Katsotut: kesäkuu 2024

Richard Rush: Stuntman – henkensä kaupalla. Peter Strickland: Berberian Sound Studio

Ihan niin kuin kirjailijoiden kirjoittaessa kirjoittamisesta, on jotain kiehtovaa siinä, kun elokuva kuvaa elokuvan tekemistä.

Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980) on yksi hienoimpia lajissaan. Sittenkin vaikkei se ole millään tavoin täydellinen. Elokuvan taika on huijaamista ja näppäryyttä, ja The Stunt Manissa näytetään, miten huijaus tehdään, mutta samalla myös huijataan katsojaa ja päähenkilöä. Virkavaltaa pakeneva Vietnamin-veteraani saa turvapaikan elokuvaryhmän stunttimiehenä. Pian heidän kuvaamansa elokuva ja todellisuus (siis meidän maailmamme elokuvan todellisuus) limittyvät, rinnastuvat ja yhdistyvät. Alusta asti The Stunt Manin katsoja on epävarma siitä, mistä oikeastaan on kyse ja kenen fiktiota katsoo. Lienevätkö tekijätkään olleet ihan kartalla reitistään – monesti tuntuu, että käsikirjoituksen näppäryys ja kuva-alan tasot heijastuksineen ovat pelkkää sorminäppäryyttä. Se saattaa jäädä puolitiehen siinä, mitä yrittää, mutta ainakin se pakottaa pohtimaan ja jää vaivaamaan mieltä.

Paljon samaa, mutta ilman satiiria, sisältää Peter Stricklandin Berberian Sound Studio (2012). Se tekee näkyväksi sen, mitä emme koskaan elokuvissa näe – äänen. Berberian Sound Studio kertoo brittiläisestä äänisuunnittelijasta, joka on palkattu 1970-luvun Italiaan vastaamaan väkivaltaisen giallo-elokuvan äänimaisemasta. Kyseinen elokuva käsittelee noitavainoja ja on ilmeisen eksplisiittinen kidutus- ja tappokohtauksissaan. Me katsojat emme tosin näe mitään, ainoastaan kuulemme. Ja näemme kuinka äänet syntyvät. Samalla vieras ja vihamielinenkin ympäristö saa äitinsä luona asuvan brittimiehen tolaltaan niin, että elämä ja elokuva sekoittuvat, eikä katsojakaan voi olla varma, mitä oikein tapahtuu. Strickland ei aivan yllä siihen, mitä ikinä ajaakaan takaa, sillä lopun hämäryys ei kykene perustelemaan itseään. Tunnelma on kuitenkin erittäin vahva, ja kuva- ja äänimaailma ovat parhaimmillaan hyvin puhdasta.

Claude Chabrol: Petturin suudelma. Margarethe von Trotta: Ruusujen katu

Claude Chabrol ohjasi 1984 televisiota varten minisarjan, joka perustuu Simone de Beauvoir'n romaaniin Le Sang des autres. Myöhemmin sarja, Petturin suudelma (The Blood of Others) pääsi lyhennettynä teattereihinkin. Valitettavasti tv-tausta paistaa läpi, etenkin alkupuolella. Iso osa elokuvasta on kahdenvälistä dialogia staattisissa lähikuvissa. Onneksi loppua kohden meno hieman virkistyy ja salamurhaan johtava jakso hotellissa on oikeastaan jo aika hyvä. Petturin suudelma yrittää ratsastaa tarinallaan. Harmi ettei se ole mitenkään erityinen: toisen maailmansodan aikaan ranskalaisnainen rakastuu mieheen, ja rakkaus menee ohi kaiken muun, niin toisten ihmisten kuin isänmaan. Beauvoir'n romaani kenties pohtii tätä teemaa laajemminkin, mutta elokuvassa se vain välähtää. Asiaan ei auta, että näyttelijät lähinnä oleskelevat kuvissa, ja Jodie Fosterkin pääosassa melkeinpä kävelee elokuvan läpi. Ainoa, joka tuntuu välittävän yrittää, on Sam Neillin natsiupseeri.

Perinteinen saman ajan kuvaus on myös Margarethe von Trottan Ruusujen katu (Rosenstraße, 2004). Hieman eri aikatasoilla tapahtuva tarina keskittyy etenkin todelliseen tapahtumaan, kun vangittujen juutalaismiesten "arjalaisvaimot" kerääntyivät päiviksi Berliinin Rosenstraßelle vaatimaan puolisoidensa vapauttamista. Kehyskertomuksessa eräs naisista kertoo tarinaa tuolloin pelastamansa lapsen tyttärelle. Ruusujen katu on hyvin tehtyä, ehkä vaikuttavaakin elokuvaa mutta samalla niin läpinäkyvää saksalaista katumustyötä. Paljon päivittelyä ja kauhistelua – mikä tietysti ei ole huono asia sinänsä, mutta jos se mitään uutta ei ole sanottavana, kannattaako sitä vanhaa toistaa? No jaa, näin kaksikymmentä vuotta myöhemmässä Euroopassa alkaa tuntua, että olisihan sitä pitänyt toistella vielä paljon enemmänkin....

Rob Zombie: House of 1000 Corpses. Tim Sullivan: 2001 Maniacs

Viimeistään 2000-luvulla eksploitaatioelokuva on menettänyt merkityksensä, ainakin siinä klassisessa muodossa, jossa sitä tehtiin maailmansotien jälkeisillä vuosikymmenillä. Väkivalta, seksi ja kaikenlainen bisarri on muuttunut niin jokapäiväiseksi melkein kenen tahansa populaarikulttuuriannoksessa, ettei enää ole mahdollisuutta yrittää tienata roskalla, jossa tabuja murretaan. Samalla se, mikä aiemmin on mielletty eksploitaatio- tai grindhouse-elokuvan estetiikaksi, on saanut siirtyä postmoderniksi leikittelyksi. Oireet olivat selvät jo vuosituhannen alussa.

Rob Zombien esikoisohjaus House of 1000 Corpses (2003) kumartaa syvään 70-luvun kauhulle. Etenkin Teksasin moottorisahamurhat (ja sen ensimmäisen jatko-osa) on ilmiselvä alluusion kohde. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan friikkiperhe, jonka tapa viettää yhteistä laatuaikaa on tappaminen, silpominen ja kidutus. Zombien elokuva alkaa sarjana hauskoja viittauksia, kipeää huumoria ja itsetarkoituksellista kulttimatskua, mutta lopulta se sortuu liiankin täyteen ahdetuksi huvipuistoajeluksi. Vertaus ei ole sattumaa, sillä elokuvan pohjana todella oli Zombielta tilattu kummitustalokonsepti.

Samankaltaisista aineksista ponnistaa Tim Sullivanin ohjaama 2001 Maniacs (2005), joka on uusinta Herschel Gordon Lewisin 60-luvun ug-klassikosta Two Thousand Maniacs!. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan pikkukaupungillinen väkeä, joissa tiivistyvät kaikki Yhdysvaltain etelävaltioiden asukkaiden klišeet ja jotka juhlivat tappamalla ja syömällä ihmisiä. Nimenomaisesti ruokapöytään pääsevät pohjoisvaltioiden asukkaat, koska näin se sisällissota kostetaan. Umpikiero hahmokatras ja muutama hieno splatterkohtaus eivät ihan riitä tekemään elokuvasta täysosumaa, mutta paikoin käydään lähellä. Lopussa 2001 Maniacskin lässähtää. Läträystä saisi olla reilusti enemmän.

Steve Soderbergh: Traffic. Paul Haggis: Crash

Minulla on paikka sydämessäni elokuville, joissa näyttelijäensemble esiintyy useissa risteävissä tarinajuonteissa (sille on varmasti jokin nimikin, Juri Nummelin ehdotti portmanteau-elokuvaa?).

Steve Soderberghin Traffic (2000) perustuu 1980-luvun brittisarjaan mutta on yhä tänäänkin ajankohtainen. Se seuraa kolmea eri tarinaa, jotka kaikki koskettavat jotenkin huumeongelmaa Yhdysvalloissa. Seurattavani on alkutuotanto Meksikossa, kartellit ja korruptoitunut poliisi; keskitason yhdysvaltalaiset diilerimiljonäärit, joilla elintaso on kohdallaan; ja varsinaiset käyttäjät, joita edustaa etenkin vastikään Valtion huumeiden vastaisen sodan ykkösmieheksi nimitetyn poliitikon tytär, joka epämääräisesti "vihaa kaikkea". Soderberghin kerronta ja kuvaus ovat taitavaa, lähes hypnoottisen vakuuttavaa. Dokumentaarinen käsivarakamera on kaunis katsoa ja aina tilanteen tasalla. Harmi että Stephen Gaghanin käsikirjoitus on naiivi ja saarnaavakin. Alleviivaavuutta lisää eri tarinalinjoissa käytetty värimaailma, joka inhottavasti väheksyy katsojan kykyjä. Meksikoon sijoittuva keltaisen rakeinen kuvanlaatu on kuitenkin kaunis ja tehokaskin. Koko elokuvan olisi voinut kuvata samanlaisen filtterin läpi.

Ihan yhtä laskelmoiva taitaa olla Paul Haggisin Crash (2004), joskin tähtäimessä on tällä kertaa rasismi ja ennakkoluulot. Oscar-voittajaelokuvan jälkimaine on kehno, mutta itse on pysty suhtautumaan siihen puolueettomasti. Niin syvän vaikutuksen se teki aikanaan teatterissa. Mark Ishamin unenomainen ambient-soundtrack kuljettaa useaa risteävää tarinaa vääjäämättömästi räjähdyspistettä kohti. Yhdysvaltain moninainen väestö pitää sisällään kaikenlaisia mahdollisuuksia. Tahti on nopea, siirtymät vauhdikkaita ja rytmi tarkka kuin kellokoneisto. Kyllähän pointtia hierotaan katsojan naamaan, mutta tarkoitus pyhittää keinot useammin kuin ei. Hahmoista välittää, vaikka he ovatkin usein stereotyyppejä; pikkutytön ampuminen on ainoa kerta, kun olen teatterissa lähes kyynelehtinyt. Haggisin ohjauksessa on jotain tavattoman ytimekästä, hallittua.

