sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Ämpärikaupalla oranssia visvaa: huomioita Tremorsin äärellä

0

Minulle Tremors-kauhukomedioiden sarja ei ole merkinnyt oikeastaan yhtään mitään. Muistan alakoulussa nähneeni ensimmäinen Tremors-elokuvan, eli suomeksi Väristyksiä, mutta se ei ole jättänyt sen kummempia vaikutelmia. Kauhua ja komediaa yhdistelevistä elokuvista esimerkiksi Araknofobia (1990) teki paljon suuremman vaikutuksen. Tremorsista muistan lähinnä aavikkomaisemat ja ison maanalaisen madon - ja sen, että pääosassa on joku joka pitäisi muistaa. Kuitenkin vasta guuglettelun jälkeen muistin, että Kevin Baconistahan (tietysti) oli kyse. Ensimmäisen jatko-osan saatoin nähdä yläasteikäisenä, mutta epäilen sitä.

Kuitenkin Tremorsilla tuntuu olevan vankka fanijoukkonsa – milläpä ei? – ja kannattajakuntansa. Kun sain seitsemän(!) elokuvan bluray-boksin ystävältäni lainaan, tiesin, että on syytä ottaa työn alle samanlainen arvosteleva maraton kuin vuosi takaperin tein alkuperäisten Apinoiden planeetta -elokuvien kanssa.

1

Ron Underwoodin ohjaama ensimmäinen Tremors (1990) on hyväntuulinen, perinnetietoinen ja oikeastaan aika hauska kauhukomedia. Nevadalaisen pikkukylän junttien joukossa alkaa tapahtua outoja kuolintapauksia, ja samaan aikaan alueella seismologisia mittauksia tekevä opiskelija saa kummallisia viboja laitteisiinsa. Kerronta leikkii kauhuelokuvan kliseillä, koko ajan hyvin itsetietoisesti ja katsojalle silmää iskeskellen. Goretehoja hyödynnetään jonkin verran  irtopää siellä, veriroiskeita täällä  mutta liian eksplisiittisiksi ei sillä osastolla mennä. Erikoistehosteita (kaikki mekaniikkaa ja käsityötä, ei tietokonegrafiikkaa) kuitenkin alkaa näkyä jo ensimmäisen varttitunnin aikana, joten katsojalle annetaan lupa odottaa jotain muutakin kuin pikkuvihjailua.

Katsojalle on alusta asti selvää, että ihmisiä vainotaan maanpinnan alta. Ja hyvin pian paljastuu, että niljaisista, pahanhajuisista ja jättimäisistä ihmissyöjämadoistahan tässä on kyse; olennot saavat elokuvassa nimen graboidit. Tästä eteenpäin Tremors tarjoilee juuri sitä mitä kohdeyleisö kaipaa: itsetietoisia kliseitä, pseudotieteellisiä selittelyjä, kuolemia, hirviöitä ja tarkoituksellisen kömpelöitä puujalkavitsejä. Toki omaperäisyyksiäkin löytyy. Kohtaus, jossa miehet löytävät maahan keula pystyssä ja ajovalot yhä päällä hautautuneen Fordin, on kekseliäs. Loppua kohden veto alkaa hieman hiipua, kun joko ideat tai raha toteuttaa niitä ovat loppuneet. Joku voisi pitää sitäkin genretietoisena ratkaisuna.

Kevin Bacon ja Earl Ward ovat melko mainioita hieman urpoina hanttihomma-hillbillyinä, mutta näyttelijöistä suurimman huomion vie Michael Gross. Perhe on paras -tv-sarjan isänä kai parhaiten muistettu Gross saa survivalistihahmoonsa huimaa maanisuutta ja melkein hurmiomaista mielipuolisuutta. Hänen esittämästään Burt Gummerista tulikin sarjan vakiohahmo.

2

Jatko-osaa saatiin odottaa yllättävän kauan. Vasta 1996 ilmestyi suoraan videolla Tremors 2: Aftershocks, joka sai komean suomennoksen Mönkijät. Sen ohjasi S. S. Wilson, joka yhdessä Brent Maddockin kanssa on myös käsikirjoittanut sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Edellisestä elokuvasta mukana on Grossin lisäksi myös Ward, jonka esittämä Earl Basset on siirtynyt strutsinkasvatusbisnekseen. Meksikolainen kaivosmies tulee pyytämään Bassetilta apua, sillä hänen bisneksiään häiritsevät  yllätys!  maanalaiset matoset.

Metataso on yhä olemassa  Tremors 2 on tietoinen kauhuelokuvaudestaan  mutta se näkyy aiempaa enemmän lähinnä näppäränä dialogina ja melkein kuin tekosyynä käsikirjoituksen oikoteille. Muutenkin mutkien oiontaa harrastetaan, pitkälti varmaankin budjettisyistä. Graboideja ei saada nähdä pitkään aikaan ja silloinkin kun nähdään, ne vain vilahtavat kuvissa. Onneksi sentään maisemat ovat kauniita. Vehreät kukkulat tuntuvat hyvinkin tuoreilta ykkösosan hiekkaerämaiden jälkeen. Myöhemmin elokuvassa saadaan mekaanisten efektien lisäksi myös vähän cgi:tä, mutta onneksi sitä ei ole paljoa ja se ei ole ihan niin kämäistä Amiga-tasoa kuin pelkäsin. Roisketehosteet ovat harvassa mutta messeviä.

Kakkos-Tremors ei ole ollenkaan huono elokuva. Itse asiassa se on paljon parempi kuin se olisi voinut olla. Siinä on samaa kepeyttä kuin edeltäjässään, ja jos se ei olekaan yhtä näyttävä, niin kelpo viihdettä kuitenkin. Ensimmäisen jatko-osan suurin merkitys lienee siinä, että se alkaa luomaan graboideille taustaa ja eräänlaista mytologiaa. Ensinnäkin kyseessä näyttäisi olevan jokseenkin Maapallon vanhin tunnettu elämänmuoto. Ja toiseksi  ne kehittyvät elokuvan aikana jalallisiksi! Jurassic Parkin velociraptorit ovat hieman turhankin selvä esikuva graboidien uudelle olomuodolle (joka myöhemmin saa nimen shrieker, kirkuja), mutta en osaa pahastua siitä. Kaksineuvoiset kirkujat lisääntyvät saatuaan riittävästi ravintoa.

3

Sarjan kolmas elokuva, Tremors 3: Back to Perfection (Suomessa valitettavasti unohdettiin mönkijät ja elokuva sai nimekseen tylsästi Väristyksiä 3) on sitten vuorostaan toisen sarjan luojista, Brent Maddockin, ohjaama. Tosin tällä kertaa Maddock ei enää ollut kirjoittamassa vaan Wilson oli saanut parikseen Nancy Robertsin. Elokuva ilmestyi suoraan videolla vuonna 2001.

Tarinassa palataan alkuun, Perfectionin pikkukylään, jossa ensimmäinen elokuva tapahtui. Tai oikeammin sinne palaa Burt Gummer, joka on vihdoin saanut paikan elokuvan ehdottomasti kirkkaimpana pisteenä. Perfectionia asuttaa kiitettävä määrä alkuperäisen Tremorsin hahmoja (ja alkuperäisiä näyttelijöitä). 11 vuotta on kulunut, mutta meininki on entisellään. Gummer tosin on entistäkin maanisempi slapstick-hahmo, mikä on elokuvalle vain eduksi.

Amerikkalaiseen tapaan graboidien uhka on valjastettu kapitalistiseen tienestikulttuuriin, sillä tienoon uusi poika, jota esittää Shawn Christian, järjestää alueella turistiajeluja. Luonnollisesti leikki saa dramaattisen käänteen, kun graboidit näyttävät palanneen huudeille. Kyläläiset nousevat vastarintaan, mutta heidän tiellään ovat viranomaiset, jotka ajavat uhanalaisen, ikivanhan eläinlajin suojelemista. Käsikirjoituksessa on aistittavissa pienoista ivaa.

Olentojen historia ja evoluutio valottuu lisää. Ne munivat, ja ilmeisesti munat säilyvät satoja vuosia maan alla ennen kuoriutumista. Kirkujien lisäksi niille syntyy myös uusi evolutiivinen vaihe, liitävä ja liekkejä persuksistaan sylkevä – kavereiden kesken assblaster. Gummer kehittää henkilökohtaisen suhteen yhteen graboideista, albiinoon. Yhteys Moby Dickiin on ilmeinen, ja siihen viitataankin lähes suoraan.

Elokuvan käsikirjoitus on paljon löysempi kuin edellisten osien. Tyhjäkäyntiä on runsaasti, ja iso osa huomiosta annetaan hahmoille, jotka muistuttavat enenevissä määrin lauantai-illan tv-sketsikavalkadia. Onneksi Gross on sisäistänyt oman roolinsa niin hyvin, että hän tuo pelkällä läsnäolollaan hurjan määrän energiaa jokaiseen kuvaan jossa esiintyy.

Kolmos-Tremors hylkää fyysiset efektit lähes kokonaan. Olennot ovat nyt pääosin tietokoneanimaatiota. Jälki ei ole varsinaisesti huonoa, mutta se on mielikuvituksetonta ja usein kömpelöä. Yhdessä kovin televisiomaisen kuvakerronnan kanssa jälki on kuin jostain Sc-Fi Channelin b-tuotannosta.

Vertaus ei ole kovin kaukana todellisuudesta, sillä vuonna 2003 Sci-Fi Channel todellakin esitti yhden kauden verran Tremors-sarjaa. 13 jakson jälkeen se peruttiin. Sarjaa ei tietenkään ole tällä boksilla. Tarina ymmärtääkseni jatkoi siitä, mihin kolmas elokuva päättyi. Perinteiseen Sci-Fi-tapaan jaksoja esitettiin väärässä järjestyksessä ja sarjaa muutenkin kohdeltiin huonosti.

4

Lässähtänyt sarjayritys ei kuitenkaan lannistanut luovia voimia Tremorsin takana. Vuonna 2004 Wilson palasi ohjaajanpallille ja tuloksena oli Tremors 4: The Legend Begins (suom. Väristyksiä 4). Tarina oli edelleen Wilsonin, Maddockin ja Robertsin, mutta käsikirjoituksen teki uusi mies, sittemmin HBO:n laatusarjojen kirjoittajana ansioitunut Scott Buck. Kuten nimestä voi päätellä, on sarja neljäs elokuva esiosa, joka sijoittuu aikaan ennen aiempia Tremorseja. Itse asiassa hyvin paljon varhaisempaan aikaan, vuoteen 1889.

Gummerin esi-isä Hiram, paikallisen hopeakaivoksen omistaja, saapuu tutkimaan kaivoksessa tapahtuneita erikoisia kuolemia. Hiram on kovin eri maata kuin lapsenlapsenlapsensa, rauhallinen herrasmies, joka ei kanna tuliasetta, joskin hän kyllä ehtii oppia tavoille. Hyvin pian hahmoille selviää se, minkä katsoja tietenkin jo tietääkin: helvetinmoiset madot ovat kaiken takana. Ratkaisuksi palkataan pyssysankari (jota esittää Billy Drago, mies jonka piirteet ovat tehdyt olemaan valkokangaspahiksen), mutta se ei ole kovin kestävä ratkaisu. Lopulta kyläläiset  jotka muuten ovat varsin moderni monietninen joukko  päättävät pelastaa itse tiluksensa elukoilta. Kaiken haahuilun jälkeen lopputaistelussa on latinkia. Etenkin Gummerin jättimäisessä punt gunissa.

Tapahtuma-aikansa vuoksi Tremors 4 on oikeastaan länkkäri. Historiallinen ajankuva on tehty hyvin  "suoraanvideolle"-hyvin. Elokuva näyttää paljon vanhaan länteen sijoittuvilta 1990-luvun ja 2000-luvun alun tv-sarjoilta. Aikakauden vaihtuminen tekee hyvää myös sarjan huumorille. Ei se välttämättä ole aiempaa parempaa, mutta sitä on enemmän. Huumori muistuttaa sekin noita 90-luvun telkkariohjelmia; paikoin tuntuu kuin katsoisi hieman visvaisempaa versiota Indiana Jones Juniorista tai Tohtori tuli kaupunkiin -sarjasta. Kauhu sen sijaan on kortilla. Ensimmäisten 45 minuutin aikana nähdään yksi dekapitaatio sekä Billy Dragon naama. Todennäköisesti raha on syynä siihen, ettei graboideja nähdä kuin väläykseltä, ja toisaalta ikärajalaskelmoinnin takia silloinkaan ne eivät ole erityisen kauhistuttavia.  Tremors 4 on esiteinikauhua. Graboidit ovat kuin luonnonvoima, joka vain tapahtuu, ei sellainen harkitseva ja vieras ja siksi pelottava vihollinen kuin aiemmissa elokuvissa. Vasta aivan lopussa ne alkavat osoittaa jonkinlaisen älyn merkkejä.

Tremors 4 on viihdyttävämpi elokuva kuin edellinen osa, mutta kuitenkaan se ei ole yhtä tyydyttävä. Se on monella tapaa sarjan outolintu. Juuri sellainen jonka pitäisi oikeastaan jäädä viimeiseksi osaksi; vähän nolo yritys uudistaa loppuun kaluttua aihetta. Mutta eihän se tietenkään jäänyt, vaikka hetken siltä näyttikin.

5

Tauosta tuli kyllä pitkä. Meni yksitoista vuotta ennen seuraavaa osaa. Vuoden 2015 Tremors 5: Bloodlines (ei suomenkielistä nimeä) on oikeastaan uusi aloitus, ei aivan rebuuttaus mutta sinne päin. Vanhasta tekijätiimistä ei ole jäljellä kuin Michael Gross. Ohjauksesta vastaa aiemmin b-luokan videoleffoja (ihan kuin tämä ei olisi sellainen!) tehnyt Don Michael Paul ja käsikirjoittajat ovat nobodyja, joille ei edes Wikipediassa ole artikkelia.

