Katsottua: Tästä alkoi seikkailu 1–3

Vuonna 2014 ilmestyi silloisen Konstasamfundetin, Finlandsvenskt filmcentrumin ja Nordisk Filmin yhteistyönä mainio viiden dvd:n sarja, joka esitteli suomenruotsalaista lyhytelokuvaa.

Ensimmäinen levy keskittyy Claes Olssonin ohjauksiin. Olssonin pitkät elokuvat eivät ole puhutelleet minua erityisemmin, minkä vuoksi onkin mukava huomata, että lyhyissä töissään hän on paljon vakuuttavampi. Tietysti tässä yhteydessä julkaistut neljä elokuvaa eivät ole muuta kuin suuntaa antava kattaus kymmenien elokuvien tuotantoon. Lisäksi niistä vain yksi on varsinaisesti lyhytelokuva, sillä kolme muuta ovat pikemminkin puolipitkiä. 45–60 minuutin mittainen formaatti on muutenkin mielenkiintoinen elokuvamuoto, jossa voidaan yhtä aikaa keskittyä oleelliseen ja kuitenkin syventyä siihen varsinaista lyhytelokuvaa laajemmin.

Naru kaulaan, nulikka! (Häng dej, pojkfan!, 1986) esimerkiksi on kiehtova kuvaus seurojentaloilla esiintymässä kiertävästä veljesparista. Toinen heistä vastaa käytännön töistä ja lavan taikuus- ja jonglöörausosuuksista; toinen käy ainoastaan suorittamassa ohjelman pariminuuttisen vetonaulan, hirttäytymisesityksen, ja muuten lähinnä paneskelee kylillä. Elmer Diktoniuksen novelliin perustuva, 1960-luvun alkuun sijoitettu elokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa ankara, hauska ja nostalginen.

Samanlaista kiehtovaa epookkia henkii myös vuoden 1991 Runar Schildt -filmatisointi Varpusen suudelma (En sparv i tranedans, 1991). Se sijoittuu vielä kauemmas menneisyyteen, 1920-luvulle, Helsingin Yhteiskoulun piiriin. Keskiluokkaisen perheen poika, omasta mikroskoopista haaveileva Erik on ihastunut luokkatoveriinsa, pankinjohtajan tyttäreen Betsyyn. Hän saa tilaisuutensa, kun Betsy pyytää häntä kavaljeerikseen tansseihin. Todellisuudessa kyse on vain juonesta saada riitaantunut poikaystävä mustasukkaiseksi. Nuoren rakkauden kivuliaisuutta herkästi käsittelevä elokuva vakuuttaa myös komeasti luodulla kuvamaailmallaan. Mennyt Helsinki näyttäytyy elävänä Pertti Mutasen kameran läpi. Kuriositeettilisänä mainittakoon, että eriparista kaksikkoa esittäneet teini-ikäiset Carl-Gustaf Wentzel ja Silva Lillrank menivät myöhemmin keskenään naimisiin.

Nykyaikaansa sijoittuvat Rannekello (Armbandsuret, 1988) ja Mustaa, valkoista, punaista (Svart, vitt, rött, 1997) eivät mielestäni onnistu aivan yhtä hyvin. Edellinen on Bo Carpelanin tarinaan pohjautuva komedia kovasti urallaan kovasta etenemään pyrkivästä aviomiehestä, joka pitkän työpäivän jälkeen päätyy epähuomiossa naapurin rouvan viereen sänkyyn. Hän huomaa erheensä mutta unohtaa käynnistään merkiksi rannekellon. Elokuva henkii kauttaaltaan kummallista tunnelmaa. Se ei pyri missään vaiheessa olemaan erityisen hauska muttei missään nimessä myöskään dramaattinen. Sen kuvaama maailma on yhtä aikaa oudon steriili ja lastentarinamainen, kulmista pehmustettu. Eikä se ainakaan omasta mielestäni onnistu sanomaan oikein mitään. 1980-lukulaista kaupunkilaisuutta on onneksi saatu tallennettua kiitettävästi.

Mustaa, valkoista, punaista on punaisena hehkuva yhden iltapäivän roadmovie. Jos ysäriä kiljuvasta värimaailmasta pääsee yli, se on visuaalisesti oikeastaan aika tehokaskin. Harmi, että käsikirjoitus on alleviivaava ja osoitteleva; se voitti käsikirjoituskisan, mikä tieto antaa hieman anteeksi. Raskaana oleva ja lääkäriksi opiskeleva nainen ottaa kyytiin varusmiehen. Näiden välille kehittyy eksistentiaalinen ristiriita, jossa toinen harkitsee aborttia ja toinen vastustaa sitä, vaikka samaan aikaan intoileekin armeijan aseleikeistä. Tässä tapauksessa kenties ihan lupaava idea jää lyhyen mittansa jalkoihin. Aihe olisi kaivannut vähemmän ronskia käsittelyä ja tilaa ympärilleen. Irina Björklund pääosassa on silti ilmiömäinen.

Sarjan toisen DVD:n  elokuvien ohjaaja on Klaus Härö. Minulle hän on ikään kuin peilikuva Olssonista: muutama häneltä näkemäni pitkä elokuva ovat olleet hyvinkin vaikuttavia, mutta lyhärit jäävät paljolti puolitiehen.

Tuulen tavoittelua (Jagen efter vind, 1994) on opiskelijatyö, jossa näkyy niin kunnianhimo kuin nuoren tekijän pateettisuus. Lähes vuorosanoitta etenevän 14-minuuttisen päähenkilö on nuori mies, joka ei pysty päästämään irti menetetystä rakkaudesta. Sen symboliksi hän rakentaa pieteetillä leijan, joka ensin kieltäytyy lentämästä ja joka lopulta ilman kohotessaan kuristaa miehen. Metaforat ovat raskaita ja paatoksessaan liki koomisia, mutta toisaalta kuvallisuudessa on aidompaa runollisuutta ja ymmärrystä. Erittäin komeaa on Jarkko T. Laineen kuvaus.

Härön ensimmäinen menestys oli hänen lopputyönsä, festivaaleilla palkintoja saanut Yö kaksin (eli Yölento; Nattflykt, 1999). Kuten myöhemmissä pitkissä töissäänkin, Härö osoittaa tässäkin taitonsa nuorten näyttelijöiden ohjaajana. Kaksi entuudestaan toisilleen vierasta nuorta joutuu viettämään vapun lastenosastolla. Yöllä he karkaavat sairaalan uima-altaalle viettämään omaa juhlaansa. Elokuva näyttää vähäeleisesti, miltä yhdenlainen ensirakkaus voi tuntua. Kerronan pinnalla ei näytä tapahtuvan mitään suurta, mutta pulppuaminen sen alla tuntuu kyllä katsojallekin asti. Yö kaksin on valitettavan harvinaista lastenelokuvan lajia, joka luottaa katsojansa kykyyn ajatella itsekin.

Härön toinen keskenkasvuisten kuvaus, Samassa veneessä (Sommartider, 2000) ei ole yhtä vaikuttava. Kaksi poikaa häädetään saarella järjestetyltä rippileiriltä ja päätyvät heitä veneellä hakemaan tulleen tytön kanssa haaksirikkoisiksi pienelle saarelle. Seuraa jonkinlainen kolmiodraama, jossa draamaa on lähinnä toisen pojan pään sisässä ja kolmikosta oikeastaan vain kaksi ovat osallisia. Latteasti videolle kuvatun elokuvan pelastaa lähinnä toista pojista esittävän Martin Welanderin räiskähtelevän överi roolityö.

Aivan toisella tapaa hallittu on Tove Janssonin novelliin perustuva Päärooli (Huvundrollen, 2005), jonka Härö ohjasi jo pari pitkää elokuvaa tehtyään. Se kertoo ikääntyvästä näyttelijästä, joka vihdoin viimein saa ensimmäisen pääroolinsa. Siitä seuraa puolipaniikki. Rooliin valmistautuakseen näyttelijä  kutsuu luokseen aikaa viettämään serkkunsa (upea Marina Motaleff), johon hän ei ole pitänyt oikein koskaan yhteyttä mutta joka muistuttaa hänen tulevaa rooliaan. Törkeästi arkaa ja miellyttämisenhaluista serkkuaan hyväksi käyttäen hän kopioi tämän maneereita omaa työtään varten. Lopulta tilanne kärjistyy, kun paljastuu, että serkku on tallentanut leikekirjaansa melkein maanisesti koko hänen uransa. Päärooli kertoo julman tarinan, jota se ikään kuin lievittää huumorilla – kunnes katsoja tajuaa itsekin nauravansa serkulle ja hätä tuntuu yhtälailla ruudun molemmin puolin. Päärooli on hieno, hallittu elokuva, joka vie katsojaa narussaan kuin ansaa kohti.

Myöhemmät DVD:t eivät keskity enää yhtään ainoaan ohjaajaan vaan on koottu vuosikymmenittäin. Jako on osittain teennäinen, koska 1980-lukua esittelevällä levyllä on tuotantoa vain vuosilta 1988 ja 1989 (ja jälkimmäisetkin ovat tosiasiassa vuodelta 1990). Toisaalta ruotsinkielinen alan koulutus oli alkanut Suomessa vastikään ja Finlandsvenskt filmcentrum perustettiin vasta aivan vuosikymmenen lopussa.

Christian Lindblad teki aikanaan aivan omanlaistaan elokuvaa, sekä lyhyttä että pitkää. Hän on mukana kahdella 80-luvun teoksella (ja myöhemmin yhdellä 90-lukulaisella.) Rakkauden tulvahdus (Kärlekens bandvagn, 1988) ammentaa monesta suunnasta. Se perustuu ruotsalaisen Joakim Pirisen sarjakuvaan, jota en itse ole lukenut, enkä näin olen tiedä, paljonko elokuvaa lainaa sen kuvallisuutta. Joka tapauksessa Lindbladin näkemys muistuttaa ulkoisesti 1950- ja -60-lukujen yhdysvaltalaista underground- ja eksploitaatioelokuvaa. Sen ihastuttava mustavalkokuvaus, alhaalta jyrkästi tuleva valaistus, psychobilly-vaatetus, äkkiväärä tarina (perheväkivaltaa, kiiltokuvapuuro, piisamikasvattamo kylpyhuoneessa...) ja minimaalinen mutta tarkasti mietitty äänimaailma tarjoilevat suomalaisittain harvinaisen vallattoman elämyksen. Musta huumori ei ole kaikkien mieleen, mutta 22 minuuttia kannattaa kestää siinäkin tapauksessa.

Lindbladin toinen näyte on musiikkielokuva Kivisydän (Stenhjärta, 1990). Se näyttää suomenruotsalaisen folkyhtye Hellens Hårbandin esittämässä elokuvan nimikappaletta, jonka tarinan se samalla visualisoi. Tarina on yksinkertainen kertomus erosta, mutta visuaalisesti 7-minuuttinen elokuva on huikeaa pyöritystä. Oikeastaan kyse on musiikkivideosta (en tiedä, onko elokuvassa kuultava esitys sama kuin yhtyeen albumilla Livet är härligt) mutta samalla tavalla kuin vaikkapa eräät Michael Jacksonin "pelkkää musiikkivideota" kunnianhimoisemmat visualisoinnit. Taas on nostettava esiin kuvaaja, sillä Ilkka Ruuhijärven mustavalkokuvat ovat kerrasaan upeita. Yhtyeen laulaja–pianisti Hellen Willberg on pääosassa myös Rakkauden tulvahduksessa.

Kelpo kansainvälisen uran tehneen Anders Engströmin ensimmäinen pitkä elokuva Lippuvarkaus (Flaggstölden, 1990) ennakoi hänen tulevaa uraansa poliisi- ja jännityselokuvan tekijänä. Lippuvarkaus on satiirinen jännäri, kafkalainen musta komedia. Se on muodoltaan varsin puhdas aikansa trilleri – jopa siinä määrin, että sitä tekisi mieli katsoa lajityypin opinnäytetyönä, ellei taustalta paljastuisi verrattain suurta, miljoonan markan budjettia. Pinnaltaan se nimittäin on silkkaa hassuttelua: Kaksi nuorta miestä päättää baari-illan päätteeksi varastaa Vaasan kaupungille kuuluvan lipun. Valitettavasti teosta kuitenkin syytetään työhönsä pedantisti suhtautuvaa kaupungin vahtimestaria. Tunnustuskirjeetkään eivät auta asiassa, kun järjestelmä jauhaa hampaitaan yhteen. Naurettava aihe ja hölmöt yksityiskohdat taipuvat muodollisen pätevyyden edessä, ja varomaton katsoja saattaa kuvitella katsovansa ihan ehtaa rikoselokuvaa.

