lauantai 1. kesäkuuta 2024

Luettua: toukokuu 2024

Risto Ahti: William Blake & Vimmainen Genius. [Tampere] 2001: Sanasato. 122 s.

Melko täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten, vappuaattona 2004 istuin jossain Jyväskylän yliopiston Athenaeumin seminaarihuoneessa kuuntelemassa Risto Ahdin luentoa. Paikalla oli reilu kourallinen ihmisiä. Oman seurueeni lisäksi muistan ainakin professori Tuomo Lahdelman, lehtori Risto Niemi-Pynttärin ja amanuenssi Keijo Virtasen. Helteinen ulkoilma tuntui sisällä asti, ja tilaisuudessa oli jotain maagista. En voi väittää ymmärtäneeni paljoakaan siitä, mitä Ahti puhui, mutta hänen läsnäolonsa ja karismansa veivät mukanaan.

Sama olo toistui, kun luin Ahdin hieman aiemmin julkaiseman teoksen William Blake & Vimmainen Genius. Ahdin proosa, tässä tapauksessa "asiaproosa", ei hirveämmin eroa hänen lyriikastaan. Aforistiset päälauseet poukkoilevat hurjaa vauhtia, ja lukijan on hidastettava omaa nopeuttaan tunnustelevaksi nautiskelijaksi. Ahdin melkein sattumanvaraiselta tuntuva rivityskin tuo tekstiin ihan oman rytminsä

Yhtä paljon kuin Blakesta, Ahti puhuu itsestään. Muu olisikin todennäköisesti teeskentelyä. Hän ei lähesty Blakea niinkään näkijän tai profeetallisena julistajana, kuten usein on tapana, vaan totuudenpuhujana. Monesti Ahti kieltäytyy symbolisista tulkinnoista tai ryhtymistä ratkaisemaan arvoituksia. Hänelle Blake puhuu suorasanaisia totuuksia. (Toisaalta Ahdin kohdalla "suorasanaisuus" on todennäköisesti monelle muulle kryptistä ja pökerryttävää.)

Ahti katsoo Blakea ja tämän tekstejä toisaalta ihmiskeskeisen humanismin, toisaalta vankan uskonnollisuuden kautta. Jälkimmäiseen vinkkeliin hän tuo oman lisänsä viittaamalla Intian pyhiin kirjoituksiin, edelliseen toistelemalla Alpo Jaakolan nimeä.

Esseistinen aforistiikan lisäksi nide sisältää muutamia Ahdin suomennoksia Blaken Viattomuuden ja Kokemuksen lauluista sekä jälkeen jääneistä käsikirjoituksista. En ole aina aivan varma Ahdin käännösten ratkaisuista, Blaken tai muulloinkaan, mutta arvokkaita ne ovat. Blakea ei ole vieläkään käännetty kovin paljolti.


Eeva Kilpi: TerveisinRunoja. PorvooHelsinki 1976: WSOY. 116 s.

Ennen kuin Eeva Kilvestä tuli valtakunnan virallinen Karjalan perään itkijä ja kuolinilmoitusten sitaattikuninkaallinen, kirjoitti hän muutakin. Hänen toinen runokokoelmansa Terveisin (WSOY 1972) sisältää leppeästi jutusteleva keskeislyriikkaa.

Runoissa on aforistisen tiivistävä ote. Aiheita ovat esimerkiksi luonto, seksuaalisuus ja jumalsuhde. Ollaan siis monella tavalla perusasioiden äärellä. Kilven nostaa kuitenkin – sen kummemmin arvottamatta – muiden kaltaisten keskeltä esiin hänen yhdistelmänsä oivallusta ja ymmärrettävyyttä. Hänen tekstinsä ovat riittävän helppoja heidänkin ymmärtää, jotka eivät nauti monimutkaisista kuvista ja arvoituksellisista sanapeleistä. Arkinen aihemaailma tekee hänet samaistuttavaksi muutenkin. Vain harvoin Terveisin-kokoelman tekstit silti sortuvat myöskään latteuksiin ja löysäilyyn. Niissä löytyy usein kekseliäisyyttä ja omaperäisiä näkökulmia. Ja näin nimenomaan aiheiden ja sanaston, ei esimerkiksi rakenteiden, tasolla. Pääosin lyhyet ja tiiviit tuokiokuvat ovat helppoja mutteivät yhdentekeviä naposteltavia.


Anja Kauppala: AlbinaAleksis Kiven suuri rakkaus. Helsinki 2003: Ajatus kirjat. 175 s.

Vuosikymmenet Albina Palmqvist muistettiin lähinnä "Aleksis Kiven muusana". Siinä se. Myös psykiatri Anja Kauppalan kirjan Albina alaotsikko on kylläkin "Aleksis Kiven suuri rakkaus", mutta itse teos on nimenomaan Albinan itsensä maineenpalautus.

Kivi-myyttiin kuuluu nuoruudenrakkaus, Helsingin rikkaimman miehen kaunis tytär ja tältä lopulta saadut rukkaset, kun nuori Alexis Stenvall oli kehdannut kosia. Onpa joku nähnyt tässä epäonnisessa rakkaudessa ensimmäiset syyt Kiven myöhempiin mielenterveysongelmiinkin. Hänet on saatettu myös kuvata ikään kuin torjuvana vastapainona myöhemmälle Charlotta Lönnqvististin laupeudelle.

Kauppala kuitenkin muotoilee myyttiä uusiksi. Hänen mukaansa on totta, että nuori Stenvall todellakin ihastui ja rakastui itseään viisi vuotta vanhempaan Albinaan. Hän oli 12-vuotias heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa. Kosintakin pitänee paikkansa, ja sille Kauppala antaa suuren merkityksen. Hän ajoittaa kosinnan hetkeen, jona Kiven lyriikan sävyssä tapahtuu suuri muutos, ja uskoo Kiven ja Albinan suhteen lopullisen kariutumisen olevan tausta näytelmään Leo ja Liina. Aiemmat tutkijat ja elämäkerturit ovat pitäneet Liinaa Lönnqvistin kuvajaisena. Oli miten oli, Kauppala esittää vahvoja perusteluja näkemystensä tueksi. Niitä ei Kivi-myytin vaateet pakota piiloon.

Albina Palmqvist oli suomalais-tanskalaisen porvarisperheen tytär, mutta ei todellakaan erityisen varakkaan. Päinvastoin perhe sai kärvistelystä osansa, ja Albinan suhde isään ei ollut mitenkään helppo. Hän tuntuu olleen vahvasti tunteva ihminen, jolla oli runsaasti mielenkiintoa maailmaan. Hän oli myös hyvin lukenut ja tarjosikin nuorelle Stenvallille tilaisuuden tutustua klassikoihin.

Kauppala kaivaa ansiokkaasti Albinan vuosikymmenten aikana kivettyneiden tarinoiden takaa. Vaikka teokseen sisältyy lähdeluettelo, on viiteapparaatti jotenkin kumman väljä. Koko kirjassa on vain 42 lähdeviitettä, vaikka taatusti tilaisuuksia olisi paljon enemmälle.


Jüri Parijõki: Kundasta Suursaareen. Helsinki 2017: Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura. 25 s. Suom. Petteri Aarnos.

Obskyyrin kustantajan pieni julkaisu. Lähes sata vuotta vanhaa matkakirjallisuutta. Kuulostaa ihan minun jutultani!

Etelä-Kymenlaakson Tuglas-seura julkaisi 2017 sekä Suomen että Viron itsenäistymisen satavuotisjuhlan kunniaksen keveän mutta hyvin mielenkiintoisen vihkosen. Jüri Parijõki oli virolainen lastenkirjailija ja opettaja, joka surmattiin 49-vuotiaana neuvostomiehityksen aikaan. Hänen tuotantoonsa kuului myös matkakirjallisuutta, kokonainen Suomea käsittelevä teoskin vuonna 1929.

Tämän julkaisun sisältö on kuitenkin nostettu toisesta teoksesta. Se on luku kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestyneestä kirjasta. Kundasta Suursaareen -nimi kertoo oleellisen. Parijõki matkustaa kalastusaluksen mukana kotimaisemistaan Virumaan Kundasta Suomen puolelle Suursaareen. Lyhyen matkan ja maissaolon aikana hän tekee havaintoja luonnosta, elinkeinoista ja ihmisistä, kuten genreen kuuluu. Silmäys ei ole syvä tai pitkä, enemmänkin pikainen vilkaisu.

Olen matkakirjallisuuden puolesta hyvin valikoiva. En matkustele itse, enkä koe minkäänlaista intoa nähdä maailmaa. Sen vuoksi moderni matkailu ei kiinnosta kirjallisenakaan. Mutta kun mennään ajassa tarpeeksi kauas, alan kiinnostua – nimenomaan aikamatkustus on se kutkuttava osuus. Parijõkin artikkeli osuu juuri sellaiseen aikaan, kun maailma on alkanut muuttua entistä nopeammin. Pitkät saappaatkin ovat kalastajien jaloissa vaihtuneet kumisiin ja Suursaareen ollaan tekemässä tietä kahden kylän väliin. Vanha maailma on silti yhä näkösällä.


Tapani Kinnunen: Pyhä kankkunenRunoja. Turku 2004: Savukeidas. 63 s.

Charles Bukowskin viehätys on mysteeri, joka piiloutuu juopottelen, naimisen ja arjen kurjuuden rivinväleihin. Hän vain sattuu kaivamaan esiin länsimaisen kaupunkilaisen yllättävän monotonian. Tapani Kinnunen tekee ikään kuin saman mutta hyvinvointiturkulaisittain.

Kinnusen viidennen runokokoelman Pyhä kankkunen aiheet ja maisemat olisivat kyllä kelvanneet Bukowskillekin, mutta hankala häntä olisi kuvitella juniorifutiksen katsomoon, kirjailijakokoukseen, Ruotsin-risteilylle tai leikkikentän laitaan. Kinnusen suomibeat on keskiluokkaista boheemiutta, vinosti hymyilevää sivustaseurailua kun kanssakeskiluokka suorittaa niin tosissaan ja runoilijatoverit vielä kovemmin. On helvetin hankalaa olla boheemi Suomessa, kun kaljaan kyllä riittää raha ja lapsen saa päivähoitoon.

Paljon pudotellaan nimiä. Meneeköhän yksikään runo ilman, että jonkun tutun nimi vilahtaa. Se istuttaa runoja maaperään mutta samalla antaa hieman sisäpiiriläisen kaiun. Vaikka niinhän se pienen maan runopiireissä tuppaa joka tapauksessa olemaan. Kinnusen tekstit on tehty puhuttaviksi ("lausuttaviksi" ei kuulosta oikealta tässä), ja kuulijan voi olettaa tunnistavan ainakin ison osan proprisateesta. Puhemaisuus tarkoittaa tässä tapauksessa myös pitkälle menevää "epärunoutta" – tekstit lähestyvät melkein aforistista kaskua.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999). Helsinki 2019: Tammi. 14 h 39 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 2000, äänikirja 2005.

