Muutama henkilökohtainen muisto Keijo Virtasesta

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat sisälsi minulle uutisen, jota ei ollut uutiseksi tarkoitettukaan. Hulda Huiman haastattelussa mainitaan hänen lapsistaan: "[U]usin tulokas on kaksi kuukautta vanha Keijo, joka on nimetty viime vuonna edesmenneen taiteilija Keijo Virtasen mukaan." Ymmärsin mitä luin, totesin tapahtuneen, jatkoin aamutoimia. Vasta töissä asia alkoi iskeytyä tajuntaani.

Keijo Virtanen oli kirjailija, muusikko, yliopistomies, opettaja, motoristi, kuvataiteilija... Tiemme kohtasivat ennakoimattomasti muutamaankin otteeseen, mutta lopulta yhteydenpito kuivui kasaan. Viimeksi kun kuulin hänestä, hänen terveydentilansa oli huonontunut entisestään, ja Jukka Nousiainen kampanjoi ympärivuorokautisen avustajan palkkaamiseksi hänelle. Silloin tällöin heräsi ajatus ottaa Keijoon yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta aina tuli elämä väliin ja jossain vaiheessa en enää edes kehdannut, kun aikaa oli jo päässyt kulumaan niin. Ja sitten heinäkuussa 2022 Keijo kuoli, ja minä kuulin siitä vasta lähes vuosi myöhemmin.

Ensimmäisen kerran kohtasin Keijon Jyväskylän yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana, hän oli kirjallisuuden oppiaineen amanuenssi. Jokin aika aiemmin tapahtunut vakava liikenneonnettomuus oli jättänyt jälkensä, ja parin opiskeluvuoteni jälkeen Keijo lopettikin yliopistolla. En muista olleeni siellä juurikaan tekemisissä Keijon kanssa, joskus sentään. Mieleen on jäänyt vappuaatto 2004, oikein kuuma päivä, jolloin istun Keijon vieressä Atheanaeumin luentosalissa kuuntelemassa runoilija Risto Ahdin luentoa.

Samaisena vuotena innostuin oikein toden teolla ruohonjuuritason kokeellisesta musiikista – dronesta, psykedeelisestä folkista ja kaikenlaisesta kilkuttelusta. Edellisenä syksynä kotimainen pienlevymerkki Lal lal lal oli julkaissut Keijon nimettömän esikois-cdr:n. Hankin sen sattumalta heti Ahdin luennon jälkeen, ja silloin tajusin, että nämä kaksi Keijoahan olivat yksi ja sama. Hyvin nopeasti artistinimi Keijosta tuli tuottelias tekijä ja levyjä ilmestyi sellaisilta minun mielessäni nostalgiasta kirkastamilta levymerkeiltä kuin Outa, 267 lattajjaa, Digitalis, Last Visible Dog... Kaiken kaikkiaan tuon vuoden 2003 debyytin jälkeen soolo- ja yhteistyölevyjä ilmestyi toista sataa, useimmiten hyvin pieninä painoksina ja epäkaupallisissa formaateissa kuten cdr:inä ja kasetteina. Olihan vinyylin tuolloin vielä melko undergroundia. Minä puolestani innostuneena omakustanne-estetiikasta "perustin" oman "levymerkin", Luovajan, joka sittemmin on jatkanut kirjallisuuden pikkujulkaisijana. Keväällä 2007 suunnittelin kokoelmalevyä, jonka kappaleet olisivat kirjallisuuden klassikoiden innoittamia. Julkisen kutsun ja kaverisuhteiden kautta Reading Soundsille päätyi kymmenen kappaletta. Mietin pitkään, että Keijoa pitäisi ehdottomasti lähestyä kutsun kanssa, koska hän jos kuka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden rajapinnan päälle. En uskaltanut olla niin julkea.

2009 olin ajautunut puoleksi vuodeksi asumaan Iitin Kausalaan, tunnin ajomatkan päähän Keijon syntyseuduilta Asikkalasta. Samaan syssyyn syntyi esikoiseni, ja elämä oli kiireistä ja täyttä. Sen kaiken keskellä sain postia. Kirjeeseen oli kirjoitettu osoite hieman haparoivalla, tärisevällä käsialalla. Myöhemmin opin tuntemaan käsialan erittäin hyvin. Sisällä oli kaksi poltettua cd:tä. Keijo oli lähettänyt pari demoa Luovajalle! Kuuntelin ne innostuneena ja kirjoitin heti sähköpostia Keijolle. Ehdottomasti Luovaja olisi halukas julkaisemaan jotain. Toinen levyistä piti sisällään kaksi pitkää ambientmaista kappaletta. Ehdotin niiden julkaisua sellaisenaan, Keijo suostui, ja syyskuussa 2009 ilmestyi viimein Maailma hetkinä, joka edelleen on mielestäni paras Keijo-levy. Yli 30-minuuttinen "Yön hetkinä" on maaginen.

Keijon ja Luovajan yhteistyö kesti kolme soolojulkaisua (edellisen lisäksi Namo tassa 2010 ja Not Less 2012) sekä nimettömän yhteislevyn ranskalaisen Monolyth & Cobaltin kanssa (2013), joka jäikin Luovajan viimeiseksi julkaisuksi pitkäksi aikaa. Painokset olivat korkeintaan viisikymmentä kappaletta, joten puhutaan pienistä harvinaisuuksista. Ongelmallisin oli Not Less, johon Keijo kumppaneineen valmisti uniikit pahvikannet. Valitettavasti käytetyt keskiöt, joihin levy kiinnittyy, olivat hieman liian suuria, minkä vuoksi iso osa levyistä murtui. Muutamia korvaavia levyjä (ja keskiöitä) lähetin Not Lessin ostajille mutten monta. Lisäksi Vapaakappalekirjastot saivat vielä aivan omanlaisensa editiot, jotka askartelin itse käden ulottuvilla olevista tarvikkeista... Albumikokonaisuuksien lisäksi sain Keijon viimein kokoelmallekin. Hän osallistui kappaleellaan Luovajan viisivuotiskokoelmalle, avaruus- ja Kaija Koo -vaikutteiselle Spring Is a Place in the Spacelle (2010).

Kun 2010 muutin Kuusankoskelle melkein satavuotiaaseen hirsitaloon (jota olen sittemmin yrittänyt myydä eteenpäin siinä onnistumatta useita vuosia), tajusin asuvani parin kilometrin päässä Keijosta. Jyväskylän lisäksi hän vietti nimittäin paljon aikaansa Kuusankosken Pokinpellolla. Siellä tuli käytyä monet kerrat kuuntelemassa uusimpia äänityksiä, suunnittelemassa mahdollisia julkaisuja ja keskustelemassa kirjallisuudessa. Tapaamiset olivat aina sydämellisiä, lempeän hyväntuulisia. Keijon hiljainen huumori ja ymmärtäväinen elämänasenne olivat jotain ainutlaatuista. Vieraili Keijo pariin kertaan pyöräretkellä minunkin luonani, minkä tuolloin parivuotias lapseni muistaa erityisen hyvin, sillä hän oli kuullut puheeni väärin ja odotti paikalle keijua... Kävimmepä myös yhdessä kuuntelemassa kirjastolla, kun toinen paikkakunnan musiikillinen suuruus, Esa Kotilainen, oli esittelemässä uutta albumiaan. Se oli muutenkin merkityksellinen kirjastokäynti: Samalla kerralla bongasin hyllystä erään Kari Glödstafin esikoiskirjan, joka sai minut lähtemään ensimmäistä kertaa Forssan mykkäelokuvafestivaaleille ja aloitti yhä jatkuvan ystävyyden. Kotilaisen kanssa käyty sananvaihto puolestaan sai minut melkein vuosikymmeneksi soittamaan hänen johdollaan YH-10:ssä ja Kuusankosken harmonikansoittajien orkesterissa.

Samoihin aikoihin aloitimme Keijon kanssa vielä yhden yhteistyön. Hän oli aikeissa koota blues-lyriikastaan kokoelman. Tarjouduin auttamaan, ja sovimme, että alkaisin naputella puhtaaksi hänen käsin kirjoitettuja tekstejään. Minulla on edelleen kymmeniä sähköpostiini saapuneita valokuvia hänen pienellä ja tiheään kirjoitetulla käsialallaan kirjoitetuista lappusista. Niitä sitten leipätyön ohessa kirjoittelin puhtaaksi digitaaliseen muotoon. Lopullisessa kokoelmassa on tekstejä paljon enemmän, joten en ollut ainoa sihteeri. Samoihin aikoihin minulla nimittäin diagnosoitiin ensimmäistä kertaa masennus, josta juttelin Keijonkin kanssa. Syvästi myötätuntoisena ihmisenä hän ei halunnut kuormittaa minua yhtään enempää, vaikka usein sanoinkin, että hänen tekstiensä kanssa työskentely on vain ilo. Yllättäen Keijo pyysi minulta myös pientä alkusanaa kirjaan, minkä riemumielin teinkin. Olen edelleen hyvin ylpeä siitä, että olen mukana yhtenä viidestä esipuhekirjoittajasta, samalla aukeamalla Jukka Nousiaisen kanssa. Lopulta Blue Hum ilmestyi ntamolta 2014. Julkaisuprosessissa oli joitain ongelmia ja viivästymisiä, minkä vuoksi Keijo kustansi itse kokoelmasta ensilaitoksen, jossa ovat pelkästään hänen tekstinsä. Ifolorin(!) kautta painatetun kirjan omistuskirjoituksineen hän luovutti minulle Pilkan koulun parkkipaikalla eräänä sateisena iltana. Nyt kun ajattelen, se oli varmaankin viimeinen kerta, kun näin hänet.

Yhteydenpito Keijon kanssa alkoi jossain vaiheessa vähentyä. Toisen lapsen, uupumuksen ja lopulta avioeron jäljiltä minulla oli aivan liian vähän voimia pitää yhteyttä ystäviin ja tuttaviin. Ja sitten kun olisi ollut, oli ensimmäisen askeleen ottaminen liian vaikeaa. Viimeiset sähköpostit vaihdoimme Keijon kanssa joulun 2014 alla. Loppuun asti olemme yrittäneet sopia tapaamista, joka ei toteutunut. Se surettaa minua tänään valtavan paljon, vaikka tiedänkin voimavarojeni olleen tuolloin ihan lopussa. Vielä enemmän surettaa ja hävettää se, etten enää myöhemmin osannut ottaa yhteyttä.

Viimeisessä sähköpostissaan Keijo kirjoittaa: "Työstä maksetaan itse pahiten. Mutta pitäisi aina riittää aikaa soittaa bluesia."

Kirjankerääjän maaliskuu #3

Kahtena niin sanottuna koronakeväänä kirjoitin päivänkirjanomaista raporttia siitä, millaista on kirjankerääjän arki  nykypäivän Kymenlaaksossa. Aiemmat teksit ilmestyivät tässä blogissa 31.3.2000 ja 31.3.2001 sekä pienin lisäyksin ja viilauksin pienjulkaisussa Divarimuistoja (Luovaja 2022). Ne keskittyivät ahkeraan ja hieman pakkomielteiseenkin bibliofilian muotoon, jossa aikaa ja rahaa kului enemmän kuin olisi ollut sopivaa, vaikka kohtuuden rajoissa ainakin yritettiin pysyä. Paljon on muuttunut kahden vuoden takaisestakin: koronan jälkeen (läntistä) maailmaa alkoi myllyttää Venäjän hyökkäys Ukrainaan, mikä nosti vähän kaiken hintoja. Omassa taloudenpidossani tuntui lisäksi se, että omistamani satavuotias hirsitalo, jota jo vuosia olin yrittänyt saada kaupaksi ja jonka päädyin lopulta vuokraamaan juuri ja juuri kulut kattavalla kuukausisummalla, jäi yllättäen syksyllä tyhjäksi. Kuten kuvitella saattaa, ei tämmöisen erikoisuuden myynti aikana, jona sodan ja hintojen nousun lisäksi omakotiasujaa kuritti sähkön hinnan huima nousu ja sillä mediassa pelottelu, ei ole helppo homma, ei ainakaan ennen kuin lumet sulavat ja piha tulee näkösälle.

Kaiken tämän keskellä luulisi helposti, että kirjoja ei uskalla juuri metsästellä. Totta onkin, että ostoaikeet saa usein haudata jo ennakkoon ja joka kuukauden lopussa on pikemminkin mietittävä, mistä on valmis luopumaan, jotta lapset saavat ruokansa ja bensa riittää työmatkaan. Ja kuitenkin: ilman tarkkaa kirjanpitoakin kehtaan väittää, että kuluneiden puolen vuoden aikana kirjavuo ei ole tyrehtynyt lainkaan, milteinpä päinvastoin! Syy tähän on useammassakin onnenkantamoisessa. Toisaalta kotikaupunkini Haminan pääkirjasto oli remontissa viime vuoden puolella, mistä syystä sen varastoja tyhjennettiin ennennäkemättömällä vauhdilla ja volyymilla. Hyllymetreittäin teoksia siirtyi Savilahden vastarannalle hoteisiini. Kirjastopoisto ei tietenkään koskaan ole ensisijainen hankintakohde, mutta ilmaisena se on oikein kätevää oman käsikirjaston täytettä, varsinkin silloin kun puhutaan erikoisalojen teoksista tai oma- ja pienkustanteista. Muutenkin ilmaisen tai puoli-ilmaisen kirjan markkinat ovat kasvamaan päin. Korona-aika opetti ihmiset kuuntelemaan kirjojansa ikävän vaivalloisen lukemisen sijaan, jota kehitystä en varsinaisesti tuomitse joskin elitistisesti toki paheksun ja jonka vuoksi kotien viimeiset kirjahyllyt sisältöineen ovat saaneet tulvia paitsi kierrätyskeskuksiin (Kymenlaaksossa se tarkoittaa lähinnä Goodwilliä, Fidaa ja Pelastusarmeijaa) myös mainitun Haminan pääkirjaston vaihtohyllyyn. Siitä onkin muodostunut vakikohteeni aina, kun käyn linnoituksen puolella. Vaihtuvuus on nopeaa ja todellisia löytöjä tekee ellei ihan joka viikko niin ainakin usean kerran kuukaudessa.

