Luettua: huhtikuu 2025

Ritva Toivola: Vampyyrimuoti. Fantasiakertomuksia. Helsinki 1996: Tammi. 166 s. Tammen nuortenkirjat.

Lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivolan novellikokoelma Vampyyrimuoti sanoo sisältävänsä ”fantasiakertomuksia”, mutta se on aika erikoinen määritelmä. Tiukasti ottaen kahdeksasta novellista nimittäin vain yksi on fantasiaa ja toinen scifiä. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän realistisia kertomuksia, joskin parissa on kyllä tavoiteltu eräänlaista ihmeen tuntua.

Kokoelman kiistämättömin fantasiatarina on Pompejin tuho, jossa vanhainkodin asiakkaaksi saapuu itseään kaksituhatvuotiaaksi väittävä nainen. Nainen kertoo mustasukkaisuutensa aiheuttaneen koko kylän tuhonneen tulivuorenpurkauksen, minkä vuoksi hän joutuu nyt elämään kaikkien uhrien keskeytyneet elämät. Karsas lukija saattaisi tulkita tämänkin novellin fantasiaelementit kuvitelmaksi, mutta tarina itse ei juurikaan yritä kieltää yliluonnollisuutta. Toisin on ehkäpä kokoelman parhaassa kertomuksessa Muna, jossa kyläkoulun pihalle ilmestyvä salaperäinen muna saattaa olla ”niitä ufo-juttuja” tai sitten vain lapsuuden valemuisto. Ihan ehta genrenovelli on Lintsari, jossa kuvataan futuristisen eliittikoulun karkulaista. Teknisen kehityksen uhat ja mahdollisuudet on kuvattu kiehtovasti ja riittävän uskottavasti. Kertomus onkin kelpo tieteisjuttu, vaikka siinä uhkaakin olla hieman liikaa käänteitä niinkin lyhyeksi tekstiksi.

Turhan polveilevat tarinat ovat Toivolan kokoelman kompastuskivi. Samaan tavaratalomiljööseen sijoittuvat Marian maailma ja Perhosten tavaratalossa tuntuvat erityisen epäkoherenteilta, mikä on sääli, koska varsinkin ensin mainitussa on kiehtova lähtöidea: malli jää asumaan tavarataloon, jossa hän päivisin esittää mallinukkea. Itse nimitarinakin horjuu liian täytenä. Siinä nuorten keskuudessa leviää huhu ulkomailta tulleen luokkatoverin perheen vampyyriydestä. Mistään kauhujutusta ei kuitenkaan ole kyse.

Kokoelmaa kehystävät kaksi pienimuotoisempaa tarinaa ovat melko elegantteja, realistisia tekstejä. Toisessa aiheena on outo kiusaaja, toisessa Lappiin katoava ja Kalevalasta intoileva ranskalainen vaeltaja. Kokonaisuudessaan Vampyyrimuoti on hyvää esiteinikirjallisuutta, jos sitä vain osaa lähestyä ilman alaotsikon tuomia ennakko-odotuksia.

Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam Tam.

Tammen lastenkirjojen kustannussarja Tam Tamin uusi tuleminen 2000-luvulla kesti muutaman vuoden. Kummassakin Tam Tamin inkarnaatiossa ilmestyi jonkin verran spefiä, myöhemmässä varmaankin enemmän. Vuonna 2007 sarjassa ilmestyi Vesa Sisätön Kummitusten luokka, joka sisältää 11 kauhutarinaa. Alaotsikon mukaan ne ovat ”kolkkoja”, mikä ei ole täysin katteeton lupaus, kunhan muistaa niiden olevan suunnattu lapsille.

