Katsottua: lokakuu 2026

Rainer Werner Fassbinder: Pelko jäytää sielua

Vaikka Rainer Werner Fassbinderin ohjaaman elokuvan Pelko jäytää sielu (Angst essen Seele auf, 1973) ilmestymisestä on jo yli viisikymmentä vuotta, se on hätkähdyttävän ajankohtainen yhä. Oikeastaan suomalainen katsoja nimenomaan vasta nyt tunnistaa sen kuvaamat ajatukset ja toimintamallit kenties paremmin kuin koskaan aiemmin. Samalla Pelko jäytää sielua on yhä upea, monin tavoin vaikuttava elokuva, kenties Fassbinderin paras ohjaus (joskin siitä voidaan taatusti kiistellä).

Pelko jäytää sielua kertoo eläkeikää lähestyvän, siivoojana toimivan leskirouva Emmin rakastumisesta itseään paljon nuorempaan marokkolaiseen Aliin 1970-luvun Saksassa. Kumpikin heistä elää yksinäisenä marginaalissa. Emmillä on toki työtoverit ja uteliaat naapuruston ihmiset, Alilla satunnaiset naisystävät sekä ryyppy- ja uhkapeliseuransa. Silti he kokevat vasta toistensa hyvin eriparisessa kohtaamisessa todellista yhteyttä. Heidän suhteensa ei tietenkään jää ihmisiltä huomaamatta, mikä saa aikaan suorastaan vihamielisen vastaanoton. Siirtolaisduunari Ali tietää itsekin, ettei hän ole Saksassa ihminen, ja sen ihmiset tekevät katsojallekin hyvin selväksi. Perustelut inhoon maahanmuuttajia kohtaan ovat kovin tutun kuuloisin: tulevat vain vetelehtimään tukien varassa, vievät meidän naiset, ovat saastaisia ja todennäköisesti terroristeja, kun eivät osaa maan kieltäkään puhua.

Fassbinderin tyyli on näennäisen vähäeleinen, mikä on harhaanjohtavaa. Hallittu ja niukka dialogi sekä usein paikoillaan pysyvä kuva ovat kuitenkin vain kehys niitä vasten kerrottavalle tarinalle. Tarkoin mietityt värimaailma ja kuva-asetelmat sanovat usein enemmän kuin puhe, ja etenkin Emmiä esittävän Brigitte Miran kasvoilla näkyy huima tunnekirjo ja psykologinen tarkkuus. El Hedi ben Salemin esittämä Ali on jäykempi, mutta se vain tehostaa vaikutelmaa vieraassa kulttuurissa hieman kömpelösti toimivasta ja kielitaidon kanssa paikoin kompastelevasta miehestä.

Fassbinderin elokuvassa on hienovaraista ironiaa, joka ei varmasti aukene kaikille. Toisaalta suorasukaiset Hitler-viittauksetkaan eivät kenties ole helppoja ottaa vastaan, jos sattuu samaistumaan tarinan ennakkoluuloisiin ja vihamielisiin sivustakatsojiin.

Sanjay Leela Bhansali: Saawariya

Tunnen intialaista elokuvaa luvattoman huonosti, enkä ole nähnyt niin sanottuja Bollywood-tuotantoja juurikaan. Vaan niinpä monelle muullekin Sanjay Leela Bhansalin Saawariya (2007) oli ensimmäinen kosketus hindinkieliseen musikaaliin, sillä se oli myös ensimmäinen lajiaan, joka sai levityksen Pohjois-Amerikassa Hollywood-studiolta. Harmi vain, että Saawariya ei ole kovin hyvä elokuva.

Saawariya perustuu Dostojevskin Valkeat yöt -kertomukseen. Siinä yksinäinen nuorimies hullaantuu naiseen, joka odottaa rakastajaansa palaavaksi. Perusidea on sama myös Bhansalin elokuvassa, mutta tyylilaji on tyystin toinen. Dostojevskin psykologinen silmä ja hahmojen liki harhainen käsitys maailmasta ja tunteistaan on korvattu teatraalisella sentimentaalisuudella, melodraamalla ja tietenkin musikaalinumeroilla.

Teatterimaisuus on muutenkin keskeinen elementti – ja kompastuskivi – Saawariyassa. Elokuva etenee lähes kokonaan kuin sarjana näyttämökohtauksia, joissa kaksi tai kolme henkilöhahmoa keskustelee. Näyttävät ja kiehtovan unenomaiset lavasteet ja digitaalikuvasto eivät kykene peittämään tarinan kerronnan lähes täydellistä epäelokuvallisuutta. Kamera sentään kulkee tapahtumien seassa eloisasti.

Tarina jää ohueksi myös siitä syystä, että Saawariya on tavattoman epätasainen. Totta kai musikaaliin kuuluu tietynlainen poukkoilu, kun musiikkiesitykset katkaisevat toiminnan usein yllättävissäkin kohdin. Saawariyan ongelma on pikemminkin johdonmukaisuuden puuttuminen: hölmö komediallisuus ja tunteikas paatos eivät ole tasapainossa, vaan kaikki orastava jännite katkaistaan kerta toisensa jälkeen.

Epätasaisuutta lisää myös musikaalikohtausten sijoittelu. Alkupuolella on useita, pääosanesittäjä Ranbir Kapoorin lauluja ilman kovin näyttäviä koreografioita (lukuun ottamatta miehen lauleskelu alastomana ikkunassa), ja sitten pitkän lauluttoman jakson jälkeen seuraa monta ryhmäkohtausta, joissa päästään viimein näyttäviin tanssiesityksiin. Tällöin kaksi elokuvan merkittävintä naisnäyttelijääkin, Sonam Kapoor ja Rani Mukerji, pääsevät laulamaan. Varsinkin jälkimmäisessä on kieltämättä energistä karismaa, jota olisi saanut näkyä elokuvassa minun puolestani enemmänkin.

Luettua: lokakuu 2026

Richard Dalby (toim.): Vampyyrit. Hyvinkää 1993: Book Studio. 362 [+ 2] s. Nid. Suom. Pertti Koskela. – Alkuteos Vampire Stories (1992).

Book Studio julkaisi 1990-luvulla kolme englantilaisen Richard Dalbyn toimittamaa kauhunovellien antologiaa. Näistä vuonna 1993 ilmestynyt Vampyyrit (Vampire Stories, 1992) on epätasaisin mutta samalla myös yllättävin. Iskevä nimivalinta paljastaa teoksen punaisen langan, Peter Mustosen kansitaide tyylilajin ja kannen alaotsikko repertuaarin laajuuden.

Aina, kun käsitellään vampyyrikirjallisuutta, on kahtalainen vaara: Jos vampyyri ymmärretään hyvin (kirjallis)perinteisellä tavalla, uhkana on toisteisuus ja lähinnä nyanssien kanssa taiteilu. Jos goottilaisesta verenimijähahmosta päästetään irti, ajaudutaan mahdollisesta niin kauas, ettei lukemaansa enää tunnistakaan vampyyritarinaksi. Dalbyn ratkaisu kallistuu jälkimmäiseen vaihtoehtoon, joskin hän tekee sen pääosin tyylikkäästi.

Kokoelman avaa yllätys, Ivan Turgenevin pitkä novelli Aaveita vuodelta 1864. Sen jylhä, unenomainen tunnelma on hyvin omaperäinen, eivätkä tarinan yliluonnollisuudet ole vielä lajityyppien vakiinnuttamia. Turgenevin lisäksi ei 1800-luvun tekstejä olekaan mukana, joskin Bram Stokerin Draculan vieras on alun perin kirjoitettu osaksi hänen suurta romaaniaan vuosisadan viimeisinä vuosina.

Novellien joukossa on runsaasti tarinoita, jotka muistuttavat hyvin läheisesti klassista kummitusjuttua ja sen goottilaisia puitteita. Niitä on aina ilo lukea, vaikka juuri tässä kohdin vaihtelua alkaa kaivata nopeasti. Onneksi sitä on, vaikka aina valintoja ei ole helppo ymmärtää. E. F. Bensonin kertomuksen jänisten verta imevä jättiläisetana, L. A. Lewisin vaimolleen piiskauspuuta rakenteleva kirjailija ja Josef Nesvadban verellä käyvä urheiluauto todellakin venyttävän vampyyrin määritelmää!

