maanantai 12. helmikuuta 2024

Katsottua: tammikuu 2024

Stephen Frears: Huijarit. Valheet ja viettelijät

En muista lukeneeni Jim Thompsonin Huijareita, mutta kehtaan silti veikata, että sen filmatisointi soi aivan eri sävellajissa. Stephen Frearsin ohjaama, Donald E. Westlaken kirjoittama ja Martin Scorsesen tuottama Huijarit (The Grifters, 1990) on kolmiodraama neonoirin asussa. On äiti, häntä vain 14 vuotta vanhempi poika ja tämän löyhäpäiseltä vaikuttava naisystävä, joka ulkoisesti muistuttaa äitiä melko lailla. Kaikki ovat huijareita, kukin omalla tavallaan. Huijarit on niitä elokuvia, joissa kaikki kaikessa on tarkasti koottu kellokoneistojuoni, vaikka särmikkäät hahmot oman lisänsä antavatkin. Ei niitä katsella tunnekokemusten tai psykologisten oivallusten toivossa mutta ei myöskään kertakäyttöistä yllätystekijää odottaen (Huijareiden "isot" yllätykset näkee jo kaukaa). Sen sijaan katsojan on mukava tuudittautua vain seuraamaan monimutkaista mutta hyvin rasvattua järjestelmää, joka loksauttaa joka palan paikoilleen lopuksi. Sen Huijarit tarjoaa suvereenisti.; se on nautittavaa viihdettä. Etenkin kun synkkää juonta kevennetään runsaalla huumorilla – jota en usko samassa määrin löytyvän Thompsonilta – ja Elmer Bernsteinin morriconemaisella köpöttelymusiikilla.

Pari vuotta aiemmin Frears ohjasi Christopher Hamptonin oman näytelmänsä pohjalta käsikirjoittaman Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons, 1988). Hamptonin näytelmän pohjana sen sijaan on Pierre Choderlos de Laclos'n 1700-luvun lopun romaani Les liaisons dangerouses, johon suoraan perustuva elokuva Valmont ilmestyi vuosi Frearsin näkemyksen jälkeen. Tarina kertoo kahdesta moraalittomasta yläluokan elostelijasta, jotka saavat kiksinsä juonitellessaan siveiden ja viattomien päitä pyörälle ja pöksyjä solmuun. Frearsin näkemys on sulavaliikkeinen ja hienopuheisella voimalla eteenpäin puuskuttava kone, jossa juonien mutkat, käänteet ja kiepit saavat vastineensa kuvauksessa ja taitavassa roolituksessa. Siinä on kamaridraaman ja BBC:läisen epookkituotannon hienostuneisuutta mutta myös aikamoista irvailua ihmisluonnon häijyyden ja hölmöyden kustannuksella.


Gerard Johnstone: M3gan. Jacques Audiard: Valheet ja viettelijät

Niin paljon hypeä ja pöhinää kuin Gerard Johnstonen M3gan (2022) saikin, on pakko myöntää sen olevan oikein mainio elokuva. Se on myös harvinaisen onnistunut 80-lukulainen kauhuelokuva, joka ei ole tehty tuolla liukuhihnahorrorin luvatulla aikakaudella. M3gan on androidi, lasten leluksi ja seuralaiseksi tarkoitettu, eräänlaiseksi suojelusenkeliksi kaavailtu mutta lopulta eksistenssistään hämmentyneeksi koneeksi kehittyvä. Hahmo on loistava: pikkutytön kuoren alla lymyävä Terminator on fanitettava, muistettava ja markkinoitava. Elokuva (sen teatteriversio) puolestaan etenee klassisen slasher-kaavan mukaisesti ja itseironisesti. Juoni on täynnä loogisia aukkoja ja käänteet näkee kilometrin päähän, mutta se onkin osa leikkiä. M3gan vertautuu paikoin RoboCopiin, sillä ne molemmat harrastavat samanlaista markkinakritiikkiä (ja sisältävät pari suoraa kuvallistakin vastinetta). M3gan ottaa kantaa aktiivisesti myös nuken samaistuessa kaiken huomiomme ja minuutemme nielevään kännykkään ja pohtiessa omaa tekoälyn minuuttaan.

Vähän samaa henkeä on mielestäni Jacques Audiardin Sistersin veljeksissä (The Sisters Brothers, 2018). Patrick deWittin romaaniin perustuva länkkäri pitää sisällään suuren osan klassisen westernin klišeistä ja elementeistä, mutta se on koko ajan hyvin tietoinen siitä ja näyttää kaiken hieman vinksahtaneen kameransilmän läpi. Tarina kultakuumeen ajan lännen kahdesta palkkamurhaajasta jahtaamassa kahta muuta miestä on riittävän perinteinen, mutta käsittelytapa tekee Sistersin veljeksistä omalaatuisen. Ensinnäkin jahdattavilla on hallussaan kemiallinen kaava, jonka avulla hän aikoo perustaa sosialistisen utopian Dallasiin. Toiseksi elokuvaa leimaa vino, karnevalistinen sävy, myös silloin kun se on vakavimmillaan. Kolmanneksi Sistersin veljekset näyttää paikoin melkein fantasiaelokuvalta värikkyydessään ja extravaganttiudessaan. Mutta onnistuuko se? Siinä mielessä kyllä että se on viihdyttävä ja näyttävä elokuva. Toisaalta kuitenkin yritykset jonkinlaiseen postmoderniin viiteleikkiin eivät oikein kanna ja tarina ei onnistu liikuttamaan, koska karikatyyrimäisiin hahmoihin ei kiinny juurikaan.


John Landis: Hei me nauretaan. Mel Brooks: Villiä hurjempi länsi

Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977) oli John Landisin toinen ohjaus, mutta suurempi kunnia elokuvasta menee kyllä sen kirjoittajille eli ensi kertaa asialla olleille Jim Abrahamsille ja Zuckerin veljeksille. Vaikkei se olekaan mikään kummoinen elokuva, on Kentucky Fried Moviessa selvästi jo nähtävillä heidän absurdin kreisikomediansa tyyli, joka nopeasti hioituisi heidän tavaramerkikseen. Vielä tällä kertaa ollaan harjoitustyössä. Kentucky Fried Movie ei oikeastaan ole elokuva lainkaan vaan pikemminkin pitkä sketsishow, jossa irvaillaan niin televisiolle kuin genrefilmeille. Huumori on yleensä keskenkasvuista ja typerää, paljaita rintoja näkyy riittämiin, gagin rytmitys vielä ontuu – mutta paljon on myös napakymppejä, varsinkin halvoissa sanaleikeissä sekä pisimmässä osuudessa, kung fu -elokuvaparodiassa. Se onkin selvin lupaus tulevista pitkistä Abrahams/Zucker-teoksista, joissa päättömät ideat leikkaavat koko ajan kerrontaa sellaisella vauhdilla, että joka katsojaan osuu varmasti edes jokin niistä. Hauska lisä on yrittää bongailla lukemattomia cameo-esiintymisiä.

Mel Brooks edusti aiempaa satiiriperinnettä. Hänen vuoden 1974 elokuvansa Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles) parodioi lännenelokuvia ja muistuttaa otteeltaan ja gägeiltään lähes slapstick-komediaa. Elokuvan tarina kertoo entisestä orjasta, josta kepulipelin nappulana tulee pikkukylän šeriffi. Kylän kautta ollaan vetämässä rautatie, mikä tietenkin nostaa maan arvon pilviin. Rahanahneen poliitikon ajatuksena on, ettei kaupunki hyväksy tummaihoista lainvalvojaa, ja hän itse saa jatkaa kylän terrorisointia ja ostaa maat itselleen. Blazing Saddlesin huumori perustuu toisaalta länkkäriklišeille irvailuun, toisaalta logiikkaa rikkoviin ja tottunaisuuksia rikkoviin vitseihin. Iso osa gägeistä on kuitenkin melko halpaa, ja yllättävän paljon huumoria revitään rasistisesta läpästä. Toki siinä auotaan päätä nimenomaan vanhojen länkkärien ihmiskuvalle, mutta elokuvan huumori ei todellakaan ole vanhentunut kovin hyvin. Sen sijaan sen metataso toimii yhä – kameralla puhuvat hahmot ja lavasteista karkaava loppuhuipennus.


Ettore Scola: Perhe. Vihollinen naapurissa

Sydämessäni on erityinen soppi italialaiselle elokuvalle ja siellä samettinauhalla ympäröity paikka Ettore Scolalle. Jokin hänen syvästi inhimillisessä tuotannossaan, peittelemättömässä nostalgiassaan ja ihmisryhmien sisäisten punosten availussaan resonoi minussa suunnattomasti. Vuoden 1987 Perhe (La famiglia) ja 14 vuotta myöhäisempi Vihollinen naapurissa (Concorrenza sleale, 2001) ovat kumpikin aiheiltaan perustavaa laatua olevia Scola-filmejä, vaikkei kumpikaan hänen terävintä kärkeään ole.

Perhe on kunnianhimoinen sukukronikka, jossa seurataan kahdeksankymmenen vuoden ajan keskushenkilö Carlon elämää. Koko elokuva sijoittuu yhteen ja samaan, olkoonkin suureen, taloon, jossa Carlon pikkuporvarillinen suku elää ja kuolee, muuntuu ja rönsyää. Samalla tulee käytyä läpi Italian vaiheita 1900-luvulla. Kaikkein dramaattisimmatkin tarinan hetket ovat tiukasti elleivät nyt aivan arkisia niin ainakin tavallisia. Perhe on lopulta kertomus elämästä. Se on ajankuvaltaan, tempoltaan ja kuvaukseltaan upea elokuva.

Perhe ei keksi juuri uutta mutta tekee tutusta omanlaistaan tyylikkäästi. Sama pätee myös Vihollinen naapurissa -elokuvaan. Se alkaa perinteisenä tarinana naapuririidasta – 1930-luvun Roomassa toisella perheellä on perinteinen vaatturiliike, toinen myy moderneja valmisvaatteita. Äkkiä viholliskuvaan tulee muutos, kun Mussolini nostaa ruman päänsä ja toinen perheistä, juutalaisia kun ovat, joutuu sorron alle. Tarinassa ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Scola kuitenkin tuo siihen omanlaisensa humaanin lämmön, joka ei kauhistele mutta ottaa silti puolensa reilusti ja osoittaa hienovaraisesti, miten fasismin mahdollistivat etupäässä itseään ajattelevat ja pikkusieluisuudessaan valtaan nousseet tolkun ihmiset. Kuva on ikävän tuttu meidän päivinämme. Vihollinen naapurissa on Scolan myöhempien aikojen ammattityötä, ei erityinen mutta nautittava.

Luettua: tammikuu 2024

Tuija Laine (toim.): Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Helsinki 1996: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 276 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 647.

Vaikka Tuija Laineen toimittama Kirjahistoria on ilmestynyt jo 1996, se on edelleen varsin pätevä esitys aiheestaan. Alun perin yliopiston kurssikirjaksi tarkoitettu mutta myös laajemmalle yleisölle ajateltu teos on alaotsikkonsa mukaisesti "Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen". Kirjahistoria ei ole koskaan ollut kovin näkyvä tiede Suomessa, enkä esimerkiksi tiedä, mikä sen tilanne on tällä hetkellä, mutta tieteenalan nimeä lainaava teos on hyvää luettavaa ihan vain kirjasta esineenä ja kirjan kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle harrastajallekin.

Kirjahistoria koostuu kahdeksasta artikkelista, joista jokainen lähestyy aihetta hieman eri näkökulmasta. Aluksi Laine ja Tuija Havu, kummatkin Helsingin yliopiston kirjastosta, avaavat bibliografiatieteen traditiota ja kiinnostuksenkohteita. Seuraavaksi Havu, Anna Perälä ja Rainer Knapas keskittyvät kirjan fyysisiin ulottuvuuksiin (typografia, koristeaineisto, kuvitus, sidonta). Lopputeos on lähempänä nimenomaan kulttuurihistoriallista lähestymistapaa, kun Laine keskittyy sensuuriin ja kirjahistorian lähteisiin Ruotsissa ja Suomessa ja Liisi Huhtala arkkiveisuihin.

Niin kiinnostavia kuin kolme viimeistä artikkelia ovatkin, huomasin itse kaipaavani lisää nimenomaan angloamerikkalaisen analyyttisen bibliografian käsittelyä, kirjan tutkimista esineenä. Mannereurooppalaista, niin sanottua historiallista bibliografiaa harjoitetaan ja siitä on kirjoitettu muutenkin verrattain paljon niin historia- kuin kirjallisuustieteiden kentillä. Ehkäpä siksi Kirjahistorian alkupuoli tiukan esineellistävässä otteessaan tuntui kiehtovalta. Näin siitäkin huolimatta, etten vieläkään osaa erottaa fraktuuraa swabachista. Onneksi Kirjahistoria sisältää melko runsaan kuvituksen, mistä on suuri apu varsinkin eri kirjainmuotojen havainnollistamisessa.