Burt Gummer on nyt survivalistitositelevisiojuontaja, joka heti alkuun tarjoaa katsojilleen lyhyen infodumpin graboideista – ja elokuvan katsojille siltä varalta, että he ovat uutta sukupolvea ja uusia brändin parissa. Elokuvan lähtökohdat ovat siis selvät: nyt ollaan tuomassa Tremorsia uudelle yleisölle.

Tremors tuodaan myös uudelle mantereelle. Tarina nimittäin sijoittuu Etelä-Afrikkaan. Gummer saa uudeksi kameramiehekseen ja toverikseen matojahdissa Jamie Kennedyn (tuttu genrehaukoille Screamista) esittämän Uuden Tyypin, jonka kanssa hän lähtee metsästämään ensimmäisiä tunnettuja eteläisen pallonpuoliskon assblastereita. Naiivi Afrikka-romantiikka saattaa olla tarkoituksellista, mutta on se kyllä myös hieman vaivaannuttavaa. Ei mene kymmentä minuuttia ennen kuin ensimmäiset elefantit on nähty ja vitsit tummasta ihosta on kuultu. Muutoin tarina keskittyy metsästämiseen, täpäriin tilanteisiin ja muuhun perusrymistelyyn. Olentoja nähdään vähän ja silloinkin peräpörisijöitä. Vasta tunnin kohdalla nähdään varsinainen graboidi – ja se osaa loikata maasta uhrinsa kimppuun. "Evoluutio on valloillaan", sanoo Gummer. Sitten lähinnä harjoitetaan ylemmän tason tuholaistorjuntaa. Ja tuodaan pieni saippuaoopperamainen käänne hahmojen välille (en kerro, että Kennedyn esittämä Travis on Burtin poika tämän 70-luvun hippiajoilta.)

Viidennessä Tremorsissa on selvästi aiemmista osista eroava moderni ilme: kaiken läpäisevä digikuvan latteus ja värimäärittely, tiukat lähiotokset, huojuva käsivarakamera – ja vihoviimeiset digitaalimadot. Se on toisaalta reilusti uskottavampi kuin nelosen Dr. Quinn -vibat mutta toisaalta tekee elokuvasta juuri niin halvan näköisen kuin se varmaan on ollutkin. Enää ei kuulu kaikuja Jurassic Parkista, vaan ötökkätehosteet tuovat mieleen lähinnä Starship Troopersin ja lämpökameranäkökulmaotokset Predatorin. Todennäköisesti ongelma on vain minun antipatiani 2010-luvun kuvamaailmaa kohtaan. Onneksi Gross on entisensä.

Tremors 5 tuntuu ottavan itsensä paljon vakavammin kuin aiemmat elokuvat. Mutta sillei ironisesti. Niinku ei oikeasta vakavasti mutta tarpeeksi, jotta 10-vuotias katsoja saisi painajaisia. Kerronta ja esimerkiksi olentojen hyökkäyskohtaukset näyttävät täysin vakavilta, ne ovat synkkiä ja nopeatahtisia rykäyksiä, joissa katsojan syke nousee väkisinkin. Huumori pitää osata lukea rivien välistä, se on hyvin lajityyppitietoista. Voin hyvin kuvitella, että yläkoululaiselle aloittelevalle kauhunautiskelijalle Tremors 5 on ihan käypää kamaa. Ytimeltään se on kuitenkin toimintaelokuva, jossa pääpaino on jännitteisillä, ammuskeluun ja räjähdyksiin päätyvillä kohtauksilla. Kauhusta muistuttaa lopulta lähinnä yliluonnollinen elementti, ja huumorista muistuttaa perseestään tulta syöksevä liitomato.

Grossin ja Kennedyn välillä kieltämättä on kemiaa, ja onneksi sen annetaan jatkua seuraavassakin elokuvassa. Ennen sitä kuitenkin ehdittiin tutkailla muitakin mahdollisuuksia. 2017 Syfy (eli entinen Scifi Channel) tilasi trailerin uutta Tremors-sarjaa varten. Tarkoitus oli, että Kevin Bacon palaisi brändin pariin ja ensimmäisen elokuvan rooliinsa, ehkäpä jopa tuottaisi uuden sarjan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Suunnitelmat kuopattiin. Elokuvasarja sai kuitenkin jatkoa.

6

Vuonna 2018 ilmestyi kuudes Tremors-elokuva, alaotsikoltaan A Cold Day in Hell. Don Michael Paul ohjasi tämänkin. Elokuva alkaa eksoottisesti jäätiköltä, jonka uumenissa – olisitteko ikinä arvanneet? – pyörii jättiläismatosia. Sitten siirrytään tutumpiin maastoihin, Nevadan autiomaahan, jossa paljon kauheampi hirviö, verottaja, iskee kiinni Gummeriin. Ja hyvin nopeasti nämä kaksi tarinan haaraa kohtaavat. Gummer kutsutaan arktikselle metsästämään graboideja.

Viimeistään tässä vaiheessa sarja käpertyy sisäänpäin kuin auringossa kuivuva mato. Kaikki pitkäikäiset sarjat alkavat lopulta vain varioida perusideaansa, ja niin käy Tremorsillekin. Yllättävän kauan se jaksoi edes jotenkuten, todennäköisesti siksi että rima oli niin alhaalla alusta asti. Kakkosleffa selvisi vaarasta ihan sillä, että se oli vasta ensimmäinen jatko-osa; kolmonen oli jo vaaravyöhykkeellä; nelonen yritti jotain ihan muuta; vitonen nykyaikaisti sarjan ilmettä niin paljon, että sekin vielä selvisi; kutonen kuitenkaan ei tuo mitään uutta kaavaan. Lumiset maisemat eivät riitä päivitykseksi. Onneksi mytologiaa sentään kehitetään hieman edemmäs. Graboidit voivat tartuttaa loiseliön ihmiseen (tässä tapauksessa Gummeriin), mihin auttaa ainoastaan elävästä graboidista saatava vasta-aine ja mikä antaa hyvän tekosyyn pikku draamalle. Ai niin, ja tällä kertaa tapahtumien taustalla näyttää olevan DARPA eli Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaatio. Tietenkin.

Gummer on kehittynyt entistä kärttyisemmäksi Spede-hahmoksi, entisen itsensä karikatyyriksi (jos se edes on mahdollista). Vähän sama pätee miljööseen, joka ei rahoitussyistä olekaan ihan niin luminen kuin käsikirjoituksessa sanottiin. Onneksi ilmastonmuutos on kelpo tekosyy kuvata napajäätä Etelä-Afrikassa. Toki on tarkkanäköistä, että oikeistolainen Gummer muuttuu aikojen mukana ja on omaksunut nykyaikaisen some-oikeiston salaliittokyhäelmiä diskurssiinsa. Hänellä sentään on jonkinlainen luonne, toisin kuin muilla hahmoilla, jotka ovat lähinnä satunnaisia Nuoria Tyyppejä, jotka joko kuolevat tai eivät. Katsojaa ei kiinnosta. Yksi tulokkaista on ykköselokuvan sankareiden (Bacon ja Nainen) tytär, mutta sittenkään katsojaa ei kiinnosta

Kaiken kaikkiaan vitos-Tremors on jo melkoisen väsynyt. Se muistuttaa melkeinpä rutiininomaista teini-slasheria, jossa nuoret ja nätit ihmiset joutuvat yksitellen tappajan uhriksi. Tappaja nyt vain sattuu olemaan matokummajainen. Lopputulos on tylsä toimintaelokuva, jossa ei ole enää juuri jälkiä kauhukomediajuurista. Sarja ei tässä vaiheessa tarjoa oikein enää edes minkäänlaista fan serviceä, mitään oikeasti uutta ei ole tarjolla. Pari sinänsä hienoa visvanroiskahduskohtausta eivät riitä.

7

Uppoava laiva ei aina tiedä uppoavansa. Niin on käynyt monelle elokuvabrändille. Friday the 13th -elokuvat olivat alusta asti tuomittuja, ja niin vain nekin kestivät kauan (oliko syy siinä, että Kevin Bacon oli senkin sarjan ykkösosassa?). Halloweenit kävivät hyvin syvällä, mutta jotenkin ne aina vain palaavat. Tremors ei koskaan ollut kovin korkealentoinen sarja, se liikkui alusta asti jossain melko epämääräisessä hetteikössä, josta se ei koskaan todella noussut. Ehkä siksi sen jatko-osat eivät tunnu koskaan loppuvan, eikä toisaalta kukaan ole tosissaan yrittänyt aloittaa sarjaa uudestaan alusta. Niin kauan kuin Michael Gross elää, voidaan samaa tarinaa kertoa hieman eri twistillä yhä uudestaan. Graboidit ovat siitä kiitollisia hirviöitä, ettei niitä tarvitse paljon näyttää. Riittää, että joku sanoo semmoisen juuri nyt kulkevan maanpinnan alla, melkein näkyvissä muttei kuitenkaan.

Saagan toistaiseksi viimeinen osa on Tremors: Shrieker Island (2018), jälleen yksi Don Michael Paulin vanhojen ideoiden kierrätys. Nyt ollaan jossain päin Oseanian exoticaa. Tuomari Nurmion näköinen yrityspomo ja suurriistan metsästäjä jalostaa ja jahtaa näitä geneettisesti muunneltuja graboideja syrjäisellä saarellaan yhdessä seurueensa (joka ei näytä Köyhien ystävältä tai Alamaailman vasaroilta) kanssa. Erinäisten kuvioiden vuoksi Burt Gummer, joka nykyään elelee byrokratiaa paossa eristäytyneenä saarierakkona, kutsutaan kemuihin. Sattumalta graboidien asuttamalla saarella tekee biotutkimustyötään myös Travisin äiti (sieltä 70-luvun hippiajoilta).

Gummerin jonkinlaiseksi aisapariksi päätyy biotutkimuslaitoksen henkilöstöstä Jimmy, toistaitoinen tunari, joka tuo tarinaan kömpelön koomisen ulottuvuuden. Muuten elokuva onkin parin edellisen osan tapaan lähinnä toimintarytinää. Trooppinen ympäristö palauttaa mieliin vertaukset Jurassic Parkiin. Viidakko, öiset sateet ja puskissa vaaniva peto eivät nykyään kai muutakaan voi. Mieluummin kuitenkin sen jatko-osaan, jossa isot ihmismassat jahtaavat petoja. Siitä nimittäin on Shrieker Islandissakin kyse. Predator-vaikutteetkin tuntuvat entistä vahvemmilta nyt, kun ollaan viidakossa – ja viitataanpa Predatoriin ihan avoimestikin. Shrieker Island onkin melkein postmoderni elokuva; ei kuitenkaan riittävästi, sillä se jää lähinnä vanhoille vaikutuksille alttiiksi pastissiksi.

Tarinan uutuutena on, että kirkujat suorastaan lamaannuttavat uhrinsa huudollaan. Evoluutiolla on helppo selittää tällaisia muutoksia, mutta sarjan katsojasta sellainen tuntuu liian helposti sääntöjen muuttamiselta ilman etukäteistä ilmoitusta.

Ylipäänsä Shrieker Island on kovin turhanpäiväinen elokuva. Ehkäpä joku sarjan fani siitäkin saa kiksinsä, mutta muutoin se jää ihan yhtä mitättömäksi kuin pari edellistäkin osaa. Olentoja ei edes näy senkään vertaa kuin viime kerralla. Eniten ehkä kuitenkin harmittelen sitä, ettei komediasta ole jäljellä kuin päälle liimatun oloiset puujalkarepliikit.

8

On selvää, että Tremorseissa ei ole tapahtunut kummoistakaan uudentumista aikoihin. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, ettei ensimmäisen osan jälkeen olisi kannattanut tehdä ainuttakaan elokuvaa lisää. Ja sittenkin haluaisin, että vielä kerran Universal antaisi budjetistaan rippeitä yhden Tremorsin tekemiseen. Syitä on tasan tarkkaan yksi, ja se on Michael Gross. Burt Gummer ansaitsisi kunnon lähdön, ei sellaista kuin seiskaosan lässähdys.

On olemassa liuta elokuvahahmoja, jotka ovat eläneet useiden osien ajan, useimmiten eri näyttelijöiden esittäminä. Sellaisia on paljonkin. On myös joitain klassisia esimerkkejä hahmoista, joita sama näyttelijä on esittänyt lukuisat kerrat. Yleensä nämä ovat tapauksia, joissa muutaman vuoden aikana on taottu kuumaa rautaa niin kauan kuin yleisön mielenkiinto on kantanut, mutta poikkeuksiakin on. Christopher Lee oli Dracula 9 kertaa 16 vuoden aikana, Johnny Weismuller nähtiin Tarzanina 12 kertaa 16 vuoden aikana. Mutta silti: onko kukaan toinen näyttelijä saanut olla sama hahmo melkein kolmenkymmenen vuoden aikana, kuten Michael Gross on ollut Burt Gummel? Ainoat mieleeni tulevat esimerkit ovat television puolelta, saippuasarjoista ja David Suchet'n Poirotista.

Tremorsien katseleminen on etupäässä Michael Grossin vanhenemisen katselemista. Sinänsä mitättömässä elokuvasarjassa näkyy yhden ammattimiehen ura melkein koko laajudessaan. Sellainen ansaitsisi kunnon finaalin. Shrieker Islandin lopetus antaa uskoa, ettei sellaista ole tulossa, ei voisi tulla. Ja kuitenkin...

torstai 16. syyskuuta 2021

Mikin mysteerit - dekkaripokkarisarja nuorille

Kun puhutaan Disneystä, yleensä mieleen tulevat elokuvat, sarjakuvat, ehkä huvipuistot... Jos samassa lauseessa puhutaan Disneystä ja kirjallisuudesta, alkuhämmennyksen jälkeen muistaa, että onhan erilaisia lasten kuvakirjoja julkaistu vino pino. Niiden laatu ei yleensä liene kummoinen, mutta kohdeyleisöönsä ne purevat. Joku voi ehkä jopa muistaa Disneyn tuottamien luontodokumenttien kirjalliset sisarukset, joita ainakin minun lapsuudessani oli kirjastossa pitkä rivi.