Azkabanin vanki on selvä taitekohta Harry Potter -sarjassa. Aiempien osien lapsekkuus sekä seikkailuhenkinen ja viaton ihmettely alkavat antaa tilaa synkemmille teemoille, tapahtumille ja näyille. Paikoin Azkabanin vanki lähentelee suorastaan goottilaista kertomusta: ankeuttajien kauhistuttavat hahmot, Rääkyvä röttelö arkkityyppisenä kummitustalona, puolihulluna ja murhanhimoisena riutuva Sirius Musta. Tapahtumissa tai ainakin niiden taustoissa toistuvat kuolema ja sen epätoivoinen pakoilu, murha, synkät sukusalaisuudet, sijaiskärsijyys. Päähenkilökolmikon välitkin alkavat ensimmäisen kerran rakoilla ihan tosissaan; mikään ei enää ole niin varmaa, kun lapsuus on takana ja teini-ikä on käsillä.

Azkabanin vangin juoni on mutkikas vyyhti valtaisaa määrää yksityiskohtia ja sivukertomuksia. Rowling solmii ne yhteen taidokkaasti ja ennalta arvaamattomasti. Oikeastaan Azkabanin vanki aukeaakin vasta myöhemmillä lukukerroilla, kun loppukäänteet jo tuntee. Silloin voi keskittyä seuraamaan, kuinka hän luo kudettaan pikkutarkasti.

Valitettavasti kuviossa on yksi valtaisan iso ja ruma umpisolmu: ajankääntäjä. Vanha ohjehan on, ettei ellei tarina nimenomaisesti kerro aikamatkustuksesta, sitä ei pidä käyttää lainkaan. Onneksi ajankääntäjä unohtuu myöhemmissä kirjoissa, sillä sen avulla vesittäisi monta käännettä. Harmi ettei Rowling vielä tajunnut sitä Azkabanin vangissa. Sen tarina ei nimittäin vaatisi aikamatkustusta lainkaan.

Vesa Vierikon luenta romaanista on myös uusi vaihe Pottereissa. Tässä osassa hän löytää varmuuden tulkintaansa ja hyödyntää rohkeasti erilaisia ääniä ja rekistereitä. Poissa on aiempien äänikirjojen haparointi ja tilalla aivan uudenlainen into.


Jaakko Puokka: Paloon Stenvallit. Helsinki 1979: Otava. 230 s.

Taidehistorian professori Jaakko Puokan Paloon Stenvallit lienee ollut kutkuttava kirja ilmestyessään. Sitä se on paikoin edelleen, vaikka Puokan pääteesit onkin nyttemmin osoitettu vääriksi. Puokka on kotoisin samoilta seuduin Nurmijärven Palojoelta – eli sikäläisittäin Paloolta – kuin Aleksis Stenvall eli kirjailija A. Kivi. Hän ryhtyy selvittämään paloolaista elämäntapaa ja sitä kautta raastamaan Kivi-myyttiä jalustalta.

1900-luvun alussa kirjallisuusmiehet, kuten V. Tarkiainen ja J. V. Lehtonen, loivat legendan köyhistä oloista ponnistaneesta, sairaalloisesta nerosta, jolla oli suora yhteys suomalaiseen kansansieluun. Puokka sen sijaan väittää toisin. Hänen väitteensä on, että Aleksiksen isä ei suinkaan ollut aikanaan seudulla mellastaneen rikollisjoukon sukua vaan todellisuudessa Raalan kartanon isännän, Carl Henrik Adlercreutzin avioton poika. Vaikka sukulaisuussuhdetta ei voinut suoraan koskaan myöntääkään, pitivät Adlercreutzit Stenvallista ja hänen lapsistaan hyvää huolta. Puokka esittää, että Stenvallien talo oli biologisen isän lahja, ja jokainen perheen neljästä pojasta yritettiin naittaa Adlercreutzien valitsemille naisille. Vain Aleksiksen kohdalla suunnitelma ei toteutunut, sillä tämä oli Puokan mukaan lapsellisen kykenemätön todelliseen naissuhteeseen. Sen sijaan hän tyytyi leskirouva Charlotta Lönnqvististin hoivaan, jonka senkin takana olivat Raalan aateliset. Puokka löytää jälkiä Adlercreutzien lonkeroista jokaisella Stenvallin poikien askeleella.

Siinä sivussa hän myös kaataa ajatuksen Kivestä köyhänä ja sairaalloisen kärsivänä. Kiven kirjeissä toistuva terveydentilan valittelu on Puokan mukaan pelkkää sympatiapisteiden – ja rahan – kerjuuta. Todellista olisi vain infantiili itsekeskeisyys ja myöhemmin puhkeava mielisairaus.

Puokan todistelu on hämmentävän vakuuttavaa, ja moneen hänen huomioonsa tekisi mieli uskoa. Valitettavasti, ainakin Puokan kannalta, muutama vuosi sitten moderni dna-teknologia katkaisi sitkeiden huhujen siivet. Stenvallien ja Adlercreutzien välillä ei ole sukulaisuussidettä. Toki kuviteltukin sellainen on saattanut saada heidät aikanaan elämään monin tavoin toistensa yhteydessä
.


Veijo Meri: Tilanteita. Novelleja. Helsinki 1962: Otava. 180 s.

Veijo Merestä ei ole koskaan muodostunut minulle mitenkään tärkeää kirjailijaa. Hänen novellikokoelmansa Tilanteita olen kirjanpidon mukaan lukenut joskus, mutta minkäänlaisia muistikuvia siitä ei ole jäänyt. Nyt toisella kerralla se kuitenkin alkoi avautua ja jopa liikuttikin.

Meren näkökulmatekniikka on voimissaan lähes joka novellissa. Kerronta pohjaa keskushenkilön katseeseen ja ajatuksiin. Ilmiselvintä tämä on kahdessa novellissa, jotka kertovat sukulaistensa kasvatettavaksi jätetystä pikkupojasta. Hän ei aina ymmärrä aikuisten tapaa puhua, ja niin kielikuvat konkretisoituivat peloiksi. Lukijalle ne toisaalta rinnastuvat myös pojalle tapahtuviin asioihin, joista niistäkään hän tuskin paljon käsittää.

Meren tyylilaji liikkuu sujuvasti humoristisen ja raadollisen välillä. Kampa on melkein nonsensena etenevä ajatuksenvirtamainen tuokio junan patterin taakse (ehkä) pudonneesta kammasta. Kujalan jouluaatto puolestaan koruton ja toteavuudessaan pakahduttavakin kuvaus yksinäisen miehen joulusta. Käytän ihan liikaa adjektiivia kaurismäkeläinen, mutta kertomus Kujalasta avautui mielessäni suoraan Kaurismäen kuvamaailmaan.

Harmi että kokoelman aloitusnovelliksi on valikoitunut korni Rikas mies. Sekin lähenee leikittelevyydessään ja kielellisissä paradokseissaan nonsensea ja voisi olla vähemmän alleviivaavana jonkinlainen allegorinen faabeli, mutta nyt se on vain valitettava horjahdus lähtöviivalla.

Katsotut: toukokuu 2024

Joel SchumacherRankka päivä. Cint Eastwood: Täydellinen maailma

Olen joskus sanonut, että Joel Schumacher on niitä moderneja ohjaajia, joita tulevaisuuden cinefiilit tulevaisuudessa analysoivat puhki, jos joku ylipäätään elokuvia enää katselee. Syy on sellaisissa teoksissa kuin Rankka päivä (Falling Down, 1993) – sujuvissa ja helposti nieltävissä Hollywood-tuotannoissa, joihin ei kuitenkaan kuka tahansa ryhtyisi. Rankka päivä kertoo urbaanista ahdistuksesta; se on melkein eksistentiaalinen kärjistys modernin länsimaisen miehen ylivirittyneestä mielestä keskellä kaupungin turhauttavaa kiirettä, väkimäärää, sosiaalista tyhjiötä, turhuutta. Michael Douglasin esittämä työtön virkamies saa tarpeekseen ruuhkan keskellä ja lähtee. Häntä nykyaika turhauttaa. Hän kaipaa menneisiin hyviin aikoihin, kun hinnat olivat matalat ja arvot kohdillaan. (Jos jollakulla olisi ylimääräistä rahaa, hän saisi aikaiseksi muikean version nyky-Suomessa.) Vastapoolina on todellinen reliikki, amerikkalaisen elokuvan arkkityyppi: eläköityvä poliisi. Virkamies matkaa läpi kaupungin ex-perheensä luo, lähestymiskiellosta huolimatta, ja odysseillaan kohtaa kaiken mikä nykymaailmassa "on vikana". Lopputulos on yhtä aikaa viihdyttävä, häiritsevä, ajatuksia herättävä ja surullinen.

Samoilta ajoilta on Clint Eastwoodin Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993), hänen ohjaajakultakautensa toinen merkkiteos. Ohjaaja itse esittää vanhan koulukunnan šeriffiä, joka jahtaa vankilasta karannutta ja isättömän jehovalapsen napannutta murhamies Kevin Costneria 60-luvun Texasissa. Takaa-ajosta muodostuu paitsi miesten arvomittari myös vangin ja pojan erikoinen miehisyyden kasvutarina. Eastwoodin tapa ohjata on siinä mielessä Schumacherin kaltainen, että myös hän on sulavan amerikkalaistyylin edustaja, joka hyödyntää perinteitä ja klišeitä sopivissa määrin. Hänen tarinansa eivät varsinaisesti haasta katsojaa, ovatpa vain todella varmasti ohjattuja ja rehellisiä. Katsoja huomaa ajattelevansa näkemäänsä kuin vaivihkaa vaikka onkin kuvitellut vain viihtyvänsä vetävän tarinan parissa. Eastwood osaa soitella tunneskaaloja vaivihkaa, ilman kikkailua mutta taidokkaasti. Siinä hän rinnastuu ihailemiinsa jazz-muusikoihin – enemmän Louis Jordania kuin Coltranea.


Henry King: Bernadetten laulu. Zaida Bergroth: Marian paratiisi

Henry Kingin Bernadetten laulu (The Song of Bernadette, 1943) kertoo köyhästä perheestä, jonka tytär alkaa nähdä jumalaisia näkyjä 1800-luvun Ranskassa. Visio tulkitaan yleisesti neitsyt Mariaksi, mutta kaikki ilmestynyt pyhä äiti ei miellytä. Se nimittäin haittaa kaupunginisien suunnitelmia ja seisoo kehityksen tiellä. Vaan rahvas alkaa seurata Bernadettea. Ja siitä seuraavat ihmeet. Alkaa valtapeli valtion, katolisen kirkon ja hurskaiden uskovien välillä. Bernadetten laulu on jännittävä yhdistelmä klassista Hollywoodia ja eurooppalaista vaikutusta. Viimeisen päälle meikatut, kauniit naiset ja amerikkalaisin englantia vääntävät miehet (Vincent Price!) ranskalaismiljöössä on yhdistelmä, joka vetää aivot sumppuun. Onneksi pääosan Jennifer Jones on valloittava. Häntä eivät tarkkaan nypityt kulmat tai punatut huulet estä samaistumasta yksinkertaisen maalaisnuoren uskonnolliseen hurmioon. Dramaattiset kuvasommitelmat, tiukat valon ja varjon leikit valkokalkituilla seinillä ja ajoittaiset vaikuttavat kamera-ajot vievät ajatukset Eurooppaan. Lopputulos on ambivalentti tutkielma halusta uskoa, pelosta uskoa ja toiveesta että maailma olisi myötämielinen.

