[Arthur] Conan Doyle – [Kristian] Huitula: Sherlock Holmes ja vampyyrit. [Tampere?] 1995: [Kristian Huitula?]. 62[+2] s.
Kolmas kirjasto
"Tutkikaa henkiä." (Yrjö Koskinen)
perjantai 31. tammikuuta 2025
Luettua: tammikuu 2025
Katsottua: tammikuu 2025
Michael Curtiz: Musiikkia veressä. Robert Wise & Jerome Robbins: West Side Story.
Don Siegel: Kourallinen dynamiittia. Clint Eastwood: 15:17 Pariisiin.
Armand Lohikoski: Kahden ladun poikki. Aarne Tarkas: Jokin ihmisessä.
Edvin Laine: Laulava sydän. Yrjö Norta: Yövartija vain....
keskiviikko 15. tammikuuta 2025
Suomikauhun sirpaleita #13: Vakava petos
Kummitustarinoiden yhteydessä herää aina kysymys siitä, kuuluuko niin sanotun kauhukirjallisuuden olla "pelottavaa", "kauhistuttavaa" tai muuta vastaavaa. Yleensä siinä vaiheessa pohdinnoilla on kaksi vaihtoehtoista suuntaa: Jos lukijassa heräävä kauhuntunne (tai ainakin pyrkimys sen herättämiseksi) on merkittävin kriteeri, silloin eriytetään kummitusjutut omaksi lajikseen. Niissähän oleellisempaa usein on tunteen sijaan tunnelma. Toinen vaihtoehto on, että riittää, kunhan tarinan tapahtumat herättävät sen henkilöhahmoissa kauhua – tai, satiirin ja parodian tapauksessa, kauhua tyypillisesti kirjallisuudessa hahmoissa luovat elementit lyödään läskiksi. Lukija saa rauhassa olla tietoinen lajityypin tavanomaisuuksista ja siitä, että lukee fiktiivistä kertomusta. (Ihan oma sivupolkunsa on sitten se, vaatiiko kauhutarina yliluonnollisen elementin vai ei, mutta se unohdettakoon nyt.)
Jälkimmäinen ratkaisu mahdollistaa paitsi minkä tahansa aavetarinan tulkitsemisen kauhukirjallisuudeksi myös esimerkiksi lasten "kauhukirjallisuuden" ja kauhuparodioitten vakavahenkisen käsittelyn. Riittää, että tarpeeksi moni kauhutarinaan liitettävä elementti täyttyy teoksessa. Rajanvetoja voidaan sittenkin tehdä, jos siihen kokee tarvetta, mutta genre-elämyksiä voi silti saada.
II
Unkarilaisen István Komoly Csalásin romaani KLANG (alaotsikoiltaan Hyttysen pisto. Vampyyriheimon elämästä) ilmestyi vuonna 2002 postuumisti. Harri Erkin suomennoksen julkaisi Pelipeitto vuonna 2007. Kotikylästään reheviä kansankertomuksia aiemminkin kirjoittaneen Csalásin viimeinen teos jatkaa samalla linjalla mutta yliluonnollisen kierteen kera. Leppoisa pakinointi nimittäin paljastaa, että kylän asukkaat ovat käytännössä vampyyrejä. He ovat alkulähde maailmalle levinneisiin kertomuksiin ja myytteihin, joissa ei kuitenkaan ole enää totuutta kuin nimesi. Transylvanialaisten, lepakoiksi ja susiksi muuttuvien verenimijäaatelisten sijaan vampyyriheimo onkin leppoisaa väkeä, joka veren sijasta juo vahvaa paikallista viiniä ja palinkaa ja joka kuollessaan leijuu avaruuksiin. Legendan mukaan he ovat lähtöisin Siriuksesta, mutta legendoihin pitää aina suhtautua harkiten.