Risto Koskelainen: Onpas. Runoja. Mopon vikoja. Matkakertomus. [Tampere] 1996: Kulttuuriyhdistys Kilo. 64 s. 

Risto Koskelaisen teos Onpas on kirja, josta en tiedä juuri mitään. Sen on kustantanut tamperelainen Kulttuuriyhdistys Kilo vuonna 1996. Koskelainen on ymmärtääkseni julkaissut sen lisäksi vain yhden ainoan kirjan, pari vuotta aiemman runokokoelman.

Runoutta Onpaskin on, joskin tekstilajeilla leikittely on aivan oleellinen seikka teoksessa. Sen alaotsikko "runoja mopon vikoja matkakertomus" pitää yllättävän hyvin kutinsa. Kokoelman kuusi osastoa (+ liitteet) sisältävät kukin nimittäin a) runoja, b) moponkorjausohjeita ja c) luvun tai muutaman Romanian-matkapäiväkirjaa. Tietysti näin aseteltuna kaikkea kuitenkin lukee enemmän tai vähemmän lyriikkana.

Koskelaisen perinteisimmät runot ovat tiiviitä, usein äänteelliseen leikittelyyn pohjaavia, joskus rimmaavia ja rytmisiä, joskus ei. En voi sanoa saavani kiinni monenkaan "merkityksistä", jos sellaisia onkaan, mutta kielenkäyttö on nokkelaa ja parhaimmillaan lähes vaikuttavaa.

Mopo-ohjeet sen sijaan avautuvat eksoottisena kielimaastona lukijalle, jolla ei ole tuon taivaallista käsitystä mopoista. Pitkälti aidoilta tuntuvat ohjeet saattavat koska tahansa kaartaa sarkastiseen nuottiin, ja toisaalta tekninen erikoissanasto tuntuu yhtä kiehtovalta kuin mikä tahansa vieras maisema. Ohjeteksteihin syntyy melkein hypnoottinen vaikutelma.

Matkakertomusosuudet lähestyvät suorasanaisina mutta yllättävästikin assosioivina vaikkapa Pentti Saarikosken proosaa, joskin Koskelainen on paljon avoimempi leikkiin ja välittää vähemmän itsestään. Itse asiassa vinosti hymyilevää ja aihettaan oudosta kuvakulmasta tallentavaa matkaraporttia lukisi mieluusti enemmänkin.

Onpas on juuri sellainen pikkujulkaisu, joiden vuoksi jaksaa rämpiä obskyyrien nyrkkipajatuotosten hetteikössä. Aina silloin tällöin kohdalle osuu jotain omaperäistä, jota yksikään iso kustantamo ei olisi todennäköisesti julkaissut.


Martin Popoff: Blue Öyster CultA Visual Biography. Bedford 2020: Wymer Publishing. 240 s.

Törkeän tuottelias rock-kriitikko ja tietokirjailija, kanadalainen Martin Popoff on kirjoittanut viisi pelkästään Blue Öyster Cultiin liittyvää kirjaa. Vuonna 2020 ilmestynyt A Visual Biography on yhdistelmä isokokoista ja runsaasti kuvitettua, niin sanottu kahvipöytäkirjaa ja yhtä Popoffille ominaista tekstityyppiä, josta hän käyttää nimitystä "timeline book".

Teos on nimensä mukaisesti näyttävän visuaalinen. Kuvia on paljon ja taitto on parhaimmillaan komeaa. Kuitenkin se on nimenomaan visuaalisuus, joka tuntuu pieneltä pettymykseltä. Iso osa keikkamateriaalista nojaa lopulta muutamiin yksittäisiin konsertteihin, eikä kuvien laatu ole paljon amatööritasoa kummmempi. 70-luvun osalta tilanne on parempi, ihan jo siksi että digikuvien latteus ei ole haittaamassa. Myös runsaaksi lupailtu memorabilia-kuvasto on melko vähäistä – harva vanha lehtimainos tai sinkun kansi on sellainen, johon ei satunnaisella nettiselailulla olisi törmännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten. Sen sijaan pidän tavasta, jolla Popoff on valinnut varhaisista levyarvosteluista mukaan ne, jotka ovat kriittisimpiä.

Yllättäen kirjan vahvimmaksi puoleksi nouseekin sen verbaalinen sisältö. Siitä huolimatta, että Popoff välttelee sellaista informaatiota, joka olisi jo tarjolla hänen aiemmassa Agents of Fortune -biografiassaan, hän on koonnut paljon itsellenikin uutta tietoa. Aikajanarakenne, jossa tapahtumia ei kirjoiteta yhtenäiseksi narratiiviksi vaan lyhyiksi, kronologisesti eteneviksi kalenterimerkinnöiksi, toimii hyvin tässä yhteydessä. Erityisen mukavaa on, ettei Popoff sorru bändikirjallisuuden perussyntiin ja keskity vain huippuvuosiin. Itse asiassa BÖCin usein varjoon jääneet viime vuosikymmenet saavat jokseenkin yhtä monta sivua kuin 70-luvun menestyksekkäät ruuhkavuodet. Harmillista sen sijaan on, että A Visual Biography ilmestyi vain vuotta ennen yhtyeen viimeisintä studioalbumia, ensimmäistä kahteenkymmeneen vuoteen. Näin ollen teos jää kaipaamaan heti uutta laitosta.

Kuvan kovakantinen painos on tuhannen kappaleen "limited edition".


Spin 2/1980. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 24 s.

Turun scifi-seuran Spin-lehti koki ensimmäisen ison muutoksensa numerossa 2/1980. Lehden ensimmäinen päätoimittaja, myöhempi tietokirjailija Markku Haapio, siirtyi syrjään. Seuraan puheenjohtajan mukaan syynä oli Haapion "työnantajan konkurssi". Seurauksena lehdestä vastasi parin vuoden ajan toimituskunta, johon kuuluivat Kari Mäentaka, Timo Mäntylä ja Esa Riihonen.

Lehti sai muutoksen yhteydessä myös uuden ulkoasun. Koko muuttui aiempaa pienemmäksi B5:ksi; sivuja on 24. Sisältö terävöityi jokusen vakiopalstan verran. Ehdottomasti mielenkiintoisin näin jälkikäteen on Tom Ölanderin "Fanzine-palsta", jolla zinekeräilijä esittelee maailman harrastelija- ja seuralehtiä pinnallisesti mutta asiantuntevasti. Timo Mäntylä puolestaan kirjoittaa aiheesta "Science fiction Tshekkoslovakiassa", mikä tarkoittaa lähinnä Karel Capekia ja kahden muun mainitsemista ohimennen. Ylipäänsä näissä alkuaikojen scifi-lehdissä viehättää innostus, jolla tekijät aiheeseensa suhtautuvat, vaikka tekninen osaaminen tai aina tietämyskään ei riitä samalle tasolle. Tätä ei voi laittaa tekijöiden nuoruuden piikkiin, sillä moni kirjoittaja oli jo 1980 aikamiehiä (naisia ei muuten tässä Spinin numerossa ole ainuttakaan).

Lehdessä uutisoidaan myös Tampereelle perustetun uuden scifi-seuran. Jatkumo Spinistä tamperelaisten Portti-lehteen näkyy tässä numerossa vahvasti: Raimo Nikkosen "Sf-maailman uutisia" jatkui sittemmin Portissa, jota Nikkonen on nyt toimittanut neljäkymmentä vuotta. Lisäksi tampereen seuran ensimmäinen puheenjohtaja Matti Rosvall pohtii Spinin laajassa kirjoituksessaan "Mitä science fiction on?" (joka Juhani Hinkkasen mukaan perustuu vuonna 1976 seuraillassa pidettyyn esitelmään). Pianhan Mansen miehet hylkäsivät muun fandomin (ymmärtääkseni) aika lailla kokonaan.


Anton Tšehov: Hepsakka ja muita kertomuksia. [Hämeenlinna] 1980: Karisto. 107 s. Venäläisen kirjallisuuden helmiä. 2. l. teoksesta Hepsakka (Karisto 1957).

Anton Tšehovin novellivalikoima Hepsakka ja muita kertomuksia ilmestyi Kariston mainiossa "helmisarjassa" vuonna 1980. Oikeastaan se on laajennettu laitos 1950-luvulla ilmestyneestä julkaisusta, joka sisälsi kaksi kertomusta siinä missä uudemmassa niitä on kolme. Kaikki kolme tarinaa kertovat ihmisistä, jotka jäävät tai jättäytyvät tai jätetään syrjään. Ei nykymielessä "syrjäytyneistä" vaan pikemminkin kirjailijan romaanin nimeä lainaten "tarpeettomista ihmisistä".

"Hepsakan" nimihahmo on nuori nainen, joka menee naimisiin seurapiirien mielestä vääristä syistä – mies kun ei ole rikas, merkittävä tai kiinnostavakaan. Hiljainen ja ystävällinen lääkäri ei oikein solahda taiteilijapiireihin, joita nainen suorastaan keräilee ympärilleen. Nainen kuitenkin tuntuu rakastavan miestä, vaikka itse sitä tajuamattaan käyttää tätä julmasti hyväkseen ja antaa tämän kärsiä vaimonsa tekojen vuoksi. Vaikka kertomus on suhteellisen pitkä, se rakentuu kuitenkin muutamalle armottoman tarkalle pistolle parempien piirien sydämeen. Varsinkin päähenkilöstä muodostuu kiehtova kuva.

"Koteloitunut ihminen" kertoo opettajasta, joka niin henkisten kuin fyysistenkin suojamuuriensa takaa terrorisoi yhteisöä. Hän tekee pelkällä läsnäolollaan elämän ankeaksi ja tiukoilla moraalikäsityksillään pilaa omankin onnensa. Groteski hahmo on liioiteltu mutta lopulta vain sen verran, että hän sekä huvittaa, vihastuttaa että säälittää lukijaa. Ihminen, joka rakastaa kieltoja niiden ehdottomuuden tuoman turvan vuoksi, lienee monelle tuttu.

Kokoelman päättää pienimuotoinen ja vähäeleinen "Potilaskertomus", jossa lääkäri kutsutaan hoitamaan nuorta perijätärtä. Tämän ainoa todellinen vaiva tuntuisi kuitenkin olevan vain eristyneisyys ja valmiiksi pedattu kultahäkki. Kahden henkilön välille nopesti kehittyvä ymmärrys on voimakas. Kertomus on myös vahva osoitus Tšehovin kyvystä novellikirjailijana, joka kuin huomaamatta antaa lukijan ymmärtää paljon enemmän kuin ääneen sanotaan.

Kirjan suomennoksista vastaavat Reino Silvanto ja Erkki Valkeila (joiden käännökset on tarkistettu tätä julkaisua varten) sekä P. Alarik Pesonen.


Spin 2/1981. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 28 s.

Spin 3/1981. 28 s.

Turun scifi-seuran Spin-lehden numerot 2/81 ja 3/81 ovat historiallisia. Vaikka Spin oli ilmestynyt jo monta vuotta, siinä ei ollut julkaistu vielä ainoatakaan kotimaista kertomusta. Novellithan sentään ovat aina olleet maailmalla yksi fanzinen oleellinen osanen. Vuoden 1981 kakkosnumerossa tilanne sitten viimein muuttui. Juuri ja juuri.

Numeron lukijapalstalla julkaistiin helsinkiläisen nimimerkki Tonin "muutamia lyhyimpiä novelleja". Käytännössä tämä tarkoittaa viittä tekstiä, joiden pituus vaihtelee kolmesta lauseesta kuuteen virkkeeseen. Puhutaan siis ultralyhyistä "novelleista". Joka tapauksessa pää oli aukaistu, ja kyllähän äärimmäisen lyhyen muodon voi nähdä ennakoivan jo fandomin tulevien aikojen raapaleinnostusta. Kovin kummoisia Tonin tarinat eivät valitettavasti ole.

Kolmos-Spinissä Toni palaa kahdella hieman pidemmällä, vaikkakin yhä hyvin tiiviillä, novellilla. "Alus" on patetiaa tavoitteleva tunnelmakuva avaruuteen hylätyn aluksen viimeisistä hetkistä. "Leikki" puolestaan pikemminkin kauhugenreä lähenevä kertomus lasten sormipyssyleikeistä.

Nimimerkin takana on mitä todennäköisimmin – myös Jussi Vainikaisen nettisivuston mukaan – teini-ikäinen Toni Jerrman, piakkoin Tähtivaeltajan päätoimittajana ja muutenkin vaikuttavana fandom-hahmona historiaan jäävä scifi-intoilija. On jotenkin osuvaa, että juuri hän se oli ensimmäisenä asialla.

Ensimmäinen ihan omalla julkaisupaikallaan (eikä siis lukijakirjeenä) ilmestynyt kotimainen zine-novelli oli sitten Aikakoneen ensimmäisessä numerossa ollut kansanedustaja Jouni J. Särkijärven "Rottajahti". Lehti ilmestyi sekin 1981, kenties ennen vuoden kolmatta Spiniä. Joka tapauksessa Tonin pikkujutut uskoakseni ehättivät ensimmäisiksi.


