Katsottua: huhtikuu 2026

Vittorio De Sica: Milanon ihme. Werner Herzog: Aguirre – jumalan viha

Vittorio De Sican Milanon ihme (Miracolo a Milano, 1951) on liki täydellinen yhdistelmä satumaista optimismia ja kirvelevää satiiria. Milanolaiseen hökkelikylään saapuu Candidelle vertoja vetävän myönteisesti kaikkeen suhtautuva nuorimies. Hän panee kurjaliston asiat uuteen kuosiin toiveikkuudellaan. Samalla irvaillaan porvarilliselle elämänmuodolle mutta osoitetaan myös yhteisön mahti. Kun joukko ryysyissään keskellä aaltopeltimajoja laulaa elämänsä ylistystä, siinä saa hollywoodilainen kaikein romantisointikin potkun perseelleen. Yltiöoptimismin pinnan alta kuplii silkkaa myrkkyä, niin kuin kuplii öljy hökkelikylän maanpinnan alla. Köyhästä ei lopulta välitä kuin toinen mokoma, ja joskus sekin on valmis myymään kaltaisensa turkiskauluksesta. Viimeinen kolmannes on yhteiskunnallista voimafantasiaa, kun kyläläisten avuksi laskeutuvat jumalaiset voimat. Katolilaisuus saa todennäköisesti enemmän osumia kuin protestantti tajuaakaan.

Yksi kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia minulle on Werner Herzogin Aguirre – jumalan viha (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972). Hypnoottisesti virtaava eteläamerikkalainen maisema äänineen kehystää julmaa, epäonnistumaan tuomittua Pizzarron espanjalaisretkikuntaa Amazonilla. Koreilematon ylöspano, Thomas Mauschin käsivarakuvaus, dokumentaristinen kerronta, minimalistinen replikointi ja Klaus Kinskin intensiivinen roolityö tekevät katselusta lähes henkisen kokemuksen. Elokuvan läpäisee alusta loppuun epätoivo, räpiköinti toivottaman tehtävän edessä. Periksi ei anneta, ja mieluummin menetetään järki kuin annetaan sille periksi, kun sen kehottaa luovuttamaan. Ihmisen jääräpäisyyttä on harvoin kuvattu yhtä vaikuttavasti kuin hulluuteen vajoavan konkvistadori Aguirren hahmossa. Katarttisen helpotuksen sallii vain Popol Vuhin tarkoin annosteltu musiikki.

 

Alfred Hitchcock: Revenge. Breakdown. The Case of Mr. Pelham. Back for Christmas.

Alfred Hitchcock Presents (myöhemmin The Alfred Hitchcock Hour) oli television antologiasarja, jossa ilmestyi vuosien 1955 ja 1965 välillä yhteensä 361 jaksoa. Niistä mestari itse ohjasi vain 17. Sarjan ensimmäisellä kaudella esitettiin niistä neljä, jokainen noin 25 minuutin mittainen (sisältäen Hitchcockin lakoniset johdannot). Kaikki ovat pienimuotoisia, ja niiden estetiikka muistuttaa muutaman vuoden päässä odottavaa Psykoa, joka toteutettiinkin pitkälti sarjan tekijöiden voimin. Mielenkiintoista on, että neljästä tarinasta kaksi kuuluu pikemmin kauhun kuin rikosfiktion piiriin.

Koko sarjan aloitti Revenge, jossa Vera Miles esittää hermoromahduksen kokenutta kotirouvaa. Aviomies (Ralph Meeker) löytää vaimonsa heidän kotinaan toimivasta asuntovaunustaan järkyttyneenä. Joku on hyökännyt tämän kimppuun, ja mies vannoo kostoa. Tarina on dialogivetoinen, ja Hitchcock rikkoo sääntöjään: iso osa alkuosasta on kuvattu ikään kuin läpi asuntovaunun seinän.

Jakso 7, Louis Pollockin tarinaan perustuva Breakdown, kertoo itsekkäästä yritysjohtajasta, joka lähes kuolee onnettomuudessa. Melkein koko tarina kerrotaan halvaantuneen miehen näkökulmasta ja häntä esittävän Joseph Cottenin sisäisen monologin kautta. Ruumis on liikkumatta, vaikka mieli sen sisällä elää. Breakdown on hieno kauhupala, joka on syystäkin televisiokerronnan klassikko.

The Case of Mr. Pelham, jakso 10, on Tom Ewellin taidonnäyte. Hän esittää miestä, joka alkaa kuulla outoja juttuja kaksoisolennostaan. Pienten takaumien kautta kerrottu tarina on moderni William Wilson -variaatio.

Back for Christmas (jakso 23) oli sarjan ensimmäisen kauden viimeinen Hitchcock-ohjaus. Siinä John Williamsin esittämä brittiherrasmies tekee yhtä aikaa viinikellaria että lähtöä Yhdysvaltoihin hössöttävän vaimonsa kanssa. Lajityyppiä tunteva tietää, miten hössöttäville vaimoille tapahtuu, kun mies päättää nousta tossun alta... kunnes on loppukäänteen aika. 

Hitchcockin ohjaukset nimikkosarjansa ensimmäisellä tuotantokaudella ovat kuin pienoiskuva hänen elokuvissaan: vankkaa perustyötä, mukana neljännes loistavaa jälkeä, paljon mustaa huumoria kaiken inhimillisen pahuuden keskellä. 

 

Lambert Hillyer: Dracula's Daughter. Robert Siodmak: Draculan poika: Erle C. Kenton: House of Frankenstein. House of Dracula.

Vuoden 1931 klassisen Universalin Dracula-elokuvan vanavedessä ilmestyi ensin muita hirviöelokuvia, ja sen jälkeen oli jatko-osien aika. Dracula's Daughter (1936) jatkaa aivan suoraan tilanteesta, johon edeltäjänsä jäi. Bela Lugosia ei enää nähdä vampyyrikreivinä, ja itse asiassa ainoastaan Van Helsingiä esittävä Edward Van Sloan toistaa roolinsa (tosin nyt Von Helsinginä). Tarinassa Draculan tytär haluaa varmistaa isänsä kuolleen, jotta saisi itse elää jälleen normaalia elämää. Kreivitär on traaginen hahmo, joka toteuttaa luontoaan vastoin tahtoaan. Gloria Holdenin tummapiirteinen, aristokraattisen eteerinen hahmotelma ei valitettavasti saanut samanlaista ikonista asemaa kuin moni muu Universalin kauhuhahmo. Kuitenkin hahmon, joka maalaa nuoria naisia muun muassa, homoeroottinen voima on vaikuttanut myöhempään vampyyrifiktioon suuresti. Elokuvan ohjannut Lambert Hillyer ei yllä alkuperäisen Draculan alkupuolen jylhyyteen, mutta hänen teoksensa on kokonaisuutena paljon verevämpi(!) ja tasaisempi. Loppupuolen montaaši on komea.

Vuonna 1943 suku laajeni Robert Siodmakin Draculan pojalla (Son of Dracula). Miljöö on siirtynyt Lontoosta Yhdysvaltoihin, jossa vaikuttaa muuan kreivi Alucard. Tarina alkaa ikään kuin kesken tapahtumien ja pitää kreiviä pitkään hieman sivussa. Mysteeritarinan vaihtuessa kauniin kartanonperijättären ja vampyyrin romanssiksi ollaan todellisen "southern gothicin" äärellä. Nuoremman Lon Chaneyn vampyyrissa on ylevää vaikuttavuutta, joka istuu miljööhön luontevasti. Tyylillisesti Poika on edeltäjiään siloitellumpi mutta samalla toinen jalka visusti campin puolella. Erikoisefektit vaihtelevat kumilepakoista vaikuttaviin muodonmuutoksiin. Toisaalta lavastus on komeaa, ja maisemanvaihdos tekee tarinalle hyvää. Kamera-ajot studioon lavastetuilla New Orleansin rämeillä ovat hienoja. Harmi, että kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin.

Seuraavan kerran Dracula esiintyi Siodmakin tarinaan perustuvassa, Eric C. Kentonin ohjaamassa elokuvassa House of Frankenstein (1944). Vankilassa viruva, tohtori Frankensteinin oppeja seuraava hullu tiedemies Niemann kaappaa kiertävän showmiehen kokoelman, johon sisältyy Draculan luuranko. John Carradine tekee ensimmäisen suorituksensa Draculana, joka on paljon entisiä sulavampi herrasmies jonka hypnoottis-magneettinen katse vetää vertoja Lugosille. Kreivin aikaa kestää kuitenkin alle puolet elokuvasta,  Loppuoli ollaan Chaney juniorin susimiehen maisemissa. Samalla matkaan lyöttäytyy syväjäädytetty Frankensteinin hirviö. Koska Boris Karloff esiintyy elokuvan tohtoria, hirviön roolin ottaa sivuosavakio Glenn Strange. Elokuvana House of Frankenstein on jo ehdan campin puolella ja kokonaisuus on erittäin epätasainen. Visuaalisestikin heilutaan niin gotiikka ja kuin scifin puolella. Silti hirviöiden jaettu universumi enteilee jo tulevien aikojen vastaavia ja on sellaisenaan kunnianhimoinen.

Hirviösekoilu jatkui Kentonin ohjaamassa House of Draculassa (1945). Jälleen uusi tohtori pääsee osallistumaan geenitalkoisiin. Apua ovat hakemassa niin Carradinen Dracula kun Chaneyn susimies, jotka kumpikin haluavat päästä eroon yliluonnollisesta olemassaolostaan. Pääpaino on jälkimmäisessä, joka on kuin traaginen nykymies: kerjää itsetuhoista sääliä ja rakastuu jokaiseen naiseen, joka haluaa pelastaa hänet. Siinä sivussa löytyy jälleen tuhoutumaton  Frankensteinin hirviökin (joka pääsee vauhtiin taas vasta lopuksi), ja arvon tohtori löytää itsestään hirviömäiset puolet. Visuaalisesti House of Dracula sisältää hienoja ideoita, mutta sen käsikirjoitus on silkkaa hassuttelua, joissa varioidaan vanhoja ideoita yleisön odotusten mukaan. Uutta on lähinnä se, että kyttyräselkä on kaunis nainen. 

 

Volker Schlöndorff: Peltirumpu 

Volker Schlöndorffin Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) on niitä elokuvia, joita pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista, kun sen sattuu muistamaan. Joo, onhan se liian ironinen käydäkseen sydänjuuriin ja niin koketeeraava, ettei sen rehellisyydestä voi olla aivan varma. Silti se osoittaa niin vaikuttavaa taiteenlajin hallintaa, että joka hetkestä on pakko nauttia – jopa silloin, kun sisältö on ristiriidassa nykymaailman arvojen kanssa.

Günter Grassin romaaniin perustuva elokuva kertoo nousevan kansallissosialismin aikana elävästä puolalaisesta Oskarista, joka aikuisten maailmaa tarkkailtuaan päättää kolmevuotiaana lakata kasvamasta. Ikuiseen lapsenkehoon jäänyt Oskar kantaa mukanaan paitsi leikkirumpuaan myös mustasukkaisuutta polyamorisesta äidistään, jolla on suhde aviomiehensä lisäksi serkkuunsa.

Peltirumpu on kiehtova sekoitus maagista realismia, satiirista historiankirjoitusta ja alati eläväistä elokuvakerrontaa. Se ei tyydy muutamaan filmaattiseen tai narratiiviseen temppuun vaan yllättää jatkuvasti mutta ilman, että kikkailu tuntuisi tarpeettomalta; se on täysin linjassa tarinan herkullisten kummallisuuksien kanssa. Schlöndorffin ohjauksessa humoristinen aines yhdistyy saumattomasti vakavampiin, traagisiin kerroksiin. Kohtaus valssaavasta natsien suurkokouksesta menee samaan sarjaan Fellinin kukkais-Mussolinin kanssa. Toisaalta esimerkiksi usea Oskarin äidin kohtaus on syvän inhimillinen. David Bennent on ilmiömäinen pääosassa, roolin ongelmallisuuksista huolimatta, mutta vielä upeampi on Angela Winkler äitinä.

Luettua: huhtikuu 2026

Tuomas Heikkilä: Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva. Helsinki 2022: Tammi. 224 s.

Professori Tuomas Heikkilä ottaa teoksessaan Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva tehtäväkseen purkaa Köyliön kirvesmiehen myyttiä. Lallin ytimessä on hänen olemassaolonsa: suurin osa suomalaisista pitää häntä todellisena, historiallisena henkilönä, vaikka sen puolesta ei puhu oikeastaan tosiseikka. Lisäksi hänen ideastaan on ollut moneen vuosisatojen saatossa.

Lalli kytkeytyy elimellisesti kertomukseen piispa Henrikistä, joka hänkin on todennäköisesti vain taruhahmo. Lähteitä Lallista on oikeastaan kaksi. Vanhempi niistä, 1200-luvulta peräisin oleva ja latinankielinen legenda kertoo, kuinka piispa ottaa asiakseen ryhtyä ojentamaan nimetöntä murhamiestä. Tämä ei suhtautu moiseen hyvällä vaan lisää Henrikin syntilistaansa. Heikkilä tuomitsee legendan ”kirkolliseksi propagandaksi”. Legendan vuoksi murhamiehen hahmo sai keskiaikana edustaa lähinnä syntistä surkimusta.

