Katsottua: kesäkuu 2026

Park Chan-wook: Lady Vengeance. John Boorman: Syvä joki

Eteläkorealaisen Park Chan-wookin Lady Vengeance (친절한 금자씨, 2005) käsittelee kostoa, armoa ja virheiden hintaa. Parkin kolmas kostoelokuva kertoo naisesta,, Geum-jasta, joka on pakotettu ottamaan lapsensurman nimiinsä. Hän istuu tuomionsa ja samalla suunnittelee kostoa. Elokuvan alkupuoli on huikeaa kerrontaa, jossa katsojaa pidetään koko ajan varpaillaan. Geum-ja ei ole ainoa vankilassa istuva nainen, mutta hän auttaa hymyillen ja sädehtien niitä, jotka apua tarvitsevat. Kaiken takana on kuitenkin suunnitelma kostosta, joka pikku hiljaa avautuu katsojalle. Mutta kun varsinainen koston aika tulee, suunnitelma ei päde. Lady Vengeance ei ole mikään Kill Bill; turha odottaa lopputaistelua. Sen sijaan elokuvan rytmi ja sävy rauhoittuvat, synkkenevät. Kosto ei ole leikin asia, vaikka Park ripotteleekin mustaa huumoriaan pitkin matkaa. Lopetus on karmeudessaan katarttinen ainakin monelle henkilöhahmolle. Katsoja ei ole ihan niin myyty haikeuden edessä, koska alkupuolisko on niin energisesti latautunut. Yritys on kuitenkin kiitettävä.

1960- ja 1970-lukujen vaihde oli parasta aikaa Hollywoodille vuosikymmeniin. Hayesin koodisto oli saanut väistyä, mutta tuleva siloiteltu spektaakkeliaikakausi ei ollut vielä koittanut. John Boormanin ohjaama, James Dickeyn romaaniin perustuva Syvä joki (Deliverance, 1972) osuu tuohon aikaan. Neljä kaupunkilaista liikemiestä lähtevät melomaan jokea, joka on piakkoin jäämässä tekoaltaan alle. Matkallaan he kohtaavat pari paikallista Appalakkien asukasta ja joutuvat taistelemaan hengestään. Upeasti kuvattu elokuva ei ole muutoin kaunista katseltavaa. Se muistetaan parhaiten paitsi musiikistaan myös kohtauksesta, josta yksi mieshahmoista raiskataan "kiljuen kuin sika". Syvä joki yrittää sanoa jotain painokasta, mutta sanottava katoaa jonnekin kauniiden maisemien ja survivalistisen kauhun kuvastoon. Silmiään pyörittelevä Jon Voigt tai machismoa henkivä Burt Reynolds eivät herätä sympatiaa. Syvä joki on ahdistava elokuva, mutta ei aina niistä syistä, joist tekijät sen ajattelivat olevan.

 

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Lapatossu. Orvo Saarikivi: Särkelä itte. Jorma Nortimo: Takki ja liivit pois!

Komedia on kumma elokuvan lajityyppi. Toisaalta se kestää aikaa tavattoman hyvin, kun kyse on yksinkertaisesta fyysisestä huumorista – Chaplinin kevytväkivalta tai Laurelin naamanvääntely toimivat edelleen ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Verbaalinen komedia sen sijaan on useammin riski: vitsit vanhenevat, yleisön maku muuttuu nopeasti ja huumorin rytmi elää koko ajan. Suomalaisen studiokauden komedialla ei ole kovin hyvä jälkimaine. Se nojautuikin vahvasti kepeään teatteriperinteeseen, jossa huumori syntyy toisaalta nokkelasta dialogista ja hauskoista tilanteista, jotka nykykatsojalle voivat tuntui jo kovin kaukaisilta ja vierailta.

Kansantarinoiden lupsakka töittenvieroksuja Lapatossu siirtyi valkokankaalle vuonna 1937. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaaman elokuvan käsikirjoittivat Ensio Rislakki (eli Valentin) ja Ilmari Turja (eli Teini), joiden tulkinta Lapatossu-hahmosta oli tuleva se, jonka muistijälki olisi kestävin. Kaikkein tärkein osa oli kuitenkin roolia esittäneellä Aku Korhosella, jonka koomiset kyvyt edelleen pitävät Lapatossu-elokuvan katsomisen arvoisena. Eikä Korhonen suinkaan ole ainoa, vaikka yleensä ainoastaan hän saa kiitosta – oikeastaan jokainen elokuvan näyttelijä tekee mainion tyyppisuorituksen: aina varma Angerkosken pariskunta, aliarvostettu suomalaisen elokuvan kummajainen Kaarlo Kartio ja roolissaan suorastaan irvokkaaksi heittäytyvä Jorma Nortimo.

Roolittaminen onkin onneksi menetys, sillä käsikirjoitus ei sitä ole. Yksittäiset huulet ja gägit toimivat, mutta tarina on mitätön: Leskirouva ei halua rautatietä vedettävän maittensa kautta, minkä vuoksi työt seisovat ja topparoikka joutuu työttömäksi. Työstään kaikin voimin jo valmiiksi laistellut Lapatossu yrittää saada rouvan allekirjoittamaan luvat, jotta kaverit pääsisivät takaisin töihin. Apuna on niin naseva sanailu kuin erikoiset valepuvut. Sinänsä ihan kelpo komediajuoni ei kanna kokopitkän elokuvan ajaksi, ja tarina eksyykin loppupuolella irralliseen sirkusjaksoon, johon onneksi sentään kytketään leskirouvakin mukaan.

Särkän ja Norran ohjaus on sielutonta peruskauraa, jossa ei filmillisyyttä juuri näy. Lisäksi elokuvan rytmi on auttamattoman verkkainen, mikä vie naljailulta terää. Hieman kehiteltynä ja ronskimmalla otteella Lapatossu olisi voinut hyvinkin olla kestävä komediaklassikko.

Paljon paremmin ei pärjää Turjan näytelmään perustuva Särkelä itte (1947), jota niin aikalaisarvostelijat kuin Turja itsekin pitivät teatteriversiota heikompana. Aivan ilman meriittejä sekään ei silti ole, ja aivan kuten Lapatossun kohdalla myös Särkelä itte menestyy näyttelijöittensä osalta. Uuno Laakso nimiosassa ei ilmeisesti ollut sitä, millaiseksi Kansallisteatterin katsojat olivat Särkelänsä mieltäneet. Mutta jos jättää tällaiset vertailut sikseen, hän onnistuu vallan hyvin tärkeilevänä ja melskaavana tiilitehtaan johtajana. Tällä ei ole hyvää sanottavaa oikein kenestäkään (kylän lääkäriä lukuun ottamatta), kunnes hänen turhamaisuutensa hively ja kunnon kestitys korjaavat tilanteen. Laakson lisäksi on mainittava Korhonen, joka tällä kertaa on eksentrinen velkoja, sekä Arvo Lehesmaa, joka harvemmin sai valkokankaalla riittävästi aikaa todella loistaa.

Särkelä itte rakentuu vahvasti dialogin varaan. Rakenne toimii varmasti lavalla, mutta elokuvassa se tuntuu väkinäiseltä. Näyttelijät paikkaavat käsikirjoituksen puutteita parhaansa mukaan, mutta valitettavasti Saarikiven keinovalikoimaan ei kuulu muita tehokeinoja kuin suoraan kameraa kohti puhuvat henkilöhahmot. Kuten niin usein suomalaisen elokuvan kanssa on todettava, on Särkelä itte sympaattinen muttei paljon muuta.

Agapetuksen eli Yrjö Soinin näytelmään Onnellinen sankari perustuvan elokuvan Takki ja liivit pois! (1939) ohjasi oman käsikirjoituksensa pohjalta Jorma Nortimo. Aku Korhonen pääsee jälleen loistamaan suvereenisti hyväntahtoisen mutta pikaisesti tulistuvan lääkärin roolissa. Vaikka vastaanotollakin ollaan, kietoutuu tarina teatterin ympärille. Tohtorin tytär nimittäin haluaisi näyttämölle ja toimittaa salaa isältään tämän nuoruudessaan kirjoittaman näytelmän teatterinjohtajalle. Kuvioon kytkeytyy tietysti monta muutakin hahmoa, joiden tiet menevät ristiin rastiin ennen kuin lopussa löytävät sopuisat pääpisteensä.

Väärinkäsitysten komediaksi Takki ja liivit pois! on aivan kelvollinen – olkoonkin, että varsinkin alkupuolella Nortimon ohjaus ei ole aivan niin jouhevaa kuin tämäntyyppinen elokuva vaatisi. Yritystä siinä silti on, etenkin kun tavoitteet eivät ole olleet erityiset korkeat. Keveäelokuva saa lisäarvoa lyhyestä (joskin epätahtiin tanssitusta) balettikohtauksesta. Korhosen lisäksi luonnerooleissa nähdään Kaarlo Angerkoski sosiaalisesti kömpelönä professorina, Toppo Elonperä hienosti piirrettynä teatterinjohtajana sekä Kaarlo Kartio vääriin paikkoihin ilmestyvänä sähkömiehenä. Nuori Sirkka Sipilä varhaisessa roolissaan tohtorin tyttärenä ei vakuuta, mutta onneksi hän sai siihen vielä monta parempaa tilaisuutta.

Valentin Vaala: Vihreä kulta. Morsian yllättää. Linnaisten vihreä kamari

 Valentin Vaala on yksi suomalaista elokuvaa määrittelevimpiä ohjaajia. Hänen uransa ulottuu mykkäkaudelta liki studiokauden loppuun. Vaalan monipuolisuutta alleviivatkoon kolme sota-aikaa ympäröivää elokuvaa: Vuonna 1939 Vihreä kulta, Hella Wuolijoen näytelmän mukaan, on Lappiin sijoittuva kertomus kielletystä rakkaudesta. Vuorineuvoksetar haluaa takaisin kasvinseuduilleen ja saa siellä johdattajakseen metsänhoitajan, johon rakastuu. Kummankin porvarillinen elämäntilanne tulee tielle, mutta lopulta kohtalo on sovinnaisuuksia vahvempi. Linnaisten vihreä kamari (1945) perustuu Zachris Topeliuksen romaaniin ja kertoo kauhuromanttisen tarinan kartanosuvun salaisuuksista ja vuosisataisen perinnön vaikutuksesta jälkipolven naimakauppoihin. Siihen väliin osuu Morsian yllättää (1941), hollywoodilainen romanttinen hupailu.

Hanna Taini Vihreän kullan pääosassa on kuin kotimainen Greta Garbo; eteerinen, huokaillen hitaasti replikoiva, kohtalokas naishahmo, joka on valmis viemään pomonsa vaimon silkan vietin ja luonnonvalinnan vuoksi. Morsian yllättää -elokuvassa hän on altavastaava vamppihahmo, joka on valmis petkutukseen miehen vuoksi. Taini olisi ollut upea mykkäkauden vamppi, mutta äänielokuvassa hän on vain hiukan kömpelö femme fatale.

Olavi Reimas, Vihreän kullan jäyhä metsien mies, vaihtuu Morsiamessa opportunistiseen runoilijahahmoon. Edellisessä elokuvassa Reimaksen replikointi on lähes naurettavan pateettista, vaikka hänen hahmonsa onkin traagisen sympaattinen. Jälkimmäisessä hän on koominen nero par excellence.

Eine Laine ja Reino Valkama ovat loistava pari, ovat he sitten äiti ja poika (Vihreä kamari) tai mies ja vaimo (Morsian). Valkama varsinkin on revittelevä näyttelijä, milloin vain hänelle annetaan tilaisuus siihen. Laine puolestaan on varma luonnenäyttelijä.

Rauli Tuomi Linnaisten yhdessä pääosassa on vakuuttava. Mutta aivan yhtä vakuuttava on paljon vähemmälle huomiolle jäävä Kaija Rahola, joka niin Linnaisissa kuin Morsiamessa tekee herkän roolisuorituksen toista viulua soittavana tyttönä. Varsinkin edellisessä hän herättää sympatiat.

Ja Vaala. Hän on eleetön ammattimies, jonka valikoimaan eivät kuulu visuaalinen kikkailu tai omaleimaisuuden jäljet. Hän on parhaimmillaan rytmityksen mestari, joka tietää, kuinka elokuvakerronta etenee ja tarinaa on paras tuoda esiin. Vaikka seurapiirikomedia nopeine vaihdoksineen on hänen suvereeneinta alaansa, hän hallitsee monta muutakin genreä luontevasti.

Luettua: kesäkuu 2026

Atte Korhola: Kristillinen äärioikeisto ja Trump. Helsinki 2024: Tammi. 503 s.

Yleensä pamfletti mielletään ytimekkääksi, painoasultaan ohueksi teokseksi, joka käsittelee jotain ajankohtaista aihetta, kenties poleemisesti. Atte Korholan Kristillinen äärioikeisto ja Trump täyttää ajankohtaisuuden ja poleemisuuden, mutta ohut se ei kyllä ole. Yli viisisataa sivua ja kattava lähteistö takaavat painavaa asiaa. Aihekaan ei ole kevyt: miten ihmeessä evankelikaalikristityt ovat onnistuneet ottamaan hallinnon otteeseensa Trumpin kautta.

