Luettua: syyskuu 2026

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia. Helsinki 1993: Otava. 214 s. Nid. 2. p. Suom. Pentti Salmenranta. – Alkuteos Exerices de style (1947); suomennos ilmestynyt ensimmäisen kerran 1991.

Yleensä en innostu ranskalaisesta kirjallisuudesta; liikaa krumeluureja. Mutta kun heikäläiset alkavat kokeilemaan ja leikkimään, olen valmis pitämään ranskalaisia kirjallisuuden kuninkaallisina. Otetaan nyt vaikkapa Raymond Queneaun maineikas Tyyliharjoituksia (Exercises de style, 1947). Kokeelliseen kirjoittamiseen keskittyneen Oulipo-ryhmän perustajajäsen Queneau teki elämänsä aikana huiman määrän muutakin, mutta parhaiten hänet muistetaan nimenomaan näistä pikku ”harjoituksistaan”.

Tyyliharjoituksia sisältää 99 lyhyttä tekstiä. Jokainen niistä kertoo saman, sinänsä mitättömän tarinan: Bussissa pitkäkaulainen ja hassuun hattuun pukeutunut nuorimies syyttää toista matkustajaa varpaittensa tallomisesta, minkä jälkeen hän siirtyy istumaan tyhjälle paikalle. Myöhemmin hänet nähdään toisaalla, kun hänen seuranaan oleva henkilö kehottaa häntä siirtämään takkinsa nappia ylemmäs. Siinä kaikki.

Juttu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun se toistetaan kerta kerran jälkeen yhä uusin – monesti hyvinkin villeiksi käyvin – tavoin. Kyse voi olla yksinkertaisista näkökulman muutoksista tai eri aistihavaintoihin keskittymisestä. Tai sitten vaihdellaan tekstilajia; tarina avautuu kovin eri tavoin, jos se kerrotaan kuulustelussa kuin jos lajina on oodi. Hurjimpia ovat puhtaat kielileikit, kun sanoja ja virkkeitä pilkotaan tai sekoitetaan erilaisten sääntöjen mukaan.

Lopputulos on riemukas ja innoittava kokoelma kielellistä ja kerronnallista ilottelua, joka tekee näkyväksi kirjallisuuden ja ylipäänsä verbaalisen kommunikoinnin totunnaisuuksia. Siinä mielessä Tyyliharjoituksia liihottelee valtoimenaan proosan ja runouden rajoista mitään välittämättä.

Aivan oman merkityksensä kokonaisuudelle antaa se seikka, että kyseessä on käännös. Suomentaja Pentti Salmenrannan on täytynyt luoda monet teksteistä uusiksi, leikkimään leikit suomen keinoin. Vain pariin kertaan tulee halu kyseenalaistaa ratkaisuja (esim. yhdyssanavariaatio), ja silloinkin vika lienee minussa, joka en ymmärrä alkutekstiä riittävästi. Onpa kääntäjä joutunut luomaan muutaman muunnelman oikeastaan aivan itse, kun Queneaun keinovalikoimassa ovat olleet esimerkiksi ranskan murteet.

 

Nexus 2025. [Kouvola 2025:] Xamk [= Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu]. 78 s.

Tässäpä erikoinen julkaisu suomalaisen spefin keräilijän kiusaksi! Nexus 2025 on Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun eli XAMKin graafisen muotoilun opiskelijoiden lehtiprojektin tulos. Liki kahdenkymmenen tekijän yhteinen voimanponnistus on mielenkiintoinen yhdistelmä monipuolista visuaalisuutta ja yllättävän perinteistä fanzine-henkeä.

Nexus 2025 on muodoltaan spefi-zine, joka sisältää kaikkea artikkeleista novelleihin, sarjakuvasta erilaisiin hassutteluihin. Ero 1980-luvun varhaisiin suomalaisiin scifi-lehtiin näkyy oikeastaan kahdessa asiassa: kuvallinen näyttävyys on aivan eri luokkaa kuin vanhoissa ruutupaperilta valokopioiduissa lyijykynäpiirroksissa ja toisaalta tekstien sisältö ei ole yhtä asiantuntevaa. Kumpikin seikka on tietenkin aivan ymmärrettävissä.

Julkaisun visuaalinen anti on parhaimmillaan erittäin komeaa; Veera Koivulan kansitaide esimerkiksi on hienoa, ja Jenni Nisulan kuvituksesta huomasin pitäväni hyvinkin paljon. Toisaalta iso osa piirroksista ja esimerkiksi taiton värimaailmasta on omiin silmiini turhan pehmeää, pastellista ja paikoin jopa aikamoista clip artia. Tekstit ovat selvästi alisteisia kuvalle, ja monesta paistaakin läpi, että jotain nyt on täytynyt kehittää lehden täytteeksi. En silti väheksy työtä, joka on mennyt vaikkapa ristikoihin tai nuortenlehtimäisiin testeihin.

Omalta kannaltani oleellisin Nexus 2025:n sisältö on tietenkin sen novellistiikka, jollaista kunnon spefi-lehdessä kuuluu toki olla. Mukana on kolme kaunokirjallista kertomusta. Paula Huitulan Y/N, valittu jää hiukan epämääräiseksi tarinansirpaleeksi, jossa köyhälistöstä prinssin puolisoksi valittu nuori nainen kohtaa ensimmäistä kertaa tulevan miehensä. Sen fantastisetkin elementit ovat vähissä. Hieman kiintoisampi on Miia Hokkasen Kun sopimus päättyy. Siinä jatkoaikaa kuolemansa jälkeen saanut mies kieltää tosiasiat ennen lopullista loppua, ja tekstin hengessä on paljon samaa kuin varhaisessa Suomi-scifissä. Selvästi kunnianhimoisen kertomus on Jenni Nisulan kauhukertomus Istunto, joka yhdistelee spiritismiä kummitustaloaiheeseen. Tekstissä on omat kömpelyytensä, mutta kertomus on varsin kehityskelpoinen ja lupaava.

Nexus 2025 on hyvä muistutus, että yhä tänäkin päivänä ilmestyy ihan perinteisen paperisenakin julkaisuja, joilla on vähintään kuriositeettiarvoa alaansa vakavissaan suhtautuvalle kerääjälle. Tällaiset julkaisut jäävät helposti näkymättömiin, ellei sattuma heitä niitä silmille odottamattomissa tilanteissa.

Katsottua: Tästä alkoi seikkailu 1–3

Vuonna 2014 ilmestyi silloisen Konstasamfundetin, Finlandsvenskt filmcentrumin ja Nordisk Filmin yhteistyönä mainio viiden dvd:n sarja, joka esitteli suomenruotsalaista lyhytelokuvaa.

Ensimmäinen levy keskittyy Claes Olssonin ohjauksiin. Olssonin pitkät elokuvat eivät ole puhutelleet minua erityisemmin, minkä vuoksi onkin mukava huomata, että lyhyissä töissään hän on paljon vakuuttavampi. Tietysti tässä yhteydessä julkaistut neljä elokuvaa eivät ole muuta kuin suuntaa antava kattaus kymmenien elokuvien tuotantoon. Lisäksi niistä vain yksi on varsinaisesti lyhytelokuva, sillä kolme muuta ovat pikemminkin puolipitkiä. 45–60 minuutin mittainen formaatti on muutenkin mielenkiintoinen elokuvamuoto, jossa voidaan yhtä aikaa keskittyä oleelliseen ja kuitenkin syventyä siihen varsinaista lyhytelokuvaa laajemmin.

Naru kaulaan, nulikka! (Häng dej, pojkfan!, 1986) esimerkiksi on kiehtova kuvaus seurojentaloilla esiintymässä kiertävästä veljesparista. Toinen heistä vastaa käytännön töistä ja lavan taikuus- ja jonglöörausosuuksista; toinen käy ainoastaan suorittamassa ohjelman pariminuuttisen vetonaulan, hirttäytymisesityksen, ja muuten lähinnä paneskelee kylillä. Elmer Diktoniuksen novelliin perustuva, 1960-luvun alkuun sijoitettu elokuva onnistuu olemaan yhtä aikaa ankara, hauska ja nostalginen.