Csalás keskittyy kertomaan iäkkäiden vampyyrien kyläyhteisöstä, johon vanhenevat heimon jäsenet tulevat viettämään leppoisasti viimeisiä vuosikymmeniään. Agraarinen kylä erikoisine persoonallisuuksineen voisi aivan hyvin olla jostain Heikki Turusen tai muun maaseutua rakennemuutoksen kynsissä kuvaavan kirjailijan kynästä. Ero on lähinnä unkarilaisuus. Sitten tietysti on se vampirismikin, mutta onhan Suomessakin kylähuumorin ja yliluonnollisuuksien yhdistelystä sellaisia esimerkkejä kuin monet Arto Paasilinnan romaanit tai Risto Karlssonin Suomalainen ihmissusi.
Csalásin pienet kertomukset kuvaavat huvittavia sattumuksia, joita yhteisö kokee elellessään kaikessa rauhassa Unkarin kommunistisen hallinnon mielivaltaisuuksien keskelle. He salailevat totuutta itsestään hallinnon kätyreiltä ja virkamiehiltä, mutta kaikenlaiset jännityselementit puuttuvat ja läheltä piti -tilanteet käännetään huumoriksi. Teoksen nimi tulee kylän aarteesta, työn sankaruutta symboloivasta ja lasikaappiin asetetusta lapiosta, joka päästää kauniin KLANG-äänen aina, kun sillä kalauttaa kommunistia kaaliin. Ruumiit on helppo piilottaa hautausmaalle, jossa arkut olisivat muutoin tyhjiä. Asukkaiden omat ruumiit tosiaan vain leijuvat pois, kun henki heidät jättää, ja perunasäkein täytetyt arkut haudataan vain muodon vuoksi, jotteivät virkaintoisen ryhdy epäilemään. Vampyyriheimon kyky keventää itseään eläessäänkin on mainio keksintö ja mahdollistaa monenlaisia omaperäisyyksiä tarinaan.
Ajallisesti jutelmat sijoittuvat 1960-luvulta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisiin vuosiin, kun kommunismin on jo korvannut konsumerismi. Csalásin satiiri on läpi vuosikymmenten hersyvää ja railakastakin. Asioista niin sanotusti puhutaan niiden oikeilla nimillä ja esimerkiksi (yli)luonnollinen seksuaalisuus esitetään arkipäiväisenä ilona. Erikoisimmat yksityiskohdat ovat sellaisia, että niiden ympärille olisi englanninkielisessä kulttuurissa jo ajat sitten syntynyt erilaisia fanirituaaleja ja kulttikäytöstä. Mukana on esimerkiksi erään leskirouvan kokoelma ruumiilta irtileikattuja peniksiä, avaruuslento pajukorissa ja kovasti Kekkosen oloisen miehen diplomaattinen kalareissu.
III
Todellisuudessa KLANG ei ole unkarilainen, eikä sitä ole kirjoitettu vuosikymmenten varrella. István Komoly Csalásia ei ole olemassa. Itse asiassa komoly csalás on suomeksi 'vakava petos'. Kansikuvan väitetään olevan Matyas Botrányosin teos. Botrányos on suomeksi 'ilmiselvä' tai 'räikeä'.
Todellinen kirjoittaja on kääntäjäksi merkitty Harri Erkki eli Harri Kumpulainen. Scifi- ja kauhukirjailijana tunnettu Kumpulainen on tuntenut aiemminkin vetoa samankaltaiseen "kirjalliseen huijaukseen", mistä todistaa vaikkapa hänen aiempi kirjansa Mahdollinen elämä. KLANGin tapauksessa vitsi on viety ihailtavan pitkälle keksittyine kansitaidekrediitteineen ja yltiöasiallisine selitysosioineen, josta ainakin osa on kaikkea muuta kuin vakavasti otettavaa. Kumpulainen tavoittaa jutustelevan rahvaankirjailijan tyylin komeasti ja vetää ideat övereiksi naama peruslukemilla, kuten eurooppalaiselle absurdismille sopiikin. Oletettu yhteiskunnallinen satiiri muuttuu kynämiehen ilotteluksi ja liioittelun taiteeksi. Ainoa seikka, joka voisi huijauksen paljastaa, on toistuvat viittaukset Suomeen. Kekkosen nimeä ei mainita, mutta kuolleita kaloja pyytävää kaljupäistä valtionpäämiestä ei ole ole vaikea tunnistaa.