Korhola on amatööri sanan puhtaimmassa merkityksessä: Hän on ympäristömuutoksen professori ja itse tunnustuksellinen kristitty. Jenkkievankelikaalien sekoilu on ollut hänelle henkilökohtainen intohimo, jonka hän purki kirjaansa vuoden vuoden 2024 presidentinvaalien alla. Teos on kirjoitettu näkökulmana Trumpin mahdolliseen toiseen kauteen, mutta samalla se on myös tanakka historiallinen katsaus ilmiöön.

Korhola avaa nykyaikaisen kristillisen äärioikeiston taustoja. Hänen katsauksensa on 1900-luvun historiaa, josta nousevat sellaiset ilmiöt kuin kristillinen nationalismi, dominionismi, uusi apostolinen reformaatio, seitsemän vuoren valloitus ja hengellinen sodankäynti. Hän esittelee erilaisia oppisuuntia, niiden johtajia, apostoleja, profeettoja ja saarnaajia. Lukija voi vain mykistyneenä seurata kavalkadia toinen toistaan harhaisempia hahmoja ja ajatuksia, joissa Yhdysvallat nähdään todellisena Raamatun Israelina ja Jumalan valtiona, joka on ajautunut saatanallisten voimien valtaan ja joka siksi pitää pelastaa kristittyjen käsiin. Päämääränä on kaiken amerikkalaisen kulttuurin valtaaminen evankelikaalisille voimille ja sen jälkeen jatkaa muualle maailmaan. Kuten Korholakin jossain kohdin toteaa, tämä kaikki olisi hirvittävän huvittavaa ellei kyse olisi niin vakavista asioista.

Koska Kristillinen äärioikeisto ja Trump on kirjoitettu ennen vaaleja, se joutuu arvailemaan jatkosta paljon. Korhola on melko varma siitä, ettei Trump pääsisi toiselle kaudelleen. Toisaalta hän tarjoaa useita näkökulmia siihen, mitä voisi tapahtua, jos näin sattuisikin käymään. Valitettavasti hänen oppineet veikkauksensa ovat toteutuneet. Täytyy toivoa, että kehitys saataisiin vielä katkaistua.

Tomi Rantala: Kuuletko kuinka ne huutavat?. Pienoisromaani skitsofreniasta. [Espoo] 2013: Monrepoo. 93 [+ 1] s. Toim. & jälkisanat Juho Nieminen.

Tomi Rantalan Kuuletko kuinka ne huutavat? (Monrepoo, 2013) ei kenties ole erityisen hyvää kirjallisuutta mutta erittäin vilpitöntä se ehdottomasti on. Teoksen alaotsikko ”Pienoisromaani skitsofreniasta” on harhaanjohtava: pikemminkin kyseessä on kokoelma toisiaan täydentäviä ja toisiinsa kietoutuvia kertomuksia. Kaikessa tuntuu omakohtaisuus. Nykyään kai puhuttaisiin autofiktiosta.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Niistä kaksi ensimmäistä koostuvat kahdesta vuorottelevasti kerrotusta tarinasta, jotka melkein tuntuvat olevan samaa jatkumoa mutteivät aivan. Toisaalta on kertomus kristillisen opiston opiskelijasta, joka ei alkujaankaan tunnu kuuluvan muiden joukkoon ja alkaa sitten lisäksi kuulla ääniäkin. Toisaalta on katkelmia lama-ajan lapsesta, jota toistuvasti joutuu kiusatuksi ja aikuisiällä on selvästi alkoholisoitumisen tiellä. Teoksen kolmannen osan muodostaa viisi novellia, joissa osittain toistuu samat teemat ja jopa samat tapahtumatkin kuin kirjan alkupuolella ja jotka toisaalta myös hieman laajentavat teoksen tematiikkaa.

Vaikka kahden keskeisimmän tarinalinjan päähenkilöillä onkin eri nimet, ne on helppo tulkita samaksi hahmoksi; samoin lyhyempien kertomusten minä-kertojan. Vilahtaapa minä myös nimitarinassa, ilmeisesti muistona editointivaiheen muutoksista. Yhteys tekijään itseensä on selvä. Kuten teoksen toimittaja Juho Nieminen jälkisanoissaan sanoo: ”Eräällä tavoin kyse on terapiakirjoittamisesta, mutta hemmetin pätevästä sellaisesta.” Rantalan tyyli ei ole koreileva vaan 90-lukulaisen sähkösanomaproosan tapaan ytimekäs. Sen arkisuus ja tietty kömpelyyskin tukevat kerronnan näkökulmaa – päähenkilö saattaa olla syrjäytynyt mutta sanoittaa itseään maailmaan riittävän hyvin.

Itseäni lukijana puhuttelevat kaikkein eniten fragmentit otsikon ”Jessen maailma” alla. 1990-luvun alun koululaisuus on maalattu muutamin tarkoin vedoin niin, että ainakin omat muistoni aktivoituivat välittömästi. Samalla Rantala kuvaa armottomasti sitä, millaista jatkuva kiusaaminen voi olla. Se ei enää ole dramaattista jatkuessaan päivästä toiseen; se ei vaadi erityistä syytä, kun joku on valittu porukan kohteeksi.

 Kuuletko kuinka ne huutavat? on selvästi ohutta kokoaan suurempi kirja. Se on kaikukoppa eräiden unohdettujen äänelle. Rantalan proosan arvo ei kuitenkaan ole vain dokumentoinnissa vaan omalla tavallaan se on myös vaikuttavaa kirjallisuutta ihan itsessään.

K. A. Kalevi Miettinen: Viipurinrinkeleitä. Helsinki 2003: K. A. Kalevi Miettinen. 72 s. Kuv.

Välillä tekee hyvää lukea jotain täysin sattumanvaraista. Vielä parempi on, jos luettava on omakustanne. Näin maksimoidaan ennakoimattomuus. Tällä kertaa hyllystä valikoitui K. A. Kalevi Miettisen kirjoittama Viipurinrinkeleitä (2003). Miettinen vaali osaltaan synnyinkaupunkinsa Viipurin perintöä, minkä yhtenä osoituksena on tämä kirjanen eräästä kaupungin tärkeimmistä symboleista.

Rinkelin historia Viipurin seudulla alkoi keskiajalla, jolloin sitä valmistettiin paikalla sijainneessa fransiskaaniluostarissa. Kardemummalla ja muskottikukalla maustetusta, yleensä aika kookkaasta rinkelistä muodostui monipuolinen herkku lopulta koko Kaakkois-Suomen alueella. Tarinan mukaan Pietari Brahe vaati niitä tarjottavaksi Turun Akatemian vihkiäisissä, ja toisaalta eräillä paikkakunnilla hautajaisvieraat saivat kotiin viemisikseen rinkelit. Perinne elää yhä erityisesti markkinarinkelinä, joskin nykyään leivonnaisen muoto on pikemminkin lappeen- kuin viipurinrinkelin; aidossa viipurinrinkelissä kuuluisi olla pidemmät, kaaren paksuimpaan osaan yltävät tai sen jopa ylittävät ”sarvet” tai ”sorkat”, mieluiten letitettyinä.

Miettisen teos on riemastuttavan vapaasti assosioiva ja vauhdikkaasti poukkoileva kimppu kaikenlaista rinkelitietoutta. Se ei yritä millään tavoin olla yleispätevä esitys aiheestaan vaan pikemminkin ajatuksia, muistoja ja näkökulmia herättelevä markkinapöytä, jossa on tarjolla vähän kaikenlaista. Lähteinä toimii etenkin Viipuri- ja Karjala-aiheinen kirjallisuus, josta on nostettu jos jonkinmoisia rinkelimainintoja. Toisaalta Miettinen on kaivellut hieman museoiden ja arkistojen tietoja ja kolunnut jopa lähikauppojensa hyllyjen rinkelivalikoimaa.

Koko hommassa on sellainen asiastaan innostuneen amatöörin (joka ei silti ota sitä liian vakavasti) tekemisen tuntu. Vaikka rinkeli epäilemättä on aiheena silkka kuriositeetti, on Viipurinrinkeleitä silti kepeää kulttuurihistoriaa. Se tallentaa sivuilleen paitsi vanhaa viipurilaisuutta myös kirjoitusaikansa maailmaa.

Arto Schroderus: Apärät. 1988 - 1996. [Kuopio] 1996: Freebrain. 72 s. Kuv. Hans Nissen.

Äpärät on kääntäjänä parhaiten tunnetun Arto Schroderuksen lyhytproosakokoelma, tietääkseni ainoa laatuaan. Vuonna 1996 ilmestynyt teos kokoaa yhteen kolmekymmentä tekstiä, jotka on kirjoitettu edellisen kahdeksan vuoden aikana. Tyylilaji on groteski ja hyvin musta huumori, joka ei taatusti aukea jokaiselle eikä ole kaikkien makuun. Itselleni mieleen tulevat esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestyneet Juha Seppälän Super Market ja Jaana Janhilan Viiltoja.

Äpärien tekstit ovat pääosin erittäin tiiviitä, lähes tyylikokeilumaisia rykäyksiä. Suoranaisia juoninovelleja on mukana vain muutama (omaan makuuni puree etenkin syrjäytyneen ihmiskohtalon kertova ”Naapuri Schade”). Yleensä Schroderus esittelee tylyn satiirisesti ihmisen outouksia: harrastajakirjailijat pieksemässä toistensa töitä ja toisiaan, epätoivoinen yritys ostaa kaupanhyllystä löytynyttä purkillista tiikerin kiveksiä etikassa. Toisaalta on sellaisia yhden idean kirjallisia harjoitelmia kuin unettoman yön epätoivoista tajunnanvirtaa tursuava ”Olla ilman”. Kirjan jälkipuolen muodostaa sarja hyvin lyhyitä, noin puolen sivun mittaisia tekstejä, pääosin kekseliäitä makupaloja, joista jää suuhun hyvä maku muttei välttämättä sen kummempia mielikuvia. Kuriositeettiarvoa on kokoelman viimeisellä, Sherlock Holmes -aiheisella jutulla.

Schroderuksen teksteissä tekee mieli kuulla nuoren miehen halua särmikkyyteen. Henkilöhahmot eivät yleensä saa myötätuntoa. He ovat usein irrallisia syrjästä katselijoita, joille kertojilta ei liikene armoa. Ihmiset eivät tunnu koskaan todella kohtaavan; paljon pannaan, mutta se on kliinistä ja arvottoman kuulosta. Monesti novelleissa on 90-lukulaisen sovinistinen henki, joka toki saattaa olla hahmosurkimusten ominaisuus mutta joka yhtä kaikki tuntuu nykyään väkinäiseltä.

Oli Schroderuksen esteettisistä valinnoista mitä mieltä hyvänsä, hän on taitava kirjoittaja. Napakka kerronta ja taloudellinen kieli ovat kirjoitusajan kotimaisen proosan keinovalikoimasta, mutta ne eivät tunnu nykynäkökulmastakaan klišeisiltä. Äpärät on ajankuvaa, pikku erikoisuus, jonka olemassaolosta pitää olla iloinen.

Maila Talvio: Pimeänpirtin hävitys. – Teoksessa Maila Talvio: Kootut kertomukset II. Porvoo 1956: WSOY. S. 71–269. – Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1901.

Kun Maila Talvion romaani Pimeänpirtin hävitys ilmestyi 1901, sen täytyi tuntua iskulta palleaan niistä, jotka olivat hänen aiempaa uraansa seuranneet. Poissa oli hiukan sievistelevä, varovainen tendessikirjallisuus, jossa melko kirkassilmäisesti osoiteltiin maailman pikku ongelmia. Pimeänpirtin hävitys astui kehään aivan toisenlaisena ja oli valmis tyrmäämään lukijansa niin tarinallaan kuin kerronnallaan.

Jos olisi sellainen kirjallisuuden käsite kuin suomalainen gotiikka, Pimeänpirtin hävitys voisi olla sen kirkas johtotähti. Romaanin kaleidoskooppimaisen pyörityksen keskiössä on Hanni-niminen sydänmaiden torpan tytär. Tytön äiti yrittää varjella tätä kirkonkylän seurapiireiltä, etenkin heidän maansa omistavan kartanon uudelta isännältä. Otto-herra on nimittäin tytön oikea isä, joka oli raiskannut talon kasvattityttönä eläneen äidin nuorempana. Syrjäseuduille harhautuneella jahtiretkellä kartanonherra tovereineen kohtaa Hannin, ja tämä jää kummittelemaan hänen mieleensä pakkomielteisesti. Lopulta kurtisaaniksi päätyvän Hannin loppu on kohtalonomaisen ruma.

Talvio ottaa Pimeänpirtin hävityksessä voimallisesti kantaa ajan luokkayhteiskuntaan. Herrasväen asenteissa on näkevinään jonkinlaista kirjoa, mutta lopulta heidät kuvataan kaikki omaa peliään pelaavina julmureina, joille talonpoikaiset ovat pelkkiä hyödykkeitä. Erityisesti naisen asema on Talvion tähtäimessä, ja sitä hän kuvaakin armottomasti. Romaanin naiset ovat omaksuneet oman pelinsä, jonka nappuloina he yrittävät selvitä miesten maailmassa. Joku turvautuu avioliittoon, toinen pakenee, kolmas antaa periksi. Hanni yrittää taistella miehiä vastaan, lopulta näiden omin asein, mutta sortuu.