Erikoista on, että tuoreimmissa teksteissä – joista neljä on tätä kokoelmaa varten kirjoitettu – nojataan kovin itsetietoisesti olemassa olevaan perinteeseen. Esimerkiksi Robert Blochin pikkujuttu ironisoi Draculaa ja Ken Cowleyn yhtä lailla hieman vinjettimäinen novelli on prologi John Polidorin lordi Ruthvenin tarinalle. Vampyyrikirjallisuus tuntuukin olevan variaation taidetta; kuinka yllättää lukija, joka tietää täsmälleen mitä odottaa. Dalbyn Vampyyrit on kelpo johdatus niiden mahdollisuuksien äärelle.

Katsottua: Paranormal Activity 1–6

Israelilaisen elokuvantekijä Oren Pelin Paranormal Activity (2007) on ihan syystä alansa klassikko. Se on myös todellinen auteur-elokuva, koska Peli paitsi tuotti, ohjasi ja kirjoitti sen myös kuvasi ja leikkasi. Kokonaisuus pysyi kohtuullisen helposti yhden ihmisen käsissä, koska Paranormal Activity edustaa niin sanottua found footage -tyylilajia, eli se on muka editoitu kokonaisuudeksi löydetyn videomateriaalin pohjalta. Todellisuudessa kaikki on tietenkin laskelmoitua fiktiota.

Pseudodokumentaarisen kauhuelokuvan saralla Paranormal Activity oli opportunistinen teos. Se ilmestyi verrattain myöhään sen jälkeen, kun lajityypin muoti-ilmiöksi nostanut The Blair Witch Project (1999) oli ilmestynyt. Se kuitenkin onnistui tekemään vaikuttavaa jälkeä riittävän yksinkertaisista elementeistään. Ytimeltään Paranormal Activity on perinteinen tarina kummitustalosta. Kalifornialainen nuoripari, Katie ja Micah, muuttaa uuteen taloon, jossa alkaa tapahtua outoja. Paranormaalit ilmiöt ovat seuranneet Katieta jo lapsuudessa, ja Micah päättää alkaa selvittää tilannetta asentamalla videokameran heidän makuuhuoneeseensa. Asiat joita pariskunnalle tapahtuu ovat pääosin pienieleisiä ja yksinkertaisia mutta juuri siksi myös tehokkaita: ovet sulkeutuvat ja avautuvat kuin itsestään, valot välähtelevät ja niin edelleen. Kylmän toteava, paikoillaan tönöttävä kamera ei suurentele mitään, vaikka pienillä kerronnallisilla kikoilla loppuun saadaankin vimmaisuutta, ja siksi katsoja tuntee eräänlaista avuttomuutta vain seuratessaan kuvapinnan läpi elokuvan hahmojen vääjäämätöntä perikatoa.

Yhden merkittävän keinon Peli kopioi suoraan The Blair Witch Projectista – ääneen käytön. Elokuvassa visuaaliset keinot eivät ole yleensä tehokkaita epämukavuuden tai jopa kauhun aiheuttajia, koska tiedämme kuvan olevan näyteltyä ja sidottua kankaalle tai näyttöruutuun. Sen sijaan äänet, joiden lähdettä ei näytetä, menevät helposti suoraan jonnekin alitajuiseen kaikukammioon. Ja tätä vaikutelmaa Pelin elokuva hyödyntää vaikuttavasti.

Yksinkertaisen tarinan ja vielä yksinkertaisemman kuvakerronnan lisäksi yksi Paranormal Activityn ulottuvuus on sen kyky kasvattaa tarinaa rajojensa ulkopuolelle. Katsojalle ei selitetä oikeastaan yhtään mitään, mutta hänelle tarjotaan tarpeeksi täkyjä joihin tarttua hänen kehitellessään tulkintaa tapahtumille. Ilmeisestikin talossa mellastava kummitus – tai oikeammin demoni – onkin kiinnittynyt nimenomaan Katieen, ei rakennukseen.

Niin hyvin menestynyt elokuva kuin Paranormal Activity saa tietenkin jatkokseen liudan uusia versioita samasta ideasta. Monen kauhuelokuvan pelastus onkin niiden aloittama sarja, jolloin keskinkertaisestakin teoksesta kasvaa osa jotain suurempaa (vaikka kokonaisuus edelleen olisi korkeintaan keskinkertainen). Niin oikeastaan kävi Paranormal Activitynkin kohdalla. Vaikka sarjan aloitusosa on itsessään tehokas kauhuelokuva, se olisi ilman jatko-osiaan jäänyt kenties pelkäksi kuriositeetiksi. Mitä enemmän sen peruskeinoja toistetaan sarjan seuraavissa osissa, sitä vaikuttavammaksi ensimmäinen muodostuu; niin kuin usein käy, tässäkin tapauksessa ensimmäinen elokuva on franchisen paras.

Paranormal Activityn jatko-osissa muodostuu hyvin nopeasti kaava, jota toistetaan. Uusi perhe uudessa talossa, jonkinlainen kytkös aiempiin elokuviin kasvattamassa tarinan niin sanottua lorea, mielellään jokin uusi ja hieman aiemmista eroava tapa tallentaa kuvaa – ja mikä tärkeintä: sopimus katsojan kanssa siitä, että elokuva sisältää lähinnä odottelua. On puhtaasti makuasia, miten katsoja hyväksyy viimeksi mainitun. Itselleni se on yksi oleellisimmista osista kokemusta. Katsoja tietää ensimmäisen elokuvan jälkeen, millaisia asioita tulee tapahtumaan; hän odottaa niitä; hän osaa ennustaa, että kohta on jumpscaren vuoro ja että hän tulee säikähtämään etukäteistiedostaan huolimatta. Paranormal Activity on ikään kuin slow cinemaa keskittymiskyvyttömille. Asiat etenevät hitaasti, ja paljon ajasta kuluu valvontakamerakuviin, joissa ei tapahdu yhtään mitään. Tapahtumat ovat kuitenkin koko ajan käynnissä katsojan päässä. Hän odottaa, koska kuuluisi jotain tai koska kuvassa tapahtuisi jokin pieni muutos – tai ehkä hänet sittenkin palkitaan jo oikein kunnon hyppysäikyllä! Paranormal Activityt ovat nautinnon pitkittämistä. Dopamiiniannos on kyllä tulossa, kun jaksan sietää tapahtumattomuutta vielä hetken...

Peli ei ole ohjannut enää toista Paranormal Activitya, mutta hän on jatkanut sarjan tuottajana. Toisen osan ohjasi Tod Williams. Paranormal Activity 2 (2010) toistaa uskollisesti alkuperäistä vaikka sijoittuukin ajallisesti juuri sitä ennen. Elokuva seuraa Katien siskon perhettä, joka kokee hyvin samanlaista yliluonnollista häiriköintiä kuin Katiekin saisi pian osakseen. Kyse siis todellakin on Katien ja Kristi-siskon suvun ongelmasta. Nyt tapahtumia tallentaa useampi kuin yksi kamera, sillä taloon asennetut turvakamerat kuvaavat muutamaa keskeistä sijaintia. Lisäksi kannettavan videokameran kyky kuvata myös pimeässä antaa kerronnalle liikkumavaraa. Paranormal Activity 2 on tavallaan ”vain lisää sitä samaa”, mutta se tekee tehtävänsä hyvin. Oleellista on myös se, että kuvaamisen syyt tuntuvat katsojasta riittävän vakuuttavilta, mikä ei tee jatkuvasta ”sattumanvaraisesta” kuvavirrasta epäuskottavaa. Elokuvan loppuratkaisu antaa syyn ensimmäisen osan tapahtumille, ja sen viimeisessä kohtauksessa pedataan juonta, johon tartutaan neljännessä osassa.

Kolmas osa, Henry Joostin ja Ariel Schulmanin ohjaama Paranormal Activity 3 (2011) vie tarinan vielä kauemmas ajassa. Se muodostuu Katien ja Kristien lapsuudenaikaisista VHS-tallenteista. Vielä nytkin onnistutaan tarjoamaan tyydyttävä selitys sille, miten kukaan on tallentanut elämäänsä niin tarkasti vuonna 1988, sillä tyttöjen isäpuoli on ammattikuvaaja. Taustatarina alkaa vihdoin laajeta, sillä demoni saa nimen – Kristie kutsuu ”mielikuvitusystäväänsä” nimellä Tobi tai Toby – ja paljastuu, että sitä palvelee jonkinlainen salainen noitapiiri (joka myöhemmin saa nimen The Midwives). Paranormal Activity 3 sisältää hiukan enemmän tarinallista sisältöä kuin edellinen sarjan osa, samoin kuin joitain sarjan tehokkaimmista kuvallisista oivalluksista. Loistava idea on ollut pöytätuulettimen edestakaisin liikkuvaan runkoon kiinnitetty kamera. Se mahdollistaa pari hieno kohtausta, kun katsoja pakotetaan näkemään vain vilauksia tapahtumista ja odottamaan kuvan palaamista niihin.