Kumpulainen on kuuleman mukaan kertonut, että huijaus meni läpi jopa Suomi–Unkari -seuralle, joka esitteli teoksen ilman epäilyksiä järjestölehdessään. En tiedä tarinan paikkansapitävyyttä. Voi olla, että niin kävi – voi olla, että kertomus onnistumisesta on sekin osa Kumpulaisen huijausta ja kokonaistaideteosta.
IV
Mitä tällä on kauhun kanssa tekemistä? Ei oikeastaan mitään. Vampyyrien läsnäolo on ainoa side, joka KLANGilla on kauhukulttuuriin, ja teos tekee kaikkensa, jotta siteen jokainen säie osoittautuisi naurettavaksi. Vampyyrimyyttiä parodioidaan niin paljon, että kytkös alkaa hyvin nopeasti tuntua vain nimelliseltä.
Tavallaan vampyyri-ideaa ei viedä kovinkaan pitkälle. Kaikella vain pyyhitään pöytää ja siirrytään oman mytologian pariin. Yhteys populaarikulttuurin vampirismiin tuntuukin KLANGin irrallisimmalta osalta. Kovin väärinymmärretyt vampyyriheimon erityispiirteet ovat sinänsä hauskaa parodiaa genrekliseistä, mutta niitä olisi pitänyt olla runsaammin, jotta idea kantaisi. Tehokkaampaa olisi ehkä ollut tehdä heimosta ihan vain oma yliluonnollinen anomaliansa keskelle Eurooppaa ja jättää vampyyrit mainitsematta ainakin alaotsikossa. Näin lukijakin olisi voinut keskittyä pastissiin ja satiiriin eikä lähteä lukemaan leimallisesti vampyyriaiheista kirjaa. Tämä on kuitenkin pieni moite muuten riemastuttavalle kirjalle, jonka Juri Nummelin on luonnehtinut yhdeksi Suomen kirjallisuushistorian borgeslaisimmista tempuista.
keskiviikko 1. tammikuuta 2025
Katsottua: joulukuu 2024
Erkki Uotila & Yrjö Norta: Sinä olet kohtaloni. Roland af Hällström: Vain kaksi tuntia
Melko lyhytikäisen Fenno-Filmin tuotantona syntynyt Sinä olet kohtaloni (1945) on läpikotaisin Erkki Uotilan projekti. Hän ohjasi Yrjö Norran kanssa oman käsikirjoituksensa ja esitti yhden päärooleista. Elokuvan on melodraama patologisesta rakkaudesta. Viulutaiteilijan vaimo on jättänyt tämän ja lähtenyt toisen matkaan mutta nyt katuu ja haikailee epätoivoisesti takaisin. Samaan aikaan miestä yrittää piirittää (puhtaan ammatillisesti) nuori soitonopiskelija. Vaimoa puolestaan palvoo epätoivoisesti hänen rakastajansa. Koko tarina on kuvattu hitaana ja poseeraavana. Tahmea teatraalisuus tuntuu kuitenkin yllättävän voimakkaalta, kun elokuvallisia säväyksiä ei haeta kuin ajoittain ja verkkaisuus antaa näyttelijöille tilaa. Joskus tila käytetään hyvin – Mirjami Kuosmanen pakkomielteisenä mutta epätasapainoisena vaimona – joskus vähemmän hyvin – vahakasvoinen unissakävelijä Kaarlo Hiltunen rakastajana. Vastapainona patetialle toimivat pitkät hiljaiset jaksot, joissa on eleetöntä toteavuutta, ja rikkovan koomiset hetket. Sinä olet kohtaloni on epätasainen ja kömpelökin kokonaisuus mutta samalla myös täynnä pieniä kiinnostavia yksityiskohtia – ja Kuosmasen valovoimaa.