Atik Ismail: Tuuletus; ilon synty. [Kuopio] 1999: [Kuopion kaupunki]. 38 s. Numeroitu.

Suomalaisen jalkapallon legenda Atik Ismail muistetaan myös kirjallisista töistään. Hänen kolmas(?) runokokoelmansa Tuuletus; ilon synty on mielenkiintoinen ihan julkaisunakin. Vihreäkartonkisten kansien välissä on vajaat neljäkymmentä yksipuolista lehteä, eli joka toinen sivu on tyhjä. ISBN-numero on takakannessa ja sen alla painatusvuosikin, 1999. Kirjanen näyttää kaikin puolin omakustanteelta, mutta ainakin Kansalliskirjasto sanoo kustantajan olleen Kuopion kaupunki. Lisäksi painos on numeroitu; omani on numero 0213.

Sisällöltään Tuuletus ei ole yhtä kiehtova. Ismail saa paljon anteeksi jo ihan siksi, että kirjoitustaitoinen urheilija on anomalia, jollaista on kiva ihmetellä kuin kaksipäistä vasikkaa luonnontieteellisessä museossa. Runot ovat säkeiksi jaettuja, välimerkittömiä modernin ajan aforistisia mielleyhtymiä, joissa olisi paljon karsittavaa ja terävöitettävää. Ajatuksiltaan ne kuulostavat pikkukaupungin nuoriohjaajan dadalta, joka kuitenkin teineistä tuntuu niin kovin syvälliseltä. Vaikka tässä yhteydessä parempi verrokki voisikin olla valmentaja, kuva joka Ismailinkin teksteissä toistuu. Itse asiassa mielenkiintoisimmillaan kokoelma on, kun se tuo kuvastoonsa jalkapallon. Mukana on myös pari pidempää, hengennostatusmaista saarnaa, jotka eivät aivan ole proosarunoa mutta ajatuksenvirrassaan eivät oikein muutakaan.

maanantai 1. tammikuuta 2024

Luettua: joulukuu 2023

Sakari Pyysalo: Ihmisen Poika. Nykyajan lauluja. Helsinki 1906: Otava. 55 s.

Nimimerkki Sakari Pyysalo julkaisi vuonna 1906 kaksi runokokoelmaa: Otavan kustantaman Harjoitelmia ja Kariston kustantaman Ihmisen Pojan. Ihmisen Poika sisältää kahdeksan runoelmaa. Niiden kuvasto on legendojen ja kansantarinoiden maailmasta, mutta alaotsikko "Nykyajan lauluja" vihjaa ajankohtaisten tulkintojen mahdollisuuteen. Aikalaiskritiikki ainakin tunnisti, että useammassakin runossa esiintyvällä ruhtinashahmolla olisi esikuvansa jossakussa tosielämän valtiaassa. Toistuvina teemoina Ihmisen Pojan runoissa ovat vapaus ja kansan voima ruhtinaitaan vastaan. Elettiin sortokausien välivuosia...

Pyysalon runot ovat melko taitavasti mittaan lyödyt, vaikka paikoin polvi hieman ontuukin. Avausruno on kirjoitettu kalevalamittaan, mutta muuten ollaan vaihtelevammissa muodoissa ja rakenteissa. Kieli on paatoksellista ja Helkavirsien vaikutus on havaittavissa. Pari sukupolvea myöhemmin Pyysalo olisi voinut sanoittaa progea tai voimametallia.

Nimimerkin takana oli haminalainen Vilkku Joukahainen, tuleva Maalaisliiton kansanedustaja ja moninkertainen ministeri. Joukahainen, joka syntyjään oli nimeltään Vilhelm Seppä, käytti Pyysalon nimeä kolmannen ja viimeisen kerran näytelmässä Tuomas Ronkainen vuonna 1910. Joukahaisen ainoa jälkipolville tuttu teksti lienee joululaulu "On hanget korkeat, nietokset".


Ildikó Lehtinen: Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin. Kuopio 1990: Snellman-instituutti. 50 s. Snellman-instituutin B-sarja 21.  1. l. 1989.

Professori August Ahlqvistin muistovuoden 1989 kunniaksi Kuopion museossa järjestettiin Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin -näyttely, joka vuodenvaihteen jälkeen siirtyi Kansallismuseoonkin. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin siihen liittyvä Ildikó Lehtisen kirjanen, joka seuraavana vuonna ilmestyi uudestaan Snellman-instituutin B-sarjassa.

Ahlqvist muistetaan nykyään turhankin yksipuolisesti A. Kiven arkkivihollisena, vaikka hän ehti elämänsä aikana tehdä monipuolisen tieteellisen ja taiteellisen uran. Yksi näistä sivupoluista oli, aikansa ylioppilasnuorukaisten tavan mukaan, kansatieteellinen työ. Ahlqvist kierteli alle kolmikymppisenä ensimmäisen kerran ns. sukukansojen mailla, kun hän hankki yliopistolle tšeremissien ja tšuvassien pukuja. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän lähti obinugrilaisten kansojen keskuuteen keräämään esineistöä. Tätä hantien ja mansien (silloin vielä suomalaisittain ostjakkien ja voguleiden) "ryöstösaalista", kuten Ahlqvist sitä kutsui, esitteli vuosien 1989–1990 näyttely.

Lehtisen kirjanen on paitsi näyttelyluettelo, joka miellyttävän yksityiskohtaisesti kuvailee esineistöä sitä näkemättömällekin, mutta myös obinugrilaisten kansojen kulttuurin pistemäinen esittely. Lehtinen on koonnut valikoiman lainauksia Ahlqvistin kirjoituksista, kuten päiväkirjanerkinnöistä, ja runsaasta kuvituksesta. Teos ei yritä olla millään tavalla kattava vaan avaus moneen suuntaan, joihin kiinnostuva selailija voi sitten jatkaa. Onpa lopussa pieni kirjallisuusluettelokin jatkotutkiskelua varten.

Olen sanonut ennenkin, että Snellman-instituutin julkaisusarjassa on mielenkiintoisen monipuolinen kirjo vähän kaikenlaista pientä ja kiehtovaa. Niin kuin tämäkin.


Vilho Rautseppä: Kylpymatka. Suvisia säeleikitelmiä. Helsinki 1928: Otava. 99 s.

Haminalainen kansanedustaja, ministeri ym. ym. Vilkku Joukahainen käytti aiemman Santeri Pyysalo -salanimen lisäksi toistakin pseudonyymiä. Vilho Rautsepän nimissä ei tietääkseni ilmestynyt kuin yksi teos, vuoden 1928 Kylpymatka, alaotsikoltaan "Suvisia säeleikitelmiä". Ero parinkymmenen vuoden takaiseen Pyysalon ei voisi olla paljoa suurempi. Siinä missä varhaisempi lyriikka oli kantaaottavaa ja (uus)romanttista, on Kylpymatka komediallista säetarinointia.

Kylpymatkan punainen lanka alkaa, kun lääkäri patistaa minähahmon parantelemaan terveyttään kylpylään. Minä, ilmeisen hyvin toimeentuleva kaupunkilaismies, suuntaa vaimoineen Huttulan kylpyläkylään. Lopulta kaikki tämä on tekosyy verbaalileikittelylle, kekseliäälle riimittelylle ja kepeille tyyppikuville, kun pariskunta kohtaa kaikenmoista kansaa reissussaan. Joukahais-Rautsepän kielellinen kyvykkyys on valloittavaa luettavaa. Hän hallitsee runopolvensa, mittansa ja riiminsä ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Tarina ja hahmot muistuttavat aikansa humoristisia kirjailijoita (Valentin tulee mieleen) tai hieman myöhempää kotimaisen elokuvan farssiperinnettä. Kylpymatka on helppo kuvitella filmiksi, pääosaan mielellään Aku Korhonen, kiitos.

Kuvituksesta vastaa Eeli Jaatinen, mikä antanee teokselle ripauksen lisää keräilyarvoa.


Sir Arthur Conan Doyle: Round the Red Lamp. Being Facts and Fancies of Medical Life.  Project Gutenberg, 1996. Osoitteessa https://www.gutenberg.org/ebooks/423– Julkaistu alun perin 1894.

Arthur Conan Doyle oli niitä kirjailijoita, jotka nojasivat tarinanaiheissaan usein siiviliammatin tarjoamiin aineksiin. Doylen tapauksessa se tarkoitti lääkärintointa. Siltä pohjalta syntyi yksi mainio romaani (The Stark Munro Letters, 1895) ja joukko novelleja. Vuonna 1894 hän kokosi lääkärikertomuksistaan kokoelman Round the Red Lamp. Nimi viittaa Iso-Britanniassa lääkärin vastaanoton merkkinä olleeseen punavaloon.

Round the Red Lamp on hyvin heterogeeninen ja hajanainen valikoima, missä piilee sen viehätys mutta myös ongelmat. Mukana on nimenomaisesti lääkäritarinoita, joissa realistisessa maailmassa hitusen idealistisesti piirretyt hahmot toimivat ammattikunnan ongelmien parissa. Osa näistä on vinjettimäisiä juttuja tai jutustelevia vinjettejä varsinaisen "kertomuksen" sijasta. Osa tarinoista on kepeitä ja humoristisia, toiset vakavia ja (melo)dramaattisia. Joissakin teksteissä henkilöiden lääkäriydellä ei ole mitään oleellista tekemistä tarinan kannalta, ja joissain sinänsä mainioissa novelleissa lääkäri on pelkkä sivuhahmo, jolloin niiden sijoittaminen tähän kokoelmaan tuntuu hieman keinotekoiselta.

Ja sitten Round the Red Lampissa on kolme kauhukertomusta. Ei-yliluonnollinen ja tyylikäs goottilaistarina "The Case of Lady Sannox" vielä solahtaa muiden joukkoon vaivatta. Sen sijaan selvästi yliluonnolliset "The Los Amigos Fiasco" ja "Lot No. 249" tuntuvat eksyneiltä, niin mainioita juttuja kuin ovatkin. Varsinkin jälkimmäinen, joka on kokoelman pisin teksti ja tyyliltään niin erilainen kuin mikään muu teoksen novelleista, on Doylen parhaita kertomuksia, mutta tuskin se kenenkään mielessä on "lääkärijuttu".

Myöhemmin Round the Red Lampiin liitettiin vielä kaksi Doylen varhaista lääkäriaihetta sivuavaa tarinaa (joista toinen on yliluonnollinen), mutta niitä ei ollut lukemassani, Project Gutenbergin jakamassa laitoksessa.


Heikki Toppila: Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia. Helsinki 1923: Kirja. 194 s.

Heikki Toppilan toinen julkaistu teos, novellikokoelma Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia, mainitaan usein tekijänsä heikoimpana. Vaan onpa se hieman puolittaisenakin painavaa tekstiä. Toppilan kansantarinoista ja olevaisen yöpuolesta ammentava tyyli ja tematiikka ovat läsnä joka kertomuksessa, vaikka häneen tavallisesti liitetystä ekspressionistisuudesta ei kovin paljon näykään.

Valkolan vaarin jouluviinojen tarinat kertovat yhteisön laidoilla kulkevista, ulos jollain tavalla suljetuista hahmoista, joita tuntuu painavan joko muistot, synnin taakka ja harhat. On viinaa avoimesti kieltolain aikaan keittelevä vanhus, joka muiden silmissä kuolee ja herää henkiin, on lapsensa murhaa yrittävä piika, isäntappaja, harhoissaan keisarin tytärtä emännäkseen odottava mies, muistojensa piinaama ruotiukko, kotikissoja turkiksiksi tappava eksentrikko... Makaabereistakin aiheista huolimatta, varsinaisia kauhujuttuja Toppilan kertomukset eivät ole. Ovat ne kuitenkin tiukkatunnelmaisia, painostaviakin, ja intensiteetiltään hallittuja.


Juhani Aho: Sasu Punanen ja muita lastuja. Helsinki 1912: WSOY. 134 s.

Sasu Punanen ja muita lastuja (WSOY 1912) on Juhani Ahon kuudes lastukokoelma. "Lastu" oli Aholle kätevä kattotermi kaikelle lyhytproosalle novelleista, erämuistelmiin ja narratiivittomaan pohdiskeluun. Sasu Punanen pitää sisällään kannen alaotsikkonsa (joka on toinen kuin nimiösivulla) mukaisesti "leikillisiä lastuja". Niiden moninaisuutta yhdistää siis kepeys ja humoristisuus.