Samanlaista kiehtovaa epookkia henkii myös vuoden 1991 Runar Schildt -filmatisointi Varpusen suudelma (En sparv i tranedans, 1991). Se sijoittuu vielä kauemmas menneisyyteen, 1920-luvulle, Helsingin Yhteiskoulun piiriin. Keskiluokkaisen perheen poika, omasta mikroskoopista haaveileva Erik on ihastunut luokkatoveriinsa, pankinjohtajan tyttäreen Betsyyn. Hän saa tilaisuutensa, kun Betsy pyytää häntä kavaljeerikseen tansseihin. Todellisuudessa kyse on vain juonesta saada riitaantunut poikaystävä mustasukkaiseksi. Nuoren rakkauden kivuliaisuutta herkästi käsittelevä elokuva vakuuttaa myös komeasti luodulla kuvamaailmallaan. Mennyt Helsinki näyttäytyy elävänä Pertti Mutasen kameran läpi. Kuriositeettilisänä mainittakoon, että eriparista kaksikkoa esittäneet teini-ikäiset Carl-Gustaf Wentzel ja Silva Lillrank menivät myöhemmin keskenään naimisiin.

Nykyaikaansa sijoittuvat Rannekello (Armbandsuret, 1988) ja Mustaa, valkoista, punaista (Svart, vitt, rött, 1997) eivät mielestäni onnistu aivan yhtä hyvin. Edellinen on Bo Carpelanin tarinaan pohjautuva komedia kovasti urallaan kovasta etenemään pyrkivästä aviomiehestä, joka pitkän työpäivän jälkeen päätyy epähuomiossa naapurin rouvan viereen sänkyyn. Hän huomaa erheensä mutta unohtaa käynnistään merkiksi rannekellon. Elokuva henkii kauttaaltaan kummallista tunnelmaa. Se ei pyri missään vaiheessa olemaan erityisen hauska muttei missään nimessä myöskään dramaattinen. Sen kuvaama maailma on yhtä aikaa oudon steriili ja lastentarinamainen, kulmista pehmustettu. Eikä se ainakaan omasta mielestäni onnistu sanomaan oikein mitään. 1980-lukulaista kaupunkilaisuutta on onneksi saatu tallennettua kiitettävästi.

Mustaa, valkoista, punaista on punaisena hehkuva yhden iltapäivän roadmovie. Jos ysäriä kiljuvasta värimaailmasta pääsee yli, se on visuaalisesti oikeastaan aika tehokaskin. Harmi, että käsikirjoitus on alleviivaava ja osoitteleva; se voitti käsikirjoituskisan, mikä tieto antaa hieman anteeksi. Raskaana oleva ja lääkäriksi opiskeleva nainen ottaa kyytiin varusmiehen. Näiden välille kehittyy eksistentiaalinen ristiriita, jossa toinen harkitsee aborttia ja toinen vastustaa sitä, vaikka samaan aikaan intoileekin armeijan aseleikeistä. Tässä tapauksessa kenties ihan lupaava idea jää lyhyen mittansa jalkoihin. Aihe olisi kaivannut vähemmän ronskia käsittelyä ja tilaa ympärilleen. Irina Björklund pääosassa on silti ilmiömäinen.

Sarjan toisen DVD:n  elokuvien ohjaaja on Klaus Härö. Minulle hän on ikään kuin peilikuva Olssonista: muutama häneltä näkemäni pitkä elokuva ovat olleet hyvinkin vaikuttavia, mutta lyhärit jäävät paljolti puolitiehen.

Tuulen tavoittelua (Jagen efter vind, 1994) on opiskelijatyö, jossa näkyy niin kunnianhimo kuin nuoren tekijän pateettisuus. Lähes vuorosanoitta etenevän 14-minuuttisen päähenkilö on nuori mies, joka ei pysty päästämään irti menetetystä rakkaudesta. Sen symboliksi hän rakentaa pieteetillä leijan, joka ensin kieltäytyy lentämästä ja joka lopulta ilman kohotessaan kuristaa miehen. Metaforat ovat raskaita ja paatoksessaan liki koomisia, mutta toisaalta kuvallisuudessa on aidompaa runollisuutta ja ymmärrystä. Erittäin komeaa on Jarkko T. Laineen kuvaus.

Härön ensimmäinen menestys oli hänen lopputyönsä, festivaaleilla palkintoja saanut Yö kaksin (eli Yölento; Nattflykt, 1999). Kuten myöhemmissä pitkissä töissäänkin, Härö osoittaa tässäkin taitonsa nuorten näyttelijöiden ohjaajana. Kaksi entuudestaan toisilleen vierasta nuorta joutuu viettämään vapun lastenosastolla. Yöllä he karkaavat sairaalan uima-altaalle viettämään omaa juhlaansa. Elokuva näyttää vähäeleisesti, miltä yhdenlainen ensirakkaus voi tuntua. Kerronan pinnalla ei näytä tapahtuvan mitään suurta, mutta pulppuaminen sen alla tuntuu kyllä katsojallekin asti. Yö kaksin on valitettavan harvinaista lastenelokuvan lajia, joka luottaa katsojansa kykyyn ajatella itsekin.

Härön toinen keskenkasvuisten kuvaus, Samassa veneessä (Sommartider, 2000) ei ole yhtä vaikuttava. Kaksi poikaa häädetään saarella järjestetyltä rippileiriltä ja päätyvät heitä veneellä hakemaan tulleen tytön kanssa haaksirikkoisiksi pienelle saarelle. Seuraa jonkinlainen kolmiodraama, jossa draamaa on lähinnä toisen pojan pään sisässä ja kolmikosta oikeastaan vain kaksi ovat osallisia. Latteasti videolle kuvatun elokuvan pelastaa lähinnä toista pojista esittävän Martin Welanderin räiskähtelevän överi roolityö.

Aivan toisella tapaa hallittu on Tove Janssonin novelliin perustuva Päärooli (Huvundrollen, 2005), jonka Härö ohjasi jo pari pitkää elokuvaa tehtyään. Se kertoo ikääntyvästä näyttelijästä, joka vihdoin viimein saa ensimmäisen pääroolinsa. Siitä seuraa puolipaniikki. Rooliin valmistautuakseen näyttelijä  kutsuu luokseen aikaa viettämään serkkunsa (upea Marina Motaleff), johon hän ei ole pitänyt oikein koskaan yhteyttä mutta joka muistuttaa hänen tulevaa rooliaan. Törkeästi arkaa ja miellyttämisenhaluista serkkuaan hyväksi käyttäen hän kopioi tämän maneereita omaa työtään varten. Lopulta tilanne kärjistyy, kun paljastuu, että serkku on tallentanut leikekirjaansa melkein maanisesti koko hänen uransa. Päärooli kertoo julman tarinan, jota se ikään kuin lievittää huumorilla – kunnes katsoja tajuaa itsekin nauravansa serkulle ja hätä tuntuu yhtälailla ruudun molemmin puolin. Päärooli on hieno, hallittu elokuva, joka vie katsojaa narussaan kuin ansaa kohti.

Myöhemmät DVD:t eivät keskity enää yhtään ainoaan ohjaajaan vaan on koottu vuosikymmenittäin. Jako on osittain teennäinen, koska 1980-lukua esittelevällä levyllä on tuotantoa vain vuosilta 1988 ja 1989 (ja jälkimmäisetkin ovat tosiasiassa vuodelta 1990). Toisaalta ruotsinkielinen alan koulutus oli alkanut Suomessa vastikään ja Finlandsvenskt filmcentrum perustettiin vasta aivan vuosikymmenen lopussa.

Christian Lindblad teki aikanaan aivan omanlaistaan elokuvaa, sekä lyhyttä että pitkää. Hän on mukana kahdella 80-luvun teoksella (ja myöhemmin yhdellä 90-lukulaisella.) Rakkauden tulvahdus (Kärlekens bandvagn, 1988) ammentaa monesta suunnasta. Se perustuu ruotsalaisen Joakim Pirisen sarjakuvaan, jota en itse ole lukenut, enkä näin olen tiedä, paljonko elokuvaa lainaa sen kuvallisuutta. Joka tapauksessa Lindbladin näkemys muistuttaa ulkoisesti 1950- ja -60-lukujen yhdysvaltalaista underground- ja eksploitaatioelokuvaa. Sen ihastuttava mustavalkokuvaus, alhaalta jyrkästi tuleva valaistus, psychobilly-vaatetus, äkkiväärä tarina (perheväkivaltaa, kiiltokuvapuuro, piisamikasvattamo kylpyhuoneessa...) ja minimaalinen mutta tarkasti mietitty äänimaailma tarjoilevat suomalaisittain harvinaisen vallattoman elämyksen. Musta huumori ei ole kaikkien mieleen, mutta 22 minuuttia kannattaa kestää siinäkin tapauksessa.

