Luettua: elokuu 2024

Anu Kehusmaa (toim.): Haminan rauha 1809. The Treaty of Hamina 1809. Hamina 2009: Haminan kaupungin museo. 52 s. Haminan kaupungin museon julkaisuja nro 4.

Hamina Tattoon kunniaksi selailin hieman paikallishistoriaa. Koska Tattookin rakentuu loppujen lopuksi yhdenlaisen militaarisuuden varaan ja pönkittää välillä aikalaillakin nationalistisia ikoneja, on hyvä muistella kaupungin sotaisaa historiaa. Jos kaupunki kerran on alun perin rakennettu nimenomaan linnoitukseksi, mitä muuta voi odottaa?

Merkittävin yksittäinen kaupunkiin liittynyt historiallinen tapahtuma on varmastikin Haminan rauhan solmiminen syksyllä 1809. Ruotsin sotauho lässähti koko itäisen maan menettämiseen Venäjälle. Toisaalta Suomen kannalta on nähty merkinneen itsenäistymiskehityksen alkamista, kun autonomian saanut Suomi alkoi rakentaa tietoisesti identiteettiään ja kulttuuriaan.

Rauha solmimisen 200-vuotisjuhlien kunniaksi järjestettiin ties mitä, ja yhtenä juonteena oli esimerkiksi Haminan kaupungin museoiden järjestämä näyttely. Sen oheisena ilmestyi museoiden silloisen tutkijan Anu Lehusmaa toimittaja kirjanen on kauniisti taitettu, melko runsaasti kuvitettu ja kaksikielinen julkaisu taustoittaa rauhanneuvottelujen keskeisiä henkilöitä ja jotain kuriositeetteja, kuten paikallisten sukujen pieniä piirejä ja Suomen menettämisen merkitystä ruotsalaisille. Jälkimmäistä valottaa rauhanneuvottelija Skjöldebrandin aiheesta kirjoittama runo.

Haminan rauha 1809 -julkaisu ei ole painava sisällöltään mutta kiintoisa valikoima välähdyksiä aiheeseen, kuten tällaisen näyttelykirjan kuuluukin olla.

Kati Outinen: Niin lähelle kuin muistan. Hämeenlinna 2021: Karisto. 349 s.

Kati Outisen muistelmateos Niin lähelle kuin muistan on parillakin tapaa erikoinen genrensä edustaja. Näyttelijä–käsikirjoittaja–professori–ym. Outisen kirja on arjen puurtamisen ylistys. Se liukuu koko ajan kaltevalla pinnalla, jossa työ ja yksityiselämä eivät edes vaihtele vaan sulautuvat yhdeksi ja samaksi. Näinhän se melkein kaikilla onkin, mutta harvemmin kenenkään muistelmissa. Tavallisempaa on ylevöittää kirjoittaja–kertoja yleväksi työuransa sankariksi; siitähän hänet useimmiten tunnetaan ja sen vuoksi kirjaakin luetaan. Outinen sen sijaan saa työnsä kuulostamaan tasainen tyydyttävältä arjelta. Työkkärin kurssi ja Cannesin punainen matto ovat molemmat sitä samaa – ja kummastakin on jotain opittavaa.

Turha on myöskään odottaa skandaaleja tai namedroppailua. Vain Jouko Turkka saa omalla nimellään suoraa kritiikkiä (mutta myös ymmärrystä). Usein ihmisistä ei edes mainita kuin etunimi. Toki ne jotka ylistystä ansaitsevat, sitä saavat.

Outinen nojaa vahvasti tarkkoihin kalenterimerkintöihinsä, mikä näkyy välillä vähän kömpelönä listamaisuutena. Toisaalta sekin korostaa arkisuutta, kun Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -elokuvan kuvauksiakin käydään läpi aikataulujen kautta. Outisen elokuvaura jää muutamiin mainintoihin, mutta varsin tarkasti käsitellään hänen monologinsa Niin kauas kuin omat siivet kantaa, kenties hänen päätyönsä. Sen vaiheet ovatkin kiehtovaa luettavaa teatterin tekemisen ja ylipäätään työnteon kannalta.

Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Helsinki 2012: Teos. 288 s.

Matti Kassila jatkoi elokuvauransa jälkeen kirjailijana. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Nimestään huolimatta kyseessä on henkilökohtainen muistelmateos, jossa ainoa jäljitettävä ohjaaja on Kassila itse.

Kirja on jaettu kouralliseen osioita maantieteen mukaan. Kassila käy läpi Ruotsia, Yhdysvaltoja, Neuvostoliittoa ja muutamaa muuta maata näkökulmanaan sikäläisen elokuvatuotannon vaikutus hänen töihinsä. Paikoin pohdiskelu on teräviä ammatillis-esteettisiä huomioita, esimerkiksi kun Ingmar Bergmania käsitellään laajasti, mutta useammin Kassila harhautuu muisteloihin omista vaiheistaan noissa maissa. Asiassa ei tietysti ole sinänsä mitään ongelmaa; teoksen nimi vain johtaa harhaan.

Kassilan kertomukset ovat pääosin viihdyttäviä ja kiintoisia, kuten hänen kuvatessaan kuvausolosuhteita Neuvostoliitossa. Pahimmillaan hän vaivaannuttaa lukijaa, kun toistuvasti matkalle osuu "kauniita neitosia", joiden katseessa näkyy "eroottinen kaipaus". Omaan alkoholismiin viitataan useita kertoja; ilmeisesti aiemmissa muistelmateoksissaan Kassila on käsitellyt sairauttaan perusteellisemmin.

Ohjaajista Bergmanin lisäksi tilaa saa suuremmin vain Risto Jarva. Kassila ei yritäkään pysyä objektiivisena tämän kohdalla vaan antaa menneiden kahnausten ja ideologisten erimielisyyksien näkyä. Sama pätee Kassilan kommentoidessa Peter von Baghia, jota sentään myöntää myös arvostavansa.

Yli 90-vuotiaalle kirjoittajalle antaa pieniä tyylillisiä kömpelyyksiä mielellään anteeksi. Sen sijaan voi vain ihailla, miten sujuvasti ja helposti Kassilan teksti soljuu eteenpäin. Hän oli hyvä kirjoittaja, jonka persoona vain tuli välillä liiaksi tielle.

[Kari Glödstaf:] Kurkistus kulisseihin. Forssan mykkäelokuvafestivaalit 2003–2023. [Forssa] 2024. 128 s.

Forssan mykkäelokuvafestivaalit järjestettiin tänä vuonna 25. kertaa, ja juhlan kunniaksi ilmestyi myös festivaalien historiikki. Isokokoinen, reilusti kuvitettu ja kovakantinen Kurkistus kulisseihin on nimenomaan juhlava ja esittelemänsä tapahtuman arvoinen.

Kirjan tekstistä vastaa festivaalien taiteellinen johtaja Kari Glödstaf. Hän on koonnut ja kirjannut monipuolisen ja vaihtelevan paketin, jossa Mykkisten monet puolet tulevat tasapainoisesti esiin. Luonnollisesti osansa saavat festivaalin taustat, mukaan lukien melkein alusta asti tapahtuman miljöönä toimineen Elävienkuvien teatterin vaiheet aina sen perustamisesta 1906 vuosituhannen vaihteen perusteelliseen kunnostamiseen. Jokainen festivaalivuosi käydään läpi erikoisuuksineen ja ohjelmistoineen. Hämmästyttävän hyvin vältellään toistoa ja esittelyt ovat paljolti muuta kuin listamaisia läpijuoksuja. Itse Forssassa vuodesta 2012 käyneenä on kiehtovaa huomata, millaisessa vaiheessa olen hypännyt junan kyytiin ja miten moni oletusarvona pitämäni seikka onkin saanut alkunsa vasta samaan aikaan oman vierailijuuteni kanssa.

Teoksen loppupuoli esittelee henkilöitä Mykkisten takana (ja edessä). Tekijät, talkoolaiset, muusikot ja yleisökin pääsevät ääneen. Vaikka tällaiseen historiikkiin kuuluukin nostalginen ylistys ja kaikenpuolinen tyytyväisyys, ei poikkipuolisiakaan sanoja ole sensuroitu. Tapahtuneita mokia, ongelmia ja riitoja ei piilotella, mikä ainakin näin ulkopuolisen seuraajan kannalta lisää kiitostenkin uskottavuutta. Erityisen mukavaa on toistuvana kävijänä saada kuulla vuodesta toiseen uudelleen näkemiensä henkilöiden taustoja – ja jopa nimiä!

Iso osa teosta on sen runsas kuvitus, jossa nähdään välähdyksiä koko historian varrelta. Hieno tyylitietoinen ja ilmava taitto menee kirjassa Mainostoimisto Synergian nimiin, mutta kirjattakoon kiitokset Susanna Kahariselle, jolle ne käsittääkseni kuuluvat.