Talvio kertoo tarinansa kohtauksin, joiden välissä saattaa olla kulunut verrattain pitkäkin aika. Samalla hänen kertojansa on kuin kamera Renoir’in elokuvassa: näkökulma vaihtuu lennosta, kun polttopisteeseen osuu uusi hahmo, ja samoista tilanteista nähdään monesti useampi kuin yksi versio. Kerronta liukuu pehmeästi kuvasta ja henkilöstä toiseen värikkäänä ja vaikuttavana.

Pimeänpirtin hävityksen soisi saavan uuden elämän. Sen elokuvasovitus sotien jälkeen palautti sen hetkeksi aikaa arvoonsa, mutta noista ajoista on jo turhan kauan. Naisen asemaa miehisen katseen ja tekojen kohteena oli kuvattu Suomessakin jo Talviota aiemmin mutta samanlaisella vimmalla ei ehkä koskaan aiemmin. Väitän, että romaanilla olisi paljon annettavaa nykyajan lukijallekin. Harmi, ettei meillä ole historiallisen elokuvan perinnettä, joka voisi palauttaa Pimeänpirtin hävityksen kollektiiviseen muistiin.

Ensio Rislakki: Elias. Näytelmä. Helsinki 1968: Otava. 126 s.

Ensio Rislakki muistetaan etenkin nimimerkillä Valentin kirjoittamistaan pakinoista, huvinäytelmistä ja elokuvista. Laajaan tuotantoon mahtuu paljon muutakin. Myöhäisvuosinaan hän kirjoitti esimerkiksi viehättävän pikku näytelmän Elias Lönnrotista.

Elias (1968) sijoittuu Lönnrotin keski-iän käänteentekeviin vuosiin. Kajaanin piirilääkärinä reilusti toistakymmentä vuotta toiminut Lönnrot meni naimisiin 1849, ja samana vuonna ilmestyi Kalevalan toinen laitos. Viisi vuotta myöhemmin hän siirtyi Helsinkiin suomen kielen professoriksi. Rislakin huomio on kuitenkin päähenkilönsä ja tämän lähipiirin suhteissa. Kajaanin seurapiireistä nostetaan esiin etenkin nuori Lina Rislachi, jonka päiväkirjat ovat olleet näytelmän merkittävänä lähteenä.

Kaksinäytöksinen draama on yleistunnelmaltaan kevyt ja hyväntuulinen, mihin vaikuttaa Rislakin taito kirjoittaa sulavaa ja lempeän humoristista dialogia. Vakavampia sävyjä luo etenkin Lönnrotin Maria-vaimon hahmo. Ankaraksi Maria esiintyy ehdottomana vastapoolina Eliaksen leppoisalle hahmolle. Marian uskonnollisuus tuo näytelmään uskonnollisen pohdiskelevuuden: hänen jyrkkä pietisminsä vastustaa kalevalaista pakanuutta ja toisaalta maallista elämäniloa. Jonkinlainen elämän merkityksellisyyden etsintä tuntuukin olevan Eliaksen keskiössä. Teemaa lähestytään paitsi hengellisestä näkökulmasta myös esimerkiksi Lönnrotin velvollisuudentunnosta käsin. Hän haluaisi pysyä lääkärintoimessaan mutta myöntyy lopulta etelän sivistyneistön vaatimuksiin professuurista, kun suomen kielen asema tuntuu olevan uhattuna.

Ihan oman kiintoisan sivupolkunsa näytelmään tuovat Rislachin sisarukset, edellä mainittu Lina ja hänen naisemansipaatiosta innostunut siskonsa Marie. Nämä kuvaavat aivan uutta, yhteiskunnallisesti aktiivista naista, joka ei ole valmis jumittumaan vanhoihin malleihin ja rajoitteisiin. Lina on noussut myöhemmin esiin muissakin yhteyksissä, ja hänen päiväkirjansa on nykyään luettavissa sähköisenä.

Vanha, kansakunnan kaapin päälle nostettu Lönnrot-kuva näkyy yhä Rislakin tekstissä, mutta hän myös inhimillistää sitä. Rislakin Lönnrot ei ole pyhimysmäinen suurmies vaan hyväntahtoinen ihminen, joka välillä myös turhautuu ja suutahtaakin. 

Reinhold Conrad Muschler: Seinen tuntematon. Novelli. Helsinki 1936: Otava. 68 s. Suom. Eero E. Vainio. 2. p. – Alkuteos Die Unbekannte (1934).

Tarinan mukaan Pariisissa, joskus 1880-luvun lopulla, Seine-joesta nostettiin oletettavasti itsemurhan tehneen nuoren naisen ruumis ja naisen kauneudesta vaikuttunut patologi päätti tehdä vahavaloksen tämän kasvoista. On toki muitakin kertomuksia siitä, kenen kasvoja valos kuvaa. Joka tapauksessa ”Seinen tuntemattomaksi” nimetystä naishahmosta tuli 1900-luvun taiteilijakotien muodikas koriste, jonka levollista hymyä on verrattu Mona Lisaan ja jota toisaalta on pidetty aikansa eroottisena ikonina. Oli tarina kasvojen taustalla mikä tahansa, ne ovat inspiroineet monenlaista taidetta vuosien varrella.

Eräs tuntemattoman naisen innoittama teos on saksalaisen kasvitieteilijä–tutkimusmatkailija Reinhold Conrad Muschlerin pienoisromaani Seinen tuntematon. Se oli aikansa bestseller, eittämättä monelle tutun taustansa vuoksi, ja filmattiinkin pari vuotta myöhemmin. Muschlerin kertomus on hyvin suoraviivainen, eräänlaisen hullun rakkauden kuvaus. Sen päähenkilö on jo nuorena orvoksi jäänyt Madeleine. Kun hänen holhoojatätinsäkin kuolee, Madeleine päättää lähteä toteuttamaan unelmiaan Pariisiin. Kaikki on pienessä ranskalaiskylässä kasvaneelle nuorelle naiselle uutta ja ihmeellistä. Matkallaan hän täysin sattumalta ja silkkaa hyvyyttään pelastaa varkaalta tämän nappaaman käsilaukun. Laukku kuuluu Egyptiin juuri lähtevällä naiselle, jonka sulhanen etsii myöhemmin Madeleinen kiittääkseen tätä. Mies paljastuu englantilaiseksi lordiksi ja lupautuu viemään Madeleinen Pariisiin.

Seinen tuntematon kuvaa näiden kahden ihmisen matkaa ja yhdessäoloa sekä heidän hiljaista rakastumistaan. Koko ajan on selvää, että lordi on lähdössä morsiamensa luo Egyptiin. Madeleine puolestaan ei ole koskaan ollut miesten kanssa tekemisissä ja tarkkailee tunteitaan ja ajatuksiaan koko ajan ikään kuin ulkopuolelta. Kun eron aika tulee, lukija tietää lopputuloksen, jos tuntee viittauksen Seinen tuntemattomaan.

Vaikka tarina on ennalta selvä eikä se tarjoile yllätyksiä, on kuvaus Madeleinen heräävästä rakkaudesta vivahteikkaasti kirjoitettu. Pienieleisesti luonnehditussa tasapainoilussa tunteen ja järjen välillä, toisaalta myös siveyden ja himon, on herkkyyttä, jonka ansiosta loppuratkaisukaan ei tunnu liioitellulta.

Mark Twain: Eevan päiväkirja. Turku 2008: Savukeidas. [110 s.] Suom. Ville Hytönen. Kuv. Lester Ralph. – Alkuteos Eve's Diary (1906).

Yhdysvaltalainen humoristi Mark Twain kirjoitti useammankin Raamatun paratiisikertomukseen liittyvän tarinan. Näistä viimeiseksi jäi Eevan päiväkirja (Eve’s Diary, 1906). Yleensä Twain muistetaan teräväsanaisena satiirikkoja ja purevan ivan ammattilaisena. Eevan päiväkirjakin on ehdottomasti satiirinen, mutta sydämessään se on paljon lempeämpi kuin Twainin kirjoitukset yleensä. Yhtenä syynä tähän lienee se, että kirjailijan vaimo Olivia oli kuollut 1904 ja tämä sijoitti Eevan tarinaan paljon puolisostaan. Eevan päiväkirjaa onkin sanottu postuumiksi rakkauskirjeeksi Olivialle.

Tarina todellakin on nimensä mukaisesti Raamatun Eevan päiväkirja, joskin pariin otteeseen lainataan myös Aatamin muistiinmerkintöjä. Tarinan alussa Eeva on noin vuorokauden ikäinen, ja hän tekee havaintojaan ympäristöstään. Esimerkiksi Kuun putoaminen näkymättömiin surettaa aluksi, mutta se nostetaan kyllä taas seuraavana iltana esiin. Keskeiseksi tarinassa nousee Aatamin hahmo, jota Eeva ensin tarkkailee matkan päästä, koska aluksi liskoksi epäilemänsä mies pysyttelee kaukana etäällä. Myöhemmin he lähentyvät, ja Eeva nimeää uusia asioita, mikä tuntuu tulevan häneltä luonnostaan. Ensimmäisten ihmisten (”kokeilujen”, jollaisena Eeva heitä pitää) dynamiikka on selvä: Eeva on täysillä elävä fiilistelijä, Aatami hiukan juro tekijä. Perinteiset sukupuoliroolit paistavat tekstistä, mutta häiritsemään ne pääsevät vain jaksossa, jossa Aatami määrittelee sukupuolten tehtävät. Se on onneksi sivuseikka. Syntiinlankeemusta tarina ei kuvaa, ainoastaan sen jälkiaallot joissa Eevan rakastavat tunteet Aatamia kohtaan tuntuvat yhä hänen kuolemansakin jälkeen. Lopetus on ytimekkyydessään riipaiseva: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eden.”

Oleellinen osa kirjamuodossa julkaistua Eevan päiväkirjaa on Lester Ralphin kuvitus. Mustavalkoinen tussiviiva on voimakasta ja kuvat yksityiskohtaisessa luonnollisuudessaan yksinkertaisesti kauniita. Luonnollisuus meni joidenkuiden mielestä liiankin pitkälle, sillä alastomana kuvattu Eeva oli liikaa eräille Yhdysvaltain kristillisille piireille.

Katsottua: toukokuu 2026

Clint Eastwood: Pahin rikos

Clint Eastwoodin ohjaama Pahin rikos (True Crime, 1999) menestyi ilmestyessään surkeasti. Ja ihan oikein niin. Elokuvan lähtökohta on hyvä: Mies ollaan teloittamassa murhasta. Vanha alkkisreportteri pannaan yllättäen haastattelemaan tuomittua teloituspäivänä. Muutaman tunnin taustatutkimuksiensa perusteella hän kuitenkin alkaa epäillä, josko murhasta olisikin tuomiolla syytön mies.

Kelpo lähtökohta hitchcockilaiselle jännärille! Vaan Andrew Klavanin romaaniin perustuva käsikirjoitus vuotaa kuin revennyt seula. Yhden päivän rakenne ei yksinkertaisesti ole uskottava, dialogi on joko kornia tai etenee pelkkiä oikoteitä, sovinistinen pölhöhuumori on rumassa ristiriidassa vakavan aineksi kanssa, hahmot ovat liki groteskeja... Suurin erhe on seitsemänkymppinen Eastwood pääosassa. Hänen ärtyisä geriatrikkohuoripukkinsa on ihan samanlainen leikekirjakarikatyyri kuin muutkin hahmot.

Ehtisipä sitä oikeastikin vuorokaudessa kuulla pokailemansa työtoverin kuolleen ja toeta siitä; ratkaista murha ja pelastaa kuolemaantuomittu; käyttää lapsi eläintarhassa; erota vaimostaan, ja selvittää välit rakastajattarensa miehen kanssa; vetää kännit; ja ilmeisesti vielä ajaa autoa useamman tunnin verran. Jos Pahimman rikoksen tuotantoarvot eivät olisi kohdillaan ja Eastwoodin ohjaus muodollisesti pätevää, se saattaisi olla ironisten diggareiden pieni kulttisuosikki.

Andrzej Wajda: Tuhkaa ja timanttia. Roman Polanski: Veitsi vedessä

Puolalaisen elokuvan kenties kirkkain jalokivi on Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament, 1958). Se on toisen maailmansodan päättymisen päivään sijoittuva kertomus, jossa velvollisuus, uskollisuus, vastarinta ja unelmat, yksityinen ja yleinen taistelevat vielä kerran antikommunistisen liikkeen erään jäsenen elämässä. Työväenpuolueen paikallisen johtohahmon murha tuntuu aluksi itsestäänselvältä teolta, mutta lopulta sekään ei ole yksinkertaista tilanteessa, jossa kaikki on muutoksessa, eikä varmaa ole mikään. Elokuvallisesti Tuhkaa ja timanttia on upeaa kuvan ja sisällön yhteispeliä. Useimmiten kahden henkilöhahmon välisistä kohtauksista muodostuva kerronta ei koskaan lähentele teatraalista vaan on jatkuvassa liikkeessä. Kuva ei tyydy kaksiulotteisuuteen, vaan syvyyssuuntainen liike luo koko ajanarvaamattomuutta asetelmiin. Levottomuuden, purkautuvan paniikinkin tunne on alati läsnä, ja se saavuttaa huippunsa elokuvan katarttisessa loppukohtauksessa, jossa laskuhumalaisen poloneesin jälkeen menneet teot eivät pysty juoksemaan pakoon päivänvaloa.