Tämä yritelmä bibliofiiliseen sarjaani on siis paitsi raportti myös kuvaus kirjankeräilyn tilasta. Suuria kappauksia ei rahanpuutteessa yleensä tehdä, mutta löytöihin on silti lupa valmistautua. Kirjan arvostus esineenä on suuren yleisön silmissä niin romahtanut, että vaikkapa runoutta saa helposti hyllyynsä viikoittain, jos malttaa käydä ahkerasti silmäilemässä jahtimaita.

*************

Maaliskuu käynnistyi poikkeustilanteessa, tällä kertaa ei kuitenkaan yhteiskunnallisessa vaan henkilökohtaisessa. Jo ennen koulujen talvilomaa olin ollut kolmatta viikkoa sairauslomalla oikuttelevan selän vuoksi, ja autokin oli koko sen ajan ollut huoltamon pihassa ajokiellossa. Heti kun aiemmin uskolliseksi luulemani Mokka oli selvinnyt imusarjan vaihdosta, suuntasin jälkikatsastukseen. Samalla matkalla oli hyvä pysähtyä myös kirjastolla, jonka vaihtokärryssä minua odottikin lupaavan ohkainen nide. Runokokoelman tunnistaa kaukaakin, ja niin Anja Vammelvuon Totuuden iskut (1973) päätyi kokoelmaani. Samalla kirjastopoistojen kärrystä löytyi kotiin vietävää esikoisen sivukirjastoon.

Pari päivää myöhemmin palasin paikalle kauppareissun yhteydessä. Runoyhdistys Nihil Interitin julkaisema Jaan Kaplinski -valikoima Rukous, mantra, runo (1996) oli miellyttävä löytö. Sisäkanteen liimatusta exlibriksestä oli nimi sutattu tussilla, turhaan, sillä nimen erottaa kyllä pienellä vaivalla sittenkin, ja nopea tarkistus paljasti, että samaa merkkiä esiintyy muutamassa muussakin, jo aiemmin samasta paikasta noukkimastani runoteoksesta. Mielenkiintoni herätti myös eräs kirjakolmikko, joka tarkemmalla silmäilyllä paljastui pohjanmaalaisen omakustannekirjailija Jaakko Pelkosen kolmeksi ensimmäiseksi romaaniksi (1974–1977). Omakustanteina ilmestyneissä teoksissa on aina oma viehätyksensä. Laatua harvemmin odottaa, joten iloisia yllätyksiä sattuu eteen, mutta usein aiheissa ja käsittelytavoissa voi olla paljonkin sellaista, mitä kustantamoiden julkaisuista ei löydä. Pelkosen romaanit vaikuttavat pintapuolisella vilkaisulla realistiselta arkiproosalta, ehkäpä suorastaan päätalomaiselta... Samalla poikkesin myös kadun toisella puolen Goodwillissä, josta tältä kertaa ei tarttunut mukaan kirjoja itselle, jälkikasvulle sentään. Normaalioloissa ehkä olisinkin kasannut kainalooni muutaman pokkarin (kolme kappaletta eurolla) ja ehkäpä jonkin kovakantisenkin (kaksi euroa kappaleelta).

Lauantain kunniaksi poikkesin lähikirjastossani Ruissalossa. Sen ilmaiskärryssä on yleensä lähinnä kirjaston omia poistoja; vaihtokäytänne ei ole lyönyt vanhan Vehkalahden puolella läpi niin kuin kantakaupungissa. Toisaalta kyllä kärrystä on joka kerta kadonnut se, mitä sinne olen tarjolle vienyt. Tällä kertaa poistovalikoima oli kapea, pääosin modernia dekkaria. Valonpilkahduksena oli Iain M. Banksin Tähystä tuulenpuolta (Loki-Kirjat 2004). Toki se oli muovitettu, leimattu ja vieläpä sen liimasidontakin oli haljennut. Täyttäköön se kuitenkin paikkansa hyllyssä, kunnes jostain löytyy parempikuntoinen sopivan huokealla. Siihen tosin voi mennä aikaa – tällä hetkellä ainoa Antikvaari.fin tarjoama kappale on hyväkuntoisena 55 euron hintainen.

Kun paluu töihin pitkästä aikaa koitti, kävin samoilla bensoilla katsastamassa edellä mainitun taloni ja polttamassa pesälliset sen kakluuneissa. Samalla käytin tilaisuuden hyväkseni ja käväisin ohimennen Kuusankosken kirjastolla. Sielläkin on ollut pitkään kirjojen vaihtohylly, mutta erityisen anteliaaksi sitä ei voi sanoa. Lähinnä sieltä on saattanut saada hyvää käyttökirjallisuutta luokkakirjastooni oppilaiden luettavaksi. Nytkin näytti pahalta. Kolmesta hyllytasosta vain ylimmällä oli kirjoja, yksi hylly oli tyhjillään ja kolmannella lojui muutama lehti. Jälkimmäiset eivät tarkemminkaan katsottuna herättäneet himoja, Taloustaitoa ja Kodin kuvalehteä näyttivät olevan. Kirjojen joukossa oli sentään jotain soveliastakin: Daniel Katzin novellikokoelma Berberileijonan rakkaus (WSOY 2008). Ei se sinänsä mitenkään mullistava löytö ole, mutta tapanani on aina panna talteen kaikki löytyvät novellikokoelmat. Sihteerini mukaan Katz on noin 710. novellijulkaisu kokoelmassani.

Seuraava päivä oli aurinkoinen ja kylmä. Korkea mieliala johdatti minut pyörähtämään työmatkalla Valkealan Sisätorilla. Sen aikaisemmin valtaisat kirjaröykkiöt ovat pienentyneet huomattavasti, mutta yhä edelleen siellä täällä on lupaavan oloisia kasoja. Vaihtuvuuttakin tuntuu yhä olevan. Rajattomin varannoin sieltä olisi nytkin löytynyt kaikenlaista kiintoisaa, kuten useita numeroita Kuusankosken kotiseutujulkaisu Vellikuppia ja joitain kotimaisia 1930-luvun niteitä. Lopulta hyvin rajalliset pelimerkkini riittivät pariin erikoisuuteen. Hilkka Pullin toimittama Arjen kristalleja (Hilkka Pulli Kustannus 2010) kostuu uskoakseni turkulaisen kirjoittajapiirin tuotoksista. Mukana on yhdeksän kirjoittajaa ja sekä runoja että proosaa. Eihän tämmöisillä kokoelmilla välttämättä kummoista taiteellista arvoa ole, mutta niihin pitää sama kuin omakustannekirjoihinkin: aina voi yllättyä. Sen sijaan paljon varmempi löytö oli kolmen kirjoittajan – Lawrence Durrellin, Henry Millerin ja Alfred Perlès'n – Kirjeitä (Art and Outrage, 1959; Taikajousi 1968), joka syntyi reaktiona Milleriä kohdanneeseen sensuuriin. Kappale on priimakuntoinen ja kolikon hintaisena edullinen.

Seuraavana päivänä jäi luppoaikaa, kun olin kyytimässä lapsia harrastuksiinsa. Karhulassa olisi ollut muutamakin otollinen kohde, mutta kellonaika asetti selvät rajat: koska kaikki menee kiinni viideltä, piti valita yksi. Goodwill tarjoaa yleensä aina jotain, mutta harvoin mitään oikeasti hienoa. Pennikirppis mahdollistaa löydöt, mutta tavallisemmin siellä saa lähinnä rämpiä pölyisen romun keskellä. Niinpä päätin käväistä Aarrearkussa, joka Karhulaan muuttamisensa ja pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen on muodostunut pikkukivaksi kohteeksi. Etenkin yksi pöytä on osoittautunut anteliaaksi. Veikkaan sen takana olevan jonkun seudun antikvaarisista kauppiaista, koska myynnissä on kaikkea muuta kuin bulkkia ja koska etulehdillä hyvin usein on lyijykynällä piirretty hinta. Myyntihinta on kuitenkin aina hintalapuilla ja tavallisesti puolestatoista muutamaan euroon. Tälläkin kertaa oli joitain teoksia, joita lupaavasti hipelöin. Oli Volter Kilven Albatrossin tarinan isokokoinen laitos, oli Kotkan kirjaston historiikki, oli jokin törkeän näköinen Kariston julkaisema runokokoelma... Mutta siltikin onnistuin kaikesta kieltäytymään. Tosiasiat on tunnustettava, ja vaikka toista euroa kirjasta ei sinänsä paljon olekaan, sillä joutuu kuitenkin ensi viikolla vielä ostamaan bensaa ennen palkkapäivää, jotta pääsee töihin sen palkan ansaitsemaan.

Pari päivää myöhemmin lääkärikäynnin yhteydessä piipahdin jälleen pääkirjaston kautta. Vaikka ovet eivät olleetkaan vielä aamutuimaan auki, kirjastokortilla pääsee omatoimiajan puitteissa sisään esimerkiksi katsastamaan vaihtohyllyn sisällön. Isoja muutoksia ei ollut ehtinyt tapahtua, mutta Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman kakkospainos (Gummerus 1985) siirtyi nyt kotikirjastooni. Tiedä häntä, tuleeko se koskaan luetuksi, mutta pidän kokeellisten romaanien läsnäolosta. Samalla mukaan tarttui myös lisä luokkakirjastoon. Agatha Christietä siellä onkin jo valmiiksi paljon, mutta Idän pikajuna vielä puuttui. Christie on siitä hyvä kirjailija, että häntä voi luetuttaa monessa yhteydessä: ne jotka lukevat hieman, valitsevat usein mielellään jonkin dekkarin; kasiluokalla opetussuunnitelmaan kuuluu rikoskirjallisuus; ysiluokalla luetutan maailmankirjallisuuden klassikoita, hyvin laajasti ajateltuna. Tarjolla ollut kappale oli kirjakerholaitos, joskin kansipaperillinen, minkä vuoksi sitä kestää katsella työpäivän aikana.

Sitten iskikin taas kohtalo, sattuma tai jokin muu luonnonvoima. Lapset sairastuivat. Ensin yksi niin, että sain ennen työpäivää käydä hänen kanssaan päivystyksessä; sitten toinen kesken koulupäivän. Edellisenä iltana autokin muistutti, ettei kahden viikon takainen kallis huolto vielä tarkoita mitään, ja vaati toisen, onneksi pienemmän ja halvemman remontin. Sitten sairastuimme minä ja puolisokin, ja niin koko seurue sai nauttia viikon influenssasta, melkein neljänkymmenen asteen kuumeesta, lihaskivuista ja yhdestä ärtyneestä kurkunpäästä. Ei silloin jaksa kirjoja metsästellä, ei. Lukemista ehti sen sijaan kyllä harjoittaa. Kun valvoo yöt läpeensä lasten sängyn vieressä kuuntelemassa rohisevaa hengitystä ja vaihtamassa kylmää käärettä uuteen, ehtii ihan kivasti lueskelle. Ei kuitenkaan valitettavasti kokoelman kirjoja, koska pimeätä oleman pitää, vaan kokoelmasta vielä puuttuvia. Sähkökirja on verraton apu pimeisiin lukuhetkiin. Tarkkailun alle valikoitui Conan Doylea, ensin lyhyt true crime -pamfletti The Case of  Oscar Slater (1912), sitten paljon massiivisempi muistelmateos Memories and Adventures (1924). Kummankin joku voisi suomentaa...

Vaikka sairausloma jatkui, eikä oma olo ollut suinkaan vielä aivan vatupassissa, piti liikkeellä silti olla. Päivystyksen, apteekkien ja ruokakaupan ohessa ihan vain nopeasti kipaisin kirjastossa paitsi hakemassa muutaman runoteoksen myös vilkaisemassa vaihtohyllyä. Sisältö oli vaihtunut viikon takaisesta ilahduttavasti, ja kuranttia tavaraa oli tarjolla. Ilmiselvästi yksi tai kaksi pikku kokoelmaa olivat päätyneet nyt kiertoon Jos olisin rikoskirjallisuuden harrastaja, olisin nyt monta Liken julkaisua rikkaampi. Toistaiseksi kuitenkin riitti nuoruuden suosikki, Arturo Pérez-Reverten antikvaarinen dekkari Flaamilainen taulu (1990; Like 1997). Yleisen kirjallisuuden tuntemattomasta tasalaatuisuudesta kaivoin esiin Kalervo Hämäläisen esikoisteoksen Huhtikuun ilta (Otava 1991). Kuten sanottu, novellikokoelmille on hyllyssä aina tilaa.

Viikon potemisen jälkeen koitti jälleen töihinpaluu, ja samassa yhteydessä tuli syy käydä Kuusankoskelle. Kävin kurkistamassa kirjaston vaihtokärryn, mutta se oli tavallistakin aneemisempi. Kymmenkunta nidettä, bulkkia kaikki. Sen sijaan Kuusankosken kirppis yllätti positiivisesti. Se on yleensä ollut minusta jotenkin tunkkainen ja huonosti hoidetun oloinen, ja harvemmin sille puolen kaupunkia on ollutkaan asiaa. Nyt kuitenkin Rekolassa käynti sai pyörähtämään kirppiksenkin sisäänkäynnillä. Paitsi että paikan yleisilma on raikastunut huomattavasti, kirpputori on saanut seinilleen myös pitkät kirjahyllyrivit. Niiden tarjonnasta ilmeisesti vastaa kaksi eri myyjää, jotka eivät vaikuta ihan tavanomaisilta kirppiskauppiaita. Laputtaja ainakin on ollut hintatietoinen. Eivät summat nytkään erityisen kovia olleet mutta yläkanttiin kuitenkin kirpputorikontekstissa. Hugon Nauruihmisestä esimerkiksi taidettiin pyytää niinkin kovaa hintaa kuin neljäkymppiä. Perusvalikoiman joukossa oli joitain erikoisuuksiakin, etenkin 1940–1950-lukujen painoksia. Monen kohdalla sormia syyhytti (Järnefeltin Isänmaan kolmas painos jälkisidoksena, Linnankosken koottujen 1940-luvun kauniit sidokset). Onneksi toinen myyjistä tarjosi omia laarejaan puoleen hintaan, jolloin kolmenkin euron pyynti muuttui paljon siedettävämmäksi. V. A. Hailan ja Kauko Heikkilän koulukäyttöön tarkoitetusta ja Otavan julkaisemasta Suomalaisen kirjallisuuden historiasta minulla toki on jo myöhempi, Eino Kauppisen kanssa työstetty laitos, mutta nytpä myös aiemman laitoksen viides, uudistettu painos vuodelta 1956. Ja mikä tärkeintä: kansipaperein. Samaa ylellisyyttä ei valitettavasti ole Aaro Hellaakosken Sarjoissa (WSOY 1952), mutta reilun euron hinta kompensoi puutetta. Kolmas haltuuni valikoitunut teos on puolestaan Tatu Vaaskiven matkakuvausten kokoelma Kurjet etelään... (WSOY 1946).

Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna löysin itseni Joensuusta, mikä on aina mukava käänne kirjanmetsästyksen puolesta. Tällä kertaa kuitenkin jahti suunniteltiin tarkoituksellisen tiiviiksi ja kapealle alalle. Yleensä parhaat metsästysmaat ovat Punaisen ristin Kontista, jossa on laaja ja mielenkiintoinen valikoima. Ei se pettänyt tälläkään kertaa. Yhtä ja toista kutkuttavaa oli tarjolla vaikka korikaupalla, mutta tarkan raakkauksen jälkeen päädyin valikoimaan jonka kantaminen kädessä ei päässyt vielä puuduttamaan ajomatkan väsyttämiä rattilihaksia. Suomen tietokirjailijoiden 25-vuotisantologia He kirjoittavat öisin – mutta miksi? (2008) on pitkään kummitellut nettiostoskoreissani, mutta verrattain yleisenä kirjana se ei ole koskaan päätynyt tilaukseen asti. Fyysisenä esineenä en ollutkaan sitä aiemmin kohdannut, joten nappasin sen nyt viimein matkaani. (Ja onhan siinä artikkeli Juri Nummeliniltakin, joten se kuuluu myös nummelinianan joukkoon.) Vähän samanlainen status on ollut myös Suvi Niinisalon teoksella Keijukaisten lähteillä (Atena 2004). Folklorea ja kirja(kuvitus)historiaa yhdistelevä kirja osuu kohdalleen monella tapaa; pikaisella selailulla ei selvinnyt, olisiko kirjassa maininta Conan Doylen keijutapauksesta.

Joensuun Kontin parhaita puolia on tavallisesti epämääräisten omakustanteiden ja pienien paikallisjulkaisujen määrä. Tällä kertaa sellaisista ei kuitenkaan löytynyt mitään riittävän kiinnostavaa, joskin paikallisen kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjan niteet saivatkin hetkeksi punnitsemaan kiintoisuuttaan. Sen sijaan runohylly ei pettänyt. Ensimmäisenä silmään osui Otavan Runoja tunteville -sarjan (vai oliko se edes sarja, ulkoasultaan yhtenäinen kuitenkin) tavallista paksumpi nide, joka paljastui Jarkko Laineen viimeiseksi hänen elinaikanaan ilmestyneeksi kokoelmaksi. Jumala saalistaa öisin eli Jobin kirjaan meidän on aina palaaminen. Osittain kursivoituja runoja (2005) on sellainen nimi, jolla varmistaa minut ostajaksi. En ole koskaan ollut erityisen ihastunut Laineen lyriikkaan, mutta hahmona hän on aina kiinnostanut, ja kieltämättä semianarkistinen beat-hassuttelu maittaa sopivina annoksina. Laineen vieressä oli aivan toisen näköinen kirjanen, ohut ja yksinkertainen. Anne Hännisen kolmas teos, Tulitemppeli (WSOY 1982), on runokokoelmaksikin ohkainen, 40-sivuinen. Kolmas runohyllystä valikoitunut kirja ei ole runoutta lainkaan. Terhi Rannelan Kirjeiden lumo (Karisto 2021) vaikutti riittävän houkuttelevalta. Se käsittelee kirjeiden ja päiväkirjan kirjoittamista, ei välttämättä minun alaani sinänsä, mutta kulttuuri- ja kirjoittamisen historian kannalta se lienee vähintään lukemisen arvoinen.

Oikeastaan Joensuussa olisi kuulunut käydä kiertämässä myös yliopiston kirjaston poistohyllyt. Siihen ei kuitenkaan seurueellamme ollut aikaa eikä varsinkaan voimia. Vaikka opiskelija pääseekin  kirjastoon viikonloppuisinkin sisälle, ei poistoihin pääse silloin käsiksi. Onneksi kontaktini joen kaupungissa paikkasi puutosta seuraavalla viikolla ja valikoi kärrystä kaikenlaista, jonka arveli kiinnostavan minua. Joukossa on valokuvien perusteella ainakin signeerattua Terho Itkosta ja kulttuurintutkimusta. Onnea on puoliso, joka ymmärtää kirjan (ja kirjamiehen) päälle.

Kotiinpaluun jälkeen oli aika käydä äänestämässä ennakkoon eduskuntavaaleissa. Olipa kerrankin tilanne, että ehdokkaissa on joku, jonka tiedän ääneni arvoiseksi ja vieläpä oikeassa puolueessa. Varsinainen syy käyntiin oli kuitenkin se, että äänestyspaikkana oli pääkirjasto. Vaihtokirjat jäivät tällä kertaa rauhaan, mutta viereen ilmestyneestä poistokärrystä huomasin parempaan huostaan turkkilaisen Nazim Hikmetin runovalikoiman Punainen omena (Tammi 1972) ja Leo Harmajan toimittajan kirjan Arvid Genetzistä – Arvi Jänneksestä (WSOY 1949). Runot kannattaa aina kerätä turvaan, sillä niiden painokset ovat kuitenkin niin pieniä, että ihan äkkiä ei toista kenties sattumalta eteen ilmesty. Rahalla toki saisi Hikmetinkin kokoelman ilman muovituksia ja leimoja, mutta luettava se on ilmainenkin kirja.

Kirjastoa vastapäätä Goodwillin myymälän alakerran nykyään valitettavan stabiileista hyllyistä löytyi sentään Aulikki Oksasen kokoelma Kolmas sisar (Siltala 2011). Oksasen edellinen vastaava, "runoja ja laulurunoja" sisältävä kokoelma Puškinin hevonen (2007) sisältää erään kaikkien aikojen suosikeistani, nimirunonsa. Seuraavana päivänä kävin myös Kouvolan Goodwillissä, koska kuulin siellä edelleen olevan käynnissä tarjous korillisesta kirjoja kolmella eurolla. Valitettavasti saatavilla ei ollut paljoakaan kummoista. Tai olisi oikeastaan ollut, mutta Kouvolan Goodwillillä on outo tapa pitää erillään "erikseen hinnoiteltujen" kirjojen osasto, jonka tuotteet eivät tietenkään sisälly tarjoukseen. Käytännössä sinne päätyvät yli viisikymmentä vuotta vanhat kirjat eli kaikki kiinnostava. Nytkin sekalaisessa kasassa olisi ollut 1900-luvun alun Runebergin koottuja, Waltarin varhaisia painoksia, Jousi-sarjaa... Eihän kolme tai neljä euroa sinänsä ole paha hinta – mutta jos Charles Readen Luostarista ja kotiliedestä pitää matkaa yhtä paljon kuin korillisesti Loisto-pokkareita ja päätaloja, tuntuu se väistämättä vähän tyyriiltä. Lisäksi sivusta kuulin, kuinka kassalla kaksi myyjää panikoi kolmesta myymälässä polkupyöräostoksilla olleesta ei-suomenkielisestä miehestä, mikä vei vähän makua koko asioinnista. 

Kuukauden toiseksi viimeisenä iltapäivänä huomasin olevani Karhulassa, ja koska kello ei vielä ollut virka-ajan viime minuuteilla – niin kuin se usein on silloin, kun olen Karhulassa – päätin hyödyntää tilaisuuden. Kirpputori Aarrearkku ei ole ihan nimensä veroinen, mutta joskus siellä on tarjolla mielenkiintoista tavaraa. Tällä kertaa se osoittautui olevan Johan Wreden Vänrikki Stool -monografia Se kansa meidän kansa on (Gummerus, 1988). Löytö tuntui melkein johdatukselta, koska viime viikkoina olen lukenut sekä Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran että Merete Mazzarellan teosta Fredrika Runebergistä. Wreden tutkimus kummittelee voimallisesti varsinkin Rajalan tekstissä, joten kirja päätynee myös lukujonooni nopeasti. Aarrearkun tuulikaapissa on pieni hylly ilmaistavaraa, varmaankin sellaista jota on jäänyt myyjiltä jälkeen tai sitten myyntikelvottomaksi tuomittua. Siihen sisältyy myös pieni kirjavalikoima, josta voi saada yllättäviä saaliita. Kaikkien aikojen paras ilmaislöytöni on ollut ensipainos Saarikosken toista runokokoelmaa. Tälläkin kertaa hyllyssä oli lyriikkaa, ei tosin ihan Saarikoskea. Silti Kari Aartomaan kokoelma Pilvet eivät pidä mistään kiinni (Nihil Interit 1999) on tervetullut lisä kokoelmaan. Ylipäänsä kaikki runoyhdistys Nihil Interiti julkaisut ovat kiinnostavia kohteita.

Samalla Karhulan-käväisyllä matkalle osui myös sikäläinen Goodwill. En odottanut kummia, koska myös siellä kirjahyllyt (ja elokuva-) eivät enää tarjoa samanlaista runsautta kuin vielä jokunen vuosi sitten. Kyllä valikoimaa nytkin oli – jos sattuisin olemaan kiinnostunut presidenttien elämäkerroista, Jari Tervosta tai Arto Paasilinnasta. Kaikkea sitä löytyi yllättävän kattavat hyllymetrit. Itselleni poimin vain Mia Vänskän kauhuromaanin Saattaja (Atena 2011), vaikka moderni kauhu ei sinänsä omiin kiinnostuksenkohteisiini ihan kuulukaan. Tulipa samalla lunastettua myös yksi kirja esikoiselle ja epäodotuksenmukainen elokuvalöytö hyvällä ystävälle vietäväksi. Se mikä Goodwillin tarjonnassa pisti silmään, oli Keltaisen kirjaston niteitten määrä. Ilmeisesti suurten ikäluokkien kokoelmat päätyvät siltäkin osin lahjoituksina kierrätysmyymälöille, kun nuori polvi ei laadun (tai ylipäänsä kirjallisuuden) päälle ymmärrä. Sarja olisi isolta osin melko helppo kerättävä (varsinkin jos ei välitä painoksista tai vaadi priimakuntoisuutta saatikka kansipapereita), mutta olen linjannut, etten osta keltaisia, ellen halua nimenomaan kyseistä teosta (Joyce, Carver jne.). Ilmaisena kyllä hyväksyn minkä tahansa Keltaisen kirjaston kirjan mieluusti, mutta rahaa en aio niihin laittaa, koska – suoraan sanottuna – tuskin tulen lukemaan montakaan niistä toista kertaa tai kaipaa itselleni käsikirjastokappaletta.

Alkuperäinen ajatus oli, että kirjamaaliskuu olisi loppunut tähän, mutta tilanteet silloin tällöin yllättää. Kuukauden 31. päivä vaati pyörähdystä Kouvolan keskustassa, ihan Pelastusarmeijan kirppiksen nurkilla, joten en voinut vastustaa kiusausta. Pelastusarmeija on niitä paikkoja, joissa todennäköisesti ei ole mitään mieltä kiehtovaa, mutta silloin tällöin saattaa tehdä erinomaisia löytöjä. Ihmiset jotka lahjoittavat tavaraa näille uskonnollisille tahoille, eivät suinkaan aina tunnu miettivän tavaran rahallista arvoa tai sitten nimenomaan ajattelevat, että rahat menevät hyvään tarkoitukseen. Lisäksi Kouvolan kirppis on alkanut jokin aika sitten pitää sekin ilmaishyllyä, jossa poistaa muuten myymättä jäävää tavaraa. Tällä kertaa aarteet olivat vähissä, mutta jotain kuitenkin löytyi runohyllystä. Nimellistä korvausta vastaan irtosivat Irma Kerppolan Teerunoja (WSOY 1980; yllätyksekseni toinen painos) ja Pertti Laakkosen Kuin ruohonkorsi tuulenhengessä (Kirjapaja 1976). Nipun täydensi ilmaiseksi saatu Ainikki Kiven Ajatusteni lintu (Karisto 1946), joka selän pienestä repaleisuudesta huolimatta on ihan kelpo kunnossa.

*************

Maaliskuu 2023 päättyi kirjahankintojen osalta ihan mukavasti. 31 uutta nidettä, joihin kului rahaa hieman kolmattakymmenettä euroa. Voisi tietysti ajatella, että sillä saisi perheelle muutaman päivän ruoat (tai pullon halpaa rommia), mutta pärjäilen itse kyllä viikon halvalla appeella. Mitään suuria kaappauksia ei kuukauden aikana tapahtunut, mutta käypää kirjallisuutta kuitenkin. Tietysti samalla hinnalla saisi kerran kuussa ostettua jonkin hieman arvokkaamman antikvaarisen kappaleen tai muutaman kerran vuodessa jonkin todellisen keräilykappaleen, mutta nämä ovat maku- ja arvotuskysymyksiä. Voin olla tyytyväinen varsinkin kokoelman runolisäyksiin, jotka ovat aina ilo – jo ihan siksikin, että yksi runokokoelma ei vie hyllysenttejä juurikaan, mutta tuo muassaan paljon iloa.

Onko Dégénérés kauhua? (Suomikauhun sirpaleita #6)

H. Ahtela

Dégénéré

Kauhu- y. m. kertomuksia

Helsinki 1918: [Einar Reuter]. 125 [+ 3] s.