1800-luku romanttisine nationalismeineen muutti diskurssia. Lallista tulikin suomalaisuuden sankari, joka urheasti vastusti ulkopuolelta tulevaa uhkaa. Siihen antoi aineksia Piispa Henrikin surmavirsi, josta on kerätty viisi toisintoa. Näissä Lalli on saanut nimensä, hänen vaimostaan on tehty petollinen syy murhaan, ja ikoninen kirves on ilmestynyt kuvaan. Surmavirren varhaisimmat tunnetut toisinnot ovat peräisin 1600-luvun lopulta. Heikkilä ei ryhdy ajoittamaan niitä juuri aiemmaksi, vaikka moni hänen edeltäjänsä on (tarkoitushakuisesti) niin tehnytkin.

Heikkilä ei keskity kirjassaan ainoastaan kirjallisiin lähteisiin, vaan hän purkaa Lallin vaikutusta ylipäätään kulttuurihistorialliselta kannalta. Lallin merkitys suomalaisen identiteetin rakennuspalikkana on ollut eittämätön, tavalla tai toisella. Myöhemmin hän toiminut vahvana symbolina myös kuvataiteessa sekä kaunokirjallisuudessa ja sittemmin populaarikulttuurissa. Ja vaikka Lalli ei pidäkään nykyään sisässään sellaista arvolatausta kuin aiemmin, hän tuntuu pompahtelevan esiin siellä täällä säännöllisin väliajoin. Oma mielenkiintoinen osuutensa Heikkilän teoksessa on Lallin oletetun elinajan kulttuurin kontekstualisointi ja siihen liittyvä spekulointi, mitä hänen tekonsa olisi aikanaan merkinnyt.

 

Jaana Syttä: Martta Saxin murha. Helsinki 2024: Like. 223 [+ 1] s.

True crime -kirjallisuus on itselleni hieman kahtalainen juttu. Toisaalta elossa olevien rikollisten elämäkerrat (ja jopa muistelmat) aiheuttavat ehdottomasti vastareaktion. Moderneja rikostapauksia käsittelevät teokset puolestaan saavat olla todella tarkkoina, että pysyvät asiallisina ja kunnioittavina eivätkä kierähdä silkaksi mässäilyksi. Sen sijaan historiallinen rikostietokirjallisuus on lähtökohtaisesti kiehtovaa. Niin kuin nyt vaikka Janna Skytän kirja Martta Saxin murha.

Martta Sax oli kempeleläinen myymälänhoitaja, joka toukokuussa 1934 löytyi liikkeestään tapettuna. Teko itsessään ei ole tietenkään erityisen poikkeuksellinen – valitettavasti tällaisia toistuvasti tapahtuu – joskin epätavallisen raaka se oli. Kertomisen arvoinen se on kuitenkin siksi, mitä tapaus saa näkemään tapahtuma-ajasta ja siihen liittyvistä ihmisistä. Skytän kirja esittelee kolme toisiaan seurannutta tutkintalinjaa, joista viimeinen tuotti tuomion. Tuomitun syyllisyydestä ollaan kuitenkin yhä edelleen monta mieltä. Tällainen epävarmuushan tekee rikostapauksesta aina kiehtovan. Sen lisäksi mielenkiintoa lisäävät epäilykset, että Saxin kuolema olisi liittynyt paikallisiin suojeluskuntien ja työläisten hankauksiin.

Skytän suurin ansio on, että hän kutoo kauhistuttavan teon ympärille inhimillisen kudelman. Epäillyt ja sivulliset, epäonniset ja epätäydelliset ihmiset saavat ymmärrystä – tai ainakin heidän tekonsa syyt avautuvat lukijalle ymmärrettävästi – mutta kenestäkään ei tehdä epäinhimillistä kauhistusta. Välillä Skyttä vaeltaa poluillaan melko kauaskin pääreitiltä, mutta sarjahuijari Auervaaran ja selvänäkijä Peilipojan eli Armas Pasasenkin osuudet ovat mielenkiintoisia. Martta Saxin murha toimiikin parhaiten nimenomaan kulttuuri- ja mikrohistoriana. Mikään jännittävä dekkarityyppinen tarina se ei ole – ja hyvä niin.

Teos on aiheestaan huolimatta varsin kepeä lukea. Syynä saattaa olla kirjoittaja Skytän toimittajatausta, joka näkyy konstailemattomassa ja melkein (mutta vain melkein) jutusteleva tyylissä. Toisaalta helppolukuisuutta lisää lukujen lyhyys, miksi kenties on nykyisen äänikirjakulttuurin seuraamusta.

Luettua: maaliskuu 2026

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira. Helsinki 2008: Otava. 298 s. Sid. Keskiyön kirjasto VII. – Alkuteos The Hound of the Baskervilles (1901–1902).

Joskus on hyvä palata perusasioiden ääreen ja katsella niitä hieman eri vinkkelistä kuin on tottunut. Jaakko Kankaanpään suomennos Arthur Conan Doylen Baskervillen koirasta ilmestyi alkujaan Otavan mielenkiintoisessa mutta auttamatta torsoksi jääneessä Keskiyön kirjasto -sarjassa. Se on sikäli kiintoisa käännöshistoriallisesti, että koskaan muulloin ei Doylen romaania ole käännetty suoraan alkuperäisestä englanninkielisestä laitoksesta. Mainioissa jälkisanoissaan Kankaanpää todistaa, että Baskervillen koiran aiemmat suomennokset on tehty ruotsinnoksen pohjalta.

Kankaanpään Baskervillen koira tuntuu tuoreelta ja hengittää aivan eri tavoin kuin Fabritiuksen tai häntä edeltäneen nimimerkki Aatami H.:n käännöksissä. Suomennos on tarkka ja yksityiskohdissaankin alkutekstiä kunnioittava. Silti Doylen paikoin mutkikkaat virkkeet tuntuvat suomeksikin luontevilta ja vaivattomilta lukea. On sääli, että Kankaanpään käännöksen jälkeen Baskervillen koiraa julkaistaan yhä sata vuotta vanhana suomennoksena: A. A. Fabritiuksen käännös on julkaistu jo ainakin kolmesti uudelleen, ja edelleen se pannaan virheellisesti alkuperäisen kustantajan Yrjö Weilinin nimiin.

Itse romaani on tietenkin vanha tuttu, mikä ei kuitenkaan millään tavoin laske sen arvoa. Baskervillen koira on neljästä Sherlock Holmes -romaanista toimivin jo pelkästään siksi, ettei se eksy kertaakaan sivupoluille. Kolmessa muussahan Doyle keskittyi pitkiksi ajoiksi käsiteltävän rikoksen taustalla oleviin tapahtumiin, mikä tekee niistä jokseenkin epätasaisia. Baskervillen koiran ei alun perin ollut tarkoitus olla lainkaan Holmes-juttu vaan täysin erillinen goottilainen kertomus. Tämä todennäköisesti auttoi Doylea keskittymään oleelliseen.

Nimenomaan goottilaisena romaanina Baskervillen koiraa luenkin. Huomasin ärsyyntyväni Kankaanpään jälkisanoja lukiessani, koska hän käsittelee sitä dekkarin näkökulmasta ja itse olin suorastaan unohtanut tarinan luonteen rikoskertomuksena. Baskervillen koirahan ei ollut suinkaan ainut kerta, kun Doyle yhdisti salapoliisinsa kauhun kulisseihin. Holmes-novelleissa on muutama hyvin goottilaishenkinen kertomus.

Gigi Simeoni: Katse pimeydestä. Helsinki 2012: Egmont Kustannus. 294 [+ 1] s. Nid. Suom. Ville Mäkelä. Pulp. – Alkuteos Gli occhi e il buio (2007).

Italialaisen Gigi Simeonin sarjakuvaromaani Katse pimeydestä ilmestyi Egmontin Pulp-pokkarisarjassa. Pokkarikoko ei valitettavasti tee teokselle oikeutta. Katse pimeydestä on nimittäin sekä kuvallisesti että sisällöllisesti erittäin hyvää sarjakuvaa, joka typistyy ikävästi pienessä koossa. Toisaalta Simeonin tyyli on selkeä ja konstailematon, mikä mahdollistaa teoksesta nauttimisen vähän tunkkaisemmassakin muodossa.

Katse pimeydestä on historiallinen sarjamurhaajakertomus. Sen tarina sijoittuu 1900-luvun alun Milanoon, jossa autot ovat huipputeknologiaa, rikospaikkatutkimusta pidetään vielä pelleilynä ja taide-elämä etsii lakkaamatta uusia muotoja. Tämä kaikki on taustaa, jota vasten piirtyy perinteinen vaarallisen rikollisen ja nerokkaan rikoksen selvittäjän kaksinapainen asetelma. Toinen päähenkilöistä on lupaava taidemaalari, joka joutuu traumatisoivaan onnettomuuteen. Sen seurauksena hän alkaa pakkomielteisesti jahdata yhä uudestaan ja uudestaan mahdollisuutta nähdä kuolevan silmät ja hyödyntää näkyään rajoja rikkovassa taiteessaan. Hänen vastapoolinsa on kunnianhimoinen, uusia tutkintakeinoja hyödyntävä etsivä. Kuvio on tuttu, eikä tarina varsinaisesti mitään uutta luokaan. Se on kuitenkin niin nautittavan sujuva ja taiten tehty, että lukija antautuu helposti kerronnan vietäväksi.

Kuten sanottu, Simeoni ei kikkaile. Hän edustaa hyvin perinteistä tyyliä, jossa ruudut ovat tasakorkeuksisia ja sivulla on säännöllisesti neljästä kuuteen ruutua. Rakenne rikkoutuu vain harvoin, mutta silloin perustellun tehokkaasti. Simeonin piirrostyyli suosii tarkkaa, ohutta viivaa, dramaattisia mustia alueita ja elokuvallista kuvakulmien ja -kokojen vaihtelua. Vaikka sommitelmat ovat varsinkin dialogin aikana melkein näyttämömäisiä, kokonaisuutta leimaa liike: kertomus etenee joka kuvassa, katsojan näkökulma liikkuu alati.

Simeonilta ei tietääkseni ole ilmestynyt muita teoksia suomeksi. Tutustuisin mieluusti hänen muuhunkin sarjakuvatuotantoonsa – samoin kuin hänen kirjoittamaansa Katseen pimeydestä proosaversioon.

Saska Saarikoski (toim.): Sanojen alamainen. Helsinki 2012: Otava. 200 s. Sid.

Lykkäsin Saska Saarikosken toimittaman Sanojen alamaisen lukemista neljättätoista vuotta, koska ajattelin sen olevan pelkkä kepeä sitaattikokoelma, josta kaltaiseni paljon alaa lukenut ei mitään uutta saisi itselleen. Kenties silloin lukeminen olisikin ollut lattea kokemus. Nyt, kun en ole vuosiin lukenut toimittajan isää, Pentti Saarikoskea lähes lainkaan, Sanojen alamainen tuntui suorastaan raikkaalta. Kepeä sitaattikokoelma se on silti.

Pentti Saarikoski oli hieno runoilija, eksynyt ihminen ja ilmeisen huono isä. Saska-poika sai kasvaa käytännössä ilman isää, ja todellinen tutustuminen tähän tapahtui vasta liki kolmekymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen tämän teosten kautta. Kattavan luku-urakan ohessa nuorempi Saarikoski merkitsi muistiin osuvia mietelauseita ja näppäriä ajatelmia, ja niiden pohjalta kokosi tämän kirjan. Mikään varsinainen aforistikko P. S. ei ollut, mutta varsinkin hänen päiväkirjoissaan on runsaasti napakkaan muotoon puettuja mietelmiä. Sitaatit sellaisinaan eivät ole kovin tyydyttävää luettavaa, koska tuotannon tunteva lukija tunnistaa myös lainaukset. Onneksi joukossa on paljon otteita myös sellaisista päiväkirjoista, joita ei ole vielä julkaistu.

Lyhyet katkelmat kuitenkin asettuvat hieman parempaan valoon hyvän toimitustyön vuoksi. S. S. on jakanut ne temaattisiin kokonaisuuksiin ja näiden teemojen sisällä kronologiseen järjestykseen. Tällä tavoin P. S.:n ajattelun kehittyminen (sikäli kuin tällainen pikku otanta voi sitä paljastaa) tulee näkyviin. Jokaista teemaa S. S. alustaa omilla pienoisesseillään. Parhaimmillaan ne ovat osuvia ja oivaltavia, huonoimmillaan kertakäyttöhöttöä (etenkin se, missä P. S.:n tunteneet lähettävät twiitin mittaisia tervehdyksiään). Kivulias isäsuhde kuuluu toistuvasti rivien väleissä ja välillä riveilläkin, ja toivoa voi, että S. S. vielä joskus ottaisi asiakseen kirjoittaa kokonaisen teoksen näkökulmastaan isäänsä. Ehkäpä meidän on kuitenkin tyytyminen vain omaelämäkerran lukuun…

Luettua: helmikuu 2026

Lukemisto 7/1944. Helsinki 1944: Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike. 32 s.