Lähes yhtä intensiivinen on neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Roman Polanskin ainoa puolankielinen pitkä elokuva Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962). Purjehtimaan matkalla oleva aviopari ottaa mukaansa nuoren liftarin, joka pakottaa heidät arvioimaan suhdettaan uusista näkökulmista. Jo alkukohtaus osoittaa, että heidän väleissään on kitkaa; aviomiehen tarve kontrolliin on ilmeinen, ja liftarista hän kuvittelee saavansa itselleen toisen pompoteltavan. Naiivi nuorimies on kuin lapsi pariskunnan keskellä ja osoittautuu arvaamattomaksi vaa'ankieleksi, jonka varassa he punnitsevat välejään. Veitsi vedessä yltyy eräänlaiseksi pseudojännäriksi: voimistuva uhka on psykologinen, ei väkivaltainen. Silti tai juuri siksi se iskee voimalla katsojaa. Purjeveneen ja kolmen hahmon pieni näyttämö käy ahtaaksi, kun sille pitäisi mahtua myös katsoja. Kamera asettuu kuin huomaamatta osaksi tapahtumia, ja jazzmusiikki luo harhauttavan helteisen tunnelman, jonka on lopulta pakko purkautua ukkosmyrskyyn. Miehinen kukkoilu muuttuu lapselliseksi isä–poika-asetelmaksi, jossa äiti on lopulta ainoa aikuinen. "Riittää että pelkäät."

Stephen Chow: Shaolin Soccer. Wilson Yip: SPL Hong Kong Force

Mitä saadaan kun yhdistetään kung fu -elokuva ja jalkapallo? Stephen Chow'n ohjaama Shaolin Soccer (Siu lam juk kau, 2001). Se on heikkojen puolella, koulukiusattujen, lihavaksi, rumaksi tai typeräksi tuomittujen puolella, niiden jotka valittiin koulun liikuntatunnilla aina viimeisenä joukkueeseen. Aikoinaan kaltoin kohdeltu jalkapallotähti saa uuden tilaisuuden entisten shaolin-munkkien avulla. Nämä yhteiskunnan altavastaajiksi päätyneet ressukat saavat pyhät voimansa takaisin ja haastavat lajin huiput. Potku on potku tehtiinpä se sitten nurmella tai tatamilla. Shaolin Soccer yhdistelee pölhöhuumoria voimauttavaan urheilujuoneen ja tarkoituksellisen kömpelöihin cgi-efekteihin. Se on typerä, mutta niin on keskiverto jalkapalloilijakin. Se on naiivi, mutta niin on jokainen satukin. Kun pallo katoaa kiertopotkun voimasta pilviin, se on korkea veisu kaiken epäurheilullisen voimalle. Jokainen alakoulussa kentältä ulos naurettu on ansainnut Shaolin Soccer -hetkensä. Urheilu- ja kung fu -elokuvien klišeet sopivat yhteen hämmästyttävän hyvin.

Astetta vakavampi on Wilson Yipin ohjaama SPL – Hong Kong Force (Saat po long, 2005). Arkkiviholliset saavat samaan aikaan huonoja uutisia: rikollispomon vaimo saa keskenmenon, häntä jahtaava poliisi diagnoosin kasvaimesta. Jälkimmäinen on pääsemässä eläkkeelle, mutta työt ovat yhä kesken. Elämässään epäonniset kollegatkin hymyilevät. Mutta mitä ihmettä! Kauheuksia! Minkäänlaisesta perinteisestä (länsimaisesta) draaman kaaresta ei ole tietoakaan, kun alkaa tapahtua. Kaikessa tuntuu outo perhetragedian lemu. Vammainen poika kuvaa Sammo Hungin tappohommissa golfmailan kanssa. Onneksi poliisi taitaa kung fun salat. SPL:n yksittäisissä kohtauksissa, yksittäisissä kuvissa on voimaa. Valitettavasti kokonaisuus on hirvittävän teennäinen tyyliteltyjen ostosten sarja. Syrjään astuvan ja uuden, silo-otsaisen poliisin vastakkainasettelu on lähinnä hassua poseerausta. Hahmoilla ei ole tila hengittää, eikä pinnallinen tyylittely kanna riittävän pitkälle. Lopputulos on kuin katselisi Double Dragon II:n läpipeluuta: pari hienoa pomoa, muuten tylsää jyystöä ja hölmö taustatarina. Ihme äijäilyä koko homma.

Kitamura Ryûhei: Azumi

Puolihumalaisten mielikuvien mukaan Kitamura Ryûhein ohjaama Azumi (2003) oli ollut välkivaltainen, visuaalisesti komea jidaigeki. Uusintakatselu paljastaa sen melko mitäänsanomattomaksi sarjakuvaleffaksi.

Koyama Yūn mangaan perustuva Azumi kertoo joukosta nuoria salamurhaajia, jotka on lapsesta saakka koulutettu tappajiksi, jotta he voisivat kostaa feodaaliajan Japanissa muutamille sotaloordeille. Sarjakuvamaisuus näkyy toisaalta poseeraavana väkivaltana, toisaalta yksinkertaisena dialogina. Selostavat vuoropuhelut ovat kuin videopelin cutsceneja, jotka johdattavat elokuvaa taistelu kohtauksesta toiseen. Taistelut ovat lopulta melko yhdentekeviä miekanheiluttelun ja verisuihkujen kavalkadeja, mutta joukossa on pari oikeasti vaikuttavaakin jaksoa (ryhmän sensein, Gessain tunkeutuminen Kiyomasan luo, ruusuja haistelevan Bijomarun kohtaus heinäarolla).

Monta asiaa latistaa digitaaliseen värikalvoon sotkettu kuva, joka kyllä pehmentää kömpelöitä digitaaliefektejä mutta samalla saa elokuvan näyttämään kuin Playstation 2:n päiväunelta. (Dvd-kopio ei ainakaan auta asiaa.) Loppupuolella sentään tarjoillaan maukkaita, paatoksellisia hidastuksia pauhaavan jousiorkesterin säestyksellä, kepeää feminismiä ja aivan aavistuksenomaisia lesbosävyjä. Pop-tähti Ueto Aya ei saa juurikaan tilaa näytellä, mutta hän täydellinen kawaiin ja kohtalokkaan väkivallan yhdistelmä.

Lau Kar-leung: The Legend of Drunken Master

The Legend of Drunken Master eli Jui Kuen II (1994) oli Jackie Chanin paluu perinteiseen kung fu -elokuvaan vuosikymmen tauon jälkeen. Ja mikä paluu se olikaan! Drunken Master II on Chanin humoristisen kung fu -tyylin korkea veisu. Mykkäelokuvan slapstick-komediasta mallia ottava liioittelevan fyysinen pölhöhuumori on erittäin luonteva pari taistelulajiakrobatialle. Kaksi kulttuuria kohtaavat tarinassakin, jossa tarunhohtoisen Wong Fei-hungin kiinalainen elämäntapa kohtaa imperialistisen brittikulttuurin.

Nuori lääkärinalku on myös mestari juopuneen koulukunnan kung fussa. Aina pelkkä juopon liikeratojen osaaminen ei riitä – vaan aito känni tuo supervoimat esiin. (Missä on suomalainen versio?!) Samalla pitäisi esittää lääkäri-isälle hyvää poikaa ja myötäillä juonikasta, uhkapeliriippuvaista äitipuolta. Ja sitten ovat brittejä myötäilevät pikkupomot, jotka haastavat riitaa. – Tarinahan on oikeastaan tosi typerä, mutta niinhän se on 1920-luvun konedioissakin. Tarina on tekosyy osoittaa jokin syvempi totuus, huvittaa katsojaa ja näyttää hänelle joukko vaikuttavia temppuja.

Jo ensimmäisestä, junan alla tapahtuvasta välienselvittelystä alkaen elokuvan taistelukohtaukset ovat upean elokuvallisia hetkiä. Komeat koreografiat yhdistyvät Chanin äärimmäiseen fyysisyyteen; on väliä, uskooko katsoja näkemänsä aitouteen. Chanin tapauksessa sitä ei tarvitse epäillä. Hongkongilainen tyyli tekee leikkauksista luontevia, kuin ne myötäilisivät aitoja liikesarjoja. Amerikkalainen elokuva harvoin tarkoittaa saman, edes aasialaisia taitureita kuvatessaan. Uskomattominta on nelikymppinen Jackie Chan nuorena mestarina – en minä keski-ikäinen ainakaan taivu ihan kaikkeen samaan kuin hän!

Elokuva jälkimmäinen puolisko on lajinsa hienoimpia hetkiä. Aluksi uskomattoman energinen joukkokohtaus, jossa Chanin hahmo kohtaa kokonaisen jengin – ja tietenkin selviytyy voittajana aseenaan lähinnä bambunvarsi. Ja sitten: varttitunnin huikea lopputaisto. Patrioottinen sanoma yhdistyy kauniiseen koreografiaan, jossa kung fu toimii kuin tanssi. Väkivaltabaletti liittyy saumattomasti elokuvaleikkauksen keinopalettiin, ja yhdistelmä tuntuu luoduilta toisilleen. Chanin ja taekwondo-taituri Ken Lon kamppailu on elokuvankerronnan täysivoimainen ilmentymä.

Hongkongilainen toimintaelokuva onnistui elvyttämään erään elokuvan perinteen, joka vaikutti jo menetetyltä mykkäkauden päätyttyä vaikka saikin jatkoajan animaatiolyhäreiden aikakaudella. Jackie Chan oli oleellinen osa sitä kehityskulkua, jopa sen oleellinen elvyttäjä.

Luettua: toukokuu 2026

Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl, Isa Välimäki: Kadonneet kirjallisuuden lajit. Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita. Helsinki 2026: Kustantamo S & S. 383 s.

Kirjallisuus on tänä päivänä niin proosakeskeistä, että muut lajit tuppaavat unohtuman helposti kokonaan. Toisaalta kirjoitettu maisemamme on täynnä mitä erikoisempia tekstilajeja, etenkin ei-kaunokirjallisia, vaikka arjessa emme välttämättä erittelekään niitä kovin tietoisesti. Samalla vanhoja lajeja unohtuu ja jää pois käytöstä kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamatta. Näin on tietenkin ollut aiemminkin, ja ilmiötä kuvaa tänä vuonna ilmestynyt teos Kadonneet kirjallisuuden lajit.

Sari Kivistön, Katariina Kärkelän, Erika Pihlin ja Isa Välimäen kirjoittama kirja esittelee kolmekymmentä tekstilajia, jotka ovat sittemmin kadonneet kokonaan tai ainakin lähes. Mukana on sellaisia edelleen kollektiiviseen yleissivistykseen kuuluvia lajeja kuin luomiskertomus, loitsu tai murhaballadi, harrastelijoillekin tutut idylli, nokturno ja sokraattinen dialogi mutta myös joukko kirjallisia kuriositeetteja, kuten suljetulle ovelle omistettu paraklausithyron, pieruhuumorin klassikko fabliau ja ompelutöitä voimauttaen säestäneet kudontalaulut.

Kokonaisen tekstilajin katoaminen voi johtua maun ja muodin virtauksista; idyllejä ei tänä päivänä kirjoiteta, koska ne koetaan naiivina kitschinä. Toisaalta ympäröivässä todellisuudessa tapahtuvat muutokset tekevät joiltain teksteiltä elintilan; sanomalehtirunoudelle ei enää ole juurikaan julkaisumahdollisuuksia, pyramiditekstit liittyvät kuolleeseen uskontoon. Kadonneet kirjallisuuden lajit osoittaa hyvin, että tekstilajit saattavat myös jäädä elämään eräänlaista puolielämää, kun muut kirjallisuuden muodot säilövät niiden muodon itseensä. Loitsurunous ei ainakaan ”sivistyneissä länsimaissa” elä, mutta samaan aikaan täkäläinen fantasiakirjallisuus museoi sen idean. Osaa vanhoista lajeista käytetään edelleenkin, etenkin runoudessa, mutta useimmiten kyse lienee tietoisesta nekromantiasta.

Kadonneet kirjallisuuden lajit ei ole kirjallisuustieteellinen genreanalyysi. Pikemminkin sen kirjoitukset ovat kulttuuriesseitä, joissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä tiukasti vain käsiteltävään tekstilajiin. Yleensä kirjoittajat pohtivat myös maailmaa ja sen ilmiöitä tekstien ympärillä ja johtavat ajatuksensa nykyaikaankin. Neljästä kirjoittajasta huolimatta kirjan tyyli on yhtenäinen ja tasavahva. Itse olisin kaivannut enemmän konkreettisia esimerkkejä ja näytteitä, mutta laaja lähdeluettelo toimii hyvänä tienviittana sellaisten äärelle.