H. Ahtelan Dégénéré vuodelta 1918 mainitaan usein kotimaisen kauhukirjallisuuden bibliografioissa ja esittelyissä, ja sillä on maine alan tavoiteltuna ja harvinaisena varhaishelmenä vähän Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden tapaan. Jälkimmäiseen on syynä se, että H. Ahtela julkaisi kirjan omakustanteena sisällissodan vuonna. Painos tuskin on ollut suuren suuri. Ensimmäiseenkin on yksinkertainen syy: Dégénérén alaotsikko on "Kauhu- y. m. kertomuksia". Ihan eri asia sitten on, kuuluisiko kirja kotimaisen kauhukirjallisuuden kaanoniin muuta kuin sivuhuomautuksena.

H. Ahtela oli nimimerkki, jonka takana oli taidepersoona Einar Reuter – kirjailija, taidemaalari ja merkittävä vaikuttaja suomalaisten modernistien piirissä. Nykyään hänet tunnettaneen parhaiten merkityksestään Helene Schjerfbeckin uran edistäjänä ja kronikoijana. Kirjoittajana hän oli monipuolinen: taidekritiikin, Schjerfbeckin elämäkerran ja yhden runokokoelmankin lisäksi ilmestyi esimerkiksi muutama pohjoisen luontoa kuvaava romaani. Jopa niiden moninaisuuden keskellä Dégénéré pistää silmään.

Dégénéré on novellikokoelma. Sen kymmenestä tekstistä kahdeksan on monologeja, useimmiten nimeämättömälle sinälle puhuttuja. Vain kaksi viimeistä novellia muistuttavat kertomusta, mutta kertoja puhuukin niissä kolmannessa persoonassa vaikkei erityisen ulkopuoliselta tunnu silloinkaan. Novellien tarina on yleensä piilossa rivien välissä, vihjauksissa ja epävarmoissa sanamuodoissa, joista lukija tietää jotain tapahtuneen (tai jääneen tapahtumatta) mutta yksityiskohdat ja täysi varmuus jäävät epämääräisyyksien taa ja lukijan tulkinnan varaan. Usein kerronta on katkelmallista, nykivää, epäröivää.

Kokoelman nimi Dégénéré viittaa rappeutumiseen, degeneroitumiseen. Siihen sisältyy merkitys tilasta, jossa on laskeuduttu normaalin rajojen alle. Kokoelman novellien ihmiset ovat juuri sellaisia: he ovat joko omasta mielestään, kanssaihmistensä mielestä tai yhteiskunnan näkökulmasta rappeutuneita, hyväksytyn alapuolelle taantuneita tai ajautuneita. He voivat olla väkivaltaisia, lähimmäisiään alistavia, pelokkaita tilanteissa joissa ei saisi. He voivat vihata äitiään tai tuntea vetoa pikkulapsiin, tai heidän seksuaaliviettinsä on liian voimakas. Joskus he arkailevat itseään, pyytävät itseään anteeksi tai käyttäytyvät uhmakkaasti, mutta useimmiten he vain yksinkertaisesti ovat eksyksissä itsensä kanssa eivätkä kykene elämään muiden asettamien normien keskellä.

Mutta ovatko kertomukset kauhukirjallisuutta? En oikein usko, että kirjailija on tarkoittanut kokoelmansa alaotsikkoa ymmärrettäväksi niin kuin nykylukija "kauhukertomuksen" ymmärtää. Tai jos onkin, siihen sisältyy voimakas ironia: nämä ovat niitä aidosti kauhistuttavia asioita perinteisten kauhukirjallisuuden kummitusten ja öisten hautuumaiden sijasta. Alaotsikko ei siis ole lukuohje, genrelinssi jonka läpi tekstejä neuvotaan luettavan. Dégénérén kauhu on eksistentiaalista laatua, ihmisestä itsestään kumpuavaa olemassaolon hirvittävyyttä. Niissä on Edgar Allan Poen mieleen tuovaa rajankäyntiä subjektiivisen kammon ja objektiivisen maailman välillä. Toisten normaali voi jollekulle olla kauheista kauhein asia; tai kääntäen yhden normaali voi vaikuttaa kauhistuttavalta muiden silmissä. Selvimmin Poen vaikutus kuuluu kertomuksessa "Ette tiedä mitä rakkaus on", jonka kertoja paljastuu viimeisessä kappaleessa istuvan pehmustetussa huoneessa. Hänelle naisen "ei" ei ole ollut tarkoittanut sitä. "Miksi te väitätte minun olevan hullu?" kysyi Poen "Kielivän sydämen" kertojakin.

H. Ahtelan henkilöhahmojen peloilla ja heidän tekojensa hirmuisuudella ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään verhota siveyden paksuun verhoon. Monet Dégénérén teemoista ovat kirjoitusajankohdan huomioon ottaen tavattoman avoimesti esillä. Henkilökohtainen suosikkini kokoelmasta on "Tuuliajolle"-niminen kertomus, jonka naiskertoja yrittää käymällä läpi omia nautinnonhakuisia elämänkäänteitään, kierrellen ja kaarrellen, ilmaista tarinan sinälle, että himoitsee tätä. Päätösnovelli "Iikka Rovan ensi hyväily" ei emmi kertoessaan, että nimihenkilön rakkaus "kohdistui neitosiin, jotka eivät olleet lapsenastetta pitemmälle kehittyneet." Kirjoittajan sympatia tai ainakin joltinenkin ymmärrys on näitten "rappeutuneitten" puolella. Hän ei tuomitse tai kauhistele vaan antaa äänen ihmisille, jotka eivät ainakaan sata vuotta sitten saaneet puhua ajatuksiaan. Senkään takia ei Dégénérétä lukiessa tunne lukevansa kauhukertomuksia. Ainoa novelli, joka millään tavoin muistuttaa genretietoista kauhukertomusta, on "Heikka Rautamon kuolema", jonka nimihenkilö ennakoi oman kuolemansa. Aihetta ei tässäkään tapauksessa käsitellä yliluonnollisuutena, vaan pikemminkin sattumana, kun yleisesti pelokas mies on kerrankin osunut oikeaan. Loppuratkaisussakaan ei ole kauhukertomuksen dramatiikkaa, vaan  huolella kasvateltu tarina päätetään vähäeleisen toteavasti.

Vaikka esimerkiksi Juri Nummelin on ottanut H. Ahtelan kokoelman mukaan suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikkiinsa "psykologisen kauhun edelläkävijänä", se ei missään nimessä ole genrekirjallisuutta. Yhteydet myöhempään ei-yliluonnolliseen kauhuun ovat kyllä näkyvissä, mutta kirjoittaja ei nähdäkseni hae niillä varsinaista kauhuvaikutusta. Kertomusten ei ole tarkoitus pelottaa tai synnyttää kauhun tunnetta vaan enemmänkin järkyttää ja kauhistuttaa. Tietysti ero on hiuksenhieno eikä lainkaan yksiselitteinen.

Vaikuttava Dégénéré joka tapauksessa on ja monella tapaa hyvin ainutlaatuinen teos. Yhä sadan vuoden jälkeenkin se onnistuu vavahduttamaan lukijaa. On onni, että myöhemmät suomalaisen kauhun esitykset ovat ottaneet sen osakseen, sillä muuten harvinainen teos olisi suotta tyystin unohtunut. Ei sillä nykyäänkään voi olla kovin monta lukijaa, sillä kirja ei ole saatavilla kuin muutamasta kirjastosta eikä kappaleita liiku myynnissä käytännössä lainkaan.

Olavi Tulilahti (Suomikauhun sirpaleita #5)

Vuonna 1992 Tähtivaeltaja-lehdessä ilmestyi FM Pekka Pohjolan kirjoittama artikkeli, jossa hän esitteli löytämäänsä, Yökirja-nimisen novellikokoelman käsikirjoitusta. Sen oli kirjoittanut nimimerkki Olavi Tulilahti, ja sen oli aikeissa julkaista Tajo vuonna 1970. Kirjoittaja oli Pohjolan mukaan taparikollinen, joka oli Tajoakin pyörittäneen psykiatri Armo Hormian potilas. Nimimerkki viittaa tietenkin vuonna 1959 Tulilahden leirintäalueella tapahtuneeseen, yhä ratkaisemattomaan kaksoismurhaan, ja Pohjola luonnollisesti tekee ilmiselvät johtopäätökset nimen ja teon välille.

Artikkelin ohessa ilmestyi näyte Tulilahden novellistiikasta. Lihapumppu-niminen novelli on splatterintäyteinen rikoskertomus bensa-aseman apulaisesta, joka tappaa pomonsa ja tämän naisystävän ja sulloo näiden pilkotut ruumiit vanhanaikaiseen naftasäiliöön. Tarina saa yliluonnollisen ja perin irvokkaan loppuratkaisun.

Tähtivaeltaja eli 1990-luvun alussa vahvaa kauhukautta. Erilaiset hyvinkin hurmehenkiset artikkelit ja kertomukset löysivät kodin sen sivuilta. Samoin lehdessä ilmestyi useita true crime -tekstejä sarjamurhaajista, joukkomurhista ja sen sellaisesta. Kovin kaukana sen scifi-juurista olivat myös flirttailut BDSM-kulttuurin kanssa ja päätoimittaja Toni Jerrmamin "science fiction on nahkaa ja niittejä" -tyyliset heitot. Näin ollen Olavi Tulilahti sopi oikein hyvin lehden profiiliin, eikä Pohjolan artikkelia oikein olisi voinut noihin aikoihin kuvitellakaan ilmestyväksi missään muualla.

Novellin ja sen esittelyartikkelin julkaisemisen vanavedessä syntyi käsittääkseni keskustelua. Osa oli innoissaan löydöstä. Jotkut taas pohtivat, oliko kyseessä kirjallinen huijaus, ja jos niin oli, kuka sen takaa paljastuisi. Ilmeisesti Lihapumppu kuitenkin puri lukijoihin, sillä vuonna 1994 Tähtivaeltajan viidennenkymmenennen numeron kunniaksi järjestetyssä äänestyksessä se valittiin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi lehdessä ilmestyneeksi kotimaiseksi novelliksi (ensimmäiseksi tuli Kimmo Lehtosen kyberpunkhenkinen Korppi ja Tarantella).

Tulilahteen palattiin Tähtivaeltajassa seuraavan kerran vuonna 1995. Ensin kirjailija–bibliofiili Boris Hurtta paljasti kokoelmistaan löytyneen Kakolan vankilassa kiertäneen Krundi-pienjulkaisun. Lehden toimittaja oli Olavi Tulilahti, ja siinä ilmestyi myös hänen kirjoittamansa novelli Kusessa olet, joka julkaistiin nyt myös Tähtivaeltajassa. Kusessa olet on vielä Lihampumppuakin räävittömämpi juttu. Siinä mielipuolinen natsitiedemies tekee ihmiskokeita ja on hukkua juutalaisten kuseen. Teksti on sirpaleista, koska Hurtan mukaan hänen hallussaan oleva lehti on niin kärsinyt ja repaleinen. Novellin ohessa ilmestyi myös kuvia alkuperäisestä, ruutupaperille käsin kirjoitetusta julkaisusta. Juri Nummelin on suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikissaan nähnyt yhtäläisyyksiä Tulilahden novellin ja Lassi Sinkkosen Sirkkelisirkus-romaanin välillä.

Viimeinen silmäys Olavi Tulilahteen oli vuonna 1997 ilmestynyt Pohjolan artikkeli, jossa hän esitteli Hormian arkistoista kaivamiaan Tulilahden runoja. Niissä toistuu sama raadollinen maailmankuva ja riettaus kuin novelleissa, joskin hieman hillitympänä. Nähdään niissä toisaalta myös välähdys runoilija Pentti Saarikoskesta, jonka Tulilahti oli tavannut yhteisen tuttavan, tohtori Hormian välityksellä ja jota hän ei voinut sietää.

Tulilahden arvoitus ratkesi vihdoin vuonna 1999. Silloin ilmestyi moni 48-sivuisena monistevihkosena Tulilahtikirja, joka kokoaa yhteen kaikki aiemmin ilmestyneet tekstit ja jonka jälkisanoissa Boris Hurtta myöntää olleensa niin Tulilahti kuin Pohjolakin. Hurtan nimi ymmärtääkseni olikin arvailuissa yhdistetty Tulilahteen jo Lihapumpun jälkeen, mutta yleisö oli pidetty epätietoisuudessa.

Omien sanojensa mukaan Hurttaa oli 90-luvun alun kauhuinnostuksen aikana alkanut ärsyttää se, miten kauhukirjallisuuden harrastamiseen ja tekemiseen yhdistettiin myös esimerkiksi tosielämän sarjamurhaajiin kohdistunut kiinnostus. Myös splatterinnostuksen nousu scifilehdistössä (etenkin Tähtivaeltajassa) oli alkanut pänniä perinnetietoista kirjallisuusmiestä. Tulilahti oli tarkoitettu nimenomaan satiiri, mutta sen vivahteet eivät tainneet ihan kaikille aueta aikanaan. Ei Tähtivaeltajakaan ottanut parodiasta itseensä, sillä lehti jatkoi kauhuntäyteisellä linjalla ison osan 90-luvusta. Hurtan mukaan päätoimittaja Jerrman kyllä tiesi Tulilahden tarkoitusperät, kun otti Lihampumpun julkaistavaksi, eikä niitä suinkaan ollut tarkoitettu Tähtivaeltajan kritiikiksi.

Kokonaisuutena Tulilahti-saaga on mielenkiintoinen kokonaistaideteos, ei vain tekstiensä summa. Novelleista varsinkin Lihampumppu toimii itsenäisestikin puhtaana ällöproosana, mutta tarinan muut osat saavat tehonsa oikeastaan vasta kokonaisuudesta. Ne ovat kotimaisen kauhukirjallisuuden pieni erikoisuus, joka on tuomittu viehättämään marginaalisen yleisönsä vielä pienempää marginaalia. Mutta heille se sitten onkin varsin nautittava kirjallinen leikki.