Lindbladin toinen näyte on musiikkielokuva Kivisydän (Stenhjärta, 1990). Se näyttää suomenruotsalaisen folkyhtye Hellens Hårbandin esittämässä elokuvan nimikappaletta, jonka tarinan se samalla visualisoi. Tarina on yksinkertainen kertomus erosta, mutta visuaalisesti 7-minuuttinen elokuva on huikeaa pyöritystä. Oikeastaan kyse on musiikkivideosta (en tiedä, onko elokuvassa kuultava esitys sama kuin yhtyeen albumilla Livet är härligt) mutta samalla tavalla kuin vaikkapa eräät Michael Jacksonin "pelkkää musiikkivideota" kunnianhimoisemmat visualisoinnit. Taas on nostettava esiin kuvaaja, sillä Ilkka Ruuhijärven mustavalkokuvat ovat kerrasaan upeita. Yhtyeen laulaja–pianisti Hellen Willberg on pääosassa myös Rakkauden tulvahduksessa.

Kelpo kansainvälisen uran tehneen Anders Engströmin ensimmäinen pitkä elokuva Lippuvarkaus (Flaggstölden, 1990) ennakoi hänen tulevaa uraansa poliisi- ja jännityselokuvan tekijänä. Lippuvarkaus on satiirinen jännäri, kafkalainen musta komedia. Se on muodoltaan varsin puhdas aikansa trilleri – jopa siinä määrin, että sitä tekisi mieli katsoa lajityypin opinnäytetyönä, ellei taustalta paljastuisi verrattain suurta, miljoonan markan budjettia. Pinnaltaan se nimittäin on silkkaa hassuttelua: Kaksi nuorta miestä päättää baari-illan päätteeksi varastaa Vaasan kaupungille kuuluvan lipun. Valitettavasti teosta kuitenkin syytetään työhönsä pedantisti suhtautuvaa kaupungin vahtimestaria. Tunnustuskirjeetkään eivät auta asiassa, kun järjestelmä jauhaa hampaitaan yhteen. Naurettava aihe ja hölmöt yksityiskohdat taipuvat muodollisen pätevyyden edessä, ja varomaton katsoja saattaa kuvitella katsovansa ihan ehtaa rikoselokuvaa.

Kolmannen levyn päättää Peter Lindholmin yhä ajankohtainen ja edelleen lamauttavasti iskevä Raivo (Raseri, 1989). Reilun puolen tunnin mittainen elokuva sijoittuu pikkukylään, jossa tunteet valtaväestön ja romanien välillä kiristyvät. Viimeisimmän selkkauksen polttopisteessä on päähenkilö Andersin (erittäin vaikuttava Karl-Kristian Rundman) sisko. Hän itse ei sovi ahdasmieliseen kyläyhteisöön, ei sen miehenmalliin tai suvaitsemattomaan ilmapiiriin, mutta koettaa hoitta hommansa asiallisesti. Hänen menneisyydessään, varusmiesaikana, vihjataan tapahtuneen jotain merkittävää, johon elokuvan nimi kenties on avain. Lopulta paine ympärillä kasvaa liiaksi. Lindholmin ohjaus ja käsikirjoitus (yhdessä Kjell Lagerroosin kanssa) on jykevää työtä monista suomalaisuuden kipukohdista. Sen tarkkasilmäisyyttä alleviivaa, miten helposti tarina olisi muunnettavissa nykypäivän monikulttuuristuvaan Suomeen.

Katsottua: elokuu 2026

Sofia Coppola: Lost in Translation. Alain Corneau: Nöyrin palvelijanne

Kahdessa vuonna 2003 ilmestyneessä elokuvassa kuvataan samaa ilmiötä: länsimaisen vieraudentunnetta Japanissa. Tunnetumpi näistä on Sofia Coppolan Lost in Translation, jossa kaksi amerikkalaista löytää toisistaan turvaa keskellä itselleen outoa kulttuuria. Alain Corneaun Nöyrin palvelijanne (Stupeur et tremblements) puolestaan kuvaa Japanissa syntynyttä mutta sieltä viisivuotiaana lähtenyttä nuorta naista, joka haluaa olla osa juuriaan mutta johon paikalliset suhtautuvat vieraana. Elokuvissa on paljon rinnakkaisuuksia mutta myös monta mielenkiintoista eroa.

Coppolan moderni klassikko kuvaa Japania nimenomaan ulkopuolisen silmin. Kaikki tuntuu käsittämättömältä: kieli, tavat, käytös. Vieraan maailman keskellä tunteesta tulee kysymys olemassaolosta. Viisikymppinen miesnäyttelijä ja parikymppinen elämäänsä vasta rakentava nainen ovat suorastaan lamaantuneita ympäristön läpitunkemattomuudesta samalla, kun ne, joiden pitäisi olla heidän perhettään, ovat etääntymässä muutenkin kuin fyysisesti. Toistensa läsnäolo on heille eräänlainen ankkuri todellisuuteen, mikä saattaa näyttää niin heille itselleen kuin katsojallekin ihastumiselta tai joltain syvemmältäkin henkiseltä yhteydeltä. Todennäköisemmin se kuitenkin lienee vain keino estää hulluksi tuleminen tai maailmasta katoaminen.

Corneaun päähenkilölle Japani on osa häntä itseään, ensimmäisten elinvuosien maaperä. Hän haluaa olla osa sitä, mutta paikallisten näkökulmasta hän on toiseutettu. Kokonaan toimistomiljööseen sijoittuva elokuvan esihenkilöt ja työtoverit kokoavat päähenkilön tielle yhä uusia ansoja, kiusoja ja kompastuskiviä, joiden myötä hänen nöyryytyksensä yltää lähes Murnaun Viimeisen miehen tasolle. Elokuva välttää pateettisuuden omaksumalla koomisen pintatason, joka ei kuitenkaan mitätöi sen ahdistavaa pohjavirettä.

Kumpikaan elokuva ei varsinaisesti yritä ymmärtää japanilaista kulttuuria. Lost in Translationissa sävy on välillä suorastaan pilkallinen paikallisten erikoisuuksia esittäessään. Nöyrin palvelijanne koettaa myös avata japanilaisten hahmojensa motiiveja, joskin paikoin lipsahdetaan tyylirikkoihin ja stereotypioihin.

Elokuvina kummassakin on näennäisen etäinen ja rauhallinen tyyli, joka näyttää salakavalan eleettömältä. Kuitenkin molemmat ovat erittäin taitavaa kuvakerrontaa, jossa ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja perusteltuja. Coppolan elokuva uhkaa jäädä upean pinnan alla ontoksi. Corneau sen sijaan saa sanottua paljon ja heräteltyä ajatuksia vielä enemmän.

Renny Harlin: Mindhunters

Renny Harlinin Mindhunters (2004) ei missään nimessä ole hyvä elokuva. Elokuvallisesti siinä ei ole mitään erityistä, vaan se on perusvarma ja hollywoodilaisen sujuva mutta samalla melko hengetön. Näyttelijät vaihtelevat rutinoituneesti kaksi kohtausta tekevästä Val Kilmeristä ja yksi-ilmeisestä Kathryn Morrisista ja LL Cool J:n pikkuviiksiin ja Christian Slaterin perseeseen. Käsikirjoituskin on täynnä aukkoja, painotusongelmia ja jäykkää dialogia.

Ja silti Mindhunters on aika mielenkiintoinen.