Mielikuvituksellista nimeä kantava Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike kustansi yhtä ytimekkäästi nimettyä lehteä Lukemisto. Se ilmestyi ymmärtääkseni parin vuoden ajan 1940-luvulla ja Juri Nummelinin mukaan sisälsi kilpailijoitaan enemmän kauhu- ja fantasia-aineistoa. Itse olen päässyt käsiksi vain numeroon 7/1944, joka onkin palkitseva kokemus. Numero sisältää kaksi kertomusta Harry Etelältä ja Turo Ahvalta, Osvald Rahkoselta peräti neljä, sekä muutaman muunkin tekstin.

Harry Etelä (eli iskelmäsanoittajana muistettu Aimo Viherluoto) on ehta kauhusenttari, jota Nummelin on julkaissut jonkin verran uusiksi. Tässä kyseisessä Lukemiston numerossa on kuitenkin pari hänen kertomustaan, joita ei tietääkseni ole ilmestynyt muualla. Kummituspatsas on hieman kömpelösti kirjoitettu tarina kahdesta miehestä, jotka yöllä pihapuutarhassa kuljeskellessaan todistavat kammottavan patsaan heräämistä eloon. Eriskummallinen yö puolestaan lähentelee melkeinpä supersankarijuttua. Siinä tyköistuvaan mustaan pukuun ja naamioon sonnustautunut öinen kujeilija huomaa kykenevänsä vastustamaan painovoimaa. Humoristissävyinen novelli saa erikoisia lisäkierroksia seksuaalisista vihjauksistaan.

Monipuoliselta kioskikirjoittaja, tuolloin toki vasta teini-ikäiseltä Turo Ahvalta on mukana kaksi melko tavanomaista rikostarinaa, joissa kummassakin poliisi on soluttautunut rikollisliigaan ja joissa muutenkin suoritetaan epäuskottavat hämäykset. Rahkonen esiintyy kahdella kirjailijanimellä, Ossi Valle Rahkosena ja Ossi Haimina. Häneltä on lehdessä osa seikkailuhenkistä jatko-kertomusta, hölmö rikostarina, jossa puhelimen kautta kuuluva laukaus sekoittaa poliisitutkintaa, sekä sotapropagandistiset kotirintamaruno ja tuoreen rintamaisän uhriheruttelu.

Näiden lisäksi mukana on rikosjuttujen hölmöä linjaa jatkava nimimerkki Per Erikin (oik. Pertti Paakkanen) tarina yli-innokkaasta saksalaispoliisista, joka erehtyy pitämään kahta maskeerattua näyttelijää vakoojina, sekä ilman kirjoittajan nimeä ilmestynyt romanttinen kertomus. Siinä nainen matkaa sisä-Afrikan syvyyksiin ainoastaan ilmoittaakseen sulhaselleen, että jättää tämän uskottomuuden vuoksi. Ja tietenkin täyteaineistona on vitsejä.

Pekka Lounela & Jyrki Mäntylä: Huuto ja meteli. Hämeenlinna 1970: Arvi A. Karisto. 122 s. Näkökulma.

Syksyllä 1969 Yleisradio esitti myöhäisillassaan Porin jazzfestivaalien yhteydessä tehdyn tallenteen, jossa Allen Ginsbergin Huuto-runoa säesti Henrik Otto Donnerin säveltämä musiikki. Kuukautta myöhemmin ohjelmasta nousi kohu, kun liberaaliapuolueen kansanedustaja Arne Berner jätti eduskuntakyselyn, jonka oli allekirjoittanut 83 kansanedustajaa. Häly tiivistyi sanoihin: Berner liitti kyselyyn muutaman kokonaisuudesta irrotetun säkeen, jotka hänen mukaansa eivät olleet Yleiradiolle myönnetyn toimiluvan mukaisia ja joissa puhutaan muun muassa perseeseen panemisesta ja runkkaamisesta. Suuren yleisön ajatuksiin kysely nousi, kun kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisi sen lainauksineen kaikkineen.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, että kysely oli luonteeltaan poliittinen, vaikka näennäisesti vedottiinkin nuorten kuulijoiden suojelemiseen ja muihin moraalikysymyksiin. Vaalit olivat lähestymässä. Oppositiossa istunutta porvaristoa korpesi keskustalais–vasemmistolainen hallitus. Lisäksi heissä oli halu iskeä liian vasemmistolaiseksi syytettyä Yleisradiota, joka oli viime aikoina uudistunut rutkasti Eino S. Revon johtamana (joka muuten oli maalaisliittolainen). Soppaa hämmensi lisäksi ehdokkaana ollut, Ginsbergiä suomeksi kustantanut Armo Hormia, joka käytti kohua sumeilematta itsensä esiintuomiseen.

Myrskyn silmässä olivat Yleisradion teatteriosaston päällikkö Pekka Lounela ja apulaisosastopäällikkö Jyrki Mäntylä. Vain kuukausia tapahtumien jälkeen, heiltä julkaistiin Kariston Näkökulmia-sarjassa kohua käsittelevä kirja Huuto ja meteli (1970). Se käy pamflettimaisella otteella läpi tapahtumien kulun ja kokoaa yhteen runsaasti dokumenttiaineistoa (lähinnä lehtitekstejä). Kirjoittajat eivät kätke näkemyksiään vaan päinvastoin sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Vastaavaa olisi vaikea kuvitella tapahtuvan nykyään.

Nykyajasta puheen ollen Huuto ja meteli on hämmentävä ja toisaalta valaiseva kirja yhä edelleen. Vaikka tapahtumista on kulunut jo lähemmäs kuusikymmentä vuotta, ne resonoivat tässäkin ajassa. Yle on edelleen vasemmiston äänitorvi, poliittiset virkanimitykset ovat voimissaan ja yksittäisten sanojen maaginen voima voi hyvin.

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina. Novelleja. Helsinki 2018: Art House. 188 s.

Suhteeni nuortenkirjallisuuteen on aina ollut ongelmallinen. Kun olin kohdeyleisöiässä, koin nuortenkirjallisuuden lapselliseksi. Asiaa ei auttanut, että 1990-luvulla sen aihepiirit olivat minulle kovin vieraita. Ihmissuhdekuviot olivat itselle etäisiä, ja perheväkivalta, syömishäiriöt, urheilu tai heppatalleilu eivät koskeneet millään tavoin. Toisaalta klassiset Viisikot sun muut olivat kuuluneet kirjallisuuskasvatukseeni jo ennen kouluikää. Niinpä koko nuorille suunnattua tarinamaailmaa on aina varjostanut minulle jonkinlainen epäkelpoisuuden leima.

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama antologia Tusina (2008) saattaa olla sitä, mitä olisin noina aikoina kaivannut. Se on nimensä mukaisesti kahdentoista novellin kokoelma, jonka sisältö on monipuolinen mutta miellyttävästi spekulatiiviseen fiktioon kallellaan. Puolet tarinoista sisältävät yliluonnollisuuksia: matalaa fantasiaa täydentävät näytteet kauhusta ja scifistä. Näistä kertomuksista itseäni viehättivät etenkin Alexandra Salmelan groteski isän, lapsen ja puun kolmiodraama sekä J. S. Meresmaan tekstiiliteollinen steampunk. Mielenkiintoisia ovat myös Magdalena Hain kummitustarina Internet-ajan epistolaarikehystyksineen ja Haanpään kolmesta dialogista muodostuva teksti.

Realistista genrenovellistiikkaa edustaa Anneli Kannon historiallinen kertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan. Hannu Luntialan lyhyt aloituspala on puolestaan eräänlaista ironista rikoskirjallisuutta, joka leikittelee lukijan kanssa ja pakottaa muuttamaan lukutapaa pariinkin otteeseen. Sitä aiemmin vieroksumaani ”perinteistä” nuortenkirjallisuuden kuvastoa tarjoavat Riikosen tallimiljööseen sijoittuva, syömishäiriötäkin sivuava tarina sekä Nelli Hietalan viehättävä romanttinen etelänlomajuttu. Kokoelman päättävä Harry Salmenniemen teksti on (Haanpään ohella) valikoiman kokeellisin ja ainoa, joka ei nojaa tarinaan.

Tusinan tyyppisten antologioiden suurin viehätys on niiden tarjoama yllätyksellisyys. Etukäteen ei voi aivan varmaksi odottaa, mitä tuleman pitää. Ja vaikkei kaikesta itse pitäisikään, on todennäköisesti kuitenkin kohdannut jotain uutta. Tusinan tapauksessa myös paljon mieluista.

Petri Tamminen (toim.): Novellit 2000. Jyväskylä 2001: Gummerus. 136 s.

Gummerus, Nuoren Voiman Liitto ja Xerox järjestivät edellisvuosien tapaan myös vuonna 2000 novellikilpailun, jonka parhaimmistoa koottiin lakonisesti nimettyyn antologiaan Novellit 2000. Kokoelman on toimittanut kilpailun tuomaristoon kuulunut kirjailija Petri Tamminen. Tällaisten kisakokoelmien jälkikäteinen arvo on usein siinä, että ne sisältävät monella tapaa hyvin satunnaisen valikoiman tekstejä ja tekijöitä – ehkäpä sellaisia yhdistelmiä, joita ei voisi kuvitellakaan myöhemmin – tai sitten myöhemmin tunnetuksi tulleiden kirjailijoiden varhaisia tekstejä. Novellit 2000 ei tuota tässä mielessä pettymystä, ei myöskään genrekirjallisuuden salattuja helmiä metsästävälle.

Kisassa palkittiin kolme novellia. Niiden kirjoittajat olivat Harri Asikainen, Leena Mead ja Jemina Staalo. Kahdelta ensin mainitulta on valikoimassa mukana myös toiset tekstit. Asikaisen palkintotarina on puhdas rikosjuttu, kertomus kahdesta pikkunilkistä jotka päätyvät puolihuolimattomasti tappamaan entisen toverinsa velkojen perinnän yhteydessä. Hänen toinen novellinsa puolestaan on kuivan humoristinen suomalaisen juhannuksen kuvaus, jossa pieleen menee se mikä mennä voi. Asikaisen tekstit ovat oikein hyviä mutta eivät yhtään sen enempää.

Jemina Staalon novelli on itsetarkoituksellisen rankka kuvaus liftaavan teinitytön sadomasokistisesta yöstä. Staalo jatkoi samassa hengessä myöhemmin Pornoinho-kokoelmassaan. Tällainen inhorealistinen seksin, väkivallan ja yhteiskunnallisten aiheiden yhteenliittymä kuuluu mielikuvissani 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen, etenkin kun yhdistetään vielä Stadin slangiin. Toista aikansa ihannetta, sähkösanomamaisen tiivistä proosakerrontaa edustaa monikin kokoelman teksti, mutta Leena Meadin (eli kääntäjä Elina Meadin) palkittu teksti Jämät tekee sen kenties hienoiten. Se on hallittu kuvaus toimimattomasta perheestä isän kuoleman jälkeen.

Mielenkiintoarvoa antologian novelleista on kuitenkin kolmella muulla tekstillä: Tuomas Kyrö ja Essi Kummu (nimellä Kähkönen) esiintyvät varhaisilla kertomuksillaan, ihan eduikseen. Spefi-keräilijää kiinnostaa tietää, että mukana on myös M. G. Soikkelin ironinen divina commedia, jossa Taivas on jouduttu sulkemaan, koska verottajan toimivalta on yletetty kuolleisiinkin henkilöihin..

Veijo Meri: Aleksis Kivi. Näytelmä. Helsinki 1974: Otava. 92 s. Delfiinikirjat.

Veijo Meren näytelmä Aleksis Kivestä (1974) syntyi hänen Kivi-elämäkertansa ohessa. Näytelmä ei pyri olemaan kattava elämäntarinan kuvaus vaan pikemminkin sarja välähdyksiä kirjailijan vaiheista. Painotus on, kuten oli Meren tietokirjassakin, vanhan myytin uudelleentulkinnalla, Kiven inhimillistämisellä aiempien neropainotusten sijasta. Lopputulos on pienimuotoisen vaikuttava.

Näytelmä rakentuu kahdeksastatoista, keskenään vaihtelevan mittaisesta kohtauksesta. Alun prologi, jossa henkilöt tulevat kertomaan kyseessä olen draama, korostaa kokonaisuuden teennäisyyttä: Emme me edelleenkään tiedä, kuka ja millainen Kivi oikeastaan oli ja mitä hän ajatteli tai tunsi. Iso osa Merenkin tarjoamista tulkinnoista on nimenomaan tulkintoja, sivistyneitä ja perusteltuja arvauksia, epäilyjä ja todennäköisyyksiä. Tämä lienee yksi niistä seikoista, joiden vuoksi Kiven hahmo yhä edelleen niin kiehtoo.

Meri tuo esiin näkemyksessään Kiven leikillisyyttä ja herkkyyttä. Hänen Kivensä ei ole mikään vakavana taidettaan pohtiva patsas vaan elämää ja sen iskuja vaihtelevasti sietävä ihminen. Tätä korostaa sivuhenkilöiden typistyminen yksinkertaisemmiksi luonnepiirteiksi. Esimerkiksi Nervander esitetään liki lapsenomaisena fanipoikana ja veljet Albert ja Juhani hyvinkin jukolalaisina räyhääjinä. Ahlqvist ja Meurman nimittelevät (herkullisesti) toisiaan lavan yli kuin viisivuotiaat. Merkittävämmäksi sivuhenkilöksi nousee Merellä Charlotta Lönnqvist, jonka suhteesta Kiveen hän ei edes vihjaile vaan asettaa heidät yksiselitteisesti samaan makuuhuoneeseen. Kiven kirjallinen tuotanto lähes tulkoon maininnan varaan. Nervander kuolaa Nummisuutareita ja Seitsemän veljestä kuohuttaa paitsi kirjoittajansa elämää myös suomettarelaisia poliitikkoja. Pääpaino on kuitenkin nimenomaan ihmisessä.