Fenno-Filmin toiseksi viimeinen elokuva oli Roland af Hällströmin Vain kaksi tuntia (1949). Sekin on ohjaajansa käsikirjoittama melodraama ihmissuhdesotkuista. Miljöö on sairaala, jonka miellyttävän ja pidetyn ylilääkärin vaimo joutuu onnettomuuteen ja sitä kautta miehensä leikkuupöydälle. Samalla alkavat ihmisten petetyt ja salatut suhteet paljastua. Sivujuonteina seurataan sydänvaivaisen morsion ja hänen kihlattunsa välejä, poliisi miestä vikittelevää vanhapiikahoitajaa ja käytävillä salatupakalla ja naukuilla hiippailevaa "toimetonta naista". Kuten Uotilankin elokuvassa, myös tässä dramaattinen ja koominen ovat liitossa, joka on ihan yhtä tasapainoton kuin sen henkilötkin. Elokuvana Vain kaksi tuntia on kuitenkin dynaamisempi ja muutenkin onnistuneempi – samalla kenties myös vähemmän kiinnostava. Eino Kaipainen pääroolissa on vahva, Regina Linnaheimo tavallista hillitympi ja Leif Wager melkein normaalin kuolevaisen oloinen.
Yrjö Norta: SF-paraati. Jack Witikka: Suuri sävelparaati
Kotimaista hyvänmielenelokuvaa puhtaimmillaan on Yrjö Norran SF-paraati (1940). A) Se luo perusrakenteet suomalaisen musiikkielokuvan seuraaville vuosikymmenille. Ei puhdas musikaali, Hollywoodin tapaan, vaan muutaman laulun varaan koottu ohutjuoninen hupailu tulisi olemaan merkittävä osa kotimaista elokuvaa. Peter von Bagh on silti pitänyt SF-paraatia "ylittämättömänä". Musiikista (kolmesta kappaleesta yhdestä tuli ikivihreä) vastasi Georg Malmstén. B) Edelliskesänä filmattu elokuva tallentaa varsinkin alkupuolellaan Helsinkiä, joka pian pommitettaisiin ruvelle. Mainosmaisuutta perustelee vuoden 1940 olympiakisat – joita ei koskaan järjestetty. C) Sodan järkyttämä maa sai kerralla eteensä huiman valikoiman (SF:n) suosikkejaan., jotka alleviivaavat metatasoa roolinimillään. Vilahtaapa mukana tulevaisuuskin Topi Kärjen muodossa. Surullisen vilkaisun taaksepäin luo tieto siitä, että Kaarlo Angerkoski ehti kuolla ennen ensi-iltaa. D) Voiko paljon toiveikkaampaa tarinaa sotien keskelle olla? Työttömiksi jäävät nuoret luovat toiveikkaan iskelmän, jota koko kaupunki tuntuu laulavan, iästä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ikoninen loppukuva Ansasta & Taunosta on taatusti sykähdyttänyt aikanaan.
Eri tavalla onnistuu kaksikymmentä vuotta myöhempi Suuri sävelparaati (1959). Jack Witikan ohjaus edustaa uutta formaattia, jossa nimenomaan musiikkiesitykset ovat keskiössä ja tarina on pelkkä nimellinen liima niiden välillä. Reino Helismaan käsikirjoitus todennäköisesti mahtui Nortti-askin kylkeen: hyväntekeväisyyskonsertin kenraaliharjoituksissa Repe ja Eemeli perseilevät kulisseissa, iskelmätähdet pyörähtelevät paikoin musiikkivideota ennakoiden, välillä kameralle laulavaa tv-estetiikkaa. Witikka ja kuvaaja Kalle Peronkoski onnistuvat yllättävän hyvin luomaan vaihtelua ja eloa kankeaan rakenteeseen, vaikka kokonaisuus onkin liian pitkä. Varsinkin kuvat Ossi Runnen orkesterista ovat hienoja. Suuri sävelparaati on vankka aikalaistodistus, metadokumentti ja melkoisen kova musiikkiesitys (ja sitten tietysti on Olavi Virran Lannevannelaulu...).