OLAVI TULILAHTI -BIBLIOGRAFIA

1992

Pekka Pohjola: Minä olen Olavi Tulilahti. Selvitys kirjailija Olavi Tulilahden elämästä ja kirjoituksista. Laatinut f.m. Pekka Pohjola. Tähtivaeltaja 2/1992. Kuv. Timo Niemi & Petri Tolppanen.

Olavi Tulilahti: Lihapumppu. Tähtivaeltaja 2/1992. Kuv. Mika Pitkänen.

1995

Boris Hurtta: Olavi Tulilahti – taas. Tähtivaeltaja 2/1995.

Olavi Tulilahti: Kusessa olet. Tähtivaeltaja 2/1995. Kuv. Timo Niemi.

1997

fil. maist. Pekka Pohjola: Viimeisen kerran (?) Olavi Tulilahti. Tähtivaeltaja 3/1997. Kuv. Ville Pynnönen.

1999

Boris Hurtta: Tulilahtikirja. [Turku:] Lounais-Suomen kirjailijat ry. 47 [+ 1] s. ISBN 952-5129-09-8. Kamala ukko 032-99. – Sis. kaikki edellä mainitut ilman kuvitusta + Boris Hurtta: Jälkisanat.

Hearts in Suspension - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #13

Hearts in Suspension (University of Maine Press, 2016) on Stephen Kingin vähemmän tunnettuja kirjoja. Oikeastaan en ole valmis välttämättä edes pitämään sitä juuri Kingin teoksena, vaikka hänen nimensä kannessa onkin. Hänen käsialaansa on kyllä yli puolet sivumäärästä, ja hän on ikään kuin teoksen läpäisevä punainen lanka, mutta miellän tekijäksi enemmänkin sen toimittajan, Jim Bishopin.

Bishop on englannin kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori, joka siirtyi opettamaan Mainen yliopiston Oronon kampukselle vuonna 1966. Saman vuoden fukseihin kuului Stephen King. Itse asiassa King on muistellut, että hänen ensimmäinen oppituntinsa yliopistossa oli juuri Bishopin luento.

Kingin nimi kannessa on monen asian summa. Teos sai alkunsa hänen ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelmana. Bishopin ajatuksena oli sillä tavoin juhlistaa Kingin yliopisto-opintojen alkamisen 50-vuotispäivää, mutta projekti osoittautui vaikeaksi toteuttaa monenlaisten julkaisuoikeusongelmien vuoksi. Se muotoutuikin lopulta aivan toiseen suuntaan.

Hearts in Suspensionin keskeisimmäksi aiheeksi nousee 1960-luvun lopun yhdysvaltalainen yliopistoelämä. Ajankohta oli suurten muutosten: oli Vietnamin sotaa ja rauhanaatetta, hippejä, mielenosoituksia, mellakoita joita poliisit yrittivät kukistaa väkivalloin, valtava määrä luovuutta. Samalla se oli myös aikansa nuorten ihmisenä kasvun aikaa, mikä helposti jää muistamatta populaarikulttuurin rakentaman sixties-myytin alle. Kingin vuosikurssi oli tämän myllerryksen myrskynsilmässä. Kansikuvassa näkyy tuleva menestyskirjailija nuorena miehenä keskellä mielenosoitusta. 

Kirja avaa näkymän Vietnamin sodan Yhdysvaltoihin Stephen Kingin kautta, mutta näkökulma ja kertojanääni eivät suinkaan ole vain hänen. Hän on pikemminkin polttopiste, jonka kautta monien muidenkin katseet käyvät ja sitten levittäytyvät paljon laajemmaksi näkymäksi kuin mitä yksi ainoa ihminen kykenisi tarjoamaan. 

Kirja alkaa Kingin pitkällä esseellä hänen opiskeluajoistaan. The Doorsilta nimensä lainanneessa tekstissä Five to One, One in Five hän käy fragmentaarisesti läpi muistikuviaan yliopistovuosien avainhetkistä. Hän paljastaa elämästään paljon henkilökohtaista, jota hän ei ole aiemmin käsitellyt julkisuudessa ja joka laajenee hänen käsittelyssään yleisemminkin hänen ikäpolveaan kuvaavaksi. Kingin kerronnassa on lämpöä ja ymmärrystä. Tekstistä henkii nöyrä kunnioitus muita nuo vuodet hänen kanssaan jakaneita hahmoja kohtaan.

Five to One, One in Five on aivan yhtä nautinnollista luettavaa kuin muutkin Kingin pitkät asiatekstit. Siinä  Suomalainen lukija ei välttämättä ymmärräkään, miten paljon ja laadukasta ei-fiktiivistä kirjallisuutta King on uransa aikana tuottanut. Täällä tunnetaan hänen esseistään lähinnä novellikokoelmien esipuheet (joista Yön äänien on ehdoton klassikko). Niiden lisäksi ei ole julkaistu kuin Head Down (suom. Katse pallossa), joka täkäläisestä näkökulmasta on mahdollisimman kehno esimerkki, koska se käsittelee amerikkalaista juoniori-baseballia ja julkaistiin keskellä kauhu- ja fantasianovellien kokoelmaa, sekä melko tiivis teksti Batmanista (Batman Special -lehden numerossa 2/1988). Kingin jutusteleva, alati asiansa ympärillä vaelteleva mutta oivaltava tyyli suosii nimenomaan vapaamuotoista esseetä. Niistä pitäisikin ehdottomasti saada suomennosvalikoima, mutta oikeudet lienevät kalliit eikä Kingin suomalaiskustantaja Tammi varmaankaan ole valmis moiseen "epäkaupalliseen" yritykseen, kun kerran uusi romaani tulee joka tapauksessa vuosittain.

Kingin esseetä täydentää ja peilaa fiktiivinen mutta tosipohjainen ajankuva, pienoisromaani Hearts in Atlantis. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1999 samannimisessä kokoelmassa, joka suomennettiin typerästi kauhuyleisöä tavoitellen Pedon sydämeksi (itse kertomus puolestaan Pedon silmäksi). Hearts in Atlantis on Kingille harvinainen realistinen teksti, joka ei sisällä juuri lainkaan dramaattisia jännitystehoja. Se on ehkäpä hänen pitkistä kertomuksistaan eniten valtavirran kaunokirjallisuutta lähestyvä. Useinhan Kingin realistisetkin tarinat sisältävät jonkin kauhu- tai muuhun jännityskirjallisuuteen kallistuvan elementin, joka ei välttämättä suoranaisesti pilaa kokonaisuutta mutta tuntuu silti teennäiseltä (tuoreehkona esimerkkinä Tervetuloa Joylandiin -romaani, joka olisi paljon parempi avoimesti nostalgisena ajankuvana, ilman kummitusta ja lopputaistelua).

Hearts in Atlantis ei ole aivan napakymppi, ei aivan sitä mitä King todennäköisesti yritti sillä saavuttaa. Hän on sanonut halunneensa pitkään kirjoittaa 1960-luvun opiskelijaliikehdinnästä ja omasta ajastaan Mainen yliopistossa, muttei uskaltanut tarttua aiheeseen aiemmin. King mahdollisesti itsekin tiedosti, ettei hänen pienoisromaaninsa ollut riittävän hyvä sellaisenaan, joten hän sisällytti sen osaksi laajempaa kokonaisuutta, jolle kertomus lainasi nimensä. Kokoelma Hearts in Atlantishan rakentuu parista romaanimittaisesta kertomuksesta sekä muutamasta novellista, jotka liittyvät toisiinsa löyhästi.

Kun luin vuoden 1999 kirjan ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja sittemmin itse yliopisto-opiskelijana, nimikertomus jäi minulle kertomuksista kaikkein etäisimmäksi. Se tuntui melkein kuin välisoitolta paljon kiehtovampien osien seassa. Ehkä se tuntuisi yhä – sitä edeltävä Low Men in Yellow Coats on niin vahva, että mikä tahansa sen jälkeen tuntuu lähinnä hengenvedolta. Tarina ei ole itsessään kovin erikoinen: joukko opiskelijoita sekoaa asuntolassaan korttipeliin, joka on turmella heidän opintonsa ja viedä heidät itsensä sitä myöten taistelemaan Vietnamiin. Ajankuva ja kertomuksen maailman rikkaus kuitenkin ovat kiehtovia; ne saavat paljon kaikupohjaa ja syvyyttä ympäröivistä teksteistä. Nimikertomuksen merkitys kirkastuu, kun sitä edeltää ja seuraa jotain. Aivan samoin sille käy myös Hearts in Suspensionin kontekstissa. Se on fiktiivinen ankkuri, jonka ääreen lukija palaa kokoelman muiden tekstien anti mukanaan. 

Kingin osuuden päättää kolme kolumnia, jotka alun perin julkaistiin yliopiston lehdessä hänen opiskeluvuosinaan. King's Garbage Truck -nimistä kolumnia ilmestyi The Maine Campus -lehdessä viikoittain vuosien 1969 ja 1970 aikana kaiken kaikkiaan 47 osaa. Näistä Jim Bishop on valikoinut kolme sellaista, jotka liittyvät kirjan aihepiiriin parhaiten. Kingillä oli tapaa kommentoida kolumnissaan yliopisto- ja opiskelijaelämää sekä populaarikulttuuria, joihin ymmärrettävästi noina aikoina yhdistyi hyvin vahvasti myös poliittista ainesta. Kingillä oli tarinan mukaan tapana tulla lehden toimitukseen puoli tuntia ennen deadlinea, iskeä paperi kirjoituskoneeseen ja naputella valmista tekstiä kolumnin verran. Useat hänet opiskeluaikoina tunteneista kertovatkin, että jo tuolloin King joko luki tai kirjoitti koko ajan (mikä lienee liioittelua, koska monet myös muistavat hänen pelanneen paljon korttia ja ryypänneen vielä enemmän). Garbage Truckeja ei ole sittemmin julkaistu uudestaan näiden kolmen näytteen lisäksi, mikä tekee niistä entistä mielenkiintoisempaa luettavaa.

Kaiken tekstin oheen Heart in Suspensioniin on sisällytetty myös joukko valokuvia. Mukana on tietenkin kuuluisa "Study, Dammit!!" -kuva, jossa King osoittaa haulikolla suoraan katsojaan silmissään hullunkiilto ja joka julkaistiin aikanaan yliopiston lehden kannessa. Muut kuvat ovat kuitenkin harvinaisempia, ja vain muutama niistä esittää Kingiä itseään. Sen sijaan kuvissa esiintyy joukko muita ajan näkyviä opiskelija-aktiiveja, myös monta kirjaan osallistuneista kirjoittajista. Myönnän kokeneeni vilunväreitä parinkin kuvan kohdalla: Toisessa on laaja otos opiskelijamielenosoituksesta, jonka väkijoukon keskellä näkyvät myös pitkätukkaisen ja -partaisen Kingin vakavat kasvot (kirjan kanteen on valittu rajaus juuri tästä kuvasta). Toisessa King näkyy takaa päin puhumassa suurelle yleisömäärälle jossain sodanvastaisessa tilaisuudessa; pitkän nuorukaisen hieman kyyry hahmo ja häntä pitkin tilaa kuuntelemaan levittäytyneet opiskelijat ilmentävät sellaista vakavuutta ja hartautta, joka puhuttelee minua.

Kirjan jälkipuolisko on varattu Kingin opiskelutovereille, pääosin samaan vuosikurssiin kuuluneille entisille nuorille. Heidän joukossaan on silloisia ihmisoikeusaktivisteja, opiskelijalehden toimittajia, Kingin kämppiksiä, kampusmuusikoita ja nykyisiä kirjailijoita, opettajia, toimittajia, taiteilijoita ja niitä, jotka yhä jatkavat yliopistolla alkunsa saaneen aktivismin parissa. Kingin hahmo vilahtaa monen muistikuvissa, jollakulla hyvinkin keskeisenä hahmona ja jollakulla toisella vain nimenä muiden joukossa, mutta kaikkien teksteissä toistuu tunne siitä, että tuolloin oltiin tekemässä jotain tärkeää, joka kulkee osana heitä edelleen. Vietnam on läsnä jokaisella. Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos on 1960- ja 1970-lukujen taitteen Yhdysvalloissa ollut valtaisa – olihan se sitä Suomessakin! – joten ei ole ihme, että muutos on jättänyt vahvan jälkensä ajan nuoriin. Lopuksi myös Jim Bishop antaa oman äänensä kuulua, vaikkei hänen opettajanperspektiivinsä poikkea kovinkaan paljoa oppilaistaan; hän on vain kahdeksan vuotta Kingiä vanhempi. 

Monessa Kingin opiskeluaikaisen tuttavan – ystävän – kertomuksissa toistuu eräs tietty yliopistokurssi. Siihen viittaa myös Bishop omassa päätösesseessään. Kurssi oli Bishopin ja hänen kollegansa Burt Hatlenin järjestämä amerikkalaisen nykyrunouden työpaja, ja se on ilmiselvästi ollut mullistava kokemus monelle mukana olleelle. Bishopin mukaan osallistujiksi valikoitui vain 12–15 opiskelijaa, mukana esimerkiksi Stephen King sekä tämän tuleva vaimo Tabitha. Minulle lukijana tällaisesta kollektiivisesta oppimiskokemuksesta puhuminen tuntuu erityisen painokkaalta. Siviiliammatissani äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina olen samassa tilanteessa kuin Jim Bishop – ja miksei myös Stephen Kingkin hetkeä myöhemmin, kun hän toimi opettajana jonkin aikaa. Kuinka saada joukko motivoituneita nuoria yhteen ja rohkaista heidän liekkinsä kasvamaan suureksi yhteiseksi roihuksi? Mahdollista se on, ainakin välillä; Bishopin kurssi on jäänyt sen käyneiden mieliin puoleksi vuosisadaksi.