Mutta että Disney-romaaneja  sellaisiahan ei ole. Eihän?

Disney-aiheisella proosalla on pitkä, vaikkeikaan ehkä kovin kunniakas, historia muuallakin kuin lasten kuvakirjoissa. Erilaisia Disney-universumeihin liittyviä kirjoja on ilmestynyt maailmalla yllättävän paljon, ja nykyään alati laajeneva yhtiö ujuttaa lonkeroitaan kaikkialle populaarikulttuurissa, mikä tuo mukanaan koko ajan myös suuremmat kirjamarkkinat heidän ulottuvilleen. Kuitenkin jos Suomessa mainitaan Disney, ajatellaan yleensä kahta asiaa: pitkiä animaatioelokuvia ja Ankkalinnaa. Jälkimmäisestä nyt ainakin on vaikea kuvitella kenenkään tekevän kaunokirjallisuutta. Ja kuitenkin nimenomaan sitä on suomeksikin ilmestynyt erään kirjasarjan verran.

Vuonna 2000 Helsinki Media julkaisi neliosaisen pokkarisarjan nimeltä Mikin mysteerit. Sarjan ensimmäisestä osasta ilmestyi myöhemmin myös kovakantinen painos, vuonna 2008. 

Tuon ensimmäisen kirjan, Murtotulvan, lopussa Mikki ja Minni Hiiri perustavat etsivätoimiston Ankkalinnaan, ja se luo kehyksen tuleville tarinoille. Kyse on siis dekkarikirjallisuudesta. Vaikka kirjojen yleisö on lapset ja nuoret, eivät kirjojen aiheet kuitenkaan jää tavanomaiselle lastendekkarien tasolle (päiväkotilaiset etsivät kadonnutta villasukkaa tai kutosluokkalaiset selvittävät salaperäisen lunttaajan tapausta). Pikemminkin ne mukailevat perinteisten, aikuisille suunnattujen rikoskertomusten tyypillisiä aiheita. Kirjasarjan kertomukset ovat selvästi sukua varsinkin Aku Ankan taskukirjoista tutuille sarjakuville, yleensä kai italialaisille, joissa Mikki toimii kovaksikeitettynä etsivänä ja poliisivoimien avustajana. Kolme ensimmäistä osaa kyllä perustuvatkin sarjakuviin, eivät tosin italialaisiin vaan Floyd Gottfredsonin 1930-luvun jatkosarjoihin. Tai jos eivät aivan perustu niin ainakin ovat ottaneet innoituksensa niistä.

Ensimmäinen kirja eli Murtotulva (Cases en cascade, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Plumber's Helper, 1938) alkaa siitä, kun juuri LVI-firmaan pestautunut Hessu loukkaa itsensä ja Mikki joutuu tuuraamaan häntä. Mikki ei ymmärrä mitään putkitöistä, mutta se nähdäänkin firmassa vain etuna. Yhtiö tekee ainoastaan kaupungin putkityöylitarkastajan osoittamia korjaustöitä, nekin miten sattuu  ja kummasti juuri näiden urakoitten jälkeen kohteeseen murtaudutaan. Mikki avittaa tietenkin poliisia murtoaallon selvittelyssä. Loppuratkaisu, lähes Poirot-tyyliin esitetty, paljastaa monimutkaisen juonen rikosten taustalla. Tämä tarina tosiaan toimii lähtölaukauksena hiirten etsivätoimistolle.

Seuraava osa, Kummituskartano (Les fantômes se déchaînent, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Seven Ghosts, 1936) on kallellaan kauhuun, kuten nimestäkin voi päätellä. Mikki ja Minni sekä heidän apunaan Hessu ja Aku lähtevät selvittämään kummittelutapausta. Erinäisten näppärästi rakennettujen yliluonnollisuuksien ja juonenkäänteiden jälkeen aaveiden takaa paljastuu salakuljettajajoukko.

Neljästä suomennetusta kirjasta kaksi ensimmäistä ovat parhaat. Niissä on yllättävän vetävät juonet ja sujuvaa kieltä. Asiat tapahtuvat nopeasti, kuten lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kuuluukin, mutta missään vaiheessa tarina ei tunnu etenevän hätäisesti. Myös sopivasti rajattu tapahtumapaikkojen määrä auttaa pitämään kertomuksen kompaktina. Lapsenkin on helppo pysyä mukana käänteissä. Toisaalta lapsilukijaa ei aliarvioida, sillä vastaan tulee monta sellaista sanaa, jotka eivät joka lapsen leksikkoon vielä kuulu. Suomennosten kieliasu noudattaa koko sarjan ajan sitä Aku Ankka -lehden perinnettä, että käytetty sanasto on monipuolista, yllättävää, ehkä irrottelevaakin. Viia Viitanen on onnistunut käännöksessä paremmin kuin nämä romaanit ehkä edes ansaitsisivat.

Valitettavasti sarjan taso laskee kolmannessa osassa. Vaarallinen tehtävä (Mission secrète, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan Mickey Mouse Joins the Foreign Legion, 1936) sijoittuu isolta osin muukalaislegioonaan. Alussa Mikki kaapataan, häntä kidutetaan (kana nokkii jyviä sidotun Mikin päältä), ja lopulta hän pääsee karkaamaan. Seuraavaksi hän tajuaa olevansa kansainvälisen rikollisuuden kintereillä ja "isänmaan vuoksi" päätyy salamatkustajaksi laivaan, jossa juonittelee itsensä Haukka-nimisen suurrikollisen apuriksi. Lopulta, kun päästään Afrikkaan ja muukalaislegioonaan, kuvioon ilmestyy vielä Musta-Pekkakin. Tarina on sekava, poukkoileva ja silti melko tylsä. Trillerijuonen riisuminen lapsille sopivaksi ei ole onnistunut kovinkaan hyvin.

Paljon paremmin ei onnistu myöskään mafiameininki Ankkalinnan malliin. Viimeisessä suomennetussa Mikki-mysteerissä, Likaista peliä (Sale affaire, 1997), etsivätoimistoa vastaan asettuu jälleen Musta-Pekka. Hän on aloittanut suojelurahan keräämisen kaupungin kaduilla. Samalla hänen savuverhona toimivan yrityksensä toimenkuvaan kuuluu myös poliisivoimien lahjominen ja lehdistön terrorisointi. Sattumalta(!) Mikki ja Minni ystävineen saavat väliaikaisesti toimitettavakseen sanomalehden, jonka avulla he paljastavat ankkalinnalaisille, millaista peliä kulisseissa oikein pelataan.

On myönnettävä, että Mikin mysteereissä on yritystä. Juonissa ei todellakaan ole aina menty aidan matalimmasta kohdasta. Valitettavasti kunnianhimo ei aina ole yhteismitallinen taidon kanssa. Kirjoittajat onnistuvat vaihtelevasti tiivistämään mutkikkaitakin tarinoita alle sadan sivun ohjemittaan ja kertomaan ne kielellä, jota nuori lukija kykenee seuraamaan.

Moni tarinoista toimisi lähes sellaisenaan ilman tuttuja ankkalinnalaishahmoja. Toisaalta näiden käyttäminen säästää kirjoittajilta vaivan esitellä tarinan henkilöitä. Lukijan oletetaan tuntevan hahmot etukäteen, heidän luonteensa ja toimintatapansa. Toisaalta kun tutut koomiset hahmot yhdistetään hyvinkin aikuisiin teemoihin, kuten korruptioon, on lopputuloksessa kiehtovaa ristiriitaisuutta.

Mikin mysteerien taustalla on ranskalainen sarja Walt Disney Collection Mystère, jossa ilmestyi vuosina 19972001 yhteensä 28 osaa. Sarjaa käännettiin myös saksaksi nimellä Detektei Maus vuosina 19971999 kahdeksan osan verran. Suomalaisissa niteissä taustatiedot ovat vähintäänkin sekavia. Teoksien alkuperäisnimiksi annetaan niiden saksalaiset vastineet, mutta suomennos mainitaan kuitenkin tehdyn ranskan kielestä. Tekijämerkinnöissä on suoranaisia virheitä. Toisen osan, Kummituskartanon, kirjoittajaksi mainitaan Shaïne Cassim, joka todellisuudessa on kirjan kuvittaja; oikea kirjoittaja on Benoît Basco, joka kirjoitti myös ykköskirjan. Kaksi seuraava osaa ovat Béatrice Nicodèmen kirjoittamat, mutta nelosessa kirjoittajaksi ilmoitetaan Basco. Myös nelosen kuvittaja on väärin: Ulrich Schroederin sijasta sen pitäisi olla Fernando Güell. Ei sillä, että kuvittajien tyyleissä olisi erityisempiä eroja. Kaikkien kirjojan kuvat ovat samasta hengettömästä Disney-tehtaasta.

Mikin mysteerit ei ole suurta kirjallisuutta, ei hyvää dekkarikirjallisuutta, ei edes kovin kummoista kioskikirjallisuutta. Se kuitenkin on suomenkielisten pokkarisarjojen joukossa mielenkiintoinen pikku kuriositeetti, joka jää helposti huomaamatta kohdeyleisönsä ja Disney-yhteytensä vuoksi.  

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Mile 81 ja vähän muitakin sähkökirjoja - mietteitä Stephen Kingin äärellä #10

I

Kun Stephen Kingin Riding the Bullet ilmestyi vuonna 2000, se oli sensaatio. Syy ei ollut kertomuksessa itsessään vaan mediassa, jossa se julkaistiin. Riding the Bullet oli nimittäin ensimmäinen suurille markkinoille suunnattu sähkökirja.

Totta kai kirjallisuutta oli julkaistu sähköisesti edellisenkin vuosituhannen puolella, monenlaista ja monessa muodossa. Riding the Bullet ei ollut edes ensimmäinen Kingin sähköinen julkaisu. Esimerkiksi edellisvuonna oli ilmestynyt cd-rom-muodossa Stephen King's F13 -niminen multimediapaketti, joka sisälsi tavanomaisten Windowsin työpöytäteemojen ja näytönsäästäjien lisäksi myös novellin "Everything's Eventual". Mikään aiempi ei kuitenkaan ollut ollut niin suuri ilmiö kuin Kingin kummitusjuttu. Kustantaja Simon & Schuster onnistui markkinoinnissaan niin hyvin, että ensimmäisen vuorokauden aikana tiedostoa oli myyty liki puoli miljoonaa ja siinä sivussa serverit kaatuivat ja ihmismielet pahoittuivat.

Pahennusta nostatti muutamakin asia. Riding the Bullet herätti aivan samoja kysymyksiä kuin mikä tahansa muukin sähköinen teos: pitääkö pelkästä lukuoikeudesta maksaa? paljonko sitten olisi kohtuullinen maksu? saako ostaja päättää, montako kopioita ja missä muodossa teoksesta tekee? Riding the Bulletin tiedosto oli kopiosuojattu, ja myös tekstin tulostaminen oli estetty. Ihmiset eivät olleet tyytyväisiä  tai ainakaan kovaääninen vähemmistö ei ollut. Iso osa sadoista tuhansista lataajista kuitenkin oli mielissään. Vaikutti siltä, että kirjankustantamisessa oli alkamassa uusi aika.

Uusi aika kyllä koitti hiljalleen, mutta ei ihan niin sujuvasti tai siinä muodossa, kuin Kingin tempauksen ajateltiin ennakoivan. King itse koetteli digitaalisten lukijoiden rajoja The Plant -jatkokertomuksellaan, jota hän kaupitteli luku kerrallaan nettisivuillaan. Projekti jäi kesken, kun kävi selväksi, ettei valtaosa lataajista ollut valmis edes nimelliseen yhden dollarin hintaan. Seuraavaa isoa askelta sähkökirjan historiassa saatiin odottaa vuoteen 2007, kun verkkokauppajätti Amazon lanseerasi Kindle-sähkökirjanlukijansa ja siihen liittyvän palvelun. Ja kukapa olisi ollut edesauttamassa Kindlen alkuvuosia ellei Stephen King.

Vuonna 2009 ilmestyi hänen kertomuksensa Ur. Paitsi että sen tarinassa Kindlellä on aivan oleellinen rooli, se oli pitkään luettavissa ainoastaan Amazonin laitteella. Tällainen tietysti sai aikaan pahaa verta monissa lukijoissa, koska jos halusi saada Urin luettavakseen, ei siihen ollut muita (laillisia) keinoja kuin maksaa Amazonille. Seuraavina vuosina Kingiltä ilmestyi muutamia karkeasti pienoisromaanin mittaisia kertomuksia nimenomaan sähkökirjoina. Pitkä novelli Mile 81 (Simon & Schuster 2011), yhteistyönä Stewart O'Nanin kanssa syntynyt baseball-aiheinen kertomus A Face in the Crowd (Simon & Schuster 2012) ja aseenkanto-oikeutta käsittelevä pamfletti Guns (Philtrum Press 2013) ilmestyivät Amazonin "Kindle Singleinä".

Ur ja Mile 81 sisältyivät myöhemmin Kingin The Bazaar of Bad Dreams -kokoelmaan (2015), mutta A Face in the Crowd ja Guns eivät toistaiseksi ole luettavissa kuin sähköisinä julkaisuina.

II

Mile 81 on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein kuin King kirjoittaisi pastissia alkuaikojen tuotannostaan. Kertomus sisältää useita perinteisen King-tarinan peruselementtejä, kuten aikuisia kekseliäämmät lapsihahmot, arkipäiväisen mutta uhkaavaksi muuttuvan miljöön, yliluonnollisen auton ja lähes itseironista huumoria. Kertomus ei ole missään nimessä suurta kirjallisuutta eikä edes erityisen ikimuistoinen hetki tekijänsäkään tuotannossa, mutta siitä henkii hauskuus – King on todennäköisesti nauttinut sen kirjoittamisesta.