Kolmannen levyn päättää Peter Lindholmin yhä ajankohtainen ja edelleen lamauttavasti iskevä Raivo (Raseri, 1989). Reilun puolen tunnin mittainen elokuva sijoittuu pikkukylään, jossa tunteet valtaväestön ja romanien välillä kiristyvät. Viimeisimmän selkkauksen polttopisteessä on päähenkilö Andersin (erittäin vaikuttava Karl-Kristian Rundman) sisko. Hän itse ei sovi ahdasmieliseen kyläyhteisöön, ei sen miehenmalliin tai suvaitsemattomaan ilmapiiriin, mutta koettaa hoitta hommansa asiallisesti. Hänen menneisyydessään, varusmiesaikana, vihjataan tapahtuneen jotain merkittävää, johon elokuvan nimi kenties on avain. Lopulta paine ympärillä kasvaa liiaksi. Lindholmin ohjaus ja käsikirjoitus (yhdessä Kjell Lagerroosin kanssa) on jykevää työtä monista suomalaisuuden kipukohdista. Sen tarkkasilmäisyyttä alleviivaa, miten helposti tarina olisi muunnettavissa nykypäivän monikulttuuristuvaan Suomeen.

Katsottua: elokuu 2026

Sofia Coppola: Lost in Translation. Alain Corneau: Nöyrin palvelijanne

Kahdessa vuonna 2003 ilmestyneessä elokuvassa kuvataan samaa ilmiötä: länsimaisen vieraudentunnetta Japanissa. Tunnetumpi näistä on Sofia Coppolan Lost in Translation, jossa kaksi amerikkalaista löytää toisistaan turvaa keskellä itselleen outoa kulttuuria. Alain Corneaun Nöyrin palvelijanne (Stupeur et tremblements) puolestaan kuvaa Japanissa syntynyttä mutta sieltä viisivuotiaana lähtenyttä nuorta naista, joka haluaa olla osa juuriaan mutta johon paikalliset suhtautuvat vieraana. Elokuvissa on paljon rinnakkaisuuksia mutta myös monta mielenkiintoista eroa.

Coppolan moderni klassikko kuvaa Japania nimenomaan ulkopuolisen silmin. Kaikki tuntuu käsittämättömältä: kieli, tavat, käytös. Vieraan maailman keskellä tunteesta tulee kysymys olemassaolosta. Viisikymppinen miesnäyttelijä ja parikymppinen elämäänsä vasta rakentava nainen ovat suorastaan lamaantuneita ympäristön läpitunkemattomuudesta samalla, kun ne, joiden pitäisi olla heidän perhettään, ovat etääntymässä muutenkin kuin fyysisesti. Toistensa läsnäolo on heille eräänlainen ankkuri todellisuuteen, mikä saattaa näyttää niin heille itselleen kuin katsojallekin ihastumiselta tai joltain syvemmältäkin henkiseltä yhteydeltä. Todennäköisemmin se kuitenkin lienee vain keino estää hulluksi tuleminen tai maailmasta katoaminen.

Corneaun päähenkilölle Japani on osa häntä itseään, ensimmäisten elinvuosien maaperä. Hän haluaa olla osa sitä, mutta paikallisten näkökulmasta hän on toiseutettu. Kokonaan toimistomiljööseen sijoittuva elokuvan esihenkilöt ja työtoverit kokoavat päähenkilön tielle yhä uusia ansoja, kiusoja ja kompastuskiviä, joiden myötä hänen nöyryytyksensä yltää lähes Murnaun Viimeisen miehen tasolle. Elokuva välttää pateettisuuden omaksumalla koomisen pintatason, joka ei kuitenkaan mitätöi sen ahdistavaa pohjavirettä.

Kumpikaan elokuva ei varsinaisesti yritä ymmärtää japanilaista kulttuuria. Lost in Translationissa sävy on välillä suorastaan pilkallinen paikallisten erikoisuuksia esittäessään. Nöyrin palvelijanne koettaa myös avata japanilaisten hahmojensa motiiveja, joskin paikoin lipsahdetaan tyylirikkoihin ja stereotypioihin.

Elokuvina kummassakin on näennäisen etäinen ja rauhallinen tyyli, joka näyttää salakavalan eleettömältä. Kuitenkin molemmat ovat erittäin taitavaa kuvakerrontaa, jossa ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja perusteltuja. Coppolan elokuva uhkaa jäädä upean pinnan alla ontoksi. Corneau sen sijaan saa sanottua paljon ja heräteltyä ajatuksia vielä enemmän.

Renny Harlin: Mindhunters

Renny Harlinin Mindhunters (2004) ei missään nimessä ole hyvä elokuva. Elokuvallisesti siinä ei ole mitään erityistä, vaan se on perusvarma ja hollywoodilaisen sujuva mutta samalla melko hengetön. Näyttelijät vaihtelevat rutinoituneesti kaksi kohtausta tekevästä Val Kilmeristä ja yksi-ilmeisestä Kathryn Morrisista ja LL Cool J:n pikkuviiksiin ja Christian Slaterin perseeseen. Käsikirjoituskin on täynnä aukkoja, painotusongelmia ja jäykkää dialogia.

Ja silti Mindhunters on aika mielenkiintoinen.

Se kertoo joukosta FBI:n profiloijakokelaita, jotka viimeisenä testinään suljetaan saarelle selvittämään simuloitua rikostapausta. Sitten asiat alkavat mennä huonosti – joku tappaa heitä yksitellen. Tarina on paljon velkaa Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanille. Saarella olijat saavat koko ajan vinkkejä seuraavan kuoleman ajankohdasta, ja heidän keskuudessaan herää nopeasti paranoidi epäilys toisiaan kohtaan. Christien klassikon omalaatuisesta lopetuksesta ei kuitenkaan elokuvaan ole siirtynyt mitään valitettavasti. Toinen intertekstuaalinen viittaus saadaan, kun saarelle lavastetun kaupunkimiljöön keskellä vilahtaa elokuvateatterin mainos Carol Reedin Kolmannesta miehestä. Se on näppärä silmänisku murhaajan henkilöyttä pohtivalle katsojalle mutta jää hyödyntämättä tyydyttävästi.

Vaikka Mindhunters on pukeutunut rikoskertomuksen asuun, askelmerkit se on ottanut slasher-elokuvista. Yksi kerrallaan tapahtuvat, yleensä mielikuvituksellisesti toteutetut kuolemat lähentelevät kauhugenreä, mutta elokuvan yleisilme on toimintajännärin. Jännitystä ei luoda tunnelmoinnilla vaan nopeilla leikkauksilla ja tempovin action-kohtauksin. Siksi muutama groteski kuolinkohtaus tuntuu näkökulmasta riippuen joko hukkaan heitetyltä tilaisuudelta tai tyylirikolta.

Luettua: elokuu 2026

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut. Helsinki 1992: Otava. 127 s. Suom. Annikki Suni. – Alkuteos Tous les matins du monde (1991).

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on tiivis mutta paljonpuhuva romaani. Noin 120:ssa, väljästi ladotussa sivussaan sen käsittelee kohtaamisen vaikeutta. Keskiössä on 1600-luvun lopulla elänyt säveltäjä–muusikko Saint-Colombe, joka muistetaan etenkin viola da gamban taiturina ja uudistajana. Hän menettää vaimonsa ja jää elämän kahden tyttärensä kanssa. Erakkoluonteinen säveltäjä osaa kommunikoida lähinnä musiikkinsa kautta, mistä muodostuu yhteinen kieli lastenkin kanssa. Seurapiirejä ja esimeriksi kuninkaan kamariorkesteriin kuulumista hän halveksii syvästi.

Tarina saa lisäkierteitä kahden hahmon liittyessä siihen. Toinen on Saint-Colomben oppilaaksi saapuva nuori taituri Marin Marais (hänkin oikeasti elänyt henkilö). Miesten välinen suhde on alusta asti monimutkainen ja vaikea. Opettajalle musiikki on kaikki kaikessa, kun taas oppilas pitää sitä myös keinona edetä elämässä ja saada asemaa. Asioita ei helpota, että Marais’n ja talon tyttären välille syntyy suhde. Mutkattomin suhde Saint-Colombella on koko teoksen aikana hänen kuolleeseen vaimoonsa, joka alkaa ilmestyä harvakseltaan kuuntelemaan hänen soittoaan. Romaani tai Saint-Colombe itsekään eivät ota kantaa siihen, onko vaimon kummitus todellinen vai miehen omaa hulluutta. Aaveesta kuitenkin tulee hänelle keino selvittää tunteitaan ja pysyä (ainakin verrattain) järjissään.

Quignardin proosa on hienostuneen pehmeää. Tarinaa kerrotaan lakonisilla lauseilla, joiden kertoja pysyttelee etäällä tapahtumista. Hän selostaa tarinan vaiheita tekemällä havaintoja, merkitsemällä painokkaita yksityiskohtia muistiin. Lopputulos on kaunista lauseenkäyttöä, jonka soljunta ei muistuta aivan vähääkään Saint-Colomben säilyneitä sävellyksiä.

Yksi kokonaisuutta rumentava seikka Kaikissa elämän aamuissa kuitenkin on: naishahmot. He ovat kaikki alisteisia mestaroiville miehillä; heidän arvonsa mitataan suhteessa isään tai rakastettuun. Tämän voisi hyväksyä nikottelematta – koska se oikeastaan on keskeisen näkökulma inhimillisen yhteyden teemaa – elleivät naishahmot typistyisi aivan liian usein tisseiksi. Niin monta kertaa Quignard muistaa mainita, että naisilla on rinnat. Sääli muuten hienossa teoksessa.

Pirkko Sihvo: Palava mieli. Kansatieteellinen arkeologi Theodor Schvindt. Lappeenranta 2001: Karjalan Kirjapaino. 71 s. Kuv.

Theodor Schvindt on jälleen yksi monia uria Suomessa uurtaneita tiedemiehiä ja kulttuurivaikuttajia, jotka ovat unohtuneet jokseenkin muilta kuin alan kehityksestä kiinnostuneilta. Schvindtistä on olemassa Sulo Haltsosen kirjoittama elämäkerta vuodelta 1947. Pirkko Sihvon teos Palava mieli täydentää kuvaa oppihistoriallisesta perspektiivistä. Se on pienimuotoinen, lähes vihkokokoinen, mutta siitä huolimatta informatiivinen ja vankasti taustoitettu.

Schvindt kirjoitti kautta aikain kolmannen väitöskirjan arkeologian alalta Suomessa. Siinä hän käsitteli rautakautta Karjalassa, etenkin Käkisalmen seudulla, josta hän oli itse kotoisin. Väitöskirja jäi hänen ainoaksi arkeologiseksi tutkimuksekseen, vaikka hän osallistui useisiin kaivauksiin neljänkymmenen vuoden aikana. Schvindtin mielenkiinto suuntautui vahvasti kansatieteeseen, jonka suomalaiseksi isäksi häntä on joskus tituleerattu.

Etnologian alalla hän suoritti runsaasti aineistokeräystä. Hän oli osallisena muun muassa maineikkaan Antrean kalaverkon – yhden maailman vanhimmista – löytöpaikkaan, joskin kaivaukset paikalla toteutti Sakari Pälsi. Jo vuosia sitä ennen hän oli ollut innoittamassa ylioppilasosakuntia keruutoimintaan ja perustamassa Kansallismuseon kansatieteellistä kokoelmaa, jonka museon intendenttinä hän toimi.

Tieteellisen työnsä lisäksi fennomaani Schvindt oli vakaumuksellinen kansanvalistaja. Hän oli perustamassa useita seuroja, joista mainittakoon ylioppilasjärjestö Suomalainen Nuija ja Kansanvalistusseura. Sihvo kirjoittaakin, miten Schvindt toimi melkein kaikissa kansallista sivistystyötä edistävissä yhdistyksissä. Ihan oma lukunsa oli Kagaali, venäläistoimia vastustamaan syntynyt vastarintajärjestö. Schvindt olikin koko ikänsä passiivisen vastarinnan kannattaja. Politiikassa hän oli mukana myös valtiopäivämiehenä, jolloin hän edusti porvarissäädyssä Käkisalmea.