Joukossa on jokunen mainio tarina, kuten nimikertomus jossa muuten kaikin puolin keskiverto mies puhkeaa kukkaan kun pääsee nauttimaan saunan lauteille. Perinteisempää novellistiikkaa edustaa kokoelman varmaankin tunnetuin teksti, "Wilhelmiina Wäisänen", jossa sivustaseuraava kuvailee kanssamatkustajansa touhotusta pakaašiensa kanssa junassa ja piirtää sen perusteella tarkan luonnekuvan tästä. Ison osan kokoelmasta vievät pakinamaisen kärjistetyt jutut, usein kevyesti yhteiskunnalliset, joissa irvaillaan virkamiehille, yhdistysintoilulle ja vaikkapa sijoituskuumeelle. Yllättävän moni tuntuu yhä ajankohtaiselta. Mielenkiintoinen kuriositeetti on "Tuomiokello"-niminen pikku kertomus miehestä, joka erehtyy luulemaan pimeässä kyydittävää uutta kirkonkelloa lopun ajan merkiksi. Hetki on ehkä Ahon lähimmin kauhukirjallisuutta muistuttava.


Rehti-Jalmari: Hässimälöijää!. Hamina 2000: Rehti-Jalmari. 54 s.

Jouluaattoilta olisi mitä mainiointa aikaa lukea laadukasta lahjakirjallisuutta, jotain juhlavaa tai seesteistä tai vaikka ihan evankeliumia. Minä päädyin nimimerkki Rehti-Jalmarin runokokoelmaan Hässimälöijää!.

Rehti-Jalmari on haminalaisen pakinoitsija–kirjailija Jari Nenosen alter ego, Ambomaalta Suomeen tullut herkkäsieluinen ja genitalialtaan hyvin varusteltu riiminiekka. Voimme jo tässä vaiheessa päätellä, että kirjan sisältö on kaikin puolin arveluttavaa, mautonta ja epäsovinnaista. Rehti-Jalmarin esikoiskokoelman nimi oli muuten Minnuu nii panettaa...

Nenosen lyriikka on seksististä, sovinistista ja rasistista. Se on runoutena kömpelöä ja sisällöltään halpahintaista. Ei millään tavoin kummoista kirjallisuutta. Mutta – Nenonen osaa parhaimmillaan käyttää kieltä kekseliäästi ja yllättävästi. Vaikka runot ovat rakenteeltaan yksinkertaisten riimiparien varassa, onnistuu hän lähes joka kerta ainakin jotenkin tekemään jonkin odottamattoman tempun. Paljon on tietysti kiinni siitä, sietääkö lukija valittua tyylilajia. En ihmettele ainuttakaan, joka kokoelmasta loukkaantuu. Jatkuva rivouksien latelu muuttuu nopeasti tympeäksi, etenkin kun teksteistä ei juuri löydy ironista etäisyydenottoa. Usein rekisteri on sama kuin huoltoaseman kahvipöydän isomahaisten ja keski-ikäisten miesten hihittely sille, kun joku sanoo "huora". Ja sitten kuitenkin välillä herää epäilys: olisiko Hässimälöijää! sittenkin pelkkä provo...


Maila Talvio: Kansan seassa. Kuvaus keväältä 1899. Porvoo 1900: Werner Söderström. 84 s.

Kansan seassa (1900) oli Maila Talvion reaktiivinen teos. Vaikka kirjassa ei kertaakaan mainita helmikuun manifestia tai viitata siihen, ei aikalaislukijalla ole ollut epäselvyyttä siitä, mistä kirjailija puhuu. Jälkipolvien onneksi kirjalla on alaotsikko – "Kuvaus keväältä 1899".

Pinnallisesti Kansan seassa kuvaa nuoren naisen, Iidan, sisäistä kamppailua yhteiskunnallisen paineen, oman yhteiskuntaluokan odotusten ja ulkoa tulevan uhan alla. Maalta Helsinkiin muuttanutta, herraskaista Iidaa pyydetään luennoimaan kotipuoleen. Sen hän tekee yhteiskunnan eri joukoille, vaihtelevin seuraamuksin. Työväestö innostuu, herrasväki ei, puheilla on pitkät jäljet. Välähdyksenomaisin kohtauksin etenevä kertomus näyttää, miten vaikea Iidan on löytää paikkaansa suomalaisten moninaisuudessa. Hänen ratkaisunsa tuntuu olevan, että herrasväen on näyttävä esimerkkiä alemmille luokille, oltava yhteisellä asialla ja edistettävä raittiutta ja sitä kautta sivistyneisyyttä. Työväen puolestaan pitää päästä kansanopistoon ja nuorten korkeasti koulutettujen palata kansan pariin omista riennoistaan.

Kansan seassa ei ole suurta kirjallisuutta. Ei edes kovin kummoista kirjallisuutta. Se on kuitenkin mielenkiintoinen dokumentti ajalta, jona vasta herännyt suomalaisuus asetettiin uuteen tilanteeseen. Ennen kaikkea se on aikalaistodistus yhdenlaisesta mielialasta, jonka keisarin uudet vaatimukset saivat aikaan.


Osmo Hänninen (toim.): Sprengtportenin perintö. Kuopio 1995: Snellman-instituutti. 64 s. Snellman-instituutin B-sarja 36.

Osmo Hännisen toimittama Sprengtportenin perintö ilmestyi vuonna 1995 Snellman-instituutin B-sarjassa. Kuten muutkin sarjan julkaisut, sekin on kuriositeettikirjanen, mielenkiintoista sälää minkäänlaisen kokonaisesityksen sijasta. Teoksen taustalla on paria vuotta aiemmin järjestetty Sprengtporten-seminaari, jonka alustukset on koottu tähän kirjaan.

Georg Magnus eli suomalaisittain Yrjö Maunu Sprengtporten on teksteille pikemminkin jonkinlainen akseli, jonka kautta ympäröivää aihemaailmaa tarkastellaan, kuin varsinainen päähenkilö. Oikeastaan vain kenraalimajuri Antero Karvinen käsittelee häntä itseään – tai oikeammin sitä, miten Sprengtporteniin suhtaudutaan eri maiden perinteessä. Ruotsissa hän on petturi, joka jo 1700-luvulla puhui Suomen itsenäistymisestä ja kuninkaaseen petyttyään hyppäsi Venäjän leipiin. Venäjälle Sprengtporten oli käypä yhteys uuteen maa-alueeseen, autonomisen Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri. Suomessa hänet puolestaan nähdään yhtenä heräävän suomalaisuuden pönöttävistä rintakuvista, isänmaallisena hahmona, joka perusti kadettikoulutuksen omilla rahoillaan ja kirjoitti luonnoksen Suomen ensimmäiseksi perustuslaiksi.

Mainittu kadettikoulu onkin yksi kokoelman tärkeistä yksityiskohdista. Brahelinnassa alkunsa saanut ja Haapaniemessä kukoistanut sotakoulu vaikutti niin suomalaisen upseeriston tasoon kuin vaikkapa Kuopion kaupungin kehitykseen. Pienenä tangenttina tarinaan liittyy minulle hieman kotiseutuvinkkeliäkin, sillä kadettikoulun myöhemmät vaiheet Haminassa esitellään myös. Everstiluutnantti Jussi Saressalo käy läpi upseerikoulutuksen vaiheita Suomessa laajemminkin.

Riemastuttavin osuus on professori Alpo Reinikaisen esittely Parkuinmäen taistelusta 1789, joka perustuu suurelta osin kansanperinteeseen. Yllättävän mielenkiintoisinta oli kuitenkin lukea suurlähettiläs Jaakko Kaurinkosken näkemyksistä koskien Baltian itsenäistymistä 1990-luvun alussa – vaikka yhteys Sprengtporteniin on ohut, on kylmäävää lukea, miten vähän asiat ovat kolmessakymmenessä vuodessa edenneet mihinkään. Natoa puidaan ja Venäjä isottelee.

Kirjan lopussa on myös saksankieliset tiivistelmät artikkeleista.


August Strindberg: Pieni katekismus (Lilla katekes för underklassen). Helsinki 1981: Love Kirjat. 45 s.

August Strindbergin Lilla katekes för underklassen ilmestyi ensimmäisen kerran 1913 osana hänen koottuja teoksiaan, mutta se lienee kirjoitettu kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Rauno Ekholmin suomennoksen Pieni katekismus julkaisi Love Kirjat 1981. Se on varsin kauniisti taitettu pieni kirjanen.

Sisällöltään Pieni katekismus on vihaisen ja katkeran miehen julistusta. Kysymys–vastaus-muotoon kirjoitettu teos jakautuu kolmeen osaan: Yhteiskunta, Yläluokan valheet ja Yläluokan puheenparret alaluokan harhauttamiseksi. Kuten otsikoista näkyy, Strindbergin katekismus jakaa ihmiset raa'asti kahteen ryhmään, ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaa edustavat tietenkin vallanpitäjät ja varakkaat, aateliset, porvarit, papisto, ja heidän makuaan myötäilevät tieteen ja taiteen tekijät. Alaluokkaa ovat kaikki muut, ne joita yläluokka kuristaa moraalillaan, uskonnollaan, kapitalismillaan... Strindberg lietsoo manifestissaan alaluokkaa kapinaan ylhäisön sortoa vastaan. Hänen ajatuksenjuoksunsa ja iskulauseensa eivät ole erityisen pitkälle pohdiskeltuja vaan enemmänkin tunteellisia purkauksia. Voisi niitä sanoa myös naiiveiksi. Toisaalta kirjoitusajankohta oli hyvin toisenlainen kuin nykyhetki, ja itse asiassa monet Strindberginkin esittämät vaatimukset ovat toteutuneet.

Yksi asia, joka Katekismuksessa pistää silmään (vaikkei kirjoittajan tapauksessa mitenkään yllättävä ole), on avoin naisviha. Strindbergin kieli lähenee paikoin modernia manosfäärin nillitystä naisista, jotka ovat miehiä kiristämällä saaneet yhteiskunnassa kadehdittavan aseman. Heidän ei tarvitse suorittaa asepalvelusta ja silti vaativat äänioikeutta, he saavat käydä palkkatöissä (ja viedä miesten työpaikat) vaikka hellojen ja kehtojen äärellä olisi paljon työtä heille ja niin edelleen. Perustelut eivät ole muuttuneet oikein miksikään. Olipa puhuja August Strindberg tai joku nykyajan andrewtateista, oikeasti sorretuimpia yhteiskunnassa ovat ne miehet, jotka eivät suostu pokkuroimaan yläluokan sääntöjen mukaan tai alistumaan naisten seksuaalisen vallan edessä.


Juuso Paaso: Jee, suuri puluhuijaus. Vastakulttuuriset pienlehdet Suomessa undergroundista punkkiin vuosina 19671982. Helsinki 2015: Zäp Books. 76 s. PDF-tiedosto.

Juuso Paason samannimisestä gradustaan muokkaama Jee, suuri puluhuijaus ilmestyi alun perin klassisena niittizinenä ja pian myös sähköisessä muodossa (ladattavissa Oranssin pienlehtiarkistosta). PDF:ssä ei valitettavasti ole hienoa tee–se–itse–kopiokoneella-kansikuvaa, enkä itse omista fyysistä lehteä.

"Lehti" tosin tässä yhteydessä on harhaanjohtava sana, sillä Suuren puluhuijauksen sisältö on yksi yhtenäinen tutkielma. Toisenlaisella sidonnalla se olisi "tietokirja". Lehtimuoto on kuitenkin perusteltu, sillä Paason teos käsittelee suomalaisten pienlehtien historiaa. Fokus on etenkin 1970- ja 1980-lukujen taitteen punkzineissä, mutta mukana on myös mielenkiintoinen katsaus niitä edeltäviin 1960-luvun puolivälistä alkaen ilmestyneisiin underground-lehtiin ja muihin vastakulttuurijulkaisuihin. Vuoden 1982 jälkeiseen aikaan viitataan muutamalla lyhyellä haastattelunpätkällä sekä yhden sivun mittaisella lehtilistauksella. Toivottavasti joku vielä tarttuu näihin myöhempiin aikoihin, tai ehkä se on jo tietämättäni tapahtunutkin?

Vaikka punk ei erityisemmin ole koskaan innostanut minua musiikkina tai estetiikkana, tunnen suurta mielenkiintoa nimenomaan sen DIY-asenteeseen. Sekä kirjallisten, kuvallisten että musiikillisten omakustanteiden ja pienjulkaisujen maailma on kiehtova. Itse ehdin olla pienesti mukana 2000-luvun alun cdr-meiningeissä, mikä on aina tuonut mieleeni jutut punkvuosien nyrkkipajatoiminnasta, ja eräänlaisia pienlehtiähän julkaisen nykyäänkin.

Mistään kaiken kattavasta kokonaisesityksestä Paason tutkielmassa ei ole kyse, mutta se on vankkaa perustyötä, josta seuraajien olisi hyvä ponnistaa. Olisi kiinnostavaa esimerkiksi tietää, minkälaisissa sosiaalisissa ympyröissä ja (koulu)arjen pyörteissä lehdet ovat syntyneet. Itse lehtiähän pääsee helpoimmin tutkimaan mainitun Oranssin pienlehtiarkiston kautta, jossa on suuri määrä vanhoja pienjulkaisuja digitoituna.