Ammatillisesti koen hyvinkin innostavana ajatuksen, että vuosikymmenten päästä saisin koota jotain vastaavaa entisen oppilaani kunniaksi; jo se ajatus on etuoikeus, jota ei kovin monella muulla alalla ole. Tämä on vielä yksi syy siihen, miksi ajattelen Hearts in Suspensionin olevan yhtä lailla ellei enemmänkin Jim Bishopin kuin Stephen Kingin kirja: se juhlistaa Kingin yliopistoon kirjautumisen 50-vuotispäivää mutta se juhlistaa myös erään innostavan opettajan vaikutusta oppilaisiinsa.

Blood and Smoke - Mietteitä Stephen King äärellä #12

I

Yksin harvemmin mainituista Stephen Kingin novellikokoelmista on Blood and Smoke (Simon & Schuster, 2000). Syy on selvä: se ilmestyi ainoastaan äänikirjana. Kingin tuotannossa on lukuisia esimerkkejä enemmän tai vähemmän erikoisista julkaisukokeiluista, ja tämä on yksi niistä. Eihän äänikirjassa sinänsä mitään kummaa ole. Vaikka ne Suomessa ovatkin suhteellisen tuore ilmiö, Yhdysvalloissa äänikirjat ovat olleet valtavirtaa 1970-luvulta alkaen. Erikoista Blood and Smokessa sen sijaan on, että kokoelman sisältö oli valtaosin uutta.

Kolmesta kertomuksesta vain yksi oli ilmestynyt aiemmin. Kaksi muutakin toki saivat printtijulkaisunsa seuraavien vuosien aikana, mutta markkinoinnin kannalta oli tärkeää, että lukijat (kuulijat) tiesivät olevansa jonkin ainutlaatuisen äärellä. Kaikki kolme ilmestyivät sittemmin Kingin Everything's Eventual -kokoelmassa vuonna 2002 (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen, 2003).

Nykypäivänä ei enää ole outoa sekään, että kirjallinen teos ilmestyy ainoastaan äänitemuodossa. Varsinkin Suomessa on viime vuosina nähty monen kirjallisuuden kuluttajan siirtyminen perinteisestä paperille painetusta tai edes sähköisenä ilmestyneestä mutta luettavasta kirjallisuudesta kohti audiomuotoa. Esimerkiksi Amazonin Audible-äänikirjapalvelu on jo pitkään tarjonnut omia, eksklusiivisia tuotantojaan, jotka ovat saatavilla ainoastaan kuunneltavina. Ihan oma asiansa on se, miten äänikirjan suosio on kenties muuttamassa kirjallisuutta ylipäänsä.

Vuonna 2000, kun Blood and Smoke ilmestyi, oli se kuitenkin melko ainutlaatuinen teos. Oli tavatonta, että bestseller-kirjailija julkaisi uutta tuotantoaan jossain muussa kuin perinteisessä printtimuodossa. (Äänikirjojan tapauksessa pitää muistaa vielä sekin, että vuosituhannen vaihteessa ei ollut mahdollisuutta esimerkiksi striimata äänitiedostoa suoraan kännykkään tai edes tietokoneelle, vaan äänitteet ilmestyivät cd-levyinä ja kasetteina.) Toisaalta hyvin pian Blood and Smoken jälkeen King koetteli tottumuksia uudestaan, kun hän julkaisi Riding the Bullet -kertomuksensa ainoastaan sähköisenä.

II

Kokoelman käynnistävä Lunch at the Gotham Café on kokoelman kertomuksista se, joka oli ilmestynyt jo aiemmin. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1995 Roc Hardcoverin kustantamassa Dark Love -antologiassa ja kaksi vuotta myöhemmin Kingin omassa Six Stories -kokoelmassa. Jälkimmäisen julkaisi Kingin oma kustantamo Philtrum Press 1100 kappaleen painoksena. Mistään suuren yleisön julkaisusta ei siis voi puhua.

Lunch at the Gotham Café on yksi Kingin tuotannon jälkipuoliskolle luonteenomaisia tarinoita, joissa vakava psykologinen aines yhdistetään väkivaltaiseen, usein koomiseen elementtiin. Se on mielestäni myös yksi onnistuneimmista. Päähenkilö Steven Davis on läpikäymässä avioeroa. Vaimo on lähtenyt ja jättänyt jälkeensä vain viestin. Yhteydenpito tapahtuu lakimiesten välityksellä. Ensimmäinen kasvokkainen tapaaminen järjestetään novellin nimiravintolaan, mutta se keskeytyy, kun mieleltään järkkynyt tarjoilija käy seurueen kimppuun.

Novellin aloitus ja lopetus ovat sävyltään vakavia, mutta siihen väliin osuva brutaali purkaus on kirjoitettu aivan eri rekisterissä. Tarjoilija esitetään kaikessa traagisuudessaankin hyvin koomisena hahmona, mitä äänikirjan luenta korostaa entisestään. Samoin Kingille tavanomaiset ällöefektit, vaikka ne eivät tällä kertaa olekaan pahimmasta päästä, ovat alleviivattuja ja niillä kyllä herkutellaan ihan kylliksi. Kokonaisuus ei ole erityisen tasapainoinen, mutta vakavan ja koomisen yhdistelmä kuitenkin enimmäkseen toimii. Ehkä syynä on, että tarina kerrotaan niin vahvasti Davisin näkökulmasta. Hänelle täysin käsittämätön ja yllättävä käänne tapahtumissa tuntuu koomiselta. Samalla tavalla voidaan perustella myös sitä, että Davisin vaimon hahmo jää hyvin ohueksi, melkein karikatyyriksi. On kyllä valitettavan tavallista Kingin tuotannolle, etteivät hänen työikäiset naishahmonsa useinkaan hengitä, mutta tällä kertaa sen voi edes jossain määrin hyväksyä. Davis tuntuu olevan vaimonsa suhteen tyystin hakoteillä; hän ei (eikä lukija siinä sivussa) esimerkiksi ymmärrä, miksi vaimo on jättänyt hänet. Sen sijaan, että hän pohtisi syitä kertaakaan, hän keskittyy toivomaan, mitä vaimolla olisi päällä heidän tapaamisessaan.

1408 on tarkasti ottaen kokoelman ainoa varsinainen kauhukertomus. Se on tarina kummitustalosta, oikeastaan kummitushotellihuoneesta. Kirjailija Mike Enslin on tullut newyorkilaiseen hotelliin yöpymään huoneessa, jolla on synkkä historia. Enslin on tehnyt hyvän tilin aiemmilla kirjoillaan, joissa hän on yöpynyt kymmenessä eri kummitustalossa ja kymmenellä eri hautausmaalla ja niin edelleen. Rakenteeltaan novelli on hieman kuin tiivistetty Hohto. Neljään osaan jaettu kertomus alkaa pitkällä jaksolla, jossa Enslin ja hotellin omistaja Olin keskustelevat huoneen historiasta (aivan kuten Hohdossakin kirjailija ja omistaja käyvät läpi Overlook-hotellin taustoja). Vaikka Enslin on luonut uran yliluonnollisuuksista kirjoittamalla, hän ei usko sellaisiin lainkaan. Olin sen sijaan on vakuuttunut huoneen 1408 pahuudesta. Ja tietenkin hän on oikeassa.

1408 on varsin tehokas kauhutarina. Hotellihuoneen karmea historia esitetään kuin klassisessa kummitusjutussa, mutta surrealistiset painajaisnäyt antavat Kingille mahdollisuuden irrotella ilman genren (tai  hänen omia) perinteisiä kliseitä. Tai oikeastaan kliseillä nimenomaan leikitellään, mutta novellin kerrontaratkaisut aiheuttavat niihin mielenkiintoisia kierteitä. Enslin kuljettaa mukanaan sanelinta, jolle hän luonnostelee tulevan kirjansa sisältöä. Novellin toisessa luvussa käydään läpi huoneen sisällä tapahtunutta kahdesta näkökulmasta. Toisaalta kerrotaan, mitä sanelukoneen nauhalle on tallentunut, toisaalta välillä liu'utaan Enslinin omaan kokemukseen. Ratkaisu on tehokas. Se pitää lukijan yhtä aikaa juuri sopivan etäällä tapahtumista, jotta niitä voisi alkaa järjellistää, mutta tarpeeksi lähellä, jotta Enslinin mielen hajoaminen tuntuu uskottavalta.

Kokoelman päättää kertomus nimeltä In the Deathroom.  Yhdysvaltalaisreportteri Fletcher on ollut osallisena nimeltä mainitsemattoman, mutta kovin Meksikon oloisen Etelä-Amerikan valtion kapinallisliikkeessä. Nyt hän on jäänyt kiinni ja on kuulusteltavana ja kidutettavana maan tiedusteluministeriön tiloissa. Se on melko ainutlaatuinen tarina Kingin tuotannossa, osittain poliittisen taustatarinansa vuoksi, osittain siksi ettei se sijoitu Yhdysvaltoihin. Toki kumpikaan näistä seikoista ei sinänsä ole oleellinen tarinan kannalta. Aivan yhtä hyvin voitaisiin kertoa psykopaattisten rikollisten haaviin jääneestä mainelaismiehestä. Mutta koska miljöö kuitenkin on eteläamerikkalainen, tarinaan ja hahmoihin suhtautuu sittenkin hieman eri tavalla. Jos ei muuta niin ainakin eksotiikkaa se tuo mukanaan.

Kertomus on vakava ja oikeastaan vahvatunnelmainenkin (jälleen osittain luennan vuoksi) mutta enemmänkin Korkeajännitys- tai Tarantino-tyyliin kuin erityisen realistisesti. Varsinkin kuulustelijat kuvataan suorastaan sarjakuvamaisiksi stereotyypeiksi; itse asiassa teksti itse käyttää heistä useita elokuvaviittauksia. Paljon on lukijasta kiinni, miten tällaiseen suhtautuu. Kun tapahtumat alkavat tiivistyä – Fletcheriä aletaan kiduttaa sähköllä – tarinaan ilmestyy väkivaltaista liioittelua ja tyyliteltyä toimintaa. Kerronta on näinä hetkinä hyvin elokuvallista. Tältä osin In the Deathroom muistuttaakin kokoelman aloitusnovellia. Molemmissa kertomusta kehystävä vakavuus väistyy hetkittäin hirtehisen huumorin tieltä. In the Deathroomissa huumori tosin on niin kuivaa ja mustaa, etteivät kaikki sitä varmasti edes huumoriksi tunnista.

III

Keskenään melko erilaisia kertomuksia yhdistää löyhästi kuoleman ja tupakoinnin aiheet. Tupakointi oli jo aiemmin ollut Kingillä pariinkin kertaan tarinan keskiössä. Pikkunäppärässä novellissa Quitter Inc. (suom. Lopettajat Oy) mies yrittää päästä sauhuttelusta eroon uudella, radikaalilla menetelmällä. Ten O'Clock People (suom. Kello kymmenen ihmiset) puolestaan on yksi hänen kaikkien aikojen typerimmistä tarinoistaan. Siinä iso osa ihmiskunnasta paljastuu lepakkomaisiksi maailmanvalloittajaolennoiksi, jotka ainoastaan nikotiinin käyttäjät pystyvät näkemään. 

Blood and Smoken jutuissa tupakointi on paljon pienemmässä roolissa, enemmänkin tarinoita yhdistävänä, hienovaraisena ankkurina. Kussakin kertomuksessa tupakka, nimenomaisesti savuke, toimii eräänlaisena symbolina päähenkilön kyvylle hallita tilannetta. Näin nikotiiniaddiktion selättäminen nousee edustamaan muunkinlaista itsekuria, toimintakykyä ja voimaa nousta tilanteen herraksi.

Lunch at the Gotham Cafen Steven Davis lopettaa tupakoinnin sillä hetkellä, kun vaimo jättää hänet. Vieroitusoireista huolimatta Davis pitää riippuvuutensa kurissa, myös silloin kun hänen kimppuunsa käydään ravintolassa veitsen kanssa, myös silloin kun hänen tuleva ex-vaimonsa melkein tapattaa hänet kesken hyökkäyksen. Hänen itsekurinsa pettää ainoastaan silloin, kun vaimo ei suostu myöntämään hänelle edes sitä kunniaa, että hän mahdollisesti pelasti tämän hengen. Lopussa Davis käy ostamassa askin Marlboroa mutta päätyy viskaamaan sen katuojaan. Hän on kaikesta huolimatta tilanteensa herra.

1408:n kirjailija Mike Enslinillä on kaksi onnenamulettia, havaijipaita ja korvan takana pitämänsä savuke. Yhdessä ne pelastavat hänet, tavallaan. Tarinan alkupuolella Enslin on itsevarma, hieman koppavakin. Hän suorastaan retostelee "onnenpaidallaan", mikä tietenkin tuntuu falskilta, koska hänen epäuskonsa yliluonnollista kohtaan käy niin selväksi. Savuke korvan takana sen sijaan tuntuu merkityksellisemmältä, henkilökohtaisemmalta. Hän ei ole polttanut enää vuosikausiin, mutta tapa kantaa yhtä tupakkaa edelleen mukana on säilynyt. Epävarmoina hetkinään Enslin koskettelee sitä, useimmiten tiedostamatta asiaa itsekään. Kun hän sitten kohtaa hotellihuoneen kauhut, eikä enää pysty vastustamaan niitä, hän on sytyttävinään savukkeensa mutta oikeasti tuikkaakin tuleen paitansa, mikä rikkoo lumouksen hetkeksi. Enslin ei missään nimessä hallitse tilannetta, mutta onnensavuke antaa hänelle edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa kohtaloonsa.

In the Deathroomissakin savuke on päähenkilölle keino selvitä tukalasta tilanteesta. Kuulustelijat tarjoavat Fletcherille useaan otteeseen tupakkaa, mutta hän kieltäytyy siitä toistuvasti: "Ei vielä." Tupakan pitkitetty vastaanottaminen tuntuu antavan Fletcherille voimia, se on palkkio jonka eteen on tehtävä töitä, se pitää hänet valppaana ja pakottaa miettimään mahdollisuuksia. Kun hän sitten lopulta hyväksyy tarjouksen, hänellä on suunnitelma valmiina, ja siinä palavalla savukkeella on keskeinen rooli. Novellin epilogissa nähdään mies, Fletcher vaikkei sitä suoraan sanotakaan, ostamassa tupakka-aski lehtikojulta. Hän on palkkionsa ansainnut, hän on selvinnyt.