Myös Paranormal Activity 4 (2012) on Joostin ja Schulmanin ohjaama. Se jatkaa polulla, jonka kakkosen loppu avasi. Noitapiirin toimintaan liittyvät jotenkin esikoispojat, ja Paranormal Activity 2:n lopuksi Tobyn hallitsema Katie varasti siskonsa pojan. Neljännessä elokuvassa seurataan Katien ja Kristien sukuun näennäisesti liittymätöntä perhettä. Heidän naapurinsa muuttaa Robbie, erikoinen poika joka päätyy heidän hoitoonsa, kun hänen äitinsä joutuu onnettomuuteen. Hän ystävystyy perheen samanikäisen Wyattin kanssa, joka alkaakin pian kaveerata Tobin kanssa ja epäillä omaa identiteettiään. Paljastuukin, että hänen ”äitinsä” on Katie. Kuvallisesti neljäs Paranormal Activity noudattelee edeltäjiensä valintoja. Tapahtumia kuvaavat nyt kannettavien tietokoneiden kamerat ja Xbox Kinect. Kieltämättä jälkimmäisen aiheuttama sensoripisteiden tulva antaa ainutlaatuisen vaikutelman. Sen lisäksi Skype-videotkin toimivat, mutta viimeistään tällä kertaa alati kuvaavat kamerat alkavat tuntua epäuskottavilta. Koska asioita tapahtuu runsaasti paikoissa, joissa kamerat eivät luontevasti olisi mukana, ja koska toiminta etenee selvästi aiempaa dynaamisemmin (s. o. draama vaatii kuvien liikettä), on päähenkilöllä kummallisen usein mukanaan jokin kuvaava laite.

Viidennessä osassa sarja luopui juoksevasta numeroinnista. Christopher Landonin ohjaama Paranormal Activity: The Marked Ones (2014) on muutenkin irtiotto edeltäjistä. Se sijoittuu Kalifornian latinomiljööhon, mikä kieltämättä luo tuoretta tunnelmaa tarinaan. Juuri high schoolista valmistuneen Jessen naapurista kuolee noitana pidetty nainen. Vainajan asuntoa tutkimalla ja melko hölmösti Simon-peliä ouija-laudan tapaan käyttäen Jesse ystävineen pääsee noitapiirin jäljille. Samalla Jesse saa sinänsä hienoja superkykyjä, jotka kuitenkin ottavat hänet nopeasti valtaansa. Loppu kytkee tarinan aiempiin osiin, kun jonkinlaisen Jessen ystävä Hector päätyy Katien ja Kristien isoäidin taloon ja sieltä jonkinlaisen portaalin kautta todistamaan hetkeä, jonka Katie tappaa Micahin. Kaiken kaikkiaan The Marked Ones tuntuu spinoffmaiselta, mitä se toki onkin. Toisaalta se hengittää sarjan keuhkoihin uutta ilmaa. Toisaalta se ei kuitenkaan onnistu kovin hyvin elokuvana, vaikka muutamat kohtaukset ovat kieltämättä tehokkaita. Suurin ongelma (usein perusteettoman tapahtumien kuvaamisen lisäksi) on yritys suureellisuuteen. Sarjan alkupään viehätys on nimenomaan niiden minimalismissa ja hienovaraisissa keinoissa. The Marked Ones yrittää sen sijaan näyttää liikaa.

Valitettavasti samoilla linjoilla jatkoi vuoden 2015 Paranormal Activity: The Ghost Dimension, jonka ohjasi Gregory Plotkin. Yksi syy visuaaliseen bravadoon on elokuvan käyttämässä 3D-tekniikassa. Tavanomainen valvontakameran tai edes kännykän kuva ei itsessään näyttäisi jokin kummoiselta kolmiulotteisenakaan, joten elokuvantekijöiden on pitänyt pystyä lisäämään mahdollisuuksia tehosteille. Ratkaisu on oikeastaan aika typerä: eräs vuoden 1988 tapahtumissa käytetyistä vhs-kameroista pystyy tallentamaan paranormaaliuksia. Muutenkin tarina kulkee rinnakkain ja risteten sarjan kolmannen osan kanssa, sillä sen henkilöt katselevat vanhoja videonauhoja, joilla Katieta ja Kristietä opastetaan yliluonnollisiin kykyihinsä. Samalla he pystyvät jotenkin näkemään elokuvan vuoteen 2013 ja jopa kommentoimaan elokuvan nykyhetken tapahtumia. Lopulta The Ghost Dimensionissa on kyse siitä, että Tobille pitäisi saada fyysinen olomuoto. Jotenkin se onnistuu yhdistämällä eri aikatasot, ja tuloksena on ruumis, josta nähdään vain voldemortmaiset sääret. 3D-tehosteista en voi sanoa mitään, koska käytössäni on vain kaksiulotteinen DVD. Kohdat, joissa kolmiulotteisuutta on käytetty, on kuitenkin helppo huomata, ja kaipa ne ovat täyttäneet tarkoituksensa riittävän hyvin. Tuloksena kuitenkin on epätavallisen visuaalinen Paranormal Activity, mikä saa The Ghost Dimensionin tuntumaan vieraalta – kuin fanifiktiolta tai ainakin aivan liian kauas alkulähteiltä joutuneelta kauhuelokuvalta.

Vuonna 2021 ilmestyi vielä yksi osa Paranormal Activity: Next of Kin (ohj. William Eubank), mutta se ei sisälly katselemaani DVD-boksiin. Lisäksi vuonna 2027 on tulossa uusi, Ian Tuasonin kirjoittama ja ohjaama alkuperäisen elokuvan remake. Paranormal Activity on päätynyt siihen, mihin moni muukin kauhuelokuvien sarja. Syyt sen alkuperäiseen viehätykseen on imetty kuiviin, ja uudet ideat sen elävöittämiseksi eivät ole kovin onnistuneita. Kokonaisuutena sarja kuitenkin on aivan katseltava ja jopa nautittava, kunhan katsoja tietää, mihin ryhtyy, ja sitoutuu siihen. Elokuvat eivät vakuuta yksittäisinä, ensimmäistä lukuun ottamatta, vaan vaativat edeltäjänsä toimiakseen. Yleensä tässä vaiheessa kauhusarjalla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen olisi viedä tarinaa yhä uusiin suuntiin, jolloin on hyvin todennäköistä, että jokainen tuleva elokuva on edeltävää kehnompi. Toinen on aloittaminen uudelleen alusta, reeboot. Sen Paranormal Activity on nyt tekemässä. En pidätä hengitystäni sitä odottaessa, mutta toivon, että kerrankin tempussa onnistuttaisiin.

Luettua: syyskuu 2026

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia. Helsinki 1993: Otava. 214 s. Nid. 2. p. Suom. Pentti Salmenranta. – Alkuteos Exerices de style (1947); suomennos ilmestynyt ensimmäisen kerran 1991.

Yleensä en innostu ranskalaisesta kirjallisuudesta; liikaa krumeluureja. Mutta kun heikäläiset alkavat kokeilemaan ja leikkimään, olen valmis pitämään ranskalaisia kirjallisuuden kuninkaallisina. Otetaan nyt vaikkapa Raymond Queneaun maineikas Tyyliharjoituksia (Exercises de style, 1947). Kokeelliseen kirjoittamiseen keskittyneen Oulipo-ryhmän perustajajäsen Queneau teki elämänsä aikana huiman määrän muutakin, mutta parhaiten hänet muistetaan nimenomaan näistä pikku ”harjoituksistaan”.

Tyyliharjoituksia sisältää 99 lyhyttä tekstiä. Jokainen niistä kertoo saman, sinänsä mitättömän tarinan: Bussissa pitkäkaulainen ja hassuun hattuun pukeutunut nuorimies syyttää toista matkustajaa varpaittensa tallomisesta, minkä jälkeen hän siirtyy istumaan tyhjälle paikalle. Myöhemmin hänet nähdään toisaalla, kun hänen seuranaan oleva henkilö kehottaa häntä siirtämään takkinsa nappia ylemmäs. Siinä kaikki.