Katsottua: joulukuu 2023

Joel & Ethan Coen: A Serious Man. Tim Burton: Big Eyes

Coenin veljesten A Serious Man (2009) on periaatteessa tarina miehestä, jonka elämä ratkeilee joka puolelta. Naturalistisen tragedian sijasta tyylilaji on tekijöilleen tyypillisempään tapaan absurdi musta komedia. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa niin groteskeja hahmoja ja käänteitä kuin Coeneilla yleensä vaan huomattavasti hillitympiä karikatyyrejä. Kaikki on selvästi henkilö- ja omakohtaisempaa kuin yleensä. Vuoteen 1967 sijoittuvassa tarinassa juutalainen fysiikanopettaja joutuu yhä uusiin tilanteisiin, joissa hänen elämänsä, perhesuhteensa, uransa, terveytensä kyseenalaistuu ja paine hänen ympärillään kasvaa. Ajankuva tuo elokuvaan kehykset, jotka täyttyvät leimallisesti sellaisesta juutalaisesta sisällöstä, joka ei varmasti aukea kaikilta osin minulle. A Serious Man on silti nautittava elokuva, moderni Jobin tarina, jossa jumala kätkeytyy toistuviin koettelemuksiin. Yksi avain lienee elokuvassa toistuva Jefferson Airplane -laina: "The the truth is found to be lies / and all the joy within you dies".

Hieman samankaltaista kypsyyttä osoitti Tim Burtonin Big Eyes (2014). Eksentristen ja fantastisten yksilöiden kuvaaja jatkoi linjallaan kertoessaan tositapahtumien pohjalta kuvataiteilija Margaret Keanen tarinan mutta paljon aiempaa realistisemmin. Kyllähän tyylitelty kuva- ja värimaailma ovat edelleen läsnä, mutta riuhtova outoilu on saanut väistyä perinteisemmän tarinan tieltä, ainakin hetkeksi. Keane oli 1950- ja 60-luvuilla hurjan menestynyt kitsch-taiteilija – mutta kukaan ei tiennyt sitä, sillä hänen huijarimiehensä otti kaiken kunnian. Naista ei noihin aikoihin otettu vakavasti, ei myöskään Walter Keanen omaa tuotantoa (joka muuten oli sekin jonkun muun tekemää). Eksentristyyden mukana Burton on luopunut myös jossain määrin omasta erityislaadustaan – Big Eyes on hyvä ja hallittu elokuva mutta samalla myös aavistuksen tavanomainen. Jos todellisuuspohjasta ei tietäisi, voisi elokuva tuntua vaikuttavammalta. Nyt sitä vaivaa jossain määrin sama ulkokohtaisuus kuin monta muutakin Burtonin myöhempää elokuvaa. Friikahduksen häivä näkyy yhä Walterin hahmossa, jonka patologista valehtelua Christoph Waltz tulkitsee nautiskellen.


Kim Farrant: Strangerland. Geoffrey Wright: MacBeth

Kim Farrantin ohjaama Strangerland (2015) yrittää kovasti olla syvällinen ja taiteellinen trilleri perheestä, jonka teini-ikäiset lapset katoavat. Perhe on joutunut muuttamaan aavikon laitaan skandaalin alta, ja nyt katoaminen tuo pintaan menneitä salaisuuksia. Kaikkea ei paljasteta katsojallekaan, moni asia jää viittauksen tasolle ja tulkinnan varaan. Mysteerin odottava tunnelma kulkee läpi elokuvan, mutta se ei synnytä sellaista jännitettä kuin ohjaaja kenties olisi halunnut. Strangerland on liian usein laahaava ja väärällä tavalla totinen elokuva. Sen kurjistelu ei tukahduttaa elon sinänsä hallitusta kuvakerronnasta ja varsinkin luonto-otosten osalta kauniista kuvauksesta. Nicole Kidmanin musertuva äiti on hurja, vereslihainen hahmo, mutta hänkin jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Sama vaivaa vielä enemmän Joseph Fiennesin esittämää isää, joka etenkin alkupuolella on vaivaannuttavan kömpelö pökkelö. Strangerland yrittää selvästi sanoa jotain painavaa ja herättää ajatuksia, mutta mitä ne ovat, sitä en valitettavasti tiedä.

Kunnianhimoinen idea on myös Geoffrey Wrightin jälkitarantinolainen näkemys Shakespearin skottilaisnäytelmästä. Macbeth (2006) vaihtaa Skotlannin kuninkuuskamppailut australialaisen rikollisjengin valtapeliin. Siirros ei sinänsä ole mahdoton ajatus ja paperilla se varmaan on toiminutkin. Toteutuksen suurin ongelma tyylitajuttomuus. Vaikka kulissit näyttävät hyvältä, on heiluva kamera vain halvan oloinen ja näyttelijät yksi-ilmeisiä kuin Konnunsuon kesäteatterissa. Siitäkin voisi vielä päästä yli, mutta kun Wright ja toinen käsikirjoittaja Victoria Hill ovat päättäneet säilyttää shakespearilaisen replikoinnin, on se yksinkertaisesti liikaa näyttelijöille. Korvauksena elokuva tarjoaa paljon räiskintää, veriroiskeita ja alastomia naisia. Macbeth on kuin Roger Averyn ohjaama Salattujen elämien jakso.


Steven Spielberg: Tappajahai. Jeannot Szwarc: Tappajahai 2

Steven Spielbergin Tappajahai (Jaws, 1975) oli paljon alku. Se oli ohjaajansa ensimmäinen menestys, se aloitti Hollywoodissa suurten kesä-blockbustereiden trendin (ja yhdessä Star Warsin kanssa pilasi ns. uuden Hollywoodin hyvin alkaneen laatuelokuvan perinteen) ja se teki kauhuelokuvasta salonkikelpoista. Jonkinlaista kevytkauhuahan Tappajahai on, periaatteessa ihan sitä itseään mutta ei silti pääse järkyttämään suuria massoja; John Williamsin musiikkikin korostaa mieluummin seikkailuaspektia. Itse asiassa Tappajahain pienyhteisön arkea sekoittava hirviöjuoni edustaa samaa sorttia kuin samoihin aikoihin aloittaneen Stephen Kingin romaanit. Mielenkiintoisinta on se, mitä turistikylän rannoille ilmaantuva valtava valkohai saa aikaan ihmisissä ja yhteisössä – ensin asukkaissa, sitten pyyntiporukassa – ei niinkään ne hyökkäyskohtaukset, jotka elokuvasta parhaiten muistetaan. Niissä kyllä näkee, miten Spielberg on nauttinut, kun on päässyt läträämään verellä ja kauhistuttamaan kesäleffailijoita irtojäsenillä. En ole aiemmin noteerannut Tappajahaita kovinkaan korkealle, mutta pitkä paussi on tehnyt hyvää – sehän onkin ihan kelpo elokuva.

Kunnon kassamenestysten tapaan Tappajahaikin sai liudan jatko-osia. Ranskalaisen Jeannot Szwarcin ohjaama Tappajahai 2 (Jaws 2, 1978) tuo takaisin muutaman hahmon ja näyttelijän ykkösestä ja tyytyy muutenkin sen kaiuttamiseen. Tietysti kaiun luonteeseen kuuluu olla alkuperäistä heikompi. Taas on meressä iso misantrooppihai. Poliisipäälliköllä heräävät vanhat traumat. Ja niin edelleen. Hahmot ovat huonosti kirjoitettuja, tapahtumat pitkään pelkkää merkityksetöntä haahuilua ja purjehduskuvaa joita maustetaan mukauhkaavilla vedenalaisotoksilla, ja mukaan on ympätty aivan turhaa teinidraamaa. Roy Scheideriakin näyttää lähinnä ärsyttävän olla mukana.


Joe Alves: Tappajahai 3. Joseph Sargent: Tappajahai 4

Tappajahai 3 (Jaws III, 1983) vaihtaa maisemaa edellisistä osista. Pääosassa ovat nyt niiden poliisipäällikkö Brodyn varttuneet pojat, jotka työskentelevät SeaWorldissä. Sinne pääsee soluttautumaan avomereltä myös, yllätys, valkohai – ja sen mutsi. Idea voisi älyttömyydessäänkin olla hyvää elvytystä sarjalle, mutta Tappajahai 3 on epätasainen ja kömpelö yhdistelmä katastrofielokuvaa ja kauhutrooppeja. Silti taidan pitää siitä enemmän kuin kakkosesta, ihan vain koska se yrittää jotain erilaista. Kolmatta Tappajahaita leimaa kummallinen ilme, mikä selittyy sillä, että elokuva filmattiin alun perin kolmiulotteisena. Siksi hieman vinksahtanut mise-en-scène, epäskarppi kuva ja paksurajaiset ja irrallisen oloiset objektit keskellä ruutua toistuvat läpi elokuvan. Ohjaaja Joe Alves muistetaan paremmin lavastajana. Tämä on hänen ainoa ohjauksensa. Toinen käsikirjoittajista on kauhukirjailija Richard Matheson. Näyttelijästössäkin on pari mielenkiintoista nimeä: Dennis Quaid varhaisessa pääosassa ja hetkeä myöhemmin tulevaisuuteen palannut Lea Thompson.

Toistaiseksi viimeinen sarjassa on ilman numeroa nimellä Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge, 1987; ohj. Joseph Sargent) ilmestynyt neljäs osa. Hieman yllättäen myyvää nimeä ei hyödynnetty ainoassakaan suoraan videolle tuotetussa halpiksessa eikä ainakaan vielä ole ilmestynyt muodikasta uudelleenfilmatisointia. Kosto unohtaa kolmosen olemassaolon ja jatkaa kakkosen jäljissä. Nuorempi Brodyn pojista on nyt poliisi edesmenneen isänsä jalanjäljissä – ja hai syö hänet heti alkuminuuteilla. Äiti on varma, että hai on tullut kostamaan heidän perheelleen. Esikoispoika vie mamman mukanaan Bahamalle, missä hän toimii meribiologina. Ja hai tulee perässä. Vaikka tämän lähtökohdan hyväksyisi asiaankuuluvana yliluonnollisuutena, on elokuva muutenkin täynnä käsittämättömiä loogisia aukkoja ja yleistä hölynpölyä. Se ei kuitenkaan ole mikään nautittava roskaelokuva vaan periaatteessa ihan ammattitaitoisen näköinen mutta rehellisen huono tekele.

perjantai 1. joulukuuta 2023

Luettua: marraskuu 2023

Dave Rees (ed.): This Was A New Day Festival 2016A Pictorial Record.

Vuonna 2016 järjestettiin ensimmäinen A New Day Festival Englannin Favershamissa. Se oli myös ainoa kerta, kun oma-alotteisesti olen käynyt Suomen rajojen ulkopuolella.

A New Day Festival syntyi samannimisen Jethro Tull -fanzinen puuhamiesten aikaansannoksena. Lehden päätoimittaja Dave Rees on ollut merkittävimpänä myös festivaalin kulisseissa. 2020 Rees julkaisi siihen mennessä järjestetyistä festareista valokuvakirjat. This Was -yläotsikolla ilmestynyt ensimmäisen tilaisuuden muistikirja ei pidä sisällään kuvia kaikista esiintyjistä (joka virhe myöhemmin korjattiin), ja olemassa olevienkin kuvien laatu ei aina ole kummoinen. Moni mukavia tunnelmia palaa mieleen silti niidenkin parissa. Olenpa itsekin päässyt yhteen otokseen, juuri ja juuri Robin Bibin taustalle kuikuilemaan.

Julkaisu sisältää myös Reesin lyhyet johdantosanat, joissa muutama kokemus saa selvyyden. Festareiden ongelmat vessojen kanssa oli ilmeisesti järjestäjienkin tiedossa ja korjattu seuraavana vuonna. Itse muistan etenkin kartanon kivijalan työmiesvessan, jossa koko tapahtuman ajan maassa makasi kuollut eläin. Rees mainitsee myös silloisen "stage managerin" hankaluudet, kun lavalla tekniikka ei aina toiminutkaan ja aikataulut kompuroivat. Martin Barre selvisi tilanteesta kunnialla (ja saipa seurueemme silloin ikään kuin korvauksena odottelusta settilistankin). Sen sijaan Steeleye Spanin Rick Kemp tulistui ihan todella.


Kaarlo Tuori: Matti WuoriTapauskertomuksia Suomesta. Helsinki [2023]: Teos. 478 s.

Oikeustieteen professori emeritus Kaarlo Tuorilta ilmestyi hetki sitten kirja kollega ja ystävä Matti Wuoresta alaotsikolla Tapauskertomuksia Suomesta. Mistään perinteisestä elämäkerrasta ei ole kyse, vaikka kirja alkaakin nopealla, muutaman kymmenen sivun biografisella osuudella. Pääpaino on sen sijaan joukossa Wuoren hoitamia oikeustapauksia. Valikoima ei ole millään tavoin kattava eikä edes minkäänlainen best of -kokoelma, mutta hyvin kuratoitu se on.