Yksi puute kirjassa on, ja se on kirjoittajan itsensä jättäytyminen rivinväleihin. Glödstaf on tehnyt ison työn festivaalien ohjelmistosuunnittelussa ja elokuvien esittelyssä kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen muistonsa tulevat nyt esiin yksittäisinä huomautuksina siellä täällä pitkin kirjaa.

Katsottua: elokuu 2024

Enzo G. Castellari: Valkoinen tappaja

Koska hai on kalkkuna? Silloin kun se on Valkoinen tappaja.

Spielbergin Tappajahain vanavedessä ui valkokankaille ja videovuokraamoihin parvi jos jonkinlaista ihmiselle kohtalokasta petoa. Yksi ilmeisimmistä haaskansyöjistä oli italialainen Enzo G. Castellarin ohjaama L'ultimo squalo (1981) eli Valkoinen tappaja. Se ratsastaa ihan avoimesti alkuperäisellä valkohaikauhulla – jopa niin että asiaa puitiin ihan lakitupaa myöten.

Pikku merenrantakylä valmistautuu juhliin, mutta jumalavita kun iso hainretale rupeaakin häiritsemään. Sitten lähdetään sukeltelemaan jne.

Suurin hauskuus Valkoisessa tappajassa on katsoa sitä Tappajahaita vasten ja panna merkille, miten yksi yhteen ne paikoin kulkevat. Suurin ero syntyy yleensä budjetin nollien määrästä ja siinä, ettei italialaisilla ole tarjota yhtä ikonista musiikillista teemaa hailleen kuin John Williamsilla. Muuten De Angelisin veljesten musiikki on mallikasta italopopprogea. Kuvissa ei lainata vain Spielbergiä, sillä onpa alussa aika selvä viittaus Hitchcockin Takaikkunaankin. Eikä Castellari mikään tumpelo olisi omin avuinkaan; hän on pätevä ammattilainen, joka ei tyydy helpoimpaan edes kopioidessaan. Käsikirjoitus sen sijaan keskittyy vain kivoihin kohtauksiin ja jättää pois sellaiset tylsäilyt, joissa vain kasvatetaan hahmoja. Toiminta on ykkösasia, ja säännöllisin väliajoin katsojalle tarjoillaan adrenaliinirykäyksiä.

Iso osa näyttelijöistä on yhdysvaltalaisia (suomijulkaisun kieli on englanti), isoimpana nimenä Vic Morrow. Se merkitsee ekstralatteutta. Italialainen roolitus olisi todennäköisesti tuonut muassaan edes hieman lisää camp-arvoa. Itse hai näyttäytyy joko arkistokuvina tai sitten valtavana vaahtomuovipäänä, joka vaanii siellä täällä suu auki.

Tyhmä kalkkunaelokuvahan Valkoinen tappaja on, mutta se tietää sen itsekin eikä yritä esittää muuta.

Luettua: heinäkuu 2024

Kari Uusitalo: Haiseeko täällä valkokangas?. Tarinoita suomifilmin hilpeästä historiasta. Helsinki 2005: Like. 240 s.

Kiireinen kesä ei ole sallinut pitkäjänteistä lukemista, joten on täytynyt pitäytyä pieninä annoksina nautittaviin korvikkeisiin. Elokuvaneuvos Kari Uusitalon Haiseeko täällä valkokangas? on kolmas hänen koostamansa elokuva-aiheisten kaskujen kokoelmansa. Se tarkoittaa parisataa kuultua, nähtyä ja koettua juttua, tarinaa ja kai juoruakin suomalaisen elokuvan historiasta. Vanhimmat jutelmat ovat mykkäajalta (Erkki Karu), tuoreimmat 2000-luvun alusta.

Tällaisten anekdoottivalikoimien arvo on tietysti kuriositeettinen. Niistä ei juuri tietomäärä lisäänny, vaan ne pysyvät pinnalla tai uppoavat puhtaasti sisältönsä viihdyttävyyden perusteella. Uusitalo onnistuu kohtuullisesti – mukana on riittävän monta huvittavaa juttua, sympaattista huulenheittoa ja osuvaa letkautusta. Toisaalta paljon on myös sellaista silkkoa, jonka huumoriarvo ei avaudu ainakaan minulle. Nykylukijan silmään pistää seksististen kaskujen suuri määrä; pitääköhän kukaan hauskana tarinaa Helge Heralasta, joka Anneli Saulin avaimenreiästä tirkistelyn jälkeen teki omat johtopäätöksensä, potkaisi oven sisään ja läimäytti naista niin, että tämä joutui seuraavan päivän kuvauksissa pitämään kameraa kohti vain kasvojensa toisen puolen?

Pikkutarinoiden lisäksi kirjaa täydentävät muutamat (surutta vanhentuneet) pilakuvat menneiden vuosikymmenten lehdistöstä ja lyhyt liiteosa, johon on koottu elokuvalehtien humoristisia katkelmia.

Jethro Tull: This Was. The 50th Anniversary Edition. London 2018: Chrysalis. 96 s.

Jethro Tull: Stand Up. The Elevated Edition. London 2016: Chrysalis. 112 s.

Jethro Tull: Benefit. The 50th Anniversary Enhanced Edition. London 2021: Chrysalis. 100 s.

Jethro Tull: Aqualung. 40th Anniversary Adapted Edition. London 2016: Chrysalis. 80 s.

Jos kovien kansien väliin on sidottu puolisen sataa lehteä täynnä asiaproosaa ja historiallista kuvamateriaalia, on se kirja. Sittenkin vaikka kansien sisällä olisi myös nippu ääni- ja videolevyjä, ISBN:ää ei olisi ja koko pakettia myytäisiin levykaupassa mieluummin kuin kirja-.

Jethro Tullin albumien kirjalaitokset alkoivat ilmestyä reilu kymmenisen vuotta sitten osana yhtyeen alkupään levyjen 40-vuotisjuhlajulkaisuja. Neljä ensimmäistä albumia ehti ilmestyä perinteisen jewel casen korkuisina digiboxeina, mutta Thick as Brick taisi olla ensimmäinen kovakantisen kirjan muodossa julkaistu Steven Wilsonin uudelleen miksaama Tull-albumi. Senkin kirjallinen sisältö oli vielä melko suppea, eikä musiikillisestikaan mukana ollut mitään uusien miksausten lisäksi. Optimaalinen muoto oli kuitenkin löytynyt, ja sittemmin kaikki Tullin levyt aina vuoteen 1982 ovat saneet kovakantisen editionsa.

Kirjat ovat laadukkaita ja hyvin toimitettuja kokonaisuuksia, vaikka unohdettaisiin musiikillinen sisältö kokonaan. Neljästä ensimmäisestä vain Aqualung on sellainen, joka tuntuisi liian vähäiseltä, jos sen hankkisi ilman levyjä. Aqualung toistaakin aiemman, 40-vuotispainoksen oheisvihkosen sisällön ilman sen kummempia lisäyksiä. Pitkä johtoartikkeli on ilmestynyt jo aiemmin Prog-lehdessä, eikä muu sisältö ole kovin monipuolinen.

Kolme ensimmäistä albumia sen sijaan ovat saaneet arvokkaat julkaisut. Martin Webbin asiantuntevat, pitkälti itse tekemiinsä haastatteluihin pohjaavat artikkelit eivät toista vain vanhoja itsestäänselvyyksiä ja seläntaputtelua, vaan mukana on myös paatuneellekin fanille tuoretta asiaa ja tilaa kritiikillekin. Lisäksi jokaisen levyn kappaleet saavat lyhyet kommentaarinsa, yleensä valitettavasti vain Ian Andersonin näkökulmasta, mikä tarkoittaa usein lähinnä sivupolkuja ja minisaarnoja. Jokainen kirja sisältää myös artikkelin tai pari, jotka liittyvät johonkin yhtyeeseen tai levyn syntyyn liittyneeseen aiheeseen, oli se sitten äänitysstudion esittelyä tai varhaista managerointia valottavaa. Itse koen erittäin hyödyllisinä ja kiehtovina myös kronologiat, joissa studiotapahtumat ja keikkapäivät asettuvat kohdilleen.

Sakari Toiviainen: Erik Blomberg. Helsinki 1983: Suomen elokuva-arkisto. 125 s. B 7.

Suomen elokuva-arkiston (sittemmin ties minkä) sympaattisessa B-sarjassa ilmestyi 1983 tutkija Sakari Toiviaisen kirjanen Erkki Blombergistä. Vaikka Toiviainenkin näkee Blombergin etupäässä ohjaajana ja keskittyy tämän kolmeen pääteokseen – Valkoinen peura, Kun on tunteet, Kihlaus – paikoin hänkin kiinnittää huomion "tekijän ongelmaan". Blomberg on kiistämättä "tekijä", auteur, elokuvissaan mutta yksinkertaisesta asiasta ei koskaan ole kyse.