Richard Dalby (toim.): Suuri noitakirja. Hyvinkää 1994: Book Studio. 336 s. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Collector antologia 11. – Alkuteos: Tales of Witchcraft (1991).

Richard Dalbyn toimittama Suuri noitakirja sisältää pitkälti toistakymmentä kertomusta noidista. Noitahan on hyvin keskeinen hahmo kansanperinteessä varmaankin lähes kaikkialla maailmassa. Länsimaisessa populaarikulttuurissa noita on kokenut niin vahvan merkityslaajeneman, ettei se oikein edes tunnu relevantilta. Pottereiden ja lastenviihteen noitahahmot ovat tulleet kauas Raamatun, Macbethin tai vaikkapa Kalevalan arkkityypeistä. Dalbyn antologia kuitenkin yrittää saada tolkkua kirjalliseen noitaan sellaisena kuin se on esiintynyt 1900-luvun englanninkielisessä kirjallisuudessa.

Kertomuksista kaksi on tätä teosta varten kirjoitettuja, ja neljä muuta on peräisin 1970–1980-luvuilta. Seitsemän tarinaa sen sijaan on ilmestynyt alun perin ennen toista maailmansotaa. Dalbyn tyylitajusta kertoo se, että modernit tekstit solahtavat vanhempien sekaan vaivattomasti niin tyyliltään kuin kerronnaltaan. Toki Stephen Kingin Mummi pistää silmään kirjoittajan niin tuttujen maneerien vuoksi, mutta sekin on vallan kelpo juttu. Ylipäänsä kertomukset rakentuvan enemmänkin tunnelman kuin toiminnan varaan. Useat jakavatkin monia samankaltaisuuksia klassisen kummitustarinan kanssa. Esimerkiksi N. Dennetin Pääkallo on hieno esimerkki tästä.

Aivan tasalaatuinen kokoelma ei kuitenkaan ole. Joukkoon on eksynyt W. F. Harveyn kömpelö kertomus, jonka loppukierre on kuin Hitchcockin lukemistolehdistä. Myös pari muuta Suuren noitakirjan teksteistä on selvästi vähäisempää laatua. Mutta Markku Sadelehtohan on sanonut, että antologiassa kuuluu aina olla joku selvästi huonompi juttu, jotta hyvät saisivat loistaa. Kokonaisuutta rikkoo myös muutama humoristinen tarina mutta ei huonolla tavalla. Sakin ja Robert Blochin hirtehisyys tunnetaan, mutta myös Ronald Chetwyn-Hayesin Sorretun päivä on vanhentuneenakin ihan hauska (sitä paitsi se on ensimmäinen noitatarina, jossa mainitaan Harry Potter!). Kunniamaininnan ansaitsevat kaksi liki sadun tyyliin kirjoitettua kertomusta. Marjorie Bowenin Yksi jäi jäljelle on hyvin tyylikäs ja runsaan värikäs novelli. Manly Wade Wellmanin Noidan kissa puolestaan on toiveikkaasti heikoimman puolella ja päättää kokoelman nousujohteisesti.

Katsottua: huhtikuu 2026

Vittorio De Sica: Milanon ihme. Werner Herzog: Aguirre – jumalan viha

Vittorio De Sican Milanon ihme (Miracolo a Milano, 1951) on liki täydellinen yhdistelmä satumaista optimismia ja kirvelevää satiiria. Milanolaiseen hökkelikylään saapuu Candidelle vertoja vetävän myönteisesti kaikkeen suhtautuva nuorimies. Hän panee kurjaliston asiat uuteen kuosiin toiveikkuudellaan. Samalla irvaillaan porvarilliselle elämänmuodolle mutta osoitetaan myös yhteisön mahti. Kun joukko ryysyissään keskellä aaltopeltimajoja laulaa elämänsä ylistystä, siinä saa hollywoodilainen kaikein romantisointikin potkun perseelleen. Yltiöoptimismin pinnan alta kuplii silkkaa myrkkyä, niin kuin kuplii öljy hökkelikylän maanpinnan alla. Köyhästä ei lopulta välitä kuin toinen mokoma, ja joskus sekin on valmis myymään kaltaisensa turkiskauluksesta. Viimeinen kolmannes on yhteiskunnallista voimafantasiaa, kun kyläläisten avuksi laskeutuvat jumalaiset voimat. Katolilaisuus saa todennäköisesti enemmän osumia kuin protestantti tajuaakaan.

Yksi kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia minulle on Werner Herzogin Aguirre – jumalan viha (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972). Hypnoottisesti virtaava eteläamerikkalainen maisema äänineen kehystää julmaa, epäonnistumaan tuomittua Pizzarron espanjalaisretkikuntaa Amazonilla. Koreilematon ylöspano, Thomas Mauschin käsivarakuvaus, dokumentaristinen kerronta, minimalistinen replikointi ja Klaus Kinskin intensiivinen roolityö tekevät katselusta lähes henkisen kokemuksen. Elokuvan läpäisee alusta loppuun epätoivo, räpiköinti toivottaman tehtävän edessä. Periksi ei anneta, ja mieluummin menetetään järki kuin annetaan sille periksi, kun sen kehottaa luovuttamaan. Ihmisen jääräpäisyyttä on harvoin kuvattu yhtä vaikuttavasti kuin hulluuteen vajoavan konkvistadori Aguirren hahmossa. Katarttisen helpotuksen sallii vain Popol Vuhin tarkoin annosteltu musiikki.

 

Alfred Hitchcock: Revenge. Breakdown. The Case of Mr. Pelham. Back for Christmas.

Alfred Hitchcock Presents (myöhemmin The Alfred Hitchcock Hour) oli television antologiasarja, jossa ilmestyi vuosien 1955 ja 1965 välillä yhteensä 361 jaksoa. Niistä mestari itse ohjasi vain 17. Sarjan ensimmäisellä kaudella esitettiin niistä neljä, jokainen noin 25 minuutin mittainen (sisältäen Hitchcockin lakoniset johdannot). Kaikki ovat pienimuotoisia, ja niiden estetiikka muistuttaa muutaman vuoden päässä odottavaa Psykoa, joka toteutettiinkin pitkälti sarjan tekijöiden voimin. Mielenkiintoista on, että neljästä tarinasta kaksi kuuluu pikemmin kauhun kuin rikosfiktion piiriin.

Koko sarjan aloitti Revenge, jossa Vera Miles esittää hermoromahduksen kokenutta kotirouvaa. Aviomies (Ralph Meeker) löytää vaimonsa heidän kotinaan toimivasta asuntovaunustaan järkyttyneenä. Joku on hyökännyt tämän kimppuun, ja mies vannoo kostoa. Tarina on dialogivetoinen, ja Hitchcock rikkoo sääntöjään: iso osa alkuosasta on kuvattu ikään kuin läpi asuntovaunun seinän.

Jakso 7, Louis Pollockin tarinaan perustuva Breakdown, kertoo itsekkäästä yritysjohtajasta, joka lähes kuolee onnettomuudessa. Melkein koko tarina kerrotaan halvaantuneen miehen näkökulmasta ja häntä esittävän Joseph Cottenin sisäisen monologin kautta. Ruumis on liikkumatta, vaikka mieli sen sisällä elää. Breakdown on hieno kauhupala, joka on syystäkin televisiokerronnan klassikko.

The Case of Mr. Pelham, jakso 10, on Tom Ewellin taidonnäyte. Hän esittää miestä, joka alkaa kuulla outoja juttuja kaksoisolennostaan. Pienten takaumien kautta kerrottu tarina on moderni William Wilson -variaatio.

Back for Christmas (jakso 23) oli sarjan ensimmäisen kauden viimeinen Hitchcock-ohjaus. Siinä John Williamsin esittämä brittiherrasmies tekee yhtä aikaa viinikellaria että lähtöä Yhdysvaltoihin hössöttävän vaimonsa kanssa. Lajityyppiä tunteva tietää, miten hössöttäville vaimoille tapahtuu, kun mies päättää nousta tossun alta... kunnes on loppukäänteen aika. 

Hitchcockin ohjaukset nimikkosarjansa ensimmäisellä tuotantokaudella ovat kuin pienoiskuva hänen elokuvissaan: vankkaa perustyötä, mukana neljännes loistavaa jälkeä, paljon mustaa huumoria kaiken inhimillisen pahuuden keskellä. 

 

Lambert Hillyer: Dracula's Daughter. Robert Siodmak: Draculan poika: Erle C. Kenton: House of Frankenstein. House of Dracula.

Vuoden 1931 klassisen Universalin Dracula-elokuvan vanavedessä ilmestyi ensin muita hirviöelokuvia, ja sen jälkeen oli jatko-osien aika. Dracula's Daughter (1936) jatkaa aivan suoraan tilanteesta, johon edeltäjänsä jäi. Bela Lugosia ei enää nähdä vampyyrikreivinä, ja itse asiassa ainoastaan Van Helsingiä esittävä Edward Van Sloan toistaa roolinsa (tosin nyt Von Helsinginä). Tarinassa Draculan tytär haluaa varmistaa isänsä kuolleen, jotta saisi itse elää jälleen normaalia elämää. Kreivitär on traaginen hahmo, joka toteuttaa luontoaan vastoin tahtoaan. Gloria Holdenin tummapiirteinen, aristokraattisen eteerinen hahmotelma ei valitettavasti saanut samanlaista ikonista asemaa kuin moni muu Universalin kauhuhahmo. Kuitenkin hahmon, joka maalaa nuoria naisia muun muassa, homoeroottinen voima on vaikuttanut myöhempään vampyyrifiktioon suuresti. Elokuvan ohjannut Lambert Hillyer ei yllä alkuperäisen Draculan alkupuolen jylhyyteen, mutta hänen teoksensa on kokonaisuutena paljon verevämpi(!) ja tasaisempi. Loppupuolen montaaši on komea.

Vuonna 1943 suku laajeni Robert Siodmakin Draculan pojalla (Son of Dracula). Miljöö on siirtynyt Lontoosta Yhdysvaltoihin, jossa vaikuttaa muuan kreivi Alucard. Tarina alkaa ikään kuin kesken tapahtumien ja pitää kreiviä pitkään hieman sivussa. Mysteeritarinan vaihtuessa kauniin kartanonperijättären ja vampyyrin romanssiksi ollaan todellisen "southern gothicin" äärellä. Nuoremman Lon Chaneyn vampyyrissa on ylevää vaikuttavuutta, joka istuu miljööhön luontevasti. Tyylillisesti Poika on edeltäjiään siloitellumpi mutta samalla toinen jalka visusti campin puolella. Erikoisefektit vaihtelevat kumilepakoista vaikuttaviin muodonmuutoksiin. Toisaalta lavastus on komeaa, ja maisemanvaihdos tekee tarinalle hyvää. Kamera-ajot studioon lavastetuilla New Orleansin rämeillä ovat hienoja. Harmi, että kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin.

Seuraavan kerran Dracula esiintyi Siodmakin tarinaan perustuvassa, Eric C. Kentonin ohjaamassa elokuvassa House of Frankenstein (1944). Vankilassa viruva, tohtori Frankensteinin oppeja seuraava hullu tiedemies Niemann kaappaa kiertävän showmiehen kokoelman, johon sisältyy Draculan luuranko. John Carradine tekee ensimmäisen suorituksensa Draculana, joka on paljon entisiä sulavampi herrasmies jonka hypnoottis-magneettinen katse vetää vertoja Lugosille. Kreivin aikaa kestää kuitenkin alle puolet elokuvasta,  Loppuoli ollaan Chaney juniorin susimiehen maisemissa. Samalla matkaan lyöttäytyy syväjäädytetty Frankensteinin hirviö. Koska Boris Karloff esiintyy elokuvan tohtoria, hirviön roolin ottaa sivuosavakio Glenn Strange. Elokuvana House of Frankenstein on jo ehdan campin puolella ja kokonaisuus on erittäin epätasainen. Visuaalisestikin heilutaan niin gotiikka ja kuin scifin puolella. Silti hirviöiden jaettu universumi enteilee jo tulevien aikojen vastaavia ja on sellaisenaan kunnianhimoinen.

Hirviösekoilu jatkui Kentonin ohjaamassa House of Draculassa (1945). Jälleen uusi tohtori pääsee osallistumaan geenitalkoisiin. Apua ovat hakemassa niin Carradinen Dracula kun Chaneyn susimies, jotka kumpikin haluavat päästä eroon yliluonnollisesta olemassaolostaan. Pääpaino on jälkimmäisessä, joka on kuin traaginen nykymies: kerjää itsetuhoista sääliä ja rakastuu jokaiseen naiseen, joka haluaa pelastaa hänet. Siinä sivussa löytyy jälleen tuhoutumaton  Frankensteinin hirviökin (joka pääsee vauhtiin taas vasta lopuksi), ja arvon tohtori löytää itsestään hirviömäiset puolet. Visuaalisesti House of Dracula sisältää hienoja ideoita, mutta sen käsikirjoitus on silkkaa hassuttelua, joissa varioidaan vanhoja ideoita yleisön odotusten mukaan. Uutta on lähinnä se, että kyttyräselkä on kaunis nainen. 