Tuorin esiin nostamien tapausten kautta hahmottuu kehityskulku Suomen (oikeus)historiassa, jatkumo siinä miten ihmis- ja perusoikeudet ovat eri aikoina näyttäytyneet tuomioistuinten päätöksissä ja millainen niiden osuuden kehitys on ollut. Mukana on kahdeksan enemmän tai vähemmän keskenään erilaista keissiä: Harro Koskisen Sikamessiaasta Mikkelin panttivankitilanteeseen 1986, Greenpeacen ensimmäisestä Suomen-operaatiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamiin tuomioihin. Tuori käy kutakin tapausta läpi niin kulttuurihistoriallisesti kuin oikeustieteen ja -käytännön kannalta. Wuoren hahmo häviää lähes kokonaan välillä, kunnes putkahtaa jälleen vahvemmin esiin aikanaan. Hän on se punainen lanka, jonka varaan historiallisten kohtausten sarja ripustuu.

Itselleni antoisin näkökulma teokseen oli sen suomalaisen kulttuurin ja lähihistorian valotus. Tuori esittää loppupuolella toiveen siitä, että hänen oikeudellisten seikkojen käsittelytapansa ja käyttämänsä kieli avautuisi maallikollekin. Mielestäni hän onnistuu siinä erittäin hyvin – tällainenkin lajin penkkiurheilija ja sivustakatsoja pysyi vähintään kelvollisesti kyydissä, vaikka välillä mennään hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla.

Tapauskertomuksia Suomesta on jämerä teos, ehdottomasti Wuoren arvoinen muistomerkki.


Walter Appelqvist: Emanuel KanajärviKirjamies ja korvenraivaaja. Helsinki 1964: Otava. 78 s. Otavan joulukirja 1964.

Otavan joulukirjana 1964 ilmestyi kirjastonjohtaja Walter Appelqvistin pikku kirjanen Emanuel Kanajärvestä. Kalvolassa vuosina 1801–1868 elänyt Kanajärvi oli ensisijaisesti talonpoika ja aluevaikuttaja. Hän rakensi itselleen keskelle korpea komean erämaalinnan, joka nykyään on yksi valtakunnallisesti merkittävistä, Museoviraston suojelemista kulttuuriympäristöistä. Hän oli kuudennusmies ja jäsen monessa yhteiskunnallisessa lautakunnassa.

Kulttuurihistoriaan Kanajärvi on jäänyt bibliofiilinä. Hän oli itseoppinut mutta innokas lukija. Myöhemmin lukuinto kehittyi myös vakavaksi keräilyksi, joka vei suuresta talosta paitsi merkittävästi tilaa myös rahavaroja. Kirjoja kertyi yhteensä satoja, joukossa paljon vanhaa fennicaa, muun muassa Agricolan ensipainosten lehtiä. Kanajärvi myös tilasi valtaosaa suomenkielisistä sanomalehdistä. Oman juonteensa Kanajärven kirjaharrastuksessa on ystävyys Matti Pohdon kanssa. Kansalliskirjaston vanhimman kotimaisen aineiston kerääjänä tunnettu Pohto sai Kanajärven luota oman huoneen kirjojensa varastointia varten.

Vaikka Appelqvistin kirjan alaotsikko on Kirjamies ja korvenraivaaja, sisällön painotus on kyllä jälkimmäisessä. Lähteiden vähyyden vuoksi Appelqvist keskittyy Kanajärven elämänvaiheisiin ja varsinkin hänen taloonsa, joka jo kirjoittamisen aikaan oli nähtävyys. Bibliofilia saa vain yhden luvun, josta siitäkin iso osa on kirjaluetteloita, toki itsessään kiehtovaa luettavaa sekin. Vaan eipä Kanajärvestä ole tämän enempääkään oikein kirjoitettu. Hän on jäänyt alan kuriositeetiksi, sivulauseeksi Matti Pohdon yhteydessä. Tiedä häntä, pystyisikö moderni arkistotutkija kasaamaan laajemman yleisesityksen hänestä.


Orvo Bogdanoff: Joudu joulu jo Pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. [Helsinki] 2005: Multikustannus. 480 s.

Joudu joulu jo Pohjolaan on postikorttitutkija Orvo Bogdanoffin henkilökohtainen rakkaudentunnustus alalleen. Suurikokoinen, runsaasti kuvitettu ja ilmavasti taitettu teos voisi olla definitiivinen sukellus joulukorttien historiaan. Ihan siihen se ei kuitenkaan yllä.

Kirja on, kuten sanottu, komea kuvateos joulukorteista etenkin Suomessa aina 1800-luvun alusta uuden vuosituhannen puolelle. Kuvien lisäksi siinä on pääpiirteinen johdantoartikkeli, jossa käydään läpi niin painotekniikan historiaa ja joulupainatteiden varhaisvaiheita sekä esitellään keskeisiä korttipainoja. Lopuksi kirjassa on 150 sivun lähdeluettelo, josta iso osa on käytännössä joululehtien bibliografia.

Bogdanoffin teosta vaivaa rajauksen puute. Tekstiosuus jää ikävän hajanaiseksi, kun verrattain rajalliseen tilaan on ängetty avauksia moneen suuntaan. Kuvaesittelyissä puolestaan häiritsee poukkoilu. Motiiveja ruotsalaisten, virolaisten ja venäläisten korttien esittelyyn muuten valtaosin suomalaisten keskellä voi kyllä keksiä, mutta niitä ei avata lukijalle. Tulee vaikutelma aiheestaan innostuneesta harrastajasta, joka haluaa välttämättä kaiken esille kerralla. Toisaalta into on kirjan parhaitakin puolia.

Eniten kuitenkin itseäni häiritsee, että joululehtien osuus – syy jonka vuoksi teoksen pariin eksyin – jää melko pintapuoliseksi. On ymmärrettävää, että kirjoittajaa kiinnostaa nimenomaan lehtien kuvituksen korttitoisinnot, mutta jos alaotsikossa lukee "joululehtien historiaa", antaa se odottaa jotain laajempaa.

Joka tapauksessa Joudu joulu jo Pohjolaan on mielenkiintoinen kokoelma vähän kaikenlaista myös sellaiselle, joka ei itse ole varsinaisesti korteista innoissaan. Kulttuurihistoriallisesti se silti on aihe, jolla on annettavaa laajemminkin.


Esko Häkli: Tiedon taikaEnsyklopedioista ennen ja nyt. Helsinki 1981: Otava. 142 s.

Onkohan mikään mediamuoto vanhentunut niin äkisti ja rytinällä kuin tietosanakirja? Internetin kaikkivoipaisuus ja aina vain nopeammin muuttuva maailma söi niiden käytännöllisyyden ja käytettävyyden, ja entisestä sivistyneisyyden statusesineestä tuli pelkkää jätettä melkein yhdessä yössä.

Tätä ei vielä osannut ennakoida Esko Häkli vuonna 1981, kun hänen teoksensa Tiedon taika ilmestyi Otavan joulukirjana. Silloinen Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Häkli käy esseemäiseen tyyliin läpi ensyklopedian historiaa niin sanana kuin ilmiönä. Nopeasti käsiteltyä tulee niin antiikin teokset, Diderot'n Encyclopédie kuin Encyclopædia Britannicakin. Suomen varhaisvaiheista mainitaan Gezeliuksen ja Meurmanin teokset, ennen kuin keskitytään Häklin ydinasiaan, kotimaisen tietosanakirjan kehitykseen 1900-luvulla.

Häkli esittelee eri sarjojen toimitustyötä, ensyklopedisen rakenteen kehittymistä, taittoa, mainontaa ja vastaanottoa. On käsittämätöntä, että kymmeniäkin osia sisältävää tietosanakirjasarjaa myytiin tässä maassa parhaimmillaan sata tuhatta kappaletta. Ja vaikka samaan aikaan saattoi markkinoilla olla useitakin eri teossarjoja, niille kaikille riitti kymmeniä tuhansia ostajia. Eniten tilaa kirjassa saavat luonnollisesti Otavan julkaisemat sarjat, pitkälti siksi että Otava oli pitkään ainoa tietosanakirjojen kustantaja. Kiitettävän neutraalisti Häkli arvioi muidenkin kustantajien tuotteita.

Häklin essee ilmestyi historillisesti mielenkiintoiseen aikaan. 1970- ja 1980-lukujen taite oli käännekohta tietosanakirjan toimittamisessa, kiitos entistä parempien tietokoneen mahdollistamien keinojen vuoksi. Onkin kiintoisaa, miten Häkli kuvailee tietokoneen roolia ja miten osuvasti hän ennakoi tulevaa. Juuri ilmestyneen Facta 2001:n kohdalla osataan ennakoida, että tulevaisuuden sanakirja ilmestynee muunakin kuin perinteisenä painettuna kirjana. Facta 2001:hän päivittyi verkkoversiona vielä 2010-luvun puolella. Sen sijaan Häklin optimismi painetun tietosanakirjan tärkeydestä jatkossakin on osoittautunut vääräksi.


Simo Häyrynen: Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessaUuden kulttuuripolitiikan tulkintoja Joensuussa 1970-luvulla. Joensuu 1996: Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos. 130 s. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia n:o 2.

Koska olen sairauden jumittamana jossain päin Pohjois-Karjalaa, on ollut hyvä tilaisuus tutustua täkäläiseen kulttuurielämään puoli vuosisataa sitten. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitoksen julkaisusarjassa ilmestyi 1995 Simo Häyrysen teos Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa.

Häyrynen tutki niin sanotun uuden kulttuuripolitiikan ilmenemistä vuosien 1968–81 Joensuussa. Uudella kulttuuripolitiikalla tarkoitetaan tässä 60-luvulla alkunsa saanutta liikettä, jossa kulttuuria (s. o. taidetta) pyrittiin demokratisoimaan, institutionalisoimaan ja alueellistamaan. Siihen liittyy Häyrysellä myös "hegemonisen projektin" ja kansallisen eheyttämisen käsitteet. Hänen tutkimuksensa mukaan 70-luvulla Joensuussa kulttuuri nähtiin vahvasti yhteiskunnan tehtävänä, johon liittyi suuren yleisön keskiluokkainen maun tyydyttäminen, hyvän maun määrittely ja maakuntaidentiteetin tietoinen rakentaminen. Häyrynen nostaa oireiksi näistä esimerkiksi Jouko Turkan savustamisen teatterin taiteellisen johtajan virasta, kalevalais–karjalaisen kulttuuri-identiteetin omaksumisen, abstraktin kuvataiteen ja kokeellisen kirjallisuuden hylkimisen.

Vaikka Häyrysen tutkimuksesta on jo aikaa, tarjoaa se edelleen relevantin näkökulman jo tuolloin menneen ajan suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka itse olin osallisena kunnalliseen kulttuurielämään vasta kirjan kirjoittamisen aikoihin (ja kaikkea muuta kuin Joensuussa), tunnistan monta Häyrysen nostamaa tekijää myös silloisessa puuhailussa. Etenkin kunnallisten taidevaikuttajien itse omakseen ottama rooli asiantuntijoina ja auktoriteetteinä resonoi muistoissani vahvasti.

Katsottua: marraskuu 2023

Bob Fosse: Cabaret

Näin Bob Fossen Cabaret'n (1972) iässä, jossa en ihan ymmärtänyt sitä mutta jossa se kuitenkin jäi kaivelemaan aivojen perukoille. Ei se nytkään tule mieleen ensimmäisenä, jos mietin kaikkien aikojen elokuvia, mutta oikeastaan se melkein voisi kuulua sinne. Romaaniin ja näytelmään perustuvaan lavamusikaaliin perustuva elokuva (!) on natsien valtaannousun aikoihin sijoittuva musikaali. Jo tämä tekee siitä erikoisuuden. Ei voi odottaa perinteistä positiivista ja onnellista tarinaa. Toinen erikoisuus on se, että lähes kaikki musiikkinumerot esitetään kabaree lavalla, ei siis osana narratiivia niin että henkilöt puhkeaisivat laulamaan aina silloin tällöin. Nämä musiikkiesitykset ne silloin hieman liian nuorena jäivät vaivaamaan mieltä. Joel Greyn seremoniamestarissa on outoa uhkaa, naamanvääntely voi sittenkin olla sulaa mielipuolisuutta – hän on mielipideilmaston ilmapuntari, pahinta sorttia myötäilijöitä, niitä joiden avulla paha nousee valtaan kerta toisensa jälkeen. Liza Minnellin päähenkilö, Saksaan päätynyt kabareelaulaja, on hänkin lumovoimainen hahmo, yhdistelmä jos jonkinmoisia inhimillisyyden hauraita puolia. Yhdessä Michael Yorkin esittämän, biseksuaalin brittitulokkaan kanssa he uppoavat 1930-luvun hedonistisen Berliinin viettelyihin. Tyylitellyn dekandenssin taustalla nousee toisenlainen ja vaarallisempi poseeraus, kun hakaristit nousevat kontrolliin. Hitler Jugendin yhteislaulu on yksi kaikkien aikojen kauheimmista kohtauksista. Sen ylväs riemu on hirvittävä muistutus siitä, miten jaloille aikeille silkka tuho voi rakentua.

