita. Viimeki mainitulla hän julkaisi paitsi esikoisteoksensa myös käsikirjoitti kaksi tulevan miehensä Kalle Kaarnan elokuvaa (kadonnut mykkäelokuva Työn laulu sekä Kuisma ja Helinä). Naimisiin he menivät vasta 1943.

Katri Viidan Keväästä kesään. Kertomus Irja Raikkaan kehitysvuosista on monella tapaa tyypillinen esikoinen. Kari-Otso Nevaluoman mukaan tarina on omaelämäkerrallinen – mikä olisi tavallisempi nuoren kirjailijan lähtökohta. Teos on myös melko naiivi kuvatessaan ihmisiä ja heidän sileäotsaisia ajatuksiaan ja suuria tunteita. Toisaalta tällaisen voi nähdä kuuluvan myös lajityypin tyyppipiirteisiin. Nevaluoman mukaan kirjailija muussakin tuotannossaan "oli dramaattisten tehojen uskollinen käyttäjä, tulisten intohimonpurkausten, vapisevien käsien ja vavahtelevien sydänten armoitettu kuvaaja. Kaikki väreilee, hehkuu ja kuohuu hänen romaaneissaan."

Tarina alkaa päähenkilönsä Irja Raikkaan ylioppilaskeväästä. Aloituskohtauksessa tyttöjoukkio vertailee tulevan kesän matkasuunnitelmiaan kanamaiseen tapaan. Ainoastaan Irja ei ole lähdössä avartamaan maailmankuvaansa ulkomaille, mutta piankos se korjaantuu, kun isälle hieman lepertelee. Laivamatkalla Tukholmaan Irja sitten ensitöikseen kohtaa häntä miellyttävän maisteri Vaaramon. Tunne ei tietenkään ole yksipuolinen. Ruotsin-kesän jälkeen Irja ja hänen maisterinsa tapaavat jälleen Helsingissä ja – kuten tapana on sanoa – yksi asia johtaa toiseen, lopulta kosintaan.

Tarinan alkupuolen kuviot ovat kovin tavanomaiset ja arvattavat. Sitä ne ovat taatusti olleet jo kirjan ilmestymisen aikaan 1920-luvulla. Viita saa kuitenkin tässä vaiheessa puhtia kerrontaansa ja tilaa sanottavalleen. Irja ei halua pilata suunnitelmiaan – yliopisto-opiskelua ja maisterinseppelettä – Vaaramon hänelle tarjoamilla tulevaisuudenkuvilla avioliitosta ja äitiydestä. Kirjailija ottaa siis kantaa naisen aseman ja tasa-arvon puolesta, ei kovin voimallisesti mutta vilpittömän tuntuisesti. Kevyet pohdinnat siitä, mitä mahdollisuuksia naisella tarinan nykypäivänä onkaan, tuovat tarinaan ja sen päähahmoon sävykkyyttä.

Valitettavasti romaanin loppu kääntyy jälleen perinteellisemmille vesille. Sivujuonteina kuvatut Irjan lähipiirin ihmissuhteet (vuosikymmenten jälkeen nuoruudenrakkaansa saava täti ja ystävä, jonka sulhanen on huikentelevaista sorttia) heijastuvat häneen omaan hahmoonsakin. Rakkaus Vaaramoon ei ole kadonnut opiskeluvuosina, vaikka pari ei olekaan toisiaan nähnyt. Kun seppele on laskettu päähän, ei maisterius enää hohdakaan entiseen tapaansa, mutta vanhan ystävän lapset herättävät todellisen naisen seppeleen alla. Onneksi tunteissaan yhä vahva Vaaramo on tällä välin väitellyt tohtoriksi, jotta perheen sisäinen arvovalta säilyy avio-onnen takaajana.

Keväästä kesään tarjoaa kevyen kerrottavansa joukossa viehättävää ajankuvana, eritoten pienissä nuorisoslangin välkähdyksissä. Lisäksi mielenkiintoista on paikoin katkelmallinen kerronta. Välillä tarinaa viedään eteenpäin hyvin elokuvamaisin leikkauksin. Pieni lupaus tulevasta?