 

Volker Schlöndorff: Peltirumpu 

Volker Schlöndorffin Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) on niitä elokuvia, joita pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista, kun sen sattuu muistamaan. Joo, onhan se liian ironinen käydäkseen sydänjuuriin ja niin koketeeraava, ettei sen rehellisyydestä voi olla aivan varma. Silti se osoittaa niin vaikuttavaa taiteenlajin hallintaa, että joka hetkestä on pakko nauttia – jopa silloin, kun sisältö on ristiriidassa nykymaailman arvojen kanssa.

Günter Grassin romaaniin perustuva elokuva kertoo nousevan kansallissosialismin aikana elävästä puolalaisesta Oskarista, joka aikuisten maailmaa tarkkailtuaan päättää kolmevuotiaana lakata kasvamasta. Ikuiseen lapsenkehoon jäänyt Oskar kantaa mukanaan paitsi leikkirumpuaan myös mustasukkaisuutta polyamorisesta äidistään, jolla on suhde aviomiehensä lisäksi serkkuunsa.

Peltirumpu on kiehtova sekoitus maagista realismia, satiirista historiankirjoitusta ja alati eläväistä elokuvakerrontaa. Se ei tyydy muutamaan filmaattiseen tai narratiiviseen temppuun vaan yllättää jatkuvasti mutta ilman, että kikkailu tuntuisi tarpeettomalta; se on täysin linjassa tarinan herkullisten kummallisuuksien kanssa. Schlöndorffin ohjauksessa humoristinen aines yhdistyy saumattomasti vakavampiin, traagisiin kerroksiin. Kohtaus valssaavasta natsien suurkokouksesta menee samaan sarjaan Fellinin kukkais-Mussolinin kanssa. Toisaalta esimerkiksi usea Oskarin äidin kohtaus on syvän inhimillinen. David Bennent on ilmiömäinen pääosassa, roolin ongelmallisuuksista huolimatta, mutta vielä upeampi on Angela Winkler äitinä.

Luettua: huhtikuu 2026

Tuomas Heikkilä: Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva. Helsinki 2022: Tammi. 224 s.

Professori Tuomas Heikkilä ottaa teoksessaan Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva tehtäväkseen purkaa Köyliön kirvesmiehen myyttiä. Lallin ytimessä on hänen olemassaolonsa: suurin osa suomalaisista pitää häntä todellisena, historiallisena henkilönä, vaikka sen puolesta ei puhu oikeastaan tosiseikka. Lisäksi hänen ideastaan on ollut moneen vuosisatojen saatossa.

Lalli kytkeytyy elimellisesti kertomukseen piispa Henrikistä, joka hänkin on todennäköisesti vain taruhahmo. Lähteitä Lallista on oikeastaan kaksi. Vanhempi niistä, 1200-luvulta peräisin oleva ja latinankielinen legenda kertoo, kuinka piispa ottaa asiakseen ryhtyä ojentamaan nimetöntä murhamiestä. Tämä ei suhtautu moiseen hyvällä vaan lisää Henrikin syntilistaansa. Heikkilä tuomitsee legendan ”kirkolliseksi propagandaksi”. Legendan vuoksi murhamiehen hahmo sai keskiaikana edustaa lähinnä syntistä surkimusta.

1800-luku romanttisine nationalismeineen muutti diskurssia. Lallista tulikin suomalaisuuden sankari, joka urheasti vastusti ulkopuolelta tulevaa uhkaa. Siihen antoi aineksia Piispa Henrikin surmavirsi, josta on kerätty viisi toisintoa. Näissä Lalli on saanut nimensä, hänen vaimostaan on tehty petollinen syy murhaan, ja ikoninen kirves on ilmestynyt kuvaan. Surmavirren varhaisimmat tunnetut toisinnot ovat peräisin 1600-luvun lopulta. Heikkilä ei ryhdy ajoittamaan niitä juuri aiemmaksi, vaikka moni hänen edeltäjänsä on (tarkoitushakuisesti) niin tehnytkin.

Heikkilä ei keskity kirjassaan ainoastaan kirjallisiin lähteisiin, vaan hän purkaa Lallin vaikutusta ylipäätään kulttuurihistorialliselta kannalta. Lallin merkitys suomalaisen identiteetin rakennuspalikkana on ollut eittämätön, tavalla tai toisella. Myöhemmin hän toiminut vahvana symbolina myös kuvataiteessa sekä kaunokirjallisuudessa ja sittemmin populaarikulttuurissa. Ja vaikka Lalli ei pidäkään nykyään sisässään sellaista arvolatausta kuin aiemmin, hän tuntuu pompahtelevan esiin siellä täällä säännöllisin väliajoin. Oma mielenkiintoinen osuutensa Heikkilän teoksessa on Lallin oletetun elinajan kulttuurin kontekstualisointi ja siihen liittyvä spekulointi, mitä hänen tekonsa olisi aikanaan merkinnyt.

 

Jaana Syttä: Martta Saxin murha. Helsinki 2024: Like. 223 [+ 1] s.

True crime -kirjallisuus on itselleni hieman kahtalainen juttu. Toisaalta elossa olevien rikollisten elämäkerrat (ja jopa muistelmat) aiheuttavat ehdottomasti vastareaktion. Moderneja rikostapauksia käsittelevät teokset puolestaan saavat olla todella tarkkoina, että pysyvät asiallisina ja kunnioittavina eivätkä kierähdä silkaksi mässäilyksi. Sen sijaan historiallinen rikostietokirjallisuus on lähtökohtaisesti kiehtovaa. Niin kuin nyt vaikka Janna Skytän kirja Martta Saxin murha.

Martta Sax oli kempeleläinen myymälänhoitaja, joka toukokuussa 1934 löytyi liikkeestään tapettuna. Teko itsessään ei ole tietenkään erityisen poikkeuksellinen – valitettavasti tällaisia toistuvasti tapahtuu – joskin epätavallisen raaka se oli. Kertomisen arvoinen se on kuitenkin siksi, mitä tapaus saa näkemään tapahtuma-ajasta ja siihen liittyvistä ihmisistä. Skytän kirja esittelee kolme toisiaan seurannutta tutkintalinjaa, joista viimeinen tuotti tuomion. Tuomitun syyllisyydestä ollaan kuitenkin yhä edelleen monta mieltä. Tällainen epävarmuushan tekee rikostapauksesta aina kiehtovan. Sen lisäksi mielenkiintoa lisäävät epäilykset, että Saxin kuolema olisi liittynyt paikallisiin suojeluskuntien ja työläisten hankauksiin.

Skytän suurin ansio on, että hän kutoo kauhistuttavan teon ympärille inhimillisen kudelman. Epäillyt ja sivulliset, epäonniset ja epätäydelliset ihmiset saavat ymmärrystä – tai ainakin heidän tekonsa syyt avautuvat lukijalle ymmärrettävästi – mutta kenestäkään ei tehdä epäinhimillistä kauhistusta. Välillä Skyttä vaeltaa poluillaan melko kauaskin pääreitiltä, mutta sarjahuijari Auervaaran ja selvänäkijä Peilipojan eli Armas Pasasenkin osuudet ovat mielenkiintoisia. Martta Saxin murha toimiikin parhaiten nimenomaan kulttuuri- ja mikrohistoriana. Mikään jännittävä dekkarityyppinen tarina se ei ole – ja hyvä niin.

Teos on aiheestaan huolimatta varsin kepeä lukea. Syynä saattaa olla kirjoittaja Skytän toimittajatausta, joka näkyy konstailemattomassa ja melkein (mutta vain melkein) jutusteleva tyylissä. Toisaalta helppolukuisuutta lisää lukujen lyhyys, miksi kenties on nykyisen äänikirjakulttuurin seuraamusta.

Luettua: maaliskuu 2026

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira. Helsinki 2008: Otava. 298 s. Sid. Keskiyön kirjasto VII. – Alkuteos The Hound of the Baskervilles (1901–1902).

Joskus on hyvä palata perusasioiden ääreen ja katsella niitä hieman eri vinkkelistä kuin on tottunut. Jaakko Kankaanpään suomennos Arthur Conan Doylen Baskervillen koirasta ilmestyi alkujaan Otavan mielenkiintoisessa mutta auttamatta torsoksi jääneessä Keskiyön kirjasto -sarjassa. Se on sikäli kiintoisa käännöshistoriallisesti, että koskaan muulloin ei Doylen romaania ole käännetty suoraan alkuperäisestä englanninkielisestä laitoksesta. Mainioissa jälkisanoissaan Kankaanpää todistaa, että Baskervillen koiran aiemmat suomennokset on tehty ruotsinnoksen pohjalta.

Kankaanpään Baskervillen koira tuntuu tuoreelta ja hengittää aivan eri tavoin kuin Fabritiuksen tai häntä edeltäneen nimimerkki Aatami H.:n käännöksissä. Suomennos on tarkka ja yksityiskohdissaankin alkutekstiä kunnioittava. Silti Doylen paikoin mutkikkaat virkkeet tuntuvat suomeksikin luontevilta ja vaivattomilta lukea. On sääli, että Kankaanpään käännöksen jälkeen Baskervillen koiraa julkaistaan yhä sata vuotta vanhana suomennoksena: A. A. Fabritiuksen käännös on julkaistu jo ainakin kolmesti uudelleen, ja edelleen se pannaan virheellisesti alkuperäisen kustantajan Yrjö Weilinin nimiin.

Itse romaani on tietenkin vanha tuttu, mikä ei kuitenkaan millään tavoin laske sen arvoa. Baskervillen koira on neljästä Sherlock Holmes -romaanista toimivin jo pelkästään siksi, ettei se eksy kertaakaan sivupoluille. Kolmessa muussahan Doyle keskittyi pitkiksi ajoiksi käsiteltävän rikoksen taustalla oleviin tapahtumiin, mikä tekee niistä jokseenkin epätasaisia. Baskervillen koiran ei alun perin ollut tarkoitus olla lainkaan Holmes-juttu vaan täysin erillinen goottilainen kertomus. Tämä todennäköisesti auttoi Doylea keskittymään oleelliseen.

Nimenomaan goottilaisena romaanina Baskervillen koiraa luenkin. Huomasin ärsyyntyväni Kankaanpään jälkisanoja lukiessani, koska hän käsittelee sitä dekkarin näkökulmasta ja itse olin suorastaan unohtanut tarinan luonteen rikoskertomuksena. Baskervillen koirahan ei ollut suinkaan ainut kerta, kun Doyle yhdisti salapoliisinsa kauhun kulisseihin. Holmes-novelleissa on muutama hyvin goottilaishenkinen kertomus.

Gigi Simeoni: Katse pimeydestä. Helsinki 2012: Egmont Kustannus. 294 [+ 1] s. Nid. Suom. Ville Mäkelä. Pulp. – Alkuteos Gli occhi e il buio (2007).

Italialaisen Gigi Simeonin sarjakuvaromaani Katse pimeydestä ilmestyi Egmontin Pulp-pokkarisarjassa. Pokkarikoko ei valitettavasti tee teokselle oikeutta. Katse pimeydestä on nimittäin sekä kuvallisesti että sisällöllisesti erittäin hyvää sarjakuvaa, joka typistyy ikävästi pienessä koossa. Toisaalta Simeonin tyyli on selkeä ja konstailematon, mikä mahdollistaa teoksesta nauttimisen vähän tunkkaisemmassakin muodossa.

Katse pimeydestä on historiallinen sarjamurhaajakertomus. Sen tarina sijoittuu 1900-luvun alun Milanoon, jossa autot ovat huipputeknologiaa, rikospaikkatutkimusta pidetään vielä pelleilynä ja taide-elämä etsii lakkaamatta uusia muotoja. Tämä kaikki on taustaa, jota vasten piirtyy perinteinen vaarallisen rikollisen ja nerokkaan rikoksen selvittäjän kaksinapainen asetelma. Toinen päähenkilöistä on lupaava taidemaalari, joka joutuu traumatisoivaan onnettomuuteen. Sen seurauksena hän alkaa pakkomielteisesti jahdata yhä uudestaan ja uudestaan mahdollisuutta nähdä kuolevan silmät ja hyödyntää näkyään rajoja rikkovassa taiteessaan. Hänen vastapoolinsa on kunnianhimoinen, uusia tutkintakeinoja hyödyntävä etsivä. Kuvio on tuttu, eikä tarina varsinaisesti mitään uutta luokaan. Se on kuitenkin niin nautittavan sujuva ja taiten tehty, että lukija antautuu helposti kerronnan vietäväksi.

Kuten sanottu, Simeoni ei kikkaile. Hän edustaa hyvin perinteistä tyyliä, jossa ruudut ovat tasakorkeuksisia ja sivulla on säännöllisesti neljästä kuuteen ruutua. Rakenne rikkoutuu vain harvoin, mutta silloin perustellun tehokkaasti. Simeonin piirrostyyli suosii tarkkaa, ohutta viivaa, dramaattisia mustia alueita ja elokuvallista kuvakulmien ja -kokojen vaihtelua. Vaikka sommitelmat ovat varsinkin dialogin aikana melkein näyttämömäisiä, kokonaisuutta leimaa liike: kertomus etenee joka kuvassa, katsojan näkökulma liikkuu alati.