Blomberg ohjasi uransa aikana viisi täyspitkää teatterielokuvaa (ja liudan televisiotuotantoja). Lisäksi hän oli etenkin kuvaaja monessa muussa, tuottaja toistuvasti ja käsikirjoittajakin silloin tällöin. Hänen vaimonsa Mirjami Kuosmanen kirjoitti monet hänen elokuvistaan ja näytteli pääosat. Tekijä siis oli useimmiten parivaljakko Blomberg–Kuosmanen.

Oli miten oli, Blombergin muutama merkittävä ohjaustyö säilyy yhä edelleen suomalaisen elokuvan merkkiteoksina. Valkoinen peura on ainutlaatuinen, folkloristisen suomikauhun merkkiteos; Kun on tunteet ja Kihlaus ovat kotimaisten klassikkofilmausten merkkitapauksia.

Toiviaisen monografia on suurpiirteisen ylimalkainen mutta pätevä yleiskatsaus Blombergin monipuoliseen ja suuren aikavälin uraan. Toiviainen ei pelkästään kuvaile ja kronikoi vaan myös myötäelää harvemmin nähtyjen elokuvien mukana ja tarkkasilmäisesti asettaa Blombergin paikoilleen kotimaisen elokuvan kaanoniin. Hän olisi saanut paikkansa jo Nyrki Tapiovaaran kuvaajana ja tuottajana mutta moninkertaisti merkityksensä omilla ohjauksillaan ja lyyrisellä kuvakerronnallaan, joka on ollut poikkeuksellista suomalaisessa elokuvassa.

Kuten sanottu, Elokuva-arkiston julkaisusarja oli mielenkiintoinen kokonaisuus elokuvakirjallisuutta. Tällaisia teoksia on ihan turha odottaa nykyisiltä tekijöiltä, etenkään kustantajilta. Kuka moisia lukisi, kuka ottaisi taloudellisen riskin...?

Katsottua: heinäkuu 2024

Mika Kaurismäki: Kolme viisasta miestä

Mika Kaurismäen dokumentti Ryhmäteatterista sai aikaan halun, tahdon ja himon katsella ohjaajan fiktiivinen Kolme viisasta miestä (2008). Pertti Sveholm, Kari Heiskasen ja Timo Torikka – Ryhmäteatterin miehiä kaikki – kohtaavat jouluyössä, kuka syntymän ja kuka kuoleman merkeissä. Ja kuka joulupukkina avioeron jäljiltä, juuri ennen itsemurhaa. Eksyksissä perheestään ja elämästään kaikki tyyni.

Olisikohan Kolme viisasta miestä Mika Kaurismäen paras elokuva sitten Arvottomien? Ja sekin saa paljon merkityksestään Aki-veljen käsikirjoituksesta. Onko siis Kolme viisasta miestä Mika Kaurismäen paras elokuva? Ehkä on. Kaurismäen ja Petri Karran käsikirjoitus on kaunis, komea, surkea ja tosi. Elämä on kurjaa missä vain, eikä kellään ole erityisen kivaa. Dialogi on vahvaa, läsnäolo on näyttelijöillä niin voimallista, etten usko heidän muuta olevankaan kuin hahmonsa. Käsivarakamera elää myöten, ja Aake Kalliala karaokeisäntänä on hetken ajan melkein koskettava. Kalliala ikään kuin toistaa Rumblen jumalaisen pitsanpyörittäjän roolinsa.

Varsinaiseen pihviin päästään käsiksi (ja tämä tulee nyt kasvissyöjä suusta), kun kolme miestä pääsevät saman pöydän ääreen ja alkavat puhua. Kolme viisasta miestä on dialogin elokuva. Se on pääosin vuoropuhelua, kenties improvisoitua, kolmen miehen tilitystä miten hemmetin vaikeaa on vain olla ja elää ihmisiksi. Kun Torikka laulaa Juicen Viidestätoista yötä ja Heiskanen on Rakkauden haudalla ja Irina Björklund "peittyy huntuun valkoiseen", tietää katsojakin olevansa perusasioiden ääressä. Kyllähän ihmisen on paha olo, kunnes Peter Franzen tuo rauhan sydämeen laulamalla Sleepy Sleepersiä.

Katsottua: kesäkuu 2024

Richard Rush: Stuntman – henkensä kaupalla. Peter Strickland: Berberian Sound Studio

Ihan niin kuin kirjailijoiden kirjoittaessa kirjoittamisesta, on jotain kiehtovaa siinä, kun elokuva kuvaa elokuvan tekemistä.

Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980) on yksi hienoimpia lajissaan. Sittenkin vaikkei se ole millään tavoin täydellinen. Elokuvan taika on huijaamista ja näppäryyttä, ja The Stunt Manissa näytetään, miten huijaus tehdään, mutta samalla myös huijataan katsojaa ja päähenkilöä. Virkavaltaa pakeneva Vietnamin-veteraani saa turvapaikan elokuvaryhmän stunttimiehenä. Pian heidän kuvaamansa elokuva ja todellisuus (siis meidän maailmamme elokuvan todellisuus) limittyvät, rinnastuvat ja yhdistyvät. Alusta asti The Stunt Manin katsoja on epävarma siitä, mistä oikeastaan on kyse ja kenen fiktiota katsoo. Lienevätkö tekijätkään olleet ihan kartalla reitistään – monesti tuntuu, että käsikirjoituksen näppäryys ja kuva-alan tasot heijastuksineen ovat pelkkää sorminäppäryyttä. Se saattaa jäädä puolitiehen siinä, mitä yrittää, mutta ainakin se pakottaa pohtimaan ja jää vaivaamaan mieltä.

Paljon samaa, mutta ilman satiiria, sisältää Peter Stricklandin Berberian Sound Studio (2012). Se tekee näkyväksi sen, mitä emme koskaan elokuvissa näe – äänen. Berberian Sound Studio kertoo brittiläisestä äänisuunnittelijasta, joka on palkattu 1970-luvun Italiaan vastaamaan väkivaltaisen giallo-elokuvan äänimaisemasta. Kyseinen elokuva käsittelee noitavainoja ja on ilmeisen eksplisiittinen kidutus- ja tappokohtauksissaan. Me katsojat emme tosin näe mitään, ainoastaan kuulemme. Ja näemme kuinka äänet syntyvät. Samalla vieras ja vihamielinenkin ympäristö saa äitinsä luona asuvan brittimiehen tolaltaan niin, että elämä ja elokuva sekoittuvat, eikä katsojakaan voi olla varma, mitä oikein tapahtuu. Strickland ei aivan yllä siihen, mitä ikinä ajaakaan takaa, sillä lopun hämäryys ei kykene perustelemaan itseään. Tunnelma on kuitenkin erittäin vahva, ja kuva- ja äänimaailma ovat parhaimmillaan hyvin puhdasta.

Claude Chabrol: Petturin suudelma. Margarethe von Trotta: Ruusujen katu

Claude Chabrol ohjasi 1984 televisiota varten minisarjan, joka perustuu Simone de Beauvoir'n romaaniin Le Sang des autres. Myöhemmin sarja, Petturin suudelma (The Blood of Others) pääsi lyhennettynä teattereihinkin. Valitettavasti tv-tausta paistaa läpi, etenkin alkupuolella. Iso osa elokuvasta on kahdenvälistä dialogia staattisissa lähikuvissa. Onneksi loppua kohden meno hieman virkistyy ja salamurhaan johtava jakso hotellissa on oikeastaan jo aika hyvä. Petturin suudelma yrittää ratsastaa tarinallaan. Harmi ettei se ole mitenkään erityinen: toisen maailmansodan aikaan ranskalaisnainen rakastuu mieheen, ja rakkaus menee ohi kaiken muun, niin toisten ihmisten kuin isänmaan. Beauvoir'n romaani kenties pohtii tätä teemaa laajemminkin, mutta elokuvassa se vain välähtää. Asiaan ei auta, että näyttelijät lähinnä oleskelevat kuvissa, ja Jodie Fosterkin pääosassa melkeinpä kävelee elokuvan läpi. Ainoa, joka tuntuu välittävän yrittää, on Sam Neillin natsiupseeri.

Perinteinen saman ajan kuvaus on myös Margarethe von Trottan Ruusujen katu (Rosenstraße, 2004). Hieman eri aikatasoilla tapahtuva tarina keskittyy etenkin todelliseen tapahtumaan, kun vangittujen juutalaismiesten "arjalaisvaimot" kerääntyivät päiviksi Berliinin Rosenstraßelle vaatimaan puolisoidensa vapauttamista. Kehyskertomuksessa eräs naisista kertoo tarinaa tuolloin pelastamansa lapsen tyttärelle. Ruusujen katu on hyvin tehtyä, ehkä vaikuttavaakin elokuvaa mutta samalla niin läpinäkyvää saksalaista katumustyötä. Paljon päivittelyä ja kauhistelua – mikä tietysti ei ole huono asia sinänsä, mutta jos se mitään uutta ei ole sanottavana, kannattaako sitä vanhaa toistaa? No jaa, näin kaksikymmentä vuotta myöhemmässä Euroopassa alkaa tuntua, että olisihan sitä pitänyt toistella vielä paljon enemmänkin....