Mile 81 sijoittuu mainelaisen valtatien levähdyspaikalle, jonka liiketoiminta on lakkautettu ja josta on tullut sittemmin lähinnä teinien ryypiskely- ja naiskentelupaikka. Levikkeelle saapuu likainen farmariauto, joka alkaa aterioida sitä varomattomasti lähestyvillä ihmisillä. Juonen lähtökohta on juuri niin naurettava tai nautittava kuin lukijan oma näkökulma vain sallii. Se että tapahtumat laittaa liikkeelle voima, joka on oikeastaan tosi typerä, sallii kuitenkin Kingille kirjoittajana monia etuoikeuksia.

Ensinnäkin King saa luvan olla suuremmin välittämättä tarinankerronnan lainalaisuuksista, siitä miten tarina "kuuluu kertoa". Novellin rakenne on oikeastaan hyvin samankaltainen kuin melkein kolmekymmentä vuotta varhaisemmassa Ihmissuden vuosi -pienoisromaanissa (josta voi lukea lisää täältä). Novellin jokainen luku marssittaa levähdyspaikalle uuden auton ja sen mukana tietysti lisää uhreja. Luvut etenevät melkein kaavamaisesti: esitellään auton matkustaja tai matkustajat, jotka ihmettelevät levähdyspaikalla nököttävää farmaria, ja kerrotaan pari kuvaavaa anekdoottia heistä ennen kuin he astuvat liian lähelle autoa ja tulevat imaistuksi sen sisuksiin. Variaatiota on oikeastaan hyvin vähän, mutta jälleen kerran King osoittaa, että hänen vahvuutensa ei ole niinkään tarinassa tai juonenkäänteissä vaan henkilöissä. Ei kukaan Mile 81:n hahmoista nouse erityisen vahvaksi sinänsä, mutta heissä kaikissa on sarjakuvamaista charmia, jokainen on omanlaisensa kiehtova pikku karikatyyri. Näiden ihmiskuvien kanssa King sitten leikittelee jutustelemalla heistä yhtä ja toista ja sitten syöttämällä heidät autolle sopivien ällöefektien kera.

Tämä onkin toinen Kingin itselleen sallimista seikoista: hän voi irrotella tarinallaan melko vapaasti. Kun kertomus ei ota itseään vakavasti (kuinka se voisikaan?), sen raameissa voi keskittyä pelkkään jutuniskentään. Koska tarina etenee luvuittain melkein syklisesti, se tarjoaa kertojalle mahdollisuuden pieniin sisäistarinoihin. Ainahan Kingillä on takaumia ja välillä hyvinkin laajoja vilkaisuja hahmojensa menneisyyksiin, mutta Mile 81:n kohdalla kerronnassa on tietynlaista rupattelevuutta. Se tuo mieleen ne jutut, joita joku tarinan levähdyspaikan kahvion entisistä vakiasiakkaista olisi voinut kertoilla innokkaille kuulijoilleen nurkkapöydässä. Sävy lähestyy esimerkiksi novellin "Siihen kasvaa kiinni" (It Grows on You, 1973) tai romaanin Buick 8 (From a Buick 8, 2002) kerrontaa. Tämänkaltaisessa kertomuksessa voi kertoa oikeastaan ihan mitä tahansa, jos kuulijat vain saa lumoutumaan. Voi vaikka kertoa avaruudesta tulleesta ihmissyöjäperheautosta.

Buick 8 on sikälikin hyvä vertailukohta, että myös siinä on yliluonnollinen, "elävä" auto. Lisää samanlaisia tapauksia Kingin tuotannossa ovat Keltatakkiset alhaiset miehet -kertomuksen (Low Men in Yellow Coats, 1999) autot sekä tietenkin romaanin Christine, tappaja-auton (Christine, 1983) nimikko-Plymouth. Christinen elokuvaversioon itse asiassa viitataankin suoraan Mile 81:ssa, joten King on hyvin tietoinen näistä alluusioista itsekin. Siinä missä mainituissa tarinoissa autojen voimien taustalla on jokin yliluonnollinen voima, henkiolento tai muu vastaava, Mile 81:n farmarin vihjataan tulevan avaruudesta. Onko se edes oikeasti auto, ei ole varmaa – mahdollisesti jokin on vain ottanut auton muodon. Tämä puolestaan tuo mieleen novellin "Rekat" (Trucks, 1973) ja etenkin sen filmatisoinnin Maximum Overdrive (1986), jonka King itse käsikirjoitti ja ohjasi. Elokuvaversiossa Maapallon ohittava komeetta saa kaikki planeetan laitteet toimimaan itsenäisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun.

III

Tavallaan erikoisin osuus Mile 81:a on sen ensimmäinen luku. Siinä nuori poika, Pete Simmons, joutuu isoveljensä lemppaamaksi ja päättää siksi lähteä yksin tutkimaan levähdyspaikan hylättyä liikekeskusta. Peten harhailua ja havainnointia tyhjissä liiketiloissa seurataan pitkään. Luku päättyy hieman teennäisen oloisesti siihen, että Pete ottaa maistiaiset löytämästään viinapullosta ja nukahtaa hiprakkaansa. Peten liikkeillä on hyvin vähän mitään tekemistä muun tarinan kanssa. Toki hän tekee paluun lopussa ja häätää salaperäisen auto-olennon (melkein satumaisen näppärästi suurennuslasilla), mutta tällainen juonenkäänne ei olisi vaatinut millään muotoa pitkää alkulukua pohjustuksekseen.

Voisiko olla niin, että Peten tarinan on alun perin pitänyt olla jotain aivan muuta – jotain mikä ei ole päässyt alkua pidemmälle ja joka on sitten liitetty tyystin toisenlaiseen tarinaa? Tämä luultavasti on minulta ylitulkintaa, mutta kertomuksen aloitus tuntuu joka tapauksessa kummalliselta. Voihan toki olla niinkin, että Kingillä on ollut tarkoituksena kirjoittaa juuri Ihmissuden vuoden tyyliin hieman laajempi kertomus, jossa levähdyspaikalle saapuu jos jonkinmoista väkeä. Mutta kun kirjoittaja on huomannut alkavansa toistaa samanlaista kaavaa hyvin nopeasti, hän on luopunut ideasta ja kirjoittanut pikaisen lopetuksen. Tällaisia ideoita, joita ei ole viety (tai osattu viedä?) aivan loppuun asti, tuntuu olevan Kingin viime vuosien teoksissa jonkin verran.

Eräs tällainen useitakin puolittaisia ideoita sisältävä teos on samana vuonna Mile 81:n kanssa ilmestynyt massiivinen romaani 22.11.63. Se todellakin on kimppu monenmoista, mikä ei ole kokonaisuuden kannalta millään tavalla oleellista mutta mitä ei myöskään ole raaskittu jättää pois. Tuolloin vielä ilmestymättömästä romaanista on pitkähkö katkelma Mile 81:n lopussa.

torstai 5. elokuuta 2021

Pimeä yö, tähdetön taivas - mietteitä Stephen Kingin äärellä #9

Stephen King

Pimeä yö, tähdetön taivas

Tammi, 2012 (alkuteos Full Dark, No Stars, 2010). 354 s. Sid. Suom. Ilkka Rekiaro.

I

Full Dark, No Stars ilmestyi alkukielisenä vuonna 2010, ja suomennos Pimeä yö, tähdetön taivas kaksi vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa Stephen Kingin uraa oli jo ehditty tottua erilaisiin muotokokeiluihin. Hänen tuotannolleen leimallisten tiiliskiviromaanien lisäksi Kingiltä oli ilmestynyt lyhytproosaa sekä kokoelmina että erikoisempina yksittäisniteinä, oli jatkokertomusta, oli kuvakirjaa, oli vain ääni- tai sähkökirjana ilmestyneitä kertomuksia, oli salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niin edelleen.

Yksi Kingin tuotannon omalaatuisimmista muodoista on pienoisromaanikokoelma. Tämäntyyppistä julkaisulajia ei kovin paljon harrasteta. Jos kirjailija kirjoittaa jotain lyhyen romaanin tai pienoisromaanin (engl. novella) mittaista, on aivan luontevaa julkaista sellainen omana nimikkeenään. Noin satasivuinen kertomus on kioskipokkarin perusmitta, ja esimerkiksi Suomessa tällaisia tiiviitä romaaneja ovat kirjoittaneet jokseenkin jokainen laajan uran luonut kirjailija.

Stephen Kingin tapauksessa asia ei ole kuitenkaan ollut ihan niin yksioikoinen. Syy siihen on pitkälti kustannustoimintaa ohjaavissa voimissa. Ensinnäkin King on aina ollut erittäin tuottelias. Sen jälkeen, kun esikoisromaani Carrie ilmestyi 1974, on häneltä julkaistu lähes joka vuosi ainakin yksi uusi kirja. Ainoat poikkeukset ovat vuosi 1976 (jolloin silloinkin joulukuussa ilmestyi Richard Bachman -salanimen ensimmäinen romaani) ja 1988 (lukuun ottamatta paria erikoisjulkaisua, minkä lisäksi edellisvuonna oli ilmestynyt kolme uutta romaania ja yksi romaani ensimmäistä kertaa tavallisena kuluttajapainoksena). Kustantamoiden kannalta tällainen on ongelmallista, sillä pelkona on, että useat saman kirjailijan uutuudet syövät toistensa menekkiä. Tämähän on monesti myöhemmin osoittautunut Kingin kohdalla turhaksi peloksi (vuonna 1996 Yhdysvaltain kymmenen myydyimmän kirjan listalla oli parhaimmillaan seitsemän Kingin teosta), mutta siihen meni aikaa.

Ensimmäinen keino helpottaa ylikuumenemista oli ottaa käyttöön nom de plume, pseudonyymi, salanimi. Richard Bachmanina King pystyi julkaisemaan viisi kirjaa, jotka poikkesivat viimeistä lukuun ottamatta hänen tavanomaisemmasta kauhu- ja fantasiaprofiilistaan. Sittemmin Bachmanilta on ilmestynyt vielä pari "postuumia" teosta. Toinen tapa oli julkaista romaaneja, joiden King "ei uskonut kiinnostavan tavallista yleisöään", rajoitettuina painoksina pieniltä erikoiskustantajilta. Näin alkoi esimerkiksi Musta torni -sarjan julkaisuhistoria.

Kolmas tapa oli alkaa niputtaa yhteen kertomuksia, jotka olivat liian pitkiä novelleiksi mutta tarpeeksi lyhyitä pinottavaksi samoihin kansiin. Kingin pienoisromaanit ovat sellaisia, joista monet joku muu kirjoittaja olisi ilomielin julkaissut omina niteinään. Kustantajan näkökulmasta kuitenkin oletettiin, että Kingin lukijat janosivat paksuja kirjoja ja siksi olisivat vieroksuneet ohkaisia, hieman yli satasivuisia julkaisuja. Ensimmäinen Kingin pienoisromaanikokoelmista, Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa ensin Kauhun vuodenajat, sittemmin muutamalla muullakin nimellä), oli sikälikin riski, että se oli suurelta osin kaikkea muuta kuin kauhua. Different Seasons loi kuitenkin mallin tulevalle muodolle. Se sisälsi neljä kertomusta, jotka oli sidottu toisiinsa löyhästi. Neljästä pienoisromaanista kolme oli realistisia vailla minkäänlaista yliluonnollisuutta. Vain päätöskertomuksessa oli perinteisempiä kauhutehoja. Mielestäni kokoelma on edelleen yksi Kingin uran vahvimmista teoksista. Se on sitä sekä tarinoidensa että kielensä puolesta.

Toinen vastaava kokoelma ilmestyi 1990. Four Past Midnight (suom. Sydänyö; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on hengeltään hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Sen kaikki neljä kertomusta ovat kauhufantasiaa ja kieltämättä sellaisia, että omina kirjasinaan ne eivät jaksaisi kantaa ihan loppuun saakka. Kokoelmana ne saavat toisistaan vipuvoimaa vaikka ovatkin täysin itsenäisiä tarinoita. Aivan toista maata on sen sijaan vuoden 1999 Hearts in Atlantis (suom. Pedon sydän), jonka viisi kertomusta vaihtelevat puhtaasta romaanista novelleihin. Kertomukset kuitenkin liittyvät toisiinsa niin tiukasti, että kirjan voi lukea aivan hyvin myös romaanina. Yhteenkuuluvuus on sikäli melkoinen saavutus, että King käsittelee kirjassaan hyvin realistisesti 1960-luvun opiskelijaliikehdintää, toisaalta hieman maagisen realismin henkeen sotaveteraaniutta ja kytkee tähän kaikkeen myös Mustan tornin avoimen yliluonnollisuuden.

Vuonna 2010 ilmestyi sitten Pimeä yö, tähdetön taivas. Uudella vuosituhannella oli Kingiltä alettu julkaista viimein ohuempiakin kirjoja (The Colorado Kid vuonna 2005), ja varsinkin sähkökirja julkaisumediana oli avannut tällaisia mahdollisuuksia. Pimeä yö, tähdetön taivas olikin jälleen hieman erilainen kokonaisuus kuin aiemmat pienoisromaanikokoelmat. Sen tekstejä yhdistävät teemat ja aiheet. Vaikka ne eivät sinänsä liity toisiinsa, ne kuuluvat yhteen. Kertomukset tuskin ovat syntyneet ilman toisiaan.

II

Pimeää yötä lukiessani huomasin pohtivani monia rajoja. En välttämättä sellaisia, joita teos itsessään koettelisi. Pikemminkin kyse on omien ja muiden luomien odotusten aiheuttamista rajaviivoista. Otetaan esimerkiksi tekstilaji. Olen yllä puhunut pienoisromaaneista. Ja kyllä, Pimeän yön tekstit ovat pääosin pienoisromaaneja  ne ovat pitkähköjä ja kantaisivat itsensä yksinäänkin. Vain yksi kertomuksista on selvästi jotain muuta. Mutta: Suomennoksen jälkisanoissa King on laitettu puhumaan "novelleista". Alkutekstissä vastaava sana on "story". Stephen Kingin virallinen verkkosivusto sen sijaan nimeää jokaisen kertomuksista "short storyksi" novellan sijaan (novella-sanaa käytetään sivustolla kyllä monen muun sellaisen tarinan kohdalla, joihin se ei mielestäni sovi). Ilmeisesti ainakin osittain taustalla ovat Suomen ja Yhdysvaltojen erilaiset tavat määritellä. Jälkimmäisessä kategoriat perustuvat usein sanamääriin, meillä Suomessa johonkin epämääräisempään kerronnallisuuden ja tarinan rakenteen seikkoihin (ja nyt ei edes yritetä lähteä pohtimaan, olisiko sana novelli varattava vai tietynlaisille, ns. korkeakirjallisille lyhytkertomuksille). Ja jottei asia olisi turhan selvä, on suomenkielisen laitoksen takakannessa käytetty sanaa "pienoisromaani".

