Chris Columbus: Yksin kotona. Yksin kotona 2 – Eksynyt New Yorkissa. Harry Potter ja viisasten kivi. Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Chris Columbus on niitä Hollywood-ohjaajia, joita tulevaisuuden elokuvanystävät (jos sellaisia enää on) arvostavat silkan välineensä hallinnan vuoksi. Columbus ei auteur, vaikka hänen filmografiansa onkin yllättävän yhtenäinen, vaan erittäin taitava viihteentekijä. Erityisesti häntä tullaan muistelemaan nuoria katsojia ja nuoria näyttelijöitä ymmärtäneenä elokuvantekijänä. Jos hänen varhaiset käsikirjoittamansa elokuvat, kuten Gremlins tai The Goonies, olivat tarinoita maagiseen todellisuuteen astuvista lapsista, ja sama asetelma jatkui monissa hänen omissa ohjauksissaan. Erityisen hyvin hänet tultaneen muistamaan kahden erittäin suositun (ja tuottoisan) elokuvasarjan aloituksista.
Näkemys Yksin kotona -sarjasta on yleensä se, että Columbusin ohjaamat kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat ne oleelliset ja kaikki muut halpaa rahastusta. Kriittisimmät sanovat jo ensimmäisenkin jako-osan olevan pelkkä uudelleenlämmittely. John Hughesin kirjoittama Yksin kotona (Home Alone, 1990) on noussut populaarikulttuurissa jouluklassikon asemaan, mikä onkin ihan ansaittua. Lämpimän amerikkalaisen perhekeskeisyyden ja anarkistisen animaatioväkivallan yhdistelmä onnistuu tavattoman hyvin. Tarina epähuomiossa yksin kotiinsa jäävästä pikkupojasta, joka suojaa reviiriään murtovarkailta, on yksinkertainen ja hauska. Macaulay Culkin pääosassa on juuri niin ärsyttävä kuin lapsitähdet ovat mutta samalla myös täydellinen valinta viattomuuden ja vallattomuuden rajalla tasapainoilevaksi kodinturvanulikaksi, samoin Joe Pesci ja Daniel Stern tolloina roistoina.
Jatko osa Yksin kotona 2 – Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York, 1992) kertaa edeltäjänsä vaiheita paikoin nolottavan suoraan ja on yleisesti ensimmäistä elokuvaa löysempi. Siltikin siinä on ihan riittämiin ansioita. Etenkin lopun väkivaltajakso, joka lainaa edelleen runsaasti Looney Tunes -animaatioista, on riemukas. Myös Tim Curryn enemmän ja vähemmän hienovarainen ilmeily on arvonsa ansainnut. Sen sijaan naiivisti kirjoitettu pulunainen tuottaa lähinnä myötähäpeää, etenkin kun hän pakosti vertautuu ensimmäisen osan vaikuttavaan lumenluojanaapuriin.
Toinen sarja, jonka Columbus polkaisi käyntiin, oli J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen filmatisoinnit. Tälläkin kertaa Columbus vastasi kahdesta ensimmäisestä elokuvasta. Sekä kirjoina että elokuvina Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997/2001) että Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998/2002) ovat sarjojensa lapsekkaimmat ja kepeimmät. Toisaalta varsinkin elokuvat ovat sellaiset, että ne määrittävät kaikkea jälkeensä tulevaa etenkin visuaalisuutensa osalta. Columbusin Harry Potterit ovat upeita elokuvalavastuksen ja -puvustuksen taidonnäytteitä, joiden ylitsepursuava runsaus on taatusti merkittävä syy koko sarjan suosioon. Elokuvanakin ne toimivat melko hyvin, vaikka puritaanisimmat Potter-fanit muistavatkin aina osoittaa runsaasti kohtia, joissa kirjojen tarinaa on oikaistu. Viisasten kivestä ja Salaisuuksien kammiosta kuitenkin puuttuu etenkin sarjan viimeisten osien sekavuus, joka johtuu osittain halusta painottaa näyttäviä digitaalitehosteita. Onhan niitä alkupäänkin osissa (joskin jotkin Playstation 2 -tasoiset efektit ovat vanhentuneet kehnosti), mutta niissä cgi-magia vielä suurelta osin palvelee tarinankerrontaa.