Juttu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun se toistetaan kerta kerran jälkeen yhä uusin – monesti hyvinkin villeiksi käyvin – tavoin. Kyse voi olla yksinkertaisista näkökulman muutoksista tai eri aistihavaintoihin keskittymisestä. Tai sitten vaihdellaan tekstilajia; tarina avautuu kovin eri tavoin, jos se kerrotaan kuulustelussa kuin jos lajina on oodi. Hurjimpia ovat puhtaat kielileikit, kun sanoja ja virkkeitä pilkotaan tai sekoitetaan erilaisten sääntöjen mukaan.

Lopputulos on riemukas ja innoittava kokoelma kielellistä ja kerronnallista ilottelua, joka tekee näkyväksi kirjallisuuden ja ylipäänsä verbaalisen kommunikoinnin totunnaisuuksia. Siinä mielessä Tyyliharjoituksia liihottelee valtoimenaan proosan ja runouden rajoista mitään välittämättä.

Aivan oman merkityksensä kokonaisuudelle antaa se seikka, että kyseessä on käännös. Suomentaja Pentti Salmenrannan on täytynyt luoda monet teksteistä uusiksi, leikkimään leikit suomen keinoin. Vain pariin kertaan tulee halu kyseenalaistaa ratkaisuja (esim. yhdyssanavariaatio), ja silloinkin vika lienee minussa, joka en ymmärrä alkutekstiä riittävästi. Onpa kääntäjä joutunut luomaan muutaman muunnelman oikeastaan aivan itse, kun Queneaun keinovalikoimassa ovat olleet esimerkiksi ranskan murteet.

 

Nexus 2025. [Kouvola 2025:] Xamk [= Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu]. 78 s.

Tässäpä erikoinen julkaisu suomalaisen spefin keräilijän kiusaksi! Nexus 2025 on Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun eli XAMKin graafisen muotoilun opiskelijoiden lehtiprojektin tulos. Liki kahdenkymmenen tekijän yhteinen voimanponnistus on mielenkiintoinen yhdistelmä monipuolista visuaalisuutta ja yllättävän perinteistä fanzine-henkeä.

Nexus 2025 on muodoltaan spefi-zine, joka sisältää kaikkea artikkeleista novelleihin, sarjakuvasta erilaisiin hassutteluihin. Ero 1980-luvun varhaisiin suomalaisiin scifi-lehtiin näkyy oikeastaan kahdessa asiassa: kuvallinen näyttävyys on aivan eri luokkaa kuin vanhoissa ruutupaperilta valokopioiduissa lyijykynäpiirroksissa ja toisaalta tekstien sisältö ei ole yhtä asiantuntevaa. Kumpikin seikka on tietenkin aivan ymmärrettävissä.

Julkaisun visuaalinen anti on parhaimmillaan erittäin komeaa; Veera Koivulan kansitaide esimerkiksi on hienoa, ja Jenni Nisulan kuvituksesta huomasin pitäväni hyvinkin paljon. Toisaalta iso osa piirroksista ja esimerkiksi taiton värimaailmasta on omiin silmiini turhan pehmeää, pastellista ja paikoin jopa aikamoista clip artia. Tekstit ovat selvästi alisteisia kuvalle, ja monesta paistaakin läpi, että jotain nyt on täytynyt kehittää lehden täytteeksi. En silti väheksy työtä, joka on mennyt vaikkapa ristikoihin tai nuortenlehtimäisiin testeihin.

Omalta kannaltani oleellisin Nexus 2025:n sisältö on tietenkin sen novellistiikka, jollaista kunnon spefi-lehdessä kuuluu toki olla. Mukana on kolme kaunokirjallista kertomusta. Paula Huitulan Y/N, valittu jää hiukan epämääräiseksi tarinansirpaleeksi, jossa köyhälistöstä prinssin puolisoksi valittu nuori nainen kohtaa ensimmäistä kertaa tulevan miehensä. Sen fantastisetkin elementit ovat vähissä. Hieman kiintoisampi on Miia Hokkasen Kun sopimus päättyy. Siinä jatkoaikaa kuolemansa jälkeen saanut mies kieltää tosiasiat ennen lopullista loppua, ja tekstin hengessä on paljon samaa kuin varhaisessa Suomi-scifissä. Selvästi kunnianhimoisen kertomus on Jenni Nisulan kauhukertomus Istunto, joka yhdistelee spiritismiä kummitustaloaiheeseen. Tekstissä on omat kömpelyytensä, mutta kertomus on varsin kehityskelpoinen ja lupaava.

Nexus 2025 on hyvä muistutus, että yhä tänäkin päivänä ilmestyy ihan perinteisen paperisenakin julkaisuja, joilla on vähintään kuriositeettiarvoa alaansa vakavissaan suhtautuvalle kerääjälle. Tällaiset julkaisut jäävät helposti näkymättömiin, ellei sattuma heitä niitä silmille odottamattomissa tilanteissa.

Katsottua: Tästä alkoi seikkailu 1–3

Vuonna 2014 ilmestyi silloisen Konstasamfundetin, Finlandsvenskt filmcentrumin ja Nordisk Filmin yhteistyönä mainio viiden dvd:n sarja, joka esitteli suomenruotsalaista lyhytelokuvaa.

Ensimmäinen levy keskittyy Claes Olssonin ohjauksiin. Olssonin pitkät elokuvat eivät ole puhutelleet minua erityisemmin, minkä vuoksi onkin mukava huomata, että lyhyissä töissään hän on paljon vakuuttavampi. Tietysti tässä yhteydessä julkaistut neljä elokuvaa eivät ole muuta kuin suuntaa antava kattaus kymmenien elokuvien tuotantoon. Lisäksi niistä vain yksi on varsinaisesti lyhytelokuva, sillä kolme muuta ovat pikemminkin puolipitkiä. 45–60 minuutin mittainen formaatti on muutenkin mielenkiintoinen elokuvamuoto, jossa voidaan yhtä aikaa keskittyä oleelliseen ja kuitenkin syventyä siihen varsinaista lyhytelokuvaa laajemmin.

Naru kaulaan, nulikka! (Häng dej, pojkfan!, 1986) esimerkiksi on kiehtova kuvaus seurojentaloilla esiintymässä kiertävästä veljesparista. Toinen heistä vastaa käytännön töistä ja lavan taikuus- ja jonglöörausosuuksista; toinen käy ainoastaan suorittamassa ohjelman pariminuuttisen vetonaulan, hirttäytymisesityksen, ja muuten lähinnä paneskelee kylillä. Elmer Diktoniuksen novelliin perustuva, 1960-luvun alkuun sijoitettu elokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa ankara, hauska ja nostalginen.

Samanlaista kiehtovaa epookkia henkii myös vuoden 1991 Runar Schildt -filmatisointi Varpusen suudelma (En sparv i tranedans, 1991). Se sijoittuu vielä kauemmas menneisyyteen, 1920-luvulle, Helsingin Yhteiskoulun piiriin. Keskiluokkaisen perheen poika, omasta mikroskoopista haaveileva Erik on ihastunut luokkatoveriinsa, pankinjohtajan tyttäreen Betsyyn. Hän saa tilaisuutensa, kun Betsy pyytää häntä kavaljeerikseen tansseihin. Todellisuudessa kyse on vain juonesta saada riitaantunut poikaystävä mustasukkaiseksi. Nuoren rakkauden kivuliaisuutta herkästi käsittelevä elokuva vakuuttaa myös komeasti luodulla kuvamaailmallaan. Mennyt Helsinki näyttäytyy elävänä Pertti Mutasen kameran läpi. Kuriositeettilisänä mainittakoon, että eriparista kaksikkoa esittäneet teini-ikäiset Carl-Gustaf Wentzel ja Silva Lillrank menivät myöhemmin keskenään naimisiin.