Se kertoo joukosta FBI:n profiloijakokelaita, jotka viimeisenä testinään suljetaan saarelle selvittämään simuloitua rikostapausta. Sitten asiat alkavat mennä huonosti – joku tappaa heitä yksitellen. Tarina on paljon velkaa Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanille. Saarella olijat saavat koko ajan vinkkejä seuraavan kuoleman ajankohdasta, ja heidän keskuudessaan herää nopeasti paranoidi epäilys toisiaan kohtaan. Christien klassikon omalaatuisesta lopetuksesta ei kuitenkaan elokuvaan ole siirtynyt mitään valitettavasti. Toinen intertekstuaalinen viittaus saadaan, kun saarelle lavastetun kaupunkimiljöön keskellä vilahtaa elokuvateatterin mainos Carol Reedin Kolmannesta miehestä. Se on näppärä silmänisku murhaajan henkilöyttä pohtivalle katsojalle mutta jää hyödyntämättä tyydyttävästi.

Vaikka Mindhunters on pukeutunut rikoskertomuksen asuun, askelmerkit se on ottanut slasher-elokuvista. Yksi kerrallaan tapahtuvat, yleensä mielikuvituksellisesti toteutetut kuolemat lähentelevät kauhugenreä, mutta elokuvan yleisilme on toimintajännärin. Jännitystä ei luoda tunnelmoinnilla vaan nopeilla leikkauksilla ja tempovin action-kohtauksin. Siksi muutama groteski kuolinkohtaus tuntuu näkökulmasta riippuen joko hukkaan heitetyltä tilaisuudelta tai tyylirikolta.

Luettua: elokuu 2026

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut. Helsinki 1992: Otava. 127 s. Suom. Annikki Suni. – Alkuteos Tous les matins du monde (1991).

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on tiivis mutta paljonpuhuva romaani. Noin 120:ssa, väljästi ladotussa sivussaan sen käsittelee kohtaamisen vaikeutta. Keskiössä on 1600-luvun lopulla elänyt säveltäjä–muusikko Saint-Colombe, joka muistetaan etenkin viola da gamban taiturina ja uudistajana. Hän menettää vaimonsa ja jää elämän kahden tyttärensä kanssa. Erakkoluonteinen säveltäjä osaa kommunikoida lähinnä musiikkinsa kautta, mistä muodostuu yhteinen kieli lastenkin kanssa. Seurapiirejä ja esimeriksi kuninkaan kamariorkesteriin kuulumista hän halveksii syvästi.

Tarina saa lisäkierteitä kahden hahmon liittyessä siihen. Toinen on Saint-Colomben oppilaaksi saapuva nuori taituri Marin Marais (hänkin oikeasti elänyt henkilö). Miesten välinen suhde on alusta asti monimutkainen ja vaikea. Opettajalle musiikki on kaikki kaikessa, kun taas oppilas pitää sitä myös keinona edetä elämässä ja saada asemaa. Asioita ei helpota, että Marais’n ja talon tyttären välille syntyy suhde. Mutkattomin suhde Saint-Colombella on koko teoksen aikana hänen kuolleeseen vaimoonsa, joka alkaa ilmestyä harvakseltaan kuuntelemaan hänen soittoaan. Romaani tai Saint-Colombe itsekään eivät ota kantaa siihen, onko vaimon kummitus todellinen vai miehen omaa hulluutta. Aaveesta kuitenkin tulee hänelle keino selvittää tunteitaan ja pysyä (ainakin verrattain) järjissään.

Quignardin proosa on hienostuneen pehmeää. Tarinaa kerrotaan lakonisilla lauseilla, joiden kertoja pysyttelee etäällä tapahtumista. Hän selostaa tarinan vaiheita tekemällä havaintoja, merkitsemällä painokkaita yksityiskohtia muistiin. Lopputulos on kaunista lauseenkäyttöä, jonka soljunta ei muistuta aivan vähääkään Saint-Colomben säilyneitä sävellyksiä.

Yksi kokonaisuutta rumentava seikka Kaikissa elämän aamuissa kuitenkin on: naishahmot. He ovat kaikki alisteisia mestaroiville miehillä; heidän arvonsa mitataan suhteessa isään tai rakastettuun. Tämän voisi hyväksyä nikottelematta – koska se oikeastaan on keskeisen näkökulma inhimillisen yhteyden teemaa – elleivät naishahmot typistyisi aivan liian usein tisseiksi. Niin monta kertaa Quignard muistaa mainita, että naisilla on rinnat. Sääli muuten hienossa teoksessa.

Pirkko Sihvo: Palava mieli. Kansatieteellinen arkeologi Theodor Schvindt. Lappeenranta 2001: Karjalan Kirjapaino. 71 s. Kuv.

Theodor Schvindt on jälleen yksi monia uria Suomessa uurtaneita tiedemiehiä ja kulttuurivaikuttajia, jotka ovat unohtuneet jokseenkin muilta kuin alan kehityksestä kiinnostuneilta. Schvindtistä on olemassa Sulo Haltsosen kirjoittama elämäkerta vuodelta 1947. Pirkko Sihvon teos Palava mieli täydentää kuvaa oppihistoriallisesta perspektiivistä. Se on pienimuotoinen, lähes vihkokokoinen, mutta siitä huolimatta informatiivinen ja vankasti taustoitettu.

Schvindt kirjoitti kautta aikain kolmannen väitöskirjan arkeologian alalta Suomessa. Siinä hän käsitteli rautakautta Karjalassa, etenkin Käkisalmen seudulla, josta hän oli itse kotoisin. Väitöskirja jäi hänen ainoaksi arkeologiseksi tutkimuksekseen, vaikka hän osallistui useisiin kaivauksiin neljänkymmenen vuoden aikana. Schvindtin mielenkiinto suuntautui vahvasti kansatieteeseen, jonka suomalaiseksi isäksi häntä on joskus tituleerattu.

Etnologian alalla hän suoritti runsaasti aineistokeräystä. Hän oli osallisena muun muassa maineikkaan Antrean kalaverkon – yhden maailman vanhimmista – löytöpaikkaan, joskin kaivaukset paikalla toteutti Sakari Pälsi. Jo vuosia sitä ennen hän oli ollut innoittamassa ylioppilasosakuntia keruutoimintaan ja perustamassa Kansallismuseon kansatieteellistä kokoelmaa, jonka museon intendenttinä hän toimi.

Tieteellisen työnsä lisäksi fennomaani Schvindt oli vakaumuksellinen kansanvalistaja. Hän oli perustamassa useita seuroja, joista mainittakoon ylioppilasjärjestö Suomalainen Nuija ja Kansanvalistusseura. Sihvo kirjoittaakin, miten Schvindt toimi melkein kaikissa kansallista sivistystyötä edistävissä yhdistyksissä. Ihan oma lukunsa oli Kagaali, venäläistoimia vastustamaan syntynyt vastarintajärjestö. Schvindt olikin koko ikänsä passiivisen vastarinnan kannattaja. Politiikassa hän oli mukana myös valtiopäivämiehenä, jolloin hän edusti porvarissäädyssä Käkisalmea.

Kenties näkyvimmän jälkensä Schvindt jätti suomalaisten kansallispukujen mallien kokoajana. Hän koosti niistä ensimmäisen kirjajulkaisun ja oli muinaissuomalaisten pukujen asiantuntijana, kun niistä ilmestyi piirrokset esimerkiksi Kalevalan vuoden 1887 laitoksessa tai kun Suomalainen Teatteri tarvitsi Mimmi Lähteenojalle ja Kaarlo Halmeelle autenttiset asut 1895.

Tavattoman monipuolinen kulttuurimies Schvindt kärsi paitsi siitä, miten palkkatyö tuli jatkuvasti intohimoisen tutkimus- ja keruutyön tielle, myös sairastelusta. Paljon arvokasta aikaa kului paikkaillessa terveyttä ja rauhoitellessa hermoja.

Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon. Helsinki 2010: WSOY. 110 [+ 5] s. Suom. Markku Pääskynen. Maailman runo – WSOY & NVL. – Alkuteos To Aksion esti (1959). 

En yritä ”ymmärtää”, mistä Odysseus Elytiksen runoteoksessa Ylistetty olkoon olisi kyse. Kun tajusin sen, alkoi hänen runoelmansa Tuntua. Ja silloin se alkoi avautua. Ja kenties se alkoikin ymmärtää minua.

Elytis oli yksi viime vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita, joka kyllä voitto Nobelin kirjallisuuspalkinnon (1979) mutta joka on silti jäänyt meillä etäiseksi, koska ei kirjoittanut englanniksi. Hänen ainoa suomennettu teoksensa on tämä Markku Pääskysen käännös, joka ilmestyi WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton käännöslyriikkasarjassa 2010.