Myös Maria Åkerblom näki uskonnollisia näkyjä. Ajat ja paikka toki olivat toiset. Zaida Bergrothin elokuva Marian paratiisi (2019) keskittyy vaiheeseen, jossa 1920-luvun kulttijohtaja siirtyi Pohjanmaalta Helsinkiin, pakoon virkavaltaa. Elokuva näyttää Åkerblomin hyvin paljon kansainvälisen (angloamerikkalaisen) hengellisen gurun näköisenä: kaunis, maallisista iloista nautiskeleva muka-henkinen unisaarnaaja. Elokuvan näkökulma on Åkerblomin nuoren seuraajan, joka saa uuden vinkkelin elämään kultin ulkopuolisten kautta. – Elokuvassa kaikki näyttää hyvältä; epookki, miljöö, lavastus ja puvustus. Vaan sitten kuitenkin sorrutaan kotimaisen elokuvan perussynteihin. Henkilöt jäävät etäisiksi, aformismimaisen dialogin ja tiukasti rajattujen kuvakulmien vangiksi. Mikään ei lopulta tarkoita mitään eikä kellään ole hirveästi väliä. Elokuva ei saa hengittää. Åkerblom itse ja hänen kumppaninsa Eino Wartiovaara jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, mikä on harmi, sillä heissä olisi ainesta paljon enempään.

Jacques Tati: PlaytimeTrafic  liikenne

Jacques Tatin kaksi viimeistä monsieur Hulot -elokuvaa ovat erikoinen pari. Vuoden 1967 Playtime jatkaa edeltäjiensä "kollektiivielokuvan" tyyliä. Kohteen on tällä kertaa kaupunkilaiselämä. M. Hulot harhailee lentokentällä, toimistorakennuksessa ja vastavalmistuneessa yökerhossa. Pienieleistä huumoria revitään modernin kaupunkilaisuuden muka itsestään selvistä elementeistä, ihmisvilinästä, modernistisesta työstä ja inhimillisestä kaipuusta vapauteen (villisti juhliva ravintolaelämä elokuvan loppupuolella). Hulot ei ole varsinaisesti mikään päähenkilö vaan pikemminkin ainoa pysyvä kuva muuten vaihtumassa maisemassa. Hänen kauttaa katsoja saa kosketuksen muuten aivan absurdisti avautuvaan maailmaan. Playtime saattaa olla Tatin hienoin saavutus. Minulle se tuo mieleen Richard Scarryn lastenkirjat, joissa joka aukeamalla tapahtuu kauhea määrä asioita yhtä aikaa ja lukijan tehtävä on tarkastella kaikkea vuorotellen.

Trafic – liikenne (1971), Tatin viimeinen teatterituotanto, on edeltäjiään enemmän juonielokuva. Nimensä mukaisesti se keskittyy nykyaikaisen liikenteen, nimenomaisesti maantieliikenteen, kuvaukseen. Punainen lanka on uudenlaisen retkeilyauton suunnittelijan (Hulot) yritys päästä Amsterdamin automessuille. Matkalla hän saa kohdata melkein kaikki mahdolliset liikenteen vastoinkäymiset eikä lopulta päädy minnekään. Traficin hahmot ovat aivan yhtä etäisiä kuin ennenkin Tatilla, mutta tapahtumat pyörivät entistä tiukemmin heidän ympärillään. Silti kollektiivisuuden ja tyylitellyt modernin kuvat toistuvat nytkin. Hienovaraisen ja melkein osoittelemattoman huumorin lisäksi tarjoillaan pari ehtaa slapstick-hetkeä: mieleen jäävät varsinkin etupyörillään ajava Sitikka ja renkaan alle litistynyttä koiraa simuloiva kynnysmatto (tms.).

Yhdessä Playtime ja Trafic ovat Tatin päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta. Kuka toisi sen nettiaikaan?

tiistai 14. toukokuuta 2024

Urbaanilegendoja ja nettikauhua (Suomikauhun sirpaleita #7)

Mikko Toiviainen

Pimeä peili

ja muita urbaaneja kauhutarinoita

Helsinki 2020: Otava. 157 [+ 1] s. ISBN978-951-1-39178-4.

Mikko Toiviaisen Pimeä peili voisi olla erittäin mielenkiintoinen kirja. Sanon heti suoraan, ettei se kuitenkaan onnistu mielestäni sellainen olemaan.

Toiviainen tunnetaan muun muassa Kalenterikarju-nimellä pyörittämästään YouTube-kanavasta. Hänen ansiolistaansa kuuluu myös esimerkiksi #pojatkinlukee-kampanja, jolla pyrittiin lisäämään poikien lukuintoa. Sen jälkimaininkeihin varmasti liittyy myös Pimeän peilin julkaiseminen. Se on kauhukirjallisuutta niille, jotka eivät muutoin ehkä lukisi. Hieman niin kuin Pirkko-Liisa Perttulan kauhujuttukokoelmat (19952011) mutta vitsikirjamaisesti. Se sisältää lyhyitä, pisimmillään vain vähän yli kymmensivuisia tarinoita, jotka on kerrottu helpolla, paljon sivulauseettomia virkkeitä hyödyntävällä tavalla. Kauhu toimii sisäänheittäjänä, lukemisen helppous sulkee oven takana.

Toisaalta Pimeä peili pyrkii jatkamaan kansantarinoiden ja urbaanilegendojen polulla. Se hyödyntää lähdemateriaalinaan erilaisia Internetin kauhuilmiöitä – creepypastoja, sähköpostin kiertokirjeitä ja ylipäänsä elektronisessa ympäristössä kehittynyt folklorea. Kaikki kokoelman 25 tarinaa liittyvät tavalla tai toisella nettiin, peleihin, kännyköihin tai muihin älylaitteisiin. Modernia lavastusta käytetään melko hyvin, vaikka monen kertomuksen rinnassa sykkii hyvin perinteinen kummitusjutun tai leirinuotiosäikyttelyn sydän. Joskus Netflix tai Pokémon riivaavat lapset, joskus kauheudet ilmestyvät Facetimeen tai läppärin kameraan. Pelimaailma saattaa limittyä tosielämään, oli kyseessä sitten tuore vr-kokemus tai vanha Atari-palikka. Toiviainen viittaa yhdentoista tekstin yhteydessä lähteeseen, yleensä creepypastaan, jota hän käyttää materiaalinaan. Muihin ei lähdemerkintöjä ole, mutta esimerkiksi FW: Bloody Mary -tarinan alussa käytetty sähköposti on todellinen Internetissä levinnyt ketjukirje. Knowyourmeme.com-sivuston mukaan se on kiertänyt alkuvuodesta 2008 asti.

Erikoista on, että vuonna 2020 luultavasti nuoria lukijoita houkuttelemaan kirjoitettu kirja sisältää paljon vanhentunutta teknologiaa. Jo mainitun Atari-pelin (kuvauksesta päätellen kyse ei ole edes 1990-luvun Jaguarille tehdystä pelistä) lisäksi monen tarinan kännykkä on kaikkea muuta kuin älypuhelin ja yksi teksti on otsikoitukin Mozilla 1.0:n mukaan. Kädenojennuksia isille? Itse ainakin sain selittää monta asiaa 11-vuotiaalle, jolle luin kirjaa ääneen.

Suurin ongelma kaikesta mahdollisesti kiehtovasta huolimatta on, että yksikään tarina ei ole kovin hyvin kirjoitettu. Kaikki on pinnallista, yksityiskohdat tuntuvat päälle liimatuilta, eikä oikein ainutkaan juttu jaksa kehittyä, kun aina on niin kiire päästä lopun katkaisevaan "yllätykseen". Selityksiä on tietysti helppo etsiä kirjan yleisistä motiiveista: Netflix-tuotannonkin on koukutettava katsojansa kahden ensimmäisen minuutin aikana tai muuten teini vaihtaa sarjaa. Ja kyllähän mielenkiintoisenkin sarjan saa katsottua yhdessä illassa, kun vain kelaa kaiken "tylsän" ohi niihin kohtauksiin, joissa "tapahtuu jotain". Kun loppukäänne on koettu, ei sen jälkeen enää ole tarpeen jatkaa. Sävärit saatu, seuraavan vuoro.

Parhaiten kertomuksena onnistunee varsinainen päätöstarina Etsitään tietoa vanhasta Atari-pelistä. Se malttaa rakentaa itseään vähän muita rauhallisemmin ja onkin kokoelman pisin teksti. Keskustelufoorumille tehdyistä postauksista muodostuva kerronta on melko toimiva ratkaisu, vaikkei se yllä edes vanhan kunnon epistolaariromaanin uskottavuuteen. Samankaltaisia, hieman erikoisempia ratkaisuja Pimeässä peilissä käytetään muutenkin: Mozilla 1.0 on kirjoitettu käyttöohjeen muotoon ja Wilma-merkinnät, no, Wilma-merkintöjen. 

Ehdottomasti kylmäävin teksti koko kirjassa on tekoälyn kirjoittamaksi väitetty, hyvin lyhyt teksti. Kielimallia on pyydetty  kirjoittamaan tarina "I killed him" -fraasin ympärille. Tuloksena on tyly viesti ihmisen mitättömyydestä, kuin uhkaus. 

keskiviikko 1. toukokuuta 2024

Katsottua: huhtikuu 2024

Steve Miner: Naapurissa kummittelee. Daniel Attias: Hopealuoti

Perheensä menettänyt kauhukirjailija muuttaa itsemurhan tehneen tätinsä taloon alkaakseen kirjoittaa kokemuksistaan Vietnamissa. Aihetta raastavaan psykodraamaan? Varmasti, mutta Friday the 13th -sarjan lämmöillä ohjaaja Steve Miner ja tuottaja Sean S. Cunningham vetävät idean kauhukomediaksi. Hyvin nopeasti Naapurissa kummittelee (House, 1985) täyttyy farssimaisesta toheloinnista ja epäloogisista sivuhahmoista, mutta yllättävän hyvin elokuva säilyttää myös kauhuidentiteettinsä. Aikana, jolloin kumipukuhirviöt, stop motion ja mekaaninen käsityö olivat alan valtavirtaa, ero komedian ja vakavan välillä ei ollut suuren suuri. Luonteeltaan House on lopulta hyvin perinteinen kummitustalokomedia. Sellaisena se toimii, jos katsoja suostuu hyväksymään pelin säännöt. Harvinaiseen saavutukseen House yltää siinä, että se on oikeasti melko pätevä "koko perheen" kauhuelokuva.