Kenties näkyvimmän jälkensä Schvindt jätti suomalaisten kansallispukujen mallien kokoajana. Hän koosti niistä ensimmäisen kirjajulkaisun ja oli muinaissuomalaisten pukujen asiantuntijana, kun niistä ilmestyi piirrokset esimerkiksi Kalevalan vuoden 1887 laitoksessa tai kun Suomalainen Teatteri tarvitsi Mimmi Lähteenojalle ja Kaarlo Halmeelle autenttiset asut 1895.

Tavattoman monipuolinen kulttuurimies Schvindt kärsi paitsi siitä, miten palkkatyö tuli jatkuvasti intohimoisen tutkimus- ja keruutyön tielle, myös sairastelusta. Paljon arvokasta aikaa kului paikkaillessa terveyttä ja rauhoitellessa hermoja.

Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon. Helsinki 2010: WSOY. 110 [+ 5] s. Suom. Markku Pääskynen. Maailman runo – WSOY & NVL. – Alkuteos To Aksion esti (1959). 

En yritä ”ymmärtää”, mistä Odysseus Elytiksen runoteoksessa Ylistetty olkoon olisi kyse. Kun tajusin sen, alkoi hänen runoelmansa Tuntua. Ja silloin se alkoi avautua. Ja kenties se alkoikin ymmärtää minua.

Elytis oli yksi viime vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita, joka kyllä voitto Nobelin kirjallisuuspalkinnon (1979) mutta joka on silti jäänyt meillä etäiseksi, koska ei kirjoittanut englanniksi. Hänen ainoa suomennettu teoksensa on tämä Markku Pääskysen käännös, joka ilmestyi WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton käännöslyriikkasarjassa 2010.

Ylistetty olkoon on kolmeen osaan jakautuva teos, joka ei varsinaisesti koostu yksittäisistä runoista. Sen rakenne nojaa vahvasti ortodoksiseen pitkäperjantain palvelukseen, johon jo teoksen nimikin viittaa. Keskimmäinen, kokonaisuuden laajin osasto Kärsimykset muodostuu psalmeista, oodeista ja lukukappaleista. Sitä puolestaan reunustavat osastot Genesis ja Ylistys. Elytiksen (näennäisen) vapaasti assosioiva kieli ja runojen kaleidoskooppimainen sanasto kieputtavat lukijan merkityspyörteeseen. Lukutavasta riippuen kokemus on joko hämärä, oppinut tai hartaan hurja. Genesis on nimensä mukaisesti luomiskertomus – luodaan siinä sitten maailmaa, Kreikkaa, runoilijaa tai jotain aivan muuta. Toisaalta abstrakti, toisaalta tarkoituksenmukaiselta tuntuvan eksakti kieli kaikuu erilaisissa muodoissa myöhemminkin. Poikkeuksen tekevät ”lukukappaleet”, joissa proosamainen ilmaisu keskittyy selvästi 1900-lukulaiseen sodan kuvaukseen. Elytiksen tekstissä aika elää vapaana jossain Välimeren pisteessä. Teos päättyy katarttiseen ylistyslauluun, kokonaisen olemassaolon hillittömään kuvakavalkadiin.

On hiukan harmi, ettei Pääskynen ole liittänyt mukaan kunnon selitysosastoa. Hän kyllä on perustelevinaan valintaansa sisällyttää suomennoksen loppuun vain parin sivun kursoriset selitykset. Vaikka onhan se totta, että kääntäjän tulkinta voi rajoittaa lukijan omaa liikaakin. Mutta silti…

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.): Mystisiä kissatarinoita. Hyvinkää 1995: Book Studio. Suom. Pasi Junila. 258 [+ 1] s. – Alkuteos Mysterious Cat Stories (1993). 

Vaikka Book Studion julkaiseman antologian Mystisiä kissatarinoita mainitaan sen toimittajiksi John Richard Stephens ja Kim Smith, ei tieto pidä aivan täsmälleen paikkaansa. Heidän toimittamansa teos Mysterious Cat Stories nimittäin on suomenkielistä vastinettaan merkittävästi pidempi. Suomennoksesta puuttuu seitsemän novellia, minkä vuoksi sen sisältö tuntuu paljon hajanaisemmalta kuin Stephensin ja Smithin visio on alun perin ollut.

Mystisiä kissatarinoita on erikoinen sekoitus vanhoja kuriositeetteja ja uudempia kertomuksia. Pääpaino on yliluonnollisissa tarinoissa ja varovaisesti luonnehtien kauhusävyissä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kokoelma alkaa Englannin vanhimmaksi romaaniksi mainitulla William Baldwinin Varokaa kissaa -kertomuksella. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla alkuperäisessä runoasussaan vaan Stephensin proosamukaelmana. Muita vanhan kirjallisuuden näytteitä ovat katkelma Don Quijotesta sekä lady Jane Wilden kertoma tarina Arthur-kuninkaasta ja valtavasta kissasta.

Suurimmassa osassa kirjan teksteistä kissat esiintyvät antagonistin osassa, varsinkin kauhutarinoissa. August Derlethin Balussa ja Kim Smithin Muinaisissa jumalissa yliluonnollinen kissa yltää liki demonisuuteen. Nancy Etchemendyn vaikuttavassa Lasikissassa ei varsinaisesti edes ole kissaa, mutta sellaista esittävä patsas saa aikaan kokoelman julmimmat hetket. Eräänlainen piilotettu jalokivi on moninkertaisen O. Henry -voittaja Wilbur Daniel Steelen Keltainen kissa, jossa leikitellään kauhutehojen kanssa, vaikka kyse on lopulta jostain aivan muusta. Samalainen kirjallinen kuriositeetti on muutama katkelma James D. Corrothersin kirjoittamasta, Yhdysvaltain mustien folkloresta ammentavasta ja heidän puheparttaan käyttävästä teoksesta. Teksti on ihastuttavan raakaa ja siloittelematonta – vaikka kieltä ilmeisesti onkin siistitty.

Jostain syystä mukana on myös pari melko kehnosti kirjoitettu, muita humoristisempaa tarinaa. Liukuhihnakirjailija Stella Whitelaw’n muinaiseen Egyptiin sijoittuva juttu on erittäin kömpelö, eikä kissadekkareistaan tunnetun Lilian Jackson Braunin kummitusjuttu jää paljon jälkeen siitä. Sen sijaan Sakin Tobermory on ehdoton klassikko. Keräilyarvoa kirja saa H. P. Lovecraftin, Robert Blochin ja Algernon Blackwoodin läsnäolosta, vaikka heiltä ei olekaan mukana aivan parasta tuotantoaan.

Huimasta epätasaisuudestaan huolimatta, ja osittain sen vuoksikin, Mystisiä kissatarinoita on mielenkiintoinen kokoelma. Monen tekijän kohdalla jää harmittelemaan, ettei heiltä ole käännetty suomeksi muutakin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. Helsinki 2025: Karisto. 171 s. ISBN 978-951-1-52268-3. – Ensimmäinen painos ilmestynyt 2011.

Sanotaan aluksi suoraan: Vilja-Tuulia Huotarisen Valo valoa valoa (2011) on upea teos. Hyvin harvoin kyyninen minä kirjallisuudenopettaja voin rehellisesti myöntää, että jokin kaunokirjallinen teos vei minut mukanaan – ja vieläpä niin, että en käyttänyt lukuaikaa juurikaan analysointiin vaan annoin elämyksen johdattaa.

Pintapuolisesti tarinan tasolla Valo valoa valoa kertoo 14-vuotiaiden, erilaisista taustoista tulevien Mariian ja Mimin keskinäisestä rakkaudesta vuonna 1986. Samalla se kuitenkin käsittelee useita muitakin teemoja kuin ”vain” rakkautta; se pohtii monia ihmisyyden eri puolia, kuten erilaisia ihmisten välisiä yhteyksiä, oman paikan löytämistä maailmassa, seksuaalisuutta, mutta myös kirjoittamista ja kirjallisuutta. Toinen päähenkilöistä toimii kertojana, joka puhuttelee lukijaa toistuvasti (ja lähes aina huutomerkin kanssa), pohtii tekstinsä etenemistä ja kerronnan keinoja ja tekee jatkuvasti intertekstuaalisia viittauksia muuhun kirjallisuuteen ja kulttuuriin yleisemminkin.

Tarina heräävästä rakkaudesta ja avautuvasta seksuaalisuudesta on yhdistelmä hienovaraisen herkkää ja suorasanaisen peittelemätöntä. Se on psykologisesti tarkkaa (ja sitä kautta samaistuttavaa), mutta samalla sitä verhoaa kaihoisa tunne, joka minulle aikuislukijalle tuntuu nostalgialta mutta nuorelle on taatusti jotain muuta. Tarinaa ympäröi loppukesän keltainen hehku, valo joka ympäröi lukijan tarinan sisään kokemaan niin kuin likainen uimakoppi romaanin päähenkilöt.

Romaanin? Kyllä, Valoa valoa valoa on romaani, mutta tyyliltään se lähenee usein myös (proosa)runoa. Melkein tajunnanvirtamaisesti etenevä kerronta pitää sisällään paljon monenlaisia tekstitapoja, joissa arkisen toteava lause saattaa vaihtua äkkiä esimerkiksi runolliseen toistoon tai virkkeiden yllättäviin katkoksiin. Kerronta on hyvin elliptistä; lukija pakotetaan tulkitsemaan, arvailemaan ja jopa tuntemaan itsekin. Tätä tukee tehokkaasti vaihteleva typografia. Lisäksi erityisesti rytmin käyttäjänä Huotarinen on mestari.

Valoa valoa valoa voitti aikanaan Finlandia Juniorin. Se on kyllä nuortenkirjallisuutta mutta se ei missään nimessä ole ainoastaan nuortenkirjallisuutta. Nuoret päähenkilöt ja heidän ongelmansa tuodaan lähelle lukijaa tavalla, joka tekee heihin tarttumisen helpoksi nuorelle vastaanottajalle. Siinä ei kuitenkaan ole mitään – ei mitään – alentuvaa, selittävää tai muuta sellaista, mikä saisi teoksen tuntumaan vaivaannuttavalta aikuisellekaan lukijalle (ja toden näköisesti monelle teini-ikäisellekin). Ainoa myönnytys, jonka millään tavoin kuvitella osoittavan tähän suuntaan, on kertomuksen tapa pysäyttää tilanteita niin, että lukija saa hetken hengähtää ja pureskella lukemaansa ilman, että esimerkiksi yksittäisen kohtauksen jännitettä kasvatetaan liiaksi.

Aikuislukijalle puolestaan tarjoillaan laaja otanta 80-lukulaista tilpehööriä, kuten vilahduksia ajan artisteista, muodista ja tuotenimistä. Ne ohitetaan useimmiten pelkkinä luontevina mainintoina henkilöiden maailmasta, eikä niihin liity mitään selittelevää – ”Stu-stu-stu-stu-Studioline” ei ole rekvisiittaa vaan lempeä nyökkäys niille, jotka viittauksen tunnistavat. Tarinan sijoittuminen 1980-luvulla on perusteltua: ensinnäkään Internet saati kännykät eivät ole läsnä (mikä tuskin on Huotarisen motiivi lainkaan) ja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus toimii järisyttävänä alatekstinä päähenkilöiden tarinalle.

Valoa valoa valoa on yhtä aikaa kaunis, haikea ja lempeä mutta myös hirveä. Kun kaikki on kerrottu, kertomatta jää vielä paljon, ehkä kaikkein oleellisin: ”Minun kyyneleeni vuotavat pimeässä ja jäävät teiltä kätköön.”

Katsottua: heinäkuu 2026

 Clint Eastwood: Ratkaiseva isku

Neljäs Likainen Harry -elokuva Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983) on yhdenlainen tiivistymä eräästä aikansa poliisielokuvan linjasta. Keskiössä on edelleen Clint Eastwoodin esittämä komisario Harry Callahan, joka ei toimi ohjeiden mukaan vaan pyrkii mahdollisimman tehokkaaseen jälkeen. Reaganin Yhdysvalloissa omaehtoinen pahisten niittaaja on ollut sankari, jollaisen perään eräät piirit jälleen nykyään haikailevat.