Yleensä lasten kauhu lipsahtaa joko, no, lapsellisen puolelle tai sitten se menee liiallisuuksiin. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin kauhufiktioon.) Sisättö kuitenkin saavuttaa valtaosin tasapainon: hänen kertomuksensa eivät ole liian kauheita, mutta ne eivät ole myöskään liian kesyjä. Kaikkein parhaiten hän onnistuu kummitustarinoissaan. Genre on itsessään armelias, koska se ei lähtökohtaisesti pyri ”pelottelemaan” vaan operoi pikemminkin tunnelmalla. Tarina aavearmeijasta, kummitusten luokasta ja varsinkin järveen hukkuneesta tytöstä yltävät klassisen kummitusjutun tehoihin, vaikka novellien nimet usein paljastavat jo valmiiksi tarinan käänteen. Aikuinen arvaisi sen muutenkin, ja lapsilukijalle ennakkovinkki voi toimia hyvänä puskurina. Sellaiselle voikin olla tarvetta, koska Sisättö ei peittele kaikkia kauheuksia: esimerkiksi taustatarinoiden sodissa kuolevat lapsetkin.

Muut kuin aavetarinat onnistuvat vaihtelevammin, vaikka epäonnistumisia ei olekaan. Yliluonnolliset videopelit, tv-ohjelmat ja nettisivut tai liiallisuuksiin menevä spiritismi tuntuvat häiritsevän latteilta, koska ne ovat niin tyypillisiä nykyajan lastenkauhun elementtejä, joilla yritetään saada nuoret lukijat kiinnostumaan. Kenties tulevaisuudessa niihinkin suhtaudutaan samanlaisena nostalgisena rekvisiittana kuin nykyään kalseihin linnoihin ja kahleiden kalinaan. Tällaista goottilaista estetiikkaa edustaa Sisätön pisin tarina, ”Nainen tornissa”, joka jo nimellään vihjaa asianharrastajalle, että nyt ollaan Udolphon ja Jane Eyren kantapäillä.

Harmi, että kokoelman heikon teksti on jätetty viimeiseksi. HEL-666 on liftarijuttujen yhteenliimauma, joka tuntuu vain huolimattomalta. Se onkin kuitenkin pieni loppunotkahdus muuten kelpo kirjalle.

Anne Leinonen (vast. toim.): Usva. Otava 2005–2014: Anne Leinonen. 33 pdf-numeroa. – Usvazine.net 2015–2025: Anne Leinonen.

Projekti oli pitkä. Varmaankin kesällä 2013 löysin Usvan, tuolloin liki kymmenvuotiaan verkkolehden. Aloin lukea sitä systemaattisesti alusta asti ensimmäisen sukupolven Kindlelläni. Se oli hyvää oheistekemistä vastasyntynyttä kuopustani nukuttaessa. Väliin osui monta vuotta, joina urakka ei edennyt lainkaan, kunnes alkuvuodesta 2024 aika oli taas otollinen.

Usva sai alkunsa vuonna 2004 Anne Leinosen luomuksena. Hänen tarkoituksenaan oli antaa julkaisukanava spekulatiiviselle fiktiolle, joka ei välittäisi suotta genrerajoista. Vielä tuolloin koko spefi-termi hakemassa muotoaan ja hyväksyntää. Usvasta muodostuikin rajapinta, jossa realistinen mainstream-realismi ja fantasia, scifi ja kauhu kohtasivat. Lehdessä onkin ilmestynyt hyvin laaja skaala tekstejä ihan ”perinteisistä” genrenovelleista kaikenlaisiin kokeiluihin ja yhdistelmiin.

Koko historiansa lehti on ilmestynyt sähköisesti, ensin vuodet 2005–2014 pdf-muodossa ja sittemmin nettipohjaisena. Itse pidän ehdottomasti enemmän kokonaisuudeksi taitetusta pdf:stä, mutta ymmärrän sellaisen olevan paitsi työläs myös kai jo vanhanaikainen. Vuoden 2014 jälkeen Usvan lehtitoiminta on ollut ajoittaista, ja se näytti jo loppuneenkin koronakevääseen, mutta sattumalta juuri kun luulin saaneeni luettua viimeisen novellin, ottikin lehti uuden askeleen tänä keväänä, ja aivan viime päivinä se on alkanut julkaista taas uutta. (Väliaikoinakaan Usva ei ole levännyt vaan jatkanut toimintaansa kirjoittajaleireinä ja -koulutuksena.)