Huomaan kritisoivani Soderberghia asioista, joista en Haggisin kohdalla välitä. Makuasioita, veikkaan.

Ted Kotcheff: Taistelija. George P. Cosmatos: Rambo – taistelija 2. Peter MacDonald: Rambo – taistelija 3

Rambo oli osa lapsuuttani, vaikka en nähnytkään ainoatakaan sarjan elokuvaa ennen teini-ikää. "Rambopuukko" ja otsahuivi tulivat oleellisiksi osiksi pop- ja koulupoikakulttuuria tehokkaasti ja vauhdilla.

Ensimmäinen Rambo eli Taistelija (First Blood, 1982) perustuu David Morrellin romaaniin ja on kaikesta tominnallisuudestaankin huolimatta ajatuksia herättävä elokuva. Vietnamin sodan traumatisoima veteraani saapuu pieneen washingtonilaiskylään, jossa poliisi ottaa hänet heti silmätikukseen ("pitkä tukka ja haisee"). Sodassa kokemansa kidutuksen traumat heräävät ja Rambo pakenee metsiin jatkamaan yhden miehen sissisotaa. Ted Kotcheffin ohjaama elokuva on vauhdikas ja näyttävä ja sellaisena viihdyttävä, mutta sen päähahmossa on myös paljon vaikuttavaa surumielisyyttä. Sylvester Stallonen yksi-ilmeisyys tuo Ramboon samanlaista traagisuutta kuin Rockyynkin. Välivalta puolestaan on iskevää ja veristä, mikä toistuu sarjassa sitten myöhemminkin. Muutenkin Taistelija lainaa keinojaan kauhuelokuvan puolelta; jahti metsässä on kuin slasherista.

George P. Cosmatosin ohjaama Rambo – taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) unohtaa sitten kaiken paitsi rymyämisen. Elokuvaa sitoo edeltäjäänsä vain alkukohtaus, jossa vankeuteen tuomiotti Rambo haetaan takaisin tositoimiin Vietnamiin, missä edelleen on yhdysvaltalaissotilaita vankeina. Sitten ollaan kuin missä tahansa 80-luvun toimintaelokuvassa: oman tiensä kulkija ei kuuntele sääntöjä mutta kaataa kokonaisen armeijan yksinään. Lihaa ei säästetä eikä mahdollisuuksia kuvata hyvin öljyttyjä ylävartalolihaksia. Onpa mukana typerä romanttinen sivujuonikin. Todelliset pahikset ovat venäläiset, tietenkin, tuohon maailmanaikaan, minkä kai voisi lukea kantaaottavuudeksi – tai propagandaksi.

Rambo – taistelija 3 (Rambo III, 1988) ilmestyi, oli Yhdysvallat korvannut Vietnamin jo uudella tanterella jossa sotilaitaan traumatisoida. Taustana on tällä kertaa Afganistanin sota, jossa Rambo pääsee kurmottamaan lisää venäläisiä muitten mailla. Nyt propagandahenkeä ei edes yritetä piilottaa, niin paljon elokuva keskittyy esittelemään mujahidin-sotilaiden rauhaarakastavaa ja jaloa luonteenlaatua. Heidän keskuuteensa Rambo ilmestyy buddhalaismunkkien keskeltä kuin messias kasarikiharoissaan; sotaisan maailmanpoliisi-Amerikan maskotti. Paljon on ammuskelua ja isoja räjähdyksiä, mutta henki puuttuu. Elokuvana Rambo 3 on vain mitätön.

Sylvester Stallone: Rambo. Adrian Grünberg: Rambo: Last Blood

Sylvester Stallone palautti kestohahmonsa Rockyn ja Rambon framille 2000-luvulla hämmästyttävän onnistuneesti. Kekseliäästi nimetty Rambo (2008; ohj. Stallone) jatkaa entisillä laduilla mutta huomattavasti verisemmin. Amerikkalaisen militarismin omatunto Rambo vietti kaksikymmentä vuotta hissuksiin Thaimaassa, joten hän missasi Al-Qaidan, mutta onneksi konflikteja riittää. Joukko jenkkikristittyjä halajaa Burmaan antamaan humanitaarista apua ja jää tietysti vangiksi. Rambo lähtee auttelemaan palkkasoturijoukkoa vapautusoperaatiossa, ja siinä sivussa uskishipitkin oppivat, että ainoa oikea tapa ratkaista ongelmia on väkivalta. Rambon maailmankuva on synkkä ja tyly. Ei voi silti mitenkään kieltää, että orgastisesti pumppaava veriooppera nostaisi pasifistinkin sykettä. Ymmärtävä katsoja puolustelee extravanganttia splatteria sillä, kuinka näin sodankäynnin raakuus paljastetaan kaikessa karmeudessan. Mutta kyllä siinä ovat tekijät nauttineet ihan vain roiskimisen ilosta – ihmiskeho pirstaloidaan niin monella tapaa, että se on vaatinut jo kekseliäisyyttä.

Sarjan toistaiseksi viimeinen luku on Rambo: Last Blood (2019; ohj. Adrian Grünberg). Rambosta on tullut survivalisticowboy ja kasvatti-isä. Mutta kun PTSD herää, veri vetää vielä sotimaan, eikä tällä kertaa tarvitse mennä edes merta edemmäs suolistamaan ketään. Trump ei ole saanut muuria pystyyn, joten jonkunhan niitä inhoja meksikolaisia on lähdettävä karsimaan, kun eivät ne elukat osaa arvostaa amerikkalaisia perusarvoja. Poliittisesti ollaan ihan yhtä arveluttavia kuin aiemmissakin jatko-osissa, ja seitsemänkymppinen Stallone turpeine botox-naamoineen näyttää enemmän Barbien isoisältä kuin Rambolta. Silti hän on parhaimmillaan suorastaan koskettava roolissaan. Mutta kun kierrokset nousevat tarpeeksi ja Yksin kotona -vaihde menee silmään, on meininki silkkaa hurmehenkeä.

Kauas tultiin ensimmäisen elokuvan inhimillisestä tragediasta. Stallone ei kai halua enää palata hahmoon ja laittaa häntä pistämään hommat kuntoon Länsirannalla ja Kiinassa ja... Vaan eiköhän kohta joku keksi tehdä esiosan Vietnamin kauhuista ja ympyrä saa taas alkaa täyttyä.

Luettua: kesäkuu 2024

Seikkailukertomuksia. Jännityslukemisto. 24/1965. Ilmarinen. 40 s.

Ilmarisen julkaisemat lehdet Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemisto yhdistyivät 1960, ja sen jälkeen uusi lehti ilmestyi parillakin kömpelöllä tittelillä. Vuonna 1965 nimi oli Seikkailukertomuksia ja alaotsikkona Jännityslukemisto. Se oli lehden viimeinen ilmestymisvuosi.

Numeron 24/1965 sisältö on tyypillinen: Kirjoittajan nimi on ilmoitettu yhdessä käännöstarinassa ja kolmessa suomalaisessa. Niiden lisäksi on neljä kertomusta, koti- tai ulkomaista, joissa tekijää ei mainita. Lehden täydentää pari true crime -artikkelia ja sarjakuvat.

Lehden johtonovelli on Glenn H. Wichmanin länkkäri Kolmas tie ulos (The Third Way Out, 1931), jonka suuri juonenkäänne on talossa oleva lattialuukku. Western-miljööhön sijoittuu myös anonyymin kirjoittajan Yksi nassakoista, jossa seurataan hieman kömpelösti henkilöstä ja tilanteesta toiseen siirtyviä nassakoita.

Muut anonyymit tekstit ovat rikoskertomukset Itsemurhakerho (jonka nimi paljastaa puolet loppuratkaisusta) ja raportinomainen sarjamurhaajajuttu Kaksi kärpästä... sekä Painajaisuni. Viimeksi mainittu on joko fantasiakertomus miehestä, joka tekee diilin paholaismaisen hahmon kanssa, tai "kaikki olikin vain unta" -tyyppinen moraliteetti (kuvituksena on Claudia Cardinale!).

Nimensä lehteen ovat saaneet Asser Harkima kovaksikeitetyllä huumetarinallaan Paljon valkoista lunta ja nimimerkki Raa, joka kertoo mitä Tapahtui Kakolassa, kun kaksi räätälinpaikkaa havittelevaa vankia yrittävät päästä toisistaan eroon. Sitten on vielä vuosikertajuttu, alun perin kai 1930-luvulla ilmestynyt Marton Taigan mitätön La Perla -kertomus.

Artikkeleissa käsitellään vankikarkuri Lola Gordonia sekä Utahin valtionvankilaa.

Boris Hurtta: Haamulinnan herran. Kirjoituksia kauhu- ja fantasiakirjallisuudesta. Turku 2023: Kustantamo Helmivyö. 327 s.

Harvoin sitä liikuttuu ja myhäilee yhtä aikaa kirjaa lukiessaan. Näin kuitenkin kävi lukiessani Boris Hurtan Haamulinnan herraa. Juri Nummelinin toimittama ja Harri Haarikon esipuhuma teos kokoaa samoihin kansiin Hurtan tekstejä 2000-luvun Portti-lehdistä. Tampereen scifiseuran Portti oli ensisijaisen oleellinen Hurtan kirjailijanuralle, joka alkoi vasta päälle nelikymppisenä. Portissa häneltä julkaistiin ensimmäisen kerran novelli ja niin tehtiin lopulta useammin kuin missään toisessa lehdessä. Portti toimi alustana myös Hurtan kirjallisuuskritiikille (joka ansaitsisi oman kokoelmansa!) sekä sittemmin myös monille bibliofiilisille artikkeleille. Suuri merkitys lienee ollut Portin päätoimittaja Raimo Nikkasella, kirjakeräilijä hänkin.