Aleksis Kivi ei varmaankaan toimi pelkkänä näytelmänä, ilman ennakkotietoja. Se jättää paljon viittausten varaan, ja toisaalta moni teho rakentuu sille, että katsojalla/lukijalla oletetaan olevan jo kanonisoitu käsitys asioista. Nykylukijalla näytelmä ei ole millään tapaa enää ”uusi tulkinta” vaan viehättävä yritys dramatisoida elämää, joka on jo aika päiviä sitten hautautunut myytin alle.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Tampere 2014: Osuuskumma. 285 s.

Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama novelliantologia Ruumiittomat on hieman erilainen kummitusjuttujen kokoelma. Teos onkin nimetty osuvasti, koska mistään perinteisistä haamuista ei suinkaan ole kyse monessakaan kertomuksessa. Ruumiittomien novellit rikkovat (hyvin tietoisesti) klassisen kummitustarinan mallia ja pyrkivät laajentamaan paitsi genren myös aaveen käsitteen rajoja. Joskus tulokset ovat pikemminkin kiinnostavia kuin erityisen hyviä, mutta mielestäni tällaisten antologioiden suola onkin uudet ja mielenkiintoiset tulokulmat.

Ruumiittomien kummitus voi olla aivan perinteinen, ihmismuotonsa ja luonteensa säilyttänyt henkiolento. Näin on esimerkiksi Minna Roinisen novellissa, jossa aave kuitenkin on vain yksi keino kertoa siitä, miten ihminen menee elämässään eteenpäin menetystenkin jälkeen. Myös Anne Leinosen tarinassa on hyvinkin traditionaalinen kummitus, joka yrittää päästä limbostaan houkuttelemalla sijalleen uutta sielua. Tässäkin kertomuksessa on kuitenkin kierteensä: varsinaista pahaa ei edusta aave vaan paikka, joka kerää kuolleita valtaansa. Muutoin kokoelmassa aave voi olla esimerkiksi rakennus (J. S. Meresmaa), syyllisyydentunnon kuvajainen (Heikki Nevala), sieluenergiasta kasautuva henkinen golem (Samuli Antila) tai peruna (Kari Välimäki).

Vaikka kummitusjuttu yleensä luetaan kauhukirjallisuuden piiriin, ei Ruumiittomien novelleista lopulta kovinkaan moni ole kauhua. Useimmiten liikutaan jossain (reaali?)fantasian laajan käsitteen alla. Välillä käydään myös muiden genrejen puolella, kuten Jussi Katajala paranormaalin dekkarin tai Shimo Suntila scifin. Kirjan päättävä Suntilan novelli on hieno ja surumielinen tunnelmapala, jonka miljöö on Kuu. Kaikkein villeimmät visiot tarjoillaan Taru Luojolan ja Maria Carolen kertomuksissa. Edellisen keskiössä on telaketjuilla liikkuva valtaisa kummitustivoli ja jälkimmäisessä yhä elävän ja seksileluksi myydyn irtokätensä jatkeena liikkuva aave.

Ruumiittomiin pätee pitkälti samat seikat kuin moniin muihinkin Osuuskumman antologioihin: Olen iloinen, että se on olemassa. Paljon siinä on lopulta melko yhdentekevää ja kertakäyttöistä – mutta nekin ovat vähintään kiinnostavia ja kirjoittajiensa tuotannossa paikkaansa puolustavia. Ja toisaalta erittäin hyviä tarinoita on riittävästi, jotta koko teos jää mieleen, no, kummittelemaan.

Eugene O'Neill: Vaaravyöhykkeessä. Yksinäytöksinen näytelmä. Porvoo–Helsinki 1948: WSOY. 41 s. Suom. Aune Brotherus. – Alkuteos In the Zone (1917).

Amerikkalainen Eugene O’Neill oli aikansa draamakirjallisuuden kiitetty ja palkittu realisti. Hänen tuotantoonsa kuuluu täyspitkien näytelmien lisäksi runsaasti lyhyempiä, yksinäytöksisiä töitä. Näitä suomennettiin toisen maailmansodan molemmin puolin kourallinen. Vaaravyöhykkessä on yksi neljästä brittiläiselle rahtilaiva Glencairnille sijoittuvasta näytelmästä, joiden pohjalta John Ford ohjasi elokuvansa Vaarallisilla vesillä (1940).

Vaaravyöhykkeessä sijoittuu hetkeen, jona alus on saapumassa sota-alueelle. Saksalaisten sukellusveneet voivat väijyä missä vain, ja huhut yli-inhimillisen ovelista ja juonikkaista saksalaisvakoojista kiertävät miehistön keskuudessa. Pelko saa miehet näkemään piruja sielläkin, missä niitä ei ole. Kun yhden miehistön jäsenen nähdään käyttäytyvän yöaikaan kummallisesti, se aiheuttaa epäilysten kierteen.

Pienimuotoinen, yhdeksän roolihahmon ja yhden tapahtumapaikan näytelmä on ytimekäs pisto ihmisluonnon kipukohtaan. Pelko ja viha saavat muutoin aivan järkevät miehet kuvittelemaan ympärilleen pahimmat kuviteltavissa olevat kauhut. Ja niin kuin valitettavasti usein käy, pelokas ja vihainen ihminen saa lajitoverinsa kärsimään. Tarkalla dialogilla O’Neill luo ahdistavan jännitteen ja synkkenevän tunnelman, joka ei lopussakaan saa muuta laukaisua kuin häpeän. Mikään hyvän mielen draama Vaaravyöhykkeessä ei ole.

Aune Brotheruksen suomennos on harmillisen vanhentunut. Lukudraamana se vielä menettelee, mutta esitettäväksi Vaaravyöhykkeessä ei enää tällaisenaan sovellu. Paljolti on kiinni yleiskielen sanaston muutoksesta, mutta Brotheruksen käännöksessä on myös runsaasti tyylillisiä virheitä. Nobel-kirjailijan tiiviin pikku näytelmän ei silti soisi unohtuvan. Sillä olisi taatusti sanottavaa nyky-yleisöllekin.

Tuomo Lahdelma, Pirkko Kainulainen & Urpo Kovala (toim.): Lyriikan kääntämisestä. Kääntäjäseminaari Jyväskylässä 26.6. - 27.6.1981. Jyväskylä 1982: Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos. 113 s. [yksipuoliset lehdet]. Monisteita 17.

Kesäkuussa 1981 järjestettiin toista kertaa seminaari Jyväskylän yliopiston kääntäjäprojektin tiimoilta. Aiheena oli lyriikan kääntäminen, ja esimerkkitapauksina etenkin runoilijat Anna Ahmatova ja Emily Dickinson. Seuraavana vuonna yliopiston kirjallisuuden laitoksen monistesarjassa ilmestyi kokoelma seminaarin annista. Tuomo Lahdelman, Pirkko Kainulaisen ja Urpo Kovalan toimittama nide sisältää neljä seminaarissa pidettyä esitelmää ja alustusta, niiden pohjalta syntyneen keskustelun translitterointeja sekä liitteenä professori David Porterin edellissyksynä Jyväskylässä pitämän Dickinson-luennon translitteroinnin.

Paljon on tapahtunut niin runouden kuin kääntämisen maailmoissa sitten kesän 1981. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisella silmäyksellä menneisyyteen voisi olla edelleen annettavaa. Päinvastoin ”vanhanaikainen” näkökulma saattaa auttaa näkemään asioita, jotka moderni maailma on jättänyt suotta varjoon. Seminaariesitelmien ajankohta on sikäli merkityksellinen, että 1970-luvun loppumisen myötä mitallinen runous oli lopullisesti lyöty kotimaisen ”vakavasti otettavan” runouden kentältä. Uusi suomenkielinen (julkaistu) runous oli lähes täysin vapaamittaista, mikä heijastui käännösrunouteenkin. Siksi on mielenkiintoista lukea kääntämisen problematiikasta nimenomaan kahden tiukasti mittaa hyödyntävän runoilijan kohdalla. Varsinkin Dickinsonin common metre -lyriikka avaa erittäin hedelmällisiä näkymiä muodon ja sisällön suhteeseen.

Esitelmöijät, etenkin Dickinsonista väitellyt Sirkka Heiskanen-Mäkelä, kannattavan hyvin pitkälle ajatusta, että käännöksessä on pyrittävä mahdollisimman tarkasta säilyttämään sisällön ja merkitysten lisäksi myös alkuperäistekstin muoto. Se tarkoittaa säkeiden ja painollisten tavujen määriä, loppu- ja muuta sointuisuutta, jopa merkityksellisiksi koettujen äänteiden säilyttämistä. Hieman humoristisiakin sävyjä vaade saa, kun erästä Helvi Juvosen Dickinson-käännöstä arvostellaan l-alkuisten sanojen puutteesta mutta kiitetään sentään siitä, että vastaavasti h-äänteitä on aika paljon.

Harmillista on, että osana seminaari järjestettyjen työpajojen antia ei ole kirjassa. Muutama runokäännös sentään on mahtunut mukaan.

Luettua: tammikuu 2026

Richard Dalby (toim.): Suuri kummituskirja. Hyvinkää 1993: Book Studio. 403 s. Suom. Pertti Koskela. Collector Antologia 7. – Alkuteos The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Suomennos on valikoima.

Book Studion vuonna 1993 julkaisema Suuri kummituskirja on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjoista. Sain sen luettavakseni juuri oikeassa iässä, siinä kymmenen vuoden korvilla, harvinaisena matkatuliaisena mummultani (mistä olen kirjoittanut aiemminkin). 1800-lukulainen, englantilais–amerikkalainen kummitustarinan perinne teki silloin suuren vaikutuksen, joka tuntuu edelleen. Siksi yllätyinkin, kun luin kirjan nyt kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tarinoita, joita myöhemmin olen muistellut, ei lopulta ole kuin kourallinen.

Suuren kummituskirjan pohjana on ollut englantilaisen Richard Dalbyn toimittama kokoelman The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Sen 52 novellista suomenkieliseen laitokseen on valikoitunut noin puolet. Liekö tarkoituksena ollut julkaista loput omana suomenkielisenä nitenään? Tällaiseen on joka tapauksessa hieman hassua laittaa suomalainen editio Dalbyn nimiin. Tekstit ovat pääosin ns. pitkältä 1800-luvulta; ääripäiden poikkeuksina Daniel Defoen vuoden 1727 kertomus Kummitus kaikissa huoneissa ja vuonna 1929 alun perin ilmestynyt E. F. Bensonin perinnetietoinen klassikko Suljettu huone). Ylipäänsä valikoimassa painottuvat klassikot, mutta joukossa on myös tuntemattomampia. Esimerkiksi parodiset Mark Twainin Kummitustarina ja Oscar Wilden Cantervillen kummitus ovat moninkertaisesti tuttuja, mutta D. H. Lawrencen Viimeinen nauru tai Arthur Conan Doylen Brocas Courtin pukari ovat kirjoittajiensa tuotannon erikoisuuksia.

Suuren kummituskirjan tarjonta on siis vaihteleva ja monipuolinen, eikä joukossa ole yhtään kehnoa novellia. Tämä on tietenkin makuasia. Moderni lukija varmasti pettyy, jos odottaa erityisen kauhistuttavaa luettavaa – joskin esimerkiksi Fergus Humen Hiekallakulkija on sikälikin hieno – ja aikakauden tyylitelty kieli pitkine virkkeineen voi hyvinkin tuntua raskaalta silloin tällöin. Ajan ja tekstilajin ystävälle kokoelma on kuitenkin erinomainen peruskivi. Pertti Koskelan suomennos olisi kaivannut kustannustoimittajaa silloin tällöin, mutta onneksi monesta tarinasta on muitakin (myös uudempia) käännöksi saatavilla.

Yksi selvä ongelma Suureen kummituskirjaan kuitenkin sisältyy. Miksi ihmeessä tekstit on pitänyt järjestää tekijän sukunimen mukaisesti aakkosjärjestykseen? Kokoelma etenee sen vuoksi hyvin epätasaisesti, kun esimerkiksi kaksi aiemmin mainittua klassista parodiaa ovat lähes peräkkäin kirjan lopussa. Alkuperäisen antologian runsaudensarvessa järjestys ehkä ei ole ongelma, mutta suppeampi suomennosvalikoima kärsii siitä selvästi. Suuri kummituskirja onkin parhaimmillaan, kun myös lukija valikoi mieleisiään suupaloja niin kuin haluaa.

Entä mitkä olivatkaan juuri ne kertomukset, joita olen kantanut mukanani lapsuuden ensilukemalta asti? Sellaisia ovat mainittu Doylen kertomus, kenties yksi avain myöhempään innostukseeni kirjoittajaa kohtaan; Richard Marshin rugbyaiheinen Viidestoista mies, joka lapsenaivoissani käänsin aina jotenkin jääkiekko-otteluksi luonnonjäällä; sekä ehdottomasti Ambrose Biercen Muuan Kalmalan asukas, jonka toismaallinen ytimekkyys vaikutti suoraan kirjallisen makuni muodostumiseen.