Lähteet:
* Marja Luova: Mummin muistelmat. Pieniä sattumuksia elämän varrelta. Helsinki: Kirja kerrallaan, 2002
* Kari-Otso Nevaluoma: "Tuulikki Kallio". Teoksessa Ritva Aarnio, Ismo Loivamaa (toim.): Kotimaisia naisviihteen taitajia. 100 vuotta rakkautta. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 1999

Jyrkäs & Saloranta (toim.:) Ja hän huutaa

Juha Jyrkäs & Tuomas Saloranta (toim.)
Ja hän huutaa
Splatterpunk-antologia
Helsinki: Tajunta Media, 2014 (As Printon Trükikoda), 223 s, ISBN 978-952-6657-35-6 nid. Aavetaajuus-kirjat 2

Kirjallinen splatterpunk näyttäisi elävän pientä renessanssia. Suuressa maailmassa esimerkiksi Anthony Riveran ja Sharon Lawsonin toimittama Splatterlands (Grey Matter Press, 2012) ilmoitti yrittävänsä genren uudelleenherättämistä. Suomessa samalla asialla ovat Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta. Heidän toimittamansa antologia Ja hän huutaa ilmestyi Aavetaajuudelta viime syksynä.

Toimittajat alustavat genreä mainiossa esipuheessaan. Vierastan hieman splatter-elokuvan vetämistä osaksi splatterpunkia – joka on mielestäni nimenomaan kirjallinen "liike" – mutta muuten kirjoittajat käyvät hyvin läpi sen vähäisen historia, mitä Suomessa on splatterpunkista kerrottavaa. Yksittäisten novellien lyhyet esittelyt tuovat selvästi esiin sen, mikä on kokoelman teksteissä ydinasia: "Veri, sperma, kusi ja muutkin eritteet sen kuin lentävät!" Lukijaa on varoitettu.

Viimeistään esipuheen jälkeen lukijalla on taatusti ennakkokäsityksensä, ehkä myös -pelkonsa kirjan sisällöstä. Suurelta osin ne tulevat pitämään paikkansa, niin hyvässä kuin valitettavasti myös pahassa. Suuria yllätyksiä ei tule. Oleellisinta on eritteillä läträäminen ja monenlainen liioittelu. Toimittajien lupaamaa mustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä puolestaan on lopulta vähän. Kun huumoria on, se on kovin kuivaa kaikesta veressä uittamisesta huolimatta. Yhteiskunnalliset teemat jäävät usein päälle liimatuiksi, ikään kuin tekaistuiksi syiksi roiskimiselle.

Kuten arvata saattaa, mahtuu 17 novellin joukkoon monenlaista lähestymistapaa. Kokonaisuus ei ole millään muotoa tasainen, mutta onneksi rimanaltuksetkaan eivät eroa yleistasosta suuresti. Kokoelman aloittaa Mixu Laurosen novelli, jolta koko kirja on saanut nimensä. Kyseessä on yksinkertaisen sadistinen kuvaus hitaasta äidinmurhasta. Mitään suurempaa tarjottavaa sillä ei ole mutta toimiipa tunnelmanvirittäjänä tulevalle. Samanlaisissa itsetarkoituksellisissa kärsimysnäyissä piehtaroivat muutamat muutkin novellit, esimerkiksi Jyrki Pitkän ja Markus Harjun kertomukset. Näihin sentään sisältää ripaus sitä synkeää huumoria. Juha Jyrkäs sen sijaan kertoo oman "Itellajoonin bluesinsa" sellaisella paatoksella, että mahdollisesti mukaan tarkoitettu huumori tukehtuu itseensä. Toista ääripäätä edustaa Jussi Katajalan (joka parhaimmillaan on erinomainen kirjoittaja, kuten viime vuoden Atorox-voitto osoittaa) "Orava osansa ottaa", jossa idean naurettavuus vie pohjan kaikilta tarinan tehoilta. Parhaiten huumorin ja eritesinfonian yhdistävät mielestäni Stig-Peter Lund, jonka "Hyvä nekrofiilis" tarjoaa meille zombifetisismin ("Zombin pillu tuntui hänen kalunsa ympärillä pehmeästi hyllyvältä hyytelöltä"), ja erityisesti nimimerkki herrah, joka absurdistinen novelli erottuu kokoelmassa tyystin omanlaisenaan. Ei taatusti kaikkien mielestä hyvällä tavalla.

Novellien joukkoon mahtuu jokunen selvästi kunnianhimoisempi – "taiteellista fiilistelyä" esipuheen mukaan – tuokiokuva. Ajattelen nyt erityisesti Nina Korennon "Montmartren kyyhkyjen" rujon kaunista kieltä (joka sekin hätyyttelee pateettisuuden rajoja) ja Dess Terentjevan "Ruhon" taitavaa kerrontaa, joka malttaa luottaa lukijan ajattelukykyyn ilman turhia alleviivauksia.