Haamulinnan herra jakautuu kolmeen osaan. Niitä edeltää kuitenkin pitkä, alun perin Finnconissa pidetty puhe, jossa esitellään keräilijän unelma-antikvariaatti. Se on teksti, joka palaa mieleeni joka kerta, kun koluan divarin pölyisiä alahyllyjäni vähintään yksi polvi maassa (ei koskaan shortseja, neuvoo Hurtta).

Keräilijän näkökulma on vahvana muissakin teksteissä. Ensimmäinen osio kokoaa suomalaista kauhu- ja fantasiakirjallisuutta käsitteleviä, pitkiä artikkeleja. Joukossa on myös kirjan toinen jossain muualla kuin Portissa ilmestyneistä teksteistä, kotimaisen kauhukirjallisuuden historiaa raottava artikkeli, joka oli alan paras yleisesittely ennen kuin Nummelin kirjoitti definitiivisen teoksen aiheesta pari vuotta myöhemmin.

Toisessa osassa keskitytään kirjailijoihin, usein unohdettuihin, jotka ovat Suomessa sattuneet kirjoittamaan jotain fantastista tai peräti kauhua. Klassisin näistä on tietenkin artikkeli, jossa Hurtta paljastaa uransa suuremman bibliofiilisen löydön, Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden. Koskiseen palataan vielä kolmannessa osassa, joka kerää pakinamaiset Kaapparin lokikirjasta -tekstit. Oikeastaan ne tuntuvat tässä yhteydessä paljon heppoisemmilta kuin ovatkaan, mutta vaikea niitä on kuvitella koottavaksi missään muussakaan yhteydessä. Sitä paitsi ne osittain täydentävät aiempia, laajempia tekstejä mukavasti.

Haamulinnan herra on kulttuuriteko, kuten sanonta kuuluu. Hurtta oli alallaan, niin genrekirjailijana kuin keräilijänä Suomen huippuja. Mutta koska hän toimi lähes koko ajan marginaalissa – tai vielä syrjemmässä – hän jäi tuntemattomaksi vähemmän esoteeriselle yleisölle. Toivottavasti tämä kirjajulkaisu nostaa hänet ainakin jokusen uudenkin lukijan näköpiiriin.

Luettua: toukokuu 2024

Risto Ahti: William Blake & Vimmainen Genius. [Tampere] 2001: Sanasato. 122 s.

Melko täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten, vappuaattona 2004 istuin jossain Jyväskylän yliopiston Athenaeumin seminaarihuoneessa kuuntelemassa Risto Ahdin luentoa. Paikalla oli reilu kourallinen ihmisiä. Oman seurueeni lisäksi muistan ainakin professori Tuomo Lahdelman, lehtori Risto Niemi-Pynttärin ja amanuenssi Keijo Virtasen. Helteinen ulkoilma tuntui sisällä asti, ja tilaisuudessa oli jotain maagista. En voi väittää ymmärtäneeni paljoakaan siitä, mitä Ahti puhui, mutta hänen läsnäolonsa ja karismansa veivät mukanaan.

Sama olo toistui, kun luin Ahdin hieman aiemmin julkaiseman teoksen William Blake & Vimmainen Genius. Ahdin proosa, tässä tapauksessa "asiaproosa", ei hirveämmin eroa hänen lyriikastaan. Aforistiset päälauseet poukkoilevat hurjaa vauhtia, ja lukijan on hidastettava omaa nopeuttaan tunnustelevaksi nautiskelijaksi. Ahdin melkein sattumanvaraiselta tuntuva rivityskin tuo tekstiin ihan oman rytminsä

Yhtä paljon kuin Blakesta, Ahti puhuu itsestään. Muu olisikin todennäköisesti teeskentelyä. Hän ei lähesty Blakea niinkään näkijän tai profeetallisena julistajana, kuten usein on tapana, vaan totuudenpuhujana. Monesti Ahti kieltäytyy symbolisista tulkinnoista tai ryhtymistä ratkaisemaan arvoituksia. Hänelle Blake puhuu suorasanaisia totuuksia. (Toisaalta Ahdin kohdalla "suorasanaisuus" on todennäköisesti monelle muulle kryptistä ja pökerryttävää.)

Ahti katsoo Blakea ja tämän tekstejä toisaalta ihmiskeskeisen humanismin, toisaalta vankan uskonnollisuuden kautta. Jälkimmäiseen vinkkeliin hän tuo oman lisänsä viittaamalla Intian pyhiin kirjoituksiin, edelliseen toistelemalla Alpo Jaakolan nimeä.

Esseistinen aforistiikan lisäksi nide sisältää muutamia Ahdin suomennoksia Blaken Viattomuuden ja Kokemuksen lauluista sekä jälkeen jääneistä käsikirjoituksista. En ole aina aivan varma Ahdin käännösten ratkaisuista, Blaken tai muulloinkaan, mutta arvokkaita ne ovat. Blakea ei ole vieläkään käännetty kovin paljolti.

Eeva Kilpi: Terveisin. Runoja. Porvoo–Helsinki 1976: WSOY. 116 s.

Ennen kuin Eeva Kilvestä tuli valtakunnan virallinen Karjalan perään itkijä ja kuolinilmoitusten sitaattikuninkaallinen, kirjoitti hän muutakin. Hänen toinen runokokoelmansa Terveisin (WSOY 1972) sisältää leppeästi jutusteleva keskeislyriikkaa.

Runoissa on aforistisen tiivistävä ote. Aiheita ovat esimerkiksi luonto, seksuaalisuus ja jumalsuhde. Ollaan siis monella tavalla perusasioiden äärellä. Kilven nostaa kuitenkin – sen kummemmin arvottamatta – muiden kaltaisten keskeltä esiin hänen yhdistelmänsä oivallusta ja ymmärrettävyyttä. Hänen tekstinsä ovat riittävän helppoja heidänkin ymmärtää, jotka eivät nauti monimutkaisista kuvista ja arvoituksellisista sanapeleistä. Arkinen aihemaailma tekee hänet samaistuttavaksi muutenkin. Vain harvoin Terveisin-kokoelman tekstit silti sortuvat myöskään latteuksiin ja löysäilyyn. Niissä löytyy usein kekseliäisyyttä ja omaperäisiä näkökulmia. Ja näin nimenomaan aiheiden ja sanaston, ei esimerkiksi rakenteiden, tasolla. Pääosin lyhyet ja tiiviit tuokiokuvat ovat helppoja mutteivät yhdentekeviä naposteltavia.

Anja Kauppala: Albina. Aleksis Kiven suuri rakkaus. Helsinki 2003: Ajatus kirjat. 175 s.

Vuosikymmenet Albina Palmqvist muistettiin lähinnä "Aleksis Kiven muusana". Siinä se. Myös psykiatri Anja Kauppalan kirjan Albina alaotsikko on kylläkin "Aleksis Kiven suuri rakkaus", mutta itse teos on nimenomaan Albinan itsensä maineenpalautus.

Kivi-myyttiin kuuluu nuoruudenrakkaus, Helsingin rikkaimman miehen kaunis tytär ja tältä lopulta saadut rukkaset, kun nuori Alexis Stenvall oli kehdannut kosia. Onpa joku nähnyt tässä epäonnisessa rakkaudessa ensimmäiset syyt Kiven myöhempiin mielenterveysongelmiinkin. Hänet on saatettu myös kuvata ikään kuin torjuvana vastapainona myöhemmälle Charlotta Lönnqvististin laupeudelle.

Kauppala kuitenkin muotoilee myyttiä uusiksi. Hänen mukaansa on totta, että nuori Stenvall todellakin ihastui ja rakastui itseään viisi vuotta vanhempaan Albinaan. Hän oli 12-vuotias heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa. Kosintakin pitänee paikkansa, ja sille Kauppala antaa suuren merkityksen. Hän ajoittaa kosinnan hetkeen, jona Kiven lyriikan sävyssä tapahtuu suuri muutos, ja uskoo Kiven ja Albinan suhteen lopullisen kariutumisen olevan tausta näytelmään Leo ja Liina. Aiemmat tutkijat ja elämäkerturit ovat pitäneet Liinaa Lönnqvistin kuvajaisena. Oli miten oli, Kauppala esittää vahvoja perusteluja näkemystensä tueksi. Niitä ei Kivi-myytin vaateet pakota piiloon.

Albina Palmqvist oli suomalais-tanskalaisen porvarisperheen tytär, mutta ei todellakaan erityisen varakkaan. Päinvastoin perhe sai kärvistelystä osansa, ja Albinan suhde isään ei ollut mitenkään helppo. Hän tuntuu olleen vahvasti tunteva ihminen, jolla oli runsaasti mielenkiintoa maailmaan. Hän oli myös hyvin lukenut ja tarjosikin nuorelle Stenvallille tilaisuuden tutustua klassikoihin.

Kauppala kaivaa ansiokkaasti Albinan vuosikymmenten aikana kivettyneiden tarinoiden takaa. Vaikka teokseen sisältyy lähdeluettelo, on viiteapparaatti jotenkin kumman väljä. Koko kirjassa on vain 42 lähdeviitettä, vaikka taatusti tilaisuuksia olisi paljon enemmälle.

Jüri Parijõki: Kundasta Suursaareen. Helsinki 2017: Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura. 25 s. Suom. Petteri Aarnos.

Obskyyrin kustantajan pieni julkaisu. Lähes sata vuotta vanhaa matkakirjallisuutta. Kuulostaa ihan minun jutultani!

Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura julkaisi 2017 sekä Suomen että Viron itsenäistymisen satavuotisjuhlan kunniaksen keveän mutta hyvin mielenkiintoisen vihkosen. Jüri Parijõki oli virolainen lastenkirjailija ja opettaja, joka surmattiin 49-vuotiaana neuvostomiehityksen aikaan. Hänen tuotantoonsa kuului myös matkakirjallisuutta, kokonainen Suomea käsittelevä teoskin vuonna 1929.

Tämän julkaisun sisältö on kuitenkin nostettu toisesta teoksesta. Se on luku kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestyneestä kirjasta. Kundasta Suursaareen -nimi kertoo oleellisen. Parijõki matkustaa kalastusaluksen mukana kotimaisemistaan Virumaan Kundasta Suomen puolelle Suursaareen. Lyhyen matkan ja maissaolon aikana hän tekee havaintoja luonnosta, elinkeinoista ja ihmisistä, kuten genreen kuuluu. Silmäys ei ole syvä tai pitkä, enemmänkin pikainen vilkaisu.

Olen matkakirjallisuuden puolesta hyvin valikoiva. En matkustele itse, enkä koe minkäänlaista intoa nähdä maailmaa. Sen vuoksi moderni matkailu ei kiinnosta kirjallisenakaan. Mutta kun mennään ajassa tarpeeksi kauas, alan kiinnostua – nimenomaan aikamatkustus on se kutkuttava osuus. Parijõkin artikkeli osuu juuri sellaiseen aikaan, kun maailma on alkanut muuttua entistä nopeammin. Pitkät saappaatkin ovat kalastajien jaloissa vaihtuneet kumisiin ja Suursaareen ollaan tekemässä tietä kahden kylän väliin. Vanha maailma on silti yhä näkösällä.

Tapani Kinnunen: Pyhä kankkunen. Runoja. Turku 2004: Savukeidas. 63 s.

Charles Bukowskin viehätys on mysteeri, joka piiloutuu juopottelen, naimisen ja arjen kurjuuden rivinväleihin. Hän vain sattuu kaivamaan esiin länsimaisen kaupunkilaisen yllättävän monotonian. Tapani Kinnunen tekee ikään kuin saman mutta hyvinvointiturkulaisittain.

Kinnusen viidennen runokokoelman Pyhä kankkunen aiheet ja maisemat olisivat kyllä kelvanneet Bukowskillekin, mutta hankala häntä olisi kuvitella juniorifutiksen katsomoon, kirjailijakokoukseen, Ruotsin-risteilylle tai leikkikentän laitaan. Kinnusen suomibeat on keskiluokkaista boheemiutta, vinosti hymyilevää sivustaseurailua kun kanssakeskiluokka suorittaa niin tosissaan ja runoilijatoverit vielä kovemmin. On helvetin hankalaa olla boheemi Suomessa, kun kaljaan kyllä riittää raha ja lapsen saa päivähoitoon.

Paljon pudotellaan nimiä. Meneeköhän yksikään runo ilman, että jonkun tutun nimi vilahtaa. Se istuttaa runoja maaperään mutta samalla antaa hieman sisäpiiriläisen kaiun. Vaikka niinhän se pienen maan runopiireissä tuppaa joka tapauksessa olemaan. Kinnusen tekstit on tehty puhuttaviksi ("lausuttaviksi" ei kuulosta oikealta tässä), ja kuulijan voi olettaa tunnistavan ainakin ison osan proprisateesta. Puhemaisuus tarkoittaa tässä tapauksessa myös pitkälle menevää "epärunoutta" – tekstit lähestyvät melkein aforistista kaskua.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999). Helsinki 2019: Tammi. 14 h 39 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 2000, äänikirja 2005.

Azkabanin vanki on selvä taitekohta Harry Potter -sarjassa. Aiempien osien lapsekkuus sekä seikkailuhenkinen ja viaton ihmettely alkavat antaa tilaa synkemmille teemoille, tapahtumille ja näyille. Paikoin Azkabanin vanki lähentelee suorastaan goottilaista kertomusta: ankeuttajien kauhistuttavat hahmot, Rääkyvä röttelö arkkityyppisenä kummitustalona, puolihulluna ja murhanhimoisena riutuva Sirius Musta. Tapahtumissa tai ainakin niiden taustoissa toistuvat kuolema ja sen epätoivoinen pakoilu, murha, synkät sukusalaisuudet, sijaiskärsijyys. Päähenkilökolmikon välitkin alkavat ensimmäisen kerran rakoilla ihan tosissaan; mikään ei enää ole niin varmaa, kun lapsuus on takana ja teini-ikä on käsillä.

Azkabanin vangin juoni on mutkikas vyyhti valtaisaa määrää yksityiskohtia ja sivukertomuksia. Rowling solmii ne yhteen taidokkaasti ja ennalta arvaamattomasti. Oikeastaan Azkabanin vanki aukeaakin vasta myöhemmillä lukukerroilla, kun loppukäänteet jo tuntee. Silloin voi keskittyä seuraamaan, kuinka hän luo kudettaan pikkutarkasti.

Valitettavasti kuviossa on yksi valtaisan iso ja ruma umpisolmu: ajankääntäjä. Vanha ohjehan on, ettei ellei tarina nimenomaisesti kerro aikamatkustuksesta, sitä ei pidä käyttää lainkaan. Onneksi ajankääntäjä unohtuu myöhemmissä kirjoissa, sillä sen avulla vesittäisi monta käännettä. Harmi ettei Rowling vielä tajunnut sitä Azkabanin vangissa. Sen tarina ei nimittäin vaatisi aikamatkustusta lainkaan.

Vesa Vierikon luenta romaanista on myös uusi vaihe Pottereissa. Tässä osassa hän löytää varmuuden tulkintaansa ja hyödyntää rohkeasti erilaisia ääniä ja rekistereitä. Poissa on aiempien äänikirjojen haparointi ja tilalla aivan uudenlainen into.

Jaakko Puokka: Paloon Stenvallit. Helsinki 1979: Otava. 230 s.

Taidehistorian professori Jaakko Puokan Paloon Stenvallit lienee ollut kutkuttava kirja ilmestyessään. Sitä se on paikoin edelleen, vaikka Puokan pääteesit onkin nyttemmin osoitettu vääriksi. Puokka on kotoisin samoilta seuduin Nurmijärven Palojoelta – eli sikäläisittäin Paloolta – kuin Aleksis Stenvall eli kirjailija A. Kivi. Hän ryhtyy selvittämään paloolaista elämäntapaa ja sitä kautta raastamaan Kivi-myyttiä jalustalta.

1900-luvun alussa kirjallisuusmiehet, kuten V. Tarkiainen ja J. V. Lehtonen, loivat legendan köyhistä oloista ponnistaneesta, sairaalloisesta nerosta, jolla oli suora yhteys suomalaiseen kansansieluun. Puokka sen sijaan väittää toisin. Hänen väitteensä on, että Aleksiksen isä ei suinkaan ollut aikanaan seudulla mellastaneen rikollisjoukon sukua vaan todellisuudessa Raalan kartanon isännän, Carl Henrik Adlercreutzin avioton poika. Vaikka sukulaisuussuhdetta ei voinut suoraan koskaan myöntääkään, pitivät Adlercreutzit Stenvallista ja hänen lapsistaan hyvää huolta. Puokka esittää, että Stenvallien talo oli biologisen isän lahja, ja jokainen perheen neljästä pojasta yritettiin naittaa Adlercreutzien valitsemille naisille. Vain Aleksiksen kohdalla suunnitelma ei toteutunut, sillä tämä oli Puokan mukaan lapsellisen kykenemätön todelliseen naissuhteeseen. Sen sijaan hän tyytyi leskirouva Charlotta Lönnqvististin hoivaan, jonka senkin takana olivat Raalan aateliset. Puokka löytää jälkiä Adlercreutzien lonkeroista jokaisella Stenvallin poikien askeleella.

Siinä sivussa hän myös kaataa ajatuksen Kivestä köyhänä ja sairaalloisen kärsivänä. Kiven kirjeissä toistuva terveydentilan valittelu on Puokan mukaan pelkkää sympatiapisteiden – ja rahan – kerjuuta. Todellista olisi vain infantiili itsekeskeisyys ja myöhemmin puhkeava mielisairaus.

Puokan todistelu on hämmentävän vakuuttavaa, ja moneen hänen huomioonsa tekisi mieli uskoa. Valitettavasti, ainakin Puokan kannalta, muutama vuosi sitten moderni dna-teknologia katkaisi sitkeiden huhujen siivet. Stenvallien ja Adlercreutzien välillä ei ole sukulaisuussidettä. Toki kuviteltukin sellainen on saattanut saada heidät aikanaan elämään monin tavoin toistensa yhteydessä.

Veijo Meri: Tilanteita. Novelleja. Helsinki 1962: Otava. 180 s.

Veijo Merestä ei ole koskaan muodostunut minulle mitenkään tärkeää kirjailijaa. Hänen novellikokoelmansa Tilanteita olen kirjanpidon mukaan lukenut joskus, mutta minkäänlaisia muistikuvia siitä ei ole jäänyt. Nyt toisella kerralla se kuitenkin alkoi avautua ja jopa liikuttikin.

Meren näkökulmatekniikka on voimissaan lähes joka novellissa. Kerronta pohjaa keskushenkilön katseeseen ja ajatuksiin. Ilmiselvintä tämä on kahdessa novellissa, jotka kertovat sukulaistensa kasvatettavaksi jätetystä pikkupojasta. Hän ei aina ymmärrä aikuisten tapaa puhua, ja niin kielikuvat konkretisoituivat peloiksi. Lukijalle ne toisaalta rinnastuvat myös pojalle tapahtuviin asioihin, joista niistäkään hän tuskin paljon käsittää.

Meren tyylilaji liikkuu sujuvasti humoristisen ja raadollisen välillä. Kampa on melkein nonsensena etenevä ajatuksenvirtamainen tuokio junan patterin taakse (ehkä) pudonneesta kammasta. Kujalan jouluaatto puolestaan koruton ja toteavuudessaan pakahduttavakin kuvaus yksinäisen miehen joulusta. Käytän ihan liikaa adjektiivia kaurismäkeläinen, mutta kertomus Kujalasta avautui mielessäni suoraan Kaurismäen kuvamaailmaan.