Muutamia mieleen jääneitä poimintoja Usvan julkaisuhistoriasta: Hannu Rajaniemen huikea tieteisvisio (ja ensimmäinen julkaistu kertomus?) Isännän ääni työnnellessäni lasta vaunuissa. Saara Henrikssonin ekoscifi Sininen elementti, jonka luin bussimatkalla Kouvolasta Haminaan. Marko Hautalan järkyttävä syömishäiriökuvaus Lumikeiju. Jarmo Karosen suurten mittasuhteiden progefantasia Sovitus (kitaralle). Lisäksi on mainittava eräs Usvan erityispiirre, josta pidän suuresti: jokseenkin jokainen novelli sisältää paitsi kirjailijan esittelyn myös saatesanat, jotka parhaimmillaan avaavat tekstiä ja sen luomisprosessia mielenkiintoisesti.

Katsottua: maaliskuu 2025

Lasse Pöysti: Salakuljettajan laulu.

Niin hieno näyttelijä kuin Lasse Pöysti olikin, kummoinen ohjaaja hän ei ollut. Otetaan nyt vaikka hänen kolmas ohjauksensa Salakuljettajan laulu (1952), jota hän itsekin piti "kurjana". Eräässä kohtauksessa Assi Nortia kysyy Tapio Rautavaaralta, onko tämä lintu vai kala – samaa voisi kysyä itse elokuvalta, eikä se varmaankaan tietäisi. Kaarlo Nuorvalan kirjoittama Salakuljettajan laulu yrittää olla yhtä aikaa rikosdraama, musikaali ja jonkin sortin valistusfilmi mutta päätyy lopulta olemaan yhdentekevä haahuilu.

Tarinassa tullimies soluttautuu osaksi salakuljettajien koplaa, joka toimii "ohjelmakiertueen" kulisseissa. Kyseinen kiertue muodostuu Marjatta ja Martti Pokelasta sekä kansantanssija Nortiasta. Siihen mukaan kitaraa näppäilevä Tapsa solahtaa vaivatta. Valitettavasti iltamanumerot vievät elokuvan fokuksen koko ajan syrjään itse juonesta. Niitä on liikaa, ja ne jumittavat juonenkulun kerta toisensa jälkeen. Se on oikeastaan vielä harmillisempaa, koska esitykset ovat mainioita: Pokeloista on paljon kuvamateriaalia, joka osoittaa miten verrattoman hyviä esiintyjiä ja kansanmusiikin popularisoijia he olivat. Rautavaaraahan kuuntelee aina ilokseen, ja nyt hän saa esittää parin oman kappaleensa lisäksi elokuvaan musiikin säveltäneen Georg de Godzinskyn ikivihreä "Pohjolan yö", joka lienee elokuvan kestävin saavutus.

Rikosjuoni ikään kuin tapahtuu siinä sivussa. Parhaiten, elokuvallisesti, onnistuu alkujakso, joka on kuvattu melko puhtaana kuvakerrontana, mykkäelokuvan tapaan. Paljon onnistumisista on varmaan kuvaaja Unto Kumpulaisen ansiota, niin monta onnistunutta otosta on piilossa nilkuttavan kerronnan seassa (miten Haaparannan silta onkaan saatu loppukohtauksessa näyttämään miltei Kalifornian Golden Gaten veroiselta!). Onneksi usein kehnommistakin kotimaisista elokuvista voi sanoa, että ne onnistuvat tallentamaan ajankuvaa ja vanhaa miljöötä, tässä tapauksessa myös Ruotsin puolta.

Delbert Mann: Intohimot jalavien alla. Richard Brooks: Kissa kuumalla katolla.