Ratkaiseva isku on sarjan ainoa osa, jonka Eastwood on ohjannut itse. Se on pätevää jälkeä – ei sarjan paras osa mutta paljon mainettaan parempi ohjaus. Kuvastoltaan se on tavanomainen aikansa elokuva, ja Eastwood vetää normaalin roolihahmonsa. Elokuvan rytmi kuitenkin rullaa mukavasti (Eastwoodin luottoleikkaaja Joel Cox!), ja Bruce Surteesin kuvaus on vahvaa ammattilaisen työtä ilman temppuja muttei kuitenkaan latteaa tasaisuutta. Etenkin yökuvissa on ilmaisuvoimaa. Käsikirjoituksessa on valitettavan paljon tyhjäkäyntiä; sivupolkuja, ylimääräistä hassuttelua ja turhan monta eriparista elementtiä. Yksittäiset kohtaukset voivat olla vaikuttavia, komeita, ikonisiakin, mutta kokonaisuus on hiukan hahmoton.

Tarinassa seurataan limittäin Callahania, jota polisiivoimat yrittävät työntää sivuuna ja jota moni kostonhimoinen rikollinen jahtaa, ja Sondra Locken kouristellen esittämää taiteilijaa, joka on suorittamassa omaa kostotyötään. Hän jahtaa miehiä, jotka raiskasivat hänet ja hänen siskonsa – takauma teosta on kauhistuttavuudessaan vaikuttava – ja tappaa näitä yksitellen. Katsojan ei tarvitse arvuutella tekijää, joten hän voi ainakin periaatteessa keskittyä rikosten syihin ja moraalisiin pohdintoihin. Vaikka eihän katsoja halua pohdiskella – hän haluaa, että pahiksille käy huonosti ja että sankari hoitaa homman.

Anthony Mann: Rooman valtakunnan tuho

Ensinnä: Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on eeppis–historiallinen fantasia. Se kuvaa aikaa, jona Rooman keisarius siirtyi Marcus Aurelianukselta hänen pojalleen Commodukselle. Ensin mainittu pyrki rauhaan pax romanan hengessä, yhdistämään kansakunnat suureen imperiumiin. Jälkimmäinen haluaa alistaa kaiken oman mielihyvänsä alle, mikä johtaa lopulta tuhoon.

Toiseksi: Hollywoodilaiseen tyyliin kaikesta tehdään yksinkertaista. Vaikka taustalla on poliittisia erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, kuuluuko "barbaarit" alistaa ja tuhota vai ottaa avosylin osaksi Roomaa, pohjimmaisena on shakespearelainen melodraama, jossa sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ulkoisesti upea elokuva on tarinaltaan hyvin ohut.

Kolmanneksi: Rooman valtakunnan tuho on hämmästyttävän hyvä kuva nykymaailmasta. Uusi (ego)maaninen keisari korostaa voimaa ja valtaa, haluaa tuhota valtakuntaan tunkeutuneet vieraat kulttuurit, nostaa gladiaattoritaistelut yhteistyön edelle, tuhoaa vuosisatojen imperiumin.

Neljänneksi: Merkittävissä rooleissa on monta Yhdistyneen kuningaskunnan näyttelijää, jotka tekevät hienoa työtä hyvin teatraalisessa ympäristössä. Dialogien ja monologien tahdissa etenevää elokuvaa rytmittävät joukkojen taistelukohtaukset, jotka ovat kauniita mutta yhtä tylsiä kuin puoli vuosisataa aiemmin ja puoli vuosisataa myöhemmin. Inhimillisyys typistyy tyyppeihin kauniissa puitteissa. Alec Guinness, Christopher Plummer ja James Mason tekevät tyylikkäät roolisuoritukset, ja Dmitri Tjomkinin musiikki on kestävintä koko elokuvassa.

Duncan Tucker: Transamerica

Transamerica on onnistuneen yhdysvaltalaisen indie-elokuvan tyyppiesimerkki. Marginaalisia hahmoja, näppärää dialogia, roadmovien rakenne. Duncan Tuckerin ohjaaman elokuvan lähtökohta on herkullinen, etenkin vuonna 2005: psykologin lausuntoa odottava transnainen saa tietää, että hänellä on poika. Nuorisovankilasta haetun teinipojan taustasta löytyy kovin rumia asioita, joita siittäjä – todellista rooliaan paljastamatta – alkaa hoitaa. Poika luulee vanhempansa olevan seurakunnan työntekijä.

Transamerica liikkuu sanavalmiin komedian ja vakavien aihepiirien välissä samaan tapaan kuin paria vuotta myöhempi Juno. Vanhemmuuden rajapinta hämärtyy amerikkalaisessa kontekstissa ja saa piirteitä, jotka nykyään herjattaisiin wokeksi. Elokuva on joka tapauksessa vapaamielinen, erilaisuutta suvaitseva ja ymmärrystä lisäävä – ja tietysti kristilisyyytä kepeästi kritisoiva. Matkalla kohdataan transihmisten kokoontumisia, väkivaltaisia kaappihomoja, hippejä, rekkakuskeja ja akustinen kitara soi.

Elokuva on edelleen yllättävän moderni joskin hiukkasen saarnaava. Toki se on amerikkalaiselle yleisölle tehty, ja asioita on syytä vääntää rautalangasta. Samaan nippuun sukupuolikysymysten ja seksuaalisuuden kanssa lyödään Amerikan etniset vähemmistöt ja sukulaisuussuhteet.

Felicity Huffman on pääosassa ilmiömäinen. Miltä kuulostaa nainen, joka esittää naista joka on syntynyt miehen ruumiiseen? Katsoja on osa leikkiä, jossa on pakko ottaa kantaa sukupuoleen tai yrittää olla huomioimatta sitä. Onko moisilla sosiaalisilla konstruktioilla väliä? "Nobody's perfect", sanottiin jo Puikoissa paikoissa. Ja silti sukupolvien välillä on kuiluja, jotka ehkä ovat kouriintuntuvia mutteivät aina.

Lopputulos ei ehkä ole täydellinen – eikä se ole – mutta ajattelemaan se panee. Sormi saattaa heristyä silloin, mutta saarnailulta säästytään. Sen sijaan katsoja saa inhimillisen tarinan ihmisistä, jotka tarvitsevat näkyvyyttä. Edelleen.

Norman Z. McLeod: Neljä nolattua neroa

Marx-veljesten kolmas säilynyt elokuva Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on henkilökohtainen suosikkini. Se on myös ensimmäinen veljessarjan elokuva, joka ei perustunut jo olevaan lavashow'hun. Eroa ei silti pahemmin huomaa. Neljän veljeksen roolit ovat entisellään, ja tarina toimisi aikalailla samalla tavalla myös lavalla.

Elokuvan miljöö on aluksi risteilyalus, jolla veljekset ovat salamatkustajina. Tulos on perinteinen kaaos, kun henkilökunta yrittää saada veljekset nalkkiin. Takaa-ajo ja anarkistinen sekoilu ovat luultavasti ainoat sanat, jotka käsikirjoituksessa ovat lukeneet. Norman Z. McLeodin osuudeksi ohjaajana jää lähinnä käskeä kamera päälle. No jaa, on kyydissä yksi miljonääri ja toinen roisto.

Groucho ja Chico vastaavat verbaalisesta huumorista: sanaleikeistä, väärinymmärryksistä ja kaikesta siitä, mikä nykyään saisi isävitsin leiman. Harpo puolestaan harjoittaa sanatonta slapstickiään, joka on lähinnä omaa sydäntäni. Nukketeatterikohtaus on loistava. Zeppo puolestaan on sujuvasanainen mutta auttamattoman persoonaton ensilikistäjä, joka kuitenkin saa enemmän tilaa kuin kai kertaakaan toiste elokuvissa. Ja sitten tietysti aliarvostettu Thelma Todd. Onneksi elokuva on tehty ennen kuin eräs Hayes keksi säännöstönsä.

Jälkimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu maihin. Maurice Chevalier -jakso passintarkastuksessa on klassikko. Sen jälkeen ollaan miljonäärin juhlissa, joissa entinen meno jatkuu. Loppuun sijoittuvat myös kaksi pakollista musiikkinumeroa, joita ilman pärjättäisiin hyvin.

Elokuvan vahvuus on sen rajoitetut ympäristöt, joissa veljesten vakiohahmot saavat mellestää mielensä mukaan. Tarina vain haittaisi menoa, niin kuin sittemmin kävikin, kun he siirtyivät Warnerille. Marxit eivät olleet luonnenäyttelijöitä, joiden varaan olisi kannattanut rakentaa tarinaa.

John Huston: Tulivuoren juurella

John Hustonin intohimoprojekti, Malcolm Lowryn romaaniin Tulivuoren juurella perustuva ja samanniminen elokuva toteutui viimein vuonna 1984. Lowryn omiin kokemuksiin Meksikossa perustuva romaani puhutteli ohjaajaa varmastimonin tavoin, ja mitä vanhemmaksi hän kävi, sitä voimakkaammin tarinan resignaatio häneen vaikutti.

Ehkä olikin hyvä, että tarina sai odottaa vuosikymmenet ja hurjat määrät käsikirjoitusvaiheita ennen realisoitumistaan. Olisiko kukaan muu kuin viittäkymppiä lähenevä Albert Finney kyennyt esittämään pääosan yhtä hartaasti? Ehkä olisi, mutta en haluaisi elää maailmassa, jossa hän ei olisi saanut roolia.

Tulivuoren juurella kuvaa yhtä päivää pienessä meksikolaiskaupungissa juuri ennen toista maailmansotaa. Englantilainen konsuli Firmin kantaa harteillaan paljon. On ensimmäisen maailmansodan traumat, ovat pettävät läheiset. Apu on löytynyt viinasta. Finney hoitaa kroonisesti alkoholisoituneen miehet roolin upeasti. Hänen hyvin fyysinen tyylinsä käy läpi useat vaiheet, joita ilman alkoholia kehonsa tärinään eksyvä mutta liian alkoholin jälkeen sielultaan harhaileva ihmisraukka käy läpi.

Koko tarina sijoittuu yhteen vuorokauteen, kuolleiden päivään. Sinä aikana, perinteitä kunnioittaen, Firmin käy läpi häntä riivaavat aaveet, sukeltaa pohjaan ja nousee pintaan ennen kuin vajoaa lopullisesti. Mikä ehkä onkin parasta. Piinattu sielu etsii apua niin rukouksesta kuin naisista, mutta viina on se, joka vie.

Finneyn lisäksi myös Jacqueline Bisset ja Anthony Andrews tekevät merkittävissä rooleissa hyvää työtä, mutta he jäävät auttamatta keskipisteen varjoon. Sen sijaan useat meksikolaiskasvot sivu- ja statistiosissa ovat vaikuttavia. Italialaisten neorealistien tapaan Huston luottaa paljonpuhuviin kasvoihin. Hustonin ja Finneyn lisäksi kolmas ratkaiseva tekijä on Gabriel Figueroan kaunis värikuvaus. Kuolleiden päivän räikeät värit ja sateisen yön pimeys luovat vahvat lavasteet draamalle.

John Carney: Once

Vuosiin en välittänyt katsoa John Carneyn musiikkielokuvaa Once (2007). Ja sitten kun lopulta katsoin, itkin vuolaasti.

Once on nimenomaan musiikkielokuva, ei musikaali. Musikaalissa musiikkinumerot rikkoisivat elokuvan narratiivin ja ryhtyisivät kuljettamaan tarinaa toisilla, aivan omilla ehdoillaan. Oncen musiikkijaksot eivät tee niin. Ne ovat toisaalta tarinan motivoimia kohtauksia, toisaalta tunnelmoivia montaašijaksoja, joiden tehtävä on lopulta – esittää musiikkia.

Tarina kertoo katumuusikosta, joka varsinaiseksi työkseen korjaa pölynimureita isänsä yrityksessä. Hän kohtaa nuoren maahanmuuttajanaisen, jonka kanssa alkaa soittaa ja kehittää jonkin sortin suhdetta. Heidän välinsä eivät koskaan kehity millään tavoin fyysisiksi – naisella on paitsi lapsi myös Tšekkiin jäänyt aviomies, miehellä rikkoutunut parisuhde joka kuuluu yhä hänen sanoituksissaan. Semmoisestahan ei seuraisi kuin sanomista Hollywood-elokuvassa. Onneksi Once onkin irlantilainen.