Muutamat kertomukset pistävät kokonaisuudesta esiin genreviitteittensä vuoksi. Näissä tapauksissa toimittajat olisivat voineet käyttää valtaansa, sillä vaikka novellit ovat hyviä, ne häiritsevät kokoelman sujuvuutta. Suvi Kauppilan "Hopeasormi" on fantastiseen maailmaan sijoittuva tarina, joka ei itse asiassa ole kovin splatteria. Shimo Suntilalla taas verenroisketta riittää "Jake Cannon castaan veriviholliset"-novellissaan, joka noudattaa hengeltään vanhanaikaisen seikkailu-scifin perinteitä – vaikkei kovin puhdasotsainen olekaan. Juri Nummelinin katkelmallinen "Lätterin suvun vaiheista" on hauska, mutta jää tällaisenaan puolitiehen. Selvästi pidempänä ja samantien monipuolisempana ideasta voisi saada paljon enemmän irti.

Antologian parhaaksi yksittäiseksi kertomukseksi nousee Tuomas Salorannan "Pornokauppa". Se on julkaistu jo aiemmin, Juri Nummelinin toimittamassa sadomasokististen novellien Tuska ja hurmio -antologiassa (Turbator 2011). Salorannan mielikuvituksekkuudessaan liioitteleva ja liiallisuuksiin menevä teksti yhdistelee seksuaalisuuden ja väkivallan tavalla, joka ainoana tässä kokoelmassa yltää tavoittelemaan niitä näkyjä, joille Clive Barker aikanaan vakuutti. Tarina liikkuu jossain todellisuuden ja houreisen uninäyn puolitiessä, mikä lisää fyysisiin iljettävyyksiin henkisen tason, joka jää puuttumaan suurimmasta osasta muista novelleista.

torstai 15. tammikuuta 2015

Hanna Matilainen: Mitä kummaa

Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Hanna Matilainen
Mitä kummaa
Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Helsinki: Avain (Hansaprint, Vantaa), 191 s, ISBN 978-952-304-024-3 nid.

Odotin etukäteen paljon Hanna Matilaisen kirjalta Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon. Joko nyt saataisiin asiallinen kokonaisesitys siitä, mitä spekulatiivinen fiktio oikein onkaan, mitä kovin epämääräinen genremääritelmä tarkoittaa ja pitää sisällään? Yritystä on, mutta valitettavasti Matilaisen kirja hajoaa liian moneen suuntaan ja tyytyy silpputiedon kasaamiseen yhteenvetojen sijasta. Huomio on koko ajan spekulatiivisessa kirjallisuudessa, ei siis fiktiossa yleensä (eli esimerkiksi elokuvaan ei puututa lainkaan). Ratkaisu on järkevä.

Kirja jakautuu oikeastaan kolmeen osaan. Ensin hahmotetaan genrerajoja, sitten fandomia, lopuksi yksittäisiä tekijöitä.

Aluksi käydään lyhyesti läpi fantastisen kirjallisuuden historiaa muutamien esimerkkiteosten nimiä pudottelemalla. Sen jälkeen esitellään alagenrejä – ja niiden alagenrejä. Jussi Katajalan kaavio eri lajityyppien risteymistä on hyvä ja havainnollinen. Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion nostamista omaksi genrekseen en ymmärrä – kysehän on ohjelmallisesta paluusta kioskikirjallisuuden tyylikeinoihin ja "korkeakirjallisten" piirteiden välttämisestä genrestä huolimatta. Koko suomalaisen scififandomin ajan, aina 1980-luvun alusta saakka, on yritetty muistuttaa, että oleellista ei ole, onko jokin scifiä (ja sittemmin spefiä) vaan onko se hyvää kirjallisuutta? Kuppikuntaisuuden kutsu on ollut kuitenkin liian voimakas vastustettavaksi, ja samaa henkeä on Matilaisenkin kirjassa.