Rob Zombie: House of 1000 Corpses. Tim Sullivan: 2001 Maniacs

Viimeistään 2000-luvulla eksploitaatioelokuva on menettänyt merkityksensä, ainakin siinä klassisessa muodossa, jossa sitä tehtiin maailmansotien jälkeisillä vuosikymmenillä. Väkivalta, seksi ja kaikenlainen bisarri on muuttunut niin jokapäiväiseksi melkein kenen tahansa populaarikulttuuriannoksessa, ettei enää ole mahdollisuutta yrittää tienata roskalla, jossa tabuja murretaan. Samalla se, mikä aiemmin on mielletty eksploitaatio- tai grindhouse-elokuvan estetiikaksi, on saanut siirtyä postmoderniksi leikittelyksi. Oireet olivat selvät jo vuosituhannen alussa.

Rob Zombien esikoisohjaus House of 1000 Corpses (2003) kumartaa syvään 70-luvun kauhulle. Etenkin Teksasin moottorisahamurhat (ja sen ensimmäisen jatko-osa) on ilmiselvä alluusion kohde. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan friikkiperhe, jonka tapa viettää yhteistä laatuaikaa on tappaminen, silpominen ja kidutus. Zombien elokuva alkaa sarjana hauskoja viittauksia, kipeää huumoria ja itsetarkoituksellista kulttimatskua, mutta lopulta se sortuu liiankin täyteen ahdetuksi huvipuistoajeluksi. Vertaus ei ole sattumaa, sillä elokuvan pohjana todella oli Zombielta tilattu kummitustalokonsepti.

Samankaltaisista aineksista ponnistaa Tim Sullivanin ohjaama 2001 Maniacs (2005), joka on uusinta Herschel Gordon Lewisin 60-luvun ug-klassikosta Two Thousand Maniacs!. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan pikkukaupungillinen väkeä, joissa tiivistyvät kaikki Yhdysvaltain etelävaltioiden asukkaiden klišeet ja jotka juhlivat tappamalla ja syömällä ihmisiä. Nimenomaisesti ruokapöytään pääsevät pohjoisvaltioiden asukkaat, koska näin se sisällissota kostetaan. Umpikiero hahmokatras ja muutama hieno splatterkohtaus eivät ihan riitä tekemään elokuvasta täysosumaa, mutta paikoin käydään lähellä. Lopussa 2001 Maniacskin lässähtää. Läträystä saisi olla reilusti enemmän.

Steve Soderbergh: Traffic. Paul Haggis: Crash

Minulla on paikka sydämessäni elokuville, joissa näyttelijäensemble esiintyy useissa risteävissä tarinajuonteissa (sille on varmasti jokin nimikin, Juri Nummelin ehdotti portmanteau-elokuvaa?).

Steve Soderberghin Traffic (2000) perustuu 1980-luvun brittisarjaan mutta on yhä tänäänkin ajankohtainen. Se seuraa kolmea eri tarinaa, jotka kaikki koskettavat jotenkin huumeongelmaa Yhdysvalloissa. Seurattavani on alkutuotanto Meksikossa, kartellit ja korruptoitunut poliisi; keskitason yhdysvaltalaiset diilerimiljonäärit, joilla elintaso on kohdallaan; ja varsinaiset käyttäjät, joita edustaa etenkin vastikään Valtion huumeiden vastaisen sodan ykkösmieheksi nimitetyn poliitikon tytär, joka epämääräisesti "vihaa kaikkea". Soderberghin kerronta ja kuvaus ovat taitavaa, lähes hypnoottisen vakuuttavaa. Dokumentaarinen käsivarakamera on kaunis katsoa ja aina tilanteen tasalla. Harmi että Stephen Gaghanin käsikirjoitus on naiivi ja saarnaavakin. Alleviivaavuutta lisää eri tarinalinjoissa käytetty värimaailma, joka inhottavasti väheksyy katsojan kykyjä. Meksikoon sijoittuva keltaisen rakeinen kuvanlaatu on kuitenkin kaunis ja tehokaskin. Koko elokuvan olisi voinut kuvata samanlaisen filtterin läpi.

Ihan yhtä laskelmoiva taitaa olla Paul Haggisin Crash (2004), joskin tähtäimessä on tällä kertaa rasismi ja ennakkoluulot. Oscar-voittajaelokuvan jälkimaine on kehno, mutta itse on pysty suhtautumaan siihen puolueettomasti. Niin syvän vaikutuksen se teki aikanaan teatterissa. Mark Ishamin unenomainen ambient-soundtrack kuljettaa useaa risteävää tarinaa vääjäämättömästi räjähdyspistettä kohti. Yhdysvaltain moninainen väestö pitää sisällään kaikenlaisia mahdollisuuksia. Tahti on nopea, siirtymät vauhdikkaita ja rytmi tarkka kuin kellokoneisto. Kyllähän pointtia hierotaan katsojan naamaan, mutta tarkoitus pyhittää keinot useammin kuin ei. Hahmoista välittää, vaikka he ovatkin usein stereotyyppejä; pikkutytön ampuminen on ainoa kerta, kun olen teatterissa lähes kyynelehtinyt. Haggisin ohjauksessa on jotain tavattoman ytimekästä, hallittua.

Huomaan kritisoivani Soderberghia asioista, joista en Haggisin kohdalla välitä. Makuasioita, veikkaan.

Ted Kotcheff: Taistelija. George P. Cosmatos: Rambo – taistelija 2. Peter MacDonald: Rambo – taistelija 3

Rambo oli osa lapsuuttani, vaikka en nähnytkään ainoatakaan sarjan elokuvaa ennen teini-ikää. "Rambopuukko" ja otsahuivi tulivat oleellisiksi osiksi pop- ja koulupoikakulttuuria tehokkaasti ja vauhdilla.

Ensimmäinen Rambo eli Taistelija (First Blood, 1982) perustuu David Morrellin romaaniin ja on kaikesta tominnallisuudestaankin huolimatta ajatuksia herättävä elokuva. Vietnamin sodan traumatisoima veteraani saapuu pieneen washingtonilaiskylään, jossa poliisi ottaa hänet heti silmätikukseen ("pitkä tukka ja haisee"). Sodassa kokemansa kidutuksen traumat heräävät ja Rambo pakenee metsiin jatkamaan yhden miehen sissisotaa. Ted Kotcheffin ohjaama elokuva on vauhdikas ja näyttävä ja sellaisena viihdyttävä, mutta sen päähahmossa on myös paljon vaikuttavaa surumielisyyttä. Sylvester Stallonen yksi-ilmeisyys tuo Ramboon samanlaista traagisuutta kuin Rockyynkin. Välivalta puolestaan on iskevää ja veristä, mikä toistuu sarjassa sitten myöhemminkin. Muutenkin Taistelija lainaa keinojaan kauhuelokuvan puolelta; jahti metsässä on kuin slasherista.

George P. Cosmatosin ohjaama Rambo – taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) unohtaa sitten kaiken paitsi rymyämisen. Elokuvaa sitoo edeltäjäänsä vain alkukohtaus, jossa vankeuteen tuomiotti Rambo haetaan takaisin tositoimiin Vietnamiin, missä edelleen on yhdysvaltalaissotilaita vankeina. Sitten ollaan kuin missä tahansa 80-luvun toimintaelokuvassa: oman tiensä kulkija ei kuuntele sääntöjä mutta kaataa kokonaisen armeijan yksinään. Lihaa ei säästetä eikä mahdollisuuksia kuvata hyvin öljyttyjä ylävartalolihaksia. Onpa mukana typerä romanttinen sivujuonikin. Todelliset pahikset ovat venäläiset, tietenkin, tuohon maailmanaikaan, minkä kai voisi lukea kantaaottavuudeksi – tai propagandaksi.

Rambo – taistelija 3 (Rambo III, 1988) ilmestyi, oli Yhdysvallat korvannut Vietnamin jo uudella tanterella jossa sotilaitaan traumatisoida. Taustana on tällä kertaa Afganistanin sota, jossa Rambo pääsee kurmottamaan lisää venäläisiä muitten mailla. Nyt propagandahenkeä ei edes yritetä piilottaa, niin paljon elokuva keskittyy esittelemään mujahidin-sotilaiden rauhaarakastavaa ja jaloa luonteenlaatua. Heidän keskuuteensa Rambo ilmestyy buddhalaismunkkien keskeltä kuin messias kasarikiharoissaan; sotaisan maailmanpoliisi-Amerikan maskotti. Paljon on ammuskelua ja isoja räjähdyksiä, mutta henki puuttuu. Elokuvana Rambo 3 on vain mitätön.