Iso osa elokuvasta on kuvattu teleobjektiivilla, mikä saa kokonaisuudesta dokumentaarisen oloisen. Amatöörinäyttelijät tuntuvat elävän kömpelöä elämäänsä ja kamera vain sattuu olemaan paikalla todistamassa sitä. Muu ratkaisu tuskin olisi toiminut. Pääosassa nähdään tosielämän muusikot Glen Hansard ja Markéta Irglová, joista oli tuleva folkrock-duo The Swell Season. Heidän keskinäinen kemiansa tuntuu elokuvassa ja vaikuttaa katsomiskokemukseen rutkasti.

Elokuvana Once ei ole kovin kummoinen. Tarina on tavanomainen ja loppujen lopuksi hyvin ohut. Katsoja tietysti pystyy silloin työntämään tilkkeiksi omia tunteitaan ja tulkintojaan (mikä ehkä jopa itkettää kuten minua). Kerronnallisesti elokuva toki toimii ja pseudodokumentaarinen kuvaus on tehty taiten. Dramaturgisesti Once ei kuitenkaan tarjoa ihan hirveän paljon – se pysyy pinnalla ja vaikuttaa tasan tarkkaan musiikkiantinsa vuoksi. Pienimuotoisena katutason musiikkielokuvana se kuitenkin on pakahduttavan sympaattinen ja jää kummittelemaan mieleen. Joku sanoisi, että se riittää taiteen määritelmäksi.

Gerarld Potterton: Heavy Metal

Métal hurlant oli ranskalainen sarjakuvalehti, joka toimi omanlaisenaan sanansaattajana aikuisille suunnatun scifin ja fantasia saralla. Lehden amerikkalainen ilmiasu oli ja on yhä Heavy Metal; suomeksi sen sanomaa ilmestyi muutaman numeron verran nimellä Kylmä metalli. Sarjakuva oli esikuvana myös vuonna 1981 ilmestyneelle kanadalaiselle animaatioelokuvalle Heavy Metal.

Gerald Pottertonin ohjaama Heavy Metal -elokuva nojaa vahvasti sarjakuvan formaattiin. Se muodostuu seitsemästä lyhyestä episodista sekä niitä ympäröivästä kehyskertomuksesta. Jokaisen jakson takan on eri animaatiostudio, ja kokonaisuus yhdisteleekin kauniisti hyvin monenlaisia tekniikoita. Disneyn sulavuudesta ollaan kaukana, mutta toisaalta myöskään Filmationin halpuuteen ei sorruta. Heavy Metal on taiten tehtyä laatuanimaatiota, jossa ei pyritä erityisesti ”helppouteen” saati luonnollisuuteen.

Tarinoita yhdistävä tekijä on Loc-Nar, vihreänä hehkuva pallo johon tiivistyy ”kaikki maailman paha”.  Käytännössä se on tekosyy monenlaiselle tieteisfantasialle, jossa väkivalta ja seksi saavat velloa. Elokuvan episodit sijoittuvat pääosin avaruuteen tai scifistiseen tulevaisuuteen, mutta ne ovat lopulta silkkaa fantasiaa. Heavy Metal on teinipoikain voimafantasia par excellence. Sen kertomusten miehet ovat altavastaajia, joista tulee sankareita – ja naiset lähinnä saatavilla olevia isoja rintoja. Kuitenkin elokuvan keskeisin – ja viimeisin – jakso keskittyy naissankariin, joka vähäpukeisuudestaan huolimatta on koko kimaran suvereenein hahmo. (Toki vahva naissankarikin voidaan nähdä fetisistisenä objektina.)

Jos pystyy jättämään huomiotta Heavy Metal keskenkasvuisen tarinamaailman, se tarjoaa paljon häikäisevää. Visuaalinen ilme pohjaa alkuperäiselle sarjakuvataiteelle. Varsinkin Moebius leimaa kokonaisuutta alku- ja loppuepisodeillaan, mutta väliin mahtuu myös Richard Corbenia, Bernie Wrightsonia ja Angus McKieta. Musiikin luulisi nimen perusteella olevan heviä ja metallia. Kyllähän mukana on monta aikakautensa raskasta rock-yhtyettä, mutta erityisen metallinen soundtrack ei ole. Valtaosan aikaa soi Elmer Bernsteinin orkesterimusiikki. Blue Öyster Cultilla olisi ollut elokuvaan useampikin kappale, mutta mukaan pääsi ainoastaan yksi – joka sekään ei alun perin liittynyt Heavy Metaliin mitenkään.

Alain Corneau:; Kaikki elämän aamut

Elokuva on keino säilyttää musiikki – muiltakin osin kuin vain äänen verran. Alain Corneuan elokuva Kaikki elämän aamut (Tous les matins du monde, 1991) tekee sen mahdollisimman kauniisti. Pascal Quingnardin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva kertoo barokkisäveltäjien Monsieur de Saint-Colomben ja Marin Marais’n suhteesta. Edellinen on menettänyt vaimonsa ja jäänyt kahden lapsen kasvattajaksi. Musiikki ja viola da gambaon ainoa keino tavoittaa kuollut vaimo ja saada tyttäret osaksi omaa elämää, ylipäätään hengittää tässä vajavaisessa maailmassa. Jälkimmäinen –tarinan kertoja, vanhoilla vuosillaan – on nuori pyrkyri, joka haluaa olla Jotain. Äänenmurros vie paikan lapsikuorossa, gamban avulla hän saavuttaa aseman kuninkaan kamariorkesterissa.

Samaan tapaan kuin musiikki on korkeampi itseilmaisun keino tarinan hahmoille, on näyttelijäntyö heidän esittäjilleen. Jean-Pierre Marielle Saint-Colomben roolissa on uskomaton osoitus läsnäolon taiteesta. Hänen hahmonsa ei puhu monta vuorosanaa, mutta hänen kehonkielensä kertoo valtavia asioita. Ikävä vaimoa, lapsia kohtaan tunnettu rakkaus, joka ei kykene saamaan ääneen lausuttua muotoa, inho, viha ja luopumus – kaikki heijastuvat pienistä liikkeistä kasvoilla ja gamban kaulaa hyväilevissä sormissa. Melkein yhtä kaunis on katsella Gérard Depardieu Marais’na – ja kuulla, sillä Marais’n ääni on koko elokuvan ajan läsnä kertojana.

Ranskalainen taito tehdä epookkielokuvaa on hämmästyttävä. 1600-luvun lopun maalaismaisema hehkuu niin vihreänä luontona kuin kynttilänliekin valaisemina sisätiloina. Dialogi on lähinnä vivahteita varten, musiikki niin oleellinen osa tarinankerrontaa, ettei sen läsnäoloa unohda hetkeksikään. Audiovisuaalinen maailma on yhtenäinen, meditatiiviseen kauneuden kehään kutsuva, samaan aikaan pakahduttavan vahva ja surumielisyyden rajoilla tasapainoileva.

Corneaun ohjaus on näkemyksellistä, hallittua. Kaikki elämän aamut on kuvaksi tullut romaani samaan tapaan kuin Kubrickin Barry Lyndon mutta hengittäen, rakastuen ja pettyen – ei ainoastaan tietoisesti ajatellen ja näyttäen. Se on fyysinen niin kuin on musiikkikin soittajalleen, jonka jokainen sisäänhengitys sisältää merkityksen.

Joel Coen: Voi veljet, missä lienet?

Coenin veljesten Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) muistetaan lähinnä musiikistaan. Ja ihansyystä: se palautti Yhdysvaltain etelävaltioiden kansanmusiikin jälleen kollektiiviseen (länsimaiseen) muistiin. Muutoin elokuva ei ole ihan niin selvä tapaus.

Voi veljet on yhdistelmä monenlaista perinnettä. Sen tarina kertoo kolmesta vankikarkurista 1930-luvun Mississippistä. Yksi heistä, Ulysses McGill, on houkutellut muut mukaansa etsimään ”aarretta”, jota ei todellisuudessa ole. Kyse on lopulta yrityksestä estää hänen lastensa äitiään avioitumasta toisen miehen kanssa.  Tämä on yksi taso. Toinen taso on klassisen Odysseia mukailu: matkallaan Ulysses kohtaa niin seireenimäisellä laulullaan houkuttelevia naisia kuin yksisilmäisen raakalaisen. Kolmas taso on nostalginen etelävaltioiden romantiikka kaikkine symboleineen: on uskonnollista radiokanavaa, on mustaa blues-kitaristia tienristeyksessä tekemineen sopimuksineen paholaisen kanssa, on Ku Klus Klania ja monen monta hirttosilmukkaa. Ja sitten on neljäs taso: ylistyslaulu etelän musiikille siinä missä The Blues Brothers oli pohjoiselle, modernimmalle bluesille.

Coenit ovat sikäli taitavia elokuvantekijöitä, että he saavat hyvinkin eripariset ideat toimimaan yhdessä, ainakin pinnallisella tasolla. Voi veljet toimii siinä missä The Big Lebowski tai The Ladykillers – ne kaikki näyttävät hyvältä ja tarjoavat tarpeeksi kiinnittymiskohtia kulttuurinsa tuntevalle katsojalle. Ne eivät kuitenkaan kouraise katsojaa samaan tapaan vatsanpohjasta kuin heidän parhaat elokuvansa. Voi veljet on kaunis katsella, hyperaktiivinen kallonpohjan kutittelija, mutta se ei lopulta anna paljoakaan, jos sen pintaa alkaa raaputtaa tietoisesti. Elokuvan tarina on yksinkertainen, ja intertekstuaaliset viitteet ovat kepeitä. Musiikki on hyvää, mutta mitä sitten? Samaan tapaan Roger Deakinsin kuvaus on kaunista, mutta kellertäväsävyinen värimääritys tuntuu lähinnä ällöttävältä.

Luettua: heinäkuu 2026

Mikko Samulinen: Ilmasilta. Hiljaisen joen aave. Helsinki 1977: Suuri Nuorten Kirjakerho. 116 [+ 2] s.

Vuonna 1977 Suuri Nuorten Kirjakerho julkaisi samoissa kansissa kaksi Mikko Samulisen ensimmäistä romaania. Ilmasilta (1969) ja Hiljaisen joen aave (1971) liittyvät toisiinsa, koska niissä seikkailee sama poikajoukko, mutta tarinoina ne ovat keskenään varsin erilaiset. Verrattain varhain kuollut Samulinen kirjoitti tiiviin uransa aikana lasten- ja nuortenkirjallisuutta mutta myös muutaman oikein mainion aikuisten kirjankin.

Kummankin romaanin päähenkilöinä on neljän pojan joukko. Vaikka heillä on korostuneet henkilökohtaiset ominaisuutensa, jotka erottavat heidät toisistaan, ei Samulisen porukkaa muodosta aivan niin kärjistetyn tyypitellyt hahmot kuin yleensä tämän kaltaisissa poikakirjoissa. (Olkoonkin että yksi pojista on saanut lempinimensä, koska muistuttaa ulkonäöltään Alkon pääjohtaja K.-A. Fagerholmia!) He ovat melko tasaväkinen katras, eikä edes selvää johtajahahmoa ole.

Ilmasilta kertoo, kuinka poikajoukko pääsee jyvälle huumekaupasta, joka on käynnissä heidän naapurustossaan. Alkusysäyksenä on tajuttomana löytyvä nuori nainen, jonka taskut pojat kollaavat kaikessa rauhassa mutta josta he eivät ilmoita poliisille, koska siitä koituisi vain ongelmia! Uhkarohkeuden, vapaan liikkuvuuden ja parin lajityypille ominaisen tee–se–itse-keksinnön avittamana he ratkaisevat, millä keinoin huumeliigan onnistuu kuljettaa nappeja ulkomailta kylille myyntiin.

Hiljaisen joen aaveessakin ratkaistaan mysteeriä, mutta teoksen laji on rikoskertomuksen sijasta jossain kummitus- ja eräjutun välimaastossa. Pojat ovat lähteneet telttailemaan johonkin salomaille, mutta siellä he kohtaavat asioita, jotka saavat heidät epäilemään yliluonnollista. Kauhutehoja ei yritetä luoda, mutta vaikka lukija luottaisikin siihen, että poikien epäilemälle aaveelle on arkisempi selitys, onnistuu tarina luomaan miellyttävän salaperäisen tunnelman.