Pala amerikkalaista gotiikkaa: Maatila jonka kaikki haluavat. Vanha öykkäri-isä, joka on saanut tilan työnteolla tappamaltaan vaimolta. Poika, jonka äiti ennen kuolemaansa vannotti ottamaan tilan itselleen. Nuorikko Italiasta, joka vain haluaisi oman kodin huollettavakseen ja johon rakastuu isän lisäksi poikakin. Delbert Mann ohjasi Eugen O'Neillin näytelmän pohjalta kolmiodraaman Intohimot jalavien alla (Desire Under the Elms, 1958). Näytelmällisyys näkyy, etenkin elokuvan alkupuolella, mutta komea Vistavision-kuvaus nostaa sovituksen oman taiteenlajinsa joukkoon. Tarina on arkkityyppisyydessään vahva, mitä tukee osuva pääroolitus. Anthony Perkinsissä on sitkeää herkkyyttä niin kostonhimoisena poikana kuin rakastuvana nuorena miehenä. Sophia Loren tulisi toistamaan samanlaista hahmoa myöhemmin vielä monesti. Burl Ives isänä on ilmeisesti hyvin toisenlainen kuin O'Neillin näytelmän hahmo, mutta alkuperäistä tuntemattomalle hänenkin versionsa menee melkein täydestä – tosin pistävä katkeruus, johon monesti vihjataan, ei aivan välity Ivesin pyylevästä ulkomuodosta.

Ives esittää myös toisessa klassisen amerikkalaisdraaman filmatisoinnissa. Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kääntyi tuoreeltaan elokuvaksi Richard Brooksin ohjaamana, sekin vuonna 1958. Perinnöstä on siinäkin kyse. Ison tilan isäntä on kuolemassa, ja hänen poikansa (ja etenkin näiden vaimot) ovat kahmimassa perintöä. Varsinainen tarinan polttopiste on kuitenkin toisessa pojassa, alkoholisoituneessa entisessä urheilusankarissa. Mies ei voi sietää vaimoaan omien epäilystensä vuoksi. Isä pitää pojastaan, ja etenkin miniästään, mutta nekin välit ovat turmeltuneet liian pitkään. Tarina itse asiassa rinnastuu monella tapaa Jalaviin, mutta elokuvallisesti ollaan hyvin erilaisissa sfääreissä: Brooksin jazz-sointinen kamaridraama hengittää ihan eri tavoin kuin Mannin jylhä paatos. Parhaiten eron näkee Burl Ivesin suorituksessa, joka on niin paljon latautuneempi Kissassa kuin Jalavien alla. Ihan omanlaistaan ahdistunutta vimmaa on myös Elizabeth Taylorissa ja Paul Newmanissa. Valhe, häpeä ja rakkaudettomuus saavat arvoisensa kasvot.

Veikko Itkonen: Silmät hämärässä. Roland af Hällström: Houkutuslintu.

Veikko Itkosen Silmät hämärässä (1952) on vähintäänkin mielenkiintoinen elokuva. Itkonen paitsi ohjasi ja tuotti myös kuvasi sen. Käsikirjoituksesta vastasi ensimmäistä kertaa kriitikko Juha Nevalainen. Elokuvan suurimmat ansiot liittyvät juuri käsikirjoitukseen, joka pyrkii todellakin poikkeukselliseen kerrontaan suomalaisessa elokuvassa. Kehyskertomuksessa kirjailija, joka ei itsekään arvota taitojaan kovin korkealle, päätyy kirjoittamaan neljästä miehestä, jotka näkee ikkunastaan. Miehet pelkäävät kiinni jäämistä poliisille, mutta ennen kuin heidän rikoksensa paljastuu, jokaisen taustaa esitellään takaumissa. Kukin on elämässään epäonnistunut tapaus, ja he ovat päätyneet yhteen silkasta sattumasta. Elokuvallisesti Itkosen jälki vaihtelee suuresti: välillä tarinaa luodaan komean kuvallisesti, välillä jämähdetään pitkäveteisiin jaksoihin tai kompuroidaan huolimattomissa kulisseissa. Suurin laadullinen ongelma piilee jälkiäänitetyissä repliikeissä, jotka ovat usein korostuneen kömpelöitä. Sen sijaan kuvaajana ja leikkaajana Itkonen onnistuu huomattavan paljon paremmin, ja Silmät hämärässä onkin parhaimmillaan komeaa tai vähintään kekseliäistä elokuvaa. Erityismaininnat vasta avatun Linnanmäen huvipuiston tallentamisesta, Heikki Aaltoilan svengaavasta musiikista ja Tauno Palosta roiston roolissa.