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Helsinki 2016: Into. 296 s.

Halusin lähestyä Anneli Auerin Murhalesken muistelmia kriittisesti ja yrittäen pitää mielessäni kaksi vaihtoehtoista tulkintatapaa: toisaalta Auer saattaa kirjoittaa totuudenmukaisesti kokemuksistaan, toisaalta kirja saattaa olla yritys kertoa tapahtumista itselleen edullisin versio. Kieltämättä jälkimmäinen tapa tuntuu pitkään mahdolliselta – niin toisenlainen on Auerin kertoma tapahtumienkulku kuin Ulvilan surman toisen tutkinnanjohtajan, Pauli Kuusirannan, omassa kirjassaan esittämä. Ja kuitenkin, mitä pidemmälle Auerin kirja etenee, sen vakuuttavammalta hän kuulostaa.

Auerin kertomus on joka tapauksessa ällistyttävä, uskomaton. Nelihenkisen perheen isä tapetaan. Äiti soittaa samalla hetkellä hätäpuhelun, jossa kertoo tekijän olevan ulkopuolinen mies. Kaksi vuotta myöhemmin äitiä aletaan epäillä ja häneen kohdistetaan pakkokeinoja aina ”valesulhasesta” alkaen. Käräjäoikeus tuomitsee hänet murhasta kahdesti, ja yhtä monta kertaa hovioikeus hänet vapauttaa. Sitten on vielä (mukamas murhatapauksesta erillinen) oikeusjuttu, jossa hänet entisen miesystävänsä ohella tuomitaan vankeuteen seksuaalirikoksista – ja näiden syytösten taustalla on äidin veli, lasten sijaishuoltaja, joka on kehdannut esittää syyttäjälle mitä mielikuvituksellisimpia irstailufantasioita satanistisista orgioista. Kuluneen sanonnan mukaan: jos tämä oli fiktiota, se tuomittaisiin naurettavana.

Auerin teksti on toteavaa, vaivatonta lukea ja yksityiskohtaisen tarkkaa. Asiaa on paljon, mikä toisaalta lisää vakuuttavuutta mutta toisaalta herättää epäilyksiä jälkiviisaudesta ja jopa värikynästä. Varmasti sellaistakin mukana on, mutta kokonaiskuva on niin runsas, ettei läheskään kaikkea voi tuomita laskelmoinniksi. Samalla ajatus kirjasta pelkkänä laajana huijauksena alkaa tuntua hyvin absurdilta. Murhalesken muistelmat onkin oikeastaan hyvin tärkeä kirja. Se kuvaa, millainen mielivalta saattaa saada viranomaisetkin lumoihinsa ja miten oikeuslaitoskin on lopulta vain ihmisiä, joihin vaikuttavat monenlaiset tunteet ja ennakkoluulot. Olisi kiehtovaa lukea teoksen laajennettu laitos nyt kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sellaisen kirjoittamista en voisi mitenkään vaatia.

Enki Bilal – Pierre Christin (: Koston veljeskunta. Helsinki 1990: Tammi. 82 [+ 2] s. Värit. Enki Bilal & Patricia Bilal. Suom. Nike Parland & Ulrika Enckell. Tekstaus Jari Rasi. – Alkuteos Les Phalanges de l'ordre noir (1979).

Ranskalaisten Enki Bilalin ja Pierre Christinin sarjakuvaromaanissa Koston veljeskunta tiivistyy tavallaan viime vuosisadan eurooppalainen sota. Se nielee osalliset vielä päätyttyäänkin, jää viipyilemään ihmisiin ja paikkoihin, jotka eivät osaa päästää siitä irti. Vanhat vihollisasetelmat eivät niin vain vaihdu – se vaatii aikaa, sukupolven vaihtumisen – ja näennäiset rauhanjulistukset eivät aina yllä ihmismieleen.

Koston veljeskunta käynnistyy, kun itseään Mustan falangin veljeskunnaksi nimittävä terroristijoukko tuhoaa pienen espanjalaiskylän. Uutinen leviää vanhan englantilaisjournalistin korviin, ja hän tunnistaa nimet, jotka teon takana ovat. He kaikki ovat vanhoja, vuosikymmeniä sitten Espanjan sisällissodassa kansallismielisten riveissä taistelleita falangisteja. Heitä vastaan lehtimiehemme taisteli kansainvälisissä joukoissa tasavaltalaisten tukena. Näitä vanhoja taistelutovereita hän alkaa nyt koota metsästämään ikiaikaisia vihollisia. Pian kasassa onkin sekalainen joukko kovin ikääntyneitä miehiä (sekä yksi nainen), joista jokainen edustaa paitsi eri kansallisuutta myös eri yhteiskunnan (ylä)osia. Mukana on niin ministeri ja kirjailija kuin pappi, tuomari ja professorikin. Geriatrinen iskujoukko lähtee takaa-ajoon läpi eteläisen Euroopan. Matkalla rivit harvenevat, eikä dramaattista lopetusta voi pitää muuna kuin resignaationa.

Christinin käsikirjoitus on erikoinen yhdistelmä ironista toimintaa (”Tarantinoa ennen Tarantinoa”, tulee mieleen monesti) ja kronikoivaa, melko proosallista kerrontaa. Yleispätevä eurooppalaisen kulttuurin läpivalaisu sodan kautta tuntuu olleen hänen ajatuksenaan. Se toimii melko pitkälle, joskin kokonaisuutta vaivaa eräänlainen ohuus. Tarina ei aivan pysty puhkaisemaan pintaansa ja sukeltamaan sen syvemmälle.

Bilalin taide on kaunista, kuten aina. Hänen yksityiskohtainen, likainenkin tyylinsä sopii tällaiseen vanhenevan Euroopan kuvaamiseen. Jopa kauniita luonnonmaisemia tuntuu vaivaavan alakulo (mikä tosin saattaa johtua myös painojäljestä). Staattisen puhuvien päiden asetelmien väliin rynnivät toimintajaksot ovat tehokkaita, ja dynaaminen kuvajako on erityisen onnistunutta.

Veikko Huovinen: Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Helsinki 2003: WSOY. 167 s.

Veikko Huovisen myöhäistuotantoa on kokoelma Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Se sisältää sekä uusia että aiemmin julkaistuja tekstejä, joita kaikkia yhdistää sota-aihe. Huovista tunteva tietää, että mitään miehisiä taistelukertomuksia on turha odottaa. Sen sijaan Huovisen vire on totutun ironinen, joskin uusissa kirjoituksissa pintaan nousee melkeinpä saarnaava sävy.

Huovisen lyhyitä tekstejä on usein hankala määrittää aivan tarkasti. Ne liikkuvat jossain sillä epämääräisellä hetteiköllä, missä novelli kohtaa pakinan. Joskus tarinallinen osuus niissä on hyvin vähäinen tai pelkkä kehys, joskus draaman kaari tavoitetaan ihan mallikkaasti. Niin nytkin. Hyökkäyskäskyn laatiminen on kenraalin suuhun pantua tilitystä hengenkohottamispuheen kaksinaamaisuudesta. Poissa on Kustavi suuri puolestaan on dialogiksi puettu kuvainraastanta, jossa vanhat, kuvitellut sotaisat ihanteet revitään riekaleiksi. Selvästi tarinallisempia sen sijaan ovat vaikkapa unifantasian keinoilla sotateknologian aikajanaa sotkeva Tykkimies Påll Ockoisen uni tai kaukopartiomiesten glooriaa tuhriva Muonatorpedo.

Pakinamainen tyyli näkyy selvästi esimerkiksi tekstissä Parempi kohtelu keskitysleireille, joissa nimensä mukaisesti annetaan ehdotuksia, kuinka leireistä saisi paljon rakentavampia paikkoja. Osuva on myös Sotavankien laskija, missä tilastoihin hurahtanut sotakirjallisuuden harrastaja joutuu luopumaan intohimostaan, kun sotavankien raadonhaju alkaa koitua liiaksi haitaksi. Iva sotahistoriasta harrastuksensa tehneitä nojatuolikomentajia kohtaan on viiltävää.

Yleisesti ottaen Huovinen onnistuu paremmin kokoelman vanhemmissa teksteissä. Uusia vaivaa paitsi mainittu saarnaavuus myös huumorin laiskuus. Nimikertomuksessa viaton vastalaukaistu ohjus hämmästelee maailman ihmeitä mutta päätyy repimään ihmisiä palasiksi. Kuva on tehokas, mutta mikään ei oikein perustele valittua sadun tyyliä. Hieman katkeralta tuntuu myös tulevaisuutta ennustava rockyhtye korsun iltamissa – joo, eivät tienneet sotilaat taistelevansa möykän, EU:n ja kännyköiden vuoksi.

Useista hudeistaan huolimatta Sinisilmäinen ohjus on parhaimmillaan – valitettavasti – nytkin ajankohtainen teos.

Veikko Polameri: Biwansoittajan tarina. (Biwa-hōshi no hanashi). Vanhaan japanilaiseen legendaan perustuva kuunnelma, johdanto sekä käännökset samaan aiheeseen pohjautuvista teoksista. Helsinki 1974: Tammi. 57 [+ 1] s.

Veikko Polameren Biwansoittajan tarina on juuri sellainen kiehtova pikku kirjanen, jollaisista itse pidän. Sen olemassaolon syynä on Polameren kirjoittama radiokuunnelma, joka kuitenkin muodostaa kirjasta vain viidenneksen. Sen taustalta paljastuu kiehtovan monikerroksinen tekstijatkumo.

Polameri kertoo alkusanoissa kuunnelmansa syntyneen ajatuksesta tehdä Pehr Henrik Nordgrenin sävellyksestä Miminashi-Hōichi (1972) ”jonkinlainen musiikkidraama”. Nordgrenin teos on osa kymmenen sävellyksen sarjaa, joista jokainen pohjaa johonkin japanilaiseen kauhutarinaan. Käytännössä jokaisen taustalla on kreikkalais–englantilaisen Lafcadio Hearnin kertoma versio kansantarinasta.

Omaa työtään varten Polameri tietysti tutustui Hearnin kertomukseen. Se kertoo sokeasta ja hyvin lahjakkaasta biwansoittajasta, joka houkutellaan tietämättään esiintymään öisin aaveille. Pappi, jonka luona soittaja asuu, saa asiasta vihiä ja päättää pelastaa ystävänsä. Soittajan keho peitetään maalamalla se täyteen erästä sūtraa, joka estää pahoja voimia näkemästä häntä seuraavalla hakukerralla. Valitettavasti hänen korviaan ei huomata suojata, joten aave repäisee ne irti.

Taustatyötä tehdessään Polameri löysi myös kaksi muistiin merkittyä kansantarinan toisintoa. Toinen on peräisin Ichiyū Sanjinin kokoamasta tarinakokoelmasta vuodelta 1781 ja vanhin tunnettu tarinan versio. Toinen on Kazuo Katsurain vuonna 1951 julkaisema. Kaikkea tätä aiempaa materiaalia Polameri sitten käytti työstäessään oman näkemyksensä. Luettuna Biwansoittajan tarina toimii tiettävästi hyvin toisella tavalla kuin sen on koettu radiosta kuultuna. Tietenkin siitä puuttuu Nordgrenin musiikki, jolle ilmeisesti on annettu paljon tilaa. Muuten tekstin mainitaan olevan hieman erilainen kuin esitetyssä kuunnelmassa.

Polameri on koonnut kirjaseensa oman kuunnelmansa lisäksi suomennokset kaikista mainituista edeltäjistään sekä kuriositeettina ranskalaisen Antonin Artaud’n version, joka on peräisin 1920-luvulta. Näin ollen Biwansoittajan tarina näyttää, miten japanilainen taru on kulkenut monipolvisen reitin aina 1970-luvun Suomeen asti. Polameren jälkeenkin Hearnin kertomus on muuten suomennettu ainakin kahdesti.

Katsottua: elokuvat 2026

Chris Columbus: Yksin kotona. Yksin kotona 2 – Eksynyt New Yorkissa. Harry Potter ja viisasten kivi. Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Chris Columbus on niitä Hollywood-ohjaajia, joita tulevaisuuden elokuvanystävät (jos sellaisia enää on) arvostavat silkan välineensä hallinnan vuoksi. Columbus ei auteur, vaikka hänen filmografiansa onkin yllättävän yhtenäinen, vaan erittäin taitava viihteentekijä. Erityisesti häntä tullaan muistelemaan nuoria katsojia ja nuoria näyttelijöitä ymmärtäneenä elokuvantekijänä. Jos hänen varhaiset käsikirjoittamansa elokuvat, kuten Gremlins tai The Goonies, olivat tarinoita maagiseen todellisuuteen astuvista lapsista, ja sama asetelma jatkui monissa hänen omissa ohjauksissaan. Erityisen hyvin hänet tultaneen muistamaan kahden erittäin suositun (ja tuottoisan) elokuvasarjan aloituksista.