Harmi että kokoelman aloitusnovelliksi on valikoitunut korni Rikas mies. Sekin lähenee leikittelevyydessään ja kielellisissä paradokseissaan nonsensea ja voisi olla vähemmän alleviivaavana jonkinlainen allegorinen faabeli, mutta nyt se on vain valitettava horjahdus lähtöviivalla.

Katsotut: toukokuu 2024

Joel Schumacher: Rankka päivä. Cint Eastwood: Täydellinen maailma

Olen joskus sanonut, että Joel Schumacher on niitä moderneja ohjaajia, joita tulevaisuuden cinefiilit tulevaisuudessa analysoivat puhki, jos joku ylipäätään elokuvia enää katselee. Syy on sellaisissa teoksissa kuin Rankka päivä (Falling Down, 1993) – sujuvissa ja helposti nieltävissä Hollywood-tuotannoissa, joihin ei kuitenkaan kuka tahansa ryhtyisi. Rankka päivä kertoo urbaanista ahdistuksesta; se on melkein eksistentiaalinen kärjistys modernin länsimaisen miehen ylivirittyneestä mielestä keskellä kaupungin turhauttavaa kiirettä, väkimäärää, sosiaalista tyhjiötä, turhuutta. Michael Douglasin esittämä työtön virkamies saa tarpeekseen ruuhkan keskellä ja lähtee. Häntä nykyaika turhauttaa. Hän kaipaa menneisiin hyviin aikoihin, kun hinnat olivat matalat ja arvot kohdillaan. (Jos jollakulla olisi ylimääräistä rahaa, hän saisi aikaiseksi muikean version nyky-Suomessa.) Vastapoolina on todellinen reliikki, amerikkalaisen elokuvan arkkityyppi: eläköityvä poliisi. Virkamies matkaa läpi kaupungin ex-perheensä luo, lähestymiskiellosta huolimatta, ja odysseillaan kohtaa kaiken mikä nykymaailmassa "on vikana". Lopputulos on yhtä aikaa viihdyttävä, häiritsevä, ajatuksia herättävä ja surullinen.

Samoilta ajoilta on Clint Eastwoodin Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993), hänen ohjaajakultakautensa toinen merkkiteos. Ohjaaja itse esittää vanhan koulukunnan šeriffiä, joka jahtaa vankilasta karannutta ja isättömän jehovalapsen napannutta murhamies Kevin Costneria 60-luvun Texasissa. Takaa-ajosta muodostuu paitsi miesten arvomittari myös vangin ja pojan erikoinen miehisyyden kasvutarina. Eastwoodin tapa ohjata on siinä mielessä Schumacherin kaltainen, että myös hän on sulavan amerikkalaistyylin edustaja, joka hyödyntää perinteitä ja klišeitä sopivissa määrin. Hänen tarinansa eivät varsinaisesti haasta katsojaa, ovatpa vain todella varmasti ohjattuja ja rehellisiä. Katsoja huomaa ajattelevansa näkemäänsä kuin vaivihkaa vaikka onkin kuvitellut vain viihtyvänsä vetävän tarinan parissa. Eastwood osaa soitella tunneskaaloja vaivihkaa, ilman kikkailua mutta taidokkaasti. Siinä hän rinnastuu ihailemiinsa jazz-muusikoihin – enemmän Louis Jordania kuin Coltranea.

Henry King: Bernadetten laulu. Zaida Bergroth: Marian paratiisi

Henry Kingin Bernadetten laulu (The Song of Bernadette, 1943) kertoo köyhästä perheestä, jonka tytär alkaa nähdä jumalaisia näkyjä 1800-luvun Ranskassa. Visio tulkitaan yleisesti neitsyt Mariaksi, mutta kaikki ilmestynyt pyhä äiti ei miellytä. Se nimittäin haittaa kaupunginisien suunnitelmia ja seisoo kehityksen tiellä. Vaan rahvas alkaa seurata Bernadettea. Ja siitä seuraavat ihmeet. Alkaa valtapeli valtion, katolisen kirkon ja hurskaiden uskovien välillä. Bernadetten laulu on jännittävä yhdistelmä klassista Hollywoodia ja eurooppalaista vaikutusta. Viimeisen päälle meikatut, kauniit naiset ja amerikkalaisin englantia vääntävät miehet (Vincent Price!) ranskalaismiljöössä on yhdistelmä, joka vetää aivot sumppuun. Onneksi pääosan Jennifer Jones on valloittava. Häntä eivät tarkkaan nypityt kulmat tai punatut huulet estä samaistumasta yksinkertaisen maalaisnuoren uskonnolliseen hurmioon. Dramaattiset kuvasommitelmat, tiukat valon ja varjon leikit valkokalkituilla seinillä ja ajoittaiset vaikuttavat kamera-ajot vievät ajatukset Eurooppaan. Lopputulos on ambivalentti tutkielma halusta uskoa, pelosta uskoa ja toiveesta että maailma olisi myötämielinen.

Myös Maria Åkerblom näki uskonnollisia näkyjä. Ajat ja paikka toki olivat toiset. Zaida Bergrothin elokuva Marian paratiisi (2019) keskittyy vaiheeseen, jossa 1920-luvun kulttijohtaja siirtyi Pohjanmaalta Helsinkiin, pakoon virkavaltaa. Elokuva näyttää Åkerblomin hyvin paljon kansainvälisen (angloamerikkalaisen) hengellisen gurun näköisenä: kaunis, maallisista iloista nautiskeleva muka-henkinen unisaarnaaja. Elokuvan näkökulma on Åkerblomin nuoren seuraajan, joka saa uuden vinkkelin elämään kultin ulkopuolisten kautta. – Elokuvassa kaikki näyttää hyvältä; epookki, miljöö, lavastus ja puvustus. Vaan sitten kuitenkin sorrutaan kotimaisen elokuvan perussynteihin. Henkilöt jäävät etäisiksi, aformismimaisen dialogin ja tiukasti rajattujen kuvakulmien vangiksi. Mikään ei lopulta tarkoita mitään eikä kellään ole hirveästi väliä. Elokuva ei saa hengittää. Åkerblom itse ja hänen kumppaninsa Eino Wartiovaara jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, mikä on harmi, sillä heissä olisi ainesta paljon enempään.

Jacques Tati: Playtime. Trafic – liikenne

Jacques Tatin kaksi viimeistä monsieur Hulot -elokuvaa ovat erikoinen pari. Vuoden 1967 Playtime jatkaa edeltäjiensä "kollektiivielokuvan" tyyliä. Kohteen on tällä kertaa kaupunkilaiselämä. M. Hulot harhailee lentokentällä, toimistorakennuksessa ja vastavalmistuneessa yökerhossa. Pienieleistä huumoria revitään modernin kaupunkilaisuuden muka itsestään selvistä elementeistä, ihmisvilinästä, modernistisesta työstä ja inhimillisestä kaipuusta vapauteen (villisti juhliva ravintolaelämä elokuvan loppupuolella). Hulot ei ole varsinaisesti mikään päähenkilö vaan pikemminkin ainoa pysyvä kuva muuten vaihtumassa maisemassa. Hänen kauttaa katsoja saa kosketuksen muuten aivan absurdisti avautuvaan maailmaan. Playtime saattaa olla Tatin hienoin saavutus. Minulle se tuo mieleen Richard Scarryn lastenkirjat, joissa joka aukeamalla tapahtuu kauhea määrä asioita yhtä aikaa ja lukijan tehtävä on tarkastella kaikkea vuorotellen.

Trafic – liikenne (1971), Tatin viimeinen teatterituotanto, on edeltäjiään enemmän juonielokuva. Nimensä mukaisesti se keskittyy nykyaikaisen liikenteen, nimenomaisesti maantieliikenteen, kuvaukseen. Punainen lanka on uudenlaisen retkeilyauton suunnittelijan (Hulot) yritys päästä Amsterdamin automessuille. Matkalla hän saa kohdata melkein kaikki mahdolliset liikenteen vastoinkäymiset eikä lopulta päädy minnekään. Traficin hahmot ovat aivan yhtä etäisiä kuin ennenkin Tatilla, mutta tapahtumat pyörivät entistä tiukemmin heidän ympärillään. Silti kollektiivisuuden ja tyylitellyt modernin kuvat toistuvat nytkin. Hienovaraisen ja melkein osoittelemattoman huumorin lisäksi tarjoillaan pari ehtaa slapstick-hetkeä: mieleen jäävät varsinkin etupyörillään ajava Sitikka ja renkaan alle litistynyttä koiraa simuloiva kynnysmatto (tms.).

Yhdessä Playtime ja Trafic ovat Tatin päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta. Kuka toisi sen nettiaikaan?

Urbaanilegendoja ja nettikauhua (Suomikauhun sirpaleita #7)

Mikko Toiviainen

Pimeä peili

ja muita urbaaneja kauhutarinoita

Helsinki 2020: Otava. 157 [+ 1] s. ISBN978-951-1-39178-4.

Mikko Toiviaisen Pimeä peili voisi olla erittäin mielenkiintoinen kirja. Sanon heti suoraan, ettei se kuitenkaan onnistu mielestäni sellainen olemaan.

Toiviainen tunnetaan muun muassa Kalenterikarju-nimellä pyörittämästään YouTube-kanavasta. Hänen ansiolistaansa kuuluu myös esimerkiksi #pojatkinlukee-kampanja, jolla pyrittiin lisäämään poikien lukuintoa. Sen jälkimaininkeihin varmasti liittyy myös Pimeän peilin julkaiseminen. Se on kauhukirjallisuutta niille, jotka eivät muutoin ehkä lukisi. Hieman niin kuin Pirkko-Liisa Perttulan kauhujuttukokoelmat (1995–2011) mutta vitsikirjamaisesti. Se sisältää lyhyitä, pisimmillään vain vähän yli kymmensivuisia tarinoita, jotka on kerrottu helpolla, paljon sivulauseettomia virkkeitä hyödyntävällä tavalla. Kauhu toimii sisäänheittäjänä, lukemisen helppous sulkee oven takana.