On luonnollista, että tupakointi on Kingin tuotannossa niinkin näkyvä osa-alueensa. Hänen päihdeongelmansa on yleisesti tunnettu, ja vaikka hän onkin ollut kaikesta muuta kuivilla vuosikymmenet, tupakoinnista hän ei ole luopunut. Vuonna 2016 hän kirjoitti sallivansa itselleen kolme savuketta päivässä. Sallivansa – se siis on hänen hallinnassaan, hän kontrolloi riippuvuuttaan. Hän on tilanteensa herra. 

Blood and Smoken savukeaihetta korostaa sen paketointi. Äänikirjan pahvikotelo jäljittelee tupakka-askia paitsi ulkoasultaan myös avausmekaniikaltaan. Illuusio toimii etenkin kasettiversiossa; c-kasetit kun ovat karkeasti ottaen tupakka-askin kokoisia. Cd-laitos tuntuu tuntuu sen sijaan ylileveältä ja vääristyneeltä. 

IV

Huomionarvoista Blood and Smokessa on se, että kaikki sen kertomukset ovat kirjailijan itsensä lukemia. King ei ollut enää tässä vaiheessa vieras teostensa ääneenlukijana. Ennen Blood and Smokea hän oli osallistunut yli kymmenen kirjansa luentaan. Varhaisissa äänityksissä hän on vielä melko epävarma ja kiireinen lukija, mutta niidenkin joukossa on joitain helmiä, kuten Needful Things -romaanin riemukas tulkinta.

Blood and Smokessa King kuitenkin yltää ensimmäistä kertaa täyteen varmuuteen lukijana. Hänen tulkintansa on ilmeikästä ja täsmällistä. Vaikka Kingin nasaaliääni ja vahva Uuden-Englannin murre eivät välttämättä lähtökohtaisesti ole erityisen nautinnollinen, hän tuntee oman tekstinsä niin hyvin, että tavoittaa tunnelman ja hahmojensa luonteen vaivattomasti. 

Erityisen hyvin King onnistuu vakavan ja koomisen rajalla tasapainottelussa, mikä korostuu Blood and Smoken tapauksessa. Tarjoilijahahmon toistuvat "Eeeeeee"-huudot Lunch at the Gotham Caféssa ovat yhtä aikaa riemastuttavia ja häiritseviä. 1408:ssa puhelimesta kuuluva ääni, jota kuvaillaan epäinhimilliseksi, huoneen omaksi ääneksi, onnistuu olemaan juuri sitä ilman mitään teknistä äänenmuokkausta. In the Deathroomin ministeri  Escobar saa imelästi mielistellessään stereotyyppisen elokuvameksikaanin äänen. Kaikki näistä esimerkeistä antavat tarinalla ylimääräisen sysäyksen, jotain mitä lukiessa niistä ei välttämättä saisi, jotain mikä määrittelee tekstiä uudella tavalla. Mielestäni jokainen kertomus toimii Kingin tulkitsemana paremmin kuin painetun kirjan sivuilta luettuna.

Oma erikoisuutensa Blood and Smokessa on vähän mutta tehokkaasti käytetyt ääniefektit. 1408:aa säestää saksofoni, ensin melodinen ja viipyilevä, sitten atonaalinen ja raastava. Molempiin löytyy perusteet tekstistä, eli ne eivät ole vain päälle liimattuja tehosteita. Kuitenkin varsinkin silloin, kun jälkimmäinen puhkeaa soimaan, kuulija todennäköisesti säikähtää niin, että tarinan päätyttyä hänen olonsa on vielä levottomampi kuin se olisi pelkän lukemisen jäljiltä. In the Deathroomissa kuullaan sekä aluksi että lopuksi eteläamerikkalaista kansanmusiikkia (tai sitä jäljittelevää). Sen tehtävä on virittää kuulijaa uuteen miljööseen kahden New Yorkiin sijoittuva kertomuksen jälkeen. Vaikutelma ei ole yhtä iskevä kuin 1408:n saksofoneissa, mutta varsinkin tarinan lopussa musiikki korostaa Fletcherin vapautta, hänen selviytymistään. Näin harvakseltaan käytettynä musiikki tuntuu hieman kikkailevalta, nimenomaan tehokeinolta, mutta sen vaikutusta on hankala kiistää.

Storm of the Century - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #11

I

Stephen King on kenties filmatuin nykykirjailija. Monelle Kingin nimi ei edes yhdisty hänen kirjoihinsa vaan nimenomaan niiden elokuvasovituksiin. Työssäni perusopetuksen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina törmään jatkuvasti siihen, että King on se, "joka teki IT-elokuvat" (tai mikä nyt sattuukaan sillä hetkellä olemaan tuorein suuri King-tuotanto).

Toki King on myös elokuvantekijä. Hänen ansioluettelostaan löytyy yksi ohjauskrediitti ja pieniä roolisuorituksiakin, mutta ehdottomasti eniten hän on toiminut, luonnollisesti, käsikirjoittajana. King on vastuussa paristakymmenestä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksesta, jotka ovat päätyneet tuotantoon; filmaamattomia tunnetaan suurin piirtein saman verran. Suurin osa näistä on hänen omien teostensa sovituksia, mutta onpa hän tehnyt versionsa esimerkiksi Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa -romaanista (ei filmattu) ja Lars Von Trierin Valtakunta-tv-sarjasta (joka filmattiin Kingdom Hospital -nimellä).

Ja sitten ovat ne muutamat kerrat, kun King on lähtenyt aivan alusta asti kirjoittamaan kuvallista muotoa ajatellen. Tällaisia ovat ainakin jaksot tv-sarjoihin Keskiyön kauhutarinoita ja Salaiset kansiot sekä Kultaiset vuodet, joka oli epäonnistunut yritys kokonaiseksi sarjaksi. Vuonna 1992 ilmestyi elokuva Unissakävelijät, joka on toistaiseksi ainoa kerta, kun Kingin originaalikäsikirjoitus on filmattu pitkäksi teatterielokuvaksi. Lisäksi ovat kaksi ABC-televisioyhtiölle tehtyä minisarjaa eli Storm of the Century ja Rose Red.

Ottaen huomioon, miten moninaisia tekstejä Stephen Kingiltä on vuosien aikana julkaistu ja miten suuret markkinat hänen vähäisemmilläkin teoksillaan on, on jokseenkin yllättävää, ettei hänen käsikirjoituksiaan ole julkaistu kirjamuodossa kuin kourallinen. Englanninkielisessä maailmassahan ei ole ollenkaan harvinaista, että elokuva- ja tv-draamaa ilmestyy myös painettuna; Suomessakin tätä on yritetty muutamaan otteeseen. Paria lyhyempää tekstiä lukuun ottamatta ainoat kirjajulkaisun saaneet Kingin käsikirjoitukset ovat olleet The Silver Bullet (joka ilmestyi samassa niteessä Cycle ofthe Werewolf -romaanin kanssa 1985) sekä vuonna 1999 ilmestynyt Storm of the Century.

II

Storm of the Century kertoo Uuden-Englannin saaresta, jonka pieni yhteisö valmistautuu "vuosisadan myrskyyn", kovimpaan lumimyteriin miesmuistiin. Kyseinen saari on Little Tall Island, tuttu jo novellista Kotikonstein sekä Doloreksen tunnustus -romaanista, johon sivumennen viitataankin käsikirjoituksessa. Myrskyn mukana saarelle tulee jotain pahempaakin, mystinen mies nimeltään André Linoge, joka tuntuu tietävän kaikkien salaisuudet ja saa ihmiset vahingoittamaan itseään, muita ja etenkin yhteisöä. Kuitenkin saaren lapset tuntevat Linogeen outoa vetoa. Linogen hahmo paljastuu nopeasti aivan muuksi kuin pelkäksi murhanhimoiseksi sekopääksi, edes yliluonnolliseksi sellaiseksi. Hän edustaa jotain ikiaikaisempaa pahaa, joka on kiinnostunut etenkin saaren lapsista. "Give me what I want, and I'll go away."

Marko Hautala on kirjoittanut, että King "ei ole Lovecraftin, vaan pikemminkin Mark Twainin jälkeläisiä". Hautala viittaa tällä asioihin kuten "ihmisläheisyys" ja "rento jutunkerronta". Itse näkisin yhteyden etenkin yhteisön kuvauksessa. Siinä missä Lovecraftin näkemys maailmasta on täynnä yksilöitä, jotka ovat lopulta voimattomia ja mitättömiä, Twainin ja Kingin hahmot ammentavat voimaansa ja olemassaolonsa syitä ympäröivistä ihmisistä ja kotikaupungista. King itse vertaa Storm of the Centuryn esipuheessa tarinaa aiempiin pikkukaupunkikuvauksiinsa, etenkin Painajainen- ja Tarpeellista tavaraa -romaaneihin.  Itse lisäisin joukkoon myös Kolkuttajat. Kieltämättä samankaltaisuuksia on paljon. Storm of the Centuryn hahmokatras on suuri, joskin muutamat henkilöt nousevat selvästi muita korkeammalle. Suurin osa puolestaan jää taustaksi ja ajoittaisiksi tarinan polttopisteiksi, mutta kieltämättä vaikutelma nimenomaan yhteisöstä (eikä vain ihmisjoukosta) syntyy. Kyse on ennen kaikkea siitä, asettaako yksilö etusijalle itsensä vai oman yhteisönsä. Siinä missä Painajaisessa ja Tarpeellisessa tavarassa keskushenkilöt, kirjailija Ben Mears ja sheriffi Alan Pangborn, saavat katsoa, miten ihmiset ja kotikaupunki heidän ympärillään alkavat kääntyä itseään vastaan, Storm of the Centuryn Mike Anderson joutuu omiensa hylkäämäksi ja sen ihmisten yhteisvoiman jyräämäksi.

Storm of the Centuryn saarelaiset ovatkin nimenomaan yhtä. Vaikka jokaisella on omat pikkuvikansa ja elo ei suinkaan ole aina auvoista, ei Little Tall Islandin väki ole samanlainen vahvojen, jopa karikatyyrimäisten hahmojen kavalkadi kuin Tarpeellisessa tavarassa. Porukka on jopa vähän tylsää. He ovat tiivis ihmiskohtaloiden verkko, joka tuntuu säröilevän hyvin pienistäkin asioista, kun Linoge heittelee ilmoille heidän "synkkiä salaisuuksiaan" (niin kuin kannabiksen kasvatusta sivutienestinä). Mutta kun aito ja oikea tragedia kohtaa heidät, saarelaiset muodostavat muurin, josta jokainen erimielinen jää ulkopuolelle. Mike Andersonin kannalta se on valitettavaa.

III

Storm of the Centuryn tarina ei ole kummoinen. Siinä on kyllä ihan kelvollinen idea ja parit lupaavan oloiset hahmot. Vähän karsimalla siitä voisi saada kivan pikku novellin. Sili King vertaa esipuheessaan käsikirjoitusta toistuvasti romaaniin. Tavallaan se on osuva vertaus, koska vastaavasti hänen romaaninsa ovat usein varsin elokuvamaisia. Uskallan kuitenkin väittää, että jos King olisi päätynyt kirjoittamaan tarinansa perinteiseksi proosaksi tv-draaman sijasta, hän olisi saanut siitä romaanin mittaisen vain tyypilliseen tapaansa laajentamalla saaren asukkaiden tarinoita ja todennäköisesti venyttämällä tarinaa joka suuntaan, kunnes sen muoto olisi alkanut kadota. Nytkin moni kohtaus tuntuu venytetyltä, mutta rakennettaan tarina ei menetä missään vaiheessa. Itse asiassa Kingin perussynti, liika rönsyily, on melkein minimissään.

Kenties venyttäminen ei olekaan oikea sana. Ehkäpä kyse on pikemminkin mitättömyydestä - tarinan käänteissä on paljon sellaista, jota se ei oikeasti kaipaa, ja toisaalta sen toivoisi sisältävän paljon sellaista, mitä lukija ei koskaan saa. Se kyllä alkaa tehokkaasti ja eskaloituu hyvin pian alun jälkeen, mutta sitten seuraa pitkä haahuileva vaihe. Varmasti tähän on osasyynä televisioilmaisun rajoitteet – vuonna 1999 sensuuri oli vielä voimissaan ihan eri tavalla kuin nykyään; kohtaukset ja dynamiikka piti miettiä mainoskatkoja silmällä pitäen. King sanoo sensuurin olleen jopa hyvä asia, koska se pakottaa miettimään uusia ratkaisuja ja keinoja kiertää kieltoja. Todennäköistä onkin, että ilman television rajoituksia Storm of the Centuryssä nähtäisiin paljon enemmän visvaisia kuolemia. 

Romaanimaisuutta Storm of the Centuryyn tuovat sen pitkät kuvailevat jaksot. Onkin kiehtovaa lukea filmattavaksi tarkoitettua käsikirjoitusta eräänlaisena kurkistuksena kulisseihin. King käyttää paljon tilaa kuvaillakseen näkymiä kaupungista myrskyn keskellä, mutta varsinkin hahmojen eleisiin ja ilmeisiin hän keskittyy usein. Se tuo tekstiin myös kummaa ristiriitaisuutta, sillä kirjoittaja ei malta olla viljelemättä huumoria pitkin käsikirjoitusta. Huumorin ei yleensä ole tarkoitus näkyä kuvatussa lopputuloksessa, vaan se on tarkoitettu enemmänkin sivuhuomioiksi ja silmäniskuiksi tekijöille. Tästä syystä Storm of the Century ei toimi varsinaisena lukudraamana.