Näkemys Yksin kotona -sarjasta on yleensä se, että Columbusin ohjaamat kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat ne oleelliset ja kaikki muut halpaa rahastusta. Kriittisimmät sanovat jo ensimmäisenkin jako-osan olevan pelkkä uudelleenlämmittely. John Hughesin kirjoittama Yksin kotona (Home Alone, 1990) on noussut populaarikulttuurissa jouluklassikon asemaan, mikä onkin ihan ansaittua. Lämpimän amerikkalaisen perhekeskeisyyden ja anarkistisen animaatioväkivallan yhdistelmä onnistuu tavattoman hyvin. Tarina epähuomiossa yksin kotiinsa jäävästä pikkupojasta, joka suojaa reviiriään murtovarkailta, on yksinkertainen ja hauska. Macaulay Culkin pääosassa on juuri niin ärsyttävä kuin lapsitähdet ovat mutta samalla myös täydellinen valinta viattomuuden ja vallattomuuden rajalla tasapainoilevaksi kodinturvanulikaksi, samoin Joe Pesci ja Daniel Stern tolloina roistoina.

Jatko osa Yksin kotona 2 – Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York, 1992) kertaa edeltäjänsä vaiheita paikoin nolottavan suoraan ja on yleisesti ensimmäistä elokuvaa löysempi. Siltikin siinä on ihan riittämiin ansioita. Etenkin lopun väkivaltajakso, joka lainaa edelleen runsaasti Looney Tunes -animaatioista, on riemukas. Myös Tim Curryn enemmän ja vähemmän hienovarainen ilmeily on arvonsa ansainnut. Sen sijaan naiivisti kirjoitettu pulunainen tuottaa lähinnä myötähäpeää, etenkin kun hän pakosti vertautuu ensimmäisen osan vaikuttavaan lumenluojanaapuriin.

Toinen sarja, jonka Columbus polkaisi käyntiin, oli J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen filmatisoinnit. Tälläkin kertaa Columbus vastasi kahdesta ensimmäisestä elokuvasta. Sekä kirjoina että elokuvina Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997/2001) että Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998/2002) ovat sarjojensa lapsekkaimmat ja kepeimmät. Toisaalta varsinkin elokuvat ovat sellaiset, että ne määrittävät kaikkea jälkeensä tulevaa etenkin visuaalisuutensa osalta. Columbusin Harry Potterit ovat upeita elokuvalavastuksen ja -puvustuksen taidonnäytteitä, joiden ylitsepursuava runsaus on taatusti merkittävä syy koko sarjan suosioon. Elokuvanakin ne toimivat melko hyvin, vaikka puritaanisimmat Potter-fanit muistavatkin aina osoittaa runsaasti kohtia, joissa kirjojen tarinaa on oikaistu. Viisasten kivestä ja Salaisuuksien kammiosta kuitenkin puuttuu etenkin sarjan viimeisten osien sekavuus, joka johtuu osittain halusta painottaa näyttäviä digitaalitehosteita. Onhan niitä alkupäänkin osissa (joskin jotkin Playstation 2 -tasoiset efektit ovat vanhentuneet kehnosti), mutta niissä cgi-magia vielä suurelta osin palvelee tarinankerrontaa.

Parasta koko Potter-elokuvien sarjassa kuitenkin ovat näyttelijät, mille luodaan vankka pohja Columbusin ohjauksessa. Elokuvien roolitus on niin ikoninen, että muutamien osien aikana harmittelee usein, miten loistava ensemble on saatu hukattua muutoin melko heikkoon tekeleeseen. Se, että sarjan pääkolmikko onnistuu kasvamaan niin vaivattoman tuntuisesti paitsi elokuvien maailmaan myös niiden aikana, on varmasti isolta osin juuri Chris Columbusin ansiota. Hän loi työskentelytavan ja ilmapiirin, jota myöhemmät ohjaajat hyödynsivät ja jota elokuvien lapsinäyttelijät ovat kiitelleet monesti jälkeen päinkin.

Alan J. Pakula: Presidentin miehet. David Fincher: Zodiac

Tositapahtumiin perustuva journalistinen trilleri on ihan oma ja kiehtova lajityyppinsä, jota elokuva hyödyntää harmillisen harvoin. Toisaalta harvat tulokset ovat usein loistavia. Alan perusteos on Alan J. Pakulan ohjaama Presidentin miehet (All the President’s Men, 1976), joka käsittelee Watergate-skandaalia. Yhdysvaltain demokraattisen puolueen päämajaan tunkeuduttiin vakoilupuuhat mielissä, ja lopulta seuraamuksena oli presidentti Richard Nixonin eroaminen. (Voi kunpa se olisi yhtä helppoa nykyäänkin.)

Elokuva perustuu Washington Postin toimittajien Carl Bernsteinin ja Bob Woodwardin kirjaan. He paljastivat työllään aina presidenttiin asti yltäneen poliittisen salaliiton. Presidentin miehet on etupäässä työn kuvaus, olkoonkin että hyvin poikkeuksellisen työn. Koskaan muulloin ei (lanka)puhelimessa puhuminen, muistivihkoon kirjoittaminen ja kirjoituskoneen naputtelu ole ollut yhtä tiivistunnelmaista. Elokuva seuraa toimittajia välillä melkein epätoivoisessa työssään, kun he yrittävät selvittää, mitä ja keitä kaikkia liittyy demokraattipuolueen toimistolta verekseltään löydettyihin vakoojiin. Pakulan ja kuvaaja Gordon Willisin staattiset mutta erittäin vaikuttavat kuvat ovat tavattoman tehokkaita, ja kun kaukaisuuteen nousevaa zoomia muutaman kerran käytetään, tulos on elokuvallisesti päräyttävää. Presidentin miehet onkin nimenomaan elokuvan rytmityksen mestarikurssi; hyvin tavanomaisen lehtimiestyö muuttuu huikeaksi tutkimustyöksi. William Goldmanin käsikirjoitus on niin tiukka kuin on mahdollista.

David Fincherin Zodiac (2007) ottaa tietoisesti mallia Pakulasta. Se seuraa 1960- ja 1970-luvuilla Kaliforniassa sykähdyttänyttä sarjamurhaajatapausta, jossa murhaaja lähetti lehdistölle useita kirjeitä ja salakirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Elokuva perustuu San Francisco Chroniclen pilapiirtäjänä toimineen Robert Graysmithin kirjaan ja seuraa rikossarjan tutkintaa niin poliisin kuin Graysmithin amatööriyritysten vinkkelistä. Vaikka tapaus on edelleen selvittämättä, Zodiacilla on tarjota melko varma ratkaisu. Fincher lainaa paljon Pakulalta, ja Zodiac eroaakin paljon hänen aiemmasta, visuaalisesti hyvin kokeilevasta tyylistään. Kuvat eivät ehkä ole entiseen tapaan tyyliteltyjä, mutta tässäkin tapauksessa rytmi on kerronnan ytimessä. Vain hetkeksi – kun Zodiac keskittyy poliisien työhön – rytmi hukkaa askelmerkkinsä ja katsojan pitää olla todella hereillä pysyäkseen tapahtumissa ja nimissä kärryillä. Muutoin Zodiac on kauniisti konstruoitu elokuva pakkomielteestä, työstä ja lisäksi myös yllättävistä kerrannaisvaikutuksista, joita yhden rikollisen toimilla voi olla.a

Miloš Forman: Palaa, palaa!

Palaa, palaa! (Hoři, má panenko, 1967) oli Miloš Formanin viimeinen kotimaassaan Tšekkoslovakiassa ohjaama elokuva. Se aiheutti selkkauksen, jonka vuoksi ohjaaja siirtyi pysyvästi Hollywoodiin. Palaa, palaa! onkin myrkyllinen satiiri Tšekkoslovakian kommunistisesta hallinnossa. Se on myös elokuva, joka on jäänyt kummittelemaan hyvin vahvasti omaan tietoisuuteeni.

Pinnalta katsoen Palaa, palaa! kertoo jonkin pikkuprovinssin palokunnan tanssiaisista. Soittokunta musisoi ja tavallinen kansa pitää hauskaa. Samaan aikaan järjestävä taho yrittää pitää langat käsittään, vaikka arpajaispöytä tyhjenee varkaiden käsiin ja kauneuskilpaluun ei kukaan halua osallista. Ruohonjuuritason korruptio on valloillaan. Ja sitten kun edessä on vakava tilanne ja pitäisi ryhtyä sammutustoimiin, ei voida kuin lapioida lunta liekkeihin ja taputtaa kotinsa menettäneelle ukkoparalle.

En taatusti ymmärrä kaikkia elokuvan nyansseja, mutta se mikä välittyy 2000-luvun suomalaisellekin, on tuntuma kaaoksesta, joka pyritään kuitenkin pitämään kaikin keinoin piilossa. Tärkeintä on, miltä näytetään ulospäin, seremoniat ja fanfaarit. Kansa kyllä tietää, mitä tapahtuu, mutta jokainen toimii omaksi edukseen ja tietää naapurinkin tekevän niin.

Osittain amatöörinäyttelijöiden voimin tehty elokuva on rosoinen Euroopan ”uuden aallon” tuote. Se ei kokeile, kuten ajan ranskalainen elokuva eikä ole niin koruton kuin vaikkapa vastaava englantilainen tai suomalainen elokuva. Palaa, palaa! on hallittua muotokieltä ja sensuurin vaatimuksiin irvokkaasti vastaavaa kerrontaa, joka näyttää paljon sanomatta ääneen oikein mitään. Kun palokunnan setämiehet katselevat silmät selällään missikandidaatin uimapukuesittelyä, tietää olevansa lopulta universaalien kysymysten äärellä, ei vain viime vuosisadan sosialismin ongelmien.

Palaa, palaa! jää päähän kaikumaan, vaikka se ei olekaan mikään ääneen naurattava komedia tai alleviivaavan kantaaottava. Ymmärtävä katsoja tajuaa, mitä katselee ja jää hämmästelemään näkemäänsä, vaikka raunioiden savu olisikin jo hälvennyt. Itse tunnun palaavan sen ääreen säännöllisesti ja nautin joka kerta.

Donald Crisp: The Fighting Eagle

Donald Crispin ohjauksessa syntyi toinen elokuvasovitus Arthur Conan Doylen luomasta Étienne Gérardista. The Fighting Eagle (1927) on kuitenkin vain kalpea aavistus hahmosta. Doylen alkuperäinen Gérard on Napoleonin sotilas, joka vanhoilla päivillään kertoo urotöistään halukkaalle yleisölle. Hän on loputtoman turhamainen, mikä sälyttää vastuun hänen tarinoistaan kuulijalle ja lukijalle. Gérardin oman version mukaan hän oli jokseenkin tärkein yksittäinen sotilas Napoleonin sodissa heti keisarin itsensä jälkeen. Keisaria hän palvookin yli kaiken. Doylen riemukkaista ja kielellisesti tavattoman vetreistä tarinoista on elokuvassa jäljellä lähinnä jokunen yksityiskohta.

Cecil B. DeMillen tuottama The Fighting Eagle alkaa jonkinlaisena Kolmen muskettisoturin variaationa, jossa maaseudulta löytyvä hieman höntin tuntuinen Gérard vetäistään mukaan Napoleonin joukkoihin. Hän kohoaa nopeasti arvojärjestyksessä ja päätyy osalliseksi salaiseen tehtävään saada haltuun kirje, joka todistaisi Talleyrandin vehkeilleen keisari vastaan. Doylen hahmosta muistuttaa lähinnä yksi Gérardin kertoma taistelukasku ja hänen tapansa puhua itsestään koko nimellä kolmannessa persoonassa. Muu elokuva olisi voitu kertoa aivan hyvin muun nimisillä hahmoilla, eikä kukaan olisi huomannut.

Simppeli tarina on sinänsä mukiinmenevä tusinaseikkailu, eivätkä sen komedialliset elementit suoranaisesti loukkaa katsojaa. Pääosan Rod La Rocque on eräänlainen vilttiketju-Fairbanks, joka on riittävän sympaattinen Gérard. Elokuvana The Fighting Eagle on kuitenkin hyvin persoonaton ja lattea. Paljon on hiljaisesti puhuvia päitä, ja toimintakohtauksia vastaavasti vähän. Komedia tiivistyy joihinkin yksittäisiin farssimaisiin kohtauksiin, kuten Talleyrandin sulkeminen kirstuun tai keisarin vaunujen kaappaaminen. Kaikkein vaikuttavinta elokuvassa on se, että Talleyrandin sihteeriä näyttelee Sally Rand.

Suomikauhun sirpaleita #14: Goottilaisehko linna ja itsepaloittelumurha

Vaikka Jukka Itkonen (1951–2021) kirjoitti urallaan runsaasti monenlaista proosaa ja runoja sekä käsikirjoitti niin televisioon kuin radioon, taidetaan hänet muistaa kuitenkin lopulta parhaiten lastenkirjailijana. Näin ollen käy helposti niin, että hänen teostaan lähestyy ennakkoasentein, valmiiksi nuoren lukijan näkökulmasta, etenkin, jos teos on kuten Itkuvirsiä Naurusaarilta (Johnny Kniga, 2005). Sen kansitaide on värikästä, nimi leikkisä ja esipuhemainen alkukirjoituskin hassuttelee lukijan odotuksilla. Ja kuitenkin Itkuvirsiä Naurusaarilta lähestyy kauhukirjallisuutta, olkoonkin että hyvin absurdia sellaista.