Toisaalta Pimeä peili pyrkii jatkamaan kansantarinoiden ja urbaanilegendojen polulla. Se hyödyntää lähdemateriaalinaan erilaisia Internetin kauhuilmiöitä – creepypastoja, sähköpostin kiertokirjeitä ja ylipäänsä elektronisessa ympäristössä kehittynyt folklorea. Kaikki kokoelman 25 tarinaa liittyvät tavalla tai toisella nettiin, peleihin, kännyköihin tai muihin älylaitteisiin. Modernia lavastusta käytetään melko hyvin, vaikka monen kertomuksen rinnassa sykkii hyvin perinteinen kummitusjutun tai leirinuotiosäikyttelyn sydän. Joskus Netflix tai Pokémon riivaavat lapset, joskus kauheudet ilmestyvät Facetimeen tai läppärin kameraan. Pelimaailma saattaa limittyä tosielämään, oli kyseessä sitten tuore vr-kokemus tai vanha Atari-palikka. Toiviainen viittaa yhdentoista tekstin yhteydessä lähteeseen, yleensä creepypastaan, jota hän käyttää materiaalinaan. Muihin ei lähdemerkintöjä ole, mutta esimerkiksi FW: Bloody Mary -tarinan alussa käytetty sähköposti on todellinen Internetissä levinnyt ketjukirje. Knowyourmeme.com-sivuston mukaan se on kiertänyt alkuvuodesta 2008 asti.

Erikoista on, että vuonna 2020 luultavasti nuoria lukijoita houkuttelemaan kirjoitettu kirja sisältää paljon vanhentunutta teknologiaa. Jo mainitun Atari-pelin (kuvauksesta päätellen kyse ei ole edes 1990-luvun Jaguarille tehdystä pelistä) lisäksi monen tarinan kännykkä on kaikkea muuta kuin älypuhelin ja yksi teksti on otsikoitukin Mozilla 1.0:n mukaan. Kädenojennuksia isille? Itse ainakin sain selittää monta asiaa 11-vuotiaalle, jolle luin kirjaa ääneen.

Suurin ongelma kaikesta mahdollisesti kiehtovasta huolimatta on, että yksikään tarina ei ole kovin hyvin kirjoitettu. Kaikki on pinnallista, yksityiskohdat tuntuvat päälle liimatuilta, eikä oikein ainutkaan juttu jaksa kehittyä, kun aina on niin kiire päästä lopun katkaisevaan "yllätykseen". Selityksiä on tietysti helppo etsiä kirjan yleisistä motiiveista: Netflix-tuotannonkin on koukutettava katsojansa kahden ensimmäisen minuutin aikana tai muuten teini vaihtaa sarjaa. Ja kyllähän mielenkiintoisenkin sarjan saa katsottua yhdessä illassa, kun vain kelaa kaiken "tylsän" ohi niihin kohtauksiin, joissa "tapahtuu jotain". Kun loppukäänne on koettu, ei sen jälkeen enää ole tarpeen jatkaa. Sävärit saatu, seuraavan vuoro.

Parhaiten kertomuksena onnistunee varsinainen päätöstarina Etsitään tietoa vanhasta Atari-pelistä. Se malttaa rakentaa itseään vähän muita rauhallisemmin ja onkin kokoelman pisin teksti. Keskustelufoorumille tehdyistä postauksista muodostuva kerronta on melko toimiva ratkaisu, vaikkei se yllä edes vanhan kunnon epistolaariromaanin uskottavuuteen. Samankaltaisia, hieman erikoisempia ratkaisuja Pimeässä peilissä käytetään muutenkin: Mozilla 1.0 on kirjoitettu käyttöohjeen muotoon ja Wilma-merkinnät, no, Wilma-merkintöjen. 

Ehdottomasti kylmäävin teksti koko kirjassa on tekoälyn kirjoittamaksi väitetty, hyvin lyhyt teksti. Kielimallia on pyydetty  kirjoittamaan tarina "I killed him" -fraasin ympärille. Tuloksena on tyly viesti ihmisen mitättömyydestä, kuin uhkaus. 

Katsottua: huhtikuu 2024

Steve Miner: Naapurissa kummittelee. Daniel Attias: Hopealuoti

Perheensä menettänyt kauhukirjailija muuttaa itsemurhan tehneen tätinsä taloon alkaakseen kirjoittaa kokemuksistaan Vietnamissa. Aihetta raastavaan psykodraamaan? Varmasti, mutta Friday the 13th -sarjan lämmöillä ohjaaja Steve Miner ja tuottaja Sean S. Cunningham vetävät idean kauhukomediaksi. Hyvin nopeasti Naapurissa kummittelee (House, 1985) täyttyy farssimaisesta toheloinnista ja epäloogisista sivuhahmoista, mutta yllättävän hyvin elokuva säilyttää myös kauhuidentiteettinsä. Aikana, jolloin kumipukuhirviöt, stop motion ja mekaaninen käsityö olivat alan valtavirtaa, ero komedian ja vakavan välillä ei ollut suuren suuri. Luonteeltaan House on lopulta hyvin perinteinen kummitustalokomedia. Sellaisena se toimii, jos katsoja suostuu hyväksymään pelin säännöt. Harvinaiseen saavutukseen House yltää siinä, että se on oikeasti melko pätevä "koko perheen" kauhuelokuva.

Saman vuonna ilmestyi toinenkin nuortenelokuvaa (mitä se sitten onkaan) kauhun suunnasta lähestyvä yritys. Stephen Kingin Ihmissuden vuosi -pienoisromaanin filmatisointi, Daniel Attiasin Hopealuoti (Silver Bullet, 1985) on kirjailijan itsensä käsikirjoittama. Hän vaihtaa romaanin vuodenkierron aikavälin yhteen kesään ja tekee katkelmallisesta tarinasta hyvin perinteisen kauhuleffan. Päähenkilöitä ovat nyt ehdottomasti pyörätuoliin sidottu poika ja hänen siskonsa sekä heidän alkoholisoitunut setänsä. Sarjakuvamainen kerronta ja huumori (myös tumman verinen) tekevät Hopealuodista kepeän ja vaivattoman elokuvan, joka ei pelottele esiteiniäkään – ja sitten kuitenkin on pari splatterkohtausta nostamassa ikärajaa. Kingin käsikirjoitus on julkaistu kirjanakin, ja pinnallisen vertailun perusteella Attias on ottanut siihen onnistuneesti omia vapauksiaan. Hänen ohjauksensa on varmaa ja taitavaa – paljon vähemmän kömpelöä kuin kässäri. Harmi että tehosteet ja etenkin ihmissuden hahmo ovat luvattoman heikkoja. Onneksi pääosakolmikko Corey Haim, Megan Follows ja Gary Busey ovat aika kova ketju.

Mary Harron: Amerikan pysko. Morgan J. Freeman: Amerikan psyko 2

Ennen kuin Amerikan psykosta tuli Internetin sigmameemien materiaalia, se oli kohtuullisen hyvä parodinen kauhuelokuva, joka perustui hienoon romaaniin. Bret Easton Ellisin 80-luvun juppikulttuuria rankasti ja lukijaa koetellen satirisoiva kirja oli hurja kokemus lukiolaiselle minulle, todennäköisesti ihan vääristä syistä. Lähestyin teosta kauhuperinteen näkökulmasta ja sain kiksini väkivallasta mutta osasin arvostaa silloin myös pitkiä brändimonologeja, pseudosyvällistä pintaliitofilosofiaa ja etenkin Genesiksen tuotannon analyysiä (itselleni Peter Gabrielin aika on se tärkein).

Mary Harronin elokuvaversio (American Psycho, 2000) ei vaadi katsojalta lainkaan niin paljon kuin romaani lukijaltaan, mutta sen sujuvankepeän slasher-rinnan alla sykkii yhtä kaikki huumorin mustuttama sydän. Sarjamurhaajana sivutöitä tekevän nuoren nousukkaan itsekeskeisessä harjassa vellova tarina on oikeastaan hemmetin hauska. Harmi että netin suuri yleisö on lukenut elokuvan väärin ja tehnyt päähenkilö Patrick Batemanista tosiaan protosigman andrewtaten. Lopultahan hän on aivan hirvittävän ontto, kosketuksissa itseensä vaik tappaessaan, eikä sen selviämiseen pitäisi mennä kauaa keneltäkään. Ehkäpä Harron vain on turhan hienovarainen kuvatessaan Batemanin harhaisuutta tai jotain... Christian Bale on roolissaan yksityiskohtien mestari. Tarina puolestaan on masentavan ajankohtainen.

Oli kyse sitten Frankensteinista tai Batmanista, helpoin tapa uudentumiselle on tuoda kehään päähenkilön naisvastine. Niin Patrick Batemanillakin. Amerikan Psycho 2: All American Girl (2002; ohj. Morgan J. Freeman) alkaa oletuksesta, että Bateman oli tosiaan murhaaja – joka jäi kiinni pikkutytön vuoksi. Tytöstä on kasvanut kriminologian opiskelija ja sarjamurhaaja. Ja American Psychosta tusinateinileffa. Alkuperäiseen ei viittaa kuin nimi, sisäinen monologi ja lievästi satiirinen ote. Käsikirjoitus pyrkii olemaan näppärä ja kekseliäs väline pääosan Mila Kunisille, mutta päätyy olemaan pelkästään kömpelö ja lapsellinen.

Luettua: huhtikuu 2024

Kerttu Peldán: Kaksi rasiaa. Apteekkiromaani 1700-luvulta. Helsinki 1983: Kerttu Peldán. 184 s.