Fandom näkyy muutenkin vahvasti. Teoksen seuraava osuus käsittelee fandom-toimintaa julkaisijoiden, seurojen ja tapahtumien kautta. Tämä on pitkälti perusteltua, koska fandom (eli enemmän tai vähemmän talkoohenkinen toiminta genren ympärillä) on niin keskeinen tekijä spekulatiivisen fiktion edistäjänä. On kuitenkin harhaanjohtavaa nostaa esille vain kustantamoita, "jotka julkaisevat spekulatiivista fiktiota pelkästään tai jollakin tavalla painotetusti". Jos iso kustantaja julkaisee määrällisesti monta fantasianimikkeitä vuodessa mutta osuus kaikesta julkaistusta on vähäinen, miksi se on vähemmän oleellinen kuin vaikkapa Tajunta Media, joka on julkaissut Aavetaajuuden nimen alla vain muutaman teoksen? Sinänsä kustantajaesittelyt ovat mielenkiintoisia, ja on hyvä nostaa esille nimiä, joiden teoksia on turha Suomalaisen kirjakaupan hyllyiltä etsiä.

Seurojen ja lehtien (joiden julkaisijat etupäässä ovat juuri seurat) esittelyt ovat pintapuolisia. Samat tiedot löytyvät monilta Internetin linkkilistoilta. Miksi joukkoon on mahdutettu Aikakone, jonka viimeinen numero ilmestyi 1997, muttei vaikkapa Ikarosta? Sitä sentään ilmestyi useampi numero kuin mukana olevaa Escapea? Netistä tuttu tiivistettyjen tietopalojen ja listojen (esim. palkinnot) kokoelma hallitsee Mitä kummaa myöhemminkin. Monesti lukiessa tuntuu, että sisältö olisi tämänkaltaisena toiminut oikein hyvänä ja informatiivisena nettisivustona. Kirjamuodossa tyyli tuntuu vieraalta ja hajanaiselta. Itse jään lukijana kaipaamaan laajempaa kokonaisuuden rakentamista.

Kirjan viimeiset 70 sivua on pyhitetty suomalaisten alan tekijöiden esittelyihin. Kustakin tekijästä, oli kyse kirjailijasta, toimittajasta tai tutkijasta, on muutaman rivin yleisluonnehdinta, minkä jälkeen mainitaan muutama teos. Mistään bibliografiasta ei ole kyse. Painotus tekijävalinnoissa on nykyhetkeä painottava. Mika Waltari ja Aino Kallas muistetaan mainita, kuten on aiemminkin ollut tapana genren arvoa perusteltaessa. A. E. Ingmankin on saanut maineen palautuksen, ilmeisesti Boris Hurtan vankan kiillotustyön myötä. Sinänsä lista on melko kattavasti valittu. Moni nyt meriitittömältä tuntuvat nimi luultavasti ansaitsee lähitulevaisuudessa paikkansa kaanonissa näinä ahkeran julkaisusuollon aikoina. Silti joitain nimiä jää kaipaamaan; missä ovat vaikkapa vanhat hämyt Pekka Virtanen ja Veikko Rekunen? Jälkimmäiseltä pitäisi kai saada uraa uurtaneet novellit kokoava kirja ulos– kirjajulkaisuhan tuntuu yhä olevan oleellisin kriteeri tositekijöistä puhuttaessa.

Mitä kummaa ei täytä niitä odotuksia, joita sille asetin. Sen vuoksi näkökulmani on taatusti negatiivisempi kuin se voisi olla. Ainakin moni muu on tuntunut pitäneen teoksesta. Spekulatiiviseen fiktioon tutustuvalle se on varmasti hyvä lähtökohta ja runsaan tiivis infopaketti – tienristeys ja kartta tuleviin seikkailuihin. Mutta etsiikö tänä päivänä kukaan ensitietoa ja vinkkauksia kirjoista? Palaan ajatukseeni, että Mitä kummaa olisi ollut näillä sisällöin mainio nettiportaali, parempi kuin (iki)teinien rönsyävä Risingshadow. Kirjana se jää valitettavasti puolitiehen.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Wallace Worsley: Yhteiskunnan vihollinen

Yhteiskunnan vihollinen
(The Penalty)
Goldwyn Pictures 1920
O: Wallace Worsley. K: Philip Lonergan, Charles Kenyon. N: Lon Chaney, Charles Clary, Doris Pawn, James Mason, Milton Ross, Ethel Grey.