Nykyaikaansa sijoittuvat Rannekello (Armbandsuret, 1988) ja Mustaa, valkoista, punaista (Svart, vitt, rött, 1997) eivät mielestäni onnistu aivan yhtä hyvin. Edellinen on Bo Carpelanin tarinaan pohjautuva komedia kovasti urallaan kovasta etenemään pyrkivästä aviomiehestä, joka pitkän työpäivän jälkeen päätyy epähuomiossa naapurin rouvan viereen sänkyyn. Hän huomaa erheensä mutta unohtaa käynnistään merkiksi rannekellon. Elokuva henkii kauttaaltaan kummallista tunnelmaa. Se ei pyri missään vaiheessa olemaan erityisen hauska muttei missään nimessä myöskään dramaattinen. Sen kuvaama maailma on yhtä aikaa oudon steriili ja lastentarinamainen, kulmista pehmustettu. Eikä se ainakaan omasta mielestäni onnistu sanomaan oikein mitään. 1980-lukulaista kaupunkilaisuutta on onneksi saatu tallennettua kiitettävästi.

Mustaa, valkoista, punaista on punaisena hehkuva yhden iltapäivän roadmovie. Jos ysäriä kiljuvasta värimaailmasta pääsee yli, se on visuaalisesti oikeastaan aika tehokaskin. Harmi, että käsikirjoitus on alleviivaava ja osoitteleva; se voitti käsikirjoituskisan, mikä tieto antaa hieman anteeksi. Raskaana oleva ja lääkäriksi opiskeleva nainen ottaa kyytiin varusmiehen. Näiden välille kehittyy eksistentiaalinen ristiriita, jossa toinen harkitsee aborttia ja toinen vastustaa sitä, vaikka samaan aikaan intoileekin armeijan aseleikeistä. Tässä tapauksessa kenties ihan lupaava idea jää lyhyen mittansa jalkoihin. Aihe olisi kaivannut vähemmän ronskia käsittelyä ja tilaa ympärilleen. Irina Björklund pääosassa on silti ilmiömäinen.

Sarjan toisen DVD:n  elokuvien ohjaaja on Klaus Härö. Minulle hän on ikään kuin peilikuva Olssonista: muutama häneltä näkemäni pitkä elokuva ovat olleet hyvinkin vaikuttavia, mutta lyhärit jäävät paljolti puolitiehen.

Tuulen tavoittelua (Jagen efter vind, 1994) on opiskelijatyö, jossa näkyy niin kunnianhimo kuin nuoren tekijän pateettisuus. Lähes vuorosanoitta etenevän 14-minuuttisen päähenkilö on nuori mies, joka ei pysty päästämään irti menetetystä rakkaudesta. Sen symboliksi hän rakentaa pieteetillä leijan, joka ensin kieltäytyy lentämästä ja joka lopulta ilman kohotessaan kuristaa miehen. Metaforat ovat raskaita ja paatoksessaan liki koomisia, mutta toisaalta kuvallisuudessa on aidompaa runollisuutta ja ymmärrystä. Erittäin komeaa on Jarkko T. Laineen kuvaus.

Härön ensimmäinen menestys oli hänen lopputyönsä, festivaaleilla palkintoja saanut Yö kaksin (eli Yölento; Nattflykt, 1999). Kuten myöhemmissä pitkissä töissäänkin, Härö osoittaa tässäkin taitonsa nuorten näyttelijöiden ohjaajana. Kaksi entuudestaan toisilleen vierasta nuorta joutuu viettämään vapun lastenosastolla. Yöllä he karkaavat sairaalan uima-altaalle viettämään omaa juhlaansa. Elokuva näyttää vähäeleisesti, miltä yhdenlainen ensirakkaus voi tuntua. Kerronan pinnalla ei näytä tapahtuvan mitään suurta, mutta pulppuaminen sen alla tuntuu kyllä katsojallekin asti. Yö kaksin on valitettavan harvinaista lastenelokuvan lajia, joka luottaa katsojansa kykyyn ajatella itsekin.

Härön toinen keskenkasvuisten kuvaus, Samassa veneessä (Sommartider, 2000) ei ole yhtä vaikuttava. Kaksi poikaa häädetään saarella järjestetyltä rippileiriltä ja päätyvät heitä veneellä hakemaan tulleen tytön kanssa haaksirikkoisiksi pienelle saarelle. Seuraa jonkinlainen kolmiodraama, jossa draamaa on lähinnä toisen pojan pään sisässä ja kolmikosta oikeastaan vain kaksi ovat osallisia. Latteasti videolle kuvatun elokuvan pelastaa lähinnä toista pojista esittävän Martin Welanderin räiskähtelevän överi roolityö.

Aivan toisella tapaa hallittu on Tove Janssonin novelliin perustuva Päärooli (Huvundrollen, 2005), jonka Härö ohjasi jo pari pitkää elokuvaa tehtyään. Se kertoo ikääntyvästä näyttelijästä, joka vihdoin viimein saa ensimmäisen pääroolinsa. Siitä seuraa puolipaniikki. Rooliin valmistautuakseen näyttelijä  kutsuu luokseen aikaa viettämään serkkunsa (upea Marina Motaleff), johon hän ei ole pitänyt oikein koskaan yhteyttä mutta joka muistuttaa hänen tulevaa rooliaan. Törkeästi arkaa ja miellyttämisenhaluista serkkuaan hyväksi käyttäen hän kopioi tämän maneereita omaa työtään varten. Lopulta tilanne kärjistyy, kun paljastuu, että serkku on tallentanut leikekirjaansa melkein maanisesti koko hänen uransa. Päärooli kertoo julman tarinan, jota se ikään kuin lievittää huumorilla – kunnes katsoja tajuaa itsekin nauravansa serkulle ja hätä tuntuu yhtälailla ruudun molemmin puolin. Päärooli on hieno, hallittu elokuva, joka vie katsojaa narussaan kuin ansaa kohti.

Myöhemmät DVD:t eivät keskity enää yhtään ainoaan ohjaajaan vaan on koottu vuosikymmenittäin. Jako on osittain teennäinen, koska 1980-lukua esittelevällä levyllä on tuotantoa vain vuosilta 1988 ja 1989 (ja jälkimmäisetkin ovat tosiasiassa vuodelta 1990). Toisaalta ruotsinkielinen alan koulutus oli alkanut Suomessa vastikään ja Finlandsvenskt filmcentrum perustettiin vasta aivan vuosikymmenen lopussa.

Christian Lindblad teki aikanaan aivan omanlaistaan elokuvaa, sekä lyhyttä että pitkää. Hän on mukana kahdella 80-luvun teoksella (ja myöhemmin yhdellä 90-lukulaisella.) Rakkauden tulvahdus (Kärlekens bandvagn, 1988) ammentaa monesta suunnasta. Se perustuu ruotsalaisen Joakim Pirisen sarjakuvaan, jota en itse ole lukenut, enkä näin olen tiedä, paljonko elokuvaa lainaa sen kuvallisuutta. Joka tapauksessa Lindbladin näkemys muistuttaa ulkoisesti 1950- ja -60-lukujen yhdysvaltalaista underground- ja eksploitaatioelokuvaa. Sen ihastuttava mustavalkokuvaus, alhaalta jyrkästi tuleva valaistus, psychobilly-vaatetus, äkkiväärä tarina (perheväkivaltaa, kiiltokuvapuuro, piisamikasvattamo kylpyhuoneessa...) ja minimaalinen mutta tarkasti mietitty äänimaailma tarjoilevat suomalaisittain harvinaisen vallattoman elämyksen. Musta huumori ei ole kaikkien mieleen, mutta 22 minuuttia kannattaa kestää siinäkin tapauksessa.

Lindbladin toinen näyte on musiikkielokuva Kivisydän (Stenhjärta, 1990). Se näyttää suomenruotsalaisen folkyhtye Hellens Hårbandin esittämässä elokuvan nimikappaletta, jonka tarinan se samalla visualisoi. Tarina on yksinkertainen kertomus erosta, mutta visuaalisesti 7-minuuttinen elokuva on huikeaa pyöritystä. Oikeastaan kyse on musiikkivideosta (en tiedä, onko elokuvassa kuultava esitys sama kuin yhtyeen albumilla Livet är härligt) mutta samalla tavalla kuin vaikkapa eräät Michael Jacksonin "pelkkää musiikkivideota" kunnianhimoisemmat visualisoinnit. Taas on nostettava esiin kuvaaja, sillä Ilkka Ruuhijärven mustavalkokuvat ovat kerrasaan upeita. Yhtyeen laulaja–pianisti Hellen Willberg on pääosassa myös Rakkauden tulvahduksessa.