Sylvester Stallone: Rambo. Adrian Grünberg: Rambo: Last Blood

Sylvester Stallone palautti kestohahmonsa Rockyn ja Rambon framille 2000-luvulla hämmästyttävän onnistuneesti. Kekseliäästi nimetty Rambo (2008; ohj. Stallone) jatkaa entisillä laduilla mutta huomattavasti verisemmin. Amerikkalaisen militarismin omatunto Rambo vietti kaksikymmentä vuotta hissuksiin Thaimaassa, joten hän missasi Al-Qaidan, mutta onneksi konflikteja riittää. Joukko jenkkikristittyjä halajaa Burmaan antamaan humanitaarista apua ja jää tietysti vangiksi. Rambo lähtee auttelemaan palkkasoturijoukkoa vapautusoperaatiossa, ja siinä sivussa uskishipitkin oppivat, että ainoa oikea tapa ratkaista ongelmia on väkivalta. Rambon maailmankuva on synkkä ja tyly. Ei voi silti mitenkään kieltää, että orgastisesti pumppaava veriooppera nostaisi pasifistinkin sykettä. Ymmärtävä katsoja puolustelee extravanganttia splatteria sillä, kuinka näin sodankäynnin raakuus paljastetaan kaikessa karmeudessan. Mutta kyllä siinä ovat tekijät nauttineet ihan vain roiskimisen ilosta – ihmiskeho pirstaloidaan niin monella tapaa, että se on vaatinut jo kekseliäisyyttä.

Sarjan toistaiseksi viimeinen luku on Rambo: Last Blood (2019; ohj. Adrian Grünberg). Rambosta on tullut survivalisticowboy ja kasvatti-isä. Mutta kun PTSD herää, veri vetää vielä sotimaan, eikä tällä kertaa tarvitse mennä edes merta edemmäs suolistamaan ketään. Trump ei ole saanut muuria pystyyn, joten jonkunhan niitä inhoja meksikolaisia on lähdettävä karsimaan, kun eivät ne elukat osaa arvostaa amerikkalaisia perusarvoja. Poliittisesti ollaan ihan yhtä arveluttavia kuin aiemmissakin jatko-osissa, ja seitsemänkymppinen Stallone turpeine botox-naamoineen näyttää enemmän Barbien isoisältä kuin Rambolta. Silti hän on parhaimmillaan suorastaan koskettava roolissaan. Mutta kun kierrokset nousevat tarpeeksi ja Yksin kotona -vaihde menee silmään, on meininki silkkaa hurmehenkeä.

Kauas tultiin ensimmäisen elokuvan inhimillisestä tragediasta. Stallone ei kai halua enää palata hahmoon ja laittaa häntä pistämään hommat kuntoon Länsirannalla ja Kiinassa ja... Vaan eiköhän kohta joku keksi tehdä esiosan Vietnamin kauhuista ja ympyrä saa taas alkaa täyttyä.

Luettua: kesäkuu 2024

Seikkailukertomuksia. Jännityslukemisto. 24/1965. Ilmarinen. 40 s.

Ilmarisen julkaisemat lehdet Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemisto yhdistyivät 1960, ja sen jälkeen uusi lehti ilmestyi parillakin kömpelöllä tittelillä. Vuonna 1965 nimi oli Seikkailukertomuksia ja alaotsikkona Jännityslukemisto. Se oli lehden viimeinen ilmestymisvuosi.

Numeron 24/1965 sisältö on tyypillinen: Kirjoittajan nimi on ilmoitettu yhdessä käännöstarinassa ja kolmessa suomalaisessa. Niiden lisäksi on neljä kertomusta, koti- tai ulkomaista, joissa tekijää ei mainita. Lehden täydentää pari true crime -artikkelia ja sarjakuvat.

Lehden johtonovelli on Glenn H. Wichmanin länkkäri Kolmas tie ulos (The Third Way Out, 1931), jonka suuri juonenkäänne on talossa oleva lattialuukku. Western-miljööhön sijoittuu myös anonyymin kirjoittajan Yksi nassakoista, jossa seurataan hieman kömpelösti henkilöstä ja tilanteesta toiseen siirtyviä nassakoita.

Muut anonyymit tekstit ovat rikoskertomukset Itsemurhakerho (jonka nimi paljastaa puolet loppuratkaisusta) ja raportinomainen sarjamurhaajajuttu Kaksi kärpästä... sekä Painajaisuni. Viimeksi mainittu on joko fantasiakertomus miehestä, joka tekee diilin paholaismaisen hahmon kanssa, tai "kaikki olikin vain unta" -tyyppinen moraliteetti (kuvituksena on Claudia Cardinale!).

Nimensä lehteen ovat saaneet Asser Harkima kovaksikeitetyllä huumetarinallaan Paljon valkoista lunta ja nimimerkki Raa, joka kertoo mitä Tapahtui Kakolassa, kun kaksi räätälinpaikkaa havittelevaa vankia yrittävät päästä toisistaan eroon. Sitten on vielä vuosikertajuttu, alun perin kai 1930-luvulla ilmestynyt Marton Taigan mitätön La Perla -kertomus.

Artikkeleissa käsitellään vankikarkuri Lola Gordonia sekä Utahin valtionvankilaa.

Boris Hurtta: Haamulinnan herran. Kirjoituksia kauhu- ja fantasiakirjallisuudesta. Turku 2023: Kustantamo Helmivyö. 327 s.

Harvoin sitä liikuttuu ja myhäilee yhtä aikaa kirjaa lukiessaan. Näin kuitenkin kävi lukiessani Boris Hurtan Haamulinnan herraa. Juri Nummelinin toimittama ja Harri Haarikon esipuhuma teos kokoaa samoihin kansiin Hurtan tekstejä 2000-luvun Portti-lehdistä. Tampereen scifiseuran Portti oli ensisijaisen oleellinen Hurtan kirjailijanuralle, joka alkoi vasta päälle nelikymppisenä. Portissa häneltä julkaistiin ensimmäisen kerran novelli ja niin tehtiin lopulta useammin kuin missään toisessa lehdessä. Portti toimi alustana myös Hurtan kirjallisuuskritiikille (joka ansaitsisi oman kokoelmansa!) sekä sittemmin myös monille bibliofiilisille artikkeleille. Suuri merkitys lienee ollut Portin päätoimittaja Raimo Nikkasella, kirjakeräilijä hänkin.

Haamulinnan herra jakautuu kolmeen osaan. Niitä edeltää kuitenkin pitkä, alun perin Finnconissa pidetty puhe, jossa esitellään keräilijän unelma-antikvariaatti. Se on teksti, joka palaa mieleeni joka kerta, kun koluan divarin pölyisiä alahyllyjäni vähintään yksi polvi maassa (ei koskaan shortseja, neuvoo Hurtta).

Keräilijän näkökulma on vahvana muissakin teksteissä. Ensimmäinen osio kokoaa suomalaista kauhu- ja fantasiakirjallisuutta käsitteleviä, pitkiä artikkeleja. Joukossa on myös kirjan toinen jossain muualla kuin Portissa ilmestyneistä teksteistä, kotimaisen kauhukirjallisuuden historiaa raottava artikkeli, joka oli alan paras yleisesittely ennen kuin Nummelin kirjoitti definitiivisen teoksen aiheesta pari vuotta myöhemmin.

Toisessa osassa keskitytään kirjailijoihin, usein unohdettuihin, jotka ovat Suomessa sattuneet kirjoittamaan jotain fantastista tai peräti kauhua. Klassisin näistä on tietenkin artikkeli, jossa Hurtta paljastaa uransa suuremman bibliofiilisen löydön, Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden. Koskiseen palataan vielä kolmannessa osassa, joka kerää pakinamaiset Kaapparin lokikirjasta -tekstit. Oikeastaan ne tuntuvat tässä yhteydessä paljon heppoisemmilta kuin ovatkaan, mutta vaikea niitä on kuvitella koottavaksi missään muussakaan yhteydessä. Sitä paitsi ne osittain täydentävät aiempia, laajempia tekstejä mukavasti.

Haamulinnan herra on kulttuuriteko, kuten sanonta kuuluu. Hurtta oli alallaan, niin genrekirjailijana kuin keräilijänä Suomen huippuja. Mutta koska hän toimi lähes koko ajan marginaalissa – tai vielä syrjemmässä – hän jäi tuntemattomaksi vähemmän esoteeriselle yleisölle. Toivottavasti tämä kirjajulkaisu nostaa hänet ainakin jokusen uudenkin lukijan näköpiiriin.