Ylistetty olkoon on kolmeen osaan jakautuva teos, joka ei varsinaisesti koostu yksittäisistä runoista. Sen rakenne nojaa vahvasti ortodoksiseen pitkäperjantain palvelukseen, johon jo teoksen nimikin viittaa. Keskimmäinen, kokonaisuuden laajin osasto Kärsimykset muodostuu psalmeista, oodeista ja lukukappaleista. Sitä puolestaan reunustavat osastot Genesis ja Ylistys. Elytiksen (näennäisen) vapaasti assosioiva kieli ja runojen kaleidoskooppimainen sanasto kieputtavat lukijan merkityspyörteeseen. Lukutavasta riippuen kokemus on joko hämärä, oppinut tai hartaan hurja. Genesis on nimensä mukaisesti luomiskertomus – luodaan siinä sitten maailmaa, Kreikkaa, runoilijaa tai jotain aivan muuta. Toisaalta abstrakti, toisaalta tarkoituksenmukaiselta tuntuvan eksakti kieli kaikuu erilaisissa muodoissa myöhemminkin. Poikkeuksen tekevät ”lukukappaleet”, joissa proosamainen ilmaisu keskittyy selvästi 1900-lukulaiseen sodan kuvaukseen. Elytiksen tekstissä aika elää vapaana jossain Välimeren pisteessä. Teos päättyy katarttiseen ylistyslauluun, kokonaisen olemassaolon hillittömään kuvakavalkadiin.

On hiukan harmi, ettei Pääskynen ole liittänyt mukaan kunnon selitysosastoa. Hän kyllä on perustelevinaan valintaansa sisällyttää suomennoksen loppuun vain parin sivun kursoriset selitykset. Vaikka onhan se totta, että kääntäjän tulkinta voi rajoittaa lukijan omaa liikaakin. Mutta silti…

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.): Mystisiä kissatarinoita. Hyvinkää 1995: Book Studio. Suom. Pasi Junila. 258 [+ 1] s. – Alkuteos Mysterious Cat Stories (1993). 

Vaikka Book Studion julkaiseman antologian Mystisiä kissatarinoita mainitaan sen toimittajiksi John Richard Stephens ja Kim Smith, ei tieto pidä aivan täsmälleen paikkaansa. Heidän toimittamansa teos Mysterious Cat Stories nimittäin on suomenkielistä vastinettaan merkittävästi pidempi. Suomennoksesta puuttuu seitsemän novellia, minkä vuoksi sen sisältö tuntuu paljon hajanaisemmalta kuin Stephensin ja Smithin visio on alun perin ollut.

Mystisiä kissatarinoita on erikoinen sekoitus vanhoja kuriositeetteja ja uudempia kertomuksia. Pääpaino on yliluonnollisissa tarinoissa ja varovaisesti luonnehtien kauhusävyissä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kokoelma alkaa Englannin vanhimmaksi romaaniksi mainitulla William Baldwinin Varokaa kissaa -kertomuksella. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla alkuperäisessä runoasussaan vaan Stephensin proosamukaelmana. Muita vanhan kirjallisuuden näytteitä ovat katkelma Don Quijotesta sekä lady Jane Wilden kertoma tarina Arthur-kuninkaasta ja valtavasta kissasta.

Suurimmassa osassa kirjan teksteistä kissat esiintyvät antagonistin osassa, varsinkin kauhutarinoissa. August Derlethin Balussa ja Kim Smithin Muinaisissa jumalissa yliluonnollinen kissa yltää liki demonisuuteen. Nancy Etchemendyn vaikuttavassa Lasikissassa ei varsinaisesti edes ole kissaa, mutta sellaista esittävä patsas saa aikaan kokoelman julmimmat hetket. Eräänlainen piilotettu jalokivi on moninkertaisen O. Henry -voittaja Wilbur Daniel Steelen Keltainen kissa, jossa leikitellään kauhutehojen kanssa, vaikka kyse on lopulta jostain aivan muusta. Samalainen kirjallinen kuriositeetti on muutama katkelma James D. Corrothersin kirjoittamasta, Yhdysvaltain mustien folkloresta ammentavasta ja heidän puheparttaan käyttävästä teoksesta. Teksti on ihastuttavan raakaa ja siloittelematonta – vaikka kieltä ilmeisesti onkin siistitty.

Jostain syystä mukana on myös pari melko kehnosti kirjoitettu, muita humoristisempaa tarinaa. Liukuhihnakirjailija Stella Whitelaw’n muinaiseen Egyptiin sijoittuva juttu on erittäin kömpelö, eikä kissadekkareistaan tunnetun Lilian Jackson Braunin kummitusjuttu jää paljon jälkeen siitä. Sen sijaan Sakin Tobermory on ehdoton klassikko. Keräilyarvoa kirja saa H. P. Lovecraftin, Robert Blochin ja Algernon Blackwoodin läsnäolosta, vaikka heiltä ei olekaan mukana aivan parasta tuotantoaan.

Huimasta epätasaisuudestaan huolimatta, ja osittain sen vuoksikin, Mystisiä kissatarinoita on mielenkiintoinen kokoelma. Monen tekijän kohdalla jää harmittelemaan, ettei heiltä ole käännetty suomeksi muutakin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. Helsinki 2025: Karisto. 171 s. ISBN 978-951-1-52268-3. – Ensimmäinen painos ilmestynyt 2011.

Sanotaan aluksi suoraan: Vilja-Tuulia Huotarisen Valo valoa valoa (2011) on upea teos. Hyvin harvoin kyyninen minä kirjallisuudenopettaja voin rehellisesti myöntää, että jokin kaunokirjallinen teos vei minut mukanaan – ja vieläpä niin, että en käyttänyt lukuaikaa juurikaan analysointiin vaan annoin elämyksen johdattaa.

Pintapuolisesti tarinan tasolla Valo valoa valoa kertoo 14-vuotiaiden, erilaisista taustoista tulevien Mariian ja Mimin keskinäisestä rakkaudesta vuonna 1986. Samalla se kuitenkin käsittelee useita muitakin teemoja kuin ”vain” rakkautta; se pohtii monia ihmisyyden eri puolia, kuten erilaisia ihmisten välisiä yhteyksiä, oman paikan löytämistä maailmassa, seksuaalisuutta, mutta myös kirjoittamista ja kirjallisuutta. Toinen päähenkilöistä toimii kertojana, joka puhuttelee lukijaa toistuvasti (ja lähes aina huutomerkin kanssa), pohtii tekstinsä etenemistä ja kerronnan keinoja ja tekee jatkuvasti intertekstuaalisia viittauksia muuhun kirjallisuuteen ja kulttuuriin yleisemminkin.

Tarina heräävästä rakkaudesta ja avautuvasta seksuaalisuudesta on yhdistelmä hienovaraisen herkkää ja suorasanaisen peittelemätöntä. Se on psykologisesti tarkkaa (ja sitä kautta samaistuttavaa), mutta samalla sitä verhoaa kaihoisa tunne, joka minulle aikuislukijalle tuntuu nostalgialta mutta nuorelle on taatusti jotain muuta. Tarinaa ympäröi loppukesän keltainen hehku, valo joka ympäröi lukijan tarinan sisään kokemaan niin kuin likainen uimakoppi romaanin päähenkilöt.

Romaanin? Kyllä, Valoa valoa valoa on romaani, mutta tyyliltään se lähenee usein myös (proosa)runoa. Melkein tajunnanvirtamaisesti etenevä kerronta pitää sisällään paljon monenlaisia tekstitapoja, joissa arkisen toteava lause saattaa vaihtua äkkiä esimerkiksi runolliseen toistoon tai virkkeiden yllättäviin katkoksiin. Kerronta on hyvin elliptistä; lukija pakotetaan tulkitsemaan, arvailemaan ja jopa tuntemaan itsekin. Tätä tukee tehokkaasti vaihteleva typografia. Lisäksi erityisesti rytmin käyttäjänä Huotarinen on mestari.