Parasta koko Potter-elokuvien sarjassa kuitenkin ovat näyttelijät, mille luodaan vankka pohja Columbusin ohjauksessa. Elokuvien roolitus on niin ikoninen, että muutamien osien aikana harmittelee usein, miten loistava ensemble on saatu hukattua muutoin melko heikkoon tekeleeseen. Se, että sarjan pääkolmikko onnistuu kasvamaan niin vaivattoman tuntuisesti paitsi elokuvien maailmaan myös niiden aikana, on varmasti isolta osin juuri Chris Columbusin ansiota. Hän loi työskentelytavan ja ilmapiirin, jota myöhemmät ohjaajat hyödynsivät ja jota elokuvien lapsinäyttelijät ovat kiitelleet monesti jälkeen päinkin.
Alan J. Pakula: Presidentin miehet. David Fincher: Zodiac
Tositapahtumiin perustuva journalistinen trilleri on ihan oma ja kiehtova lajityyppinsä, jota elokuva hyödyntää harmillisen harvoin. Toisaalta harvat tulokset ovat usein loistavia. Alan perusteos on Alan J. Pakulan ohjaama Presidentin miehet (All the President’s Men, 1976), joka käsittelee Watergate-skandaalia. Yhdysvaltain demokraattisen puolueen päämajaan tunkeuduttiin vakoilupuuhat mielissä, ja lopulta seuraamuksena oli presidentti Richard Nixonin eroaminen. (Voi kunpa se olisi yhtä helppoa nykyäänkin.)
Elokuva perustuu Washington Postin toimittajien Carl Bernsteinin ja Bob Woodwardin kirjaan. He paljastivat työllään aina presidenttiin asti yltäneen poliittisen salaliiton. Presidentin miehet on etupäässä työn kuvaus, olkoonkin että hyvin poikkeuksellisen työn. Koskaan muulloin ei (lanka)puhelimessa puhuminen, muistivihkoon kirjoittaminen ja kirjoituskoneen naputtelu ole ollut yhtä tiivistunnelmaista. Elokuva seuraa toimittajia välillä melkein epätoivoisessa työssään, kun he yrittävät selvittää, mitä ja keitä kaikkia liittyy demokraattipuolueen toimistolta verekseltään löydettyihin vakoojiin. Pakulan ja kuvaaja Gordon Willisin staattiset mutta erittäin vaikuttavat kuvat ovat tavattoman tehokkaita, ja kun kaukaisuuteen nousevaa zoomia muutaman kerran käytetään, tulos on elokuvallisesti päräyttävää. Presidentin miehet onkin nimenomaan elokuvan rytmityksen mestarikurssi; hyvin tavanomaisen lehtimiestyö muuttuu huikeaksi tutkimustyöksi. William Goldmanin käsikirjoitus on niin tiukka kuin on mahdollista.
David Fincherin Zodiac (2007) ottaa tietoisesti mallia Pakulasta. Se seuraa 1960- ja 1970-luvuilla Kaliforniassa sykähdyttänyttä sarjamurhaajatapausta, jossa murhaaja lähetti lehdistölle useita kirjeitä ja salakirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Elokuva perustuu San Francisco Chroniclen pilapiirtäjänä toimineen Robert Graysmithin kirjaan ja seuraa rikossarjan tutkintaa niin poliisin kuin Graysmithin amatööriyritysten vinkkelistä. Vaikka tapaus on edelleen selvittämättä, Zodiacilla on tarjota melko varma ratkaisu. Fincher lainaa paljon Pakulalta, ja Zodiac eroaakin paljon hänen aiemmasta, visuaalisesti hyvin kokeilevasta tyylistään. Kuvat eivät ehkä ole entiseen tapaan tyyliteltyjä, mutta tässäkin tapauksessa rytmi on kerronnan ytimessä. Vain hetkeksi – kun Zodiac keskittyy poliisien työhön – rytmi hukkaa askelmerkkinsä ja katsojan pitää olla todella hereillä pysyäkseen tapahtumissa ja nimissä kärryillä. Muutoin Zodiac on kauniisti konstruoitu elokuva pakkomielteestä, työstä ja lisäksi myös yllättävistä kerrannaisvaikutuksista, joita yhden rikollisen toimilla voi olla.a
Miloš Forman: Palaa, palaa!
Palaa, palaa! (Hoři, má panenko, 1967) oli Miloš Formanin viimeinen kotimaassaan Tšekkoslovakiassa ohjaama elokuva. Se aiheutti selkkauksen, jonka vuoksi ohjaaja siirtyi pysyvästi Hollywoodiin. Palaa, palaa! onkin myrkyllinen satiiri Tšekkoslovakian kommunistisesta hallinnossa. Se on myös elokuva, joka on jäänyt kummittelemaan hyvin vahvasti omaan tietoisuuteeni.