Fossen ohjaus on ihailtavan hallittu ja eritoten elokuvallinen näkemys. Kamera tekee kaksoisroolin estradikohtauksissa sekä perinteisenä musikaalielokuvan osallistuvana silmänä että himokkaiden katsojien huohottavana tuijotuksena. Jopa perinteinen slapstick saa irvokkaita sävyjä hyvin nopeasti. Tässä kabareessa juhlitaan maailmanloppua. Yritä siinä nyt saada itsestäsi ja elämästäsi kiinni, kun yhdet hiton natsit pistävät maailman paskaksi ympärilläsi. Ja viimeinen kuva: kohtalokas, julma, armoton. Ei musiikkia enää lopputeksteihin. Me tiedämme miten kävi. Ja osallisia olivat kaikki.


Richard Eyre: Iris. Murali K. Thalluri: 2:37

Richard Eyren ohjaama Iris (2001) on toisaalta elämäkerta elokuva kirjailija Iris Murdochista ja hänen kumppanistaan, kriitikko John Baileystä. Se olisi helppo tuomita "brittiläiseksi laatudraamaksi" ja jättää sikseen; taiteilijamuotokuva jne. Mutta kun se on muutakin, kuvaus vanhenemisesta ja luopumisesta. Murdoch saa myöhempinä vuosinaan riesakseen alzheimerin. Vähän hönö (vai oikeastaan autistinen?) puoliso tukee parhaansa mukaan. Jim Broadbent on käsittämättömän hyvä Baileynä; Hugh Bonneville hieno nuori versio Broadbentistä. Judi Dench olisi huippu, ellei hän aina olisi huippu; samaa pätee nuorta Murdochia esittävään Kate Winsletiin. Eyren elokuva kuljettaa tehokkaasti rinnakkain kahta aikakautta, mutta lopputulos on jollain tavalla liian turvallinen – varman päälle pelattu. Ja silti: aiemmin nerokkaan mutta nyt rappeutuvan mielen kuvaus on tehokas. Onko mitään pelottavampaa kuin se, että oma mieli ja oma kieli kääntyy itseä vastaan? Etenkin kun kieli on aiemmin ollut varmin taistelutoveri. On kyllä – puoliso joka on aina ennen saanut tukeutua varmaan kumppaniin, joka alkaakin nyt olla jossain toisessa todellisuudessa. Pelottavinta on nähdä ulkopuolelta, miten kaikki aiemmin yhdessä jaettu murtuu hiljalleen. Iris on kaiken muun lisäksi kestävän rakkauden kuvaus, sellaisen jossa persoonallisuudet ja luonteet kohtaavat niin täydellisesti, ettei muuta tarvita. Elokuvana Iris on vähän liian sisäsiisti ja siloiteltu ollakseen elämyksellistä taidetta, mutta ei se paljosta jää kiinni.

Australialaisen Murali K. Thallurin 2:37 (2006) tuo mieleen Gus Van Santin Elephantin. Kummatkin ovat fragmentaarisia lukiomaailman heijastuksia, joissa seurataan usean hahmon risteäviä polkuja kohti vääjäämätöntä onnettomuutta. Thallurin elokuvassa se on koulun vessasta löytyvä ruumis. Elokuva alkaa siitä ja siirtyy sitten muutaman tunnin taaksepäin. Lähes kuin teinidraaman tyyppigalleriasta irrotetut hahmot kärsivät jokainen omalla tavallaan. Heidän tilanteensa ovat melkein liiankin kärjistettyjä, eivätkä lopulta niin yllättäviä kuin tekijät ovat ehkä yrittäneet. Loppuratkaisu on kuitenkin tehokas, lähes järkyttävä. Harmi ettei Thalluri ole sittemmin ohjannut muuta.


Philip Noyce: Näkymätön vihollinen. Roman Polanski: Frantic

Phillip Noycen ohjaama Näkymätön vihollinen (Patriot Games, 1992) on toinen Tom Clancyn Jack Ryan -romaaneihin perustuva elokuva. Sen yhteyttä Punaisen lokakuun metsästykseen voi olla hankala hoksata, sillä näyttelijät on pistetty tyystin uusiksi. Vaan eipä sitä tarvitsekaan tietää. Näkymätön vihollinen on aikansa sujuvaa ja immersiivistä toimintaviihdettä. Jos osaa unohtaa kriittisen pohdinnan, se on varsin vetävä teknotrilleri: Entinen CIA:n analyytikko Ryan on yliopistohommissa Lontoossa ja sattumalta osuu IRA-terroristien tulilinjalle. Sen jäljet kantavat kotimantereen puolelle. Lopulta kyse on perinteisestä kostotarinasta, joka sekoitetaan kansainvälisen politiikan, vakoilun ja nationalismin liemeen. Jos kuitenkin sortuu miettimään elokuvan tarinaa ja hahmoja yhtään, huomaa sen yksisilmäiseksi ja -oikoiseksi kuvaukseksi siitä, miten amerikkalaiset vapauttavat maailman niistä, jotka puhuvat englantia liian hassulla aksentilla. Irlantilaiset ovat typistyneet rooliin, jossa tyypillisimmin on tavattu venäläiset ja arabit. He ovat Clannadia kuuntelevia, ehkäisyn kieltäviä punapäitä. Noyce tekee pari briljanttia hitchcockilaista kohtausta, vaikka muuten onkin melko persoonaton joskin erittäin taitava ammattilainen.

Muutamaa vuotta aiemmin Ford oli trillerikuvioissa Roman Polanskin elokuvassa Frantic (1988). Amerikkalaispariskunta saapuu Pariisiin ja joutuu heti keskelle kulttuurišokkia. Hienosti ohjatun alkujakson kesken vaimo katoaa ja Fordin esittämä lääkäri alkaa etsiä häntä. Läpi elokuvan Polanski kuljettaa tarinaa hienosti kahdella kuvatasolla, mikä vain tehostaa päähenkilön vainoharhaisuutta: taustalla tapahtuu aina jotain, oli se oleellista tai ei. Franticin juuret ovat syvällä eurooppalaisessa elokuvassa. Harva amerikkalainen ei olisi osannut olla yhtä toteava ja ulkokohtainen samalla kun ottaa vahvaa emotionaalista kuristusotetta. Ford osoittaa hienovaraista näyttelemistä, jota sitäkään Hollywood ei ole osannut häneltä usein vaatia.


Clint Eastwood: Keskiyö hyvän ja paha puutarhassa. Sully – uroteko Hudson-joella

John Berendtin samannimiseen kirjaan perustuva Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) on erikoinen teos ohjaaja Clint Eastwoodilta. Georgialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva, erikoisia hahmoja tulviva murhajuttu kuulostaa siltä, että sen luulisi kutittelevan mieluummin vaikka Coenin veljesten mielenkiintoa. Ei Eastwood ihan kotonaan olekaan Yhdysvaltain kaakkoisosassa. Rikas keräilijä ampuu rakastajansa ja joutuu oikeuden eteen. Sattumalta paikalla on pohjoisesta saapunut reportteri, joka haluaa kirjoittaa prosessista kirjan. Tarina itsessään on melko suoraviivainen, ja sen sijaan viehätys syntyy omalaatuisista henkilöistä ja miljööstä. Ja juuri tätä puolta Eastwood ei aina tavoita. Sen sijaan hän osaa taitavasti rakentaa avarakatseista suvaitsevaisuutta – esimerkiksi homosuhteisiin ja transsukupuolisiin elokuva suhtautuu ihailtavan luontevasti, vaikka sen henkilöt eivät aina niin tee. Berendtin kirja kuvasi todellista tapausta; elokuvakin lainaa paljon todellisuutta, mutta samalla se myös muokkaa sitä tarpeisiinsa. Toden ja tekaistun raja koko ajan läsnä, niin elokuvassa kuin tarinassa.

Sen sijaan tukevammin aidosti tapahtuneessa on kiinni vuoden 2016 Sully – uroteko Hudson-joella. Se pohjaa seitsemää vuotta aiemmin tapahtuneeseen lento-onnettomuuteen, jossa pakkolasku New Yorkia halkovaan jokeen pelasti joka ikisen kyydissä olleen hengen. Nimihenkilöä, lentokoneen kapteenia, pidetään sankarina, mutta kuitenkin hänen toimintansa on viranomaisten tutkinnan alla. Elokuva näyttää kyllä itse laskunkin, mutta muutoin sen näkökulma on jälkiselvittelyssä. Kapteeni Sullenberger ei paistattele maineessa vaan kärsii kokemastaan traumasta samalla kun yrittää pelastaa uransa, vaikka on juuri pelastanut toistasataa ihmishenkeä. Vaikka Sullyssa on näyttävät efektit, katastrofielokuvan elkeet ja suuri tunnelataus, on se kuitenkin tavallaan miellyttävän pienimuotoinen, kompakti. Se ei rönsyä tai suurentele vaan pysyy tiukasti ohjaajan otteessa.

Robert Rodriguez: El Mariachi. Desperado

Robert Rodriguezin El Mariachi (1992) on edelleen yksi hienoimmista esimerkeistä, miten pikkurahalla voi saada aikaan ihan näkemyksellistä elokuvaa. Se maksoi vain hieman yli 7000 dollaria, mikä on käsittämättömän vähän. El Mariachi on Meksikoon sijoittuva uus-western töitä etsivästä muusikosta, joka sattumalta sekoitetaan kostoretkellä olevaan tappajaan. Yksinkertainen idea, mutta ei se mitään. Rodriguezilla nimittäin on tyyli hallussaan jo tässä esikoisessa. Joku voisi sanoa, että ei El Mariachissa muuta olekaan, eikä hän aivan väärässä olisi. Elokuva on täynnä kaikenlaista pientä kikkailua niin kameratyössä kuin leikkauksessa (molemmat muuten Rodriguezin käsialaa nekin). Kaikki on tyyliteltyä. Osittain se on varmasti peittämässä rahanpuutetta. 16-milliselle filmille kuvattu ja videona editoitu elokuva, jossa kaikki esiintyjät ovat kavereita ja sukua, käytännössä on harrastelijaelokuva. Toki lahjakkaan tekijän. Siinä mielessä se rinnastuu George A. Romeron Elävien kuolleiden yöhön tai Sam Raimin Evil Deadiin.

Raimin ensimmäinen ohjaus ei itse asiassa ole huono vertailukohta. Ihan kuten Evil Deadkin sai isomman ja komeamman jatko-osan, joka on enemmänkin uusi versio edeltäjästään, niin sai El Mariachikin. Vuoden 1995 Desperado on hollywoodilaisempi näkemys käytännössä aivan samasta aiheesta, kielikin on vaihtunut espanjasta englantiin. Tässä tapauksessa Hollywood ei kuitenkaan sulje väkivaltaa ja verellä läträystä pois (vaikka sensuurin sakset iskivätkin). Kaikki vain on ammattimaisemmin hoidettua, ja pääosissakin on nyt Antonio Banderas ja Salma Hayek. Mutta sitten on käsikirjoitus. Desperadon tarina on ihan yhtä köyhä kuin El Mariachin, mutta nyt sen huomaa, kun puitteet ovat prameammat. Ensimmäisessä osassa tarinasta antoi paljon anteeksi juuri sen kotikutoisen estetiikan vuoksi. Nyt sitä tekosyytä ei ole. Toimintaa kuitenkin on rutkasti, vaikkakin Rodriguezin komiikka alkaa saada sarjakuvamaisia slapstick-sävyjä, mikä sitten onkin vaivannut melkein hänen koko tuotantoaan.

Ns. Meksiko-trilogia täydentyi myöhemmin vielä Once Upon a Time in Mexicolla, joka sitten olikin vielä niin turboahdetumpi, ettei se jaksanut enää oikein hengittää.


René Vilbre: Ma olin siin. Daniel Borgman: The Weight of the Elephants

Virolainen, René Vilbren Ma olin siin (2008; suomeksi ilmeisesti I Was Here) kertoo lukiolaiskaverista, joka haluaisi lääkäriksi mutta päätyy myymään metaa. Tarina on se tavallinen. Kaikilla on kurjaa, ja seuraavaksi jokaiselle käy jotain vielä kurjempaa. Silti Ma olin siin onnistuu voittamaan puolelleen. Suuri ansio siitä kuuluu päähenkilö Rassille, joka on geneerisestä wannabe-gangsta-asenteestaan huolimatta sympaattinen hahmo. Samoin hänen ympärillään pyörivät luuserit ovat inhimillisiä pihalla olevina hölmöinä. Vaikuttavin on ehkäpä Tambet Tuiskin esittämä, sössöttävä mutta arvaamattoman väkivaltainen pomo, joka lopulta onkin surkea mitättömyys, kun itämafia astuu kuviin. Sass Hennon romaaniin perustuva elokuva on osittain suomalaista tuotantoa, mutta onneksi se ei tarkoita yhtäkään kiintiösuomalaista näyttelijää. En tiedä, johtuuko se vain dvd-julkaisun kehnoudesta, mutta elokuvan kuvanlaatu on kuin latteaa svhs-jälkeä, kuin Salkkareiden ykköskaudelta, mikä hieman latistaa sinänsä hyvän näköistä kuvausta.