Valoa valoa valoa voitti aikanaan Finlandia Juniorin. Se on kyllä nuortenkirjallisuutta mutta se ei missään nimessä ole ainoastaan nuortenkirjallisuutta. Nuoret päähenkilöt ja heidän ongelmansa tuodaan lähelle lukijaa tavalla, joka tekee heihin tarttumisen helpoksi nuorelle vastaanottajalle. Siinä ei kuitenkaan ole mitään – ei mitään – alentuvaa, selittävää tai muuta sellaista, mikä saisi teoksen tuntumaan vaivaannuttavalta aikuisellekaan lukijalle (ja toden näköisesti monelle teini-ikäisellekin). Ainoa myönnytys, jonka millään tavoin kuvitella osoittavan tähän suuntaan, on kertomuksen tapa pysäyttää tilanteita niin, että lukija saa hetken hengähtää ja pureskella lukemaansa ilman, että esimerkiksi yksittäisen kohtauksen jännitettä kasvatetaan liiaksi.

Aikuislukijalle puolestaan tarjoillaan laaja otanta 80-lukulaista tilpehööriä, kuten vilahduksia ajan artisteista, muodista ja tuotenimistä. Ne ohitetaan useimmiten pelkkinä luontevina mainintoina henkilöiden maailmasta, eikä niihin liity mitään selittelevää – ”Stu-stu-stu-stu-Studioline” ei ole rekvisiittaa vaan lempeä nyökkäys niille, jotka viittauksen tunnistavat. Tarinan sijoittuminen 1980-luvulla on perusteltua: ensinnäkään Internet saati kännykät eivät ole läsnä (mikä tuskin on Huotarisen motiivi lainkaan) ja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus toimii järisyttävänä alatekstinä päähenkilöiden tarinalle.

Valoa valoa valoa on yhtä aikaa kaunis, haikea ja lempeä mutta myös hirveä. Kun kaikki on kerrottu, kertomatta jää vielä paljon, ehkä kaikkein oleellisin: ”Minun kyyneleeni vuotavat pimeässä ja jäävät teiltä kätköön.”

Katsottua: heinäkuu 2026

 Clint Eastwood: Ratkaiseva isku

Neljäs Likainen Harry -elokuva Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983) on yhdenlainen tiivistymä eräästä aikansa poliisielokuvan linjasta. Keskiössä on edelleen Clint Eastwoodin esittämä komisario Harry Callahan, joka ei toimi ohjeiden mukaan vaan pyrkii mahdollisimman tehokkaaseen jälkeen. Reaganin Yhdysvalloissa omaehtoinen pahisten niittaaja on ollut sankari, jollaisen perään eräät piirit jälleen nykyään haikailevat.

Ratkaiseva isku on sarjan ainoa osa, jonka Eastwood on ohjannut itse. Se on pätevää jälkeä – ei sarjan paras osa mutta paljon mainettaan parempi ohjaus. Kuvastoltaan se on tavanomainen aikansa elokuva, ja Eastwood vetää normaalin roolihahmonsa. Elokuvan rytmi kuitenkin rullaa mukavasti (Eastwoodin luottoleikkaaja Joel Cox!), ja Bruce Surteesin kuvaus on vahvaa ammattilaisen työtä ilman temppuja muttei kuitenkaan latteaa tasaisuutta. Etenkin yökuvissa on ilmaisuvoimaa. Käsikirjoituksessa on valitettavan paljon tyhjäkäyntiä; sivupolkuja, ylimääräistä hassuttelua ja turhan monta eriparista elementtiä. Yksittäiset kohtaukset voivat olla vaikuttavia, komeita, ikonisiakin, mutta kokonaisuus on hiukan hahmoton.

Tarinassa seurataan limittäin Callahania, jota polisiivoimat yrittävät työntää sivuuna ja jota moni kostonhimoinen rikollinen jahtaa, ja Sondra Locken kouristellen esittämää taiteilijaa, joka on suorittamassa omaa kostotyötään. Hän jahtaa miehiä, jotka raiskasivat hänet ja hänen siskonsa – takauma teosta on kauhistuttavuudessaan vaikuttava – ja tappaa näitä yksitellen. Katsojan ei tarvitse arvuutella tekijää, joten hän voi ainakin periaatteessa keskittyä rikosten syihin ja moraalisiin pohdintoihin. Vaikka eihän katsoja halua pohdiskella – hän haluaa, että pahiksille käy huonosti ja että sankari hoitaa homman.

Anthony Mann: Rooman valtakunnan tuho

Ensinnä: Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on eeppis–historiallinen fantasia. Se kuvaa aikaa, jona Rooman keisarius siirtyi Marcus Aurelianukselta hänen pojalleen Commodukselle. Ensin mainittu pyrki rauhaan pax romanan hengessä, yhdistämään kansakunnat suureen imperiumiin. Jälkimmäinen haluaa alistaa kaiken oman mielihyvänsä alle, mikä johtaa lopulta tuhoon.

Toiseksi: Hollywoodilaiseen tyyliin kaikesta tehdään yksinkertaista. Vaikka taustalla on poliittisia erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, kuuluuko "barbaarit" alistaa ja tuhota vai ottaa avosylin osaksi Roomaa, pohjimmaisena on shakespearelainen melodraama, jossa sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ulkoisesti upea elokuva on tarinaltaan hyvin ohut.

Kolmanneksi: Rooman valtakunnan tuho on hämmästyttävän hyvä kuva nykymaailmasta. Uusi (ego)maaninen keisari korostaa voimaa ja valtaa, haluaa tuhota valtakuntaan tunkeutuneet vieraat kulttuurit, nostaa gladiaattoritaistelut yhteistyön edelle, tuhoaa vuosisatojen imperiumin.

Neljänneksi: Merkittävissä rooleissa on monta Yhdistyneen kuningaskunnan näyttelijää, jotka tekevät hienoa työtä hyvin teatraalisessa ympäristössä. Dialogien ja monologien tahdissa etenevää elokuvaa rytmittävät joukkojen taistelukohtaukset, jotka ovat kauniita mutta yhtä tylsiä kuin puoli vuosisataa aiemmin ja puoli vuosisataa myöhemmin. Inhimillisyys typistyy tyyppeihin kauniissa puitteissa. Alec Guinness, Christopher Plummer ja James Mason tekevät tyylikkäät roolisuoritukset, ja Dmitri Tjomkinin musiikki on kestävintä koko elokuvassa.

Duncan Tucker: Transamerica

Transamerica on onnistuneen yhdysvaltalaisen indie-elokuvan tyyppiesimerkki. Marginaalisia hahmoja, näppärää dialogia, roadmovien rakenne. Duncan Tuckerin ohjaaman elokuvan lähtökohta on herkullinen, etenkin vuonna 2005: psykologin lausuntoa odottava transnainen saa tietää, että hänellä on poika. Nuorisovankilasta haetun teinipojan taustasta löytyy kovin rumia asioita, joita siittäjä – todellista rooliaan paljastamatta – alkaa hoitaa. Poika luulee vanhempansa olevan seurakunnan työntekijä.

Transamerica liikkuu sanavalmiin komedian ja vakavien aihepiirien välissä samaan tapaan kuin paria vuotta myöhempi Juno. Vanhemmuuden rajapinta hämärtyy amerikkalaisessa kontekstissa ja saa piirteitä, jotka nykyään herjattaisiin wokeksi. Elokuva on joka tapauksessa vapaamielinen, erilaisuutta suvaitseva ja ymmärrystä lisäävä – ja tietysti kristilisyyytä kepeästi kritisoiva. Matkalla kohdataan transihmisten kokoontumisia, väkivaltaisia kaappihomoja, hippejä, rekkakuskeja ja akustinen kitara soi.

Elokuva on edelleen yllättävän moderni joskin hiukkasen saarnaava. Toki se on amerikkalaiselle yleisölle tehty, ja asioita on syytä vääntää rautalangasta. Samaan nippuun sukupuolikysymysten ja seksuaalisuuden kanssa lyödään Amerikan etniset vähemmistöt ja sukulaisuussuhteet.

Felicity Huffman on pääosassa ilmiömäinen. Miltä kuulostaa nainen, joka esittää naista joka on syntynyt miehen ruumiiseen? Katsoja on osa leikkiä, jossa on pakko ottaa kantaa sukupuoleen tai yrittää olla huomioimatta sitä. Onko moisilla sosiaalisilla konstruktioilla väliä? "Nobody's perfect", sanottiin jo Puikoissa paikoissa. Ja silti sukupolvien välillä on kuiluja, jotka ehkä ovat kouriintuntuvia mutteivät aina.