Pinnalta katsoen Palaa, palaa! kertoo jonkin pikkuprovinssin palokunnan tanssiaisista. Soittokunta musisoi ja tavallinen kansa pitää hauskaa. Samaan aikaan järjestävä taho yrittää pitää langat käsittään, vaikka arpajaispöytä tyhjenee varkaiden käsiin ja kauneuskilpaluun ei kukaan halua osallista. Ruohonjuuritason korruptio on valloillaan. Ja sitten kun edessä on vakava tilanne ja pitäisi ryhtyä sammutustoimiin, ei voida kuin lapioida lunta liekkeihin ja taputtaa kotinsa menettäneelle ukkoparalle.
En taatusti ymmärrä kaikkia elokuvan nyansseja, mutta se mikä välittyy 2000-luvun suomalaisellekin, on tuntuma kaaoksesta, joka pyritään kuitenkin pitämään kaikin keinoin piilossa. Tärkeintä on, miltä näytetään ulospäin, seremoniat ja fanfaarit. Kansa kyllä tietää, mitä tapahtuu, mutta jokainen toimii omaksi edukseen ja tietää naapurinkin tekevän niin.
Osittain amatöörinäyttelijöiden voimin tehty elokuva on rosoinen Euroopan ”uuden aallon” tuote. Se ei kokeile, kuten ajan ranskalainen elokuva eikä ole niin koruton kuin vaikkapa vastaava englantilainen tai suomalainen elokuva. Palaa, palaa! on hallittua muotokieltä ja sensuurin vaatimuksiin irvokkaasti vastaavaa kerrontaa, joka näyttää paljon sanomatta ääneen oikein mitään. Kun palokunnan setämiehet katselevat silmät selällään missikandidaatin uimapukuesittelyä, tietää olevansa lopulta universaalien kysymysten äärellä, ei vain viime vuosisadan sosialismin ongelmien.
Palaa, palaa! jää päähän kaikumaan, vaikka se ei olekaan mikään ääneen naurattava komedia tai alleviivaavan kantaaottava. Ymmärtävä katsoja tajuaa, mitä katselee ja jää hämmästelemään näkemäänsä, vaikka raunioiden savu olisikin jo hälvennyt. Itse tunnun palaavan sen ääreen säännöllisesti ja nautin joka kerta.
Donald Crisp: The Fighting Eagle
Donald Crispin ohjauksessa syntyi toinen elokuvasovitus Arthur Conan Doylen luomasta Étienne Gérardista. The Fighting Eagle (1927) on kuitenkin vain kalpea aavistus hahmosta. Doylen alkuperäinen Gérard on Napoleonin sotilas, joka vanhoilla päivillään kertoo urotöistään halukkaalle yleisölle. Hän on loputtoman turhamainen, mikä sälyttää vastuun hänen tarinoistaan kuulijalle ja lukijalle. Gérardin oman version mukaan hän oli jokseenkin tärkein yksittäinen sotilas Napoleonin sodissa heti keisarin itsensä jälkeen. Keisaria hän palvookin yli kaiken. Doylen riemukkaista ja kielellisesti tavattoman vetreistä tarinoista on elokuvassa jäljellä lähinnä jokunen yksityiskohta.
Cecil B. DeMillen tuottama The Fighting Eagle alkaa jonkinlaisena Kolmen muskettisoturin variaationa, jossa maaseudulta löytyvä hieman höntin tuntuinen Gérard vetäistään mukaan Napoleonin joukkoihin. Hän kohoaa nopeasti arvojärjestyksessä ja päätyy osalliseksi salaiseen tehtävään saada haltuun kirje, joka todistaisi Talleyrandin vehkeilleen keisari vastaan. Doylen hahmosta muistuttaa lähinnä yksi Gérardin kertoma taistelukasku ja hänen tapansa puhua itsestään koko nimellä kolmannessa persoonassa. Muu elokuva olisi voitu kertoa aivan hyvin muun nimisillä hahmoilla, eikä kukaan olisi huomannut.
Simppeli tarina on sinänsä mukiinmenevä tusinaseikkailu, eivätkä sen komedialliset elementit suoranaisesti loukkaa katsojaa. Pääosan Rod La Rocque on eräänlainen vilttiketju-Fairbanks, joka on riittävän sympaattinen Gérard. Elokuvana The Fighting Eagle on kuitenkin hyvin persoonaton ja lattea. Paljon on hiljaisesti puhuvia päitä, ja toimintakohtauksia vastaavasti vähän. Komedia tiivistyy joihinkin yksittäisiin farssimaisiin kohtauksiin, kuten Talleyrandin sulkeminen kirstuun tai keisarin vaunujen kaappaaminen. Kaikkein vaikuttavinta elokuvassa on se, että Talleyrandin sihteeriä näyttelee Sally Rand.