Samulisen suurin vahvuus on taitava kielenkäyttö. Dialogi on nasevaa, ja muutamat kuvaukset ovat iskeviä. Kieli nostaakin nämä romaanit tavanomaisen poikakirjallisuuden yläpuolelle. Edes muutamat kirjoitusaikaansa sidotut slangi-ilmaukset eivät tunnu erityisen häiritseviltä. Sen sijaan ensimmäisen kirjan aloitus on turhan tymäkkä nykyään: kahdella ensimmäisellä sivulla ehditään kommentoida yhden pojan äidin lihomista, kuvata leikkisää parisuhdeväkivaltaa ja heittää eräs n-alkuinen sana.

Markus Harju & Samuli Antila (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoo 2013: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 180 s.

Espoon scifiseura ESCin julkaisema novelliantologia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita on kenties eniten koulussa lukemani kirja. Sen sisältämistä novelleista nimittäin kolme on kuulunut jo pitkään valikoimaani, kun luen ja luetutan kasiluokkalaisille kauhua ja fantasiaa. Ne ovat myös niitä harvoja kertomuksia, joista oppilaani ovat aina pitäneet.

Markus Harjun ja Samuli Antilan toimittama Ken vainajia muistelee on URS-liikkeen (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) kirjoittajien kokoelma, joka – kuten alaotsikko paljastaa – koostuu suomalaisesta mytologiasta innoituksensa saaneista novelleista. Osassa ollaan hyvin lähellä alkuperäistä tarinamaailmaa, kuten kaukaiseen pseudo-Suomeen sijoittuvassa Mixu Laurosen tarinassa; sokeasta šamaanista, Kontiaisesta kertova fantasiadekkareitten sarja on muuten sellainen, joka aina silloin tällöin toistuu lukulistoillani. Toisaalta mytologia saattaa myös limittyä nykyajan kanssa, niin kuin käy Jussi Katajalan tarinassa eristäytyneestä miljonäärimaahisten suvusta.

Nyt uudellakin lukukerralla antologian kirkkaimmilta hetkiltä tuntuivat vanhat valintani. Shimo Suntilan Sauna on jokseenkin täydellinen raapale; yhden tilanteen novelli kertoo niin paljon laajemman tarinan kuin mihin sen sadan sanan luulisi riittävän. Anne Leinosen niminovelli sen sijaan on herkänhaikea kummitustarina muistista ja muistoista – yllättävä ja kaunis niille oppilaillekin, jotka jaksavat lukea sen ajatuksella loppuun. Samuli Antilan Rajat on puolestaan kauhistuttava kertomus henkimaailman rajapinnasta tuotuna maailman arkisimmalle näyttämölle: raksalle. Samalla se tuo moderniin kirjallisuuteen kansanperinteen rajahuutajahahmon. (Kaseja kertomuksessa häiritsee lähinnä jatkuva tupakointi.)

Näiden kestosuosikkien lisäksi pidin paljon Mari Saarion pitkästä novellista, jossa agraari-Suomeen vaivihkaa siitetään uutta messiasta. Maa ei kuitenkaan ole vielä valmis siihen. Maaseuturomanttisen kuvaston yhdistäminen fantastiseen ainekseen, joka saattaa mennä tarkkaamattomalta lukijalta jopa kokonaan ohi, on tyylikäs taidonnäyte. Yhtään huonoa tekstiä teoksessa ei ole, ja siksi pidänkin sitä eräänä onnistuneimmista URS-kokoelmista.

Leena Krohn: Viimeinen kesävieras. Kertomuksia ihmisten ilmoilta. Helsinki 1974: Tammi. 85 [+ 2] s. Leija-sarja

Leena Krohnin monipuolinen ura on koko ajan liikuskellut hämärillä rajaseuduilla: kirjallisuuslajien ja lajityyppien rajat hämärtyvät yhä uudestaan, samoin lasten- ja ns. aikuistenkirjallisuuden. Alkuun häntä luettiin nimenomaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Jälkiviisas näkee, ettei asia ole ihan niin yksiselitteinen, kuten osoittaa Krohnin kolmaskin teos, Viimeinen kesävieras.

Äkkivilkaisulta Viimeinen kesävieras on kokoelma satuja. Valtaosa sen 12 tekstistä on ainakin tyyliltään satuja. Kerronta on näennäisen yksinkertaista ja keskittyy lähinnä pintatason tapahtumiin. Kuitenkin lähes aina kertomuksessa piilee elementti, joka ei tunnu enää pelkästään sadulta. Esimerkiksi Taikurin murhe kertoo miehestä, joka on hullaantunut taikureista mutta pettyy, kun hänelle paljastuu että taika onkin pelkkää sorminäppäryyttä. Lopussa kuitenkin saavutetaan ihmeen tuntu, joka metafyysisyydessään ylittää sadun konventiot. Maailman yksinkertaisen temppu puolestaan kertoo liki toimintakyvyttömästä miehestä, joka on tottunut siihen, että muut tekevät asiat hänen puolestaan – opettavaisuuden sijasta sävy on ironinen.

Selvimmin kertomusten typistäminen ”vain” saduiksi kyseenalaistuu selvimmin kolmen viimeisen kohdalla. Saaristo-Suomeen sijoittuvat tarinat eroavat muusta kokoelmasta selvästi novellimaisemalla tyylillään. Maailmanlopun saari voisi melkein olla maagista realismia, mutta Kuu paistaa Katkuruun on ihan ehta kummitusjuttu. Myös teoksen aloittava allegorinen Morsian on pikemminkin genrenovelli kuin satu.

Viimeisen kesävieraan ainoa selvä heikkous on sen muutamaan kertaan pinnalle nouseva raskasotteinen saarnaavuus. Kun kertomuksissa käsitellään ympäristöteemoja tai vanhan maailman väistymistä ”edistyksen” tieltä, Krohninkaan kynä ei ole se kaikkein kepeäpiirtoisin. Tarinoista Akka ja myrkkyruisku ja Kylä joka valitsi köyhyyden puuttuu yllättävyys ja silmänisku, joka nostaisi ne tarkoituksellisuutensa yläpuolelle.

Maininnan ansaitsevat useat runot, joita kertomukset sisältävät. Yksi kirjan teksteistä onkin silkka runo. Krohn ei ole näissä säkeissään erityisen hienovarainen lyyrikko, mutta proosakertomuksen seassa hänen runonsa puolustavat paikkaansa.

Arthur Conan Doyle: Western Wanderings. The Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin ilmestynyt The Cornhill Magazinessa, tammi–huhtikuu 1915; kirjana New York 1915: George H. Doran.

Vuonna 1914 Arthur Conan Doyle kutsuttiin Kanadaan tutustumaan vasta avattuun Jasperin kansallispuistoon. Moderni Kanada oli tuolloin vielä melko nuori ja vasta kasvamassa; itsenäinenkään se ei ollut vaan yhä tiukasti osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Doyle matkustikin maassa tuoreita rautatiereittejä myöten ja näki keskeneräisen maan kehityksen eri vaiheita. Havainnoistaan hän kirjoitti brittiläiseen The Cornhill Magazineen neliosaisen artikkelisarjan, joka julkaistiin myös omana niteenään ja jonka osia Doyle käytti myöhemmin muistelmiensa osana.

Western Wanderings -otsikon alla ilmestyneissä teksteissään Doyle kuvaa matkaansa sekä tekemiään havaintoja Kanadan nykyisyydestä ja arveluitaan sen tulevaisuudesta. Hänelle Kanada on hyvin vahvasti britti-imperiumin kaukainen kulmaus mutta samalla myös kiehtova liudentuma emämaasta kohti Yhdysvaltoja. Hän näkee Pohjois-Amerikan tulevaisuuden kahden suuren maan yhteistyönä mutta ei pysty kuvittelemaan, miksi Kanada haluaisi kuitenkaan irrottautua ja itsenäistyä Britanniasta. Tämä on aivan luonnollinen otaksuma, koska juuri ennen hänen matkansa ajankohtaa Kanada oli ottanut vastaan valtavia siirtolaismääriä emämaasta ja imperiumin taloudellinen tuki oli elinehto Kanadan kasvulle.

Joka tekstissään Doyle keskittyy johonkin yksittäiseen ilmiöön, jonka kautta tarkastelee Kanadan erityispiirteitä ja etenkin eroja Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen niistä on kaikista puhtain matkakertomus. Siinä Doyle pysyttelee vielä rajan eteläpuolella ja kuvaa kohtaamiaan sisällissodan muistumia. Myöhemmin käsitellään paitsi talouskasvua ja luonnonpuistoa myös esimerkiksi vankeinhoitoa, laiva- ja junaliikennettä, uskontojen rinnakkaiseloa ja hieman alkuperäiskansojen asemaakin. Viimeksi mainitusta Doyle ei saa jälkipolvien silmissä erityisen paljon kiitosta.

Matkakertomuksena Western Wanderings jättää toivomisen varaa. Doylen etuoikeutettu vastaanotto ja kohtelu eivät päästä häntä näkemään todellista maata. Sen sijaan hänen näkökulmansa muovautuvaan Kanadaan ja aikakauden kehitysuskoon juuri ennen maailmansotaa on arvokas. Taitavana kielenkäyttäjänä hän pystyy pukemaan sanoiksi hyvin epämääräisen rakennusvaiheen.

V. Arti: Etelämeren salaisuus. Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Helsinki 1945: E. Viljanteen kirjakauppa ja kustannusliike. 145 [+ 1] s. – Teoksen aiemmat laitokset ilmestyneet nimillä Salaperäinen kaupunki ja Salaperäinen saari.

V. Artin eli Kaarlo Valveen romaanin Etelämeren salaisuus julkaisuhistoria on monipolvinen, mutta viimeisen laitoksensa se sai vuonna 1945 E. Viljanteen kustantamana kirjana. Tarina oli ilmestynyt aiemmin peräti kahdella eri nimellä, ja myöhäisimpään versioonsa sitä oli laajennettu. Etelämeren salaisuus on aikakaudelleen harvinainen suomalainen scifi-romaani, joka on mieluummin filosofinen kuin poliittinen (toisin kuin harvat muut vuosisadan alkupuoliskon kotimaiset tieteisromaanit).

Etelämeren salaisuus on seikkailukertomuksen asuun puettua yhteiskunnallista pohdiskelua. Sen lähtökohta on pienenpienen planeetan putoaminen Tyyneen valtamereen. Merenpinnan yläpuolelle jääneeseen osaan haaksirikkoutuu eräs japanilainen, joka alkaa tutkia outoa ”saarta”. Paljastuu, että sen sisäpuolella on toimiva kaupunkiyhteiskunta ja että sitä asuttavat monenmoiset, telepatiaan kykenevät olennot. Suuri osa teoksesta menee uutta kulttuuria ihmetellessä. Valve onnistuu luomaan melko hyvin maailman, joka tuntuu riittävän erilaiselta kuin ihmisten oma mutta kuitenkin sopivalta osin tuttuna. Hän selittää samankaltaisuudet elämään kuuluvana, vääjäämättömänä kehityssuuntana. Vaikka planeetan asukit ovat selvästi epäinhimillisiä, on heilläkin kielensä, uskontonsa ja yhteiskunnalliset luokkansa. Aluksi maahisiksi nimettyjen olentojen maailma vaikuttaa meikäläistä kehittyneemmältä, mutta pian pinnan alta paljastuu tuttuja säröjä. Luokkarakenne ei esimerkiksi ole kaikille reilu, ja olentojen mysteeriuskonto näyttäytyy ihmissilmiin massoja kontrolloivana teatterina. Uskonnollisten menojen kuvaus onkin yksi romaanin huippuhetkistä.

Valve välttää ihailtavan hyvin turhan toiminnallisuuden, joita tällaisiin kertomuksiin niin usein suotta sisällytetään. Oikeastaan ainoa action-jakso on lopun pelastautuminen uppoavalta planeetalta. Sen epätoivoisuus onkin sitten varsin vaikuttavaa. Ainoa irrallisen tuntuinen osa Etelämeren salaisuutta on teennäinen romanssintynkä päähenkilön ja toisen haaksirikkoisen välillä. Sekin saa silti painoarvoa viittauksillaan japanilaisen miehen ja englannittaren välisen suhteen mahdottomuuteen, mikä korostaa analogisuutta muukalaisten ja ihmisten maailmojen välillä.