Saman vuonna ilmestyi toinenkin nuortenelokuvaa (mitä se sitten onkaan) kauhun suunnasta lähestyvä yritys. Stephen Kingin Ihmissuden vuosi -pienoisromaanin filmatisointi, Daniel Attiasin Hopealuoti (Silver Bullet, 1985) on kirjailijan itsensä käsikirjoittama. Hän vaihtaa romaanin vuodenkierron aikavälin yhteen kesään ja tekee katkelmallisesta tarinasta hyvin perinteisen kauhuleffan. Päähenkilöitä ovat nyt ehdottomasti pyörätuoliin sidottu poika ja hänen siskonsa sekä heidän alkoholisoitunut setänsä. Sarjakuvamainen kerronta ja huumori (myös tumman verinen) tekevät Hopealuodista kepeän ja vaivattoman elokuvan, joka ei pelottele esiteiniäkään – ja sitten kuitenkin on pari splatterkohtausta nostamassa ikärajaa. Kingin käsikirjoitus on julkaistu kirjanakin, ja pinnallisen vertailun perusteella Attias on ottanut siihen onnistuneesti omia vapauksiaan. Hänen ohjauksensa on varmaa ja taitavaa – paljon vähemmän kömpelöä kuin kässäri. Harmi että tehosteet ja etenkin ihmissuden hahmo ovat luvattoman heikkoja. Onneksi pääosakolmikko Corey Haim, Megan Follows ja Gary Busey ovat aika kova ketju.


Mary Harron: Amerikan pysko. Morgan J. Freeman: Amerikan psyko 2

Ennen kuin Amerikan psykosta tuli Internetin sigmameemien materiaalia, se oli kohtuullisen hyvä parodinen kauhuelokuva, joka perustui hienoon romaaniin. Bret Easton Ellisin 80-luvun juppikulttuuria rankasti ja lukijaa koetellen satirisoiva kirja oli hurja kokemus lukiolaiselle minulle, todennäköisesti ihan vääristä syistä. Lähestyin teosta kauhuperinteen näkökulmasta ja sain kiksini väkivallasta mutta osasin arvostaa silloin myös pitkiä brändimonologeja, pseudosyvällistä pintaliitofilosofiaa ja etenkin Genesiksen tuotannon analyysiä (itselleni Peter Gabrielin aika on se tärkein).

Mary Harronin elokuvaversio (American Psycho, 2000) ei vaadi katsojalta lainkaan niin paljon kuin romaani lukijaltaan, mutta sen sujuvankepeän slasher-rinnan alla sykkii yhtä kaikki huumorin mustuttama sydän. Sarjamurhaajana sivutöitä tekevän nuoren nousukkaan itsekeskeisessä harjassa vellova tarina on oikeastaan hemmetin hauska. Harmi että netin suuri yleisö on lukenut elokuvan väärin ja tehnyt päähenkilö Patrick Batemanista tosiaan protosigman andrewtaten. Lopultahan hän on aivan hirvittävän ontto, kosketuksissa itseensä vaik tappaessaan, eikä sen selviämiseen pitäisi mennä kauaa keneltäkään. Ehkäpä Harron vain on turhan hienovarainen kuvatessaan Batemanin harhaisuutta tai jotain... Christian Bale on roolissaan yksityiskohtien mestari. Tarina puolestaan on masentavan ajankohtainen.

Oli kyse sitten Frankensteinista tai Batmanista, helpoin tapa uudentumiselle on tuoda kehään päähenkilön naisvastine. Niin Patrick Batemanillakin. Amerikan Psycho 2: All American Girl (2002; ohj. Morgan J. Freeman) alkaa oletuksesta, että Bateman oli tosiaan murhaaja – joka jäi kiinni pikkutytön vuoksi. Tytöstä on kasvanut kriminologian opiskelija ja sarjamurhaaja. Ja American Psychosta tusinateinileffa. Alkuperäiseen ei viittaa kuin nimi, sisäinen monologi ja lievästi satiirinen ote. Käsikirjoitus pyrkii olemaan näppärä ja kekseliäs väline pääosan Mila Kunisille, mutta päätyy olemaan pelkästään kömpelö ja lapsellinen.

Luettua: huhtikuu 2024

Kerttu Peldán: Kaksi rasiaa. Apteekkiromaani 1700-luvulta. Helsinki 1983: Kerttu Peldán. 184 s.

Kun Hamina paloi 1742 pikkuvihan aikaan, apteekista jäi tarinan mukaan jäljelle vain kaksi pillerirasiaa. Haminan ensimmäisen apteekin, kaikkiaan nykyisen Suomen alueen toisen, oikeudet sai ruotsalainen Henning Rothfeldt. Hän matkasi vasta perustettuun linnoituskaupunkiin 1733 perheineen ja toimi siellä apteekkarina varhaiseen kuolemaansa saakka 1740. Pian hänen jälkeensä Hamina jo sitten tuhoutuikin täysin.
Kerttu Peldán tiettävästi kirjoitti kolme teosta.

Apteekkarina päivätyönsä tehnyt Peldán kirjoitti 1967 laajan ja käsittääkseni ansiokkaan Suomen farmasian historian. 1972 ilmestyi Suomen apteekkariyhdistyksen historiikki ja 1983 romaani Kaksi rasiaa, joka kertoo mainitun Haminan I apteekin tarinan. Ja nimenomaan tarinan, sillä tosiasioita siinä on vain siteeksi. Historiankirjoitus ei osaa kertoa apteekin vaiheista juurikaan – en ole löytänyt mistään esimerkiksi apteekin tarkkaa sijaintia, vaikka Raatihuoneentorilla se ilmeisimmin on ollut. Historiallisista henkilöistä Peldán hyödyntää Rothfeldtin pariskuntaa, muutamaa Haminan silloista porvaria sekä kahta myöhempää apteekkaria. Kaikki muu kuitenkin on silkkaa fiktiota.

Tarinaltaan Kaksi rasiaa sijoittuu jonnekin Hietamiehen–Hirvisaaren ja Utrion historiallisten romanssien jatkumoon, joskin käänteet ovat yleensä arkisia ja pieniä (mikä on vain viehättävää!) suuren draaman sijasta. Peldánin huomio onkin farmasiassa, jonka historiallisia käytänteitä hän kuvaa mainiosti. Tarinankerronta siitä hieman kärsii, mutta kirjan alaotsikkona onkin "apteekkiromaani" eli lukijaa on varoitettu.

Omakustanteena ilmestynyt romaani olisi hyötynyt kustannustoimittajasta, mutta yleisesti ottaen Peldánin proosa on sujuvaa. Joitain anakronismeja varmasti on, mutta eipä tuosta jaksa kuin vähän turhaantua. Sen sijaan kirjoittajan vähäinen tapahtuma-alueen tuntemus pelastaa kirjan liialta osoittelulta ja nimitulvalta, mikä on monen kotiseuturomaanin perisynti.


Pietari Päivärinta: Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1893.

Pietari Päivärintaa on suotta varjostanut ns. kansankirjailijan varjo. Totta on, että hän oli kirjoittajan ja kirjailijana oppimaton, myöhään aloittanut amatööri. Aikanaan moinen oli riittämiin sysäämään taitavankin pännämiehen toisarvoisten kastiin, vaikka luulisi pappismiehellä sanan hallinta olevan hallussaan.

Vuonna 1893 ilmestyi Päivärinnan tarinasikermä Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. Nimi selittää itsensä. Teos käsittelee Suomen suuria kato- ja nälkävuosia. Päivärinnan ote on toisaalta dokumentoiva, toisaalta selvästi kaunokirjallinen. Hän piirtää kavalkadin nälästä kärsivien kuvia, moni varmasti ihan totuudenmukaisia mutta aivan yhtä varmasti taiteilijan linssin läpi katsottuja. Kertomusten minä näyttäytyy hyveellisenä kansan auttajan, joka päivittelee kansan kohtaloksi osunutta kurjuutta. Valikoima on kieltämättä vaikuttava. Päivärinta saa kaikesta laskelmoinnista huolimatta herätettyä myötätuntoa ja sääliä hahmojaan kohtaan, olivat he sitten nääntyviä vanhuksia tai epätoivossaan varastavia nuorukaisia.

Synkkä sävy värittää vahvasti koko teosta, paitsi aivan lopussa, kun Päivärinta alkaa viimeisessä kertomuksessa valistaa lukijoita kelvollisista korvikkeista (kuten sienet ja oljesta pantu olut). Tyylilaji pettää silloin – vaikka olisiko se kurjistelukaan lopulta miellyttänyt kuin minua? Paras yksittäinen teksti lienee lakoninen yhden miehen kohtalonkuvaus Rouhu, joka puhutteli minua yksinkertaisuudellaan.

Pietari Päivärinnan kirja on Esko Salervon lukemana kokonaisuudessaan YLE Areenassa.


Maiju Lassila: Elämän vaihteessaYLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1912.

Olisikohan Maiju Lassilan Elämän vaihteessa maailman ainut imetyksen lopettamisesta kertova romaani? Ainakin ainut lapsen näkökulmasta kerrottu? Siitä se nimittäin kertoo.

Kolmevuotias Juko Pynninen on äidin suosikkilapsi, joka on saanut jatkaa rintaruokinnassa turhan pitkään. Vaan sitten äiti päättää lopettaa ja sivelee rintaansa tervaa, jolla homma pitäisi ratketa. Mutta Jukoa semmoinen vituttaa, etenkin kun hän keksii äidin tahallaan moista tehneen. Seuraavan päivän aikana hän joutuu alinomaa riitoihin, tappeluihin ja kahnauksiin vuotta vanhemman veljensä ja ystäviensä ja vielä naapurin pässinkin kanssa. Syyksi kelpaa mikä vain, ja toistuvasti Juko suorastaan lietsoo riitaa.

Romaanin voi lukea moneen tapaan. Pinnalta on koominen kertomus lasten ajattelutavasta, sellaisena ihan huvittava. Todennäköisesti Lassila (oik. Algot Untola) kuitenkin on halunnut kuvata ihmisen perikateellista luonnetta, joka jo lapsena kolisee, kun ihminen ei saa haluamaansa tai kun joku muu saa enemmän.

Nykylukija saattaa myös perustellusti lukea tarinan niin sanotun toksisen maskuliinisuuden synnystä. Sen verran äidin lellimä poika pyörittää muita laskelmoiduilla tunteillaan, matkii aikuisten miesten leveitä haara-asentoja ja ruokottomuuksia, joutuu naisten vähättelyn ja pilkan kohteeksi (naapurin emäntä ahdistelee tarjoamalla tissiään imettäväksi) ja saa isältään kuulla, kuinka pojat pitäisi meluamisen vuoksi hakata pampulla mustelmille.

Esko Salervon luenta on saatavilla YLE Areenassa.


Harri Erkki: Scifistä. Turku 2021: Turbator. 139 s.

Harri Erkin ytimekkäästi nimetty Scifistä kokoaa yhteen kirjoittajan Portti-lehdessä ilmestyneitä esseitä. Niissä toden totta pohditaan tieteiskirjallisuutta (perinteikkäästi sisältäen fantasian & kauhun) ja sen teemoja. Käsittelyssä ovat etenkin uskonto ja myytit sekä sellaiset harvemmin onnistuneesti scifiin ympätyt aiheet kuin talous, seksuaalisuus ja ravinto.