Veikko Itkonen: Mullin mallin. Yrjö Tähtelä: Topralli
Ihan oma musiikkielokuvan alalajinsa on revyy- tai suomalaisittain iltamafilmi. Veikko Itkosen (tuot., ohj., kuv.; Reino Helismaan nimellisen käsikirjoituksen pohjalta) Mullin mallin vuodelta 1961 on rillumarein toistaiseksi viimeinen ulvaisu mutta myös kotikutoinen iltamaelokuva. Tietyömiesten joukko erehtyy osoitteesta ja viettää yönsä hotellissa. Kepoisa tarina etenee sketsimäisten kohtausten, stand-upin ja musiikkiesitysten kavalkadina. Huumori on osiensa summa ja dokumentoi murrosajan: mukana on perinteistä rillumareitä Esa Pakarisen ja Helismaan myötä, absurdia nonsenseä Pertti Pasasen ja alkuperäisen Bluff Brothersin esittäminä sekä ihan omanlaiset suomikummajaisensa Eemeli, Kalle Heiskanen ja harvinaisen roolin tekevä Kokemäen Uuno. Pimeässä hotellin pohjakerroksessa kuvattu elokuva on onneksi mustavalkoinen, sillä värillisenä se olisi näyttänyt juuri niin kotikutoiselta kuin onkin. Mullin mallin on elokuvana kehno, rillumareiksikin halpa, mutta todistekappaleena erittäin kiehtova tallenne hetkestä, jona suomalainen elokuva, komiikka ja viihdekulttuuri olivat luomassa nahkaansa.
A. Edward Sutherland: Beyond Tomorrow. Anthony Mann: Suuri Flamarion
Nelson McCormick: The Stepfather. Richard Fleischer: Kirottujen kukkula
Harvassa ovat ne 1980-luvun kauhusuosikit, joita ei olisi filmattu uusiksi, kun vuosiluku vaihtui alkamaan kakkosella. Kohtalon sai myös vuoden 1987 kevyesti satiirinen Isäpuoli eli The Stepfather, joka ei edes oikeastaan ole kauhua vaan ”psykologinen trilleri” (jos tällaisilla karsinoinneilla mitään merkitystä on). Nelson McCormickin kierrätysversio vuodelta 2009 jättää reaganilaisen ajan perhekeskeisyyden ironisoinnin sikseen ja sen sijaan uskoo ihan oikeasti ydinperheen pyhyyteen. Samalla psykologisesta putoaa loppu pois ja jäljelle jää pelkkä Psyko – johon tarpeettomasti viitataan niin musiikissa kuin kuvissa (suihkuverho). Uusi The Stepfather haluaisi olla fiksu moderni slasher, mutta eihän se onnistu, jos elokuva on hengetön kuin sukulainen arkkupakastimessa. Tarina kertoo edelleen sarjamurhaajasta, jonka modus operandi on luikerrella yksinhuoltajaäitien suosioon, asettua osaksi näiden perhettä ja sitten uuteen sukuun pettyneenä teurastaa koko sakki. Miksi näin käy, sitä elokuva ei selitä muttei ymmärrä edes kysyä. Pahoja ihmisiä nyt vain on ja ydinperheen loiset ne vasta pahoja ovatkin. Ainoa vaikuttava seikka on, että jokseenkin jokainen Amber Heardin kohtaus on kirjoitettu niin, että hänellä on yllään vain alusvaatteet tai bikinit.
John Patrick Shanley: Doubt – Epäilys. Pat O'Connor: Elonkorjuujuhla
Franklin J. Schaffner: Panssarikenraali Patton
Luettua: joulukuu 2024
Juhani Kellosalo: Kaikki palaa maan savuun. Porvoo–Helsinki–Juva 1985: WSOY. 63 s.
tiistai 24. joulukuuta 2024
Suomikauhun sirpaleita #12: Kauhukertomus, ainakin nimellisesti
Voiko olla niin, että kun suomeksi on kerrankin ilmestynyt novelli, joka alaotsikossaan ilmoittaa olevansa "kauhukertomus", se ei lopulta olekaan sitä, kauhua? Suomen kuvalehden joulunumerossa 1941 ilmestyi nimimerkki Naamion kertomus Tommin sielu vaeltaa. Kauhukertomus. Se alkaa lupaavasti: "Myös Etu-Töölö on nyt saanut kummituksensa." Ja kuitenkin nimen "Tommi" ja maininta Helsingin ei kovin dekadentista kaupunginosasta tuntuvat uhkaavan banaaleilta...