Kelpo kansainvälisen uran tehneen Anders Engströmin ensimmäinen pitkä elokuva Lippuvarkaus (Flaggstölden, 1990) ennakoi hänen tulevaa uraansa poliisi- ja jännityselokuvan tekijänä. Lippuvarkaus on satiirinen jännäri, kafkalainen musta komedia. Se on muodoltaan varsin puhdas aikansa trilleri – jopa siinä määrin, että sitä tekisi mieli katsoa lajityypin opinnäytetyönä, ellei taustalta paljastuisi verrattain suurta, miljoonan markan budjettia. Pinnaltaan se nimittäin on silkkaa hassuttelua: Kaksi nuorta miestä päättää baari-illan päätteeksi varastaa Vaasan kaupungille kuuluvan lipun. Valitettavasti teosta kuitenkin syytetään työhönsä pedantisti suhtautuvaa kaupungin vahtimestaria. Tunnustuskirjeetkään eivät auta asiassa, kun järjestelmä jauhaa hampaitaan yhteen. Naurettava aihe ja hölmöt yksityiskohdat taipuvat muodollisen pätevyyden edessä, ja varomaton katsoja saattaa kuvitella katsovansa ihan ehtaa rikoselokuvaa.

Kolmannen levyn päättää Peter Lindholmin yhä ajankohtainen ja edelleen lamauttavasti iskevä Raivo (Raseri, 1989). Reilun puolen tunnin mittainen elokuva sijoittuu pikkukylään, jossa tunteet valtaväestön ja romanien välillä kiristyvät. Viimeisimmän selkkauksen polttopisteessä on päähenkilö Andersin (erittäin vaikuttava Karl-Kristian Rundman) sisko. Hän itse ei sovi ahdasmieliseen kyläyhteisöön, ei sen miehenmalliin tai suvaitsemattomaan ilmapiiriin, mutta koettaa hoitta hommansa asiallisesti. Hänen menneisyydessään, varusmiesaikana, vihjataan tapahtuneen jotain merkittävää, johon elokuvan nimi kenties on avain. Lopulta paine ympärillä kasvaa liiaksi. Lindholmin ohjaus ja käsikirjoitus (yhdessä Kjell Lagerroosin kanssa) on jykevää työtä monista suomalaisuuden kipukohdista. Sen tarkkasilmäisyyttä alleviivaa, miten helposti tarina olisi muunnettavissa nykypäivän monikulttuuristuvaan Suomeen.

Katsottua: elokuu 2026

Sofia Coppola: Lost in Translation. Alain Corneau: Nöyrin palvelijanne

Kahdessa vuonna 2003 ilmestyneessä elokuvassa kuvataan samaa ilmiötä: länsimaisen vieraudentunnetta Japanissa. Tunnetumpi näistä on Sofia Coppolan Lost in Translation, jossa kaksi amerikkalaista löytää toisistaan turvaa keskellä itselleen outoa kulttuuria. Alain Corneaun Nöyrin palvelijanne (Stupeur et tremblements) puolestaan kuvaa Japanissa syntynyttä mutta sieltä viisivuotiaana lähtenyttä nuorta naista, joka haluaa olla osa juuriaan mutta johon paikalliset suhtautuvat vieraana. Elokuvissa on paljon rinnakkaisuuksia mutta myös monta mielenkiintoista eroa.

Coppolan moderni klassikko kuvaa Japania nimenomaan ulkopuolisen silmin. Kaikki tuntuu käsittämättömältä: kieli, tavat, käytös. Vieraan maailman keskellä tunteesta tulee kysymys olemassaolosta. Viisikymppinen miesnäyttelijä ja parikymppinen elämäänsä vasta rakentava nainen ovat suorastaan lamaantuneita ympäristön läpitunkemattomuudesta samalla, kun ne, joiden pitäisi olla heidän perhettään, ovat etääntymässä muutenkin kuin fyysisesti. Toistensa läsnäolo on heille eräänlainen ankkuri todellisuuteen, mikä saattaa näyttää niin heille itselleen kuin katsojallekin ihastumiselta tai joltain syvemmältäkin henkiseltä yhteydeltä. Todennäköisemmin se kuitenkin lienee vain keino estää hulluksi tuleminen tai maailmasta katoaminen.

Corneaun päähenkilölle Japani on osa häntä itseään, ensimmäisten elinvuosien maaperä. Hän haluaa olla osa sitä, mutta paikallisten näkökulmasta hän on toiseutettu. Kokonaan toimistomiljööseen sijoittuva elokuvan esihenkilöt ja työtoverit kokoavat päähenkilön tielle yhä uusia ansoja, kiusoja ja kompastuskiviä, joiden myötä hänen nöyryytyksensä yltää lähes Murnaun Viimeisen miehen tasolle. Elokuva välttää pateettisuuden omaksumalla koomisen pintatason, joka ei kuitenkaan mitätöi sen ahdistavaa pohjavirettä.

Kumpikaan elokuva ei varsinaisesti yritä ymmärtää japanilaista kulttuuria. Lost in Translationissa sävy on välillä suorastaan pilkallinen paikallisten erikoisuuksia esittäessään. Nöyrin palvelijanne koettaa myös avata japanilaisten hahmojensa motiiveja, joskin paikoin lipsahdetaan tyylirikkoihin ja stereotypioihin.

Elokuvina kummassakin on näennäisen etäinen ja rauhallinen tyyli, joka näyttää salakavalan eleettömältä. Kuitenkin molemmat ovat erittäin taitavaa kuvakerrontaa, jossa ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja perusteltuja. Coppolan elokuva uhkaa jäädä upean pinnan alla ontoksi. Corneau sen sijaan saa sanottua paljon ja heräteltyä ajatuksia vielä enemmän.

Renny Harlin: Mindhunters

Renny Harlinin Mindhunters (2004) ei missään nimessä ole hyvä elokuva. Elokuvallisesti siinä ei ole mitään erityistä, vaan se on perusvarma ja hollywoodilaisen sujuva mutta samalla melko hengetön. Näyttelijät vaihtelevat rutinoituneesti kaksi kohtausta tekevästä Val Kilmeristä ja yksi-ilmeisestä Kathryn Morrisista ja LL Cool J:n pikkuviiksiin ja Christian Slaterin perseeseen. Käsikirjoituskin on täynnä aukkoja, painotusongelmia ja jäykkää dialogia.

Ja silti Mindhunters on aika mielenkiintoinen.

Se kertoo joukosta FBI:n profiloijakokelaita, jotka viimeisenä testinään suljetaan saarelle selvittämään simuloitua rikostapausta. Sitten asiat alkavat mennä huonosti – joku tappaa heitä yksitellen. Tarina on paljon velkaa Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanille. Saarella olijat saavat koko ajan vinkkejä seuraavan kuoleman ajankohdasta, ja heidän keskuudessaan herää nopeasti paranoidi epäilys toisiaan kohtaan. Christien klassikon omalaatuisesta lopetuksesta ei kuitenkaan elokuvaan ole siirtynyt mitään valitettavasti. Toinen intertekstuaalinen viittaus saadaan, kun saarelle lavastetun kaupunkimiljöön keskellä vilahtaa elokuvateatterin mainos Carol Reedin Kolmannesta miehestä. Se on näppärä silmänisku murhaajan henkilöyttä pohtivalle katsojalle mutta jää hyödyntämättä tyydyttävästi.

Vaikka Mindhunters on pukeutunut rikoskertomuksen asuun, askelmerkit se on ottanut slasher-elokuvista. Yksi kerrallaan tapahtuvat, yleensä mielikuvituksellisesti toteutetut kuolemat lähentelevät kauhugenreä, mutta elokuvan yleisilme on toimintajännärin. Jännitystä ei luoda tunnelmoinnilla vaan nopeilla leikkauksilla ja tempovin action-kohtauksin. Siksi muutama groteski kuolinkohtaus tuntuu näkökulmasta riippuen joko hukkaan heitetyltä tilaisuudelta tai tyylirikolta.

Luettua: elokuu 2026

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut. Helsinki 1992: Otava. 127 s. Suom. Annikki Suni. – Alkuteos Tous les matins du monde (1991).