Harri Erkki (oik. Kumpulainen) on pitkän linjan spefikirjoittaja, jonka ensimmäiset alan tekstit on julkaistu jo yli puoli vuosisataa sitten. Hänellä on perspektiiviä, näkemystä ja perehtyneisyyttä, minkä lisäksi luistava kynä. Vaikka hän pyörittelee useassa tekstissään samoja esimerkkejä ja ajatuksiakin, tuntuu ajattelu usein tuoreelta. On Erkillä sokeat kohtansakin: Hänellä on selvää lukkarinrakkautta vanhaan hc-scifiin. Viitatut kirjailijat typistyvät usein "vanhoihin mestareihin" Asimoviin ja Clarkeen sekä operisteihin Vingeen ja Reynoldsiin. Vanhan miehen äksyyttäkö puolestaan lienee termin "spekulatiivinen fiktio" aiheuttama ärsytys ja kaipuu vanhan kunnon scifiin ja fantasiaan eikä mihinkään nykyaikaiseen "trilogiafantasiaan"? Neuvoja muille kirjoittajille jaellaan auliisti, mutta kehotuksissa ei ole bessewisserismiä vaan tervettä haastavuutta vanhojen konventioiden ylittämiseen.

Aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös yksi entuudestaan julkaisematon. Siinä erotiikan ja rakkauden merkitystä scifissä–fantasiassa–kauhussa problematisoidaan kevyen provosoivasti. Se on, jos ei muuta, mukava pikkulisä kotimaiseen kauhuesseistiikkaan.

Kokoelman kannessa Matti Rag Paanasen maalaus.


Sointu Fritzen & Susanna Santala (toim.): William Blake 17571827. Helsinki 2000: Helsingin kaupungin taidemuseo. 198 s.

Kun William Blaken taidetta oli esillä Tennispalatsissa alkuvuodesta 2000, sai näyttely osakseen tavallista tukevamman näyttelyluettelon. Sointu Fritzen ja Susanna Santalan toimittama luettelo on suuri, kovakantinen, parisataasivuinen kirja, informatiivinen ja luonnollisesti runsaasti kuvitettu. British Museumista lainassa olleet teokset saavat ansiokkaan pohjustuksen ja esittelyn UCL:n taidehistorian professorin, David Bibdmanin kynästä.

Blake oli monipuolinen kuvataiteilija, runoilija ja kirjanpainaja mutta ennen kaikkea myös mystikko sekä omaehtoinen mystikko ja esoteerikko. Elinaikanaan melko vähäistä arvostusta saanut Blake oli aikaansa edellä ja nousi arvoon vasta paljon kuolemansa jälkeen. Hänen henkilökohtaisiin mytologioihinsa perustuneet ja omakustanteita ilmestyneet kirjansa, joissa yhdistyivät saumattomasti teksti ja kuva, ovat saaneet ympärilleen myyttisen auran. Ne ovat nykyaikaisen taiteilijakirjan loisteliaita edeltäjiä, ne ovat inhomillisen luomisvoiman komeita tiivistymiä, ne ovat happohuuruisten hippivisioiden esikaikuja ja samalla hurskasta jumalenergiaa rehellisimmillään. Voi vain kuvitella, miten hurjilta hänen näkynsä ovat vaikuttaneet aikalaisista.

Näyttelyluettelo esittelee 137 teosta. Lähes jokaisesta tarjotaan perustietojen lisäksi tiivis mutta oppinut analyysi, jossa teokset kytketään myös osaksi Blaken uran jatkumoa. Samalla hahmottuu myös suurpiirteinen elämäkerta. Kuvia kirja pitää sisässään, kansi mukaan lukien, kuusikymmentä. Loputkin mainitut työt on nykyään helppo guuglata lukemisen oheen. Tekstit ovat suomen lisäksi ruotsiksi.


Rikoksen lyhyt jäljet. Sadan sanan mysteereitä. Tampere 2020: Osuuskumma. 32 s.

Osuuskumman julkaisema pikku kirjanen, Rikoksen lyhyet jäljet, lupailee kansissaan rikosaiheisia raapaleita. Sisältö on pikemminkin spefiä monessa ilmenemismuodossaan. Vaan voisiko muuta olettaakaan, jos kirjoittajisto on Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Tarja Sipiläinen ja Shimo Suntila?

Jokainen kokoelman 24 raapaleesta kyllä tosiaan pitää sisällään rikoksen. Moni noudattelee ihan klassisen dekkarin kaavaa tai ainakin hyödyntää sellaisen perinteitä ja klišeitä. Kuitenkin jok'ikinen nitkahtaa jengoiltaan jonkinlaisen spefi-idean vuoksi: palkkamurha tehdään planeettojen kiertoratoja hyödyntäen, muodonmuutos tai henkimaailma ovat vakavasti otettavia seikkoja rikostutkijalle, Kyllikki Saaren tappoi Predator. Moni kierre on silkkaa fantasiaa, paikoin ollaan ainakin muodollisesti scifiä. Kauhukuvastoakin manataan, mutta raapaleille tyypillinen humoristisuus vesittää yritykset. Ylipäänsä viimeisen virkkeen twisti on sellainen raapaletrooppi, josta irtoamista juhlistaa aina mielellään. Rikoksen lyhyissä jäljissä siihen ei ole suuremmin aihetta. Hauskan siviraiteensa tarjoavat tosihenkilöihin kytkeytyvät jutut – Kyllikki Saaren lisäksi esiintymään pääsevät ainakin Viiltäjä-Jack ja Julius Caesar.

Keräilijä arvostaa tietoa, että kokoelman avaa Boris Hurtan raapalemuotoinen esipuhe, itsessäänkin pieni dialogimuotoinen narratiivi.


J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997). Helsinki 2019: Tammi. 10 h 28 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1998, äänikirja 2003.

Viime vuodet ovat menneet niin, etten yhtenäkään yönä, jona lapset ovat luonani, ole ollut tilannetta, jossa en olisi kuullut edes pientä pätkää Vesa Vierikon Harry Potter -luennasta. Koska sarjan edellisestä lukukerrasta on jo aikaa, päätin täyttää myös työmatkojani Vierikon äänellä.

Vierikon tulkintaa on ymmärtääkseni arvosteltu paljonkin. Uskoisin syynä olevan sen, että monelle Potter-hahmot yhdistyvät niin vahvasti elokuvien versioihin, että mikään vaihtoehtoinen ei tunnu oikealta. Silti Vierikko selviää mielestä oikein kunnialla, vaikka kieltämättä sarjan ensimmäinen osa, Harry Potter ja viisasten kivi, onkin vielä hieman haparoiva. Pystyn kuitenkin elämään oikein vaivatta turhan lapselliselta kuulostavan Ginnyn kanssa (sitä paitsi kirjassa hänet kuvataan tavalla, jonka puolesta häntä ei välttämättä todellakaan pidä kymmenvuotiaalta). Samoin voin antaa anteeksi Seamusin (Siimus) ja Flamelin (Fleimel) nimien väännökset.

Pottereiden kohdalla pysähdyn aina miettimään, miksi ne on niin tenhoavia ja tehokkaita. Tällä kerralla minuun iski, miten valmiilta niiden maailma tuntuu. Rowling vyöryttää lukija–kuuntelijalle yksityiskohtia toistensa perään – pikkuseikkoja, jotka siinä hetkessä tuntuvat ehkä pelkältä koristeelta tai rönsyltä mutta jotka kuitenkin antavat illuusion kokonaisesta maailmasta ja kulttuurista. Vähäisempi tekijä olisi tyytynyt kolmannekseen määrästä ja korvannut tyhjäksi jääneet sivut toiminnalla, jota Rowling säästelee ainakin vielä tässä vaiheessa kiitettävän paljon. Toisin kävi elokuvasovitusten kanssa, joissa moni sivujuonne, hahmo ja kohtaus jäivät vauhdin ja rymyn alle.


Ritva Sorvali (toim.): 100 rikollista raapaletta. Kouvolan Dekkaripäivien kirjoituskilpailun parhaat 2017. Kouvola 2017: Kouvolan kaupunki. 117 s.

Kouvolan Dekkaripäivien perinteinen kirjoituskilpailussa kisasivat vuonna 2017 raapaleet. Symboliikkan on selvää: Suomen satavuotisjuhlavuonna tasan sadan sanan novelleja. Yksi satanen saatiin vielä, kun kisat parhaimmistoa julkaistiin kokoelmana 100 rikollista raapaletta.

Vaikka raapale saikin alkunsa nimenomaan scifi-piireissä, on se jo ajat sitten liukunut muidenkin lajityyppien puolelle ja rajojen ylikin. Rikoskirjallisuuteen se tuntuu luontuvan tavattoman hyvin. Ehkäpä lajin täsmällinen aihepiiri (siis rikos) ja hioutuneet konventiot mahdollistavat hyvin tiukankin ilmaisun. Verrattuna vaikkapa taannoin kommentoimaani Mensan raapalekilpailun antologiaan, dekkaristit hallitsevat hommansa paljon mallikkaammin.

Kokoelman rikoksiin mahtuu monenlaista. Vaikka murha onkin tietysti tilastojen ykkönen, kaljavarkaudesta kaahaajiin. Pakko sen sijaan on yhtyä kilpailun tuomarin, kirjailija Jukka Behmin ihmettelyyn, miksi niin moni henkirikos tuntuu tapahtuvan parisuhteen sisässä. Monessa tarinassa puoliso saa kuolla, muutaman kerran myös äidit ja tyttäret ovat selvittelemässä välejään.

Behm tuntuu valinneen voittajakymmenikköön tarinoita, joissa on voimakas loppukäänne tai erikoinen näkökulma. Itse puolestani huomaan mieltyneeni enemmän niihin raapaleisiin, joissa rajoituksista huolimatta onnistutaan kirjoittamaan jotain eheää, ilman kierresyöttöjä. Esimerkiksi Iris Backlundin kylmäävä juttu väsyneestä äidistä on sellainen, joka jää mieleen. Samoin Teemu Paarlahden monitasoinen kuvaus syyllisyydentunnosta.

Jälkiviisaasti on ihmeteltävä, miten pari vuotta aiempi, niin sanottu pakolaiskriisi kuuluu teksteissä. Useampaankin kertaan puhutaan "mokkamunista" tms., ja onpa takakanteenkin asti päässyt Terhi Raumosen teksti, joka puhuu "vieraslajeista" monta vuotta ennen Juha Mäenpään höpinöitä eduskunnassa
.


J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998). Helsinki 2019: Tammi. 11 h 26 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1999, äänikirja 2004.

Harry Potter -sarjan toinen osa, Salaisuuksien kammio, tuo lavalle suuren määrä uusia hahmoja ja elementtejä vanhojen vierelle. Sen teemat ovat painokkaampia kuin edellisen (esimerkiksi selvä rasismikritiikki), mutta kokonaisuus jää edeltäjäänsä jälkeen.

Itse asiassa Salaisuuksien kammio saattaa olla sarjan kehnoin. Kovatasoinen se on siitä huolimatta, mutta kokonaisuus ei vain ole yhtä sulava ja viilattu. Suurin ongelma on mutkikas ja monipolvinen kuvio, jonka kautta romaanin pääjuoni aukeaa. Siihen liittyy niin monta käännettä, mutkaa ja sivuaskelta, että kaiken hahmottaminen ei ole ihan itsestään selvää, ainakaan lapsilukijalle. Toisaalta Rowling sitoo kunnioitettavan hyvin melkein kaiken tarinassa liittymään pääjuoneen, vaikka yksityiskohtia ja vaikkapa hahmoja on erittäin paljon.

Kuitenkin se, miten hän tarinansa kutoo, ei aina ole ongelmatonta. Varhoin on yhdessä tarinassa niin monta deus ex machinaa kuin Salaisuuksien kammiossa. Suurimpia on tyhjästä ilmestyvät Ford Anglia ja lopputaistelun feenikslintu Fawkes – kumpaakaan ei lopulta edes yritetä selittää. Lisäksi on paljon pieniä "onnekkaita sattumia", niin kuin Kalkaroksen oikea-aikainen aivastus juuri, kun Harry ja Ron olisivat muuten paljastuneet hänelle ja niin edelleen.

Parasta on velhomaailman elävä syke. Se todella tuntuu hengittävän ja kasvavan luontevasti. En yhtään ihmettele niitä, jotka sanovat Pottereiden lukemisen olevan kuin kotiinsa palaisi. Siihen maailmaan palaa varmasti mieluummin kuin, sanotaan nyt vaikka, Kouvolaan.

maanantai 8. huhtikuuta 2024

Kirjankerääjän muutto

Olen kerännyt kirjoja (ja siinä sivussa muitakin painotuotteita) tavalla tai toisella aina alaluokilta asti. Ensimmäinen tietoinen bibliofiilinen kausi alkoi joskus 12 ikävuoden tienoilla, kun innostuin Stephen Kingistä ja pyrin hankkimaan hänen teoksensa itselleni (ja sitten kaikki suomenkieliset eri laitokset ja sitten ulkomaisiakin julkaisuja ja...). Pitkään keräily pysyi maltillisena, koska opiskelijan ja nuoren opettajan kodeissa ei tilaa tai rahaa ollut liiaksi ja suoraan sanoen keräilyviettikin kohdistui vielä pitkälti levyihin. Kun ostin oman paritalonpuolikkaan, tuon tulevien aikojen murheenkryynin, tyhjät seinät tuntuivat vaativan kirjahyllyjä peitokseen ja alkoi ensimmäinen itsetarkoituksellisemman kirjain keräilyn kausi. Keskityin suomalaiseen spefikirjallisuuteen, eritoten novelleihin, mikä rajasi keräilyä terveesti. Avioeron ja ihka oman kämpän (ensimmäistä kertaa 19-neliöisen opiskelijaboksin jälkeen) myötä tuntui, että viimein voisi alkaa toteuttaa vanhaa unelmaa todellisesta kotikirjastosta. Asunnosta yksi huone pyhitettiin vain tähän käyttöön (joskin nopeasti siitä tuli myös korona-ajan etäopetustila ja täysipäiväinen työhuone), ja kirjamäärä alkoi moninkertaistua. Siitä osaltaan todistavat aiemmat maaliskuiset blogikirjoitukseni (tämä, tämä ja tämä sekä pienjulkaisu Divarimuistoja). Mistään valtavasta kirjamäärästä ei koskaan ole ollut kyse; korkeimmillaan kirjastossani oli 35004000 nimikettä.

Vuoden 2024 alussa jo pitkään vaivanneet epäilyt asuinhuoneistoni huonokuntoisuudesta alkoivat vaikuttaa entistä selvemmiltä. Ilmanvaihdossa oli ollut vikaa jo pitkään ja ikkunoiden sisäpinnat jäätyneet aina pakkasella, mutta ne kuitattiin isännöinnin ja huollon puolelta olankohautuksella. Mutta sitten ulkoverhoilu alkoi rapistua asunnon kohdalta (mikä merkitsee kuudennesta kerroksesta putoilevia punatiilen kappaleita). Ja ikkunakarmit valua vettä. Ja seinät kastua puhki. Jo sitä ennen perheemme oli havahtunut tiirailemaan paikkakunnan vähäistä tarpeemme täyttävää asuntotarjontaa, ja yllättäen heti ensi-iskulla kohdalle osui jokseenkin täysosuma. Vielä tässä vaiheessa ei edes tiedetty aiemman kodin ongelmien kokoluokkaa, mutta jälkiviisaasti tajusimme tehdä päätöksen ja lähteä karkuun.

Miten tämä liittyy kirjankeräilyyn, selviää, kun lukija yrittää samaistua tilanteeseen, jossa tehtävänä on siirtää neljäätuhatta lähenevä määrä niteitä ensin kuusi kerrosta alas ja sitten kolme ylös. Lisähupia kuvittelija saa, kun huomioi, että käytössä on lähinnä yksi kantaja ja yksi henkilöauto (ristikkosuosikki Mokka) ja että kaupoista tuntuu tätä nykyä olevan tosi vaikea saada banaanilaatikoita (ylivertaisia kirjakantamuksiin) muuttokäyttöön. Onneksi kantoapua sentään sai suurempiin kalusteisiin, ja pari päivää käytössä oli peräkärry tai pakettiauto. Toisessa päässä oli helpotuksena hissikin, mutta niin pieni että esimerkiksi kirjahyllyt sai kantaa kierreportaissa.

Koko projektissa meni kuudetta vuorokautta, välillä yövuoroja myöten. Ei se kirjojen syy ollut vaan huonon projektinjohtajan, joka ei osannut aloittaa ajoissa pakkaamista ja sen sellaista. Kirjat kuitenkin herättivät tilanteeseen, kun jatkuvan kyytirumbankaan jälkeen tavara vanhasta kirjastohuoneesta ei tuntunut hupenevan mihinkään. Aiemmin ihailtavan pitkämielinen ja ymmärtäväinen puolisokin alkoi hermostua loputtomaan kirjakaravaaniin. Viidettäkymmenettä hyllymetriä kirjoja tuntuu paljon isommalta määrältä, kun sen pakkaa laatikoihin...

Olo on kuin Petteri Orpolla. Jatkuva kasvu on tyrehtynyt, "kipeitä leikkauksia on tehtävä", tukijoukoille on luvattava että muutos tulee ja elämänlaatu paranee. Niinpä tämän maaliskuun kirjankeräily oli hyvin toisenlaista kuin aiemmin. 

Jo ennen muuttoa kokoelmasta karsiintui normaali määrä sinne päätynyttä kuonaa. 1990-luvun käännöskauhuromaaneja, joita en kuitenkaan koskaan lue enkä tarvitse materiaalinakaan. Kulttuurihistorian ajanvieteteoksia, jotka lukee huvikseen kerran mutta joista ei lopulta jää juuri muistikuvia (= Ari Turusta monta kiloa). Fantasia- ja tieteisromaaneja, joiden keräilyyn en kuitenkaan koskaan tosissani ryhdy vaikka ne miellyttäviä esineitä usein ovatkin. Ja miksi hitossa minulla olikaan R. L. Stineä noin paljon?! Suurin osa poistoista siirtyi paikallisen kirjaston vaihtohyllyyn tai tien toiselle puolen Goodwilliin. Muutamaa kymmentä kirjaa tarjosin paikkakunnan antikvariaatille, mutta sähköpostinvaihto loppui heidän puoleltaan, kun kysyin euromäärää. En tiedä miksi. (Syy selvisi myöhemmin ja oli järkevä.) Turvauduin sen sijaan viimeiseen oljenkorteen ja päädyin postittamaan paketin eräälle suurelle nettiantikalle, jolle tuntuu kelpaavan kaikki. Korvaus ei ollut kummoinen (odotan miten isoja hintoja he itse pyytävät kirjoistani vuorollaan), mutta heiltä saan vastineeksi muutaman kaipaamani ja vaikeasti löydettävän teoksen.

Asuntoa vaihtaneiden kirjojen raakkaaminen alkoi kaksi päivää muuton jälkeen. Jokunen kirjastopoisto filosofiaa, vaihtohyllystä löytyneitä paikallishistorian sirkamia, pari Tolkien-aiheista ja sinänsä mielenkiintoista teosta, joihin en koskaan varmasti pureudu selailua enempää, ja nuorempi lapsi sai yhden geneerisen ja ylikuvitetun kokoelman yliluonnollisia tarinoita. Ihan hyvä alku. Poistoreissulla poimin kirjaston vaihtovalikoimasta mukaan vastineeksi Mikael Enckellin elokuvaesseekokoelman Peiliin kirjoitettu (1988). Se minulla oli hyllyssä jo valmiiksi, mutta en ollut varma, oliko aiempi kappaleeni kirjastopoisto. Ei se ollut, mutta kannatti sentään verrata, kumpi kappale on paremmassa kunnossa.

Seuraavana päivänä karsiminen jatkui. Sekavasti täytetyn hyllyn melko systemaattisen läpikäynnin jälkeen hennoin erota joistain kymmenistä nimikkeistä. Mukana oli erityisesti kotimaista pitkää proosaa, joka ei ole harvinaista (= saatavilla kirjastosta) eikä ensipainoksina tai muutoin erityisinä kappaleina. Periaatteessa Mukan tuotanto olisi kiva olla itsellä, mutta sitten kyllä saan etsiä ykköspainoksia enkä tyytyä muovitettuihin kolmansiin, vieläpä kansipaperittomina. Lähteä saa myös isohko määrä sellaista kirjallisuutta, jonka olen pelastanut kirjaston vaihtohyllystä  periaatteessa luettavaa ja mielenkiintoista kirjallisuutta mutta sellaista, jonka omistaminen ei ole oleellista. Monesti huomaan, että jokin kirja olisi mukava pitää hallussa ihan vain, jotta voisin  tarvittaessa mainita sen olevan itselläni. Kuinka usein tällaisia tilanteita sitten tulee eteen? Silloin tällöin kyllä, mutta mieluummin säästän tilan jollekin kokoelmaan aidosti kuuluvalle.

Entä kuinka monta 1980- ja 90-lukujen spefipokkarisarjoista tarvitsen kokonaan? Jalavan kauhusarja on ilmeinen, mutta entä scifi- ja fantasiasarjat? Saavat jäädä toistaiseksi, vaikka olisi perusteltua luopua niiden romaaneista ja jättää jälkeen vain novellikokoelmat ja -antologiat. Samoin harvalukuiset Kyöpeli ja Nykylehden Science fiction -sarja saavat jäädä.  Ursan scifisarja ja kaikki Book Studion spefiä sisältävät sarjat pysyvät ehdottomasti. Lopulta vain Tiikeri, joka rakentuu pelkästään ulkomaisista nuortenromaaneista, joutui väistämään. Jo aiemmin olin laittanut Book Studion Jännityksen mestarit -sarjaa kiertoon, novellikokoelmia lukuun ottamatta. Puolen sataa pokkaria katosi kirjaston aulasta alle viikossa.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen tarkistuskierros karsi kokoelmasta reilusti toista sataa kirjaa ja jokusen lehden. Valtaosa niistä lähtee kierrätysmentaliteetilla kirjastoon ja Goodwilliin. Periaatteena on, että jos ne vain luettavaksi päätyvät, on se parempi kuin makkeli. Hieman yli toista hyllymetriä odottaa toistaiseksi pöydänkulmalla, että lähden niiden kanssa paikalliseen antikvariaattiin (ensimmäinen kerta kun asun lähes kivenheiton päässä moisesta!). Pitänee hieman laskelmoida, että vie muutaman hieman arvokkaamman ja harvinaisen teoksen erillään vähempiarvoisista, vaikkei ihan bulkkia olekaan mukana...

Kirjoja eteenpäin toimittaessa tuli tietysti kollattua kirjaston ja Goodwillin tarjontaa, joka ei ole ollut kovin kummoinen viime aikoina. Parin käynnin aikaa kirjaston vaihtohyllystä ei lähtenyt mukaan kuin Paasilinnan Jäniksen vuoden hyväkuntoinen kirjakerhopainos, toki vain luokkakirjastoon. Goodwill puolestaan ei juuri uutukaisia tarjoa. Ilmeisesti en ole ainoa, joka tarjontaa koko ajan tutkii, sillä itseni tuomat niteet olivat pääosin kadonneet muutaman päivän aikana, vain joitain yksittäisiä kirjoja oli jäljellä. Sen sijaan samat kestosäilykit kummittelevat aina vain.

Aamupäivänä eräänä tein nopean kieppauksen Valkealan sisätorilla, mutta se ei onnistunut houkuttelemaan kummoisesti. Ei itse asiassa ainuttakaan sellaista kirjaa, jota olisin edes harkinnut. Vaan eipä minulla ollut rahaakaan, pari päivää ennen palkansaantia.

Kuun puolivälissä tuli käytyä ensimmäistä kertaa myös Valkealan uudessa kirjastossa. Tilat ovat sinänsä miellyttävät mutta melko pienet, joskin ilmava sisustus ja matalat hyllyt jättävät käyttämättä monta kuutiota. Makuasia. Vaihtohyllyä tiloissaan ei ainakaan toistaiseksi ole, mikä on tietenkin miinus minun näkökulmastani. Ehkä sellainen kuitenkin on vielä mahdollista saada, koska muualla Kouvolan kirjastoissa moisia on. Toisin erityisiä ne eivät ole, minkä osoitti pikavisiitti Kouvolan pääkirjastossa. Repaleista kirjakerhokamaa, venäläisiä kertakäyttöniteitä ja uskonnollista bulkkia. Olen todennut sen ennenkin, mutta tekisi hyvää, jos hylly siirrettäisiin muualle asiakastyötilan nurkan varjoista. (Toisaalta heti kuukauden vaihduttua huhtikuuksi, samasta hyllystä löytyi monta tarkemman syynäyksen ansainnutta nidettä.) 

Sai odottaa kuukauden keskipaikkeille, ennen kuin tein ensimmäiset kirjahankinnat. Nekin tapahtuivat hyllysenttimetrit huomioiden. Haminan kirppis & antiikki, vanhan tavaran liike Fredrikinkadulla, tarjoilee alakerrassaan epämääräistä ja epäjärjestyksessä olevaa kirjavarantoakin, jossa rinnakkain on perusryönää, 1800-luvun ruotsalaisia ja saksalaisia Raamattuja (ja varhainen saksankielinen sarja Shakespearen näytelmiä!), Suomen kuvalehden sidottuja vuosikertoja ja paljon sotakirjallisuutta. En tiedä, vaihtuuko tavara lainkaan ja kuinka usein uudet kuolinpesät tarjoavat sinne uutta materiaalia, mutta sen verran hyllyjä ainakin sekoitetaan, että uusia nimikkeitä osuu silmiin satunnaisesti. Tällä kertaa vastaan tulivat Eeva-Liisa Mannerin Fahrenheit 121 -runokokoelman kakkospainos nidottuna, joka saa korvata ensimmäisen sidotun mutta kansipaperittoman. Näin ollen hyllytilaakaan ei vaadita yhtään lisää, ehkä päinvastoin. Toinen pikku löytö oli Agricolan ABCkirian säilyneiden katkelmien näköispainos, vuodelta 1998 (SKS). Kuriositeetti mutta jo ihan ammatin puolesta kiva olla käsillä. Eikä 38-sivuinen vihko montaa milliä vie hyllyssä.

Seuraava tyhjennyskäynti kirjastolla tuotti tulosta myös toiseen suuntaan. Vaihtohyllystä löytyi Keltaista kirjastoa. Valitettavasti Colm Tóibínin Brooklyn (2009; suom. 2011) on kirjastopoisto. Toisaalta Keltaisen julkaisut ovat aina mukaan nappaamisen arvoisia, jos ilmaiseksi saa. On kyllä totta, että myös niiden merkitystä omassa kotivalikoimassa olen puntaroinut, sillä sarjassa julkaistaan varsinkin tätä nykyä hyvin paksuja niteitä, jotka vievät hyllytilaa. Jokainen Keltainen kirja on kyllä taattua laatua, mutta totuuden nimissä: montako niistä tulee luettua kertaa enempää? Tuskin niistä kovin monelle on käyttöä lähdeteoksenakaan... No, äkkiäkös kirjan sitten palauttaa samaa reittiä, jos tuomio on sellainen.

Samana päivänä tuli käynnintarvetta Kotkaan ja avautui neljänkymmenen minuutin aikaikkuna käydä myös kokemassa merikaupungin apajia. Fidassa oli juuri laitettu hyllyt järjestykseen: kirjat suorassa ja kokojärjestyksessä. Oli helppo pyyhkäistä katseella niiden yli ja poimia saalista. Jarkko Laineen Elsassin tytön runot (2003) ilmestyi Otavan Runoja tunteville -sarjan yhtenäisessä sidosasussa, joka on helppo huomata muiden joukosta. Kotona kirjaa tarkemmin tutkittaessa selvisi, että se alkaakin suoraan sivulta 17. Ensimmäinen arkki siis puuttuu kokonaan! Ulospäin mitään ei kuitenkaan näy puuttuvan, mutta tuskinpa kyse on mistään kummasta virhepainoksestakaan.

Paljon mieluisampi löytö sen sijaan on Taina Parikan omakustanteena ilmestynyt historiallinen kevytdekkari Karsserissa kadettikoulussa, joka on 1800-luvun lopun Haminaan sijoittuvan sarjan kolmas osa (olen aiemmin kommentoinut sarjaa täällä). Nyt kun juuri muutin kirjojen tapahtumamiljööseen, Haminan linnoituksen ja ympyräkatujen alueelle, uskon kirjoilla olevan annettavaa vielä useammaksi lukukerraksi. Ja olipa kappale vieläpä tekijän signeeraamakin.

Kun minuutteja kerran oli vielä jäljellä, siirryin pikaisesti Sibeliuksenpuiston toiselle puolen kauppakeskus Pasaatiin ja Kirjaspotin myymälään. Viime visiiteillä ei käytetyn kirjan valikoimassa ole tapahtunut juurikaan muutoksia, mutta nyt oli sitäkin enemmän. Kirjaa oli enemmän kuin hyllyihin mahtui, ja aiemman kahden euron vakiohinnan oheen oli ilmaantunut houkutteleva tarjous: seitsemän kirjaa kympillä. Kaikenlaista pitelin käsissäni  Hitchcock-lukemistolehden puuttuvaa numeroa, Turkkilaisen lyhytproosan valikoimaa joka minulla on aiemmin vain kirjastopoistona  mutta sitten silmiini osui mainiolta vaikuttava runokokoelmien rivi. Ja lattialla pahvilaatikossa lisää. Hetken tuumailun ja pohdinnan jälkeen päädyin tasan seitsemään yksilöön, vaikka muutama kirja jäikin mietityttämään takaraivoon. Itsestään selviä kaappauksia olivat Viljo Kajavan Murrosvuodet (1937), Einari Vuorelan Unhoituksen maa (1937) ja isokokoinen Uuno Kailaan Isien tie (1941), kaikki nidoksina. Arvaamattomampia mutta yhtälailla kiintoisia olivat pari muutakin sota-ajan runokirjaa: Kalle Väänäsen Runoruunalla ryssää päin (1942) sekä Sotatalvi-valikoiman neljäs painos (1940). Risto Rasan Rantatiellä (1980) valikoitui mukaan etenkin siksi, että se on Otavan joulukirja, joita kohtaan minulla on herkkä kohta sielussani. Pinon kruunasi sitten Poesian julkaisema komea sidos John Keatsin runoja ja kirjeitä Leevi Lehdon suomennoksina (2020).

Huomenen koitettua lähdin, kun myöhään alkavat työt sen sallivat, käymään jälleen kaupunginkirjastossa. Olin tosin sotkenut päivämäärät, ja alkavaksi luulemani poistomyynti olikin alkanut jo vuorokautta aiemmin. Vahinko ei liene suuri, sillä pienet poistopöydät ja -hyllyköt olivat suht' täydet vaan eivät mitään oikeasti kiinnostavaa. Kaksi SKS:n julkaisemaa Kirjailijan kaupunki -kirjaa olisivat olleet ihan niistä pyydetyn 20 sentin arvoisia, mutta hyllyyn jäivät. Jos sen sijaan keräisin Tekniikan maailmaa, olisi nyt hallussani varmaan ainakin kaksikymmentä vuosikertaa 70-luvulta eteenpäin.

Siinä TM:iä ihmetellessäni ilmoitti puhelimeen saapunut viesti, että postissa odottaisi kirjalähetys. Edellä mainitsemani pieni (vajaat 30 kg) vaihtarinippu oli päässyt perille ehjänä, vaikka paketointini olikin kovin huteraa tekoa, ja sain sillä viidenkympin hyvityksen myöhemmästä tilauksesta. En pidä monestakaan Finlandia Kirjan toimintatavasta, mutta kieltämättä heidän valtava nimikemääränsä on monesti ainoa keino päästä käsiksi haluamaansa. Henkilökohtaisesti painava myyntivaltti on lisäksi se, että he saivat haltuunsa suuren osan kolmisen vuotta sitten kuolleen Boris Hurtan kirjastosta. Jälkiviisaasti oli silti harmi, että päädyin lähettämään satsin Orimattilaan. Paikallinen yrittäjä olisi todennäköisesti ollut paljon avokätisempi (ja mukavampi tukea) sen perusteella, että kuukautta myöhemmin tarjosin heille paljon vähäisempää valikoimaa ja korvaus oli silti lähes sama.

Vaihtarisettiini sisältyi yksi ehdottomasti Hurtalle kuulunut kirja, Arvi Järventauksen Tunturikertomuksien ensipainos vuodelta 1921. Kunto ei ole kummoinen, mutta Hurtan exlibriksen lisäksi arvoa silmissäni nostaa se, että kyseessä on nimenomaan kansikuvallinen nidottu kappale, ei mikään jälkisidos. Epäilisin Hurtan omistamaksi myös Larin-Kyöstin Joulu-yön tarinaa (1918), mutta siitä puuttuva exlibris merkinnee muuta... Joka tapauksessa kirja on pieni löytö, sillä kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan aiemmin törmännyt siihen missään. Kolmas vanhemmanpuoleinen teos on vuosikausia ostoskoreissani kummitellut Englannin kirjallisuuden kultainen kirja (1933). Niin monta kertaa on käynyt, että huomaan jonkin vanhan tekstin ainoan suomennoksen olevan vain tässä Eino Railon toimittamassa valikoimassa, joten se kuuluu ehdottomasti käsikirjastooni. Joitain vuosia sitten kyttäsin halpaa kappaletta Karhulan divarista, mutta kun viimein olisin lähtenyt ostoksille, olikin divari jo sulkenut ovensa lopullisesti.