Luettua: toukokuu 2024

Risto Ahti: William Blake & Vimmainen Genius. [Tampere] 2001: Sanasato. 122 s.

Melko täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten, vappuaattona 2004 istuin jossain Jyväskylän yliopiston Athenaeumin seminaarihuoneessa kuuntelemassa Risto Ahdin luentoa. Paikalla oli reilu kourallinen ihmisiä. Oman seurueeni lisäksi muistan ainakin professori Tuomo Lahdelman, lehtori Risto Niemi-Pynttärin ja amanuenssi Keijo Virtasen. Helteinen ulkoilma tuntui sisällä asti, ja tilaisuudessa oli jotain maagista. En voi väittää ymmärtäneeni paljoakaan siitä, mitä Ahti puhui, mutta hänen läsnäolonsa ja karismansa veivät mukanaan.

Sama olo toistui, kun luin Ahdin hieman aiemmin julkaiseman teoksen William Blake & Vimmainen Genius. Ahdin proosa, tässä tapauksessa "asiaproosa", ei hirveämmin eroa hänen lyriikastaan. Aforistiset päälauseet poukkoilevat hurjaa vauhtia, ja lukijan on hidastettava omaa nopeuttaan tunnustelevaksi nautiskelijaksi. Ahdin melkein sattumanvaraiselta tuntuva rivityskin tuo tekstiin ihan oman rytminsä

Yhtä paljon kuin Blakesta, Ahti puhuu itsestään. Muu olisikin todennäköisesti teeskentelyä. Hän ei lähesty Blakea niinkään näkijän tai profeetallisena julistajana, kuten usein on tapana, vaan totuudenpuhujana. Monesti Ahti kieltäytyy symbolisista tulkinnoista tai ryhtymistä ratkaisemaan arvoituksia. Hänelle Blake puhuu suorasanaisia totuuksia. (Toisaalta Ahdin kohdalla "suorasanaisuus" on todennäköisesti monelle muulle kryptistä ja pökerryttävää.)

Ahti katsoo Blakea ja tämän tekstejä toisaalta ihmiskeskeisen humanismin, toisaalta vankan uskonnollisuuden kautta. Jälkimmäiseen vinkkeliin hän tuo oman lisänsä viittaamalla Intian pyhiin kirjoituksiin, edelliseen toistelemalla Alpo Jaakolan nimeä.

Esseistinen aforistiikan lisäksi nide sisältää muutamia Ahdin suomennoksia Blaken Viattomuuden ja Kokemuksen lauluista sekä jälkeen jääneistä käsikirjoituksista. En ole aina aivan varma Ahdin käännösten ratkaisuista, Blaken tai muulloinkaan, mutta arvokkaita ne ovat. Blakea ei ole vieläkään käännetty kovin paljolti.

Eeva Kilpi: Terveisin. Runoja. Porvoo–Helsinki 1976: WSOY. 116 s.

Ennen kuin Eeva Kilvestä tuli valtakunnan virallinen Karjalan perään itkijä ja kuolinilmoitusten sitaattikuninkaallinen, kirjoitti hän muutakin. Hänen toinen runokokoelmansa Terveisin (WSOY 1972) sisältää leppeästi jutusteleva keskeislyriikkaa.

Runoissa on aforistisen tiivistävä ote. Aiheita ovat esimerkiksi luonto, seksuaalisuus ja jumalsuhde. Ollaan siis monella tavalla perusasioiden äärellä. Kilven nostaa kuitenkin – sen kummemmin arvottamatta – muiden kaltaisten keskeltä esiin hänen yhdistelmänsä oivallusta ja ymmärrettävyyttä. Hänen tekstinsä ovat riittävän helppoja heidänkin ymmärtää, jotka eivät nauti monimutkaisista kuvista ja arvoituksellisista sanapeleistä. Arkinen aihemaailma tekee hänet samaistuttavaksi muutenkin. Vain harvoin Terveisin-kokoelman tekstit silti sortuvat myöskään latteuksiin ja löysäilyyn. Niissä löytyy usein kekseliäisyyttä ja omaperäisiä näkökulmia. Ja näin nimenomaan aiheiden ja sanaston, ei esimerkiksi rakenteiden, tasolla. Pääosin lyhyet ja tiiviit tuokiokuvat ovat helppoja mutteivät yhdentekeviä naposteltavia.

Anja Kauppala: Albina. Aleksis Kiven suuri rakkaus. Helsinki 2003: Ajatus kirjat. 175 s.

Vuosikymmenet Albina Palmqvist muistettiin lähinnä "Aleksis Kiven muusana". Siinä se. Myös psykiatri Anja Kauppalan kirjan Albina alaotsikko on kylläkin "Aleksis Kiven suuri rakkaus", mutta itse teos on nimenomaan Albinan itsensä maineenpalautus.

Kivi-myyttiin kuuluu nuoruudenrakkaus, Helsingin rikkaimman miehen kaunis tytär ja tältä lopulta saadut rukkaset, kun nuori Alexis Stenvall oli kehdannut kosia. Onpa joku nähnyt tässä epäonnisessa rakkaudessa ensimmäiset syyt Kiven myöhempiin mielenterveysongelmiinkin. Hänet on saatettu myös kuvata ikään kuin torjuvana vastapainona myöhemmälle Charlotta Lönnqvististin laupeudelle.

Kauppala kuitenkin muotoilee myyttiä uusiksi. Hänen mukaansa on totta, että nuori Stenvall todellakin ihastui ja rakastui itseään viisi vuotta vanhempaan Albinaan. Hän oli 12-vuotias heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa. Kosintakin pitänee paikkansa, ja sille Kauppala antaa suuren merkityksen. Hän ajoittaa kosinnan hetkeen, jona Kiven lyriikan sävyssä tapahtuu suuri muutos, ja uskoo Kiven ja Albinan suhteen lopullisen kariutumisen olevan tausta näytelmään Leo ja Liina. Aiemmat tutkijat ja elämäkerturit ovat pitäneet Liinaa Lönnqvistin kuvajaisena. Oli miten oli, Kauppala esittää vahvoja perusteluja näkemystensä tueksi. Niitä ei Kivi-myytin vaateet pakota piiloon.

Albina Palmqvist oli suomalais-tanskalaisen porvarisperheen tytär, mutta ei todellakaan erityisen varakkaan. Päinvastoin perhe sai kärvistelystä osansa, ja Albinan suhde isään ei ollut mitenkään helppo. Hän tuntuu olleen vahvasti tunteva ihminen, jolla oli runsaasti mielenkiintoa maailmaan. Hän oli myös hyvin lukenut ja tarjosikin nuorelle Stenvallille tilaisuuden tutustua klassikoihin.

Kauppala kaivaa ansiokkaasti Albinan vuosikymmenten aikana kivettyneiden tarinoiden takaa. Vaikka teokseen sisältyy lähdeluettelo, on viiteapparaatti jotenkin kumman väljä. Koko kirjassa on vain 42 lähdeviitettä, vaikka taatusti tilaisuuksia olisi paljon enemmälle.

Jüri Parijõki: Kundasta Suursaareen. Helsinki 2017: Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura. 25 s. Suom. Petteri Aarnos.

Obskyyrin kustantajan pieni julkaisu. Lähes sata vuotta vanhaa matkakirjallisuutta. Kuulostaa ihan minun jutultani!

Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura julkaisi 2017 sekä Suomen että Viron itsenäistymisen satavuotisjuhlan kunniaksen keveän mutta hyvin mielenkiintoisen vihkosen. Jüri Parijõki oli virolainen lastenkirjailija ja opettaja, joka surmattiin 49-vuotiaana neuvostomiehityksen aikaan. Hänen tuotantoonsa kuului myös matkakirjallisuutta, kokonainen Suomea käsittelevä teoskin vuonna 1929.

Tämän julkaisun sisältö on kuitenkin nostettu toisesta teoksesta. Se on luku kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestyneestä kirjasta. Kundasta Suursaareen -nimi kertoo oleellisen. Parijõki matkustaa kalastusaluksen mukana kotimaisemistaan Virumaan Kundasta Suomen puolelle Suursaareen. Lyhyen matkan ja maissaolon aikana hän tekee havaintoja luonnosta, elinkeinoista ja ihmisistä, kuten genreen kuuluu. Silmäys ei ole syvä tai pitkä, enemmänkin pikainen vilkaisu.

Olen matkakirjallisuuden puolesta hyvin valikoiva. En matkustele itse, enkä koe minkäänlaista intoa nähdä maailmaa. Sen vuoksi moderni matkailu ei kiinnosta kirjallisenakaan. Mutta kun mennään ajassa tarpeeksi kauas, alan kiinnostua – nimenomaan aikamatkustus on se kutkuttava osuus. Parijõkin artikkeli osuu juuri sellaiseen aikaan, kun maailma on alkanut muuttua entistä nopeammin. Pitkät saappaatkin ovat kalastajien jaloissa vaihtuneet kumisiin ja Suursaareen ollaan tekemässä tietä kahden kylän väliin. Vanha maailma on silti yhä näkösällä.