Lopputulos ei ehkä ole täydellinen – eikä se ole – mutta ajattelemaan se panee. Sormi saattaa heristyä silloin, mutta saarnailulta säästytään. Sen sijaan katsoja saa inhimillisen tarinan ihmisistä, jotka tarvitsevat näkyvyyttä. Edelleen.

Norman Z. McLeod: Neljä nolattua neroa

Marx-veljesten kolmas säilynyt elokuva Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on henkilökohtainen suosikkini. Se on myös ensimmäinen veljessarjan elokuva, joka ei perustunut jo olevaan lavashow'hun. Eroa ei silti pahemmin huomaa. Neljän veljeksen roolit ovat entisellään, ja tarina toimisi aikalailla samalla tavalla myös lavalla.

Elokuvan miljöö on aluksi risteilyalus, jolla veljekset ovat salamatkustajina. Tulos on perinteinen kaaos, kun henkilökunta yrittää saada veljekset nalkkiin. Takaa-ajo ja anarkistinen sekoilu ovat luultavasti ainoat sanat, jotka käsikirjoituksessa ovat lukeneet. Norman Z. McLeodin osuudeksi ohjaajana jää lähinnä käskeä kamera päälle. No jaa, on kyydissä yksi miljonääri ja toinen roisto.

Groucho ja Chico vastaavat verbaalisesta huumorista: sanaleikeistä, väärinymmärryksistä ja kaikesta siitä, mikä nykyään saisi isävitsin leiman. Harpo puolestaan harjoittaa sanatonta slapstickiään, joka on lähinnä omaa sydäntäni. Nukketeatterikohtaus on loistava. Zeppo puolestaan on sujuvasanainen mutta auttamattoman persoonaton ensilikistäjä, joka kuitenkin saa enemmän tilaa kuin kai kertaakaan toiste elokuvissa. Ja sitten tietysti aliarvostettu Thelma Todd. Onneksi elokuva on tehty ennen kuin eräs Hayes keksi säännöstönsä.

Jälkimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu maihin. Maurice Chevalier -jakso passintarkastuksessa on klassikko. Sen jälkeen ollaan miljonäärin juhlissa, joissa entinen meno jatkuu. Loppuun sijoittuvat myös kaksi pakollista musiikkinumeroa, joita ilman pärjättäisiin hyvin.

Elokuvan vahvuus on sen rajoitetut ympäristöt, joissa veljesten vakiohahmot saavat mellestää mielensä mukaan. Tarina vain haittaisi menoa, niin kuin sittemmin kävikin, kun he siirtyivät Warnerille. Marxit eivät olleet luonnenäyttelijöitä, joiden varaan olisi kannattanut rakentaa tarinaa.

John Huston: Tulivuoren juurella

John Hustonin intohimoprojekti, Malcolm Lowryn romaaniin Tulivuoren juurella perustuva ja samanniminen elokuva toteutui viimein vuonna 1984. Lowryn omiin kokemuksiin Meksikossa perustuva romaani puhutteli ohjaajaa varmastimonin tavoin, ja mitä vanhemmaksi hän kävi, sitä voimakkaammin tarinan resignaatio häneen vaikutti.

Ehkä olikin hyvä, että tarina sai odottaa vuosikymmenet ja hurjat määrät käsikirjoitusvaiheita ennen realisoitumistaan. Olisiko kukaan muu kuin viittäkymppiä lähenevä Albert Finney kyennyt esittämään pääosan yhtä hartaasti? Ehkä olisi, mutta en haluaisi elää maailmassa, jossa hän ei olisi saanut roolia.

Tulivuoren juurella kuvaa yhtä päivää pienessä meksikolaiskaupungissa juuri ennen toista maailmansotaa. Englantilainen konsuli Firmin kantaa harteillaan paljon. On ensimmäisen maailmansodan traumat, ovat pettävät läheiset. Apu on löytynyt viinasta. Finney hoitaa kroonisesti alkoholisoituneen miehet roolin upeasti. Hänen hyvin fyysinen tyylinsä käy läpi useat vaiheet, joita ilman alkoholia kehonsa tärinään eksyvä mutta liian alkoholin jälkeen sielultaan harhaileva ihmisraukka käy läpi.

Koko tarina sijoittuu yhteen vuorokauteen, kuolleiden päivään. Sinä aikana, perinteitä kunnioittaen, Firmin käy läpi häntä riivaavat aaveet, sukeltaa pohjaan ja nousee pintaan ennen kuin vajoaa lopullisesti. Mikä ehkä onkin parasta. Piinattu sielu etsii apua niin rukouksesta kuin naisista, mutta viina on se, joka vie.

Finneyn lisäksi myös Jacqueline Bisset ja Anthony Andrews tekevät merkittävissä rooleissa hyvää työtä, mutta he jäävät auttamatta keskipisteen varjoon. Sen sijaan useat meksikolaiskasvot sivu- ja statistiosissa ovat vaikuttavia. Italialaisten neorealistien tapaan Huston luottaa paljonpuhuviin kasvoihin. Hustonin ja Finneyn lisäksi kolmas ratkaiseva tekijä on Gabriel Figueroan kaunis värikuvaus. Kuolleiden päivän räikeät värit ja sateisen yön pimeys luovat vahvat lavasteet draamalle.

John Carney: Once

Vuosiin en välittänyt katsoa John Carneyn musiikkielokuvaa Once (2007). Ja sitten kun lopulta katsoin, itkin vuolaasti.

Once on nimenomaan musiikkielokuva, ei musikaali. Musikaalissa musiikkinumerot rikkoisivat elokuvan narratiivin ja ryhtyisivät kuljettamaan tarinaa toisilla, aivan omilla ehdoillaan. Oncen musiikkijaksot eivät tee niin. Ne ovat toisaalta tarinan motivoimia kohtauksia, toisaalta tunnelmoivia montaašijaksoja, joiden tehtävä on lopulta – esittää musiikkia.

Tarina kertoo katumuusikosta, joka varsinaiseksi työkseen korjaa pölynimureita isänsä yrityksessä. Hän kohtaa nuoren maahanmuuttajanaisen, jonka kanssa alkaa soittaa ja kehittää jonkin sortin suhdetta. Heidän välinsä eivät koskaan kehity millään tavoin fyysisiksi – naisella on paitsi lapsi myös Tšekkiin jäänyt aviomies, miehellä rikkoutunut parisuhde joka kuuluu yhä hänen sanoituksissaan. Semmoisestahan ei seuraisi kuin sanomista Hollywood-elokuvassa. Onneksi Once onkin irlantilainen.

Iso osa elokuvasta on kuvattu teleobjektiivilla, mikä saa kokonaisuudesta dokumentaarisen oloisen. Amatöörinäyttelijät tuntuvat elävän kömpelöä elämäänsä ja kamera vain sattuu olemaan paikalla todistamassa sitä. Muu ratkaisu tuskin olisi toiminut. Pääosassa nähdään tosielämän muusikot Glen Hansard ja Markéta Irglová, joista oli tuleva folkrock-duo The Swell Season. Heidän keskinäinen kemiansa tuntuu elokuvassa ja vaikuttaa katsomiskokemukseen rutkasti.

Elokuvana Once ei ole kovin kummoinen. Tarina on tavanomainen ja loppujen lopuksi hyvin ohut. Katsoja tietysti pystyy silloin työntämään tilkkeiksi omia tunteitaan ja tulkintojaan (mikä ehkä jopa itkettää kuten minua). Kerronnallisesti elokuva toki toimii ja pseudodokumentaarinen kuvaus on tehty taiten. Dramaturgisesti Once ei kuitenkaan tarjoa ihan hirveän paljon – se pysyy pinnalla ja vaikuttaa tasan tarkkaan musiikkiantinsa vuoksi. Pienimuotoisena katutason musiikkielokuvana se kuitenkin on pakahduttavan sympaattinen ja jää kummittelemaan mieleen. Joku sanoisi, että se riittää taiteen määritelmäksi.