Simeonilta ei tietääkseni ole ilmestynyt muita teoksia suomeksi. Tutustuisin mieluusti hänen muuhunkin sarjakuvatuotantoonsa – samoin kuin hänen kirjoittamaansa Katseen pimeydestä proosaversioon.

Saska Saarikoski (toim.): Sanojen alamainen. Helsinki 2012: Otava. 200 s. Sid.

Lykkäsin Saska Saarikosken toimittaman Sanojen alamaisen lukemista neljättätoista vuotta, koska ajattelin sen olevan pelkkä kepeä sitaattikokoelma, josta kaltaiseni paljon alaa lukenut ei mitään uutta saisi itselleen. Kenties silloin lukeminen olisikin ollut lattea kokemus. Nyt, kun en ole vuosiin lukenut toimittajan isää, Pentti Saarikoskea lähes lainkaan, Sanojen alamainen tuntui suorastaan raikkaalta. Kepeä sitaattikokoelma se on silti.

Pentti Saarikoski oli hieno runoilija, eksynyt ihminen ja ilmeisen huono isä. Saska-poika sai kasvaa käytännössä ilman isää, ja todellinen tutustuminen tähän tapahtui vasta liki kolmekymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen tämän teosten kautta. Kattavan luku-urakan ohessa nuorempi Saarikoski merkitsi muistiin osuvia mietelauseita ja näppäriä ajatelmia, ja niiden pohjalta kokosi tämän kirjan. Mikään varsinainen aforistikko P. S. ei ollut, mutta varsinkin hänen päiväkirjoissaan on runsaasti napakkaan muotoon puettuja mietelmiä. Sitaatit sellaisinaan eivät ole kovin tyydyttävää luettavaa, koska tuotannon tunteva lukija tunnistaa myös lainaukset. Onneksi joukossa on paljon otteita myös sellaisista päiväkirjoista, joita ei ole vielä julkaistu.

Lyhyet katkelmat kuitenkin asettuvat hieman parempaan valoon hyvän toimitustyön vuoksi. S. S. on jakanut ne temaattisiin kokonaisuuksiin ja näiden teemojen sisällä kronologiseen järjestykseen. Tällä tavoin P. S.:n ajattelun kehittyminen (sikäli kuin tällainen pikku otanta voi sitä paljastaa) tulee näkyviin. Jokaista teemaa S. S. alustaa omilla pienoisesseillään. Parhaimmillaan ne ovat osuvia ja oivaltavia, huonoimmillaan kertakäyttöhöttöä (etenkin se, missä P. S.:n tunteneet lähettävät twiitin mittaisia tervehdyksiään). Kivulias isäsuhde kuuluu toistuvasti rivien väleissä ja välillä riveilläkin, ja toivoa voi, että S. S. vielä joskus ottaisi asiakseen kirjoittaa kokonaisen teoksen näkökulmastaan isäänsä. Ehkäpä meidän on kuitenkin tyytyminen vain omaelämäkerran lukuun…

Luettua: helmikuu 2026

Lukemisto 7/1944. Helsinki 1944: Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike. 32 s.

Mielikuvituksellista nimeä kantava Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike kustansi yhtä ytimekkäästi nimettyä lehteä Lukemisto. Se ilmestyi ymmärtääkseni parin vuoden ajan 1940-luvulla ja Juri Nummelinin mukaan sisälsi kilpailijoitaan enemmän kauhu- ja fantasia-aineistoa. Itse olen päässyt käsiksi vain numeroon 7/1944, joka onkin palkitseva kokemus. Numero sisältää kaksi kertomusta Harry Etelältä ja Turo Ahvalta, Osvald Rahkoselta peräti neljä, sekä muutaman muunkin tekstin.

Harry Etelä (eli iskelmäsanoittajana muistettu Aimo Viherluoto) on ehta kauhusenttari, jota Nummelin on julkaissut jonkin verran uusiksi. Tässä kyseisessä Lukemiston numerossa on kuitenkin pari hänen kertomustaan, joita ei tietääkseni ole ilmestynyt muualla. Kummituspatsas on hieman kömpelösti kirjoitettu tarina kahdesta miehestä, jotka yöllä pihapuutarhassa kuljeskellessaan todistavat kammottavan patsaan heräämistä eloon. Eriskummallinen yö puolestaan lähentelee melkeinpä supersankarijuttua. Siinä tyköistuvaan mustaan pukuun ja naamioon sonnustautunut öinen kujeilija huomaa kykenevänsä vastustamaan painovoimaa. Humoristissävyinen novelli saa erikoisia lisäkierroksia seksuaalisista vihjauksistaan.

Monipuoliselta kioskikirjoittaja, tuolloin toki vasta teini-ikäiseltä Turo Ahvalta on mukana kaksi melko tavanomaista rikostarinaa, joissa kummassakin poliisi on soluttautunut rikollisliigaan ja joissa muutenkin suoritetaan epäuskottavat hämäykset. Rahkonen esiintyy kahdella kirjailijanimellä, Ossi Valle Rahkosena ja Ossi Haimina. Häneltä on lehdessä osa seikkailuhenkistä jatko-kertomusta, hölmö rikostarina, jossa puhelimen kautta kuuluva laukaus sekoittaa poliisitutkintaa, sekä sotapropagandistiset kotirintamaruno ja tuoreen rintamaisän uhriheruttelu.

Näiden lisäksi mukana on rikosjuttujen hölmöä linjaa jatkava nimimerkki Per Erikin (oik. Pertti Paakkanen) tarina yli-innokkaasta saksalaispoliisista, joka erehtyy pitämään kahta maskeerattua näyttelijää vakoojina, sekä ilman kirjoittajan nimeä ilmestynyt romanttinen kertomus. Siinä nainen matkaa sisä-Afrikan syvyyksiin ainoastaan ilmoittaakseen sulhaselleen, että jättää tämän uskottomuuden vuoksi. Ja tietenkin täyteaineistona on vitsejä.

Pekka Lounela & Jyrki Mäntylä: Huuto ja meteli. Hämeenlinna 1970: Arvi A. Karisto. 122 s. Näkökulma.

Syksyllä 1969 Yleisradio esitti myöhäisillassaan Porin jazzfestivaalien yhteydessä tehdyn tallenteen, jossa Allen Ginsbergin Huuto-runoa säesti Henrik Otto Donnerin säveltämä musiikki. Kuukautta myöhemmin ohjelmasta nousi kohu, kun liberaaliapuolueen kansanedustaja Arne Berner jätti eduskuntakyselyn, jonka oli allekirjoittanut 83 kansanedustajaa. Häly tiivistyi sanoihin: Berner liitti kyselyyn muutaman kokonaisuudesta irrotetun säkeen, jotka hänen mukaansa eivät olleet Yleiradiolle myönnetyn toimiluvan mukaisia ja joissa puhutaan muun muassa perseeseen panemisesta ja runkkaamisesta. Suuren yleisön ajatuksiin kysely nousi, kun kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisi sen lainauksineen kaikkineen.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, että kysely oli luonteeltaan poliittinen, vaikka näennäisesti vedottiinkin nuorten kuulijoiden suojelemiseen ja muihin moraalikysymyksiin. Vaalit olivat lähestymässä. Oppositiossa istunutta porvaristoa korpesi keskustalais–vasemmistolainen hallitus. Lisäksi heissä oli halu iskeä liian vasemmistolaiseksi syytettyä Yleisradiota, joka oli viime aikoina uudistunut rutkasti Eino S. Revon johtamana (joka muuten oli maalaisliittolainen). Soppaa hämmensi lisäksi ehdokkaana ollut, Ginsbergiä suomeksi kustantanut Armo Hormia, joka käytti kohua sumeilematta itsensä esiintuomiseen.

Myrskyn silmässä olivat Yleisradion teatteriosaston päällikkö Pekka Lounela ja apulaisosastopäällikkö Jyrki Mäntylä. Vain kuukausia tapahtumien jälkeen, heiltä julkaistiin Kariston Näkökulmia-sarjassa kohua käsittelevä kirja Huuto ja meteli (1970). Se käy pamflettimaisella otteella läpi tapahtumien kulun ja kokoaa yhteen runsaasti dokumenttiaineistoa (lähinnä lehtitekstejä). Kirjoittajat eivät kätke näkemyksiään vaan päinvastoin sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Vastaavaa olisi vaikea kuvitella tapahtuvan nykyään.

Nykyajasta puheen ollen Huuto ja meteli on hämmentävä ja toisaalta valaiseva kirja yhä edelleen. Vaikka tapahtumista on kulunut jo lähemmäs kuusikymmentä vuotta, ne resonoivat tässäkin ajassa. Yle on edelleen vasemmiston äänitorvi, poliittiset virkanimitykset ovat voimissaan ja yksittäisten sanojen maaginen voima voi hyvin.

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina. Novelleja. Helsinki 2018: Art House. 188 s.

Suhteeni nuortenkirjallisuuteen on aina ollut ongelmallinen. Kun olin kohdeyleisöiässä, koin nuortenkirjallisuuden lapselliseksi. Asiaa ei auttanut, että 1990-luvulla sen aihepiirit olivat minulle kovin vieraita. Ihmissuhdekuviot olivat itselle etäisiä, ja perheväkivalta, syömishäiriöt, urheilu tai heppatalleilu eivät koskeneet millään tavoin. Toisaalta klassiset Viisikot sun muut olivat kuuluneet kirjallisuuskasvatukseeni jo ennen kouluikää. Niinpä koko nuorille suunnattua tarinamaailmaa on aina varjostanut minulle jonkinlainen epäkelpoisuuden leima.

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama antologia Tusina (2008) saattaa olla sitä, mitä olisin noina aikoina kaivannut. Se on nimensä mukaisesti kahdentoista novellin kokoelma, jonka sisältö on monipuolinen mutta miellyttävästi spekulatiiviseen fiktioon kallellaan. Puolet tarinoista sisältävät yliluonnollisuuksia: matalaa fantasiaa täydentävät näytteet kauhusta ja scifistä. Näistä kertomuksista itseäni viehättivät etenkin Alexandra Salmelan groteski isän, lapsen ja puun kolmiodraama sekä J. S. Meresmaan tekstiiliteollinen steampunk. Mielenkiintoisia ovat myös Magdalena Hain kummitustarina Internet-ajan epistolaarikehystyksineen ja Haanpään kolmesta dialogista muodostuva teksti.

Realistista genrenovellistiikkaa edustaa Anneli Kannon historiallinen kertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan. Hannu Luntialan lyhyt aloituspala on puolestaan eräänlaista ironista rikoskirjallisuutta, joka leikittelee lukijan kanssa ja pakottaa muuttamaan lukutapaa pariinkin otteeseen. Sitä aiemmin vieroksumaani ”perinteistä” nuortenkirjallisuuden kuvastoa tarjoavat Riikosen tallimiljööseen sijoittuva, syömishäiriötäkin sivuava tarina sekä Nelli Hietalan viehättävä romanttinen etelänlomajuttu. Kokoelman päättävä Harry Salmenniemen teksti on (Haanpään ohella) valikoiman kokeellisin ja ainoa, joka ei nojaa tarinaan.

Tusinan tyyppisten antologioiden suurin viehätys on niiden tarjoama yllätyksellisyys. Etukäteen ei voi aivan varmaksi odottaa, mitä tuleman pitää. Ja vaikkei kaikesta itse pitäisikään, on todennäköisesti kuitenkin kohdannut jotain uutta. Tusinan tapauksessa myös paljon mieluista.

Petri Tamminen (toim.): Novellit 2000. Jyväskylä 2001: Gummerus. 136 s.

Gummerus, Nuoren Voiman Liitto ja Xerox järjestivät edellisvuosien tapaan myös vuonna 2000 novellikilpailun, jonka parhaimmistoa koottiin lakonisesti nimettyyn antologiaan Novellit 2000. Kokoelman on toimittanut kilpailun tuomaristoon kuulunut kirjailija Petri Tamminen. Tällaisten kisakokoelmien jälkikäteinen arvo on usein siinä, että ne sisältävät monella tapaa hyvin satunnaisen valikoiman tekstejä ja tekijöitä – ehkäpä sellaisia yhdistelmiä, joita ei voisi kuvitellakaan myöhemmin – tai sitten myöhemmin tunnetuksi tulleiden kirjailijoiden varhaisia tekstejä. Novellit 2000 ei tuota tässä mielessä pettymystä, ei myöskään genrekirjallisuuden salattuja helmiä metsästävälle.