Tapani Kinnunen: Pyhä kankkunen. Runoja. Turku 2004: Savukeidas. 63 s.

Charles Bukowskin viehätys on mysteeri, joka piiloutuu juopottelen, naimisen ja arjen kurjuuden rivinväleihin. Hän vain sattuu kaivamaan esiin länsimaisen kaupunkilaisen yllättävän monotonian. Tapani Kinnunen tekee ikään kuin saman mutta hyvinvointiturkulaisittain.

Kinnusen viidennen runokokoelman Pyhä kankkunen aiheet ja maisemat olisivat kyllä kelvanneet Bukowskillekin, mutta hankala häntä olisi kuvitella juniorifutiksen katsomoon, kirjailijakokoukseen, Ruotsin-risteilylle tai leikkikentän laitaan. Kinnusen suomibeat on keskiluokkaista boheemiutta, vinosti hymyilevää sivustaseurailua kun kanssakeskiluokka suorittaa niin tosissaan ja runoilijatoverit vielä kovemmin. On helvetin hankalaa olla boheemi Suomessa, kun kaljaan kyllä riittää raha ja lapsen saa päivähoitoon.

Paljon pudotellaan nimiä. Meneeköhän yksikään runo ilman, että jonkun tutun nimi vilahtaa. Se istuttaa runoja maaperään mutta samalla antaa hieman sisäpiiriläisen kaiun. Vaikka niinhän se pienen maan runopiireissä tuppaa joka tapauksessa olemaan. Kinnusen tekstit on tehty puhuttaviksi ("lausuttaviksi" ei kuulosta oikealta tässä), ja kuulijan voi olettaa tunnistavan ainakin ison osan proprisateesta. Puhemaisuus tarkoittaa tässä tapauksessa myös pitkälle menevää "epärunoutta" – tekstit lähestyvät melkein aforistista kaskua.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999). Helsinki 2019: Tammi. 14 h 39 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 2000, äänikirja 2005.

Azkabanin vanki on selvä taitekohta Harry Potter -sarjassa. Aiempien osien lapsekkuus sekä seikkailuhenkinen ja viaton ihmettely alkavat antaa tilaa synkemmille teemoille, tapahtumille ja näyille. Paikoin Azkabanin vanki lähentelee suorastaan goottilaista kertomusta: ankeuttajien kauhistuttavat hahmot, Rääkyvä röttelö arkkityyppisenä kummitustalona, puolihulluna ja murhanhimoisena riutuva Sirius Musta. Tapahtumissa tai ainakin niiden taustoissa toistuvat kuolema ja sen epätoivoinen pakoilu, murha, synkät sukusalaisuudet, sijaiskärsijyys. Päähenkilökolmikon välitkin alkavat ensimmäisen kerran rakoilla ihan tosissaan; mikään ei enää ole niin varmaa, kun lapsuus on takana ja teini-ikä on käsillä.

Azkabanin vangin juoni on mutkikas vyyhti valtaisaa määrää yksityiskohtia ja sivukertomuksia. Rowling solmii ne yhteen taidokkaasti ja ennalta arvaamattomasti. Oikeastaan Azkabanin vanki aukeaakin vasta myöhemmillä lukukerroilla, kun loppukäänteet jo tuntee. Silloin voi keskittyä seuraamaan, kuinka hän luo kudettaan pikkutarkasti.

Valitettavasti kuviossa on yksi valtaisan iso ja ruma umpisolmu: ajankääntäjä. Vanha ohjehan on, ettei ellei tarina nimenomaisesti kerro aikamatkustuksesta, sitä ei pidä käyttää lainkaan. Onneksi ajankääntäjä unohtuu myöhemmissä kirjoissa, sillä sen avulla vesittäisi monta käännettä. Harmi ettei Rowling vielä tajunnut sitä Azkabanin vangissa. Sen tarina ei nimittäin vaatisi aikamatkustusta lainkaan.

Vesa Vierikon luenta romaanista on myös uusi vaihe Pottereissa. Tässä osassa hän löytää varmuuden tulkintaansa ja hyödyntää rohkeasti erilaisia ääniä ja rekistereitä. Poissa on aiempien äänikirjojen haparointi ja tilalla aivan uudenlainen into.

Jaakko Puokka: Paloon Stenvallit. Helsinki 1979: Otava. 230 s.

Taidehistorian professori Jaakko Puokan Paloon Stenvallit lienee ollut kutkuttava kirja ilmestyessään. Sitä se on paikoin edelleen, vaikka Puokan pääteesit onkin nyttemmin osoitettu vääriksi. Puokka on kotoisin samoilta seuduin Nurmijärven Palojoelta – eli sikäläisittäin Paloolta – kuin Aleksis Stenvall eli kirjailija A. Kivi. Hän ryhtyy selvittämään paloolaista elämäntapaa ja sitä kautta raastamaan Kivi-myyttiä jalustalta.

1900-luvun alussa kirjallisuusmiehet, kuten V. Tarkiainen ja J. V. Lehtonen, loivat legendan köyhistä oloista ponnistaneesta, sairaalloisesta nerosta, jolla oli suora yhteys suomalaiseen kansansieluun. Puokka sen sijaan väittää toisin. Hänen väitteensä on, että Aleksiksen isä ei suinkaan ollut aikanaan seudulla mellastaneen rikollisjoukon sukua vaan todellisuudessa Raalan kartanon isännän, Carl Henrik Adlercreutzin avioton poika. Vaikka sukulaisuussuhdetta ei voinut suoraan koskaan myöntääkään, pitivät Adlercreutzit Stenvallista ja hänen lapsistaan hyvää huolta. Puokka esittää, että Stenvallien talo oli biologisen isän lahja, ja jokainen perheen neljästä pojasta yritettiin naittaa Adlercreutzien valitsemille naisille. Vain Aleksiksen kohdalla suunnitelma ei toteutunut, sillä tämä oli Puokan mukaan lapsellisen kykenemätön todelliseen naissuhteeseen. Sen sijaan hän tyytyi leskirouva Charlotta Lönnqvististin hoivaan, jonka senkin takana olivat Raalan aateliset. Puokka löytää jälkiä Adlercreutzien lonkeroista jokaisella Stenvallin poikien askeleella.

Siinä sivussa hän myös kaataa ajatuksen Kivestä köyhänä ja sairaalloisen kärsivänä. Kiven kirjeissä toistuva terveydentilan valittelu on Puokan mukaan pelkkää sympatiapisteiden – ja rahan – kerjuuta. Todellista olisi vain infantiili itsekeskeisyys ja myöhemmin puhkeava mielisairaus.

Puokan todistelu on hämmentävän vakuuttavaa, ja moneen hänen huomioonsa tekisi mieli uskoa. Valitettavasti, ainakin Puokan kannalta, muutama vuosi sitten moderni dna-teknologia katkaisi sitkeiden huhujen siivet. Stenvallien ja Adlercreutzien välillä ei ole sukulaisuussidettä. Toki kuviteltukin sellainen on saattanut saada heidät aikanaan elämään monin tavoin toistensa yhteydessä.

Veijo Meri: Tilanteita. Novelleja. Helsinki 1962: Otava. 180 s.

Veijo Merestä ei ole koskaan muodostunut minulle mitenkään tärkeää kirjailijaa. Hänen novellikokoelmansa Tilanteita olen kirjanpidon mukaan lukenut joskus, mutta minkäänlaisia muistikuvia siitä ei ole jäänyt. Nyt toisella kerralla se kuitenkin alkoi avautua ja jopa liikuttikin.

Meren näkökulmatekniikka on voimissaan lähes joka novellissa. Kerronta pohjaa keskushenkilön katseeseen ja ajatuksiin. Ilmiselvintä tämä on kahdessa novellissa, jotka kertovat sukulaistensa kasvatettavaksi jätetystä pikkupojasta. Hän ei aina ymmärrä aikuisten tapaa puhua, ja niin kielikuvat konkretisoituivat peloiksi. Lukijalle ne toisaalta rinnastuvat myös pojalle tapahtuviin asioihin, joista niistäkään hän tuskin paljon käsittää.

Meren tyylilaji liikkuu sujuvasti humoristisen ja raadollisen välillä. Kampa on melkein nonsensena etenevä ajatuksenvirtamainen tuokio junan patterin taakse (ehkä) pudonneesta kammasta. Kujalan jouluaatto puolestaan koruton ja toteavuudessaan pakahduttavakin kuvaus yksinäisen miehen joulusta. Käytän ihan liikaa adjektiivia kaurismäkeläinen, mutta kertomus Kujalasta avautui mielessäni suoraan Kaurismäen kuvamaailmaan.