Nevalaisen tapaan myös Roland af Hällström loikkasi kriitikosta tekijäksi. Hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa Houkutuslintu (1946) on monella tapaa kiintoisa verrokki Silmille hämärässä. Kummassakin on kyse eurooppalaistyylisestä film noirista, joskin af Hällström käsittelee materiaaliaan ilman metatasoja ja samalla vakuuttavammin kuin Itkonen. Houkutuslinnun nimihahmo on prostituoitu, jonka asiakkaan hänen parittajansa tappaa ryöstön yhteydessä. Nainen joutuu pakenemaan maalle, missä päätyy piiaksi ja isännän tuijotuksen kohteeksi. Seuraa hieman liikaa kaupunkilaisserkku-tyypittelyä, mutta kokonaisuus on kompaktin tyylikäs. Pääosan tekevässä Laila Jokimossa on vahvaa karismaa, minkä vuoksi onkin suuri harmi, ettei hänen filmiuransa enää juuri jatkunut.

Hannu Leminen: En ole kreivitär. Kesäillan valssi.

Hannu Leminen on suomalaisen elokuvan suuri tyylittelijä. Tavallaan se ei näy missään hänen ohjauksessaan yhtä selvästi kuin vuoden 1946 elokuvassa En ole kreivitär? Se höyhenenkepeä epookkifarssi, jonka tarina on vähän mitä sattuu ja kaikkea siltä väliltä. Sen sijaan ylöspano on ensiluokkaista: runsaat lavastus ja puvustus ovat viimeisen päälle, Lemisen käsialaa nekin (ja ehkä hieman myös Royn, joka vähintään käsikirjoitti elokuvan). Niissä raameissa on näyttelijäin helppo irrotella. Helena Kara tekee mainion kaksoisroolin, ja kaikki muut saavat esiintyä sopivan liioitellusti. Moni käyttääkin tilaisuuden hyväkseen. Jopa alkutekstit on toteutettu omaperäiseen tapaan. Ja se tarina: no, köyhän ja rikkaan kaksoisolennon kestoaihe, varastetut jalokivet, ihmissuhdeseikkailuja, arabeille irvailua ja monet paljaat pakarat. Joskus siinä on riittämiin.

Vuonna 1951 tarttui Oskar Merikannon musiikkiin elokuvan pohjaksi. Viisasti Kesäillan valssi muistuttaa Amadeuksen sijasta pikemminkin Mamma miaa; siis siltä osin ettei se yritä olla suurmieselämäkerta, jollaisia Suomessa oli jo tuolloin pykäilty monet, vaan ihan oma tarinansa, jota Merikannon sävellykset sitovat yhteen. Eihän se kummoinen tarina ole: Rikkaan perheen tyttö ja häntä opettavan köyhän muusikon rakkaus syttyy ja roihuaa, sitten yritetään eriparisena tukahduttaa, kunnes köyhyys ja sairaus. Alun romanttinen hehku vaihtuu elämän raakaan melodraamaan melko karkeasti, mutta Eeva-Kaarina Volanen ja Leif Wager ovat sympaattisesti väreilevä pari, jolle haluaa vain hyvää. Kaikki on esillepantu jälleen kovin tyylillä, ohjattu taiten ja kuvattu kauniisti (kohtaus jossa mies tummissa laseissaan odottaa vaimoa palaavaksi jyrkkien varjojen keskellä!). Leminen onnistuu yllättävän hyvin tekemään sinänsä turhatkin musiikkijaksot mielekkäiksi.

Luettua: maaliskuu 2025

Ben Roimola (toim.): Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Turku 1994: Turun Science Fiction Seura. 44 s.

Turun kirjamessuilla oli vuonna 1994 osasto, joka oli omistettu scifille ja fantasialle. Sen kylkeen ilmestyi paikallisen genreaktiivi Ben Roimolan toimittama vihkonen Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Vaikka julkaisun informaatioarvo on nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, luonnollisesti vanhentunut, on se silti mielenkiintoinen ajankuva.