Tanskalais–uusiseelantilainen yhteistuotanto The Weight of Elephants (2013) on niitä elokuvia, joissa on varsinaista juonta vain ohuelti. Aristotelisen tarinan sijasta sen teho on kuvissa, tunnelmissa, tunnistamisessa. 10-vuotias Adrien asuu isoäitinsä ja syvästi masentuneen taiteilijaenonsa kanssa. Hän on herkkänä lapsena koulussa syrjitty ja kotonakin yksinäinen. Sitten naapuriin muuttaa lapsiperhe. Taustalla seurataan median kautta kolmen lapsen katoamista. The Weight of Elephants on häkellyttävän kaunis elokuva, niin kuviltaan kuin sisällöltään. Se tuntuu tavoittavan jotain hyvin oleellista lapsuuden suurista epämääräisistä tunteista, peloista ja huolista ilman minkäänlaista nostalgiaa. Iso kunnia tehosta kuuluu lapsinäyttelijöille, jotka ovat läpeensä erinomaisia, etenkin kun roolit eivät ole mitenkään yksioikoisen helppoja. En tiedä, miksi Daniel Borgman ei ole tämän jälkeen ohjannut mitään; sääli se kuitenkin on.


Christian Duguay: Sirius 6B – tuhon planeetta. Ang Lee: Hulk

Jos DVD:n kannessa pitää mainita viisi modernin scifielokuvan merkkiteosta, joihin oma tuotos pitäisi vertautua, ollaan selvillä vesillä: ei kannata odottaa liikoja. Christian Duguayn ohjaama Sirius 6B – tuhon planeetta (Screamers, 1995) perustuu Philip K. Dickin novelliin perustuva, keskitason dtv-tuotannolta näyttävä Screamers on melko perinteistä militanttiscifiä kevyillä kauhumausteilla. Taustatarinassa on tulevaisuuden suuryrityksiä ja sijaissota kaukaisella planeetalla, jonka luonnonvarat on kulutettu loppuun. Jutun todellinen koukku on kuitenkin planeetan maaperässä möyrivät itsekehittyvät tekoälyvahdit. Niiden korkea kiljumista muistuttava ääni on antanut elokuvalle sen alkuperäisnimen. Ne ovat suuren osan ajasta piilossa hiekassa kuin Tremorsien madot ja sitten, kun näyttäytyvät, tuovat mieleen lähinnä CMX:n "Pyörivät sähkökoneet". Paitsi että ne ovat oppineet päivittämään itseään aina vain mutkikkaammiksi... Dickiläinen ihmisyyden pohdinta nostaa päätään. Screamersissa olisi paljon ainesta kiehtovaan elokuvaan, mutta tuotantohelvetti on tehnyt tekosensa. Nyt se on valitettavan persoonaton kasa hyviä ideoita ja liikaa selittelevää dialogia. Stop motion -animaatiot ovat kyllä viehättäviä, cgi- ei.

Ensi ajattelemalla tuntuu älyttömältä, että Ang Lee ohjasi Hulkin (2003). Mutta – oikeastaan siinä on kyse ihan samoista teemoista kuin Leellä muutenkin. Hulk, Marvelin supersankari joka ei oikeastaan ole sankari ollenkaan, on moderni Jekyll & Hyde -variaatio. Lee on toistuvasti palannut elokuvissaan piilotetun minän ongelmaan ja sitähän Hulk nimenomaan on. Nerokas tiedemies on joutunut tietämättään lapsen isänsä koekappaleeksi, ja nyt hänen oma tutkimuksensa käynnistää hänessä yllättäviä reaktioita. Sulkeutuneen ja sosiaalisesti kömpelön miehen sisältä purkautuu väkivahva ja pidättelemättömän raivokas hirviö, jonka armeija haluaa tietysti omiin tarkoituksiinsa. Sarjakuvatausta näkyy Leen tavassa jakaa kuva-alaa koko ajan useampaan ruutuun mutta valitettavasti myös hämmentävän tönköissä repliikeissä. Hulkin cgi-hahmo on välillä vanhentunut tosi pahasti, mutta toisaalta sen muovisuus muistuttaa pääosan Eric Banaa osuvasti.


Neil Marshall: The Decent. Jon Harris: The Descent Part 2

Vaikken kärsikään klaustrofobiasta, on ajatus luolastoon eksymisestä aina karminut. Syytän Tom Sawyeria. Onneksi en nähnyt Neil Marshallin The Decentiä (2005) lapsena. Perheensä onnettomuudessa menettänyt Sarah hoitaa traumaansa lähtemällä tyttöjen kanssa vähän seikkailemaan. Kuuden naisen ryhmä painuu tutkimaan entuudestaan tuntematonta luolastoa. Ihan kuin synnytyskanavaa ahtaammissa käytävissä ryömiminen ei olisi riittävän kammottavaa – ja elokuva kyllä tekee jo siitä melko painostavaa – asuttaa luolia kaljurotan näköisten troglodyyttien suku. Helppoa ratkaisua kaipaava elokuvantekijä olisi tehnyt tarinasta found footage -tyyppisen näkökulmakonttailun. Marshall valitsee toisin ja onnistuu taitavasti luomaan aidosti ahdistavan ahtauden tunnun. Pimeys ja sen varjot, pöly, jatkuva veden tiptiptiputtelu ja armoton värimaailma ovat kaikki luomassa painostavaa ja kasvavaa pakokauhu tuntua; sekä kuvaaja että äänisuunnittelija ovat olleet tehtävänsä tasalla. Loppua kohden meno muuttuu painostavan sijasta hurmeiseksi ja punasävy valtaa kuva-alan. Onpa tarjolla ihan rehellistä splatterlossautteluakin. The Descent on vahva eksploitaatiokauhun perinteenjatkaja.

Marshall siirtyi tuottajan rooliin The Descentin jatko-osassa (2009). Sen ohjasi Jon Harris, joka päätyönään on leikkaaja. The Descent Part 2 onkin hänen ainoa ohjauksensa. Elokuva menee suoraan asiaan: Kadonneita naisia yritetään etsiä pari päivää ykkösosan jälkeen. Kun Sarah ilmaantuu maanpinnalle, muistinsa menettäneenä tosin, hänet viedään hetimiten uudestaan takaisin luoliin. Mukana on satunnaisen oloinen joukko viranomaisia ja etsijöitä. Ja sitten tulevat möröt. Descent 2 on tyypillinen jatko-osa: sitä samaa kuin ennenkin mutta pinnallisemmin ja ilman intohimoa. Hahmot ovat lähinnä sielutonta tykinruokaa, ja tunnelma muistuttaa Salaisten kansioitten seiskakauden täytejaksoja. Luolastokaan ei enää ole yhtä ahdas kuin pari päivää aiemmin. Onneksi ällöefekteissä on yritystä ja rakkautta lajiin.


Bennett Miller: Foxcatcher. Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club

Bennett Millerin Foxcatcher (2014) perustuu tositapahtumiin. Se kertoo kolmesta miehestä: Schultzin veljeksistä, jotka ovat painin olympiamitalisteja, sekä John du Pontista, yhden Yhdysvaltain rikkaimman suvun vesasta. Du Pont värvää veljekset joukkueeseensa tarkoituksena kultamitali vuoden 1988 olympialaisissa. Mikään tyypillinen urheiluelokuva Foxcatcher ei ole. Vain aivan hetkittäin siinä pilkahtelee perinteisen urheiludraaman troopit. Ne kuitenkin pysyvät psykologisen draaman peitossa. Voittamisen sijasta kyse on valtapelistä ja merkityksellisyydestä. Du Pont yrittää vielä iäkkäänäkin miehenä saada äitinsä hyväksyntää ja olla muutakin kuin omaisuutensa. Foxcatcher on tragedia, joka lähes huomaamatta kiristää puristustaan niin hahmoista kuin katsojasta. Rauhallisin hengenvedoin etenevä ja melkein kuin kaikkea vierestä katseleva elokuva jännittää joustaan koko ajan antamatta hetkeksikään löysää. Paljon kiitosta kuuluu pääosatriolle, joka on väkevä rooleissaan. Varsinkin Steve Carrell on hieno du Pontina, joka ei juuri elehdi mutta jonka vähät eleet puhuvat valtavasti.

Tositapaus on pohjana myös Dallas Buyers Clubilla (2013; ohj. Jean-Marc Vallée). Teksasilainen homofobinen elämäntapa-cowboy Ron Woodrof saa 1980-luvun puolivälissä kuulla olevansa HIV-positiivinen. Kaikki mahdolliset lääkkeet ovat vasta testausasteella, joten homma pitää ottaa itse haltuun. Salakauppa Meksikon puolelta, aina hyvä ratkaisu. Woodroof tapaa sairaalassa transnaisen nimeltä Rayon, josta tulee hänen liiketoverinsa ja valontuojansa avarakatseisempaan elämään (ml. bisneksen siunauksellisuus ja Systeemin vastustaminen). Dallas Buyers Club on hyvällä asialla mutta turhan saarnaava. Se ei ehkä ole erityisen kummoinen elokuva, mutta Matthew McConaughey ja Jared Leto ovat Woodroofina ja Rayonina häikäisevän hyviä. McConaughey käyttää jokaisen Oscar-kikan alkaen itsensä ruumiillisesta näännyttämisestä ja tekee kyllä vaikuttavaa jälkeä. Leto sen sijaan on, stereotyyppisyydessäänkin, yksinkertaisesti vakuuttava, ensimmäistä kertaa minun silmissäni. Jennifer Garnerin lääkäri sen sijaan on lähinnä kesäteatterikarikatyyri.


Scott Derrickson: Sinister. Ciarán Foy: Sinister 2

Scott Derricksonin Sinister (2012) on keskimääräistä parempi kummitustaloelokuva. Se ei toimi genren länsimaisten perinteiden mukaan vaan rakentuu ehkä enemmänkin japanilaisen kauhuelokuvan elementeille. Kauhukirjailija muuttaa taloon, jossa on tapahtunut lasten joukkohirttäjäiset. Ullakolta löytyy vanhoja filmejä lapsista, elävinä ja kuolleina, klassista snuffia. Talo alkaa heti vainota perheenisää ja lapset sekoilla, videoilla alkaa näkyä paikallinen Sadako. Ainekset ovat oikeastaan tosi naurettavan perinteiset, mutta jotenkin Derrickson onnistuu pitämään kasvot peruslukemilla ja elokuvan uskottavana. Kirjailija on heti viskipullossa kiinni, ja vaimo mäkättää. Käytetään kaikki modernin kummitustalon keinot: ääniä ullakolta, värisevää kännykän taskulampun valokeilaa, karmivia filmikuvia... Kaikki pysyy kuitenkin kiitettävän viitteellisenä, ilman kaikkein selvimpiä alleviivauksia. Paljon on kiinni Ethan Hawkesta pääosassa. Hän saavuttaa tasapainon jokamiehen ja ylimielisen muka-neron välillä ihailtavan hyvin (vrt. John Cusack 1408:ssa). Kamera myötäilee häntä ihastuttavan harhaisesti. Muutenkin Sinisterin meriitit liittyvät klišeitten kierrätykseen, luovaan uusiokäyttöön. Se kasaa uusperinteisistä elementeistä jotain, ei ehkä uuden- mutta omanlaistaan. Lopulta kyse on yliluonnollisen sarjamurhaajan ja creepy kid -trooppien kohtaamisesta. Kaikki tuntuu tähtäävän jonkin suuremman mytologian luomiseen.

Derrickson oli kirjoittamassa Sinister 2:ta (2015), mutta ohjausvastuu oli Ciarán Foylla. Linkki edelliseen on tasan yksi poliisimies, mikä on melko hatara yhteys. Nyt yksinhuoltajaäiti kahden poikansa kanssa on muuttanut vanhaan kirkkoon ja, kappas, siellä on lapsikummitukset liikkeellä. Sitten kuunnellaan vanhoja savikiekkoja ja katsellaan kaitafilmejä ja jumankauta kun pahuus on irti. Alligaattorit näykkivät pussipääskidejä ja kotivideoissa jengi jäätyy hengiltä. Kakkonen on tympeä jatko-osa, joka olisi ihan kiva väliinputoaja, jos sillä itsellään olisi puolen tusinaa typerää seuraajaa. Mutta koska Sinister jäi kahteen elokuvaan, kakkonen on lähinnä turha vaikka siinä onkin joitain visuaalisesti kekseliäitä juttuja. Tarinan saumoja peitellään stereotyyppisillä hahmoilla ja komiikalla, kun todellista näkemystä tai elokuvallista taitoakaan ei ole. Kytkökset ykköseen jäävät lähinnä kuolleisiin skideihin, jotka haluavat katsella kotileffoja. Jos olisin 50-luvun jenkkilapsi, ehkä samaistuisin ja koskettuisin. Loppu on Maissilapsia enemmän kuin muuta. Ja kuitenkin: finaalissa on yritystä.