Mitä kummaa
Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Helsinki: Avain (Hansaprint, Vantaa), 191 s, ISBN 978-952-304-024-3 nid.
Odotin etukäteen paljon Hanna Matilaisen kirjalta Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon. Joko nyt saataisiin asiallinen kokonaisesitys siitä, mitä spekulatiivinen fiktio oikein onkaan, mitä kovin epämääräinen genremääritelmä tarkoittaa ja pitää sisällään? Yritystä on, mutta valitettavasti Matilaisen kirja hajoaa liian moneen suuntaan ja tyytyy silpputiedon kasaamiseen yhteenvetojen sijasta. Huomio on koko ajan spekulatiivisessa kirjallisuudessa, ei siis fiktiossa yleensä (eli esimerkiksi elokuvaan ei puututa lainkaan). Ratkaisu on järkevä.
Kirja jakautuu oikeastaan kolmeen osaan. Ensin hahmotetaan genrerajoja, sitten fandomia, lopuksi yksittäisiä tekijöitä.
Aluksi käydään lyhyesti läpi fantastisen kirjallisuuden historiaa muutamien esimerkkiteosten nimiä pudottelemalla. Sen jälkeen esitellään alagenrejä – ja niiden alagenrejä. Jussi Katajalan kaavio eri lajityyppien risteymistä on hyvä ja havainnollinen. Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion nostamista omaksi genrekseen en ymmärrä – kysehän on ohjelmallisesta paluusta kioskikirjallisuuden tyylikeinoihin ja "korkeakirjallisten" piirteiden välttämisestä genrestä huolimatta. Koko suomalaisen scififandomin ajan, aina 1980-luvun alusta saakka, on yritetty muistuttaa, että oleellista ei ole, onko jokin scifiä (ja sittemmin spefiä) vaan onko se hyvää kirjallisuutta? Kuppikuntaisuuden kutsu on ollut kuitenkin liian voimakas vastustettavaksi, ja samaa henkeä on Matilaisenkin kirjassa.
Fandom näkyy muutenkin vahvasti. Teoksen seuraava osuus käsittelee fandom-toimintaa julkaisijoiden, seurojen ja tapahtumien kautta. Tämä on pitkälti perusteltua, koska fandom (eli enemmän tai vähemmän talkoohenkinen toiminta genren ympärillä) on niin keskeinen tekijä spekulatiivisen fiktion edistäjänä. On kuitenkin harhaanjohtavaa nostaa esille vain kustantamoita, "jotka julkaisevat spekulatiivista fiktiota pelkästään tai jollakin tavalla painotetusti". Jos iso kustantaja julkaisee määrällisesti monta fantasianimikkeitä vuodessa mutta osuus kaikesta julkaistusta on vähäinen, miksi se on vähemmän oleellinen kuin vaikkapa Tajunta Media, joka on julkaissut Aavetaajuuden nimen alla vain muutaman teoksen? Sinänsä kustantajaesittelyt ovat mielenkiintoisia, ja on hyvä nostaa esille nimiä, joiden teoksia on turha Suomalaisen kirjakaupan hyllyiltä etsiä.
Seurojen ja lehtien (joiden julkaisijat etupäässä ovat juuri seurat) esittelyt ovat pintapuolisia. Samat tiedot löytyvät monilta Internetin linkkilistoilta. Miksi joukkoon on mahdutettu Aikakone, jonka viimeinen numero ilmestyi 1997, muttei vaikkapa Ikarosta? Sitä sentään ilmestyi useampi numero kuin mukana olevaa Escapea? Netistä tuttu tiivistettyjen tietopalojen ja listojen (esim. palkinnot) kokoelma hallitsee Mitä kummaa myöhemminkin. Monesti lukiessa tuntuu, että sisältö olisi tämänkaltaisena toiminut oikein hyvänä ja informatiivisena nettisivustona. Kirjamuodossa tyyli tuntuu vieraalta ja hajanaiselta. Itse jään lukijana kaipaamaan laajempaa kokonaisuuden rakentamista.
Kirjan viimeiset 70 sivua on pyhitetty suomalaisten alan tekijöiden esittelyihin. Kustakin tekijästä, oli kyse kirjailijasta, toimittajasta tai tutkijasta, on muutaman rivin yleisluonnehdinta, minkä jälkeen mainitaan muutama teos. Mistään bibliografiasta ei ole kyse. Painotus tekijävalinnoissa on nykyhetkeä painottava. Mika Waltari ja Aino Kallas muistetaan mainita, kuten on aiemminkin ollut tapana genren arvoa perusteltaessa. A. E. Ingmankin on saanut maineen palautuksen, ilmeisesti Boris Hurtan vankan kiillotustyön myötä. Sinänsä lista on melko kattavasti valittu. Moni nyt meriitittömältä tuntuvat nimi luultavasti ansaitsee lähitulevaisuudessa paikkansa kaanonissa näinä ahkeran julkaisusuollon aikoina. Silti joitain nimiä jää kaipaamaan; missä ovat vaikkapa vanhat hämyt Pekka Virtanen ja Veikko Rekunen? Jälkimmäiseltä pitäisi kai saada uraa uurtaneet novellit kokoava kirja ulos– kirjajulkaisuhan tuntuu yhä olevan oleellisin kriteeri tositekijöistä puhuttaessa.
Mitä kummaa ei täytä niitä odotuksia, joita sille asetin. Sen vuoksi näkökulmani on taatusti negatiivisempi kuin se voisi olla. Ainakin moni muu on tuntunut pitäneen teoksesta. Spekulatiiviseen fiktioon tutustuvalle se on varmasti hyvä lähtökohta ja runsaan tiivis infopaketti – tienristeys ja kartta tuleviin seikkailuihin. Mutta etsiikö tänä päivänä kukaan ensitietoa ja vinkkauksia kirjoista? Palaan ajatukseeni, että Mitä kummaa olisi ollut näillä sisällöin mainio nettiportaali, parempi kuin (iki)teinien rönsyävä Risingshadow. Kirjana se jää valitettavasti puolitiehen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti