Luettua: marraskuu 2024

Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 123 s.

Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.

Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.

Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.

Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Kaarlo Bergbomin kirjoitukset teatterioloistamme 1872. Helsinki 1960: Otava. 78 s. Otavan joulukirja.

Otavan joulukirjana 1960 ilmestyi kirjanen otsikolla Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Se kokoaa yhteen kaksi suomalaisuus- ja teatterimies Bergbomin vaikutusvaltaista artikkelia vuodelta 1872. Niteen aloittaa professori Eino Kauppisen tiivis mutta informatiivinen kuvaus siitä kehityksestä, joka johti paitsi mainittuihin artikkeleihin myös Suomalaisen teatterin syntyyn.

Bergbom oli ollut jo pitkään aktiivinen yrittäessään saada suomen kieltä valtakunnalliselle ammattinäyttämölle; hän ei toki ollut ainoa, ja esimerkiksi Fredrik Cygnaeus esitti ajatusta julkisesti ensimmäisenä. Ruotsinkielinen teatterihan toimi jo pääkaupungissa, mutta suomen kieltä sorsittiin muutamastakin syystä. Usko suomenkielisen ohjelmiston, suomalaisten näyttelijöiden ja suomea osaavan yleisön riittämiseen oli vähäistä niiden keskuudessa, jotka rahahanoja säätivät. Hetki toimia koettiin olevan käsillä 1872, kun valtiopäivät jälleen kokoontuivat. Tuolloin talonpoikaissäädystä esitettiin, että Helsingin uudessa teatteritalossa alettaisiin esittää ohjelmistoa myös suomeksi. Asiaa tukemaan Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistiin Bergbomin pitkä ja asiantunteva essee.

Bergbom on taitava kirjoittaja (kuuleman mukaan varsinkin ruotsiksi), ja hänen asiantuntemuksensa kuuluu tekstistä näin 150 vuotta myöhemminkin. Vastustajia kuitenkin riitti. Näistä näkyvin ja vaikutusvaltaisin oli Helsinginfors Dagbladin nimimerkki β eli teatterikriitikko K. Bremer. Bergbom vastasi nimimerkin esittämiin poleemisiin väitteisiin uudessa kirjoituksessaan, joka julkaistiin kolmessa osassa Morgonbladetissa. Siinä hän yksiselitteisen tehokkaasti, ilman iskuja vyön alle (ainakaan monta), kumoaa kritiikin ja vahvistaa omaa asiaansa. Epäilemättä Bergbomin kirjoituksilla oli oma osansa siinä, että vielä samana vuonna perustettiin Suomalainen teatteri eli nykyinen Kansallisteatteri – Bergbomin johdolla.

2020-luvun lukija huomaa keskustelussa paljon tuttua. Etenkin vastustajien diskurssi tuntuu olevan täynnä yhä eläviä ajatuksia taiteen elitistisyydestä ja Helsinki-keskeisyydestä, sen tuottamattomuudesta ja varsinkin valtionrahoituksen sopimattomuudesta moiseen turhuuteen. Kovin tuttua…

Matti Järvinen (toim.): Synkkä satu. Synkkä satu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 128 s.

Samoihin aikoihin vanhoja kauhukertomusten suomennoksia sisältäneen Pirunpullo-antologian kanssa Nysalor-kustannus julkaisi myös vastaavan kokoelman kotimaisilta kirjoittajilta. Matti Järvisen toimittama Synkkä satu sisältää 15 kauhuhenkistä tarinaa, joista valtaosa on vähän tunnettuja ja aiemmin vain kertaalleen julkaistuja.

Kokoelman tunnetuin nimi on varmasti Z. Topelius, jonka Tuhkakeskiviikon morsian on uusi, Järvisen oma suomennos, joka julkaistiin edellisvuonna pikku vihkosena. Se ei ole erityisen hyvä, mutta hajanaisessa rakenteessaan mielenkiintoinen muunnelma perinteisestä kummitusaiheesta. Järviseltä on mukana toinenkin oma suomennos, Fredrik Berndtsonin nimitarina. Toinen tunnetuimmasta päästä lienee Samuli Paulaharjun kertomus, joka on säilynyt elossa Tunturien yöpuolta -teoksessa meidän päiviimme asti. Kovissa kansissa on aiemmin julkaistu myös Jalmari Karan ja Knut Karmanteen tarinat.

Sen sijaan kaikki muut ovat alkujaan lehtinovelleja, jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin ennen Järvisen kirjallista arkeologiaa. Osa teksteistä sivuaa kauhutematiikkaa vain hiukan: Elvira Willmanin Murhaenkeli on proosarunomainen tuhofantasia muinaisesta egyptistä, Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema vertauskuvallinen satu. Muutoin kuitenkin ollaan ihan ehdan kauhutarinan tai ainakin kummitusjutun äärellä.

Mielenkiintoinen juonne ovat kaukomaiden eksotiikasta voimaansa saavat kertomukset, kuten Karan Okura, Karmanteen Tiflisin kummitus ja Eino I. Parmasen Fakiirin kosto. Vieraan (kulttuurin) pelko on tietysti nykyajan valossa ongelmallista ja leimaavaa, mutta ei se tekstien tehoa syö. Tuskin on sattumaa, että näissä tarinoissa on vahvimmin mukana myös eroottisuus.

Synkän sadun todelliset löydöt ovat Aaro Vallinmäen kekseliäs kummittelu, Olli Karilan kansatieteellinen noitatarina Liperistä sekä Hilda Tihlän kummitusjuttua ironisoiva mutta niiden kertomisen merkityksellisyydestä muistuttava sisäistarinoiden kimara.

Synkkä satu on epätasainen kokoelma, mutta sellainenhan arkistovalikoiman pitääkin olla. Kehnokin teksti voi olla erittäin kiintoisa ja historiaa valaiseva.

Aleksis Kivi: Kauhukertomukset. Turku 2019: Kustantamo Helmivyö. 39 s. Toim. Juri Nummelin.

Aleksis Kiven kauhukertomukset voi tuntua lähes oksymoronilta. Vaan ei ole. Vaikka Seitsemän veljestä yleisessä kansantajussa liitetään orastavaan realismiin, on vähintään sen toinen jalka tiukasti romanttisessa perinteessä. Parhaiten tämä näkyy romaanin useissa sisäiskertomuksissa, joilla Aapo viihdyttää veljiään.

Juuri näistä tarinoista muodostuu valtaosa Juri Nummelinin toimittamasta kirjasesta Kauhukertomuksia. Osana suomalaisen kauhukirjallisuuden historian kirjoittamista Nummelin julkaisi muutamia tällaisia pieniä niteitä. Oikeastaanhan kokoelmaa olisi helppo pitää täysin turhana: Seitsemän veljeksen tarinat on monesti aiemminkin julkaistu omillaan. Niiden lisäksi kokoelmassa on vain yksi toisaalla aiemmin ilmestynyt kertomus.

Vaikka Kiven tarinat ovat tutut ja moneen kertaan luetut, ovat ne näin tarjoiltuna kuitenkin omanlaisensa elämys. Osana Seitsemää veljestä ne limittyvät Jukolan poikien elämään sitä elähdyttävinä irtaantumisina. Kauhukertomuksiksi nimettynä alla ne lukee eri tavalla, erilaisen lukuohjeen kautta. Lukija keskittyy huomaamaan tarinoiden goottilaisia ja yliluonnollisia piirteitä.

Kiven kertomukset muistuttavat kansantarinaa tai satua. Ilmeisesti ainakin Vuoripeikot todella pohjautuu englantilaiseen perinteeseen. Niissä esiintyy kuninkaallisia ja peikkoja, ja kerronnan tapa on etäinen, sikälikin satua muistuttava. Kiven kauhuelementit liittyvät eritoten tunnelmaan ja miljööhön, joissa gotiikan perinne yhdistyy suomalaisiin maisemiin; kesäöihin, metsiin ja kirkontorneihin. Kauhistuttavuus syntyy kuolemattoman sielun uhasta, kun peikko imee neitokaisen verettömäksi muttei elottomaksi tai kun nuorten rakkautta uhmaava aatelismies seivästää nämä mutta kärsii itse, kun näkee nuorten kuoleman levollisuuden.

Vaikkei Kivi koskaan varsinaista kauhua kirjoittanut, ovat hänen pienet tarinansa oiva osoitus Suomessa harvinaisesta goottilaisesta kirjallisuudesta. Mieltä lämmittää etenkin se, että kirjoittaja on juuri Kivi, realismin luvatussa maassa kansalliskirjailijaksi nostettu. Kirjasta täydentää Nummelinin asiallinen esipuhe.

Helmi Krohn: Emilie Bergbom. Elämä ja työt. Helsinki 1917: Otava. 272 s.

Historiankirjoitus on tunnetusti ollut kovin miehistä. Niin historiaan jääneet, kirjoituksen kohteena olleet ovat miehiä, ja heistä ovat lähinnä kirjoittaneet miehet. Suomalaisuuden ja suomenmielisyyden vaiheet ovat hyvin pitkälti nimenomaan suurmiesten kavalkadia. Vasta viime aikoina ovat heidän leveiden selkiensä takaa päässeet esiin vaimot, tyttäret ja siskot.

Helmi Krohn oli jo aikanaan näitä tekijöitä, maineikkaitten isänsä ja veljiensä rinnalla merkittävä hahmo, joskin sisarusparvesta varmaankin tunnetuimmaksi on jäänyt Helmin sisko, Aino Kallas. Monipuolinen kirjailija Krohn kirjoitti 1917 elämäkerran aiemmasta kulttuurivaikuttajasta, Emilie Bergbomista.

Kuten kirjailija itsekin mainitsee, Bergbomista on mahdoton puhua ilman hänen veljeään Kaarloa. Krohnin kirja onkin oikeastaan Bergbomin sisarusten ja Suomalaisen teatterin alkuvaiheiden kronikka. Näkökulma vain sattuu olemaan Emilien.

Jo parikymppisenä nuorempien sisarustensa kasvattajaksi jäänyt Emilie piti myöhemmälläkin iällä langat tiukasti käsissään, kun Suomalainen teatteri Kaarlo-veljen johdolla perustettiin. Hän oli virallista asemaansa suurempi hahmo, teatterin järki ja kuri taiteellisemman veljen tunteikkuudelle. Emiliellä on selvää, mistä hän piti ja mistä ei, eikä hän antanut kenenkään kävellä ylitseen. Hänen ja Kaarlon muodostama työpari on erikoinen – kymmenisen vuotta vanhempi sisko oli veljelleen ensin äidinkorvike, sitten paras ystävä, työtoveri ja elämänkumppani.

Krohn nojaa kirjassaan paljon Bergbomin kirjeenvaihtoon. Paljon pääseekin lukemaan katkelmia, joissa ollaan huolissaan teatterin taloudesta, arvostellaan näyttelijöitä ja ihan vain kerrotaan kuulumisia. Rivien välissä tosin vaikuttaa siltä, että paljon Krohnilla lienee myös omaa sisäpiiritietoaan, isänsä ja muiden läheltä todistaneiden kertomuksia. Mitenkään puolueeton elämäkerturi Krohn ei ole mutta ei myöskään ihaile kritiikittä kohdettaan. Hänen teoksensa on yhä erittäin lukukelpoinen – mikä onkin hyvä, koska tuoreempaakaan vaihtoehtoa ei taida olla tarjolla.

Aarni Voipio: Virsien pyhä runous. Porvoo 1955: WSOY. 102 s. 2. p., ilmestynyt alun perin 1941.

Odotin jokseenkin vääriä asioita. Kenties kirjahistoriallista katsausta suomalaisen virsikirjan vaiheisiin? Tai ehkä kotimaisen virsirunouden keinojen ja piirteiden analyysia? Oli miten oli, teologian professori Aarni Voipion Virsien pyhä runous ei vastannut odotuksiin.

Alun perin kristillisiä opintokerhoja varten kirjoitettu ja toisessa painoksessaan ihan kouluhallintoa myöten hyväksytetty kirja on pintapuolinen katsaus silloisen uuden virsikirjan sisällöstä. Voipio käy virren historiallisia vaiheita läpi alkaen Raamatun psalmeista ja pysähtyen niin katolisen ja reformaation ajan käytänteihin kuin myöhempiin pohjoisiin ilmiöihin kuin herännäisyydenkin Siionin virsiin.

Punainen lanka on nimenomaan siinä, mistä vuoden 1938 virsikirjan sisältö on lähtöisin ja miten se näkyy. Niinpä varhaisimmat suomalaiset virsikirjat, Jaakko Finnon ja Hemminki Maskulaisen kokoelmat, ohitetaan lähinnä maininnalla niiden harvinaisuudesta. Niistä toki on sittemmin kirjoitettu kyllä tarkemmin. Mukavasti tilaa saavat 1800-luvun uudistuskomiteat, etenkin Runebergin ja Lönnrotin sekä vähemmässä määrin Julius Krohnin osuudet niissä. Voipio keskittyy nimenomaan virsirunouteen. Musiikilliseen näkökulmaan riittää yksi luku kuudestatoista.

Tieteelliseksi ei Voipio ole kirjaansa tarkoittanut, ja hän antaakin henkilökohtaisen makunsa kuulua arvioissaan. Ajan merkkejä on se, että kirjoittajan peittelemätön usko hämmentää nykylukijaa. Vaikka jonkin virsitekstin verbaalinen taitavuus myönnettäisiinkin, se saattaa saada silti arvonalennuksen vääränlaisen uskontulkintansa tähden. Tällaiset kohdat ovat kuitenkin harvassa.

Mielenkiintoista on lukiessa miettiä, minkälaista koulun ja kasvatuksen arvomaailmaa Voipion kirja edustaa. Se on hyväksytty kansakoulunopettajien koulutukseen sopivaksi, joten valtiovalta on ilmeisesti halunnut sen sisältöä käsiteltävän tavalla tai toisella koulussa. Kun ottaa huomioon, miten viime päivinä on kuohuttu minkäänlaisten uskontoon viittaavien opetussisältöjen pelosta tämän päivän koulussa, voi vain todeta aikojen todellakin muuttuneen.

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Helsinki [2018]: Siltala. 272 s.

Ennen kuin Teemu Keskisarja teki itsestään eduskunnassa pellen ja hittimuusikon, hänen maineensa oli vankka populäärin historioitsijan. Vuonna 2018 ilmestyi Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus Siltalan kustantamana.

Kivi on vähän kuin Kekkonen – elämäkertoja ja muita heitä käsitteleviä kirjoja on hyllymetreittäin ja silti lisää tulee aina. Ero on etenkin siinä, että Kekkosen aikana (julkisuuden) ihmisen tekoja dokumentoitiin aivan eri tavalla kuin 1800-luvun puolivälissä eläneen Kiven. Siksipä Keskisarjan teokselle on varma paikkansa. Aikaisemmin Kiveä ovat käsitelleet luonnollisesti etenkin kirjallisuudentutkijat (joskin hänen ensimmäinen elämäkerturinsa Aspelin-Haapkylä oli kyllä kulttuurihistorioitsija). Modernin historiantutkijan menetelmille on kentällä kyllä käyttöä.

Mitään mullistavan uutta tietoa ei Keskisarja Kiven elämästä tuo. Se vaatisikin aikamoiseen arkistolöytöön osumista. Hän kuitenkin retusoi olemassa olevaa muotokuvaa tarkentamalla sieltä, siistimällä täältä ja koristelemalla hieman ympäriltä. Kiven vaiheiden konteksti kirkastuu, kun kirjoittaja avaa asioita, jotka ovat olleet sadan vuoden takaisille tarkiaisille itsestään selviä mutta eivät enää nykyisin. Ajankuvaa luodaan asiantuntevasti ja arjen tasolla. Nimenomaan yksittäisen ihmisen näkökulmassa on eräs Keskisarjan viehätyksen syy. Hahmottamista avittaa kuvitus, joka ei ole järin runsas mutta hyvin valikoitu ja kirjan sivuille tyylikkäästi taitettu.

Keskisarja on kadehdittavan taitava kirjoittaja. Hän suoltaa samaan aikaan helppolukuista ja vaivattoman rytmikästä mutta myös omalakistaan kieltä. On totta, että välillä hän sortuu turhankin rennoksi ja arkiseksi (Tarkiainen ei tainnut käsitellä Kiven "vitutusta"), mutta se on osa maailmanrakennusta. Kiven teosten kielestä lainatut monet sanavalinnat kytkevät teoksen ja kohteen toisiinsa melkein elimellisesti. Joitain kohtia jälkiviisas persu-valotus kyllä kirkastaa ikävästi... Mutta ei politikoida, ei politikoinut Kivikään.

Ainoa oikea moite koskee kirjan toimitustyötä. Vaikka kuinka yritin olla tarkka, ei lähdeluettelosta löydy kaikkia viitattuja teoksia.

Katsottua: marraskuu 2024

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Runon kuningas ja laululintu. Jaakko Pakkasvirta: Runoilija ja muusa

Ennen kuin Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Runon kuningas ja muuttolintu (1940) ilmestyi, oltiin huolissaan siitä, miten elokuva tahraisi kansallisrunoilijan. Ilmestymisen jälkeen huokaistiin helpotuksesta, kun suurmies sai sittenkin olla entisensä. Vuosikymmeniä myöhemmin elokuva sai maineen pönöttävän nationalistisena. Tänään katsoja näkee kenties enemmän vivahteita. Runon kuningas kertoo J. L. Runebergistä, joka poliittisista syistä "karkotetaan" Porvooseen. Siellä uhrautuvaan mutta kuuroutuvaan vaimoonsa kyllästynyt skaldi rakastuu parikymmentä vuotta nuorempaan Emilie Björksténiin. Nykykatsoja tunnistaa fanin ja ihaillun taiteilijan asetelman riskeineen ja sudenkuoppineen. Runeberg on tottunut saamaan kaiken, Björksten elää ja tuntee täysillä. Tarina kulkee tuttuja latuja, joskin ymmärtäväisen Fredrika-vaimon hahmo on erikoinen; ja syyllinen ei suinkaan ole viettelevä hupakko. Elokuvana Runon kuningas on turvallinen, varsinkin keskivaiheilla kovin staattinen. Ei se silti mitenkään kehno ole, ja varsinkin ajankuva lavastuksineen, vanhoine Porvooineen ja pienine porvarillisine askareineen on kiehtova. Lisäksi kuvaaja Marius Raichi (Theodor Lutzin kanssa?) on saavuttanut muutamia hienoja otoksia.

Osittain samankaltaisia polkuja kulkee Jaakko Pakkasvirran Runoilija ja muusa (1978). Eino Leinon tapauksessa ei tosin tarvitse pelätä skandaalia. Sillehän hänen jälkimaineensa suurelta osin rakentuu. Elokuva rakentuu sortuvan taiteilijaneron troopin varaan. Runoilija Leino joutuu naimisiin puolipakolla naimisiin Freya Schoultzin kanssa, jota lähinnä tuntuvat kiehtovan Leinon mukanaan tuomat seurapiirit. Tyrehtynyttä runosuontaan hän yrittää elvyttää ryyppäämällä. Ja sitten on tietysti hänen elämänsä toistuva romanttinen varjo, L. Onerva. Runoilija ja muusa toisaalta sisältää sekin paljon pönöttelyä (Leino tuntuu jatkuvasti puhuvan julkaistujen runojensa sanoin, ihmiset ympärillä ovat aikakauden suurhenkilöitä), toisaalta helposti tekotaiteelliseksi kääntyvää paatosta ja sitten paljon ihan aidosti koskettavaa. Alkoholismin kuvauksena se on parhaimmillaan. Myös kuvaus on komeaa – ruskeanlämmin värimaailma sulkee sisäänsä.

Matti Kassila: Hilmanpäivät. William Markus: Taikayö

Vuonna 1954 Suomen Filmiteollisuuden ensimmäisestä elokuvasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta, joten oli juhlien aika. Sitä ei erityisemmin valitettavasti huomaa vuoden uusista filmeistä.

Matti Kassilan Agapetus-filmatisointia Hilmanpäivät pidetään yleensä melko onnistuneena. On totta, että se ylittää monen muun aikakauden farssin – pitkälti ohjaajansa ansiosta, uskon – mutta ei se sittenkään erityisen hyvä ole. Suomalaiseen pikkukaupunkiin noin vuorokauden ajalle sijoittuva hupailu saa nimensä alussa vietettävien nimipäivien vuoksi. Se onkin elokuvan vahvin osa. Kassilan ja kuvaaja Kalle Peronkosken omaperäiset sommitelmat ja kamera-ajot ovat eläväisiä ja yksinkertaisesti hauskoja. Samanlaista ilmeikkyyttä välähtelee elokuvassa aika ajoin, mutta yhtälailla usein juututaan teatterimaisiin dialogeihin. Jokseenkin episodimainen elokuva sisältää kyllä mainioita hahmoja ja vetäviä roolisuorituksia. Varsinkin Edvin Laineen omanarvontuntoinen vpk-päällikkö ja Tauno Palon liioiteltu mutta sympaattinen tuomari voisivat olla ikonisia. Aino Matsasta seuraa aina ilokseen. Kassilamaiseen kertojaäänen ja esimerkiksi pysäytyskuvien käyttö vihjaavat uudesta elokuvailmaisusta Suomessa.

William Markuksen esikoisohjaus Taikayö sen sijaan on hyvinkin perinteinen. Se ei tee mitään uutta, mutta en syyttäisi niinkään aivan pätevää ammattimies Markusta vaan Reino Helismaata, jonka käsikirjoitus on luultavasti ollut taas liuskan mittainen. Taikayö on kuin tukkilaisromanssista häpeilemättömän kliseerevyyn tehnyt kesäteatterituotanto (ilman tukinuittoa!). Eriparisten ideoiden liukuhihnalla mukana ovat kaikki genren arkkityypit ja monta laulunumeroa (Koivu ja sydän ensi kertaa). On kuitenkin sanottava, että missään vaiheessa ei sudita tyhjää, vaan kohtauksesta toiseen etenevä tarina kulkee kuin pikakelauksella. Tylsistyä ei ehdi vaikkei mitään odottamatonta näekään. Mukavaa on nähdä Siiri Angerkoski kerrankin tekevän tyyppiroolinsa rauhassa ja lempeästi. Markuksen ohjaus on perinteikästä mutta varmaa. Kokonaisuudessa on niin hyvä rytmi, että helposti jää harmittelemaan mitä ohjaaja olisi saanut aikaan kunnon käsikirjoituksesta.

Valentin Vaala: Varaventtiili. Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee

Nuori opettajatar muuttaa toiselle puolen maata virkaan ja panee sekaisin sikäläisen tapakulttuurin ja seurapiirit. Toisissa olosuhteissa Valentin Vaalan Varaventtiili (1942) olisi ihan "kansainvälisen tason" (eli hollywoodilainen) romanttinen komedia. Jatkosodan ollessa käynnissä ja suomalaisen kuvaustekniikan ollessa mitä oli, se kuitenkin jää kömpelöksi haparoinniksi. Ja ihan sellaisenaan Hilja Valtosen romaaniin perustuva elokuva ei kelpaisi missään muualla: pohjalainen miljöö ja henkinen ilmapiiri (jossa seurapiiri tarkoittaa kolmea takakireää körttiä) eivät auenne ihan helpolla niitä tuntemattomalle. Itsenäisesti ajatteleva ja sanavalmis päähahmo on silti universaali. On sääli, että Varaventtiili yrityksestä huolimatta jää kankeaksi ja tunkkaiseksi. Sen verran valovoimainen ja karismaattinen roolitus siinä on. Vaala ei arvostanut "teatterin pilaamia" näyttelijöitä, mutta kovin teatraalisen jäykkää replikointi on. Yrjö Kivimiehen dialogi ei hengitä kuin Lea Joutsenon tulkitsemana. Paljon antaa silti anteeksi Irma Seikkulan kasvoille, Olavi Reimaan äänelle ja nuoren Tapio Nurkan hiusrajalle. Pohjanmaan lumimaisema näyttäytyy vaikuttavana, silloin kun se pääsee kuviin.

Seikkula on opettaja myös Aarne Tarkaksen Opettajatar seikkailee -elokuvassa (1960). Ei kuitenkaan nimihenkilö, sillä se rooli kuuluu Leni Katajakoskelle. Yhteiskunnallisesta komediasta on nytkin kyse, ainakin aluksi. Tiukasta moraalistaan tunnetun opettajan kasvot päätyvät alastonmaalaukseen, jonka hänen torjumansa taiteilija on tehnyt; aikansa kostopornoa? Opettaja yrittää luonnollisesti varmistaa, ettei taulu pääse julki. Tähän asti Tarkaksen elokuva on ihan juoheva väärinkäsitysten hupailu (vaikkakin alastomina juoksevat tyttökoululaiset ja heitä kuolaava Tommi Rinteen tekoparta voivat tuntua kiusallista). Sitten juttu kiertyy rikosfarssiksi ja alkaa repsottaa saumoista. Leo Jokelan ja Risto Mäkelän tohelo rosmopari Arska ja Ville tekevät ensiesiintymisensä; mainioita ovat myös Uljas Kandolinin ja Hannes Häyrisen pollarit. He kaikki vain tuntuvat olevan ihan väärässä tarinassa. Tai sitten ensimmäinen puolituntinen oli. Tarkasmaiseen tapaan muotoseikat ovat yhtä kaikki kunnossa.

Timo Linnasalo: Vartioitu kylä 1944. Risto Orko: Aktivistit

Viimeinen sotakesä, syrjäkylä Kainuussa. Tappamisen traumatisoima kaukopartiomies tulee hermolomalle kotipuoleen. Kylää vartioi joukko sotilaita, venäläisdesanttien varalta. Ja kas, löytyyhän semmoinen, alkujaan suomalainen tosin. Alkuasetelma Timo Linnasalon elokuvaan Vartioitu kylä 1944 (1978) ei ole mutkikas, eikä sitä ole juonikaan. Desantin ja sotilaan kaksisäikeinen punalanka on vain keino sitoa kylämiljöö yhteen. Pienet välähdykset kyläläisistä ja siellä partioivista sotilaista on paljonpuhuva kudos. Sodan loppu ja häviö aavistetaan, mutta siihen reagoi jokainen tavallaan. Kuka lähtee Ruotsiin karkuun, kuka yrittää pitää kunnian rippeistä kiinni, kuka rakentaa taloa vaikka miehittäjä on vaaran takana. Elokuva perustuu Unto Heikuran kesäteatterikappaleeseen, mutta sitä ei pystyisi itse elokuvasta sanomaan. Niin komeasti Kuhmon ja Sonkajärven maisemat ovat oleellinen osa kaikkea. Fragmentaarinen kerronta ei ole täysin onnistunut, varsinkaan aluksi epäselvien takaumien osalta, mutta toisaalta se kannustaa katsomaan elokuvan toistamiseen. Kaiken keskellä soivan Heikki Valpolan valssin pitäisi olla yksi suomalaiselokuvan ikoneista.

Sotaa käydään Risto Orkon Aktivisteissakin (1939) mutta hyvin toiseen tapaan ja toisesta näkökulmasta. Juuri Venäjän vallankumouksen alla suomalaiset aktivistit vastustavat keisarin sortotoimia ja haaveilevat itsenäisyydestä. Tarina seuraa niin tsaarin santarmeihin soluttautunutta upseeria, emämaan tahtoon taipuneen suomalaissenaattorin tytärtä kuin maanalaista jääkärijoukkoa. Aktivistit on nationalistinen ja häpeämättömän propagandistinenkin elokuva, mikä ei yllätä lainkaan tekoajankohtansa huomioiden mutta mikä sai sensuurin kieltämään sen neljäksikymmeneksi vuodeksi. Kansallista uhoa ei silti voi pitää häiritsevänä. Aktivistit nimittäin on erittäin hyvä elokuva – aikansa kansainvälisten mallien mukainen, sujuva mutta painokas sotamelodraama. Etenkin ylöspano on komeaa: ajankuva on toteutettu puvustuksessa ja lavastuksessa näyttävästi, ja Charles Bauerin jyrkkävarjoinen kuvaus on vaikuttavaa.

Ismo Sajakorpi: Painajainen. Merkitty

Kukapa olisi uskonut, että modernin kauhuelokuvan Suomessa aloitti yksi Kivikasvoista... Kyllähän täällä oli alaa viistäviä aiheita filmattu jo ennen 1980-lukuakin, mutta kaipa korkeintaan Valkoista peuraa kehtaa ehtana kauhuelokuvana. Sen sijaan ohjaaja Ismo Sajakorven Mainistelevisiolla ohjaamat 80-luvun työt, Merkitty ja Painajainen, eivät ansainne kyseenalaistuksia.

Paitsi että ehkä sittenkin. Painajainen (1988) näet on oikeastaan tv-sarja, neliosainen ja noin kolmetuntinen. Ja joku aivan varmasti luokittelisi sen mieluummin "psykologiseksi jännitykseksi" tai muuksi mitään tarkoittamattomaksi. Oli miten oli, Painajainen oli koululaisena helvetin pelottava eikä sen teho ole vieläkään kadonnut. Kuva kaivossa kelluvasta Anna-Leena Härkösestä kulki mukana pitkään. Sajakorven kirjoittamakin tarina kertoo maalle vanhaan villaan muuttaneesta, alkoholisoituneesta taiteilijasta, joka menettää ulosajossa ja sitä seuranneessa kuukausien koomassa muististaan pitkän pätkän. Kylältä on edellisvuonna kadonnut 17-vuotias tyttö, ja taiteilija alkaa nähdä näkyjä tästä. Painajainen lähentelee yliluonnollista dekkaria, jossa selvänäkijän kanssa ratkaistaan rikosta. Tunnelma kuitenkin on niin painostava ja kiristetty, että se yliluonnollisuuden mahdollisuuteen yhdistettynä tuottaa aitoja kauhutehoja. Viehätykseen vaikuttaa oleellisesti myös se, että varsinaissuomalainen pikkukaupunki on miljöönä niin tunnistettava ja kotoinen, että vaikutus tulee lähelle katsojaa – ainakin tällaista 80-luvun nähnyttä. Tv-tuotannon heikkoudet näkyvät lähinnä kuvamateriaalissa; monesti harmittelee, kuinka komea Painajainen olisi filmille kuvattuna.

Muutamaa vuotta varhaisempi Merkitty (1984) on sekin Mainostelevision tuote mutta kestoltaan alle 50-minuuttinen elokuva. Myös siinä näkyy Sajakorven lajityyppitietoisuus, eikä tällä kertaa tarvitse edes miettiä, mistä lajityypistä on kyse. Tarinassa nuori nainen yrittää itsemurhaa, todetaan sairaalassa kuolleeksi mutta herääkin ruumishuoneelta. Normaaliin eloon palaaminen ei onnistu, kun toistuvat näyt silinteripäisestä olennosta alkavat vaivata. Merkitty on okkulttistista tai metafyysistä kauhua Poen, Hodgsonin ja muiden heidän aikalaistensa tyyliin. Kerronta on tiivistä aikapaineen vuoksi, mutta se kääntyy elokuvalle vain eduksi. Nytkin tv-teatterin tuotantoarvot hieman harmittavat, samoin kovin aggressiivisesti pauhaava musiikki.
Merkitty ja Painajainen ovat selvästi sisarteoksia samoine aiheineen ja näyttelijöineen, mutta myös siksi, että niissä toistuvat muutamat samat kuvatkin. Tieltä suistuva valkoinen Lada ja psykiatrisen sairaalan sisäpihaan saapuminen ovat ainakin samat.

Andrei Kontšalovski: Marian rakastajat. Tom Tykwer: Heaven

Andrei Kontšalovskin ohjaama ja osittain kirjoittama Marian rakastajat (Maria's Lovers, 1984) voisi olla kunnianhimoinen yritys käsitellä sotatraumaa. Toisen maailmansodan veteraani palaa kotikylille Pennsylvaniaan ja nai nuoruudenrakkautensa. Ajatus tästä on pitänyt hänet jokseenkin järjissään japanilaisten vankileirillä. Mies rakastaa naista niin paljon, että naiminen onnistuu vain papin edessä vaatteet päällä. Maksullisissa kuitenkin onnistuu, ja naisellekin olisi ottajia täyttämään tämän tarpeet. Tarinan lähtökohdat ovat hyvät näyttelijätkin tekevät aluksi hyvää työtä. Sitten käsikirjoituksen ongelmat alkavat näkyä: hahmojen psykologia on epäjohdonmukaista ja tarina etenee poukkoillen. Naisen halun kuvaamista voisi pitää edistyksellisenä, ja onhan se sitäkin aikanaan ollut, mutta kyllä elokuvan maailmankuva silti tuntuu kovin tukkoiselta. Asiaa eivät auta tirkistelevät ja nuolevat kuvat Nastassja Kinskin kehosta. Jää hämäräksi, mikä on ollut tekijöiden tarkoitus – julistaa rakkauden kaikkivoipuutta vai sodan kauheutta vai jotain ihan muuta. Ainekset ovat hyvät, jälki vähän mitä sattuu.

Tom Tykwerin Heaven (2002) sen sijaan on aivan muuta. Se on elokuvallisesti hallittu, sisällöltään vaikuttava ja jälkivaikutuksiltaan kaunis. Krzysztof Kieślowskin viimeiseen käsikirjoitukseen perustuva Heaven on hyvin hitchcockmainen väärä mies -muunnelma. Paitsi että jahdattavana on ihan oikea mies, ja mieskin on kyllä nainen. Kyseinen opettaja yrittää räjäyttää yrityspomon, joka pyörittää huumebisnestä koululaisillekin. Suunnitelma ei mene kuten pitää, ja nainen jää kiinni. Nuori karabinieeri rakastuu naiseen ja auttaa tämän pakoon. Tarina ei ole erikoinen mutta käsittelytapa on. Katsoja ei oikeastaan tiedä paljoakaan hahmojen motiiveista – niihin viitataan lopulta hyvin yliolkaisesti. Kuitenkin melkein kaikki nimenomaan tuntuu tapahtuvan oikein. Vääjäämättömyyden ja oikeuden tuntu on vahvana läpi elokuvan, mikä pakottaa katsojan miettimään omia pontimiaan. Maalailevan kauniit ja hitaat, väljän pianismin sävyttämät kuvat vaihtelevat Tykwerin ohjauksessa Alfred-sedän oppeja noudattavien suspense-hetkien kanssa. Harvoin kokonaisuus on silti näin eheä.

Suomikauhun sirpaleita #10: Ei ihan mutta melkein

Nuori Suomi -nimen alla on touhuttu vuosikymmenten ja -satojen saatossa monenlaista. Nyt ei ole puhe liikuntajärjestöstä, joka kyllä sai kouluvuosinani aikaan omanlaisiaan kauhuntuntemuksia. Kyseessä ei myöskään ole vuosina 1905–1907 ilmestynyt aikakauslehti, joka jaksoi hetken lähinnä luoda eripuraa nuorsuomalaisten keskuudessa. Niiden sijaan tarkasteluumme päätyy pitkäikäinen ja perinteikäs Nuori Suomi -joulualbumi, joka ilmestyi vuosina 1891–1940. Aluksi se oli Päivälehden alainen julkaisu, sittemmin pitkään Helsingin Uuden Kirjapaino-osakeyhtiön, hetkellisesti myös Kirjailijaliiton.

Vuoden 1918 albumi (XXVIII) on sisällöltään mielenkiintoinen jo pelkän julkaisuvuotensa vuoksi. Keväinen sisällissota ei voi olla näkymättä julkaisun sisällössä. Mukana on muun muassa tulevan kenraali Aarne Sihvon runo, joka on kirjoitettu Špalernajan vankileirillä, Samuli Paulaharjun kuvaraportti koillisrintamalta ja Ilmari Kiannon tulisieluinen matkakertomus Vienan heimosotaretkeltä. Kaiken tämän tosielämän kauhistuksen keskellä Nuori Suomi sisältää myös hieman kaunokirjallista kauhua. Yhtäkään sen teksteistä ei voi sanoa puhtaaksi kauhukirjallisuudeksi, mutta muutamissa teksteissä hyödynnetään kauhuelementtejä kiehtovasti.

Arvi Järventauksen novelli Haltijan asunto (sisällysluettelossa nimellä Haltijan tarina) kävisi ihan ehdasta kauhukuvauksesta, jos se sävellajin vaihtaisi duurista molliin. Kaksi göteborgilaisen kaivosyhtiön edustajaa saapuvat Lappiin katsastamaan Nuorttasoaivin tunturia. Insinööri Spjut ja hänen suomalainen tulkkinsa Rissanen saavat oppaakseen vaivaloiselle matkalle alueen kovimman nimen, Kala-Nilssonin. Tämä ei usko, että kaivuuhommat kannattaisivat vieläkään. On tunturilla käyty räjäyttelemässä ennenkin, vaan kuilu on aina täyttynyt vedellä, jonka lähdettä ei kukaan osaa sanoa. Kala-Nilssonin mukaan kaiken takana on vuoren haltija, joka ei halua kaivosmiehiä tiluksilleen. Miesten päästyä lopulta perille he käyvät rankistensa sisään unille. Spjut ja Rissanen heräävät siihen, että maa tärisee ja rankinen heiluu edestakaisin kuin ratsuväkijoukon harjoitusten voimasta. Tämän he pistävät vielä (yhteisen) painajaisunen piikkiin – tulihan ennen nukkumaanmenoa syötyä turhan paljon puuroa. Seuraava herätys on vakavampi. Spjut kuulee toverinsa kiljuvan ulkopuolella ja löytää tämän kaulaa myöten uponneena suonsilmään. Pelastuttuaan Rissanen kertoo hänelle ilmestyneen pienen miehen neljäntuulenhatussaan. Kun hän ei ollut totellut tämän vaatimuksia, oli hän kostoksi päätynyt jängänsilmään. Koettelemuksensa jälkeen Rissanen haluaa pois ja aikookin palata monta vuotta sitten hylkäämänsä vaimon luo.

Haltijan asunto noudattelee monin tavoin perinteisen kummitusjutun kaavaa, jossa saavutaan syrjäiselle ja vieraalle paikalle, kohdataan yliluonnollinen ja palataan kokemuksen puhdistamana jatkamaan elämää. Järventaus on valinnut tarinalleen kuitenkin toisenlaisen tyylilajin. Hänen kertojansa on kevyesti jutusteleva, ei koskaan aivan tosissaan. Tämä tuo koko tekstiin hennon koomisen vireen, joka ei katkea yliluonnollisenkaan hetkellä. Tulos muistuttaakin melko paljon Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelin Kuoliaaksinaurattaja-jakso: paikallinen opas, kaksi oppinutta johdatettavaa, uhkaava mutta samalla huvittavakin kohtaaminen selittämättömän kanssa. (Kohtauksen kauhupotentiaalin ymmärsi Kari Väänänen hienosti vuoden 2009 filmatisoinnissaan.) Järventaus on muulloinkin käyttänyt samantapaista kansantarinan poljentoa, kun on kertonut yliluonnollisuuksia. Se onkin tehokas etäännyttäjä, joka siirtää tulkintavastuun lukijalle. 

Toivo Tarvaan Punainen morsian kelpaa sen sijaan ihan aidoksi kummitustarinaksi. Ainakin jos hyväksymme premissin, että kummittelun selitys saa lopulta olla luonnollinenkin. Tarvas oli likistellyt kauhuaiheita jo esikoiskirjassaan Legendoja vuonna 1908. Punainen morsian kytkeytyy sotakevään tapahtumiin mutta on osoitus siitä, kuinka nopeasti niiden jälkeen eri osapuolet pystyivät hyväksymään toisensa edes jossain määrin. Vaikka Nuori Suomi sisältää paljon valkoisten voittajien näkökulmasta kirjoitettua, Tarvaan novelli antaa ymmärrystä punaisillekin ilman sen suurempia selityksiä.

Tapahtumat sijoittuvat kesäkuuhun, juuri kun sisällissota on edelliskuussa päättynyt. Illan hämärtyessä kylän nuoriso kokoontuu tanssimaan. Tunnelma on alakuloinen, sillä "poissa olivat kylän parhaimmat tanssurit ja syysiltojen kiivaimmat tappelijat. Sodan rautainen viikate oli korjannut pois tuonelle kypsimmät, mutta autuudelle raaimmat olennot..." Haitari ei reippaita polkkia soittele, vain haikeaa valssia. Huomio kiinnittyy erityisesti Lepistön Santraan, jonka heila, pahamaineinen "pyssy-Eemeli" on kaatunut sodassa. Kyläläiset eivät katso Santraa hyvällä, sen verran väkivaltaisen jäljen Eemeli on muistoihin jättänyt. Niinpä Santra lähtee vaeltelemaan läheiselle hautausmaalle suremaan kuollutta miestä. Tunnelma ei ole niinkään synkkä kuin alakuloinen. Sateinen Suomen kesäyö, haikea haitarin soitto... Äkkiä Santra kuitenkin kuulee, kuinka joku laulaa kovaan ääneen, melkein huutaen, niin sanottua Daavidin kostonvirttä (jota ei ole nykyisessä virsikirjassa, vuoden 1938 kirjassa se on nro 440). Hiipiessään lähemmäs katsomaan laulajaa, hän näkee kokopunaisiin pukeutuneen aavemaisen hahmon tuntemattomien punaisten linjahaudan äärellä. Hahmo kavahtaa hänet huomattuaan ja katoaa. Sama toistuu, kun Santra saa mukaansa muutakin kylänväkeä. 

Hetket, joina hahmo näyttäytyy, on kirjoitettu hyvin lajityyppitietoisesti. Ne ovat kuin mistä tahansa aavekertomuksesta, ja Tarvas kirjoittaa hyvin auki säikähdyksen, paniikin, epäuskon. Lopulta paljastuu, ettei hahmo ole oikea aave. Hän on järkensä menettänyt punaleski. Oikeastaan loppu on tällaisenaan järkyttävämpi ja kauheampi kuin yliluonnollinen vaihtoehto. Miksi lukija määrittelee Tarvaan kertomuksen mielessään joksikin muuksi kuin kummitusjutuksi, johtuu oikeastaan vain siitä, että kirjoittaja itse ohjaa huomion nimenomaan sotatraumaan, ei yliluonnolliseksi luullun pelkoon.

Larin-Kyösti (oik. Karl Larsson) ei vierastanut yliluonnollista runoissaan ja kertomuksissaan, onpa niissä rehellisiä kauhuaihelmiakin useammin kuin kerran. Nuoren Suomen joulualbumiin hän osallistui odotuksia herättävästi nimetyllä runolla "Käärmeen kirot". Se on eeppinen, 116-säkeinen kertomus Herjasta, kylän kaunottaresta, joka villitsee muut eroottisuudellaan mutta johtaa lopulta tuhoon: "Viekas oli nilkan nousu, / liehittävän liukas kieli, / rinnat täydet, tyhjä tunne / kiehtova kuin käärmeen mieli." Vanhemmat naittavat Herjan kierosilmäiselle ja rammalla mutta talolliselle Korrille, vaan nainen pettää jo hääyönä. Hän alkaa suunnitella miehensä murhaa ja ajaa tämän ensin järjiltä, sitten hengiltä. Syyllisyys kuitenkin painaa, ja hautajaisten jälkeen Herjaa vainoaa miehen haamu. Mielipuoli nainen karkaa asumaan metsän luolaan, kunnes lopulta hukuttautuu suohon.

Larin-Kyösti hakee helkavirsimäistä käsialaa, kalevalapoljentoa kuin kansantarinaan. Runo onnistuu olemaan yhtä aikaa salaperäinen ja silti helposti sisäistettävä, ja sen kertoma tarina on aivan yhtä järkyttävä kuin monet Leinonkin vastaavista. Larin-Kyöstillä on kuitenkin sellaista vimmaisuutta ja melkein väkivaltaista kiihkoa, jota Leinon teksteistä ei löydy.

Lisäksi Nuoren Suomen albumista on vielä nostettava esiin Jalmari Karan novelli. Jääkärikapteeni Kara kirjoitti urallaan nationalististen muistelmien lisäksi muun muassa Suur-Suomi-scifiä nimellä Kapteeni Teräs. Novelleissaan hänellä on myös kauhuhetkensä. Albumiin päätynyt Pelko ei ole kauhua vaan voimakas kuvaus kauhusta; siitä miten sodassa voikaan pelätä.

Kehyskertomuksessa joukko miehiä on keskustellut "eräästä rintamataudista, omituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa", "tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin pöllön, joka ei näe päivällä..." Eräs jääkärivääpeli kertoo omasta kokemuksestaan. Hän oli syksyllä määrätty partioimaan rannalle toverinsa kanssa. Tämä toinen tunnettiin pelokkuudestaan, ja niin hän pelkäsi nytkin. Vääpeli vähätteli ja pilkkasi häntä. Kun pari joutui luotikuuroon, alkoi vääpelinkin hermo pettää. "Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava, ivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa varjot syleilivät toisiaan... [...] Silloin huomasin liikettä sivullani, aivan lähellä ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni: suuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja vaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia tulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun vihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut... Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti toverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa [= hahmonsa]; varmaankin hän istui puun päällä. Ja sitten... sitten... hänen takanaan hehkuivat nuo suuret, vihertävät, hirveät silmät..." 

Pian silmät paljastuvat kuuluvan kissalle. Onneksi Kara ei kuitenkaan käännä koko juttua hölmöksi vitsiksi. Vääpeli ei enää pilkkaa toista tämän peloista. Hän on ymmärtänyt, mitä on kun pelko iskee. Kara kuvaa tiukkatunnelmaisessa novellissaan vaikuttavasti tätä. Harmi vain, että loppukäänne on niin klišeinen, oli jo tuolloin.

Suomikauhun sirpaleita #9: Kuolema ilman kauhuja

Aikapäiviä sitten kirjoitin muutaman sanan Anni Swanin kauhuhenkisestä novellista Autiossa talossa, joka julkaistiin Suomen Kaunokirjailijaliiton Liitto III -albumissa vuonna 1904. Samaisessa teoksessa on toinenkin kauhugenreä liki käyvä vaikkei aivan yhyttävä kertomus. Se kuitenkin mukailee siinä määrin perinteikästä kummitustarinaa (ilman kummitusta tosin), että ansaitsee tulla muistetuksi.

Heikki Sarvela oli eräs Oulun lyseon lehtori Karl Henrik Hornborgin kirjailijanimistä. Kirjailijaliiton albumissa Sarvelan nimellä ilmestyi novelli, jolla on lupaava nimi: Kuolema. Lupaavasti se myös alkaa. Minä-kertoja on kotimatkalla pikkutunneille venyneestä kokouksesta ja sen kiihtyneestä jälkipuinnista. Katuvalot ovat sammuneet, ja syksyisessä sumussa ja "tuhuutuksessa" on niin pimeää, ettei eteensä näe. Pian kertoja kuulee vierellään kulkevan toisten askeleiden, vaikka ketään ei näy. Puhuteltuna seuralainen paljastuu kuolemaksi (ei siis isolla alkukirjaimella kirjoitettuna).

Vaikka kerronta ei ole ollut erityisen synkkää tai pahaenteistä, on tilanne joka tapauksessa tunnelmallinen ja voisi liikkua selvästi kauhun suuntaan. Tätä Sarvela ei kuitenkaan tee. Hänen kuolemansa on rauhallisesti ja vaikuttavasti puhuva filosofi, joka herättää kertojan uteliaisuuden. Häntä se ei ole tullut viemään mukanaan, joten kertoja voi rauhassa yrittää udella yhtä ja toista. Loppujen lopuksi kuoleman neuvo on ihmisiksi: "Kavahtakaa itseänne, ettei sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta, ja se päivä tulisi äkisti päällenne; sille se tulee niinkuin [sic] paula kaikkein yli, jotka koko maan päällä asuvat. Sentähden [sic] valvokaat ja aina rukoilkaat, että olisitte mahdolliset kaikkia näitä tulevia välttämään..." Ei riitä lukea ja kuulla näitä ohjeita, vaan ne on myös huomattava ja painettava sydämeen.

Vaikka Sarvelan kuolema on puheissaan jopa hieman surumielinenkin hahmo, on se kuitenkin kuvailtu kauhistuttavaksi. Kuolema ironisoi tapaa, jolla ihmiset hänet yleensä kuvaavat; "inhoittava luuranko" jolla on "hirvittävä viikate kädessä". Kun kertoja alkaa erottaa pimeässä matkatoverinsa hahmoa, on se jotain aivan muuta: "Ensin aluksi erotin vartalon, joka oli kuin soikea karvasäkki, ja sitten ilmestyi sen yläpuolelle toinen muuten samanlainen, mutta pienempi. Arvelin, että se on kuoleman pää; mutta minkälainen kannake, kaula, oli kahden säkin välissä, sitä ei erottanut, vaan pitempi se kuitenkin oli kuin tavallisen ihmisen kaula." Hetken kuluttua ilmestyvät näkyviin myös kuoleman silmät, kun kuolema puhuu kauhistuneena "ihmisten elostelusta": "Ne olivat kovin kummat, oudot. Kaksi niistä oli kuin ihmisellä, molemmat suuret, soikeat kuin kananmuna ja tulipunaiset. Tarkemmin tähystellessäni huomasin, että ne olivat muodostetut monesta eri osasesta, pyörylästä, joilla itse kullakin oli eri värivivahdus. Keskimmäisenä oli isompi, aivan tulipunainen mansikanmuotoinen pallero, sitä ympäröi kehä pienempiä ja vaaleampia, ja siten kehä kehältä nuo eri munaset liikkuivat itsenäisesti, olivat kuin eri silmät. Niillä näytti näkevän joka suuntaan samalla kertaa. Siitä syntyi outo lieke silmiin kun kaikki ne osaset liikkuivat ja liekehtivät eri tavoin. ne näyttivät kuin kiehuvan."

Kuolema saattaa kertojan kotiinsa. Seuraavana aamuna tälle paljastuu, että hänen hyvä tuttavansa, samassa talossa asunut mutta sairaalaan joutunut, on kuollut. Sitä kuoleman hahmo on siis enteillyt, hyvin samankaltaiseen tapaan kuin klassisen aavetarinan henkiolentojen näyttäytyminen. Sarvelan tarkoitus ei kuitenkaan ole mystifioida kuolemaa, kuten kummitusjutut usein tekevät, vaan muistuttaa sen vääjäämättömyydestä ja elämänvalintojen merkityksellisyydestä. Vaikka päähenkilö kertoo, miten hänen mielensä on yön jäljiltä "kovin kaamea ja kylmät väreet kävivät ruumiissani", novellin pohjasävy ei ole kauhistuttava ja melkein – vain melkein – lohduttava.

Suomikauhun sirpaleita #8: Kirjakerhokummituksia

Vuosituhannen vaihteessa Helsinki Media Company (jonka Sanoma oli juuri ostanut) aloitti kirjakerhon, joka oli suunnattu toiselle kymmenelleen ehtineille tytöille. Toiminta käynnistyi 1999 ja jatkui jonnekin 2010-luvun alkuun asti. Heti alkuaikoinaan Sisters Club osallistui suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaan omalla pienellä panoksellaan, kun siltä ilmestyi erikoinen kirjapari.

Ensimmäinen Böö! (1999) on kokoelma ”maailman parhaita kummitustarinoita”. Käytännössä se tarkoittaa viittä viktoriaanisen ajan novellia Englannista ja Yhdysvalloista. Suppeudestaan huolimatta valikoima on kummallisen hajanainen. Mukana on kaksikin Charles Dickensin kertomusta; ehdoton klassikko ja aina tehokas mutta toisaalta moneen kertaan jo aiemmin suomennettu The Signal Man (nyt nimellä Ratavartija) ja vähäisempi, hieman kömpelökin To Be Read at Dusk eli Hämärätarinoita. Sitten on kaksi humoristista tarinaa, Oscar Wilden The Canterville Ghost (Cantervillen kummitus) ja Mark Twainin A Ghost Story (Kummitustarina), jotka on nekin suomennettu monesti. Vaikka ne kuuluvatkin kummitustarinoiden kaanoniin, varsinkaan jälkimmäinen tuskin on auennut kovin hyvin 1900-luvun lopun suomalaisteinille. Sen viittaukset Cardiffin jättiläiseen, 1860-luvun arkeologiseen huijaukseen, jäänevät hämäriksi ja novellin satiiri näivettyy. Onneksi kokoelmassa on mukana Edith Nesbitiä, jonka jokaisen käännöksen ottaa avosylin vastaan. En osaa tiedä, onko Man-Size in Marble -tarinaa julkaistu suomeksi muualla. Melko klassinen kummitusjuttu on tässä yhteydessä nimellä Marmoriritarit. Kokoelman kummallisuutta ja puolivillaisuutta lisää entisestään se, että kertomukset on käännetty ruotsin kielestä, ei siis alkuperäisistä englantilaisista teksteistä. Tämä johtaa välttämättä joihinkin yksittäisiin erikoisuuksiin, vaikka suomennos sinänsä onkin sujuvaa kieltä. 

Böö! 2 (2000) puolestaan on läpeensä suomalainen teos. Eeva Puhakaisen toimittama kokoelma kerää Sisters Clubin kummitustarina-aiheisen kirjoituskilpailun satoa. Siinä seitsemän, uskoakseni nuorta kirjoittajaa esittävät tulkintansa perinteisestä genrestä. Tuloksena on sekoitus asiaan kuuluvaa rekvisiittaa (esimerkiksi vanha linna toistuu pari kertaa) ja modernin maailman piirteitä, kuten kännykät.

Aavetarina on lajityyppinä yllättävän vaikea lokeroida – paitsi tietysti jos sen pitää reippaasti omana saarekkeenaan. Olisi helppo sijoittaa aaveista kertova tarina kauhukirjallisuuden piiriin, mihin se toki usein kuuluukin. Ei silti ole automaattisesti selvää, että kaikki kummitusjutut olisivat kauhua. Usein henkimaailman läsnäolo on pikemminkin romanttinen keino, tai sitten sitä käsitellään kuten mitä tahansa muutakin yliluonnollisuutta, jolloin ollaan laveasti ymmärretyn fantasiagenren alalla. Ja yhä pidemmälle ajatellen on muistettava, ettei perinteinenkään aavetarina välttämättä sisällä ainoatakaan yliluonnollista asiaa. Riittää, että sellaisen kuviteltu mahdollisuus on. Onhan tunnettua, että monesti kummitusjuttu ratkeaa, kun kummittelun takaa paljastuukin paljon maallisemmat ja inhimillisemmät syyt.

Tämä aavetarinan moninaisuus näkyy hyvin kakkos-Böössä. Varsinaisia yliluonnollisia kauhukertomuksia niistä ei tiukasti ottaen ole ainutkaan. Pikemminkin liikutaan tunnelmallisen fantasian puolella, joskus lähestytään dark fantasya. Hyvin usein tarinoiden romanttiset elementit (nimenomaan tunteikkuus, ei niinkään lemmenasiat) ovat voimakkaita. 

Selvimmin kauhukirjallisuuden piiriin kertomuksista kuuluvat kokoelman aloitustarinat. Emmi Johanna Karppisen David Finch kertoo suomalaistytöstä, joka on vanhempineen muuttanut Englannin Cornwalliin. Ympäristö on vieras ja kouluun on vaikea sopeutua. Luokkaretkellä läheisille linnanraunioille tytölle ilmestyy aavepoika, joka myöhemmin alkaa jättää tytölle lappusille kirjoitettuja avunpyyntöjä. Kyseessä on perinteinen asetelma, jossa väkivaltaisen lopun kokeneen ihmisen henki jää kummittelemaan, kunnes hänet päästetään rauhaan. Modernin kytköksen Karppisen tarinaan tuo maahanmuutto, vieraaseen maahan sopeutuminen, joka toistuu monessa muussakin kirjan novellissa. Yhtälailla myös lukioikäinen päähenkilö on mukana usein, mikä lähinnä todistanee kirjoittajista ja kohdeyleisöstä.

Myös Böö! 2:n seuraavassa tarinassa ollaan vieraalla maalla. Anna Moilasen Norjanmeren salaisuus sijoittuu nimensä mukaisesti Pohjois-Norjaan, pieneen kalastajakylään. Sinne kaksi suomalaisnaista saapuu keskellä myrskyä. Kylä vaikuttaa autiolta, mutta kuin sattumalta eräs ohikulkija tarjoaa heille yösijan vanhassa kalatehtaassa, modernissa vanhan linnan vastineessa. Nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, kun oudot äänet alkavat ja rakennukseen yritetään tunkeutua. Moilanen saa aikaan kohtuullista paniikin tunnetta, vaikka lukijan on vaikea ihan ymmärtää, mitä tapahtuu. Se lienee toisaalta tarkoituskin, sillä lopulta kaiken takaa paljastuu väärinymmärrys ja varsin inhimillinen selitys.

Eeva Karakorpi yrittää tuoda klassista kummittelua nykypäivään sitomalla kännykät osaksi sitä. Sama ajatushan kävi monella muullakin vuosituhannen taitteessa, mistä todistavat varsinkin useat yliluonnollisesta puhelinterrorista kertovat elokuvat. Karakorven Pinkit puhelut on hyvä yritys, joskaan kirjoittaja ei sinänsä pyri pelottelemaan vaan pikemminkin luomaan epämukavuuden tunnetta. Puhelut henkimaailmasta ovat kuin manifestaatioita päähenkilön – lukiolaistytön – elämän muista ongelmista: äiti on kuollut, isä tuntuu etäiseltä ja äitipuoli vastenmieliseltä, koulussa on ihastuttava poika... Yliluonnollinen elementti tuntuu hieman päälleliimatulta ja kömpelöltä, mutta idea ei lainkaan huono.

Anna Välimäen Unien linna lähentelee synkkää fantasiaa. Siinä kauhuelementit toimivat surrealistisen unilogiikan välineitä. Jälleen ollaan luokkaretkellä vanhassa linnassa, johon liittyvät tietysti omat kauhistuttavat legendansa. Linnalla on taipumus eksyttää ihmisiä ja sitoa heidät unikäytäviinsä ikiajoiksi. Päähenkilön harhailu linnan ajattomuudessa tuo mieleen Stephen Kingin (ja varsinkin Stanley Kubrickin) Hohdon – samanlainen sieluja hilloava rakennus on siinäkin.

Komiikka on kuulunut aavetarinan genreen viimeistään Cantervillen kummituksesta asti. Böö! 2:ssa sitä edustaa Veera Marttisen Peruukki. Siinä lukiolaisten draamaprojekteja vuodesta toiseen varjostaa yhä uudelleen rekvisiittavarastoon ilmestyvä ja tietämättömien löytämä peruukki, joka muuttaa tekee omavaltaisia muutoksia käsikirjoituksiin. Lähtökohtahan on naurettava ja melkeinpä typerä, mutta Marttinen onnistuu vaikuttavasti pitämään tarinan pään pinnan yläpuolella. Tyylillisesti liikutaan jossain 1990-luvun Pelottaako?-tv-sarjan (Are You Afraid of the Dark?, 1990–2000) ja R. L. Stinen Goosebumps-kirjojen (1992–) tuntumassa.

Maarit Heikkisen Salaperäinen ystävä on tunnelmallinen aavetarina, jossa ei ole ainuttakaan yritystä kauhun tai pelottelun suuntaan. Siinä aave on pikemminkin päähenkilön sisäisten voimavarojen personoituma. Päähenkilö on Budapestiin muuttanut nuori nainen, joka – niinpä niin – kokee uuden ympäristön uusine ihmisineen vaikeaksi. Koti-ikävä painaa. Avuksi kotoutumiseen ilmestyy samassa rapussa asuva Eliszabet. Yllätyksiä ei lukijalle ole odotettavissa, koska tarina ilmestyy kirjassa, jonka kannessa lukee "Aavemaisia tarinoita". Tunnelma on kuitenkin vahva ja tarina klišeisyydessäänkin kaunis.

Böö! 2:n päättää Anna Moringin Jäljet, joka eroaa selvästi kokoelman muista novelleista. Jäljissä on kyllä kummituksensa, tai ainakin manifestoituva henkiolentonsa, mutta käsittelytavaltaan se on pikemminkin (pseudo)kansatieteellistä fantasiaa. Kuvitteellinen suomalaiskansallinen mytologia yhdistyy siinä populaarikulttuurin fantasiakuvastoon tavalla, josta joku amerikkalaiskynäilijä olisi kirjoittanut jo moniosaisin romaanisarjan. Ystäväporukka "16-vuotiaita ja vastuuntuntoisia nuoria naisia" lähtee Kuhmoon vaeltamaan ja partiotaitojaan verestämään. Lumikentillä heitä alkaa seurata ja autellakin jokin, joka jättää karhunjäljet mutta keittää hyvät sapuskat. Vierasperäisen ihmissusitarinan ja suomalaisten karhumyyttien yhdistelmä on kai lukijasta riippuen joko kitschiä tai kiehtovaa, mutta Moringin novellin sisäiskertomuksessa tosiaan olisi ainekset omaan fantasiamaailmaansa.

En osaa sanoa, onko kukaan kokoelman kirjoittajista jatkanut tällä saralla myöhemmin, mutta ainakin Böö! 2 on todiste heidän kelpo kyvyistään nuoruusvuosina. Kirjoittajat ovat kaikki nimensä perusteella naisia, ja Suomessa on yhä usein tapana, että naisen sukunimi vaihtuu avioitumisen yhteydessä. Siksi myöhempiä tekemisiä on joskus vaikea jäljittää. Itse löydän maininnan vain Maarit Heikkisestä, jolta on julkaistu myöhemmin novelli Kosmoskynässä vuonna 2006; kyse voi olla myös kaimasta.

Katsottua: lokakuu 2024

Mike Newell: Operaatio Donnie Brasco. Clint Eastwood: Verivelka

Mike Newell tuo minulle mieleen lähinnä romanttiset komediat ja toiminnalliset seikkailuelokuvat. Vuonna 1997 hän kuitenkin ohjasi täysverisen rikoskertomuksen Donnie Brasco. Tositapaukseen perustuva elokuva kertoo Johnnie Deppin esittämästä nuoresta FBI-agentista, joka soluttautuu New Yorkin magiapiireihin. Hänen kontaktinsa on Al Pacinon hienosti luonnostelema vanha kehäraakki, mafiaan romantisoiden suhtautuva mies, joka ei naiiviudessaan nouse koskaan edes korttelien pikkupomoksi. Miesten välille muodostuu kummallinen ystävyys, ja agentti alkaa lähentyä rikollisia menettää samalla otettaan omaan itseensä. Vaikka tarinassa ei ole hirveästi mitään yllättävää, se kyntää vanhaa peltoa itsevarmasti ja taidolla. Pacinon hahmo on se erityisyys, joka tekee Donnie Brascosta mieleenjäävän. Vaikka hän näkee, että piireissä noustaan vain ampumalla selkään, hän pakonomaisesti pitää kiinni "säännöistä" ja yrittää opettaa niitä suojatilleen. Depp puolestaan on hieman laimea agenttina, joskin parhaimmillaan hänessäkin on epätoivoista voimaa. Mafia ja FBI rinnastuvat hienovaraisesti elokuvassa, jonka särmät muutenkin piilevät pienissä yksityiskohdissa.

Ihan toisenlaista rikoselokuvaa edustaa Clint Eastwoodin Verivelka (Blood Work, 2002). Oudolla tavalla se jatkaa Eastwoodin tuotannon linjaa, jossa vanha mies yrittää vielä viimeisen kerran olla sankari, ja samalla se on 80–90-lukujen taitteen genre-elokuvan omanlaisensa perillinen. Eläköitynyt FBI:n profiloija saa sydämensiirron ja alkaa selvittää murhaa, joka on hänelle suonut uuden sydämen. Verivelka on tavallaan aikansa sarjamurhaajatrendin osa, toisaalta jatkoa eastwoodilaiselle poliisielokuvalle. Puhtaasti elokuvana Verivelka on kuin käsinukke-esitys siitä, mitä tämän kaltaiseen elokuvaan kuuluu. Kaikki tekevät periaatteessa hyvää työtä, mutta samalla jokainen hahmo ja jokainen tapahtuma pysyy etäisenä. Verivelkaa katsoo melkein kuin larppina kovaksikeitetystä rikostarinasta, jossa kaikki perusosaset loksahtavat paikoilleen mutta sydän on todellakin lainattu jostain muualta. Ja silti: paikoin kuvailmaisu on hämmentävän tehokasta ja varsinkin loppupuolella on hienoja ideoita.

Oleg Rjaskov: Pultavan taistelu

Suuren Pohjan sodan ratkaisu lähestyy, kun sekä Ruotsin kuningas Kaarle XII että Venäjän tsaari Pietari Suuri ovat matkalla Pultavaan (nyk. Ukrainaa). Ranskan Ludvig XIV haluaa pysyä sodasta erossa mutta on kuitenkin utelias tapahtumista. Hän lähettää kaksi aatelismiestä tarkkailijoikseen, rangaistuksena rakastajatartaan koskeneen kaksintaistelun käymisestä. Tämä on alkuasetelma venäläiseen elokuvaan Pultavan taistelu (Sluga gosudarev, 2007). Helposti voisi olettaa, että se on nationalismia pursuava sotaelokuvan, mutta yllätyksekseen katsoja saa eteensä ehdan vanhan ajan seikkailuleffan.

Oleg Rjaskovin kirjoittama ja ohjaama elokuva sisältää niin näyttävää miekkailua kuin komeaa puvustusta, niin veijarikomediaa kuin tiheää sodankuvausta. Kokonaisuus ei ole täysin tasapainoinen, mutta kunnianhimoinen se on. Asia saattaa korjautua pari vuotta sitten ilmestyneessä uudessa leikkauksessa. Valitettavaa on etenkin paikoin halpahintainen kuvaus, joka tuntuu lähinnä suuren budjetin Hovimäki-jaksolta. Vaikutelmaa korostaa runsas ja kömpelö hidastuksen käyttö. Outo ratkaisu on myös Ukrainan metsissä venäläissotilaita vaaniva musta ratsastaja, vaikka hän saakin myöhemmin sinänsä kelpo selityksen.

Pultavan taistelu (jonka alkuperäinen nimi olisi suomeksi jotakuinkin ’hallitsijan palvelija’) antaa ilahduttavaksi hahmojensa puhua omia kieliään. Venäjän, ruotsin ja ranskan lisäksi kuullaan ainakin puolaa ja ukrainaa. Hahmojen moninaisuus näkyy myös elokuvan arvotuksissa: Vaikka tsaari kuvataan nimensä mukaisesti suurena sotilaana, ei hänkään ole yksiselitteisen positiivinen henkilö. Oikeastaan kukaan elokuvan hahmoista ei ole läpeensä miellyttävä, mutta moni heistä on samaistuttava. Tämä on pieni saavutus. Katsojan kannalta ambivalentti loppuratkaisu on yllättävä.

Pultavan taistelua tekisi mieli arvioida ja katsoa nykypäivän näkökulmasta. Venäläiset sotimassa Ukrainassa on lähtökohtaisesti häiritsevä ajatus. Elokuvasta alkaa helposti etsiä propagandistisia piirteitä. Eivät ne silti ilmeisiä tai erityisen tahallisia ole. Pultavan taistelu moderni näkemys perinteikkäästä swashbuckler-elokuvasta, mielenkiintoinen monin tavoin vaikkei missään nimessä läheskään täydellinen.

Federico Fellini: Vetelehtijät. La strada – Tie

Federico Fellinin läpimurtoteos oli hänen toinen ohjauksensa, Vetelehtijät (I vitelloni, 1953). Siinä yhdistyvät jo monet niistä seikoista, jotka myöhemmin hioutuivat Fellinin tuotannon ytimeen: toden ja kuvitelman vastakkainasettelu ja niiden rajapinnan ylittäminen, yksilön asema ryhmän osana, nostalginen muisti... Vetelehtijät seuraa viiden nuorehkon tyhjäntoimittajamiehen elämää. Kukin tavallaan toteuttaa joutilaisuutta, joka voi ilmetä naisseikkailuina, sitoutumattomuutena, kyvyttömyytenä työntekoon, riippuvuutena äidistä mutta myös vaivattomuutena tai omassa kärsimyksessä rypemisenä (haihatteleva näytelmäkirjailija). Kun elämä ja itsestään vastuuta ottavat ihmiset alkavat potkia vastaan, seuraa semmoisesta konflikteja. Fellinin tyyli yhdistelee jo varhain koomista ja arkista, traagistakin hyvin saumattomasti. Yhtä saumatonta on yhteisön episodimainen kuvaus, joka soljuu itsekseen eteenpäin vaivattomasti kuin kalenteriviikko. Päähenkilöiden illuusiota oman elämänsä erityisyydestä käsitellään hellän ymmärtävästi, eikä lopun maaltapakokaan ole saarnaten kerrottu; päinvastoin kuten maaginen kuva junan ohittavista nukkujista osoittaa. Muutenkin Vetelehtijät on hallittu ja tiukasti ohjaajan hyppysissä pysyttelevä elokuva, joka ei etene sellaisella unilogiikalla kuin jotkin hänen myöhemmistään vaan pikemminkin muistojen kerrostuneisuuden varassa.

Vetelehtijöiden naistenmies Fauston ja hänen nuoren, miehen itsekkyyden takia kärsivän vaimonsa kuvio toistuu pääpiirteissään Fellinin seuraavassa elokuvassa, La strada – Tie (1954). Tyylilaji vain on muuttunut naturalistiseksi saduksi. Köyhä äiti käytännössä myy tyttärensä kiertävän sirkuslaisen avustajaksi. Tytär Gelsomina on erikoinen ja omalaatuinen, kovin chaplinilaisittain elehtivä luonnonlapsi. Häntä voimamies Zampanó kohtelee kuin omaisuuttaan, kun ei muutenkaan osaa. Vasta liian myöhään mies tajuaa, mitä oikeasti tuntee. La strada on nimensä mukaisesti tie-elokuva, jossa epätasainen pariskunta matkaa yhteiskunnan ulkopuolella ja reunamilla, niin sirkusseurueessa kuin nunnaluostarissa. Jälleen ollaan toden ja illuusion rajamailla, jossa mielikuvitus ja toiveet ovat yhtä relevantteja kuin todellisuus.

Luettua: lokakuu 2024

Matti Järvinen (toim.): Pirunpullo ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 141 s.

Nysalor-kustannuksen Matti Järvinen on tehnyt arvokasta työtä keräämällä vanhaa suomenkielistä (genre)kirjallisuutta ja julkaissut sitä monissa toimittamissaan antologioissa. Pirunpullo keskittyy käännettyyn kauhukirjallisuuteen, jota on julkaistu toista sataa vuotta sitten etenkin suomalaisessa lehdistössä.

Kymmenen novellin kokoelma on yhtä aikaa sekä monipuolinen että yhtenäinen. Joukossa on tyystin tuntemattomia tekijöitä ja tekstejä mutta myös klassisia nimiä, kuten Robert Louis Stevenson ja W. W. Jacobsin Apinan käpälä. Maantieteellisestä valikoima liikkuu etenkin Britanniassa, minkä lisäksi yksittäisiä novelleja on myös saksankieliseltä alueelta, Puolasta ja Ruotsista. Yhtä lukuun ottamatta tarinat ovat yliluonnollisia, joskin se voi tarkoittaa niin perinteistä kummitustarinaa, scifististä kehokauhua (Gustav Meyrinkin irvokas Preparaatti) tai ajan pseudotieteellistä esoteriaa. Viimeksi mainittua edustavat tuntemattomaksi jääneen nimimerkki F. H. Powerin Sähkövampyyri ja W. H. Hodgsonin Kummituslaiva Jarvee.