[Jyrki Pitkä:] Kauhun ja himon ostari. Hahlokallion ostoskeskukseen liittyviä kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja. Osa 1. [Helsinki 2024:] Jyrki Pitkä. 38 [+ 2] s. Painos 150 kpl.

Kauhugenren ja huumorin välillä on tunnetusti vahva side. Tiedetään, että kauhuelokuvan ei tarvitse mokata paljoakaan, kun se jo muuttuu tarkoituksettomaksi komediaksi. Sen sijaan tarkoituksellinen (onnistunut) kauhukomedia on paljon vaativampaa, ja kirjallisuudessa hauska horror tuntuu olevan vielä vaikeampi yhdistelmä. Yleensä yrittäjä kompastuu jo lähtökohdissaan: huumori ei saa olla liian päällekäyvää, kauhuelementit eivät saa olla liian itsetarkoituksellisia ja kielenkäytön on oltava kohdillaan.

Jyrki Pitkän vihko Kauhun ja himon ostari on ottanut haasteen vastaan ja onnistuukin melko hyvin. Se esittäytyy kokoelmana ”kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja”, jotka liittyvät Vantaan Hahlokallion ostoskeskukseen. Koko miljöö on tietenkin keksitty, eikä julkaisun sisältökään yritä erityisemmin uskottelemaan olevansa todellista folklorea. Sen tekstit on kyllä laitettu monen eri ihmisen nimiin, mutta ne ovat tyyliltään hyvin selvästi fiktiivisiä, kirjallis(uudellis)ia kertomuksia tai runoja. Vain parissa tekstissä on hiukan jutusteleva, ”muistaakseni”-tyyppinen kerronta.

Mutta tarinat – jopas jotakin! Ne ovat visvankatkuisen lihallisia, ihastuttavan makaabereja, sairaalloisen kehollisia. Ostoskeskus pitää sisällään monenlaista irvokasta, joka usein kohdistuu ihmiskehon (tai muun solumassan) rajojen rikkomiseen, raastamiseen, muuntamiseen, hyödyntämiseen tavoin, joihin sitä ei ehkä ole tarkoitettu. On perinteistä irtopäätä mutta myös paiseista automaattia, lypsettäviä hyönteisten peräaukkoja, kehon täyttävää sienirihmastoa ja madonmunien täyttämiä jalkovälejä.

On ihan lukijan henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni, pitääkö kertomuksia hykerryttävinä vai vastenmielisinä. Oma lukutapani lienee selvä, mutta silti eniten mieleeni on kokoelman niukimmin irvokas teksti, painajaismainen todellisuusluuppi betoniladosta ja siellä tapahtuneesta väkivallasta. Sen sijaan selvästi heikoimmin onnistuvat runot, joissa kyllä on samaa raadollisuutta kuin proosateksteissä mutta jotka jäävät selvästi pinnallisemmiksi. Kokonaisuuden osina ne kuitenkin puoltavat paikkaansa.

Kauhun ja himon ostari on ”osa 1”. Jäämme luonnollisesti odottamaan limasekainen vaahto suupielistä pursuten jatkoa.

Olli Korjus: Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta. Jyväskylä 2008: Atena Kustannus. 391 s.

Kirjassaan Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta Olli Korjus käy läpi sisällissodan aikaisia tapahtumia Haminassa ja haminalaisiin liittyen. Koska ainuttakaan taistelua ei Haminassa käyty, on tapahtumien läpikäynti hieman erilaista kuin mihin yleensä sisällissotakirjallisuudessa yleensä keskitytään. Valokeilaan asettuvat korostetusti yksilöt, mihin teoksen alaotsikko viittaakin. Korjus esittelee likipitäen kaikki haminalaisiksi tai vehkalahtelaisiksi Sotasurma-projektissa merkityt henkensä menettäneet. Samalla ruopataan hieman myös lähialueiden vaiheita. Paavo Haavikon Kekkoselle kirjoittama ”pääpunaisten” teloituskin saa käsittelyn.

Korjus ei ole koulutettu historioitsija, mutta hänen otteensa on vankka ja osaamisensa laajaa. Yksityiskohtien runsaus, käsittelyn johdonmukaisuus ja valistuneisuus aiheesta ovat vaikuttavia. Toisaalta hänen näkökulmansa on avoimesti punainen, mitä akateeminen tutkija tuskin myöntäisi (valkoisuus sen sijaan ei tunnetusti ole ollut takavuosina mikään ongelma). Korjuksen isä kuului 1918 punaisten riveihin, ja kirjassa pyritään kirjoittajan mukaan oikomaan aiemman tutkimuksen punaisiin kohdistuneita väitteitä. Tämä kieltämättä saa lukijan olemaan koko ajan kriittisesti varpaillaan, mutta se ei yleensä ole paha juttu tietokirjallisuuden ääressä.

Hamina 1918 ei etene kronologisesti eikä esimerkiksi henkilö tai kylä kerrallaan. Sen sijaan sota-aikaa käydään läpi aiheittan; esimerkiksi kummankin puolen harjoittamaa terroria perataan omissa luvuissaan. Ratkaisu on ymmärrettävä, ja siinä on puolensa. Näin saadaan aikaan selvempiä kokonaisuuksia, jotka paljastavat säännönmukaisuuksia ja tapahtumien suhteita. Toisaalta kronologinen heittelehtiminen aiheuttaa helposti sekaannuksia, etenkin jos sodan yleiset vaiheet eivät ole kovin tarkkaan tiedossa. Vaikka Hamina 1918 on periaatteessa populaari tietokirja, se ei tee sisältöään helposti lähestyttäväksi, elleivät taustatiedot ole kunnossa.

Kirjan lukeminen on herättelevää näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensäkin jälkeen. Esimerkiksi Korjuksen esitellessä ja pohtiessa sodan syitä ja taustoja moni asia tuntuu pelottavan ajankohtaiselta: työnantajien haluttomuus maksaa kunnon palkkoja, sekatyömiesten leimaaminen loisiksi, epäreiluiksi koetut kiristykset lakeihin… ja tietysti vieraiden valtojen politiikka maailmansotineen.

Linda Rantalainen: Jos minä en sinua saa. Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus. [Helsinki] 2023: Deadline Kustannus. 224 s.

Linda Rantasen Jos minä en sinua saa edustaa modernia, kevyttä rikosaiheista tietokirjallisuutta, jota on helppo lukea (ja kai kuunnella) pienissä paloissa ilman sen suurempaa syventymistä. Aihe ei toki ole lainkaan kevyt, sillä Rantasen teoksen alaotsikkona ja aiheena on ”Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus”.

Kirja esittelee seitsemän kotimaista murhaa tai tappoa, jotka ovat tapahtuneet pääosin 2010- ja 2020-luvuilla, joskin vanhin rikos on vuodelta 1997. Näiden lisäksi käsitellään lyhyesti muutama muu tapaus, joissa on kyse alaikäisistä tekijöistä tai vainoamisesta. Yhteistä kaikille on, että rikoksen motiivina on ollut mustasukkaisuus. Uhrit ovat pääosin joko parisuhteen toisia tai (kuviteltujakin) kolmansia osapuolia, ja tekijät yhtä lukuun ottamatta miehiä.

Tänäkin vuonna vastaavan kaltaisia rikoksia on Suomessa tehty luvattoman suuri määrä, joten Rantasen teos käsittelee paitsi ajankohtaista myös tärkeää aihetta. Valitettavasti kirjan anti jää lopulta melko ohueksi. Tuntuu kuin ajatuksena olisi ollut tehdä jonkinlainen mustasukkaisuussurmien mixtape; kerätä sopivan monipuolinen esimerkkien sarja samoihin kansiin. Rikokset käydään läpi tarinamuodossa, eikä niitä juurikaan pohdita. Syvyyttä ja näkökulmaa tuomaan – ja jotta voisi puolustautua sosiaalipornosyytteitä vastaan? – tekijä on haastatellut joukkoa muun muassa psykologeja ja psykiatreja, jotka ovat yleensä työskennelleet rikollisten kanssa. Haastatteluissa on runsaasti hyvää asiaa, mutta kokonaisuus jää ikään kuin pitkitetyksi Hesarin Kuukausiliitteen artikkeliksi. Asiasisältö jää lopulta melko pinnalliseksi.

Hieman hassulta tuntuu tapa muuttaa kertomusten henkilöiden nimet. Käytänne on tietenkin perusteltu uhrien tapauksessa, mutta varsinkin rikoksistaan tuomittujen rikollisten kohdalla se tuntuu lähinnä sievistelyltä. Nimet ja usein kuvatkin nimittäin löytyvät yhdellä yksinkertaisella Google-haulla.

Ilmiönä tämänkaltaiset mustasukkaisuus- ja kunniasurmat ovat kauhistuttava. Niiden syyt ovat syvällä ihmisen kasvuvaiheessa ja kasvatuksessa, monesti myös kulttuurissa johon on kasvettu. Huolestuttavaa on, että tämänkin kirjan rikollisista ainakin yksi saalistaa tiettävästi tälläkin hetkellä pitkin sosiaalista mediaa.

Jyrki Pitkä: Valaankesyttäjä. Helsinki 2026: Tajunta Media. 91 s. Kuv. Jyrki Pitkä.

Ihmiskunta on kitkenyt itsestään seksuaalisuuden. Kun rinnakkaistodellisuudet avautuivat ihmisille, heitä oli helppo käyttää muukalaisten synnytysalustoina. Kyse on siis ratkaisevasta olemassaolon kysymyksestä. Tämä on premissi Jyrki Pitkän tiiviissä romaanissa Valaankesyttäjä (Tajunta Media, 2026). Poikkeuksia kuitenkin on yhä – seksuaaliviettinsä säilyttäneet yksilöt joko tuhotaan tai sitten heistä tulee pappislahkoa, inkvisiittoreita jotka ovat vastuussa irstailijoiden tuhoamisesta.

Valaankesyttäjän päähenkilö on Vy, vieteiltään poikkeava siivoaja. Hän on lapsesta asti halunnut tulla niin sanottujen avaruusvalaiden, valtavien uhanalaisten olentojen kesyttäjäksi, johon asemaan hyvin harva kykenee nousemaan. Yhden yön insektoidijutun vuoksi hän joutuu inkvisition tähtäimeen, ja hänen peräänsä lähetetään arvonnousua ja sen myötä perheenlisäystä kärkkyvä Prrhan.

Harvoin minkään kirjallisen teoksen vakava ja satiirinen aines on niin tasapainossa, että kumpi tahansa lukutapa tuntuu oikealta ja nautittavalta. Valaankesyttäjän voi lukea ivallisena uskonnollisen kiihkoilun ja seksuaalipaniikin kuvauksena. Sen yksityiskohdissa on paljon humoristista, etenkin jos pystyy suhtautumaan lihallisiin asioihin – niin seksiin kuin väkivaltaan – huvittavina. Toisaalta tarina on myös aidosti ajatuksia ja tunteita herättävä. Vaikka esimerkiksi inkvisiittorin hahmo on irvokkuudessaan liioiteltu, hän ei ole kovin kaukana meidän maailmamme fanaatikoista. Toisaalta kertomuksen lopetus on lähes katarttinen.

Aiheensa vuoksi Valaankesyttäjä sisältää muutaman voimakkaan seksikohtauksen. Mistään jynkystä saati erotiikasta ei ole kyse. Pitkä onnistuu vieraannuttamaan seksin myös lukijalle niin, että se tuntuu yksinkertaisesti vieraalta (mikä saattaa johtua myös minusta lukijana). Kuvauksissa on jotain sellaista, mihin yleensä pystytään lähinnä sarjakuvissa ja animaatiossa.

Valaankesyttäjä on varmasti kirjoitettu, ja sitä on nautinto lukea. Sen toiminta saattaa rakentua yksinkertaisten takaa-ajon ja kotimatkan trooppien ympärille, mutta se käsittelytapa on hyvin omalaisensa. Maailma tuntuu kokonaiselta, vaikka tarina näyttääkin siitä vain pieniä paloja.