Tuoreempi julkaisu, mutta silti ymmärtääkseni harvakseltaan näyttäytyvä, on Mikkosen, Mäyrän ja Siivosen toimittama antologia Koneihminen (1997), joka käsittelee ihmisen ja koneen suhdetta kulttuurihistorian valossa. Mukana on pari kirjallisuusaiheistakin artikkelia sekä Leena Krohnin essee. Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin Ystäväni Sherlock Holmes -novellikokoelma (1954) sen sijaan taitaa olla viimeinen Book Studion Collector Antologia -sarjasta puuttunut osa, joka sopivasti täydensi paketin. Finlandia tarjosi isolle tilaukselle bonuksena ilmaiskirjaa pienestä valikoimasta. Itse päädyin aikoinaan muun muassa Suurta suomalaista kirjakerhoa johtaneen Pertti Araviidan muistelmateokseen Ajankuvia (2016). Sopii hyvin kirja-alan hyllyriviin.

Viikkoa myöhemmin olin jälleen Kotkassa, tällä kertaa vielä enemmän aikaa käsissäni. Valitettavasti ajan muuntokurssi ei ole kummoinen, ja virkamiehen rahavarat eivät työtä tekemällä kerry. Harkitsin visiittiä kaupunginkirjastoon, mutta siellä ei ole ollut enää pitkään aikaan vaihtohyllyä. Aiemmin se oli suorastaan runsas, mutta jossain välissä se vain katosi yhtäkkiä. Pitkään luulin poisto olleen korona-ajan toimenpiteitä, mutta viime vuoden ysiluokkalaisten äidinkielen ja kirjallisuuden valtakunnallinen koe tarjosi tarkempaa tietoa. Yhdessä tehtävässä siteerattiin lehtijuttua, jossa kerrottiin, kuinka Kotkan kirjaston vaihtohyllystä oli tullut paikkakuntalaisten kirjakaatopaikka, johon kannettiin pahvilaatikkokaupalla kotien ja kuolinpesien kirjavarantoja. Ei ole kirjaston homma semmoinen, joten niin katosi kokonaan yksi ilmaisen kirjan kanava Kymenlaaksosta.

Kirjaspottiin sen sijaan kehtasin tehdä uusinnan, sillä runokokoelma tai pari olivat jääneet kaivelemaan edellisviikolta. Kannatti käydä, sillä pienellä penkomisella löytyi jälleen maittava kympin nippu. Suurelta osin se oli jälleen lyriikkaa. Se onkin sikäli heikko kohtani, että joka kerta, kun joutuu jättämään runokokoelman ostamatta, jää miettimään, oliko se viimeinen kerta pitkään aikaan, kun kyseisen nimikkeen näkee. Aika harvassa ovat ne runoteokset, joista voi sanoa niihin törmäävän "koko ajan" kirppiksillä. Ehkä joku Arno Kotro tai Heli Laaksonen voisivat olla sellaisia, mutta eipä juuri muut. Ellei sitten puhuta mauttomista ja hajuttomista Eino Leino -valikoimista, jotka on julkaistu sopivasti äitienpäivää varten tai yo-lahjamarkkinoille.

Tällä kertaa mukaan lähtivät miellyttävän vanhanaikaiset niteet Unto Kupiaisen Rakastunutta koppakuoriaista (1950) ja V. A. Koskenniemen Uusia runoja (1924). Jälkimmäinen on toinen painos, mutta mukana seurasi entisen omistajan exlibris. Tuoreempaa (suhteellisesti) lyriikkaa saivat edustaa Mikko Viljasen kovakantisena Teokselta ilmestynyt Hupisaarilla (2016) sekä Paavo Haavikon Viiniä, kirjoitusta -kokoelman nelospainos vuodelta 2000. Haavikkoa en ole koskaan ymmärtänyt suuremmin, mutta ehkäpä vielä opin.

Toisenlaista keräiltävyyttä edustaa sitten Alfred Hitchcockin jännityskertomusten 1970-luvun inkarnaation ykkösnumero. Mäntän kirjapainon julkaisema, Pirkko Hynnisen toimittama Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemiston suomalaisversio kesti 12 numeron ajan vuosina 197374. (Samalla nimellä ilmestyi kymmenen pokkaria vuosina 198183.) Ensimmäinen numero pohjaa AHMM:n edellisen vuoden ykköslehteen. Vain järjestys on hieman toinen: amerikkalaislehden aloittava pienoisromaani on siirtynyt suomalaisessa laitoksessa päätökseksi. Vasta kotona huomasin, että niteen viimeiset neljä sivua ovat irronneet liimauksesta, mutta se on pieni harmi tässä tapauksessa.

Laukaus pimeään sen sijaan oli SKS:n julkaisu vuodelta 1994, Irmeli Pääkkösen kirjoittama Suomalainen sydämestä, joka käsittelee alaotsikkonsa mukaan "Carl Nicklas Keckmanin toimintaa suomen kielen kehittäjänä". Suomen autonomian ajan kirjallinen ja kielellinen kehitys kiinnostavat aina, joten ainakin lukemisen arvoinen teos on varmasti. Myöhemmin voi sitten päättää, jääkö se kokoelmiin vai ei.

Setin täydensi Stephen Kingin Kosketuksen (Dead Zone, 1979), yhden hänen parhaista romaaneistaan mielestäni, pokkaripainos vuodelta 1989. 1980- ja 90-lukujen King-pokkareiden kansitaitto ei ole erityisen viehättävä, mutta ikoninen se on, ainakin tällaiselle 90-luvun kasvatille. Kyseinen kappale ei ole mitensäkään hyvässä kunnossa – selvästi luetun niteen selkä on taitoksilla ja hieman vino  mutta puolitoista euroa kingistä ei ole koskaan paha. En ole valmis sijoittamaan suuria summia kaikkiin Kingin kirjojen suomenkielisiin painoksiin, mutta jos pikkurahalla saa, ostan kyllä. Minullahan oli toistakymmentä vuotta sitten suuri kokoelma paitsi suomen- myös muunkielisiä kingejä, mutta tilanpuutteen vuoksi piti karsia. Niinpä satakunta vierasmaalaista King-käännöstä ja kotimaista myöhempää painosta päätyi Jyväskylän nyt jo edesmenneeseen Päijänne Antikvariaattiin. En voi sanoa, että ikävä olisi ollut, paitsi niitä kotimaisia niteitä. Niitä ei oikein tahdo kirppiksilläkään tulla enää vastaan, etenkään niin hyvässä kunnossa. Virheistään joutuu enemmän tai myöhemmin maksamaan.

Kingistä puheen ollen: Vaikka kuinka yhtäällä sanon, että kirjakokoelmaa pitäisi yrittää karsia, Kingin niteistä en kehtaa luopua, vaikka samaa teosta olisi neljä eri painosta. Tai vaikka uusia lappaisi sisään ihan tarpeettomastikin. Tokmanni tarjosi "kanta-asiakkailleen" (eli niille, jotka ovat jääneet markkinoinnin haaviin) "tarjousta" suurikokoisista pokkareista. Pitkän aikaa olenkin jo kierrellyt paikallisten myymälöiden piskuisilla kirjahyllyillä kiikaroimassa Bill Hodges -trilogian painoksia, mutta 8,99 euron hintalappu on pitänyt etäällä. Nyt pyydetty vitonen kappaleelta alitti kipukynnykseni. Etenkin kun pankkitili hetkellisesti aiheutti harhoja varallisuudesta, oli lähes suotavaa käydä keräämässä koko trilogia jälleen kerran itselle. Mersumiestä olikin jo kolme aiempaa kappaletta, mutta Viimeistä vartiota vain yksi. Vaan miksi ihmeessä ei nykykirjoissa enää ole julkaisuvuotta saatikka painosmerkintää?! Hulluutta, sanon.

Maaliskuun viimeiset päivät osuivat pääsiäiseksi, mikä luonnollisesti esti potentiaaliset kirjaretket tehokkaasti. Toki nettilaareja olisi voinut pyhien kunniaksi plärätä ja välilauantaina olisi varmasti ollut jokin kirppis auki, mutta siihen en kokenut tarvetta. Muuton jälkeinen kodinjärjestely on vienyt ajan ja huomion, joita sisäistä tarvetta ei ole tarvinnut paikkailla keräilyn tuomalla dopamiinihuumalla. Sen sijaan tupaten täyteen pakattuja kirjahyllyjä olen katsellut päivästä toiseen ruokapöydän äärestä – sekalaista ja sekaista kokonaisuutta kirjoja lappeellaan, pystyssä, selkä ulospäin, selkä seinää päin, päällekkäin, vierekkäin ja kaikin puolin miten sattuu. Olen iloinen, että ne ovat siinä, ja joka kerta tiiraillessa sormia syyhyttää päästä tutkimaan, lukemaan ja ihmettelemään. Mutta on siellä höttöäkin. En ole ainakaan vielä kaivannut yhden yhtä niistä niteistä, joita olen kuukauden aikana poistanut kokoelmasta. Uskon saman jatkuvan vielä aprillipäivän jälkeenkin. Kokonaisuuden on syytä jäntevöityä, muuten se rönsyää yli äyräiden ja muuttuu hahmottomaksi.

Vielä on paljon tehtävää, jotta kirkastuisi, mikä oikein on se suunta, johon haluan kokoelman keskittyvän. Kohteita on paljon: vanha suomalainen kauhu- ja spefikirjallisuus, sitä kautta autonomian ajan suomalainen kirjallisuus ylipäänsä; myöhempienkin aikojen suomenkielinen spefinovellistiikka ja sen myötä scifizinet, sivuoireena ylipäänsä novellit, koska "joukossa voi aina olla yllätyksiä"; runous koska runous; kirjahistoria ja kustannusala kaikkine sivupolkuineen; elokuvakirjallisuus, vaikka näyttääkin ettei minusta koskaan ole sen ajan kirjoittajaksi käsikirjastosta ja vankasta harrastuneisuudesta huolimatta; Stephen King, lapsuudenrakkaus ja ensimmäinen kohde, josta vielä aion kirjoittaa laajemminkin.

Nytkin silmieni edessä hyllystä tuijottavat lähes kymmenen sentin levyiset sidokset Isoa suomen kielioppia ja Random Housen englannin kielen sanakirjaa. Tarvitsenko niitä? Tilalle mahtuisi aika monta kapeaa runokokoelmaa, ja kummankin sisältö on saatavilla Internetistä ihan ilmaiseksikin. Mutta kun ensimmäinen on lahja professori Matti Leiwolta ja sisältää hänen exlibriksensä, ja toinen on kaunis esine, jota vielä saatan joskus tarvita käännöshommissa....