Tällainen on lopulta semanttista knoppailua. Entä tarinoiden sisältö? Vaikken yleensä juuri lue kirjojen takakansitekstejä, tässä tapauksessa haluan pysähtyä sen pariin hetkeksi. Tammi käyttää mainospuheessaan sellaisia sanamuotoja kuin "puistattavan hyytävä", "synkkä", "yönpimeä"  ja onpa kritiikkisitaateista saatu irrotettua myös klassinen "kauhun kuningas". Saatan tulkita liikaa, mutta minusta kuulostaa, että kustantaja yrittää epätoivoisesti viitata kauhugenreen joutumatta sanomaan suoraan, että kauhusta ei varsinaisesti ole kyse. Mersumies-trilogian kanssa Tammi käytti toista taktiikkaa ja antoi kirjoille alaotsikoksi "trillerin", jottei kukaan kauhua etsivä joutuisi pettymään rikoskertomuksen parissa. Nyt puolestaan yritetään uskotella, että luvassa on kauhua, vaikka rikostarinoistahan nämäkin ovat. 

King on koko uransa kirjoittanut rikosfiktiota. Aivan ensimmäisten julkaistujen novellien joukossa on monta ei-yliluonnollista kertomusta, jotka kuvaavat rikosta ja rikollisia. Romaanipuolella sen sijaan hänet leimattiin alusta asti kauhukirjailijaksi (ks. aiheesta esim. Kingin essee "On Becoming a Brand Name"). Suomessa tätä mainetta korostettiin pitkään jo kirjojen nimissä. Yllä jo mainittiin, kuinka Different Seasons kääntyi Kauhun vuodenajoiksi, vaikka sisällössä ei kovin paljon kauhua ollutkaan. Oli miten oli, Kingin kirjatuotannosta iso osa on kauhua tai ainakin yliluonnollista proosaa. Yliluonnolliset elementit jättävätkin helposti varjoonsa niiden alla olevat rikosjuonet. Esimerkiksi jo Kosketuksessa (Dead Zone, 1979) on poliittisen salamurhan aihe, ja Pimeä puoli (The Dark Half, 1989; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on pohjimmiltaan kovaksikeitetty rikosjuttu huolimatta siitä, että rikollinen onkin lihaksi tullut sivupersoona. Niiden välissä ilmestyi Piina (Misery, 1987), täysin ei-yliluonnollinen romaani, joka kuitenkin myytiin "psykologisena kauhuna" mieluummin kuin rikosfiktiona tai edes epämääräisesti "trillerinä".

Kolmas Pimeän yön herättämä rajankäynti liittyy Kingin kirjoitustyyliin. Vaikka Kingin maine suuren yleisön mittakaavassa on pelottavan kertojan, eivät kauhua laajemmin lukevat pidä häntä millään tavoin kovin kummoisena kauhukirjailijana. Kingin vahvuudet liittyvätkin enemmän hänen psykologiseen silmäänsä ja yhteisön kuvaukseensa. Kingin kauhutehoja vesittävät yleensä paitsi lavea ja rönsyävä kerronta myös hänen mieltymyksensä huumoriin. Hyvin usein hän katkaisee kiristyvän tunnelman jollain koomisella sivuhuomautuksella. Jokin sinänsä kauhea asia esimerkiksi voi tuoda henkilöhahmon mieleen huvittavan muiston. Tarkoitus on varmaankin usein tehostaa kauhistuttavuutta ankkuroimalla se hahmon ja lukijan arkielämään, mutta useimmiten käy päinvastoin ja jännite lässähtää. Näin ei kuitenkaan käy Pimeän yön kertomuksissa.

III

Pimeän yön kolme rikoskertomusta  1922, Iso kuski ja Hyvä avioliitto  ovat kingiläisittäin poikkeuksellisen totisia, brutaaleja ja tylyjä. Niissä ei juurikaan pilkahtele huumori, korkeintaan tarinoiden alkupuolella kun asiat ovat vielä hyvin. Kokoelman alkuperäinen nimi Full Dark, No Stars on erittäin osuva. Nämä tarinat ovat synkkiä.

Mainitut kolme kertomusta kuvaavat rikoksia mutta vieläkin enemmän rikosten vaikutuksia. Ne saattavat laukaista uusia pahantekoja, ne todennäköisesti levittävät kärsimystä sivullisiinkin (uhreja eivät ole vain rikosten suorat kohteet vaan myös omaiset ja yhteisö), ja rikos saa tavalla tai toisella rangaistuksensa. Rangaistus ei välttämättä tule viranomaisilta  tässä kokoelmassa ei itse asiassa koskaan  vaan joko tekijän itsensä sisältä (1922), rikoksen uhrilta (Iso kuski) tai tekijän läheiseltä (Hyvä avioliitto). Pimeä yö käsitteleekin koston dilemmaa: onko oikein rangaista rikoksesta uudella rikoksella?

Pimeän yön ihmiskuva on lohduton. King sanoo jälkisanoissaan halunneensa "kirjoittaa siitä, mitä ihmiset saattaisivat tehdä ja miten he saattaisivat käyttäytyä tietyissä kiperissä tilanteissa". Hän viitannee tarinoidensa päähenkilöihin, mutta itse näen tämän liittyvän oikeastaan jokaiseen kirjan henkilöön. Synkimmillään se tarkoittaa kaikkia niitä kertoja, kun ihminen tekee jotain, mikä yleisesti mielletään vääräksi tai pahaksi. Mikä saa ihmisen tappamaan, ehkäpä jopa useita kertoja, ja siinä sivussa elämään näennäisen tavallista elämää? Kun Ison kuskin päähenkilö Tess lähtee kostamaan hänelle tehtyä vääryyttä, on lukijan helppo ymmärtää häntä. Sen sijaan häneen itseensä kohdistunutta silmitöntä väkivaltaa ei perustella. Se vain tapahtuu, ja lukijan on itse tehtävä päätelmänsä. Helpoin ratkaisu on todeta, että sellaista sattuu, maailmassa on pahuutta, jotkut ihmiset ovat sairaita ja niin edelleen. King kuitenkin pakottaa miettimään pidemmälle. Entä sitten kun läheiset edesauttavat varsinaisen rikoksentekijän "pahuutta" ja "sairautta"? Entä sitten kun silmittömän pahoihin tekoihin toistuvasti kykenevä ihminen on samaan aikaan mitä rakastavin ja rakastettavin perheenjäsen?

King ei kaunistele. 1922 kuvaa murhan ja sen jälkipuinnin tarkasti mutta lähes toteavasti. Melkein kuin yhteiskunnallinen realisti kuvaisi teollista työtä. Vasta seuraamukset ovat se kammottava osuus, kun teon aiheuttamat aallot alkavat iskeytyä ympärillä oleviin. Iso kuski vetää lukijan osaksi raiskausta, hirvittävää sellaista. Mieslukijana näkökulmani on varmasti rajoittunut, mutta kehtaan silti väittää Kingin löytäneen oikean tavan kirjoittaa kohtaus. Se on julma ja väkivaltainen muttei mässäile. Se ahdistaa lukijaa, mutta niin sen pitääkin. Kukaan ei taatusti ole raiskaajan puolella hetkeäkään. Hyvä avioliitto vie lukijan kenties kirjan rankimman kysymyksen äärelle: mitä jos lähimmäisesi ei olekaan sitä, minä olet häntä pitänyt vuosikausia; mitä jos koko elämäsi on ollut jonkun toisen valetta? Se on raskas kysymys eikä oikeastaan edes kovin harvinainen. Hyvässä avioliitossa valhe on sarjamurhaajan, mutta tavallisimmillaan se voi olla vaikkapa sarjapettäjän. Mittakaava vain on toinen.

IV

Olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta Pimeän yön kolmannen kertomuksen, novellin "Kahden kauppa". Se poikkeaa ensi silmäyksellä muista teksteistä tyystin. Se on selvästi lyhyempi, ehdottomasti novellimittainen. Se sisältää yliluonnollisuuksia. Se ei kuvaa varsinaisesti rikosta, ei ainakaan siinä mielessä että lakeja rikottaisiin.

"Kahden kauppa" on oikeastaan eräänlainen faabeli, vertauskuva, satu. Vähän samaan tapaan kuin tuoreempi pienoisromaani Keveys (Elevation, 2018; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä), joka tosin on aika paljon toiveikkaampi. Se alkaakin melkein kepeänä, vaikka alkutilanne on sarjakuvamaisen synkkä: syöpäsairas mies kohtaa paholaisen. Pimeän yön muiden kertomusten tapaan tämäkin tarina saa lopulta hyvin makaaberin sävyn. Mies saa elämälleen lisäaikaa, jos hän nimeää jonkun muun sijaiskärsijäkseen. Ja kärsiä joku toinen sitten saakin.

Kingin kerrontatyyli on koko ajan ulkopuolisen toteava, jälleen sadun tapaan. Ympäröivä maailma menee menojaan, hahmot kohtaavan monenlaista, ketkä hyviä ja ketkä huonoja asioita. Keneenkään ei yritetä samaistua. Silti lopputulos on kylmäävä. Voisiko joku oikeasti, jos saisi tilaisuuden käydä kauppaa paholaisen kanssa, tehdä näin? Ajatella, että kyllä elämä on mukavaa, kunhan vain itsellä menee hyvin muiden kustannuksella? Aika helppo meidän on myöntää, että kyllä totta kai, näinhän se menisi.

Yksinään "Kahden kauppa" olisi näppärä mutta hieman yhdentekevä moraalitaru. Mutta kun se on Pimeän yön muiden tarinoiden joukossa, se saa kummasti lisäpontta. Se on yllättävä kahden realistisen julman kertomuksen jälkeen. Ensin lukijaan iskee epäusko siitä, mitä hän on lukemassa, mutta aiempien tarinoiden synkät varjot sävyttävät myös "Kahden kauppaa", muistuttavat mistä siinäkin on pohjimmiltaan kyse. Novellin lopussa lukija voi naurahtaa sen liioitellulle häijyydelle  mutta nauru tarttuu kurkkuun, kun siirrytään jälleen Hyvän avioliiton realistiseen julmuuteen. "Kahden kauppa" on hengähdystauko, hetken suvantovaihe, mutta tarpeellinen ja tehokas.

V

King sitoo Pimeän yön kertomuksia toisiinsa mielenkiintoisesti. Kyse ei ole nokkelista ristiviittauksista. Tarinoissa ei esiinny samoja henkilöitä tai edes paikkoja, eikä niissä viitata toistensa tapahtumiin (saati Mustaan torniin, herran kiitos). Yhtymäkohdat ovat hyvin hienovaraisia, melkein alitajuisia.

Tietenkin kertomusten teemat ja aiheet risteävät. Koston, itsekkyyden tai tekojen seuraamusten toistuva käsittely vaikuttaa tekstien välillä ja saa lukijan yksittäisten kertomusten sijasta kokonaisuutta. King varioi taitavasti näitä johtoajatuksiaan. Tarinat rinnastuvat toisiinsa, ja jopa jotkin tilanteet samaistuvat lukijan mielessä helposti, mutta risteyskohdissa polut vievät uusiin suuntiin.

Toinen, paljon pienempi keino, on käyttää peräkkäisissä tarinoissa joitain toistuvia avainsanoja. Esimerkiksi jokin hieman epätavallisempi sanonta tai vertaus voi kertautua seuraavassa kertomuksessa. Tai vaikkapa ammatti, kuten kirjastonhoitaja joka esiintyy sekä 1922:ssa että Isossa kuskissa. Tällaiset ristipistot eivät ole millään tavoin alleviivattuja tai välttämättä huomattavaksi tarkoitettuja. Lukija voi tietenkin panna ne merkille, ehkä jopa ärsyyntyä moisista "kömpelöistä toistoista". Ne ovat kuitenkin yllättävän vaikuttava tapa saada tarinat limittymään toisiinsa lukijan mielessä.

Pimeä yö, tähdetön taivas pitäisi lukea yhtenä teoksena neljän erillisen sijasta. Tämän vuoksi on harmillista, että kirjan kertomuksista kolme on filmattu omina itsenäisinä elokuvinaan. En ole nähnyt niistä ainoatakaan, joten en voi arvioida onnistumista. Pelkään kuitenkin, että jotain kirjan ominaislaadusta on kadotettu sovitusten myötä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö elokuvaversiot voisi olla toimivia ja päteviä omina teoksinaan. Hyvän avioliiton on sovittanut King itse ja Ison kuskin Richard Christian Matheson, joten ainakin ammattilaiset ovat olleet asialla. En voi kuitenkaan olla tekemättä vertausta Kauhun vuodenajat -kokoelmaan. Senkin neljästä tarinasta kolme on filmattu, ja jokainen elokuvista on hieno. Jotain kuitenkin puuttuu, ja se jokin on tarinoiden välinen jännite, niiden vaikutus toisiinsa.

VI

King päätyi itse kuitenkin sekoittamaan kokonaisuuttaan. Full Dark, No Starsin pokkaripainokseen (2011) nimittäin sisällytettiin uusi novelli. "Under the Weather" -nimistä tarinaa voi kyllä pitää ikään kuin klassikkolevyn remasteroidun cd-painoksen bonusraitana, jonka voi kyllä kuunnella mutta jota ei miellä varsinaisesti levyyn kuuluvaksi. Tällainen lukutapa on perusteltu, sillä "Under the Weather" julkaistiin myöhemmin Kingin novellikokoelmassa The Bazaar of Bad Dreams (2015; ei suomennettu).