Kisassa palkittiin kolme novellia. Niiden kirjoittajat olivat Harri Asikainen, Leena Mead ja Jemina Staalo. Kahdelta ensin mainitulta on valikoimassa mukana myös toiset tekstit. Asikaisen palkintotarina on puhdas rikosjuttu, kertomus kahdesta pikkunilkistä jotka päätyvät puolihuolimattomasti tappamaan entisen toverinsa velkojen perinnän yhteydessä. Hänen toinen novellinsa puolestaan on kuivan humoristinen suomalaisen juhannuksen kuvaus, jossa pieleen menee se mikä mennä voi. Asikaisen tekstit ovat oikein hyviä mutta eivät yhtään sen enempää.

Jemina Staalon novelli on itsetarkoituksellisen rankka kuvaus liftaavan teinitytön sadomasokistisesta yöstä. Staalo jatkoi samassa hengessä myöhemmin Pornoinho-kokoelmassaan. Tällainen inhorealistinen seksin, väkivallan ja yhteiskunnallisten aiheiden yhteenliittymä kuuluu mielikuvissani 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen, etenkin kun yhdistetään vielä Stadin slangiin. Toista aikansa ihannetta, sähkösanomamaisen tiivistä proosakerrontaa edustaa monikin kokoelman teksti, mutta Leena Meadin (eli kääntäjä Elina Meadin) palkittu teksti Jämät tekee sen kenties hienoiten. Se on hallittu kuvaus toimimattomasta perheestä isän kuoleman jälkeen.

Mielenkiintoarvoa antologian novelleista on kuitenkin kolmella muulla tekstillä: Tuomas Kyrö ja Essi Kummu (nimellä Kähkönen) esiintyvät varhaisilla kertomuksillaan, ihan eduikseen. Spefi-keräilijää kiinnostaa tietää, että mukana on myös M. G. Soikkelin ironinen divina commedia, jossa Taivas on jouduttu sulkemaan, koska verottajan toimivalta on yletetty kuolleisiinkin henkilöihin..

Veijo Meri: Aleksis Kivi. Näytelmä. Helsinki 1974: Otava. 92 s. Delfiinikirjat.

Veijo Meren näytelmä Aleksis Kivestä (1974) syntyi hänen Kivi-elämäkertansa ohessa. Näytelmä ei pyri olemaan kattava elämäntarinan kuvaus vaan pikemminkin sarja välähdyksiä kirjailijan vaiheista. Painotus on, kuten oli Meren tietokirjassakin, vanhan myytin uudelleentulkinnalla, Kiven inhimillistämisellä aiempien neropainotusten sijasta. Lopputulos on pienimuotoisen vaikuttava.

Näytelmä rakentuu kahdeksastatoista, keskenään vaihtelevan mittaisesta kohtauksesta. Alun prologi, jossa henkilöt tulevat kertomaan kyseessä olen draama, korostaa kokonaisuuden teennäisyyttä: Emme me edelleenkään tiedä, kuka ja millainen Kivi oikeastaan oli ja mitä hän ajatteli tai tunsi. Iso osa Merenkin tarjoamista tulkinnoista on nimenomaan tulkintoja, sivistyneitä ja perusteltuja arvauksia, epäilyjä ja todennäköisyyksiä. Tämä lienee yksi niistä seikoista, joiden vuoksi Kiven hahmo yhä edelleen niin kiehtoo.

Meri tuo esiin näkemyksessään Kiven leikillisyyttä ja herkkyyttä. Hänen Kivensä ei ole mikään vakavana taidettaan pohtiva patsas vaan elämää ja sen iskuja vaihtelevasti sietävä ihminen. Tätä korostaa sivuhenkilöiden typistyminen yksinkertaisemmiksi luonnepiirteiksi. Esimerkiksi Nervander esitetään liki lapsenomaisena fanipoikana ja veljet Albert ja Juhani hyvinkin jukolalaisina räyhääjinä. Ahlqvist ja Meurman nimittelevät (herkullisesti) toisiaan lavan yli kuin viisivuotiaat. Merkittävämmäksi sivuhenkilöksi nousee Merellä Charlotta Lönnqvist, jonka suhteesta Kiveen hän ei edes vihjaile vaan asettaa heidät yksiselitteisesti samaan makuuhuoneeseen. Kiven kirjallinen tuotanto lähes tulkoon maininnan varaan. Nervander kuolaa Nummisuutareita ja Seitsemän veljestä kuohuttaa paitsi kirjoittajansa elämää myös suomettarelaisia poliitikkoja. Pääpaino on kuitenkin nimenomaan ihmisessä.

Aleksis Kivi ei varmaankaan toimi pelkkänä näytelmänä, ilman ennakkotietoja. Se jättää paljon viittausten varaan, ja toisaalta moni teho rakentuu sille, että katsojalla/lukijalla oletetaan olevan jo kanonisoitu käsitys asioista. Nykylukijalla näytelmä ei ole millään tapaa enää ”uusi tulkinta” vaan viehättävä yritys dramatisoida elämää, joka on jo aika päiviä sitten hautautunut myytin alle.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Tampere 2014: Osuuskumma. 285 s.

Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama novelliantologia Ruumiittomat on hieman erilainen kummitusjuttujen kokoelma. Teos onkin nimetty osuvasti, koska mistään perinteisistä haamuista ei suinkaan ole kyse monessakaan kertomuksessa. Ruumiittomien novellit rikkovat (hyvin tietoisesti) klassisen kummitustarinan mallia ja pyrkivät laajentamaan paitsi genren myös aaveen käsitteen rajoja. Joskus tulokset ovat pikemminkin kiinnostavia kuin erityisen hyviä, mutta mielestäni tällaisten antologioiden suola onkin uudet ja mielenkiintoiset tulokulmat.

Ruumiittomien kummitus voi olla aivan perinteinen, ihmismuotonsa ja luonteensa säilyttänyt henkiolento. Näin on esimerkiksi Minna Roinisen novellissa, jossa aave kuitenkin on vain yksi keino kertoa siitä, miten ihminen menee elämässään eteenpäin menetystenkin jälkeen. Myös Anne Leinosen tarinassa on hyvinkin traditionaalinen kummitus, joka yrittää päästä limbostaan houkuttelemalla sijalleen uutta sielua. Tässäkin kertomuksessa on kuitenkin kierteensä: varsinaista pahaa ei edusta aave vaan paikka, joka kerää kuolleita valtaansa. Muutoin kokoelmassa aave voi olla esimerkiksi rakennus (J. S. Meresmaa), syyllisyydentunnon kuvajainen (Heikki Nevala), sieluenergiasta kasautuva henkinen golem (Samuli Antila) tai peruna (Kari Välimäki).

Vaikka kummitusjuttu yleensä luetaan kauhukirjallisuuden piiriin, ei Ruumiittomien novelleista lopulta kovinkaan moni ole kauhua. Useimmiten liikutaan jossain (reaali?)fantasian laajan käsitteen alla. Välillä käydään myös muiden genrejen puolella, kuten Jussi Katajala paranormaalin dekkarin tai Shimo Suntila scifin. Kirjan päättävä Suntilan novelli on hieno ja surumielinen tunnelmapala, jonka miljöö on Kuu. Kaikkein villeimmät visiot tarjoillaan Taru Luojolan ja Maria Carolen kertomuksissa. Edellisen keskiössä on telaketjuilla liikkuva valtaisa kummitustivoli ja jälkimmäisessä yhä elävän ja seksileluksi myydyn irtokätensä jatkeena liikkuva aave.

Ruumiittomiin pätee pitkälti samat seikat kuin moniin muihinkin Osuuskumman antologioihin: Olen iloinen, että se on olemassa. Paljon siinä on lopulta melko yhdentekevää ja kertakäyttöistä – mutta nekin ovat vähintään kiinnostavia ja kirjoittajiensa tuotannossa paikkaansa puolustavia. Ja toisaalta erittäin hyviä tarinoita on riittävästi, jotta koko teos jää mieleen, no, kummittelemaan.

Eugene O'Neill: Vaaravyöhykkeessä. Yksinäytöksinen näytelmä. Porvoo–Helsinki 1948: WSOY. 41 s. Suom. Aune Brotherus. – Alkuteos In the Zone (1917).

Amerikkalainen Eugene O’Neill oli aikansa draamakirjallisuuden kiitetty ja palkittu realisti. Hänen tuotantoonsa kuuluu täyspitkien näytelmien lisäksi runsaasti lyhyempiä, yksinäytöksisiä töitä. Näitä suomennettiin toisen maailmansodan molemmin puolin kourallinen. Vaaravyöhykkessä on yksi neljästä brittiläiselle rahtilaiva Glencairnille sijoittuvasta näytelmästä, joiden pohjalta John Ford ohjasi elokuvansa Vaarallisilla vesillä (1940).

Vaaravyöhykkeessä sijoittuu hetkeen, jona alus on saapumassa sota-alueelle. Saksalaisten sukellusveneet voivat väijyä missä vain, ja huhut yli-inhimillisen ovelista ja juonikkaista saksalaisvakoojista kiertävät miehistön keskuudessa. Pelko saa miehet näkemään piruja sielläkin, missä niitä ei ole. Kun yhden miehistön jäsenen nähdään käyttäytyvän yöaikaan kummallisesti, se aiheuttaa epäilysten kierteen.

Pienimuotoinen, yhdeksän roolihahmon ja yhden tapahtumapaikan näytelmä on ytimekäs pisto ihmisluonnon kipukohtaan. Pelko ja viha saavat muutoin aivan järkevät miehet kuvittelemaan ympärilleen pahimmat kuviteltavissa olevat kauhut. Ja niin kuin valitettavasti usein käy, pelokas ja vihainen ihminen saa lajitoverinsa kärsimään. Tarkalla dialogilla O’Neill luo ahdistavan jännitteen ja synkkenevän tunnelman, joka ei lopussakaan saa muuta laukaisua kuin häpeän. Mikään hyvän mielen draama Vaaravyöhykkeessä ei ole.

Aune Brotheruksen suomennos on harmillisen vanhentunut. Lukudraamana se vielä menettelee, mutta esitettäväksi Vaaravyöhykkeessä ei enää tällaisenaan sovellu. Paljolti on kiinni yleiskielen sanaston muutoksesta, mutta Brotheruksen käännöksessä on myös runsaasti tyylillisiä virheitä. Nobel-kirjailijan tiiviin pikku näytelmän ei silti soisi unohtuvan. Sillä olisi taatusti sanottavaa nyky-yleisöllekin.

Tuomo Lahdelma, Pirkko Kainulainen & Urpo Kovala (toim.): Lyriikan kääntämisestä. Kääntäjäseminaari Jyväskylässä 26.6. - 27.6.1981. Jyväskylä 1982: Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos. 113 s. [yksipuoliset lehdet]. Monisteita 17.

Kesäkuussa 1981 järjestettiin toista kertaa seminaari Jyväskylän yliopiston kääntäjäprojektin tiimoilta. Aiheena oli lyriikan kääntäminen, ja esimerkkitapauksina etenkin runoilijat Anna Ahmatova ja Emily Dickinson. Seuraavana vuonna yliopiston kirjallisuuden laitoksen monistesarjassa ilmestyi kokoelma seminaarin annista. Tuomo Lahdelman, Pirkko Kainulaisen ja Urpo Kovalan toimittama nide sisältää neljä seminaarissa pidettyä esitelmää ja alustusta, niiden pohjalta syntyneen keskustelun translitterointeja sekä liitteenä professori David Porterin edellissyksynä Jyväskylässä pitämän Dickinson-luennon translitteroinnin.

Paljon on tapahtunut niin runouden kuin kääntämisen maailmoissa sitten kesän 1981. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisella silmäyksellä menneisyyteen voisi olla edelleen annettavaa. Päinvastoin ”vanhanaikainen” näkökulma saattaa auttaa näkemään asioita, jotka moderni maailma on jättänyt suotta varjoon. Seminaariesitelmien ajankohta on sikäli merkityksellinen, että 1970-luvun loppumisen myötä mitallinen runous oli lopullisesti lyöty kotimaisen ”vakavasti otettavan” runouden kentältä. Uusi suomenkielinen (julkaistu) runous oli lähes täysin vapaamittaista, mikä heijastui käännösrunouteenkin. Siksi on mielenkiintoista lukea kääntämisen problematiikasta nimenomaan kahden tiukasti mittaa hyödyntävän runoilijan kohdalla. Varsinkin Dickinsonin common metre -lyriikka avaa erittäin hedelmällisiä näkymiä muodon ja sisällön suhteeseen.

Esitelmöijät, etenkin Dickinsonista väitellyt Sirkka Heiskanen-Mäkelä, kannattavan hyvin pitkälle ajatusta, että käännöksessä on pyrittävä mahdollisimman tarkasta säilyttämään sisällön ja merkitysten lisäksi myös alkuperäistekstin muoto. Se tarkoittaa säkeiden ja painollisten tavujen määriä, loppu- ja muuta sointuisuutta, jopa merkityksellisiksi koettujen äänteiden säilyttämistä. Hieman humoristisiakin sävyjä vaade saa, kun erästä Helvi Juvosen Dickinson-käännöstä arvostellaan l-alkuisten sanojen puutteesta mutta kiitetään sentään siitä, että vastaavasti h-äänteitä on aika paljon.

Harmillista on, että osana seminaari järjestettyjen työpajojen antia ei ole kirjassa. Muutama runokäännös sentään on mahtunut mukaan.