Harmi että kokoelman aloitusnovelliksi on valikoitunut korni Rikas mies. Sekin lähenee leikittelevyydessään ja kielellisissä paradokseissaan nonsensea ja voisi olla vähemmän alleviivaavana jonkinlainen allegorinen faabeli, mutta nyt se on vain valitettava horjahdus lähtöviivalla.

Katsottua: toukokuu 2024

Joel Schumacher: Rankka päivä. Cint Eastwood: Täydellinen maailma

Olen joskus sanonut, että Joel Schumacher on niitä moderneja ohjaajia, joita tulevaisuuden cinefiilit tulevaisuudessa analysoivat puhki, jos joku ylipäätään elokuvia enää katselee. Syy on sellaisissa teoksissa kuin Rankka päivä (Falling Down, 1993) – sujuvissa ja helposti nieltävissä Hollywood-tuotannoissa, joihin ei kuitenkaan kuka tahansa ryhtyisi. Rankka päivä kertoo urbaanista ahdistuksesta; se on melkein eksistentiaalinen kärjistys modernin länsimaisen miehen ylivirittyneestä mielestä keskellä kaupungin turhauttavaa kiirettä, väkimäärää, sosiaalista tyhjiötä, turhuutta. Michael Douglasin esittämä työtön virkamies saa tarpeekseen ruuhkan keskellä ja lähtee. Häntä nykyaika turhauttaa. Hän kaipaa menneisiin hyviin aikoihin, kun hinnat olivat matalat ja arvot kohdillaan. (Jos jollakulla olisi ylimääräistä rahaa, hän saisi aikaiseksi muikean version nyky-Suomessa.) Vastapoolina on todellinen reliikki, amerikkalaisen elokuvan arkkityyppi: eläköityvä poliisi. Virkamies matkaa läpi kaupungin ex-perheensä luo, lähestymiskiellosta huolimatta, ja odysseillaan kohtaa kaiken mikä nykymaailmassa "on vikana". Lopputulos on yhtä aikaa viihdyttävä, häiritsevä, ajatuksia herättävä ja surullinen.

Samoilta ajoilta on Clint Eastwoodin Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993), hänen ohjaajakultakautensa toinen merkkiteos. Ohjaaja itse esittää vanhan koulukunnan šeriffiä, joka jahtaa vankilasta karannutta ja isättömän jehovalapsen napannutta murhamies Kevin Costneria 60-luvun Texasissa. Takaa-ajosta muodostuu paitsi miesten arvomittari myös vangin ja pojan erikoinen miehisyyden kasvutarina. Eastwoodin tapa ohjata on siinä mielessä Schumacherin kaltainen, että myös hän on sulavan amerikkalaistyylin edustaja, joka hyödyntää perinteitä ja klišeitä sopivissa määrin. Hänen tarinansa eivät varsinaisesti haasta katsojaa, ovatpa vain todella varmasti ohjattuja ja rehellisiä. Katsoja huomaa ajattelevansa näkemäänsä kuin vaivihkaa vaikka onkin kuvitellut vain viihtyvänsä vetävän tarinan parissa. Eastwood osaa soitella tunneskaaloja vaivihkaa, ilman kikkailua mutta taidokkaasti. Siinä hän rinnastuu ihailemiinsa jazz-muusikoihin – enemmän Louis Jordania kuin Coltranea.

Henry King: Bernadetten laulu. Zaida Bergroth: Marian paratiisi

Henry Kingin Bernadetten laulu (The Song of Bernadette, 1943) kertoo köyhästä perheestä, jonka tytär alkaa nähdä jumalaisia näkyjä 1800-luvun Ranskassa. Visio tulkitaan yleisesti neitsyt Mariaksi, mutta kaikki ilmestynyt pyhä äiti ei miellytä. Se nimittäin haittaa kaupunginisien suunnitelmia ja seisoo kehityksen tiellä. Vaan rahvas alkaa seurata Bernadettea. Ja siitä seuraavat ihmeet. Alkaa valtapeli valtion, katolisen kirkon ja hurskaiden uskovien välillä. Bernadetten laulu on jännittävä yhdistelmä klassista Hollywoodia ja eurooppalaista vaikutusta. Viimeisen päälle meikatut, kauniit naiset ja amerikkalaisin englantia vääntävät miehet (Vincent Price!) ranskalaismiljöössä on yhdistelmä, joka vetää aivot sumppuun. Onneksi pääosan Jennifer Jones on valloittava. Häntä eivät tarkkaan nypityt kulmat tai punatut huulet estä samaistumasta yksinkertaisen maalaisnuoren uskonnolliseen hurmioon. Dramaattiset kuvasommitelmat, tiukat valon ja varjon leikit valkokalkituilla seinillä ja ajoittaiset vaikuttavat kamera-ajot vievät ajatukset Eurooppaan. Lopputulos on ambivalentti tutkielma halusta uskoa, pelosta uskoa ja toiveesta että maailma olisi myötämielinen.

Myös Maria Åkerblom näki uskonnollisia näkyjä. Ajat ja paikka toki olivat toiset. Zaida Bergrothin elokuva Marian paratiisi (2019) keskittyy vaiheeseen, jossa 1920-luvun kulttijohtaja siirtyi Pohjanmaalta Helsinkiin, pakoon virkavaltaa. Elokuva näyttää Åkerblomin hyvin paljon kansainvälisen (angloamerikkalaisen) hengellisen gurun näköisenä: kaunis, maallisista iloista nautiskeleva muka-henkinen unisaarnaaja. Elokuvan näkökulma on Åkerblomin nuoren seuraajan, joka saa uuden vinkkelin elämään kultin ulkopuolisten kautta. – Elokuvassa kaikki näyttää hyvältä; epookki, miljöö, lavastus ja puvustus. Vaan sitten kuitenkin sorrutaan kotimaisen elokuvan perussynteihin. Henkilöt jäävät etäisiksi, aformismimaisen dialogin ja tiukasti rajattujen kuvakulmien vangiksi. Mikään ei lopulta tarkoita mitään eikä kellään ole hirveästi väliä. Elokuva ei saa hengittää. Åkerblom itse ja hänen kumppaninsa Eino Wartiovaara jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, mikä on harmi, sillä heissä olisi ainesta paljon enempään.

Jacques Tati: Playtime. Trafic – liikenne

Jacques Tatin kaksi viimeistä monsieur Hulot -elokuvaa ovat erikoinen pari. Vuoden 1967 Playtime jatkaa edeltäjiensä "kollektiivielokuvan" tyyliä. Kohteen on tällä kertaa kaupunkilaiselämä. M. Hulot harhailee lentokentällä, toimistorakennuksessa ja vastavalmistuneessa yökerhossa. Pienieleistä huumoria revitään modernin kaupunkilaisuuden muka itsestään selvistä elementeistä, ihmisvilinästä, modernistisesta työstä ja inhimillisestä kaipuusta vapauteen (villisti juhliva ravintolaelämä elokuvan loppupuolella). Hulot ei ole varsinaisesti mikään päähenkilö vaan pikemminkin ainoa pysyvä kuva muuten vaihtumassa maisemassa. Hänen kauttaa katsoja saa kosketuksen muuten aivan absurdisti avautuvaan maailmaan. Playtime saattaa olla Tatin hienoin saavutus. Minulle se tuo mieleen Richard Scarryn lastenkirjat, joissa joka aukeamalla tapahtuu kauhea määrä asioita yhtä aikaa ja lukijan tehtävä on tarkastella kaikkea vuorotellen.

Trafic – liikenne (1971), Tatin viimeinen teatterituotanto, on edeltäjiään enemmän juonielokuva. Nimensä mukaisesti se keskittyy nykyaikaisen liikenteen, nimenomaisesti maantieliikenteen, kuvaukseen. Punainen lanka on uudenlaisen retkeilyauton suunnittelijan (Hulot) yritys päästä Amsterdamin automessuille. Matkalla hän saa kohdata melkein kaikki mahdolliset liikenteen vastoinkäymiset eikä lopulta päädy minnekään. Traficin hahmot ovat aivan yhtä etäisiä kuin ennenkin Tatilla, mutta tapahtumat pyörivät entistä tiukemmin heidän ympärillään. Silti kollektiivisuuden ja tyylitellyt modernin kuvat toistuvat nytkin. Hienovaraisen ja melkein osoittelemattoman huumorin lisäksi tarjoillaan pari ehtaa slapstick-hetkeä: mieleen jäävät varsinkin etupyörillään ajava Sitikka ja renkaan alle litistynyttä koiraa simuloiva kynnysmatto (tms.).

Yhdessä Playtime ja Trafic ovat Tatin päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta. Kuka toisi sen nettiaikaan?