Mutta silti. Alkuperäinen Pimeä yö, tähdetön taivas on sen verran harkittu kokonaisuus, että ylimääräisen tarinan liittäminen entisten jatkoksi tuntuu jotenkin painokkaalta. Todennäköisesti tulkitsen liikaa. Luultavimmin King kirjoitti kokoelman jo ilmestyttyä novellin, jonka koki jollain tavalla vielä liittyvän aiempien kertomusten jatkumoon ja pokkarilaitos tuntui sopivalta väliltä saada se julkaistuksi. Mikäs siinä.

"Under the Weather" on paljon muuta kirjaa kevyempää tekoa. Se on yhden idean, vieläpä oikeastaan loppukäänteen, ympärillä rakentuva pienimuotoinen tarina. Kyllä, se on eräänlainen rikosjuttu, juuri sellaista sorttia joka julkaisupaikasta riippuen voidaan lukea myös kauhuna. Se ei millään tavalla liity Pimeän yön kostotematiikkaan, mutta voisi kyllä vastata kysymykseen siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis, kun olosuhteet antavat mahdollisuuden. Lihaa luiden ympärille "Under the Weather" saa mainostoimistomiljööstä, mutta novellin painavuuteen se ei juuri tuo mitään uutta. Arkipäiväinen ympäristö korkeintaan korostaa ajatusta tavallisesta ihmisestä erikoisessa tilanteessa.

"Under the Weather" on kuin hiljainen coda muun kokoelman vivahteikkaammalle sinfonialle. Se kestää lukemisen, mutta olen tyytyväinen, ettei sitä sisällytetty suomennokseen.

maanantai 26. heinäkuuta 2021

Keräilyuran varrelta: 90-luku ja jääkiekkokortit

I

Jokainen joka minut tuntee, tietää että olen ollut aina keräilijä. Aivan pienestä pitäen olen kerännyt kaikenlaista, on kysymys ollut sitten pikkuautoista, He-Man-figuureista, juomatölkeistä tai Marvel-sarjakuvista. Perhepiirini oli keräilyyn kannustava ja siinä auttava. Jo lapsena yksi suurimpia nautintojani oli saada kokoelmaan uusi osa, tehdä kokonaisuudesta hieman täydempi. Jokainen uusi jäsen entisten riviin muutti kaiken: Eternian voimasuhteet vaihtuivat, kun Skeletorin joukko saikin uuden jäsenen; Hämähäkkimiehen tarina täydentyi, kun Hämis teki cameo-esiintymisen Sarjakuvalehden puolella; sisustus muuttui, kun Coca-Cola-tölkit ylsivät viimein seinästä seinään.

Jokainen joka minut tuntee, tietää että inhoan urheilua. En liiku kuin väkipakolla, en ainakaan muiden seurassa tai jos joku muu siihen kehottaa. Kilpaileminen on minusta vastenmielistä, ja inhoan sitä pseudouskonnollista urheilukiihkoilu, jota Suomessa ilmentää eritoten jääkiekon asema kultaisena vasikkana, jonka pitäisi villitä koko kansa aina, kun verkko heiluu.

Jotkut kuitenkin tietävät, että jopa jääkiekko saa kielenkantani innostumaan, jos puhe vain sattuu osumaan tarpeeksi spesifiin pisteeseen. Jos keskustelu ajautuu Wayne Gretzkyyn tai vaikkapa vuoden 1995 Stanley Cupin finaalisarjaan (Detroit Red Wings  New Jersey Devils, 40), saattaa kanssajutustelija yllättyä.

Harva minut tunteva tietää, että 90-luvun puolivälissä, päältä kymmenvuotiaana, hengitin parin vuoden ajan lähes pelkkää jääkiekkoa. Tilasin Inside Hockey -lehteä, katselin loputtomiin sitä ainoaa joltain kirppikseltä löytämääni Don Cherry -vhs:ää (jossa oli Marty McSorleyn ja Bob Probertin tappelu!) ja jopa pukeuduin hetken aikaa joululahjaksi saatuun Tapparan paitaa, jonka selässä luki Jutilan nimi. Aina, kun äiti komensi pihalle, lähdettiin kavereiden kanssa takapihalle "lätkimään"; olimme rakentaneet autotallin taa maalin, jonka eteen asetettiin ohut mökiltä raijattu makuualusta, jolle oli hyvä maalivahdin heittäytyä; olimme askarrelleet  vaahtomuovista molarille patjat ja kilven, pesisräpylä kelpasi toiseen käteen; ja sitten alettiin lätkiä, joko jääkiekko- tai sählymailalla, joko tennis- tai sählypallolla. Siinä meni monta kesää. Ja jos joskus saikin jäädä sisälle, silloin pelattiin Super Nintendolla NHL:ää (joko vuosimallia 94 tai 96) tai jopa paljon heikompaa Brett Hull Hockeyta.

Ja kaiken tämän syy oli vuonna 1993 Suomeenkin iskenyt jääkiekkokorttien buumi.


II

Minuun, kuten niin monen muunkin, tietoisuuteen jääkiekkokortit (ja keräilykortit ylipäänsä) saapuivat syksyllä 1993, kun Suomen kioskeihin ja kauppoihin ilmestyivät kaksi Leafin sarjaa: SM-liigaa dokumentoinut Sisu Hockey Cards sekä NHL-aiheinen Leaf Set. Eihän keräilykortteja tietenkään tuohon aikaan keksitty, niitä oli kotimaassakin nähty  vuosikymmenten ajan. Korttien lisäksi varsinkin tarrat, myös jääkiekkoaiheiset, olivat olleet jo monen ikäpolven kerättävää. Itsekin olin aloittanut aiheen parissa edellisellä kaudella, kun keräsin muistaakseni täyteen JyväsHyvän Hockey Liiga '92-'93 -keräilykirjan. Sarjan tarrat myytiin samannimisten suklaiden mukana. Suomessa onkin nimenomaan tällaisten oheistarrojen ja -korttien pitkä perinne. Varsinkin purukumikuvia edeltävät sukupolvet muistelevat lämmöllä.

Korttien kanssa aloitin kotimaisella Sisu-sarjalla, mutta hyvin pian huomasin, että NHL houkutteli enemmän. Sisun kortit olivat pinnoittamatonta pahvia, minkä vuoksi kortit nuhrautuivat taskunpohjalla nopeasti, ja niiden visuaalinen ilme oli muutenkin aika paljon vaatimattomampi kuin amerikanserkuissa. En ollut ainoa meidän koulumme Leaf Setin kerääjä, mutta meitä ei toviin ollut kovin monta. Tässä tuleekin ilmi heti yksi 1990-luvun puolivälin korttikeräilyn parhaista puolista: se oli eittämättömän sosiaalista. Kortteja vaihdellessa tuli tutuksi ihmisten kanssa, joihin ei muuten olisi kuin ohimennen törmännyt koulun ruokalassa. Ja kun kaikki keräsivät (siis kaikki pojat, käytännössä), oli aina tiedossa joku, jolla oli hallussaan juuri se minun halajamani kortti.

Ensi alkuun mistään erikoistumisesta ei tiedetty. Meidän pohjoishämäläisen kirkonkylämme tarjonta oli tasan nuo kaksi mainittua sarjaa, joten yleensä tavoite oli saada jompikumpi niistä täydeksi. En tiennyt ketään, joka olisi pyrkinyt täydentämään kummatkin. Pikkuhiljaa valikoima kuitenkin alkoi laajentua. Varsinkin seuraavan kauden koittaessa R-kioskin korttilaari oli yhtäkkiä räjähtänyt kooltaan ja sisällöltään moninkertaiseksi aiemmasta. Samoihin aikoihin tai ehkä jo hieman aiemminkin mitä eriskummallisimmissa paikoissa alkoi törmätä korttipusseihin, myös aiempien kausien jäännöseriin. Omiin rutiineihini kuului käydä vähintään joka toripäivä kylän valokuvausliikkeessä (johon minulla ei muuten olisi ollut mitään asiaa) ostamassa pari pakkaa Scoren kauden 199192 sarjaa. Se oli vanhan ja halvan näköinen sarja eikä sisältänyt erityisiä helmiä, MUTTA pussissa oli peräti 15 korttia eikä se maksanut kuin viisi markkaa. Lisäksi sarjassa oli se erikoisuus, että siitä oli olemassa sekä englannin- että ranskankieliset variantit erikseen Yhdysvaltain ja Kanadan markkinoille, mikä lisäsi keräiltävyyttä.


III

Hyvin nopeasti alkoivat täyttyä ensin kansioiden korttitaskulliset sivut (kaksi kortti per tasku), ja sittemmin myös pahviset korttilaatikot eivät enää riittäneet. Tuli selväksi, että keräilyä tulisi jotenkin rajata. Sama asiahan tulee vastaan jokaiselle keräilijälle; kaikkea ei voi kerätä, siitä tulee hyvin nopeasti vain hamstraamista, on pakko erikoistua.

Ilmiselvin ratkaisu oli keskittyä johonkin seuraan. En vain tainnut tuntenut suurta vetoa yhteenkään. Minulle on sittemminkin ollut lähes käsittämätöntä, että ihminen samaistuu johonkin tiettyyn joukkueeseen, etenkään sellaiseen johon ei ole mitään "luonnollista" sidettä. Kotikaupunginkaan joukkue ei minusta voi tuntua "omalta" nykyisinä ammattilaisuuden päivinä, kun kaikki pelaajat saattavat olla tuontitavaraa ja kuka tahansa voidaan myydä pois milloin vain. Keräilyn kannalta urakka olisi sitä paitsi aivan liian suuri. NHL-kortteja oli ollut jo tuolloin niin kauan, että yhdenkin joukkueen korttien lukumäärät olivat valtaisat. Toki moni aloitti noihin aikoihin Mighty Ducksin tai Panthersin keräilyn, koska joukkueet olivat uusia ja niiden korttimäärät olivat rajalliset.

Myöskään mikään pelipaikka, pelinumero, kotimaa tai muu tällainen triviaali seikka ei tuntunut mielekkäältä. Samoin täysien sarjojen kerääminen tuntui jostain syystä typerältä  se ehkä oli jo liian rajoittunutta makuuni. Siinä ei olisi ollut yllätykselle tilaa, kun tiesi jo etukäteen hyvin tarkkaan, mitä kaikkea oli tähtäimessä.

Siispä valinta osui yhteen tiettyyn pelaajaan. En osaa sanoa, mikä sai minut valitsemaan kohteekseni nimenomaan Wayne Gretzkyn. En tuolloin ymmärtänyt tai edes tiennyt jääkiekosta käytännössä mitään. Ei meillä kotona katseltu jääkiekkoa televisiosta, hyvä kun itse osasin luistella (enkä kyllä tainnutkaan osata). Mutta Gretzkyn nimi kaikui koulun pihalla sen verran maagisesti lausuttuna, että ehkä se jäi mieleen. Tai sitten vaativa persoonallisuuteni nosti päätään jo tuolloin, eikä minulle yksinkertaisesti olisi kelvannut vähempi kuin paras pelaaja. Ja ei kai kukaan voi ihan oikeasti kieltää, etteikö Gretzky olisi ollut kaikkien aikojen paras jääkiekkoilija jo tuolloin? (Lemieux olisi voinut olla, mutta tilastot ovat tilastoja.)

Wayne Gretzky siis tuli olemaan ykköskohteeni. Ehkäpä jonkinlaisena avainhetkenä oli Leafin pakasta saatu Gold All-Stars -erikoiskortti, jossa toisella puolen oli Gretzky ja toisella Toronton Doug Gilmour. Se oli sen verran erityinen, että sen ympärille saattoi alkaa kerätä lisää jotain erityistä. Kortti oli sitä paitsi arvokas: keräilylehtien mukaan sen arvo oli sadan markan paikkeilla, mikä oli nelosluokkalaiselle hurja summa pidettäväksi taskun pohjalla. Ja tässä onkin toinen Gretzkyn merkityksellisyys: hänen korteillaan oli aina muita kovempi listahinta, peruskorteillakin aina 610 markkaa. Gretzkyn keräily tuntui melkein sijoitukselta. Onhan iso Jyrki Lumme -kokoelma kivan näköinen, mutta vähäiselläkin Gretzky-kokoelmalla on rahallista arvoa. Keräily on monesti kauppamiesten narussa laahustamista.


IV 

Melkein kaikkeen keräilyyn liittyy raha tavalla tai toisella. Tietysti, jos päättää kerätä vaikkapa kauniita kiviä ja valokuvia auringonlaskuista, ei rahallinen satsaus ole kovin suuri. Mutta kun kerätään jotain, mikä on tehty kerättäväksi, minkä itseisarvo on siinä piilevä mahdollisuus kokoelmaan, on raha aina mukana kuvioissa. Korttien ostaminen oli aluksi kuin uhkapeliä. Sitä valitsi kioskin tiskiltä folioon suljetun pakan, maksoi mitä pyydettiin ja avatessa toivoi, että pussista paljastuisi juuri se paljon toivottu ja harvinaiseksi tiedetty yksilö. Yleensä näin ei käynyt. Toki kylillä tunnettiin tietyt tyypit, jotka aina saivat erikoiskortteja ja joita tuotiin mukana ostosreissuille ikään kuin maskoteiksi. Mutta sellainen lahja oli suotu vain harvoille.

Kun keräilyni alkoi erikoistua ja varsinkin kun en enää millään tavoin keskittynyt tiettyihin sarjoihin, oli myös ostamisen ja varsinkin vaihtamisen myös erikoistuttava. Ja tässä kohtaa mukaan saapuivat arvolistat. Aikaa ennen nykyisenkaltaista Internetiä listat piti kaivaa lehdistä. Suomessa alkoi hyvin nopeasti ilmestyi jääkiekkokorttien keräilyyn erikoistunut lehti, olisikohan ollut Collector's World. Hyvin pian tutuksi tuli myös amerikkalainen Beckett's Hockey Monthly. Naapurikadulla asui hieman omalaatuinen kaveri, joka oli juuri näitä aina erikoiskortteja tuurillaan saavista tyypeistä ja joka höpisi aina, että pitää katsoa arvo "peketistä". Beckettiin minäkin nopeasti siirryin, vaikka sen antamat arvot olivatkin Pohjois-Amerikan hintatasoa eivätkä sellaisinaan olleet yksi yhteen Suomen kanssa. Listat olivat kuitenkin laajat, ja niistä oppi paljon sellaisistakin sarjoista, joista ei muuten olisi tiennyt mitään.