Runsaan mainossisällön ohessa vihkonen sisältää Johanna Sinisalon ja Leena Peltosen artikkelit genreistä: edellinen esittelee scifiä, jälkimmäinen fantasiaa. Sinisalon teksti on uusinta edellisvuoden Äidinkielen opetustiede -aikakauskirjasta. Uusiokäyttöä on myös Jyrki J. J. Kasvin esittelevä kritiikki Margaret Atwoodin Orjattareni-romaanista ja sen filmatisoinnista. Sen sisällyttäminen tällaiseen yleisjulkaisuun tosin tuntuu kummalliselta… Lisäksi Roimola esittelee lyhyesti Atorox-palkinnon ja eri kaupunkien scifi-tapaamiset eli mafiat.

Mainitsemani ajankuva näkyy eritoten Sinisalon ja Peltosen pitkissä artikkeleissa. Paitsi yleisesittelyinä niitä on pidettävä myös yrityksinä propagoida genrejensä puolesta. Kummassakin tekstissä mainitaan liuta maailmankirjallisuuden klassikoiden nimiä ja muistetaan korostaa, että vaikka genrenimikkeiden alla on julkaistu paljon roskaa, on niiden kova ydin nimenomaan hyvää kirjallisuutta. Tuolloin kaivattu arvonanto lienee sittemmin saatu (mikä ei omasta mielestäni ole vain hyvä asia).

Kuinkahan hyvin messujulkaisu on toiminut sisäänheittäjänä scififandomiin? Toivomusta vakavasti otettavuudesta vesittää hieman mainosmaisemman sisällön sisäpiirihumoristisuus. Fandomin ilmiöiltä, kuten seurojen ja lehtien esittelyiltä, sitä voi odottaakin, mutta myös kustantamot limboavat hassutteluriman alta. Seuroista puheen ollen – tuolloin kai suurimmillaan olleen suomalaisen scifilehtikentän edustajat esittäytyvät lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta. Lahden seura on jäänyt muutenkin kuriositeetiksi, mutta tamperelaisten puuttuminen on ilmeistä. Tässä vaiheessa onkin ollut jo selvää, että Portin piiri ei halunnut sotkeutua fandomiin vaan teki osuuttaan ihan omassa nurkkauksessaan ja eri tavoin vakavissaan.

Juri Nummelin (toim.): Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Turku 2011: Kameli! (Savukeidas). 102 s.

Savukeitaan Kameli!-alamerkillä (”ipanoille ja herkuttelijoille”) julkaistiin muun muassa monenmoisia satuvalikoimia. Niistä ensimmäinen taisi olla Juri Nummelinin toimittama kokoelma Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Se ei ole täysin tyydyttävä teos mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen avaus, joka lupailee suuremmista mahdollisuuksista.

Alaotsikon ”wanhat kauniit sadut” vie odotuksia harhaan, koska a) tuoreimmat tekstit ovat 1970-luvulta (mikä ei oikeuta w:n käyttöön) ja b) erityisen kauniita tarinoista on vain osa (joskin tällainen tuomio on vahvasti subjektiivinen). Mukaan pääseiden kertomusten yhdistävä tekijä tuntuisikin olevan enemmän se, että niiden kirjoittajat tunnetaan satujen sijasta vakavammasta ”aikuisten” kirjallisuudesta. Tällaisen linssin läpi Vuoripeikot avautuukin paljon kiintoisampana. (Nummelin on myöhemmin kertonut, että hän itse ei olisi antanut tällaista alaotsikkoa kirjalle vaan se on täysin kustantajan valinta.)