Gerarld Potterton: Heavy Metal

Métal hurlant oli ranskalainen sarjakuvalehti, joka toimi omanlaisenaan sanansaattajana aikuisille suunnatun scifin ja fantasia saralla. Lehden amerikkalainen ilmiasu oli ja on yhä Heavy Metal; suomeksi sen sanomaa ilmestyi muutaman numeron verran nimellä Kylmä metalli. Sarjakuva oli esikuvana myös vuonna 1981 ilmestyneelle kanadalaiselle animaatioelokuvalle Heavy Metal.

Gerald Pottertonin ohjaama Heavy Metal -elokuva nojaa vahvasti sarjakuvan formaattiin. Se muodostuu seitsemästä lyhyestä episodista sekä niitä ympäröivästä kehyskertomuksesta. Jokaisen jakson takan on eri animaatiostudio, ja kokonaisuus yhdisteleekin kauniisti hyvin monenlaisia tekniikoita. Disneyn sulavuudesta ollaan kaukana, mutta toisaalta myöskään Filmationin halpuuteen ei sorruta. Heavy Metal on taiten tehtyä laatuanimaatiota, jossa ei pyritä erityisesti ”helppouteen” saati luonnollisuuteen.

Tarinoita yhdistävä tekijä on Loc-Nar, vihreänä hehkuva pallo johon tiivistyy ”kaikki maailman paha”.  Käytännössä se on tekosyy monenlaiselle tieteisfantasialle, jossa väkivalta ja seksi saavat velloa. Elokuvan episodit sijoittuvat pääosin avaruuteen tai scifistiseen tulevaisuuteen, mutta ne ovat lopulta silkkaa fantasiaa. Heavy Metal on teinipoikain voimafantasia par excellence. Sen kertomusten miehet ovat altavastaajia, joista tulee sankareita – ja naiset lähinnä saatavilla olevia isoja rintoja. Kuitenkin elokuvan keskeisin – ja viimeisin – jakso keskittyy naissankariin, joka vähäpukeisuudestaan huolimatta on koko kimaran suvereenein hahmo. (Toki vahva naissankarikin voidaan nähdä fetisistisenä objektina.)

Jos pystyy jättämään huomiotta Heavy Metal keskenkasvuisen tarinamaailman, se tarjoaa paljon häikäisevää. Visuaalinen ilme pohjaa alkuperäiselle sarjakuvataiteelle. Varsinkin Moebius leimaa kokonaisuutta alku- ja loppuepisodeillaan, mutta väliin mahtuu myös Richard Corbenia, Bernie Wrightsonia ja Angus McKieta. Musiikin luulisi nimen perusteella olevan heviä ja metallia. Kyllähän mukana on monta aikakautensa raskasta rock-yhtyettä, mutta erityisen metallinen soundtrack ei ole. Valtaosan aikaa soi Elmer Bernsteinin orkesterimusiikki. Blue Öyster Cultilla olisi ollut elokuvaan useampikin kappale, mutta mukaan pääsi ainoastaan yksi – joka sekään ei alun perin liittynyt Heavy Metaliin mitenkään.

Alain Corneau:; Kaikki elämän aamut

Elokuva on keino säilyttää musiikki – muiltakin osin kuin vain äänen verran. Alain Corneuan elokuva Kaikki elämän aamut (Tous les matins du monde, 1991) tekee sen mahdollisimman kauniisti. Pascal Quingnardin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva kertoo barokkisäveltäjien Monsieur de Saint-Colomben ja Marin Marais’n suhteesta. Edellinen on menettänyt vaimonsa ja jäänyt kahden lapsen kasvattajaksi. Musiikki ja viola da gambaon ainoa keino tavoittaa kuollut vaimo ja saada tyttäret osaksi omaa elämää, ylipäätään hengittää tässä vajavaisessa maailmassa. Jälkimmäinen –tarinan kertoja, vanhoilla vuosillaan – on nuori pyrkyri, joka haluaa olla Jotain. Äänenmurros vie paikan lapsikuorossa, gamban avulla hän saavuttaa aseman kuninkaan kamariorkesterissa.

Samaan tapaan kuin musiikki on korkeampi itseilmaisun keino tarinan hahmoille, on näyttelijäntyö heidän esittäjilleen. Jean-Pierre Marielle Saint-Colomben roolissa on uskomaton osoitus läsnäolon taiteesta. Hänen hahmonsa ei puhu monta vuorosanaa, mutta hänen kehonkielensä kertoo valtavia asioita. Ikävä vaimoa, lapsia kohtaan tunnettu rakkaus, joka ei kykene saamaan ääneen lausuttua muotoa, inho, viha ja luopumus – kaikki heijastuvat pienistä liikkeistä kasvoilla ja gamban kaulaa hyväilevissä sormissa. Melkein yhtä kaunis on katsella Gérard Depardieu Marais’na – ja kuulla, sillä Marais’n ääni on koko elokuvan ajan läsnä kertojana.

Ranskalainen taito tehdä epookkielokuvaa on hämmästyttävä. 1600-luvun lopun maalaismaisema hehkuu niin vihreänä luontona kuin kynttilänliekin valaisemina sisätiloina. Dialogi on lähinnä vivahteita varten, musiikki niin oleellinen osa tarinankerrontaa, ettei sen läsnäoloa unohda hetkeksikään. Audiovisuaalinen maailma on yhtenäinen, meditatiiviseen kauneuden kehään kutsuva, samaan aikaan pakahduttavan vahva ja surumielisyyden rajoilla tasapainoileva.

Corneaun ohjaus on näkemyksellistä, hallittua. Kaikki elämän aamut on kuvaksi tullut romaani samaan tapaan kuin Kubrickin Barry Lyndon mutta hengittäen, rakastuen ja pettyen – ei ainoastaan tietoisesti ajatellen ja näyttäen. Se on fyysinen niin kuin on musiikkikin soittajalleen, jonka jokainen sisäänhengitys sisältää merkityksen.

Joel Coen: Voi veljet, missä lienet?

Coenin veljesten Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) muistetaan lähinnä musiikistaan. Ja ihansyystä: se palautti Yhdysvaltain etelävaltioiden kansanmusiikin jälleen kollektiiviseen (länsimaiseen) muistiin. Muutoin elokuva ei ole ihan niin selvä tapaus.

Voi veljet on yhdistelmä monenlaista perinnettä. Sen tarina kertoo kolmesta vankikarkurista 1930-luvun Mississippistä. Yksi heistä, Ulysses McGill, on houkutellut muut mukaansa etsimään ”aarretta”, jota ei todellisuudessa ole. Kyse on lopulta yrityksestä estää hänen lastensa äitiään avioitumasta toisen miehen kanssa.  Tämä on yksi taso. Toinen taso on klassisen Odysseia mukailu: matkallaan Ulysses kohtaa niin seireenimäisellä laulullaan houkuttelevia naisia kuin yksisilmäisen raakalaisen. Kolmas taso on nostalginen etelävaltioiden romantiikka kaikkine symboleineen: on uskonnollista radiokanavaa, on mustaa blues-kitaristia tienristeyksessä tekemineen sopimuksineen paholaisen kanssa, on Ku Klus Klania ja monen monta hirttosilmukkaa. Ja sitten on neljäs taso: ylistyslaulu etelän musiikille siinä missä The Blues Brothers oli pohjoiselle, modernimmalle bluesille.

Coenit ovat sikäli taitavia elokuvantekijöitä, että he saavat hyvinkin eripariset ideat toimimaan yhdessä, ainakin pinnallisella tasolla. Voi veljet toimii siinä missä The Big Lebowski tai The Ladykillers – ne kaikki näyttävät hyvältä ja tarjoavat tarpeeksi kiinnittymiskohtia kulttuurinsa tuntevalle katsojalle. Ne eivät kuitenkaan kouraise katsojaa samaan tapaan vatsanpohjasta kuin heidän parhaat elokuvansa. Voi veljet on kaunis katsella, hyperaktiivinen kallonpohjan kutittelija, mutta se ei lopulta anna paljoakaan, jos sen pintaa alkaa raaputtaa tietoisesti. Elokuvan tarina on yksinkertainen, ja intertekstuaaliset viitteet ovat kepeitä. Musiikki on hyvää, mutta mitä sitten? Samaan tapaan Roger Deakinsin kuvaus on kaunista, mutta kellertäväsävyinen värimääritys tuntuu lähinnä ällöttävältä.