Kuitenkin pitää muistaa, että kirjana julkaistu käsikirjoitus ei ole lopullinen, filmattu versio. Muutoksia siihen on tullut vielä kuvausten alettua, ja esimerkiksi sensuuriviranomaisilla oli vielä sanottavaa käsikirjoitukseen. Kirja ilmestyi juuri ennen kuin tv-sarja esitettiin ensimmäistä kertaa helmikuussa 1999; esimerkiksi Kingistä paljon kirjoittaneen Stephen Spignesin mukaan se on myös parempi näistä kahdesta.

IV

Storm of the Centuryn alkuasetelma on oikeastaan yllättävän lähellä Tarpeellista tavaraa. Kaupunkiin, "jossa kaikki tuntevat toisensa", tulee ulkopuolinen, joka tietää asukkaiden salaisuuksia ja aiheuttaa näiden välille eripuraa. Siinä missä romaanissa eripura purkautuu kaupungin täydellisenä tuhoutumisena, ensin mainitussa yhteisö sen sijaan tiivistyy. Ero on nyansseissa. Kumpikin tarina muuten sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen, mikä saattaa jopa olla tarkoituksellista, tietoinen rinnastus.

André Linoge ja Tarpeellisen tavaran Leland Gaunt voisivat hyvin olla sama hahmo. He ovat pahaenteisiä tummiin pukeutuvia miehiä, jotka tökkivät ihmisiä heidän kipupisteisiinsä juuri sen verran, että näiden välit alkavat oirehtia, ja sitten he astuvat sivuun seuraamaan tapahtumia. Itse asiassa samahahmoisuus ei ole kovin kaukaa haettu vaihtoehto. Kingin tuotannossa toistuu mustiin pukeutuneen miehen hahmo, jonka ihan tietoisestikin vihjataan olevan ainakin useimmiten yksi ja sama. Oli kyse sitten Mustan tornin ja Tukikohdan Flagg(e)ista, Gwendy-tarinoiden tummiin pukeutuneesta miehestä, varhaisesta "The Dark Man"-runosta tai, kuten Heidi Strengell on ehdottanut, jopa parista lapsena kirjoitetusta tarinasta, sama arkkityyppi toistuu läpi Kingin tuotannon. Gauntia ja varsinkin Linogea on helppo pitää tuon saman hahmon yhtenä naamiona. Linogen alkuperä tosin saa tarinan edetessä omanlaisensa selityksen (tai oikeammin viittauksen sellaiseen), mutta koska tarina kerrotaan saarelaisten näkökulmasta, tulkinnat Linogesta saattavat hyvinkin olla heidän mielikuvituksensa ja olettamustensa värittämiä.

Linoge ei ole ainoa stereotyyppinen King-hahmo. Mike Anderson on hyvin perinteinen all american -sankari. Hän on pienistä puutteistaan huolimatta puhtoisin mies koko kertomuksessa, aikaansaava ja periaatteistaan kiinni pitävä. Anderson on juuri sellainen hahmo, jolle King romaanimuodossa kirjoittaisi muutamia arkielämän ongelmia tai taustalla vaanivia traumoja, jotka toisivat häneen syvyyttä ja haavoittuvuutta mutta jotka eivät kuitenkaan estäisi häntä toimimasta moraalisesti oikein. Toki jälleen: vuosituhannen vaihteen televisio vielä vaati tällaiseen tarinaan selvää samaistumiskohdetta katsojalle. Kun sen pitää mielessä, Anderson ei ole ollenkaan huonompi perusmies. Hänen traaginen kohtalonsa tuntuu heti hieman traagisemmalta, kun se sattuu kunnon tyypille, jolle oikeastaan kuuluisi käydä hyvin. 

Muut saarelaiset ovatkin sitten ohuita pahvihahmotelmia. On omahyväinen kylänjohtaja, vähän hölmö mutta hyväntahtoinen sheriffin apulainen, raivostuttava kakara ja hänen vastinparinaan sankarin hyveellinen poika, jolla on pienenpieni vika, syntymämerkki nenässään. Aivan viime metreille myös Miken vaimo Molly on tavanomainen tarinan ykkösnainen, mutta hänen hahmonsa rikkoutuu herkullisesti tarinan huippukohdassa. Tätä muutosta olisin mielelläni seurannut pidemmällekin.

Lopetus onkin hyvin kolea, vuoden 1999 Kingille jopa tyly. Sattumalta se on myös ehdottomasti käsikirjoituksen paras osa, kirjoitettukin lähes koskettavasti. Haikeuden ja  järkytyksen yhdistelmä tuo hieman mieleeni pienoisromaanin Ruumis, miksei myös Usvan jossa siinäkin paljon yliluonnollisesta jätetään avoimeksi.

V

On eräs seikka, joka antaa Storm of the Centuryn tarinalle ja sen hahmoille roimasti syvyyttä. Tai oikeastaan: antaisi, jos sitä kehiteltäisiin enemmän kuin muutaman viittauksen, vihjauksen ja irrallisen heiton verran.

Toisen osan kuudennessa näytöksessä Tall Islandin väki näkee yhteistä unta. Siinä tv-toimittaja raportoi heidän saareltaan, josta asukkaat ovat hävinneet myrskyn tuuliin. Toimittaja, joka alkaa muistuttaa hämmästyttävästi André Linogea, viittaa ohimennen myös erään Roanoken kylän mysteeriin. Hän kertoo, kuinka vuonna 1587 jokainen roanokelainen katosi jälkiä jättämättä – lukuun ottamatta erään puun runkoon kaiverrettua sanaa Croaton. Kyläläisten kohtalo samoin kuin Croatonin merkitys ovat jääneet salaisuudeksi. Pian unessa nähdään Little Tall Islandin väen kulkevan kuin transsissa, jokaisen otsaan tatuoituna tuo sama sana, Croaton. Linogelta anteeksi pyytäen jokainen hyppää vuorollaan mereen

Roanokeen ja Croatoniin viitataan käsikirjoituksessa muutaman muunkin kerran, sekä kuvausohjeissa että oheiskommenteissa. Se tuntuu kerronnalliselta tempulta. Vieläpä aika halvalta tempulta. Tällä tavalla esitettynä se tuntuu samanlaiselta jutuniskennältä kuin mikä tahansa paikkaan sidottu kummitustarina; samanlaiselta mystifioinnilta kuin marttyyriksi tarkoitetun hahmon nimeäminen sattumalta niin, että hänen nimikirjaimensa ovat J. K. Roanoke-tarina ei tuo Storm of the Centuryyn mitään lisää, korkeintaan keinotekoiselta tuntuvan pseudoselityksen ja kikkailevan mytologisoinnin.

Mutta: koko sivujuonne saa sittenkin aivan toisenlaista painokkuutta, jos tietää, että Roanoken tapaus on totta.

Ensimmäinen englantilaisille vanhemmille Pohjois-Amerikan mantereella syntynyt lapsi oli nimeltään Virginia Dare (s. 18.8.1587). Hänen vanhempansa kuuluivat siirtokuntaan, joka oli perustettu Roanoken saarelle, nykyisen Pohjois-Carolinan edustalla. Jo paria vuotta aiemmin sir Walter Raleigh oli yrittänyt asuttaa Roanokea, huonolla onnella. Virginian äidin isä oli uuden siirtokunnan kuvernööri John White. Kuvernööri White lähti viikko Virginian syntymän jälkeen käymään Englannissa hankkiakseen siirtokunnalle rahoitusta ja muuta apua. Hän sopi Roanoken väen kanssa, että jos nämä joutuisivat lähtemään saarelta ennen hänen paluutaan. Heidän piti kaivertaa näkyvään paikkaan, esimerkiksi puunrunkoon, uuden päämääränsä nimi sekä maltanristi, jos lähdön syynä oli ollut intiaanien tai espanjalaisten hyökkäys.

Kuvernööri White palasi neljä vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun pyörremyrsky (vuosisadan myrsky?) oli viivyttänyt hänen matkaans, eikä siirtokunnasta ollut jäljellä enää kuin aidantolppaan kirjoitettu sana CROATOAN ja puunrunkoon kirjoitettu CRO. Nykyään "kadonneena siirtokuntana" (Lost Colony) tunnetun ihmisjoukon kohtalosta on vain arveluja. White uskoi, että he olivat lähteneet vapaasta tahdostaan, koska kummankaan kaiverruksen yhteydessä ei ollut sovittua ristiä. Hän oletti sanojen viittaavan croatan- eli hatteras-intiaaneihin, joiden mukaan siirtokunta olisi kenties lähtenyt vapaaehtoisesti.

Roanoken kertomus ja etenkin Virginia Daren hahmo ovat toistuvia aiheita yhdysvaltalaisessa folkloressa, vähän samaan tapaan kuin Salemin noitaoikeudenkäynnit, jonka nekin King kerran Storm of the Centuryssa mainitsee. Yhtä tunnetusta tapauksesta ei käsittääkseni kuitenkaan ole kyse. Siksi hämärä ja nopeasti kuitattu vihjaus historiallisiin tapahtumiin tuntuu pikemminkin raivostuttavalta kuin tyydyttävältä. Jotain syystä King myös kirjoittaa sanan croatoan väärin, mikä hämmentää vielä hieman lisää.

VI

Storm of the Centurylla on toinenkin subteksti, nimittäin Raamattu. Tekstissä vilisee useitakin raamatuntekstejä, oli sitten kyse sitten hahmojen tekemistä suorista sitaateista tai muunlaisista viittauksista. Uskonasioiden on täytynyt olla Kingin mielessä 1990-luvun loppupuolella, sillä tuon ajan teoksissa kristillisyys on hyvin näkyvä osa: Kuoleman käytävän messiaskuvasto, Epätoivon kaupungin ja Teloittajien sekä Eksyneiden jumalan uskonnolliset pohdiskelut. Onhan uskonto esiintynyt hänen teksteissään ennenkin, mutta ehkä Tukikohdan naiivia loppuratkaisua lukuun ottamatta se ei koskaan ole ollut samalla tavalla vilpitöntä, oleellinen osa tarinaa tai ainakin sen pohjavirtoja, kuin vuosien 1996–1999 välillä. 

Tärkeimmät Raamattu-alluusiot Storm of the Centuryssä ovat Jobin hahmo sekä Markuksen (5:1–20) ja Luukaksen (8:26–39) evankeliumeissa kerrottu tarina Legioonasta.  Mike Anderson kertoo eräässä vaiheessa Jobin kertomuksen ja selvästi rinnastaa vähintään itsensä ellei peräti koko Little Tall Islandin yhteisön tähän. Jobhan oli onneton vanhurskas, jonka uskoa Saatana alkaa koetella – Jumalan luvalla. Mike ei sano sitä ääneen, mutta selvästi hän uumoilee, että myös saarelaiset on asetettu Paholaisen koeteltaviksi.

Toinen tarinalle tärkeä Raamatun kohta, Jeesuksen ja Legioonan kohtaaminen, antaa ymmärtää, että Mike saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mike sattuu näkemään ohimennen lasten aakkospalikoita, joista hän saa (melko epäuskottavasti mielestäni) ajatuksen. Hän tajuaa, että Linogen nimi on todellisuudessa anagrammi sanasta legion. Raamatussa Legion, eli suomeksi käännöksestä riippuen Legioona tai Legio, on  yhteisnimitys joukolla demoneita, jotka ovat riivanneet miehen Gerasassa. Jeesus manaa demonit miehestä mutta ei lähetä näitä "kadotuksen kuiluun" vaan sallii niiden mennä läheisellä vuorella laiduntaviin sikoihin. Sen jälkeen sikalauma syöksyy jyrkännettä alas järveen ja hukkuu. Tämä rinnastuu tietysti saarelaisten näkemään uneen, jossa jokainen vuorollaan heittäytyy mereen ja kuolemaansa, koska ei ole kyennyt toteuttamaan Linogen toivetta.

Kieltämättä yhteys Little Tall Islandin ja Roanoken välillä ja toisaalta niiden yhteys Gerasan demonikimppuun on kiehtova: Näinkö uudisasukkaillekin kävi? Tuliko Linoge jossain entisessä muodossaan hakemaan myös heitä? Hävisikö koko Roanoken asujaimisto, koska he eivät suostuneet luovuttamaan pikku Virginiaa? Onko taustalla jonkinlainen Jumalan ja Saatanan välinen sopimus, jossa jälkimmäisellä on taivaallinen lupa käydä koettelemassa  yhteisön voimaa vaatimalla näiltä lasta itselleen?

Yhteyttä olisi pitänyt vain rakentaa vankemmaksi. En yleensä ole se, joka kaipaa lisää selittelyä; lukijoiden ja katsojien sivistyneisyyteen pitäisi voida luottaa. Nyt kuitenkin Roanoke- ja Legioona-viittaukset jäävät irrallisen oloisiksi, yllättäviksi välähdyksiksi keskellä tarinaa ilman kunnon pohjustusta tai ratkaisua, ja juuri se on raivostuttavaa. Storm of the Centuryssä Kingilla olisi ollut tilaisuus lanseerata Roanoken tarina osaksi modernia tarinaperintöä. Siinä hän ei ilmeisestikään onnistunut, koska hyvin harvoin sarjan (tai julkaistun käsikirjoituksen) yhteydessä asiasta mainitaan yhtään mitään. Suurin osa katsojista (ja lukijoista) on todennäköisesti vain ohittanut sen olankohautuksella. Se on sääli.

 

Lähteet

Encyclopedia Britanica: Virginia Dare. Osoitteessa www.britannica.com/biography/Virginia-Dare.

Encyclopdia Britannica: Lost Colony. Osoitteessa www. britannica.com/place/Lost-Colony.

Stephen King 1999: Storm of the Century. New York: Book-of-the-Month Club.

Kevin Quigley: Storm of the Century. Julkaistu Charnel House -sivustolla osoitteessa www.charnelhouse.org/storm-of-the-century.

Stephen J. Spignesi 2003: The Essential Stephen King. A Ranking of the Greatest Novels, Short Stories, Movies, and Other Creations of the World's Most Popular Writer. New Jersey: New Page Books.

Heidi Strengell 2004: Kingin maailma. Lajityyppitutkimus. Lapin yliopiston kielikeskuksen julkaisuja 12.