Legendaarinen Lon Chaney sai ensimmäisen pääroolinsa Wallace Worlseyn elokuvassa The Penalty vuonna 1920. Gouverneur Morrisin novelliin ilmeisesti varsin uskollisesti perustuva elokuva, joka Suomessa on esitetty nimellä Yhteiskunnan vihollinen, on kiehtova monella tapaa. Ensinnäkin se kaihtaa genremääritelmiä; The Pentalty on yhtä aikaa rikoskertomus ja melodraama, minkä lisäksi se on julkaistu DVD:nä esimerkiksi Kinon amerikkalaista kauhuelokuvaa esittelevässä kokoelmassa. Toinen mielenkiintoinen seikka on elokuvan rankka sisältö, jollaista ei lähitulevaisuudessa kummitelleen Hollywoodin itsesensuurijärjestelmän aikana olisi voinut kuvitellakaan nähtävän. Kolmanneksi elokuva on pääosanesittäjänsä eittämätön voimannäyte.

Lon Chaney yhdistetään hänen käyttämiinsä raskaisiin maskeihin (ks. esim. Notre Damen kellonsoittaja, 1923, tai Suuren oopperan kummitus, 1925) ja täydelliseen fyysiseen omistautumiseensa rooleissaan. Yhä elääkin mielikuva näyttelijästä, jonka todellisia kasvoja ei koskaan nähty – mikä on tietenkin roskaa, kuten The Penalty osaltaan osoittaa. Kaiken taidokkaan taidokkaan käsityöläisyyden jalkoihin on jäänyt se tosiasia, että Chaney oli taidokas näyttelijä. The Pentalty osoittaa, aivan kuten Sjöströmin Hän joka saa korvapuustit (1924), että Chaney kykeni kasvoillaan ja kehonkielellään suuriin tehoihin. Hän jättää muut näyttelijät statisteiksi oman suorituksensa voimalla. Vuoden 1920 elokuvalta on lupa odottaa teatraalisiakin ylilyöntejä eleissä ja ilmehtimisissä, mutta vain harvoin Chaneyn ekspressiiviset kasvot vääntyvät koomisen puolelle. Mykälle elokuvalle niin tärkeä sisäisen maailman ilmentäminen puhtaasti kehollisin keinoin fyysistyy Chaneyn roolisuorituksessa.

The Penaltyn tarina kertoo rikollispomosta, joka on lapsena menettänyt jalkansa liikenneonnettomuuden ja sitä seuranneen nuoren lääkärin hätiköimän amputaation vuoksi. Blizzard-nimellä tunnettu alamaailman komentaja suunnittelee paitsi San Franciscon valtaamista myös (ja etenkin) kostoa hänen jalkansa vieneelle kirurgille. Kuvion täydentävät pakollisina pelinappuloina Blizzardin alaiseksi soluttautunut naispoliisi sekä kirurgin tytär, joka työstää Blizzard mallinaan veistosta Saatanasta, ja tämän sulhanen. Huomio on kuitenkin lähes koko ajan Blizzardin hahmossa.

Elokuva sisältää monia hienoja hetkiä ja kuvia, jotka tosiaan olisivat jääneet jo paria vuotta myöhemmin kuvaamatta: Rikollisjengistä lähteneen naisen puukotus ja hänen ruumiinsa retkahtaminen juottolan parven kaiteen alitse. Alaisilleen, hattuja valmistavien työläisnaisten joukkiolle raivoava Blizzard ja häneen käsittelyynsä joutuva, työssään hutiloiva naisparka. Elokuvassa nähdään koukussaan kiemurteleva narkomaani, parikin graafista murhaa, alaston nainen kuvanveistäjän mallina… Hayesin ohjeisto kielsi kaiken tämän pian. Näin The Penalty sallii meidän aavistaa, mihin suuntaan Hollywood olisi voinut olla matkalla ilman herännyttä "moraaliaan".

The Penalty rinnastuu mielessäni toiseen suuruudenhullusta rikollispäälliköstä kertovaan aikakauden elokuvaan eli Fritz Langin ensimmäiseen Mabuseen (1922). Molemmille on yhteistä se, että kiihkeän ja dynaamisen alun  jälkeen elokuvan teho vaimenee, kunnes lopussa jälleen löytyy viimeinen isku. Toki Mabusen pitkä kesto antaa toisenlaisen mahdollisuuden tempon vaihteluille. The Pentaltyn lopetus (joka ei ole alkuperäinen elokuvalle suunniteltu lopetus, sillä suunnitelma onnelliselle lopulle oli olemassa) on mahdoton myöhemmälle Hollywood-elokuvalle ja samalla ainoa oikea. Jumalan kätenä toiminut kirurgi korjaa aiemman virheensä ja parantaa Blizzardin hulluudestaan (muistakaa: melodraama!). Entinen rikollistoveri ampuu kuitenkin kiinni jäämisen pelossa toisen mahdollisuuden saaneen miehen rakkaiden vaimonsa ja pianonsa ääreen. "Death interests me", sanoo elokuvan viimeinen planssi. Pahoista teoista joutui maksamaan vuonna 1920.