Kun Hamina paloi 1742 pikkuvihan aikaan, apteekista jäi tarinan mukaan jäljelle vain kaksi pillerirasiaa. Haminan ensimmäisen apteekin, kaikkiaan nykyisen Suomen alueen toisen, oikeudet sai ruotsalainen Henning Rothfeldt. Hän matkasi vasta perustettuun linnoituskaupunkiin 1733 perheineen ja toimi siellä apteekkarina varhaiseen kuolemaansa saakka 1740. Pian hänen jälkeensä Hamina jo sitten tuhoutuikin täysin.
Kerttu Peldán tiettävästi kirjoitti kolme teosta.

Apteekkarina päivätyönsä tehnyt Peldán kirjoitti 1967 laajan ja käsittääkseni ansiokkaan Suomen farmasian historian. 1972 ilmestyi Suomen apteekkariyhdistyksen historiikki ja 1983 romaani Kaksi rasiaa, joka kertoo mainitun Haminan I apteekin tarinan. Ja nimenomaan tarinan, sillä tosiasioita siinä on vain siteeksi. Historiankirjoitus ei osaa kertoa apteekin vaiheista juurikaan – en ole löytänyt mistään esimerkiksi apteekin tarkkaa sijaintia, vaikka Raatihuoneentorilla se ilmeisimmin on ollut. Historiallisista henkilöistä Peldán hyödyntää Rothfeldtin pariskuntaa, muutamaa Haminan silloista porvaria sekä kahta myöhempää apteekkaria. Kaikki muu kuitenkin on silkkaa fiktiota.

Tarinaltaan Kaksi rasiaa sijoittuu jonnekin Hietamiehen–Hirvisaaren ja Utrion historiallisten romanssien jatkumoon, joskin käänteet ovat yleensä arkisia ja pieniä (mikä on vain viehättävää!) suuren draaman sijasta. Peldánin huomio onkin farmasiassa, jonka historiallisia käytänteitä hän kuvaa mainiosti. Tarinankerronta siitä hieman kärsii, mutta kirjan alaotsikkona onkin "apteekkiromaani" eli lukijaa on varoitettu.

Omakustanteena ilmestynyt romaani olisi hyötynyt kustannustoimittajasta, mutta yleisesti ottaen Peldánin proosa on sujuvaa. Joitain anakronismeja varmasti on, mutta eipä tuosta jaksa kuin vähän turhaantua. Sen sijaan kirjoittajan vähäinen tapahtuma-alueen tuntemus pelastaa kirjan liialta osoittelulta ja nimitulvalta, mikä on monen kotiseuturomaanin perisynti.

Pietari Päivärinta: Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1893.

Pietari Päivärintaa on suotta varjostanut ns. kansankirjailijan varjo. Totta on, että hän oli kirjoittajan ja kirjailijana oppimaton, myöhään aloittanut amatööri. Aikanaan moinen oli riittämiin sysäämään taitavankin pännämiehen toisarvoisten kastiin, vaikka luulisi pappismiehellä sanan hallinta olevan hallussaan.

Vuonna 1893 ilmestyi Päivärinnan tarinasikermä Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. Nimi selittää itsensä. Teos käsittelee Suomen suuria kato- ja nälkävuosia. Päivärinnan ote on toisaalta dokumentoiva, toisaalta selvästi kaunokirjallinen. Hän piirtää kavalkadin nälästä kärsivien kuvia, moni varmasti ihan totuudenmukaisia mutta aivan yhtä varmasti taiteilijan linssin läpi katsottuja. Kertomusten minä näyttäytyy hyveellisenä kansan auttajan, joka päivittelee kansan kohtaloksi osunutta kurjuutta. Valikoima on kieltämättä vaikuttava. Päivärinta saa kaikesta laskelmoinnista huolimatta herätettyä myötätuntoa ja sääliä hahmojaan kohtaan, olivat he sitten nääntyviä vanhuksia tai epätoivossaan varastavia nuorukaisia.

Synkkä sävy värittää vahvasti koko teosta, paitsi aivan lopussa, kun Päivärinta alkaa viimeisessä kertomuksessa valistaa lukijoita kelvollisista korvikkeista (kuten sienet ja oljesta pantu olut). Tyylilaji pettää silloin – vaikka olisiko se kurjistelukaan lopulta miellyttänyt kuin minua? Paras yksittäinen teksti lienee lakoninen yhden miehen kohtalonkuvaus Rouhu, joka puhutteli minua yksinkertaisuudellaan.

Pietari Päivärinnan kirja on Esko Salervon lukemana kokonaisuudessaan YLE Areenassa.

Maiju Lassila: Elämän vaihteessa. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1912.

Olisikohan Maiju Lassilan Elämän vaihteessa maailman ainut imetyksen lopettamisesta kertova romaani? Ainakin ainut lapsen näkökulmasta kerrottu? Siitä se nimittäin kertoo.

Kolmevuotias Juko Pynninen on äidin suosikkilapsi, joka on saanut jatkaa rintaruokinnassa turhan pitkään. Vaan sitten äiti päättää lopettaa ja sivelee rintaansa tervaa, jolla homma pitäisi ratketa. Mutta Jukoa semmoinen vituttaa, etenkin kun hän keksii äidin tahallaan moista tehneen. Seuraavan päivän aikana hän joutuu alinomaa riitoihin, tappeluihin ja kahnauksiin vuotta vanhemman veljensä ja ystäviensä ja vielä naapurin pässinkin kanssa. Syyksi kelpaa mikä vain, ja toistuvasti Juko suorastaan lietsoo riitaa.

Romaanin voi lukea moneen tapaan. Pinnalta on koominen kertomus lasten ajattelutavasta, sellaisena ihan huvittava. Todennäköisesti Lassila (oik. Algot Untola) kuitenkin on halunnut kuvata ihmisen perikateellista luonnetta, joka jo lapsena kolisee, kun ihminen ei saa haluamaansa tai kun joku muu saa enemmän.

Nykylukija saattaa myös perustellusti lukea tarinan niin sanotun toksisen maskuliinisuuden synnystä. Sen verran äidin lellimä poika pyörittää muita laskelmoiduilla tunteillaan, matkii aikuisten miesten leveitä haara-asentoja ja ruokottomuuksia, joutuu naisten vähättelyn ja pilkan kohteeksi (naapurin emäntä ahdistelee tarjoamalla tissiään imettäväksi) ja saa isältään kuulla, kuinka pojat pitäisi meluamisen vuoksi hakata pampulla mustelmille.

Esko Salervon luenta on saatavilla YLE Areenassa.

Harri Erkki: Scifistä. Turku 2021: Turbator. 139 s.

Harri Erkin ytimekkäästi nimetty Scifistä kokoaa yhteen kirjoittajan Portti-lehdessä ilmestyneitä esseitä. Niissä toden totta pohditaan tieteiskirjallisuutta (perinteikkäästi sisältäen fantasian & kauhun) ja sen teemoja. Käsittelyssä ovat etenkin uskonto ja myytit sekä sellaiset harvemmin onnistuneesti scifiin ympätyt aiheet kuin talous, seksuaalisuus ja ravinto.

Harri Erkki (oik. Kumpulainen) on pitkän linjan spefikirjoittaja, jonka ensimmäiset alan tekstit on julkaistu jo yli puoli vuosisataa sitten. Hänellä on perspektiiviä, näkemystä ja perehtyneisyyttä, minkä lisäksi luistava kynä. Vaikka hän pyörittelee useassa tekstissään samoja esimerkkejä ja ajatuksiakin, tuntuu ajattelu usein tuoreelta. On Erkillä sokeat kohtansakin: Hänellä on selvää lukkarinrakkautta vanhaan hc-scifiin. Viitatut kirjailijat typistyvät usein "vanhoihin mestareihin" Asimoviin ja Clarkeen sekä operisteihin Vingeen ja Reynoldsiin. Vanhan miehen äksyyttäkö puolestaan lienee termin "spekulatiivinen fiktio" aiheuttama ärsytys ja kaipuu vanhan kunnon scifiin ja fantasiaan eikä mihinkään nykyaikaiseen "trilogiafantasiaan"? Neuvoja muille kirjoittajille jaellaan auliisti, mutta kehotuksissa ei ole bessewisserismiä vaan tervettä haastavuutta vanhojen konventioiden ylittämiseen.

Aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös yksi entuudestaan julkaisematon. Siinä erotiikan ja rakkauden merkitystä scifissä–fantasiassa–kauhussa problematisoidaan kevyen provosoivasti. Se on, jos ei muuta, mukava pikkulisä kotimaiseen kauhuesseistiikkaan.

Kokoelman kannessa Matti Rag Paanasen maalaus.

Sointu Fritzen & Susanna Santala (toim.): William Blake 1757–1827. Helsinki 2000: Helsingin kaupungin taidemuseo. 198 s.

Kun William Blaken taidetta oli esillä Tennispalatsissa alkuvuodesta 2000, sai näyttely osakseen tavallista tukevamman näyttelyluettelon. Sointu Fritzen ja Susanna Santalan toimittama luettelo on suuri, kovakantinen, parisataasivuinen kirja, informatiivinen ja luonnollisesti runsaasti kuvitettu. British Museumista lainassa olleet teokset saavat ansiokkaan pohjustuksen ja esittelyn UCL:n taidehistorian professorin, David Bibdmanin kynästä.