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on tiivis mutta paljonpuhuva romaani. Noin 120:ssa, väljästi ladotussa sivussaan sen käsittelee kohtaamisen vaikeutta. Keskiössä on 1600-luvun lopulla elänyt säveltäjä–muusikko Saint-Colombe, joka muistetaan etenkin viola da gamban taiturina ja uudistajana. Hän menettää vaimonsa ja jää elämän kahden tyttärensä kanssa. Erakkoluonteinen säveltäjä osaa kommunikoida lähinnä musiikkinsa kautta, mistä muodostuu yhteinen kieli lastenkin kanssa. Seurapiirejä ja esimeriksi kuninkaan kamariorkesteriin kuulumista hän halveksii syvästi.

Tarina saa lisäkierteitä kahden hahmon liittyessä siihen. Toinen on Saint-Colomben oppilaaksi saapuva nuori taituri Marin Marais (hänkin oikeasti elänyt henkilö). Miesten välinen suhde on alusta asti monimutkainen ja vaikea. Opettajalle musiikki on kaikki kaikessa, kun taas oppilas pitää sitä myös keinona edetä elämässä ja saada asemaa. Asioita ei helpota, että Marais’n ja talon tyttären välille syntyy suhde. Mutkattomin suhde Saint-Colombella on koko teoksen aikana hänen kuolleeseen vaimoonsa, joka alkaa ilmestyä harvakseltaan kuuntelemaan hänen soittoaan. Romaani tai Saint-Colombe itsekään eivät ota kantaa siihen, onko vaimon kummitus todellinen vai miehen omaa hulluutta. Aaveesta kuitenkin tulee hänelle keino selvittää tunteitaan ja pysyä (ainakin verrattain) järjissään.

Quignardin proosa on hienostuneen pehmeää. Tarinaa kerrotaan lakonisilla lauseilla, joiden kertoja pysyttelee etäällä tapahtumista. Hän selostaa tarinan vaiheita tekemällä havaintoja, merkitsemällä painokkaita yksityiskohtia muistiin. Lopputulos on kaunista lauseenkäyttöä, jonka soljunta ei muistuta aivan vähääkään Saint-Colomben säilyneitä sävellyksiä.

Yksi kokonaisuutta rumentava seikka Kaikissa elämän aamuissa kuitenkin on: naishahmot. He ovat kaikki alisteisia mestaroiville miehillä; heidän arvonsa mitataan suhteessa isään tai rakastettuun. Tämän voisi hyväksyä nikottelematta – koska se oikeastaan on keskeisen näkökulma inhimillisen yhteyden teemaa – elleivät naishahmot typistyisi aivan liian usein tisseiksi. Niin monta kertaa Quignard muistaa mainita, että naisilla on rinnat. Sääli muuten hienossa teoksessa.

Pirkko Sihvo: Palava mieli. Kansatieteellinen arkeologi Theodor Schvindt. Lappeenranta 2001: Karjalan Kirjapaino. 71 s. Kuv.

Theodor Schvindt on jälleen yksi monia uria Suomessa uurtaneita tiedemiehiä ja kulttuurivaikuttajia, jotka ovat unohtuneet jokseenkin muilta kuin alan kehityksestä kiinnostuneilta. Schvindtistä on olemassa Sulo Haltsosen kirjoittama elämäkerta vuodelta 1947. Pirkko Sihvon teos Palava mieli täydentää kuvaa oppihistoriallisesta perspektiivistä. Se on pienimuotoinen, lähes vihkokokoinen, mutta siitä huolimatta informatiivinen ja vankasti taustoitettu.

Schvindt kirjoitti kautta aikain kolmannen väitöskirjan arkeologian alalta Suomessa. Siinä hän käsitteli rautakautta Karjalassa, etenkin Käkisalmen seudulla, josta hän oli itse kotoisin. Väitöskirja jäi hänen ainoaksi arkeologiseksi tutkimuksekseen, vaikka hän osallistui useisiin kaivauksiin neljänkymmenen vuoden aikana. Schvindtin mielenkiinto suuntautui vahvasti kansatieteeseen, jonka suomalaiseksi isäksi häntä on joskus tituleerattu.

Etnologian alalla hän suoritti runsaasti aineistokeräystä. Hän oli osallisena muun muassa maineikkaan Antrean kalaverkon – yhden maailman vanhimmista – löytöpaikkaan, joskin kaivaukset paikalla toteutti Sakari Pälsi. Jo vuosia sitä ennen hän oli ollut innoittamassa ylioppilasosakuntia keruutoimintaan ja perustamassa Kansallismuseon kansatieteellistä kokoelmaa, jonka museon intendenttinä hän toimi.

Tieteellisen työnsä lisäksi fennomaani Schvindt oli vakaumuksellinen kansanvalistaja. Hän oli perustamassa useita seuroja, joista mainittakoon ylioppilasjärjestö Suomalainen Nuija ja Kansanvalistusseura. Sihvo kirjoittaakin, miten Schvindt toimi melkein kaikissa kansallista sivistystyötä edistävissä yhdistyksissä. Ihan oma lukunsa oli Kagaali, venäläistoimia vastustamaan syntynyt vastarintajärjestö. Schvindt olikin koko ikänsä passiivisen vastarinnan kannattaja. Politiikassa hän oli mukana myös valtiopäivämiehenä, jolloin hän edusti porvarissäädyssä Käkisalmea.

Kenties näkyvimmän jälkensä Schvindt jätti suomalaisten kansallispukujen mallien kokoajana. Hän koosti niistä ensimmäisen kirjajulkaisun ja oli muinaissuomalaisten pukujen asiantuntijana, kun niistä ilmestyi piirrokset esimerkiksi Kalevalan vuoden 1887 laitoksessa tai kun Suomalainen Teatteri tarvitsi Mimmi Lähteenojalle ja Kaarlo Halmeelle autenttiset asut 1895.

Tavattoman monipuolinen kulttuurimies Schvindt kärsi paitsi siitä, miten palkkatyö tuli jatkuvasti intohimoisen tutkimus- ja keruutyön tielle, myös sairastelusta. Paljon arvokasta aikaa kului paikkaillessa terveyttä ja rauhoitellessa hermoja.

Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon. Helsinki 2010: WSOY. 110 [+ 5] s. Suom. Markku Pääskynen. Maailman runo – WSOY & NVL. – Alkuteos To Aksion esti (1959). 

En yritä ”ymmärtää”, mistä Odysseus Elytiksen runoteoksessa Ylistetty olkoon olisi kyse. Kun tajusin sen, alkoi hänen runoelmansa Tuntua. Ja silloin se alkoi avautua. Ja kenties se alkoikin ymmärtää minua.

Elytis oli yksi viime vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita, joka kyllä voitto Nobelin kirjallisuuspalkinnon (1979) mutta joka on silti jäänyt meillä etäiseksi, koska ei kirjoittanut englanniksi. Hänen ainoa suomennettu teoksensa on tämä Markku Pääskysen käännös, joka ilmestyi WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton käännöslyriikkasarjassa 2010.

Ylistetty olkoon on kolmeen osaan jakautuva teos, joka ei varsinaisesti koostu yksittäisistä runoista. Sen rakenne nojaa vahvasti ortodoksiseen pitkäperjantain palvelukseen, johon jo teoksen nimikin viittaa. Keskimmäinen, kokonaisuuden laajin osasto Kärsimykset muodostuu psalmeista, oodeista ja lukukappaleista. Sitä puolestaan reunustavat osastot Genesis ja Ylistys. Elytiksen (näennäisen) vapaasti assosioiva kieli ja runojen kaleidoskooppimainen sanasto kieputtavat lukijan merkityspyörteeseen. Lukutavasta riippuen kokemus on joko hämärä, oppinut tai hartaan hurja. Genesis on nimensä mukaisesti luomiskertomus – luodaan siinä sitten maailmaa, Kreikkaa, runoilijaa tai jotain aivan muuta. Toisaalta abstrakti, toisaalta tarkoituksenmukaiselta tuntuvan eksakti kieli kaikuu erilaisissa muodoissa myöhemminkin. Poikkeuksen tekevät ”lukukappaleet”, joissa proosamainen ilmaisu keskittyy selvästi 1900-lukulaiseen sodan kuvaukseen. Elytiksen tekstissä aika elää vapaana jossain Välimeren pisteessä. Teos päättyy katarttiseen ylistyslauluun, kokonaisen olemassaolon hillittömään kuvakavalkadiin.