Itkuvirsiä Naurusaarilta on merkillinen teos, joka koettelee niin genrerajoja kuin hyvän maun rajojakin. Lisäksi se väittää olevansa itse asiassa aivan muuta kuin Itkosen kirja. Alkusanoissaan Itkonen mainitsee olevansa pelkkä puhtaaksikirjoittaja ja tekstien löytyneen kirjeestä, jonka hänen ystävänsä Ralle Paljas oli lähettänyt hänelle juuri ennen katoamistaan. Jälkeenjäänyt ja löydetty käsikirjoitus on tietysti ikivanha kirjallinen keino, jolla herätellään salaperäisyyttä tai etäännytetään. Itkonen tuntuu käyttävän sitä toisaalta herätelläkseen lukijaa kanssaan leikkiin ja toisaalta nimenomaan etäännyttääkseen itseään Itkuvirsistä; niissä ei puhu missään nimessä Jukka Itkonen, ja ajatukset ovat pikemminkin roolissa kirjoitettuja.

Itkuvirsiä Naurusaarilta alkaa melko perinteisillä, mitattomilla runoilla säejakoineen ja säkeistöineen, jatkuu ytimekkäillä proosarunoilla, kunnes loppua kohden vaihtuu lähestulkoon proosakerrontaan. Siitä huolimatta alun lukutapa jää päälle ja jokaisen tekstin lukee runona – vaikka kustantaja onkin merkinnyt kirjan kirjastoluokitukseksi 84.2, kertomakirjallisuuden. Tämä muodon epävarmuus pitää lukijaa koko ajan hiukan varpaillaan, valmistaa odottamattomaan. Siitä juuri Itkosen lyriikassa usein onkin kyse, niin nytkin. Odottamattomat kuvat, yllättävät sanavalinnat, toistuvat viitekehystä ja tunnelmaa rikkovat rinnastukset, jatkuva leikki, ironia ja surrealistinen kuvapyöritys pakottavat miettimään, mitä oikeastaan onkaan lukemassa. Kuitenkaan missään vaiheessa ei tunnu siltä, että tekijä jaarittelisi, temppuilisi turhaan tai suoltaisi sanavyöryä ilman merkitystä. Itkosen tekstit ovat hiottuja, runsaudessaan erittäin hallittua kielitaiturointia.

Ilotteleva kielenkäyttö ja mielikuvituksellinen maalailu päästävät helposti alkusanojen varoitukset unohtumaan: "Viimeisen osaston makaaberi huumori saattaa pikemminkin nostaa pintaan kauhunsekaisia tunteita. Maailmassa on paljon julmuutta. Kukaan ei kuitenkaan saisi olla niin julma, että antaa Ralle Paljaan teoksen "Itkuvirsiä Naurusaarilta" lasten luettavaksi."

Teoksen ensimmäisen osaston runot kuvaavat aavikolla nälissään vaeltavaa ihmisjoukkoa. Tunnelma on huumorista huolimatta surumielinen, haikea. Teksteissä on kevyt sadunomainen henki, tai ehkä se on pelkkää helteen ja nälän aiheuttamaa hallusinointia.  Samanlainen tunnelma, joskin piirun verran humoristisempi, on kolmannessa osastossa. Suljettu osasto, on sarja monologeiksi kirjoitettuja proosarunoja, enemmän tai vähemmän eksentristen hahmojen omakuvia. Altis lukija saa ne kenties muistuttamaan myös värikkäistä painajaisia.

Kauhuluennan kannalta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin kirjan toinen ja neljäs osasto. Ytimekkäästi nimettä Linna sisältää viisitoista lyhyttä tekstiä, jotka ovat suorasanaisia mutta joiden ytimekkyys ja elliptisyys ovat kuitenkin runon maailmasta. Linnan tekstit liittyvät toisiinsa, vaikka eivät varsinaisesti luokaan selvää yhtenäistä tarinaa. Niiden puhuja on saapunut on saapunut asumaan kylään, jonka laitamilla kohoaa salaperäinen linna. (Aluksi puhutaan talosta, mutta ei "se olekaan talo, se on linna". Vaihdos tuo mieleen unen logiikan.) Linnan tasaisiksi leikattujen puitten oksat ovat kuin "tyngät käsiä", sen yllä salamoi säännöllisesti ja pihalla hiipii kavioeläimiä. Linnan asukeista ei tiedetä varmaksi, ja heillä on kyky muuntautua. Sieltä kuuluu lähetettävän joskus verisiä pyyhkeitä ulkomaille, ja puutarhurin epäillään syyllistyneen "hirvittäviin" rikoksiin, joihin tuntuu liittyvän lapset. Kylässä lapsia ei ole, mutta kyläläisten mukaan "niitä tuodaan pian junalla". Ihmisiä katoilee muutenkin, ja tekstien minä epäilee, että hänkin on "kadonnut ja vaihtunut toiseksi".

Linnan palasista rakentuva tarina on kaikessa aukkoisuudessaan ja vihjailevuudessaan kiehtova. Se herättää uteliaisuutta ja monia kysymyksiä, joihin ei koskaan aiokaan vastata. Naurettavat yksityiskohdat, kuten se että kylän juhlaruokaa on "ruutanoilla höystetty lanttukohokas", lisäävät synkkään pohjasävyyn huumoria, joka ei silti riko tunnelmaa. Päinvastoin ne vahvistavat lukijassa herännyttä tunnetta, että hän seuraa unta, jonka näkijä tietää perustelemattomia asioita ja ottaa näkemänsä vastaan sellaisenaan. Linna ei ole varsinainen kauhukertomus (tai -runo), mutta sen vire on vinksahtaneen uhkaava vähintään flirttailee kauhugenren kanssa samaan tapaan kuin eräät surrealistienkin teokset.  

Sen sijaan minkäänlaisesta flirttailusta ei ole kyse kirjan päättävässä Seivästäjässä. Viehättävän silmäpelin sijasta se on törkeä päällekarkaus. Seivästäjäkin hyödyntää absurdia huumoria mutta niin mustaa, etteivät kaikki sitä huumoriksi tunnista. Todellisuuden rajoja repien venyttävässä ja hyvin ruumiillisessa sairaalloisuudessaan se tuo mieleen Boris Hurtan parodiset Tulilahti-tekstit.

Seivästäjän alaotsikko on "Rolf 'Rolle' Miekkosen elämä ja teot omin sanoin kerrottuna". Eli nyt Itkosen fiktiivinen Paljas kirjoittaa fiktiivisen Miekkosen muistelmia. Koko elämäänsä Miekkonen ei käy läpi, ainoastaan väkivaltaisuutensa historian. Seivästäjä alkaa kuin kliseinen sarjamurhaajaelämäkerta: ensin tapetaan itikka, sitten kärpänen, kunnes jo seuraavaksi siirrytään lintuihin ja nisäkkäisiin. Aina muistetaan kertoa, miten "jäpötti". Kidutus- ja tappokeinot ovat mielikuvituksellisia. Koska työnnetään "kärpäsen perseeseen heinänkorsi", koska nidotaan koiran "muna umpeen", niin että se "tukehtuu omaan kuseensa ja paskaansa". Kuvasto on railakkaan ruumiillista ja osoittaa heti alkuun, että liikutaan satiirin tyylilajissa. Hurtan lisäksi tulee hieman mieleen Apollinairen de Sade -parodia Hirveä Hospodar (Les Onze Mille Verges, 1907).

Siinä missä tarinoiden sarjamurhaaja yleensä tässä vaiheessa siirtyisi koirista ihmisiin, kääntyy Rolle itseensä. Hän saa innoituksen luettuaan Valakian ruhtinas Vlad III:sta eli Vlad Tepesistä (eli Vlad Seivästäjästä eli Vlad Draculasta) ja päättää kokeilla seivästämistä. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, mitä iloa on toisten kivussa, kun itseen ei satu. Tästä alkaa pitkä itsensäsilpomisjakso. Ensin lähtevät sormet, korvat ja nenä, joista saa tehtyä ruokaakin helposti. Sitten siirrytään hieman omalaatuisempiin osiin eli silmäluomiin ja huuliin. Välillä viilletään vatsanahka auki ja ihmetellään suolen pituutta. Jossain vaiheessa väkivaltakuvastoon yhdistyy siihen niin usein liittyvä seksuaalisuus, mutta eipä onnistu panohommat, kun genitaalitkin on jauhettu jo lihamyllyssä. Näin itsensä pilkkominen pala palalta etenee. "Ajattelin, että jos poliisi pääsee selville minun seivästystouhuista, niin minä en lähde näiltä lauteilta muuten kuin kilon paloina."

Hurtta kirjoitti Tulilahti-tekstit parodiaksi silloin Suomessa jyllänneestä splatterpunkista ja kommentiksi scifi-fandomia vaivanneeseen sarjamurhaajaintoon. (Todellisuudessa splatterpunk-kiihkoilu tarkoitti paria käännösnovellien antologiaa ja Tähtivaeltaja-lehden muutamaa novellia. True crime -asiaakin harrasti lähinnä Tähtivaeltaja.) Mikä sen sijaan on Itkosen innoitus? Sitä en osaa sanoa. Jonkinlaista kuvainraastantaa se on ehkä ollut ja ennakko-odotuksille haistattamista. Monipuolinen kirjailija on hyvinkin saattanut haluta kokeilla verbaalisia kykyjään tässäkin tyylilajissa, eikä mielestäni ainakaan epäonnistu.

Modernin kauhukuvaston karaisema lukija saattaa kuitenkin kokea Itkosen irrottelun melko "turvalliseksi" – siis siinä mielessä että mitään tavattoman uutta hän Itkonen ei näytä vaikka räväkkä onkin. Kehokauhu on jo vuosia pilkkonut ja paloitellut ihmisvartaloa ja kieriskellyt ruumiillisuuden kipukohdissa monin tavoin. Siksi Itkosen Seivästäjää ei olekaan hedelmällisintä lähestyä kauhukirjallisuutena per se. Paljon tarkoituksenmukaisempaa on nähdä se Itkosen muun tuotannon näkökulmasta, hetkenä jona taitava kielellä leikittelijä ottaa käyttöönsä splatter-estetiikan ja yhtäaikaisesti nauraa ja tekee kunniaakin sille.

Katsottua: joulukuu 2025

 Jane Anderson, Martha Coolidge, Anne Heche: Hiljaiset seinät 2

HBO:n episodielokuva Hiljaiset seinät 2 (If These Walls Could Talk 2, 2000) on epätasainen kokonaisuus. Sen kolme osaa kietoutuvat yhden ja saman talon sisään, vaikkei seikkaa oikeastaan missään vaiheessa korostetakaan. Tarina kertovat eri vuosikymmeninä eläneistä lesboista. Kuvasto ja teemat ovat nyttemmin tulleet niin tutuiksi, että Hiljaiset seinät 2 tuntuu helposti turhankin turvalliselta ja kuluneelta, mutta aikanaan se on saattanut hyvinkin olla vahva elämys, etenkin kun kyse on televisioelokuvasta.

Jane Andersonin ohjaama ensimmäinen osa sijoittuu 1960-luvun alkuun. Toinen koko elämänsä yhdessä viettäneestä vanhasta naisparista kuolee yllättäen. Hänen jälkeen jäävä puolisonsa joutuu luovuttamaan kaiken eletyn elämän vainajan sukulaismiehelle, koska naispari ei tietenkään ole voinut avioitua eikä leskellä näin ollen ole oikeutta mihinkään. Vanessa Redgrave esittää vivahteikkaasti naista, joka joutuu pakottamaan itsensä ja tunteensa piiloon, jottei vuosikymmenien salaisuus tulisi ilmi. Paul Giamattin esittämä perijä tuntuu aavistavan paljon mutta päättää toimia odotusten mukaisesti. Osuus on kaunis ja emotionaalisesti vaikuttava.

Valitettavasti vanhan alun jälkeen Hiljaiset seinät 2 löysää otettaan. Martha Coolidgen ohjaama seuraava, vuoteen 1972 sijoittuva osuus tuo mukaan intersektionaalisen näkökulman. Nuorten feministilesbojen kommuunissa harmitellaan, että heidät heitetään yliopiston feministien ryhmästä mainehaitan vuoksi. Silti he ovat aivan yhtä ennakkoluuloisia, kun yksi joukosta rakastuu miesten vaatteisiin pukeutuvaan ja rintansa teippaavaan naiseen. Rakastumisen kuvauksessa on herkkyyttä ja Michelle Williams on loistava, mutta kokonaisuudesta puuttuu särmää ja pitkä läähätyskohtaus on turha.

Elokuvan päättää kepeän komediallinen elokuvan tekoajankohtaan sijoittuva Anne Hechen ohjaama jakso, jossa nelikymppinen naispari kipuilee keinohedelmöityksen kanssa. Tarinassa ei ole mitään yllättävää, mutta antaa se sentään toiveikkaan positiivisen lopun muuten melko vakavalle elokuvalle. Komedia syntyy toisaalta Ellen DeGeneresin verbaliikasta, toisaalta Sharon Stonen höpsöstä revittelystä omassa roolissaan.