Oikeastaan lehtien antamat korttien hinta-arviot olivat pitkään kuin pelikorttien numeroarvoja. Tietyn hintainen kortti voitti vaihdossa halvemmat kortit. Ja vaihtamiseenhan korttien keräily pitkälti tuolloin keskittyi. Minulla oli jokin kaverilta puuttuva kortti, joka oli itselleni oikeastaan arvoton  paitsi että sillä saisin vaihdettua minua kiinnostavan kortin, joka sattui olemaan kaverin nipussa.

Lehtien lisäksi maisemassa alkoi näkyä myös korttien keräilyyn keskittyneitä kauppoja. Muistikuvissani niitä on kymmeniä. Aina, kun perheen kanssa menimme uudelle paikkakunnalle, piti etukäteen selvittää, missä siellä olisi paikallinen korttikauppa. Ja melkein aina sellainen olikin. Isoimmissa kaupungeissa useampi. Jopa omilla kotikulmillani, Mäntän pienessä naapurikaupungissa, oli parhaimmillaan pari liikettä. Toinen oli nimeltään Hobitin kolo, joskin pian se muuttui X-koloksi. Se taisi olla enemmänkin roolipelikortteihin ja sen sellaiseen erikoistunut, mutta rahan nimissä siellä myytiin myös urheilukortteja. En käynyt siellä juuri koskaan, koska palvelu oli mielestäni heikkoa, ja pian liike katosikin. Sen sijaan viereisessä korttelissa sijaitsi Mellimaa. Se taisi saada voittonsa eritoten myymästään karkista ja maustekahvivalikoimastaan, mutta myyjien intohimo tuntui olevan korteissa. Jopa meikäläisen kaltainen pikkuvanha, LA Kings -lippiksinen kersa sai siellä aina hyvän ja mukavan vastaanoton. Siihen saattoi kyllä vaikuttaa äitini auliisti avaama lompakkokin... Joka tapauksessa Mellimaa oli ensimmäinen kosketukseni siihen, mitä on olla vakioasiakas, joka tunnetaan ja jolle saatetaan jopa laittaa jotain tiskin alle odottamaan.

Noihin aikoihinhan Suomessa järjestettiin myös messuja, jotka keskittyivät nimenomaan keräilykortteihin. Muistan osallistuneeni ainakin ensimmäisille sellaisille, varmaankin Tampereella. Muistan myös suurimman tekemäni löydön sieltä: Jari Kurrin tulokaskortti kymmenellä markalla. Myyjä oli kanadalainen, mikä selitti naurettavan matalan hinnan. Myöhemmin ilmoitin kortista Keltaisen pörssin sivuilla, kaipasin vaihdossa luonnollisesti Gretzkyjä. Sain valtavan määrän soittoja ja postikorttejakin. Nykynäkökulmasta tuntuu hyvin vieraalta, että 12-13-vuotias meikäläinen on hieronut kauppoja puhelimessa äänestä päätellen aikuisten ukkojen kanssa pahvinpalasta. Tein muistaakseni huonot kaupat ja tyydyin vaihdossa liian vähään.


V

Keräsin Gretzkyä aktiivisesti vain parin vuoden ajan. Ne olivat kuitenkin niitä ikävuosia, jotka jälkikäteen tuntuivat kestäneen melkein ikuisesti. Tiedän, että vielä seiskaluokan jouluna sain äidiltä lahjaksi muutaman harvinaisehkon Gretzkyn. Se oli kyllä mieluisa lahja, mutta olin jo jatkanut eteenpäin. Yläasteen myötä kaveripiiri oli vaihtunut, ja syksyllä saatu pc oli muuttanut myös mielenkiinnon kohteitani. Keräilyrintamalla olin siirtymässä elokuviin.

Korttini säilyivät vanhempieni varastoissa toistakymmentä vuotta. Jossain vaiheessa pelastin Gretzkyt sieltä itselleni, mutta muiden kohtalosta en osaa sanoa. Enkä erityisemmin ole siitä välittänytkään. Välillä nostalgikko minussa kaipailisi niiden selailua, mutta realisti tietää, että tilaahan ne vain veisivät kodissani, joka jo muutenkin on täynnä kaikenlaisia kokoelmia.

Gretzkyjä kertyi parin vuoden aikana reilusti kolmatta sataa. Se ei ole suuri kokoelma, etenkään kun tietää miehestä tehdyn tuhatmäärin erilaisia kortteja. Täydellisen sarjan kokoaminen ei liene edes mahdollista. Siitä huolimatta olin ylpeä. Ei meidän kylillä ainakaan ollut toista samanlaista. Muutamia kertoja ventovieraat tyypit tulivat koulun pihalla kysymään, voisivatko he päästä näkemään Gretzkyni, joista he olivat kuulleet. Harvoin keräilijä saa tällaista huomiota, ellei kokoelmassa ole edes jotain poikkeuksellista.

Uskoakseni vuonna 1999, pari vuotta aktiivisen keräämisen loputtua, vanha suola alkoi vielä kerran janottaa. Olen ollut lukiossa, kun Ärrällä nähty tuoreen korttisarjan paketti veti huomioni ja päätin kokeilla. Ostin muistaakseni kaksi pussia. Molemmista tuli Gretzky. Laitoin ne paikoilleen kansioon. Sivu tuli täyteen, ja tiesin että tähän on hyvä lopettaa. Kansio kulki mukanani muutoissa, aina välillä vilkaisin sitä, joskus näytin lapsille kuin kuka tahansa säälittävä omaa lapsuuttaan kaipaava ukko, ja sitten laitoin taas takaisin kirjahyllyn päälle.


VI

Mikä laukaisi nämä muistot? Kävin pari viikkoa sitten paikallisella kirppiksellä. Siellä aina silloin tällöin näkee urheilukortteja myytävänä. Vilkaisen kyllä usein niitä, aina automaattisesti mielessä: "Olisikohan siellä yhtään Gretzkyä?" Tälläkin kertaa päätin vähän selata, mitä sekaisessa pahvilaatikossa oli. Ja siellähän oli Gretzkyjä, paljon. Monta tunnistin, ja tiesin niiden olevan omassakin kansiossani. Annoin asian olla ja jatkoin matkaani. Mutta asia jäi näihertämään mieleeni. Otin asian puheeksi kotona ja huomasin selittäväni suurin piirtein samoja asioita, joita olen ylle kirjannut. Päätin käväistä kirppiksellä uudestaan.

Hetken tarkastelun jälkeen päädyin ostamaan muutaman niitatun minigrippussin. Sisällöstä en ollut varma, mutta ulospäin näkyneet kortit vaikuttivat vierailta. Maksoin seitsemästä kortista kympin. En avannut pusseja vähään aikaan. Siinä välissä päädyin guuglailemaan nykyistä keräilykulttuuria, ja se oli muuttunut. Mitä muutakaan voi odottaa, kun menneiden vuosikymmenten lapset saavat vihdoin kovaa palkkaa ja pääsevät toteuttamaan nuoruudenhalujaan. Sama ilmiöhän näkyy vaikkapa lelu- tai konsolikeräilijöissä. Pienestä innostuksen sykähdyksestä huolimatta tiesin, että tähän leikkiin en lähtisi. Todennäköisesti kuitenkin yhä edelleen muistan tarkistaa kirpputoripöydissä, olisiko näkyvillä yhtään Gretzkyä.

Kaikki ostamani seitsemän korttia olivat muuten sellaisia, joita minulla ei ennestään ollut. Hyvin on mieleen jäänyt, mitä lapsena on kerännyt. Nyt pitäisi vain löytää jostain tyhjä korttisivu kansioon. Ja siitähän jää nyt pari taskua vielä tyhjäksi...

torstai 17. kesäkuuta 2021

Cycle of the Werewolf - mietteitä Stephen Kingin äärellä #8

I


En ole aivan varma, oliko Ihmissuden vuosi ensimmäinen alusta loppuun lukemani Stephen Kingin kirja, mutta ainakin se oli ensimmäinen, jonka luin alusta loppuun yhdeltä istumalta.

Veikkaan olleeni nelos- tai vitosluokkalainen, yksitoistavuotias, juuri parhaassa iässä lukemaan ihmissusitarinoita. Muistan käyneeni koulupäivän jälkeen Vilppulan kirjastossa (ja muistan kirjaston sijainneen jo silloin nykyisissä tiloissaan, joihin se joutui muuttamaan vuonna 1994, nelosluokkani keväänä), niin kuin usein muulloinkin, ja kaartaneeni heti ulko-ovelta oikealla, kahden hyllynvälin matkan sinne, missä Kingit odottelivat. En tosiaan ehkä ollut lukenut vielä ainuttakaan kingiä kokonaan, mutta yritys oli kova.

Tällaiseen tarpeeseen Ihmissuden vuosi oli mitä sopivin: se oli ohut (128 sivua), ja siinä oli paljon kuvia. Kun pääsin kotiin, tein välipalaa ja istuin ruokapöydän päähän lukemaan. Oli sateinen päivä, joten mitä muutakaan sitä ihminen tekisi kuin lukisi? Ehkä pelaisi Nintendoa, joo, mutta olin jo noihin aikoihin alkanut päästä hajulle asioiden tärkeysjärjestyksestä...

Aivan ensimmäiseksi minua kiehtoi kirjassa sen kuvitus. Bernie Wrightsonin nimi ei lue kannessa ihan yhtä suurella kuin Kingin mutta silti suuremmalla kuin kuvittajan yleensä. Nimi olikin minulle jo tuttu, mahdollisesti hänen toisesta King-yhteistyöstään, Creepshow'sta, kenties jostain muustakin sarjakuvasta. Joka tapauksessa  jumalauta miten hienoja Ihmissuden vuoden kuvat olivat, etenkin värilliset. Kuva jossa ihmissusi repii poliisin kasvot irti tai se jossa kaksi miestä katselevat harmaassa syyssateessa silvottuja sikoja, olivat lumoavia. 

Ahmaisin kirjan siltä istumalta. Se oli tarpeeksi kevyt lukea ja tarinaltaan riittävän yksinkertainen. Siinä ei ollut Kingillä tyypillistä asioiden laajaa taustoittamista ja punaisen langan hylkäämistä pitkiksi ajoiksi, mikä yleensä oli saanut minut vielä tuolloin jättämään hänen kirjansa kesken. En tietenkään osannut vielä silloin eritellä asiaa näin sanoin, mutta jälkiviisaasti on helppo nähdä, että Ihmissuden vuosi tarjosi riittävän nopeasti ja tarpeeksi lyhyin väliajoin sitä, mitä kymmenvuotias minä Kingiltä janosin: verta ja kuolemaa. Jos jokaisen lyhyen luvun lopussa joku raadellaan hengiltä tai päitä isketään irti, on minun hyväksyntäni ollut taattu.

Olen lukenut Ihmissuden vuoden sittemmin muutaman kerran uudelleen. Aloin pitää kirjaa lukemisistani 17-vuotiaana, toukokuussa 2000, ja Ihmissuden vuosi mainitaan niissä listoissa kahdesti. Olen melko varma, että yläasteaikaan olen lukenut sen ainakin kerran. Aina aikaisemmin kyseessä on ollut Annika Eräpuron suomennos (Book Studio 1990), mutta tällä kertaa päädyin tutustumaan viimein alkuperäiskieliseen tekstiin.

II

Ihmissuden vuosi syntytarina on moneen kertaan kronikoitu. King itse on kertonut, kuinka kustantaja Christopher Zavisa oli lähestynyt häntä vuoden 1979 World Fantasy Conventionissa. Zavisa oli ehdottanut, että King kirjoittaisi kahteentoista lyhyeen osaan jaetun kertomuksen, joka julkaistaisiin Bernien Wrightsonin kuvittamassa kalenterissa. Ideana oli, että tarina etenisi kalenterissa joka kuukausi noin viisisataasanaisen tekstin verran. King suostui, omien sanojensa mukaan toisaalta koska oli jurrissa, toisaalta siksi, että hän halusi todistaa kirjoittavansa muustakin syystä kuin rahasta. Tällainen erikoisten julkaisumuotojen kokeilu on jatkunut Kingin uralla myöhemminkin, mikä ansaitsisi oman tekstinsä.

Työ ei kuitenkaan edennyt tyydyttävällä tavalla. Kingin ajatus oli kirjoittaa ihmissusikertomus, jossa jokaisen kuukauden täysikuun aikaan tapahtuisi uusi käännekohta. Lisäksi hän halusi sijoittaa tekstinsä kunkin kuun merkkipäiviin (juhlapäiviin tms.), mikä tietysti pakotti hänet venyttämään kalendaarista realismia. King on tunnettu laveasta kerronnastaan, joten ei ole erityisen yllättävää, että viidensadan sanan enimmäispituus osoittautui hänelle liian rajoittavaksi. Kun hän pitkän ajan kituuttamisen jälkeen antoi itselleen luvan kirjoittaa heinäkuun luvun monisanaisemmin, hän tunsi saaneensa tekstiin viimeinkin kunnon otteen. Zavisa ei ollut pahoillaan asianlaidan muutoksesta vaan ehdotti kalenterin sijasta pienen kirjasen tekemistä. Wrightsonin kuvitusta voisi hyödyntää niinkin.


Lopputuloksena syntyi pienoisromaani Cycle of the Werewolf. Zavisan kustantamo The Land of Enchantment julkaisi sen lopulta vuonna 1983. Painos oli rajattu 7500 kappaleeseen, minkä lisäksi teoksesta ilmestyivät myös 100 kappaleen numeroitu ja tekijöiden signeeraama laitos, johon sisältyi Wrightsonin taidelehti, sekä 250 kappaleen numeroitu ja signeerattu "deluxe-painos", joka sisälsi Wrightsonin taideportfolion. Kansanpainos ilmestyi vasta paria vuotta myöhemmin New American Librarylta. Samana vuonna ilmestyi vielä toinenkin laitos, joka sisälsi pienoisromaanin lisäksi Kingin sen pohjalta kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Silver Bullet.