Katsottua: kesäkuu 2026

Park Chan-wook: Lady Vengeance. John Boorman: Syvä joki

Eteläkorealaisen Park Chan-wookin Lady Vengeance (친절한 금자씨, 2005) käsittelee kostoa, armoa ja virheiden hintaa. Parkin kolmas kostoelokuva kertoo naisesta,, Geum-jasta, joka on pakotettu ottamaan lapsensurman nimiinsä. Hän istuu tuomionsa ja samalla suunnittelee kostoa. Elokuvan alkupuoli on huikeaa kerrontaa, jossa katsojaa pidetään koko ajan varpaillaan. Geum-ja ei ole ainoa vankilassa istuva nainen, mutta hän auttaa hymyillen ja sädehtien niitä, jotka apua tarvitsevat. Kaiken takana on kuitenkin suunnitelma kostosta, joka pikku hiljaa avautuu katsojalle. Mutta kun varsinainen koston aika tulee, suunnitelma ei päde. Lady Vengeance ei ole mikään Kill Bill; turha odottaa lopputaistelua. Sen sijaan elokuvan rytmi ja sävy rauhoittuvat, synkkenevät. Kosto ei ole leikin asia, vaikka Park ripotteleekin mustaa huumoriaan pitkin matkaa. Lopetus on karmeudessaan katarttinen ainakin monelle henkilöhahmolle. Katsoja ei ole ihan niin myyty haikeuden edessä, koska alkupuolisko on niin energisesti latautunut. Yritys on kuitenkin kiitettävä.

1960- ja 1970-lukujen vaihde oli parasta aikaa Hollywoodille vuosikymmeniin. Hayesin koodisto oli saanut väistyä, mutta tuleva siloiteltu spektaakkeliaikakausi ei ollut vielä koittanut. John Boormanin ohjaama, James Dickeyn romaaniin perustuva Syvä joki (Deliverance, 1972) osuu tuohon aikaan. Neljä kaupunkilaista liikemiestä lähtevät melomaan jokea, joka on piakkoin jäämässä tekoaltaan alle. Matkallaan he kohtaavat pari paikallista Appalakkien asukasta ja joutuvat taistelemaan hengestään. Upeasti kuvattu elokuva ei ole muutoin kaunista katseltavaa. Se muistetaan parhaiten paitsi musiikistaan myös kohtauksesta, josta yksi mieshahmoista raiskataan "kiljuen kuin sika". Syvä joki yrittää sanoa jotain painokasta, mutta sanottava katoaa jonnekin kauniiden maisemien ja survivalistisen kauhun kuvastoon. Silmiään pyörittelevä Jon Voigt tai machismoa henkivä Burt Reynolds eivät herätä sympatiaa. Syvä joki on ahdistava elokuva, mutta ei aina niistä syistä, joist tekijät sen ajattelivat olevan.

 

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Lapatossu. Orvo Saarikivi: Särkelä itte. Jorma Nortimo: Takki ja liivit pois!

Komedia on kumma elokuvan lajityyppi. Toisaalta se kestää aikaa tavattoman hyvin, kun kyse on yksinkertaisesta fyysisestä huumorista – Chaplinin kevytväkivalta tai Laurelin naamanvääntely toimivat edelleen ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Verbaalinen komedia sen sijaan on useammin riski: vitsit vanhenevat, yleisön maku muuttuu nopeasti ja huumorin rytmi elää koko ajan. Suomalaisen studiokauden komedialla ei ole kovin hyvä jälkimaine. Se nojautuikin vahvasti kepeään teatteriperinteeseen, jossa huumori syntyy toisaalta nokkelasta dialogista ja hauskoista tilanteista, jotka nykykatsojalle voivat tuntui jo kovin kaukaisilta ja vierailta.

Kansantarinoiden lupsakka töittenvieroksuja Lapatossu siirtyi valkokankaalle vuonna 1937. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaaman elokuvan käsikirjoittivat Ensio Rislakki (eli Valentin) ja Ilmari Turja (eli Teini), joiden tulkinta Lapatossu-hahmosta oli tuleva se, jonka muistijälki olisi kestävin. Kaikkein tärkein osa oli kuitenkin roolia esittäneellä Aku Korhosella, jonka koomiset kyvyt edelleen pitävät Lapatossu-elokuvan katsomisen arvoisena. Eikä Korhonen suinkaan ole ainoa, vaikka yleensä ainoastaan hän saa kiitosta – oikeastaan jokainen elokuvan näyttelijä tekee mainion tyyppisuorituksen: aina varma Angerkosken pariskunta, aliarvostettu suomalaisen elokuvan kummajainen Kaarlo Kartio ja roolissaan suorastaan irvokkaaksi heittäytyvä Jorma Nortimo.

Roolittaminen onkin onneksi menetys, sillä käsikirjoitus ei sitä ole. Yksittäiset huulet ja gägit toimivat, mutta tarina on mitätön: Leskirouva ei halua rautatietä vedettävän maittensa kautta, minkä vuoksi työt seisovat ja topparoikka joutuu työttömäksi. Työstään kaikin voimin jo valmiiksi laistellut Lapatossu yrittää saada rouvan allekirjoittamaan luvat, jotta kaverit pääsisivät takaisin töihin. Apuna on niin naseva sanailu kuin erikoiset valepuvut. Sinänsä ihan kelpo komediajuoni ei kanna kokopitkän elokuvan ajaksi, ja tarina eksyykin loppupuolella irralliseen sirkusjaksoon, johon onneksi sentään kytketään leskirouvakin mukaan.

Särkän ja Norran ohjaus on sielutonta peruskauraa, jossa ei filmillisyyttä juuri näy. Lisäksi elokuvan rytmi on auttamattoman verkkainen, mikä vie naljailulta terää. Hieman kehiteltynä ja ronskimmalla otteella Lapatossu olisi voinut hyvinkin olla kestävä komediaklassikko.

Paljon paremmin ei pärjää Turjan näytelmään perustuva Särkelä itte (1947), jota niin aikalaisarvostelijat kuin Turja itsekin pitivät teatteriversiota heikompana. Aivan ilman meriittejä sekään ei silti ole, ja aivan kuten Lapatossun kohdalla myös Särkelä itte menestyy näyttelijöittensä osalta. Uuno Laakso nimiosassa ei ilmeisesti ollut sitä, millaiseksi Kansallisteatterin katsojat olivat Särkelänsä mieltäneet. Mutta jos jättää tällaiset vertailut sikseen, hän onnistuu vallan hyvin tärkeilevänä ja melskaavana tiilitehtaan johtajana. Tällä ei ole hyvää sanottavaa oikein kenestäkään (kylän lääkäriä lukuun ottamatta), kunnes hänen turhamaisuutensa hively ja kunnon kestitys korjaavat tilanteen. Laakson lisäksi on mainittava Korhonen, joka tällä kertaa on eksentrinen velkoja, sekä Arvo Lehesmaa, joka harvemmin sai valkokankaalla riittävästi aikaa todella loistaa.

Särkelä itte rakentuu vahvasti dialogin varaan. Rakenne toimii varmasti lavalla, mutta elokuvassa se tuntuu väkinäiseltä. Näyttelijät paikkaavat käsikirjoituksen puutteita parhaansa mukaan, mutta valitettavasti Saarikiven keinovalikoimaan ei kuulu muita tehokeinoja kuin suoraan kameraa kohti puhuvat henkilöhahmot. Kuten niin usein suomalaisen elokuvan kanssa on todettava, on Särkelä itte sympaattinen muttei paljon muuta.

Agapetuksen eli Yrjö Soinin näytelmään Onnellinen sankari perustuvan elokuvan Takki ja liivit pois! (1939) ohjasi oman käsikirjoituksensa pohjalta Jorma Nortimo. Aku Korhonen pääsee jälleen loistamaan suvereenisti hyväntahtoisen mutta pikaisesti tulistuvan lääkärin roolissa. Vaikka vastaanotollakin ollaan, kietoutuu tarina teatterin ympärille. Tohtorin tytär nimittäin haluaisi näyttämölle ja toimittaa salaa isältään tämän nuoruudessaan kirjoittaman näytelmän teatterinjohtajalle. Kuvioon kytkeytyy tietysti monta muutakin hahmoa, joiden tiet menevät ristiin rastiin ennen kuin lopussa löytävät sopuisat pääpisteensä.

Väärinkäsitysten komediaksi Takki ja liivit pois! on aivan kelvollinen – olkoonkin, että varsinkin alkupuolella Nortimon ohjaus ei ole aivan niin jouhevaa kuin tämäntyyppinen elokuva vaatisi. Yritystä siinä silti on, etenkin kun tavoitteet eivät ole olleet erityiset korkeat. Keveäelokuva saa lisäarvoa lyhyestä (joskin epätahtiin tanssitusta) balettikohtauksesta. Korhosen lisäksi luonnerooleissa nähdään Kaarlo Angerkoski sosiaalisesti kömpelönä professorina, Toppo Elonperä hienosti piirrettynä teatterinjohtajana sekä Kaarlo Kartio vääriin paikkoihin ilmestyvänä sähkömiehenä. Nuori Sirkka Sipilä varhaisessa roolissaan tohtorin tyttärenä ei vakuuta, mutta onneksi hän sai siihen vielä monta parempaa tilaisuutta.

Valentin Vaala: Vihreä kulta. Morsian yllättää. Linnaisten vihreä kamari

 Valentin Vaala on yksi suomalaista elokuvaa määrittelevimpiä ohjaajia. Hänen uransa ulottuu mykkäkaudelta liki studiokauden loppuun. Vaalan monipuolisuutta alleviivatkoon kolme sota-aikaa ympäröivää elokuvaa: Vuonna 1939 Vihreä kulta, Hella Wuolijoen näytelmän mukaan, on Lappiin sijoittuva kertomus kielletystä rakkaudesta. Vuorineuvoksetar haluaa takaisin kasvinseuduilleen ja saa siellä johdattajakseen metsänhoitajan, johon rakastuu. Kummankin porvarillinen elämäntilanne tulee tielle, mutta lopulta kohtalo on sovinnaisuuksia vahvempi. Linnaisten vihreä kamari (1945) perustuu Zachris Topeliuksen romaaniin ja kertoo kauhuromanttisen tarinan kartanosuvun salaisuuksista ja vuosisataisen perinnön vaikutuksesta jälkipolven naimakauppoihin. Siihen väliin osuu Morsian yllättää (1941), hollywoodilainen romanttinen hupailu.

Hanna Taini Vihreän kullan pääosassa on kuin kotimainen Greta Garbo; eteerinen, huokaillen hitaasti replikoiva, kohtalokas naishahmo, joka on valmis viemään pomonsa vaimon silkan vietin ja luonnonvalinnan vuoksi. Morsian yllättää -elokuvassa hän on altavastaava vamppihahmo, joka on valmis petkutukseen miehen vuoksi. Taini olisi ollut upea mykkäkauden vamppi, mutta äänielokuvassa hän on vain hiukan kömpelö femme fatale.

Olavi Reimas, Vihreän kullan jäyhä metsien mies, vaihtuu Morsiamessa opportunistiseen runoilijahahmoon. Edellisessä elokuvassa Reimaksen replikointi on lähes naurettavan pateettista, vaikka hänen hahmonsa onkin traagisen sympaattinen. Jälkimmäisessä hän on koominen nero par excellence.

Eine Laine ja Reino Valkama ovat loistava pari, ovat he sitten äiti ja poika (Vihreä kamari) tai mies ja vaimo (Morsian). Valkama varsinkin on revittelevä näyttelijä, milloin vain hänelle annetaan tilaisuus siihen. Laine puolestaan on varma luonnenäyttelijä.

Rauli Tuomi Linnaisten yhdessä pääosassa on vakuuttava. Mutta aivan yhtä vakuuttava on paljon vähemmälle huomiolle jäävä Kaija Rahola, joka niin Linnaisissa kuin Morsiamessa tekee herkän roolisuorituksen toista viulua soittavana tyttönä. Varsinkin edellisessä hän herättää sympatiat.

Ja Vaala. Hän on eleetön ammattimies, jonka valikoimaan eivät kuulu visuaalinen kikkailu tai omaleimaisuuden jäljet. Hän on parhaimmillaan rytmityksen mestari, joka tietää, kuinka elokuvakerronta etenee ja tarinaa on paras tuoda esiin. Vaikka seurapiirikomedia nopeine vaihdoksineen on hänen suvereeneinta alaansa, hän hallitsee monta muutakin genreä luontevasti.