Kokoelman keskeinen teksti on Stevensonin pitkä nimitarina. Se on luonteeltaan synkeä satu pullossa elävästä demonista, joka toteuttaa omistajansa toiveet. Banaali aihe kasvaa Stevensonin käsittelyssä vaikuttavaksi rakkaustarinaksi. Esiin nousee myös toiseksi pisin kertomus, nuortenkirjailijana paremmin tunnetun L. T. Meaden Pelottavat silmät, joka on kauhusävyinen etsivätarina (vrt. jotkin Sherlock Holmes -kertomukset).

Erikoinen lisä on puolalaisen Kazimierz Przerwa-Tetmajerin proosarunoa lähentelevä kuolemankaipuun pohdinta. Sen lisäksi kaksi muutakin kokoelman tekstiä ovat vailla alkuperäisiä julkaisutietoja, koska niitä ei ole pystytty selvittämään. Vaikka tällainen ärsyttää pedanttia lukijaa, se ilahduttaa keräilijää, joka on saanut haltuunsa harvinaisuuden.

Järvisen tapa toimittajana on taustoittaa kokoelmiensa sisältöä tiiviissä mutta informatiivisissa esipuheessa ja kirjailijaesittelyissä. Hän myös jonkin verran stilisoi tekstejä, mikä lisää lukumukavuutta mutta harmittaa antikvaarisesti suuntautunutta. Tässä kokoelmassa muokkaukset lienevät vähäisiä.

Simeoni Saapasnahkatornissa Itämeren Krouwissa. Lauantaina sinä 30. päivänä marraskuuta vuonna 1957 kello puoli kahdeksan jälkeen puolenpäivän. Turku 1957: Aleksis Kiven Seuran Turun kerho. 52 s.

Tässäpä varsinainen fandom-pienjulkaisu! Aleksisi Kiven Seuran Turun kerho (sittemmin Turun Aleksis Kivi -kerho) julkaisi 1957 pienen kirjasen nimeltä Simeoni Saapasnahkatornissa. Ellen aivan erehdy, se lienee käsiohjelmatyyppinen nide mainitun kerhon illanistujaisiin ravintola Itämeressä. Jonkin sortin teemaksi on valittu Seitsemän veljeksen kauhufantastinen jakso, jossa syyllisyytensä painama Simeoni kohtaa Lusifeeruksen. Ainakaan ennakkotietojen mukaan luvassa ei kuitenkaan ole olleet paholaismaiset bakkanaalit vaan sivistyneet kulttuurikekkerit.

Ruokalistalla on ”rusinamakkaraa ja kaaliksia”, ”metsän poikain pyytämää hirweä ynnä räätiköitä” ja jälkiruoaksi ”Simeonin unelmaa”, mitä se sitten onkaan ollut. Ohjelmaksi on luvattu niin kuvaelmaa, oopperaparodiaa kuin runonlausuntaa ja musiikkiesityksiäkin. Hyvä näin – vaan miksi satunnaisen selailijan ja lukijan kannattaa tämmöiseen huomionsa kiinnittää? Edellä mainittujen tilapäistietojen lisäksi julkaisu sisältää pari mielenkiintoista teksti.

Ensimmäinen on Toivo Lyyn runo pari kuukautta aiemmin menehtyneen Jean Sibeliuksen muistolle. Sibelius oli Aleksis Kiven Seuran ensimmäinen kunniajäsen. En tiedä, onko 14-säkeistä runoa julkaistu jossain Lyyn kokoelmassa – todennäköisesti on – mutta tässä sen kuvittelisi olevan ensimmäistä kertaa painettuna.

Toiseksi kirjanen sisältää kanslianeuvos Sakari Lehtosen humoristisen artikkelin Seitsemän veljeksen englanninkielisestä käännöksestä. Romaanin ensimmäisestä englanninnoksesta oli ilmestynyt tarkistettu laitos joitain vuosia aiemmin. Lehtonen nostaa esiin kääntämisen ongelmia, jotka varsinkin Kiven tekstissä konkretisoituvat: vieraskielisen synonymian mahdottomuus ja kielialueitten kulttuurierot. Kivellähän on roima joukko sanoja ja sanontoja, jotka suomalaisellekin ovat vieraita ja hämäriä, ellei hän ole sattunut elämään 1800-luvun puolivälin Palojoella. Joskus näistä on selvitty englanniksi selittäen, joskus yksinkertaistaen, joskus jättämällä väliin. Ja joskus virheellisesti. Seitsemän veljestä on myöhemmin käännetty englanniksi kahdesti (1991 & 2017). Olisi mielenkiintoista tietää, miten niissä on samat kohdat ratkaistu.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. 2010–2011: YLE. Luk. Juhani Rajalin. – Teos on ilmestynyt alun perin 1870.

Klassikoista sanotaan, että niiden pariin voi palata kerta toisensa jälkeen ja aina löytää jotain uutta. Yleensä pidän tämmöistä sanahelinänä. A. Kiven Seitsemän veljestä kuitenkin tuntuu toimivan juuri niin.

Ensimmäisen kerran luin ”ensimmäisen suomenkielisen romaanin” yhdeksännellä luokalla, pakotettuna tietenkin. Eipä semmoiseen voinut kovin rakentavasti suhtautua. Nauratti lähinnä pussien heiluttelut ja mällin pyörittely suussa. Seuraavan kerran luin sen osana kirjallisuustieteen opintoja; tentissä ei muistaakseni kysytty mitään siitä. Silloin teos alkoi avautua mutta vain vaivoin. Kymmenisen vuotta myöhemmin, toisen lapsen syntymää odotellessa, kirja muuttui nautinnolliseksi ja nyt äänikirjana kuunneltuna, taas kahdentoista vuoden jälkeen, siitä kuoriutuu jälleen uusia asioita.

Seitsemän veljestä on merkillinen romaani sisäiskertomuksineen, lauluineen ja näytelmällisine dialogeineen. Se pitää sisässään useita kirjallisuudenlajeja ja vaihtuilee vaivatta romanttisen ideaalitason ja realistisen kansankuvauksen välillä. Tarina ei itsessään ole nykylukijalle merkittävä, mutta sen käsittelytapa ja kieli ovat. Kiven vahvasti murteellinen sanasto, omaperäinen kirjakielisyys sekä ylevää ja profaania sekoittava vuoropuhelu ovat säkenöivää kieltä, joka vieraudessaankin iskee syvälle jonkinlaiseen kansansieluun.

Se mikä tällä kertaa yllätti, oli proosakohtien rikkaus. Mielikuvissani Seitsemän veljestä typistyy aivan liian helposti johtolauseettomaksi vuoropuheluksi, jotka draamallisesti venyvät ja möyrivät paikoillaan. Helposti unohtuvat pitkät, kuvailevat narratiivijaksot, joissa Kiven lahjat sekä aistihavaintojen että kiivaankin toiminnan kuvaajana tulevat esille. Härkien takaa-ajo on voimakas, ja yllättäen minuun tällä kertaa puri parhaiten romaanin aliarvostettu viimeinen luku, jossa kronikoidaan veljesten myöhemmät vaiheet. Tähän puoleen tarinasta on aina kiinnitetty kovin vähän huomiota, suotta minun mielestäni.

YLEn tuottamassa luennassa vuosilta 2010–2011 lukijana on Juhani Rajalin. Hänen tasainen tyylinsä sopii sinänsä Kiven tekstiin, vaikka se latistaakin varsinkin dialogia, jota ei ole kirjoitettu yhden lukijan lausuttavaksi.

Vilho Tarkiainen & Kari Tarkiainen: Mikael Agricola. Suomen uskonpuhdistaja. Helsinki 1985: Otava. 352 s + kuvaliite.

Kirjallisuudentutkija, professori Viljo Tarkiainen kokosi elämänsä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana aineistoa sekä kirjoitti muistiinpanoja ja luonnoksia Mikael Agricolan elämänvaiheista. Kustantajakin oli olemassa, mutta valmista ei työstä koskaan tullut. Moninaisten vaiheitten jälkeen historioitsija Kari Tarkiainen muokkasi ja täydensi isoisältään jääneen työn. Lopputulos julkaistiin 1985 nimellä Mikael Agricola. Suomen uskonpuhdistaja. Nuoremman Tarkiaisen mukaan tekstimassasta noin puolet on hänen ja puolet isoisän kirjoittamaa. Itse epäilen luvussa olevan jonkin verran kaunistelua ja todellisuudessa teoksesta suuremman osan olevan lopulta Kari Tarkiaisen kirjoittamaa. Mutta ei sillä väliä, koska kirja taitaa edelleen olla paras yleisesittely Agricolasta ja hänen työstään.

Koska Agricola eli nelisensataa vuotta ennen kirjan kirjoittamista, on lähdetiedot hänen elämästään vähäisiä. Siksipä Tarkiaistenkin näkemys kohteestaan on hajanainen, hämärä ja epävarma. V. Tarkiaisen alkutöitten jälkeen lisätietoa oli kerääntynyt kuitenkin paljon. Agricolan elämäkerta vie teoksesta vajaan kolmanneksen: hänen perhetaustansa, opiskelunsa Viipurissa ja Wittenbergissä, uskonpuhdistajan roolinsa, lyhyen ja nöyryyttävänkin piispuutensa. Samalla Tarkiaiset taustoittavat ajan kulttuurisia oloja taiten.

Suurimman huomion saavat Agricolan teokset, joiden sisältöä ja työstöä käydään läpi tarkasti muttei mitenkään pedanttisesti. Agricolan käyttämät lähteet ja hänen oletetut työmetodinsa käsitellään, samoin hänen teologiaansa teosten taustalla. Tarkiaiset eivät nosta Agricolaa neron jalustalle vaan muistuttavat jatkuvasti, ettei hän toiminut yksin ja tyhjiössä vaan oli altis edeltäjiensä ja aikalaistensa vaikutukselle.

Lopuksi kirjassa pohditaan Agricolaa humanistina (etenkin bibliofiilinä), teologina ja viimein myös kirjakielen kehittäjänä. Viimeinen luku on summaus hänen valtavasta työstään runsain esimerkein höystettynä. Nykylukijalle vaikeana näyttäytyvät ortografia, murteellisuus ja kömpelyyskin saavat selityksensä. Teoksen päättää laaja liiteosasto, jossa on julkaistu esimerkiksi Agricolan kirjoittamia kirjeitä.

Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 124 s.

Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.

Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.

Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.