Kumpikin ennakkoasenteista osuu tavallaan oikeaan. Tommin sielu vaeltaa on oikeastaan todella karmea tarina, jos siihen onnistuu samaistumaan. Pitää muistaa, että lehden ilmestyessä elettiin jatkosodan aikaa. Sota oli syttynyt kesällä, puoli vuotta aiemmin. Elämä ja inhimilliset tragediat olivat toiset kuin nykylukijalla. Toisaalta novelli on samaista taustaa vasten mahdollista lukea satiirina.
Tommin sielu vaeltaa kertoo kahdesta pikkurikollisesta, Viila-Eetusta ja Viski-Villestä, jotka sotasäännöstelyn aikaan myyvät elintarvikkeita pimeästi. Kahvista on aloitettu, lihaan siirrytty. Eetu saa myytyä kokonaisen vasikan ruhon lihanhimoiselle tirehtööri Poikulaiselle, joka "ei ollut syönyt kahdeksaan päivään lihaa". Valitettavasti epävirallinen tavarantoimittaja ei onnistu vastaamaan kysyntään, ja liikemiehenalut joutuvat ikävään välikäteen. Epätoivoissaan he iskevät silmänsä kadunkulmassa jolkottelevaan Tommiin, josta "Luoja oli tarkoittanut [– –] tanskalaista doggia, mutta sen äidille oli tullut erehdys, eikä Tommia koskaan hyväksytty sukutauluun". Niinpä onneton koira päätyy tirehtöörin seurapiirin lautasille.
Kuten sanottu, tarina on kauhea ja muistuttaa oikeastaan urbaanilegendaa; tarina olisi voinut kuulemma tapahtua sata-aikana jollekulle tutun tutulle. Se ei kuitenkaan riitä vielä tekemään siitä kauhukertomusta. Sen sijaan novellin aloitus ja lopetus ovat ehtaa kauhukuvastoa. "Pimennettyinä, kolkkoina iltoina kantautuu huoneistosta kadulle ja porraskäytävään asti matala, tuskin korvin erotettava ääni [– –] kaamea ääni, joka tunkee luihin ja ytimiin asti ja saa ohikulkijat kiirehtimään askeleitaan." Kerrotaan, miten Tommi "huutaa kostoa murhaajilleen". Alussa kerronta saa tunnelman tihenemään välittömästi. Kun novelli palaa samaan tyylilajiin lopussa, se vaikuttaakin ironiselta. Maininta Poikulaisen seurueen vatsainfluenssasta ei ole kauhea vaan pikemminkin hirtehisen humoristinen. Kertomus lieneekin kirjoitettu irvailemaan sota-ajan etuoikeutettuja, jotka kuvittelevat voivansa pitää elintapojaan yllä rahoillaan. Ahneella on paskainen loppu, sanoo sananparsikin. Hyvä muistutus jouluksi joka ajassa.
Oman kierteensä Tommin sielu vaeltaa saa siitä yksityiskohdasta, että sen tekijänimen takaa paljastuu Mika Waltari. Naamio-nimellä hän julkaisi kaksi kertomusta. Waltari on ohittamaton osa suomalaista kauhukirjallisuutta, etenkin nuorena kirjoittamansa Kuolleen silmät -novellikokoelman (Schildt 1926) ansiosta, mutta hän ei ollut vieras kauhugenrelle muutenkaan. Tommin sielu vaeltaa on julkaistu myöhemmin Waltarin Viisi ässää ja muita -kokoelmassa (WSOY 1999), ja sen jälkisanoissa teoksen toimittajat Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa määrittelevät sen yksiselitteisesti nimenomaan kauhukertomukseksi. Sen sijaan Juri Nummelin ei mainitse sitä suomalaisen kauhukirjallisuuden historiassaan. Hän ei ole sisällyttänyt sitä myöskään Kuolleen silmien toiseen laitokseen (WSOY 2023), johon muuten on koottu kattavasti Waltarin kauhutuotanto. Näin ollen Naamion Tommin sielu vaeltaa yhä edelleenkin säilyy vaikeasti genremääriteltävänä tekstinä, mitättömänä kuriositeettina tekijänsä bibliografiassa mutta merkittävänä kysymysmerkkinä kotimaisen kauhun vaiheissa.