III

Olen toistellut usein, että mielestäni King on vahvimmillaan yleensä nimenomaan pienoisromaanimuodossa. Novelli useimmiten rajoittaa liiaksi hänen tyyliään, kun taas romaani (ja liian sallivat kustannustoimittajat) puolestaan antavat hänelle helposti luvan laventaa ja laajentaa kertomuksiaan liikaa. Sitä paitsi Kingin "pienoisromaanit" olisivat monen muun tekijän kirjoittamina aivan täyspainoisia romaaneja. Kingin lukijoille mikä tahansa alle viisisataasivuinen tuntuu olevan pelkkä välipala.

Cycle of the Werewolf on silti nimenomaan leimallisesti pienoisromaani, novella. Se on muodoltaan ja pituudeltaan suurelta osin hallittu (tosin tähän on yksi suuri poikkeama, johon palaan tuonnempana) ja tietoisesti tiivis tarina, jonka rakenteessa on kuitenkin  liikaa huippuja ja käänteitä jotta se olisi klassinen novelli. Kaikki tämä johtuu paljolti taustalla yhä vaikuttavasta kalenteri-ideasta. Vaikka King pitikin lyhyiden lukujen vaatimusta liian rajoittavana, se on pakottanut hänet kerrankin keskittymään oleelliseen.


"Oleellinen" merkitsee tässä tapauksessa kahtalaista: Suurin osa Cycle of the Werewolfin luvuista noudattavat ainakin suurin piirtein alkuperäisajatusta tiiviistä välähdyksistä, joiden avulla tarina etenee. Kahta tai kolmea kuukautta lukuun ottamatta jokaisen kuukauden teksti esittelee ihmissuden uhrin ja tilanteen jossa tämä saa loppunsa ihmissuden kynsissä. Rakenne toistaa itseään, mutta minua se ei ainakaan ole koskaan häirinnyt. Vielä yksitoistavuotiaana minuun teki suurimman vaikutuksen tietenkin tappokuvaukset. Ne ovat väkivaltaisia ja iskevän tylyjä. Niiden tehoa kasvattaa kuitenkin kaikki se, mitä ihmissuden ilmestymistä ennen kerrotaan. Ja tämä on se seikka, mikä minua nykyään miellyttää eniten: King aloittaa melkein kaikki luvut vahvatunnelmaisilla ja mielikuvia herättävillä kuvauksilla. Verrattain lyhytsanaisesti ja harkitusti hän saa herätettyä eloon vaikutelman juuri kyseisestä kuukaudesta, miljöönä toimivan pikkukaupungin ilmapiiristä ja sen asukkaista. Joka kerta kuvauksessa on uhkaa mutta myös jonkinlaista haikeutta, katkeransuloista ymmärrystä ihmisiä ja pikkukaupunkilaisuutta kohtaan. 1980-luvun alku oli muutenkin aikaa, jolloin Kingin teksteissä kuului eräänlainen itsetietoinen kirjallisuudellisuus, pyrkimys kirjoittaa hyvää kirjallisuutta eikä vain vetävää tarinaa. Parhaana esimerkkinä tällaisesta pidän Different Seasons -kokoelmaa.

Toisaalta Cycle of the Werewolf on Kingin pienoisromaaneista kevyimpiä. Yksi syy siihen on sen aihe. King ei tuo populaarikulttuurin ihmissusimyyttiin mitään uutta. Nyt ei edes puhuta 'Salem's Lotin kaltaisesta "vampyyriperinteen tuomisesta nykypäivään" vaan ihan vain perinteisestä ja klišeisestä ihmissusijutusta: ihminen muuttuu susimaiseksi pedoksi täydenkuun aikaan, ja vain hopealuoti pystyy tappamaan ihmissuden (totta puhuen, King ei sano, etteikö mikään muu voisi toimia; mitään muuta ei edes kokeilla). Ihmissusi oikeastaan onkin vain tekijä, joka saa muuten irralliset tuokiokuvat liittymään toisiinsa. Kingin todellinen(?) mielenkiinto tuntuu olevan Tarker's Millsin kaupungin asukkaissa. Näinhän se monesti on: King kuvaa usein pieniä amerikkalaisyhteisöjä ja niiden ihmisiä menneisyyksineen, salaisuuksineen ja ongelmineen, ja kauhuelementit ovat pikemminkin kerronallinen liima ja markkinointikeino kuin kirjoittajan todellinen intohimo. Tämä voisi selittää senkin, miksi Kingin tuntuu olevan niin vaikeaa kirjoittaa kertomuksilleen toimivia lopetuksia.

Cycle of the Werewolfin lopetuksessa ei ole mitään ongelmaa. Se on niin kaavamainen ettei voi epäonnistua.

Olen valmis antamaan kaiken ennalta arvattavuuden ja tavanomaisuuden anteeksi, koska tunnelma, jonka Kingin kieli ja anekdoottimaiset kuvaukset millsiläisistä herättävät, on niin vahva. On silti yksi mutta  isohko mutta  jota on vaikea hyväksyä, vaikkakin pystyn hyvin ymmärtämään sen. Tarkoitan nyt heinäkuun lukua. Siinä King rikkoo aiemmin noudattamansa periaatteet. Luku on selvästi muita pidempi, ja se keskittyy kaupungin ja ihmissuden sijasta Marty Coslaw -nimiseen poikaan, josta muodostaa kertomukselle ellei ihan pää- niin ainakin sankarihahmo. Luku muistuttaa kerronnaltaan perinteisempää tusina-Kingiä. Keskiössä ovat nyt toiminta ja tapahtumat tunnelmoinnin ja kaupungin kollektiivisen alitajunnan kuvaamisen sijasta. Ratkaisu on, kuten sanoin, ymmärrettävä  näin King saa tarinaansa perinteisemmän draaman kaaren (minkä tarpeellisuudesta en ole lainkaan varma) ja pohjustuksen loppuratkaisuunsa. Luku on kyllä monella tapaa käännekohta, mutta se muuttaa tekstin hengen ja rikkoo tarinan soljunnan niin kuin herääminen rikkoo unen. Todellisuus tuntuu välttämättä aina unta kalpeammalta.

Marty on klassinen King-hahmo. Hän on kymmenvuotias ja älykkäämpi kuin moni muu ikäisensä. Hän on altavastaaja, Martyn tapauksessa siksi että hän on rampa ja sidottu pyörätuoliinsa. Pyörätuoli on näppärä keino pakottaa Marty kohtaamaan ihmissuden sen sijaan, että hän vain yrittäisi paeta. Martyn erilaisuuttaan korostavat kaksi hänen perheenjäsentään, karikatyyrimäiset isä (liikunnanopettaja joka ei oikein osaa suhtautua urheilukyvyttömään lapseensa) ja sisko (joka osaa vain vinkua, miten veli saa tahtonsa läpi vain koska herättää muissa sääliä). Martyn äitiin viitataan vain pariin kertaan, ja hän jää Kingin hysteeristen naishahmojen perimuodoksi. Äidin veli, Al-eno, puolestaan on stereotyyppinen Kiva Aikuinen, joka ymmärtää lapsen tarpeet (tässä tapauksessa ilotulitteiden ampumisen oman henkensäkin uhalla). Vaikka ketään muutakaan Tarker's Millsin asukkaista ei kuvata juuri sen tarkemmin kuin Martyn perhettä, nämä jäävät silti jotenkin vielä ohuemmiksi. Sama pätee oikeastaan Martyynkin. On erittäin kuvaavaa, että ihmissuden uhrit, joiden ainoa tehtävä tarinassa on kuolla, ovat kiehtovampia ja edes hiukan syvempiä kuin ne, joiden pitäisi olla päähenkilöitä tai ainakin niitä joihin lukijan soisi samaistuvan.

IV

Cycle of the Werewolf olisi oleellisesti eri teos ilman Bernie Wrightsonin kuvitusta. Kirjan taitosta jokseenkin puolet on varattu muulle kuin Kingin tekstille.

Wrightson tarjoaa joka kuukaudeksi kolme erilaista kuvaa. Ensinnä ovat koko aukeaman tunnelmalliset, mustavalkoiset piirrokset, jotka toimivat otsikkokuvina kullekin luvulle. Näissä kuvissa ei nähdä ihmishahmoja, vaan ne ovat joko puhtaasti luonnonmaisemia tai kulttuurinäkymiä, jostain aivan asutuksen rajamailta (vähän niin kuin ihmissusikin on ihmisyyden ja eläimen rajamailla?). Otsikkokuvissa on helppo huomata projektin kalenteritausta; niiden alle voi hyvinkin kuvitella kalenteriruudukon. Piirrokset luovat kullekin luvulle omanlaisensa tunnelman, jo ennen kuin ainuttakaan sanaa on päästy lukemaan. Niin paljon kuin Kingin kuvallisuutta tässä teoksessa arvostankin, arvelenpa silti sen saavan lisäpontta nimenomaan Wrightsonin pohjustuksista. Omat suosikkikuvani ovat huhtikuu valtaisine kumpupilvineen ja elokuu lohduttomine tulvineen.

Toiseksi ovat ne kuvat, jotka minuun iskivät alakoululaisena. Jokaiseen kuuhun sisältyy yksisivuinen värikuva, jossa kuvataan kunkin luvun huippukohta, käytännössä jokin väkivallanteko. Kuvat ovat sarjakuvamaisia, värikkäitä ja dramaattisia. Usein Wrightson turvautuu häpeämättömiin splattertehoihin, mikä tietysti on sallittua silloin, kun tekstikin niin tekee. Niin paljon kuin lapsena näistä kuvista pidinkin, eivät ne enää tee samanlaista vaikutusta. Verisyydestään huolimatta ne tuntuvat turvallisilta. Niissä on samaa kaavamaisuutta kuin Kingin suhtautumisessa ihmissusitarinaan. Ne ovat juuri sellaisia, joita olisi voinut kuvitella ilmestyvän Wrightsonin töitä esittelevissä keräilykorttisarjoissa 1990-luvun alussa. Ongelmallista on myös se, että kuvat ja teksti eivät aina anna samaa informaatiota. Tekstissä esimerkiksi korostetaan usein ihmissuden käpälien ihmismäisyyttä, mutta piirroksissa näin ei ole; samoin teksti saattaa puhua pedon keltaisista silmistä, ja viereisellä sivulla näemmä aivan selvästi, että silmät ovat vihreät.

Lopulta jokainen luku päättyy pieneen mustavalkopiirrokseen. Näissäkään kuvissa ei ihmishahmoja nähdä (yhtä irtopäätä lukuun ottamatta) mutta ei myöskään maisemia. Yleensä vinjeteissä kuvataan jotain lukuun viittaavaa esinettä, kuten kaatunutta suolasirotinta tai lattialle levinneitä pelikortteja, ja kenties muutamaa pisaraa verta. Aiheiden arkisuudesta huolimatta pikkukuvissa on järkyttävää tehokkuutta. Ne konkretisoivat sitä, miten normaaliuteen on tullut repeämä ihmissuden iskiessä. Tilanne voi olla ohi, mutta asiat eivät enää ole sitä mitä vielä hetki sitten.

Kaikista puutteistaan (vai olisiko sittenkin kyse makuasioista?) huolimatta Wrightsonin kuvitus saa harmittelemaan, ettei nykyään enää aikuisten kirjallisuutta yleensä kuviteta. Taitava kuvittaja voisi tuoda kirjallisuuteen sellaisen tason, josta moni nykyteoskin saattaisi hyötyä, varsinkin silloin jos kuvittaja ja kirjailija tekisivät yhteistyötä. Cycle of the Werewolf olisi paljon köyhempi, ellei siinä olisi Wrightsonin osuutta.

V


Vuoden 1985 Silver Bullet -nide on siitä mielenkiintoinen julkaisu, että se sisältää oikeastaan kolme tulkintaa samasta tarinasta. Pienoisromaanin lisäksi on tietysti Wrightsonin kuvitus joka, kuten edellä on mainittu, antaa osittain toisenlaisen näkökulman tarinan vaiheisiin. Kolmas versio on Kingin itsensä kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, nimiteksti Silver Bullet. On oikeastaan hyvin erikoista, että juuri Silver Bullet (elokuvaa esitettiin suomessa nimellä Hopealuoti) on valikoitunut julkaistavaksi painettuna. Se ei ollut ensimmäinen Kingin kirjoittama elokuvakäsikirjoitus, ei edes ensimmäinen filmattu. Kuitenkin se oli ainoa hänen käsikirjoituksensa melkein kymmeneen vuoteen, joka päätyi kirjankansien väliin.

Silver Bullet on hyvin erilainen kertomus kuin Cycle of the Werewolf. Se keskittyy oikeastaan pienoisromaanin jälkipuoliskoon eli Marty Coslaw'n osuuteen. Tarina sijoittuu kesään kokonaisen kalenterivuoden sijasta, ja elokuvan yleinen henki on paljon keveämpi kuin alkutekstin. Siinä missä King on romaanissaan pyrkinyt tekemään hyvin kirjallista tekstiä, tuntuu elokuvaversio olevan tarkoituksellisen leffa. Se ei edes yritä olla muuta kuin vetävä ja viihdyttävä kauhujuttu, aivan kuin King ei ihan luottaisi kyykyihinsä käsikirjoittajana. Tarinaan on tullut mukaan huumoria, joka puuttuu Cycle of the Werewolfista tyystin; ihmisussi esimerkiksi laulaa heti ensimmäisessä kohtauksessa!

Julkaistu käsikirjoitus eroaa monissa kohdin filmatusta elokuvasta. Näin ollen Silver Bullet -elokuva on oikeastaan jo kertomuksen neljäs versio. Ei lainkaan huono saldo pienimuotoiselta kertomukselta, joka sai alkunsa kalenteri-ideasta.