Blake oli monipuolinen kuvataiteilija, runoilija ja kirjanpainaja mutta ennen kaikkea myös mystikko sekä omaehtoinen mystikko ja esoteerikko. Elinaikanaan melko vähäistä arvostusta saanut Blake oli aikaansa edellä ja nousi arvoon vasta paljon kuolemansa jälkeen. Hänen henkilökohtaisiin mytologioihinsa perustuneet ja omakustanteita ilmestyneet kirjansa, joissa yhdistyivät saumattomasti teksti ja kuva, ovat saaneet ympärilleen myyttisen auran. Ne ovat nykyaikaisen taiteilijakirjan loisteliaita edeltäjiä, ne ovat inhomillisen luomisvoiman komeita tiivistymiä, ne ovat happohuuruisten hippivisioiden esikaikuja ja samalla hurskasta jumalenergiaa rehellisimmillään. Voi vain kuvitella, miten hurjilta hänen näkynsä ovat vaikuttaneet aikalaisista.

Näyttelyluettelo esittelee 137 teosta. Lähes jokaisesta tarjotaan perustietojen lisäksi tiivis mutta oppinut analyysi, jossa teokset kytketään myös osaksi Blaken uran jatkumoa. Samalla hahmottuu myös suurpiirteinen elämäkerta. Kuvia kirja pitää sisässään, kansi mukaan lukien, kuusikymmentä. Loputkin mainitut työt on nykyään helppo guuglata lukemisen oheen. Tekstit ovat suomen lisäksi ruotsiksi.

Rikoksen lyhyt jäljet. Sadan sanan mysteereitä. Tampere 2020: Osuuskumma. 32 s.

Osuuskumman julkaisema pikku kirjanen, Rikoksen lyhyet jäljet, lupailee kansissaan rikosaiheisia raapaleita. Sisältö on pikemminkin spefiä monessa ilmenemismuodossaan. Vaan voisiko muuta olettaakaan, jos kirjoittajisto on Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Tarja Sipiläinen ja Shimo Suntila?

Jokainen kokoelman 24 raapaleesta kyllä tosiaan pitää sisällään rikoksen. Moni noudattelee ihan klassisen dekkarin kaavaa tai ainakin hyödyntää sellaisen perinteitä ja klišeitä. Kuitenkin jok'ikinen nitkahtaa jengoiltaan jonkinlaisen spefi-idean vuoksi: palkkamurha tehdään planeettojen kiertoratoja hyödyntäen, muodonmuutos tai henkimaailma ovat vakavasti otettavia seikkoja rikostutkijalle, Kyllikki Saaren tappoi Predator. Moni kierre on silkkaa fantasiaa, paikoin ollaan ainakin muodollisesti scifiä. Kauhukuvastoakin manataan, mutta raapaleille tyypillinen humoristisuus vesittää yritykset. Ylipäänsä viimeisen virkkeen twisti on sellainen raapaletrooppi, josta irtoamista juhlistaa aina mielellään. Rikoksen lyhyissä jäljissä siihen ei ole suuremmin aihetta. Hauskan siviraiteensa tarjoavat tosihenkilöihin kytkeytyvät jutut – Kyllikki Saaren lisäksi esiintymään pääsevät ainakin Viiltäjä-Jack ja Julius Caesar.

Keräilijä arvostaa tietoa, että kokoelman avaa Boris Hurtan raapalemuotoinen esipuhe, itsessäänkin pieni dialogimuotoinen narratiivi.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997). Helsinki 2019: Tammi. 10 h 28 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1998, äänikirja 2003.

Viime vuodet ovat menneet niin, etten yhtenäkään yönä, jona lapset ovat luonani, ole ollut tilannetta, jossa en olisi kuullut edes pientä pätkää Vesa Vierikon Harry Potter -luennasta. Koska sarjan edellisestä lukukerrasta on jo aikaa, päätin täyttää myös työmatkojani Vierikon äänellä.

Vierikon tulkintaa on ymmärtääkseni arvosteltu paljonkin. Uskoisin syynä olevan sen, että monelle Potter-hahmot yhdistyvät niin vahvasti elokuvien versioihin, että mikään vaihtoehtoinen ei tunnu oikealta. Silti Vierikko selviää mielestä oikein kunnialla, vaikka kieltämättä sarjan ensimmäinen osa, Harry Potter ja viisasten kivi, onkin vielä hieman haparoiva. Pystyn kuitenkin elämään oikein vaivatta turhan lapselliselta kuulostavan Ginnyn kanssa (sitä paitsi kirjassa hänet kuvataan tavalla, jonka puolesta häntä ei välttämättä todellakaan pidä kymmenvuotiaalta). Samoin voin antaa anteeksi Seamusin (Siimus) ja Flamelin (Fleimel) nimien väännökset.

Pottereiden kohdalla pysähdyn aina miettimään, miksi ne on niin tenhoavia ja tehokkaita. Tällä kerralla minuun iski, miten valmiilta niiden maailma tuntuu. Rowling vyöryttää lukija–kuuntelijalle yksityiskohtia toistensa perään – pikkuseikkoja, jotka siinä hetkessä tuntuvat ehkä pelkältä koristeelta tai rönsyltä mutta jotka kuitenkin antavat illuusion kokonaisesta maailmasta ja kulttuurista. Vähäisempi tekijä olisi tyytynyt kolmannekseen määrästä ja korvannut tyhjäksi jääneet sivut toiminnalla, jota Rowling säästelee ainakin vielä tässä vaiheessa kiitettävän paljon. Toisin kävi elokuvasovitusten kanssa, joissa moni sivujuonne, hahmo ja kohtaus jäivät vauhdin ja rymyn alle.

Ritva Sorvali (toim.): 100 rikollista raapaletta. Kouvolan Dekkaripäivien kirjoituskilpailun parhaat 2017. Kouvola 2017: Kouvolan kaupunki. 117 s.

Kouvolan Dekkaripäivien perinteinen kirjoituskilpailussa kisasivat vuonna 2017 raapaleet. Symboliikkan on selvää: Suomen satavuotisjuhlavuonna tasan sadan sanan novelleja. Yksi satanen saatiin vielä, kun kisat parhaimmistoa julkaistiin kokoelmana 100 rikollista raapaletta.

Vaikka raapale saikin alkunsa nimenomaan scifi-piireissä, on se jo ajat sitten liukunut muidenkin lajityyppien puolelle ja rajojen ylikin. Rikoskirjallisuuteen se tuntuu luontuvan tavattoman hyvin. Ehkäpä lajin täsmällinen aihepiiri (siis rikos) ja hioutuneet konventiot mahdollistavat hyvin tiukankin ilmaisun. Verrattuna vaikkapa taannoin kommentoimaani Mensan raapalekilpailun antologiaan, dekkaristit hallitsevat hommansa paljon mallikkaammin.

Kokoelman rikoksiin mahtuu monenlaista. Vaikka murha onkin tietysti tilastojen ykkönen, kaljavarkaudesta kaahaajiin. Pakko sen sijaan on yhtyä kilpailun tuomarin, kirjailija Jukka Behmin ihmettelyyn, miksi niin moni henkirikos tuntuu tapahtuvan parisuhteen sisässä. Monessa tarinassa puoliso saa kuolla, muutaman kerran myös äidit ja tyttäret ovat selvittelemässä välejään.

Behm tuntuu valinneen voittajakymmenikköön tarinoita, joissa on voimakas loppukäänne tai erikoinen näkökulma. Itse puolestani huomaan mieltyneeni enemmän niihin raapaleisiin, joissa rajoituksista huolimatta onnistutaan kirjoittamaan jotain eheää, ilman kierresyöttöjä. Esimerkiksi Iris Backlundin kylmäävä juttu väsyneestä äidistä on sellainen, joka jää mieleen. Samoin Teemu Paarlahden monitasoinen kuvaus syyllisyydentunnosta.

Jälkiviisaasti on ihmeteltävä, miten pari vuotta aiempi, niin sanottu pakolaiskriisi kuuluu teksteissä. Useampaankin kertaan puhutaan "mokkamunista" tms., ja onpa takakanteenkin asti päässyt Terhi Raumosen teksti, joka puhuu "vieraslajeista" monta vuotta ennen Juha Mäenpään höpinöitä eduskunnassa.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998). Helsinki 2019: Tammi. 11 h 26 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1999, äänikirja 2004.

Harry Potter -sarjan toinen osa, Salaisuuksien kammio, tuo lavalle suuren määrä uusia hahmoja ja elementtejä vanhojen vierelle. Sen teemat ovat painokkaampia kuin edellisen (esimerkiksi selvä rasismikritiikki), mutta kokonaisuus jää edeltäjäänsä jälkeen.

Itse asiassa Salaisuuksien kammio saattaa olla sarjan kehnoin. Kovatasoinen se on siitä huolimatta, mutta kokonaisuus ei vain ole yhtä sulava ja viilattu. Suurin ongelma on mutkikas ja monipolvinen kuvio, jonka kautta romaanin pääjuoni aukeaa. Siihen liittyy niin monta käännettä, mutkaa ja sivuaskelta, että kaiken hahmottaminen ei ole ihan itsestään selvää, ainakaan lapsilukijalle. Toisaalta Rowling sitoo kunnioitettavan hyvin melkein kaiken tarinassa liittymään pääjuoneen, vaikka yksityiskohtia ja vaikkapa hahmoja on erittäin paljon.

Kuitenkin se, miten hän tarinansa kutoo, ei aina ole ongelmatonta. Varhoin on yhdessä tarinassa niin monta deus ex machinaa kuin Salaisuuksien kammiossa. Suurimpia on tyhjästä ilmestyvät Ford Anglia ja lopputaistelun feenikslintu Fawkes – kumpaakaan ei lopulta edes yritetä selittää. Lisäksi on paljon pieniä "onnekkaita sattumia", niin kuin Kalkaroksen oikea-aikainen aivastus juuri, kun Harry ja Ron olisivat muuten paljastuneet hänelle ja niin edelleen.

Parasta on velhomaailman elävä syke. Se todella tuntuu hengittävän ja kasvavan luontevasti. En yhtään ihmettele niitä, jotka sanovat Pottereiden lukemisen olevan kuin kotiinsa palaisi. Siihen maailmaan palaa varmasti mieluummin kuin, sanotaan nyt vaikka, Kouvolaan.