Olavi Karjaliini: Matin kolminkertainen kuolema ja muita kertomuksia

Olavi Karjaliini
Matin kolminkertainen kuolema ja muita kertomuksia
Toim. Juri Nummelin. Turku: Turbator, 2012 (Multiprint, Turku), 21[+1] s, ISBN 978-952-5666-86-1

Matin kolminkertainen kuolema ja muita kertomuksia on fyysisiä mittojaan merkittävämpi teos. Vain 22-sivuinen kirjanen sisältää Olavi Karjaliinin (oik. Olli Karjalainen) kahdeksan kertomusta. Ne on julkaistu alunperin 1830-luvulla Elias Lönnrotin perustamassa ensimmäisessä suomenkielisessä aikakauslehdessä, Mehiläisessä. Tarkempia julkaisuajankohtia ei valitettavasti ilmoiteta.

Karjaliinin teksteistä ei oikein voi puhua novelleina. Pikemminkin kyse on kaskumaisista jutuista, joidenkaltaisia on helppo kuvitella pöydän päässä istuneen vanhan isännän jutelleen ääntä venytellen, ja välillä piipusta sauhuja imien. Kuitenkin ne ovat selvästi kaunokirjallisia tekstejä, eivät vain kirjattuja kaskuja. Selvimmin tämä herkkä ero näkyy kokoelman viimeisessä tekstissä "Paakkunaisen nujakka". Se on sisällöltään kansanetymologinen selitys parille pohjoiskarjalaiselle paikannimelle mutta kerrontatavaltaan pieni fantastinen kertomus. Mieleen tulee jotkin Aino Kallaksen fantastiset hetket (vaikkapa "Hullaantunut järvi" kokoelmassa Seitsemän neitsyttä vuodelta 1948), vaikka Karjaliinin tyyli onkin koruttomampi ja toteavampi.

Kokoelman toimittaja Juri Nummelin yrittää yhdistää Karjaliinin tekstit rikoskirjallisuuden jatkumoon. Vaikka määritelmä ei nykymielessä ole aivan osuva, ovat kokoelman murhatarinat sen parasta antia. Erityisesti nimikkotarina ja nimetön kertomus aisankannattajasta, joka pääsee eroon vaimonsa kosijoista, kestävät hyvin aikaa. Modernille rikoskertomukselle sen sijaan on vierasta Karjaliinin jutelmien sadunomaiset piirteet, kuten asioiden tapahtuminen kolmen sarjoissa kansansatujen tapaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tekstien viehätystä, mieluummin päinvastoin. Satumaisuuksia on enemmänkin, sillä joukossa on myös selviä hölmöläistarinoita – nimetön juttu kolmesta akasta kaatamassa jauhoja järveen, jotta saataisiin suurusjuomaa, ja "Vähänäköinen tyttö", jonka tarinan muistan lapsena lukeneeni Martti Sirolan sarjakuvana.

Esipuheessaan toimittaja Nummelin kirjoittaa: "Karjaliinin tarinat laajennettuna ja uudelleen kirjoitettuna voisivat hyvinkin toimia nykyaikaisena mustana komediana". Nykyaikaisesta en tiedä, mutta ainakin 1928 Heikki Toppila onnistui hyvin kirjoittaessaan "Matin kolminkertaisen kuoleman" uusiksi kokoelmaansa Kuoleman siiveri (WSOY). Otsikolla "Kosiomiehen kolminkertainen kuolema" ilmestynyt novelli säilyttää Karjaliinin tarinan ytimen ja joitain yksityiskohtia (kuten vainajan kuolintavat), mutta syventää tarinaa takaumilla ja kevyellä oikeudenkäyntikehyksellä.

Karjaliinin tuotokset eivät ole kadonneita suomalaisen kirjallisuuden merkkihetkiä. Kuitenkin ne ovat ajankuvana tunnelmallisia ja genrekirjallisuuden historiankäsityksen kannalta uutta näkökulmaa antavia. Vaikka Matin kolminkertaisesta kuolemasta  otettiin vain sadan kappaleen painos, olen hyvilläni, että tämä teos on olemassa.