On hiukan harmi, ettei Pääskynen ole liittänyt mukaan kunnon selitysosastoa. Hän kyllä on perustelevinaan valintaansa sisällyttää suomennoksen loppuun vain parin sivun kursoriset selitykset. Vaikka onhan se totta, että kääntäjän tulkinta voi rajoittaa lukijan omaa liikaakin. Mutta silti…

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.): Mystisiä kissatarinoita. Hyvinkää 1995: Book Studio. Suom. Pasi Junila. 258 [+ 1] s. – Alkuteos Mysterious Cat Stories (1993). 

Vaikka Book Studion julkaiseman antologian Mystisiä kissatarinoita mainitaan sen toimittajiksi John Richard Stephens ja Kim Smith, ei tieto pidä aivan täsmälleen paikkaansa. Heidän toimittamansa teos Mysterious Cat Stories nimittäin on suomenkielistä vastinettaan merkittävästi pidempi. Suomennoksesta puuttuu seitsemän novellia, minkä vuoksi sen sisältö tuntuu paljon hajanaisemmalta kuin Stephensin ja Smithin visio on alun perin ollut.

Mystisiä kissatarinoita on erikoinen sekoitus vanhoja kuriositeetteja ja uudempia kertomuksia. Pääpaino on yliluonnollisissa tarinoissa ja varovaisesti luonnehtien kauhusävyissä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kokoelma alkaa Englannin vanhimmaksi romaaniksi mainitulla William Baldwinin Varokaa kissaa -kertomuksella. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla alkuperäisessä runoasussaan vaan Stephensin proosamukaelmana. Muita vanhan kirjallisuuden näytteitä ovat katkelma Don Quijotesta sekä lady Jane Wilden kertoma tarina Arthur-kuninkaasta ja valtavasta kissasta.

Suurimmassa osassa kirjan teksteistä kissat esiintyvät antagonistin osassa, varsinkin kauhutarinoissa. August Derlethin Balussa ja Kim Smithin Muinaisissa jumalissa yliluonnollinen kissa yltää liki demonisuuteen. Nancy Etchemendyn vaikuttavassa Lasikissassa ei varsinaisesti edes ole kissaa, mutta sellaista esittävä patsas saa aikaan kokoelman julmimmat hetket. Eräänlainen piilotettu jalokivi on moninkertaisen O. Henry -voittaja Wilbur Daniel Steelen Keltainen kissa, jossa leikitellään kauhutehojen kanssa, vaikka kyse on lopulta jostain aivan muusta. Samalainen kirjallinen kuriositeetti on muutama katkelma James D. Corrothersin kirjoittamasta, Yhdysvaltain mustien folkloresta ammentavasta ja heidän puheparttaan käyttävästä teoksesta. Teksti on ihastuttavan raakaa ja siloittelematonta – vaikka kieltä ilmeisesti onkin siistitty.

Jostain syystä mukana on myös pari melko kehnosti kirjoitettu, muita humoristisempaa tarinaa. Liukuhihnakirjailija Stella Whitelaw’n muinaiseen Egyptiin sijoittuva juttu on erittäin kömpelö, eikä kissadekkareistaan tunnetun Lilian Jackson Braunin kummitusjuttu jää paljon jälkeen siitä. Sen sijaan Sakin Tobermory on ehdoton klassikko. Keräilyarvoa kirja saa H. P. Lovecraftin, Robert Blochin ja Algernon Blackwoodin läsnäolosta, vaikka heiltä ei olekaan mukana aivan parasta tuotantoaan.

Huimasta epätasaisuudestaan huolimatta, ja osittain sen vuoksikin, Mystisiä kissatarinoita on mielenkiintoinen kokoelma. Monen tekijän kohdalla jää harmittelemaan, ettei heiltä ole käännetty suomeksi muutakin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. Helsinki 2025: Karisto. 171 s. ISBN 978-951-1-52268-3. – Ensimmäinen painos ilmestynyt 2011.

Sanotaan aluksi suoraan: Vilja-Tuulia Huotarisen Valo valoa valoa (2011) on upea teos. Hyvin harvoin kyyninen minä kirjallisuudenopettaja voin rehellisesti myöntää, että jokin kaunokirjallinen teos vei minut mukanaan – ja vieläpä niin, että en käyttänyt lukuaikaa juurikaan analysointiin vaan annoin elämyksen johdattaa.

Pintapuolisesti tarinan tasolla Valo valoa valoa kertoo 14-vuotiaiden, erilaisista taustoista tulevien Mariian ja Mimin keskinäisestä rakkaudesta vuonna 1986. Samalla se kuitenkin käsittelee useita muitakin teemoja kuin ”vain” rakkautta; se pohtii monia ihmisyyden eri puolia, kuten erilaisia ihmisten välisiä yhteyksiä, oman paikan löytämistä maailmassa, seksuaalisuutta, mutta myös kirjoittamista ja kirjallisuutta. Toinen päähenkilöistä toimii kertojana, joka puhuttelee lukijaa toistuvasti (ja lähes aina huutomerkin kanssa), pohtii tekstinsä etenemistä ja kerronnan keinoja ja tekee jatkuvasti intertekstuaalisia viittauksia muuhun kirjallisuuteen ja kulttuuriin yleisemminkin.

Tarina heräävästä rakkaudesta ja avautuvasta seksuaalisuudesta on yhdistelmä hienovaraisen herkkää ja suorasanaisen peittelemätöntä. Se on psykologisesti tarkkaa (ja sitä kautta samaistuttavaa), mutta samalla sitä verhoaa kaihoisa tunne, joka minulle aikuislukijalle tuntuu nostalgialta mutta nuorelle on taatusti jotain muuta. Tarinaa ympäröi loppukesän keltainen hehku, valo joka ympäröi lukijan tarinan sisään kokemaan niin kuin likainen uimakoppi romaanin päähenkilöt.

Romaanin? Kyllä, Valoa valoa valoa on romaani, mutta tyyliltään se lähenee usein myös (proosa)runoa. Melkein tajunnanvirtamaisesti etenevä kerronta pitää sisällään paljon monenlaisia tekstitapoja, joissa arkisen toteava lause saattaa vaihtua äkkiä esimerkiksi runolliseen toistoon tai virkkeiden yllättäviin katkoksiin. Kerronta on hyvin elliptistä; lukija pakotetaan tulkitsemaan, arvailemaan ja jopa tuntemaan itsekin. Tätä tukee tehokkaasti vaihteleva typografia. Lisäksi erityisesti rytmin käyttäjänä Huotarinen on mestari.

Valoa valoa valoa voitti aikanaan Finlandia Juniorin. Se on kyllä nuortenkirjallisuutta mutta se ei missään nimessä ole ainoastaan nuortenkirjallisuutta. Nuoret päähenkilöt ja heidän ongelmansa tuodaan lähelle lukijaa tavalla, joka tekee heihin tarttumisen helpoksi nuorelle vastaanottajalle. Siinä ei kuitenkaan ole mitään – ei mitään – alentuvaa, selittävää tai muuta sellaista, mikä saisi teoksen tuntumaan vaivaannuttavalta aikuisellekaan lukijalle (ja toden näköisesti monelle teini-ikäisellekin). Ainoa myönnytys, jonka millään tavoin kuvitella osoittavan tähän suuntaan, on kertomuksen tapa pysäyttää tilanteita niin, että lukija saa hetken hengähtää ja pureskella lukemaansa ilman, että esimerkiksi yksittäisen kohtauksen jännitettä kasvatetaan liiaksi.

Aikuislukijalle puolestaan tarjoillaan laaja otanta 80-lukulaista tilpehööriä, kuten vilahduksia ajan artisteista, muodista ja tuotenimistä. Ne ohitetaan useimmiten pelkkinä luontevina mainintoina henkilöiden maailmasta, eikä niihin liity mitään selittelevää – ”Stu-stu-stu-stu-Studioline” ei ole rekvisiittaa vaan lempeä nyökkäys niille, jotka viittauksen tunnistavat. Tarinan sijoittuminen 1980-luvulla on perusteltua: ensinnäkään Internet saati kännykät eivät ole läsnä (mikä tuskin on Huotarisen motiivi lainkaan) ja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus toimii järisyttävänä alatekstinä päähenkilöiden tarinalle.

Valoa valoa valoa on yhtä aikaa kaunis, haikea ja lempeä mutta myös hirveä. Kun kaikki on kerrottu, kertomatta jää vielä paljon, ehkä kaikkein oleellisin: ”Minun kyyneleeni vuotavat pimeässä ja jäävät teiltä kätköön.”