Hiljaiset seinät 2 on edelleen näkemisen arvoinen elokuva, jolla on tänäkin päivänä sanottavaa. Aika on kuitenkin kulkenut sikäli sen ohi, että samat asiat on sittemmin sanottu jo monesti. Elokuvallisesti yksikään episodeista ei ole erityinen, mutta hienot näyttelijäsuoritukset on syytä muistaa, kun Redgraven ja Williamsin retrospektiivejä joskus kootaan.

Luchino Visconti: Rocco ja hänen veljensä

En edes yritä olla objektiivinen, kun kommentoin Luchino Viscontin neorealistista mestariteosta Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960). Giuseppe Rotunnon mestarillisen mustavalkokuvauksen valossa varjossa se kertoo tarinan viidestä veljeksestä, jotka isänsä kuoleman jälkeen muuttavat Etelä-Italian maaseudulta teollistuneeseen pohjoiseen ja yrittävät löytää paikkansa.

Elokuva keskittyy etenkin veljeksistä toiseksi ja kolmanneksi vanhimpiin: Simone on nyrkkeilijälupaus, jonka kuitenkin helpon elämän viehätykset vievät mukanaan. Häntä ja pikkuveli Roccoa yhdistää nainen, prostituoitu Nadia jota kumpikin veljeksistä rakastaa omalla tavallaan. Valitettavasti Simonen rakkaus on omistushaluista, eikä saa lainkaan vastakaikua. Rocco sen sijaan valitsee mieluummin veljensä kuin Nadian. Roccon pyhimysmäinen uhrautuvaisuus perheen – äidin ja veljien – edessä onkin yksi tarinan tukipilareista. Nadia on elokuvan traagisin hahmo, joka kaamea kohtalo johtuu paitsi epäterveestä kunniantunnosta (Simone) että myrkyllisestä perheen korottamisesta kaiken muun ohi (Rocco).

Veljeksistä vanhin, Vincenzo, on saanut etumatkaa ja rakentaa jo omaa perhettään, mikä pelastaa hänet joutumasta vaaralliseen kunniapeliin. Nuorimmista veljeksistä Ciro on kenties kaikkein tervejärkisin. Maailma muuttuu, ja hän hyväksyy sen. Hän sopeutuu tapaan olla eikä haikaile Roccon tapaan vanhaan  kotikylään, kuviteltuun Kultalaan.  Luca, nuorimmaisin, on vielä avoin kirja, sivustaseuraaja joka tarkkailee ja ottaa mallia – hän on kenties Italian tulevaisuus, joka joutuu punnitsemaan vanhan ja uuden välillä ja tekemään omat päätelmänsä.

Kaiken keskellä päsmäröi veljesten äiti, italialaisen elokuvan perushahmo. Hänen marttyyrimäinen hahmonsa, joka kaipaa koko ajan poikiensa jatkuvaa validaatiota ja tottelevaisuutta ja joka hysteerisen kovaan ääneen ilmoittaa, kun hänen toiveitaan vastaan rikotaan, on kenties kaikista toksisin. Sen sijaan, että perheen lapset saisivat päättää omat päätöksensä, unelmoida omat unelmansa, tehdä omat virheensä ja oppia niistä, rouva Parondi ei jätä käyttämättä yhtäkään tilaisuutta valittaa omaa kurjaa asemaansa ja ulvaista joka kerta, kun kukaan pojista tekee jotain, mikä horjuttaa hänen näkemystään harmoniasta. Jos elokuviin on uskomista, epäterve äitisuhde on kaiken pahan takana.

Viscontin ohjaus on komeaa, jo mainittu Rotunnon kuvaus komeampaa. Rocco ja hänen veljensä sisältää monta kuvaa, jotka muistuttavat siitä, miksi väri on elokuvassa tarpeetonta. Näyttelijöistä muistetaan aina mainita sinänsä mainio Alain Delon Roccona, mutta todellinen draaman sankari on Simonea esittävä Renato Salvatori, jonka muodonmuutos kirkassilmäisestä maalaispojasta maailman ja viettiensä tuhoamaksi kehäraakiksi on kouriintuntuvan fyysinen. Enkä voi olla tuntematta syvää sääliä Annie Girardot’n Nadiaa kohtaan; kepeys ja traagisuus kulkevat harvoin niin toisiinsa kietoutuneina…

William Wyler: Miksi miehet vaihtavat vaimoa?

William Wyler ohjaus Dodsworth (1936) on esitetty Suomessa nimellä Miksi miehet vaihtavat vaimoa?. Se on paitsi typerä myös harhaanjohtava. Jos Dodsworth oikeasti esittäisi tuon kysymyksen, vastaus olisi: vaimon itsensä takia. Niin yksioikoinen se ei kuitenkaan ole.

Sidney Howard kirjoitti Sinclair Lewisin romaaniin perustuvan näytelmänsä pohjalta avioliittodraaman, joka on hollywoodlaisittain yllättävän kypsä. Se ei tyydy aivan valmiiksi pureskeltuihin vastauksiin, vaikka nykyajan katsoja voi pitääkin eräitä sen näkökulmia kovin korostettuina. Dodsworthin nimihenkilö on menestyneen firmansa myynyt keski-ikäinen mies, joka päättää opetella viettämään vapaa-aikaa ja tehdä sen vaimonsa seurassa. Pariskunta lähtee Euroopan-matkalle, jossa kuitenkin hyvin pian ilmenee, etteivät he lopulta halua elämältä lainkaan samoja asioita. Dodsworth on amerikkalaisen perusjantterin menestynyt versio, jalat maassa pitävä ja pikkuasioista innostuva rehti mies. Hänen vaimonsa sen sijaan ihailee nousukasmaisesti eurooppalaista yläluokkaa, ja ajatus alati vaanivasta vanhenemisesta kauhistuttaa häntä. Niinpä parempiparkaisilta miehiltä saatu huomio viehättää enemmän kuin rahvaanomainen siippa. Monen mutkan, ihmisen, etäisyydenoton ja luoksepalaamisen myötä tilanteen todellinen laatu selviää miehelle. Vaimon osaksi jää heidän tarinansa roiston rooli – vaikka loppujen lopuksi ongelma lienee siinä, ettei pariskunta vain ole osannut kommunikoida riittävästi ja riittävän ajoissa. Amerikkalaisittain on selvää, että reipas ja yrittäjähenkinen mies saa laakeriseppelen kulmilleen.

Wylerin ohjaus on salakavalan tehokasta. Kikkailematon kerronta (lukuun ottamatta paria kekseliästä kamera-ajoa ja peilinheijastusta) ja Rudoph Matén kuvaus antavat tilaa näyttelijöille. Walter Hustonin Dodsworth muistetaan aina kehuissa, mutta mielestäni Ruth Chattertonin lähes viimeinen valkokangastyö vaimona on pienieleisen traaginen. Myös sivuosat on roolitettu varmoilla luonnenäyttelijöillä, mikä tekee Dodsworthista mielenkiintoisen myös elokuvahistorian kannalta.

Leo McCarey: Make Way for Tomorrow

Leo McCarey piti elokuvaa Make Way for Tomorrow (1937) parhaanaan. Näin siitäkin huolimatta että hänen filmografiansa on täynnä paljon paremmin tunnettuja klassisia komedioita. Make Way for Tomorrow (jota ei kai ole koskaan esitetty Suomessa?) onkin tyypillinen komediaan erikoistuneen ohjaajan lempilapsi: tragikomedia. Kuinka usein onkaan niin, että hassutteluun, hupsutteluun ja hillittömyyksiin tottunut elokuvantekijä päätyy kokeilemaan jotain dramaattisempaa ja pitää lopputulosta uransa huippuna?

Make Way for Tomorrow kertoo vanhasta newyorkilaispariskunnasta, jonka kotitalo joutuu vasaran alle. Heidän viisi lastaan elävät omia elämiään eivätkä ole valmiita pitämään huolta iäkkäistä vanhemmistaan. Paikka ehkä löytyisi Kaliforniassa elävän lapsen luota, mutta asioiden valmistelu vaatii aikaa. Siksi aikaa vanhukset päätyvät asumaan erillään – aivan uuteen tilanteeseen – kuukausiksi. Aikuiset lapset tietysti haluaisivat periaatteessa huolehtia vanhemmistaan, mutta urilleen asettuneet elämät eivät ylimääräistä huolehdittavaa salli ja varsinkin puolisot ovat kovin vastahankaan.

Asetelmasta syntyy monenlaista miedosti koomista puolen elokuvan verran. Varsinaisesti vaikuttavaan ainekseen päästään, kun vanhukset tapaavat taas vihdoin toisensa ja viettävät päivän yhdessä vähät välittämättä lapsistaan ja keskittyen toisiinsa ja muistoihinsa. Samalla elokuva herää eloon. Pohjana oleva Helen ja Noah Leary näytelmä (joka puolestaan pohjautui Josephine Lawrencen romaaniin) kuultaa läpi puolet elokuvasta, sen teatraalisista asetelmista ja dialogista. Loppupuoli kuitenkin on aivan eri tavoin elokuvallista – ei sellaista dynaamista taiteilua kuin Auringonnousu, johon Make Way for Tomorrow mielessäni käänteisesti samaistuu, mutta kuitenkin sulavaa kuvan ja dialogin yhteispeliä. Kaunis kosketus on hotellin yhtyeenjohtajan ele vaihtaa menevätempoinen tanssi rauhallisempaan valssiin, kun vanhuspari seisoo lamaantuneena parketilla.

McCarey ei ole näyttävän elokuvan tekijä. Sen sijaan hän saa tarinoitten koomisen (ja tässä tapauksessa myös sentimentaalisen) ytimen näkyviin. Amerikkalais–kristillinen moraali on Make Way for Tomorrow’ssa kirkas, mutta on se myös aidosti koskettava. Vanhuspari voi vaikuttaa hieman kärjistetyn höynähtäneeltä, mutta lopulta heissä on aitoutta, jota ei elokuvavanhuksissa suinkaan aina ole.

Pekka Lehto: Ulvilan murhamysteeri

Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri (2014) on dokumenttielokuva, joka on muuttunut kiehtovammaksi vanhentuessaan. Elokuvana se on sensaatiohakuinen ja sekavahko, mutta asenteeltaan hyvin kriittinen poliisia ja syyttäjää kohtaan samaan tapaan kuin Juha Mannerin ja Milla Ollikaisen kirja Ulvilan surma (2024). Lehdon piikit ovat nopeita, eikä hän jää käsittelemään kritiikkiään pitkäksi aikaa. Enemmänkin taktiikkana on luoda katsojan mieleen epäilys.

Nyt, yli kymmenen vuotta valmistumisensa jälkeen katsottuna se kuitenkin onnistuu järkyttämään. Etenkin videot lasten haastatteluista kuristavat sydäntä – sitä enemmän kun niitä katsoo vuoden 2025 tiedoin. Niin Auer kuin lapsetkin puivat yhä samoja asioita oikeudessa. Varsinaisen murhatapauksen lisäksi dokumenttiin on nimittäin ehtinyt myös täysin mielikuvituksellinen sekoilu seksuaalirikoksien ja saatananpalvonnan parissa. Olipa totuus Lahden murhasta mikä tahansa, hänen ja Auerin lasten elämä pilattiin anteeksiantamattomalla tavalla.

Nyrki Tapiovaara: Varastettu kuolema

Nyrki Tapiovaaran Varastettu kuolema (1938) on juuri sellainen elokuva, josta nuoret cinefiilit ovat taipuvaisia ihastelemaan. Sen tänä päivänä saama arvostus on mielestäni osittain ansaittua, toisaalta taas ei. Vaikka Varastetun kuoleman vaikuttavimmat piirteet – sen visuaalisuus ja paikoin mestarillinen kuvakerronta – peittävät monet sen heikkouksista – lattea, jopa vähän höpsö tarina – täydellistä ylistystä en voisi sille antaa.

Kertomus Venäjän–Japanin-sodan aikaisen suomalaisaktivistijoukon radikalisoitumisesta on kerrottu suurpiirteisesti ja symboliikkaa viljellen; tekijöiden tarkoituksena onkin ilmiselvästi oman aikansa poliittisen tilanteen kommentointi. Joka tapauksessa tarina kertoo, kuinka aktivistit yrittävät hieroa asekauppoja, mutta myyjä alkaakin kiristää heitä. Niinpä ryhmä päättää varastaa tältä konekiväärin ja päätyvät pakenemaan santarmeja.

Oleellista on kuitenkin elokuvan huima ulkoasu. Kuvaus on kokeilevaa ja ekspressionistista, lavastus ylitsepursuavaa. Pitkät dialogittomat jaksot ovat suvereenia kerrontaa ja tavattoman voimakkaita suomalaisen elokuvan historiassa. Tapiovaara ja kuvaajat Olavi Gunnari & Erik Blomberg tuntevat eurooppalaiset mestarit ja ovat ottaneet heiltä opiksi parhaat puolet. Harmi että elokuvan pääosaan on valikoitunut ainoan roolityönsä tekevä tuleva diplomaatti Ralph Enckell. Hänen matala mutinansa saa harmittelemaan, ettei Varastetun kuoleman ääniraitaa ole onnistuttu siistimään yhtä hyvin kuin kuvaa. DVD:llä julkaistu versio on vuoden 2017 KAVIn restaurointi, joka noudattelee pitkälti alkuperäistä teatterileikkausta.