Rafael Hertzbergiä ja Riku Sarkolaa lukuun ottamatta kaikki kirjoittajat ovat hyvin muistettuja kirjailijoita, joiden tuotannossa sadut tuntuvat ainakin jossain määrin yllättävältä. A. Kiven viehtymys kansanperinteeseen on toki tunnettu, samoin L. Onervan fantasia-aiheet. Mutta entäs vasemmistolainen Jarno Pennanen tai maaseuturealisti Heikki Turunen? Turusen adjektiivivyörytetty työläisylistys tuntuu melkein parodiselta. Ainakin yksi aivan oleellinen nimi, Mika Waltari, ei ole mukana, mikä lienee ollut puhtaasti taloudellinen ratkaisu.

Puhtaasti satuina jokainen kokoelman teksti on toimiva. Kepeät eläinsadut ja toinen jalka tosimaailmassa pysyttelevät jutut ovat yleensä viehättäviä, mutta parhaiten ainakin minuun (ja lapsikuulijaani) toimivat ehdat ihmesadut. Pennasen kertomus maahan istutettavasta pojasta kävisi hieman toisin kerrottuna uuskummasta, ja Onervan omalaatuinen prinsessatarina on synkkyydessään kiehtova. Herääkin ajatus, millainen aarrearkku tällaisia fantastisia satuja kirjallisuudessamme odottaisikaan kustantajaa, jolla olisi rahkeita moisten kokoamiseen.

Annika Puukka: Fanny Davidson-Sartto – erään kirjoittavan naisen elämä. Tampere 2015: Tampereen yliopisto, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. 88 s. Pro gradu -tutkielma.

Fanny Davidson on yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden kuriositeeteista, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta syrjään ja unohtuneet. Davidson (1877–1962), joka myöhemmin otti käyttöönsä nimen Sartto, muistetaan nykyään lähinnä kahden miehen yhteydessä. 17-vuotiaana hän oli melkein 30 vuotta vanhemman runoilija J. H. Erkon fantasioiden kohde ja muusa, ja myöhemmin hän oli kihloissa toisen runoilijan, Kössi Kaatran, kanssa ennen kuin tämä joutui pakenemaan Ruotsiin sisällissodan jälkimainingeissa.

Annika Puukka pyrki historian gradussaan vuonna 2015 hahmottaman Davidsonin elämänvaiheita. Tampereen yliopistoon tehty gradu keskittyy siihen, millaista oli olla 1900-luvun alussa kirjoittava nainen. Davidsonilta ei julkaistu kuin kolme kirjaa: yksi romaani, kokoelma lastuja sekä varhainen Tampereen teatterin historiikki. Näiden lisäksi Puukka on jäljittänyt suuren määrän etenkin teatterikritiikkejä ja muuta taidekirjoittelua sekä varsinkin 1900- ja 1910-luvuilta myös runoutta ja lyhytproosaa. Davidsonilta on myös jäänyt eri arkistoihin esimerkiksi pieni määrä kirjeenvaihtoa, jonka avulla Puukka luonnostelee kohdettaan.

Davidson oli ensimmäisten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tamperelaisnaisten joukossa, ja muutenkin hän selvästi pyrki itselliseen elämään, ei vain jonkun miehen hoivaajaksi ja koristeeksi. Davidson opiskeli yliopistossa aikana, jolloin nainen oli outous, ja hän osallistuikin esimerkiksi kirjoitteluun naisen asemasta osakunnassa. Samalla hänellä ilmiselvästi oli kirjallista kunnianhimoa, mistä hänen kaunokirjallinen tuotantonsa todistavat. Lopulta hänen kirjoitusviettinsä ja taiteellinen osallistumishalunsa kanavoituivat etenkin kotikaupunki Tampereen teatterielämän edistämiseen mutta myös muuhun paikalliseen taide- ja kotiseututyöhön. Hän ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia.

On kuvaavaa, että Davidsonin tavallaan pelasti unohtumiselta Panu Rajala, joka käytti tätä puolifiktiivisen Erkko-teoksensa Runoilijan sydän kertojana. Puukka ei peittele yhtään (oikeutettua) tyrmistystään siitä, miten Rajala myöntää, ettei tuntenut tai tutkinut Davidsonia oikeastaan yhtään, kunhan otti tämän käyttöön kuvatessaan runoilijamiestä.

Hannu Mäkelä: Samuli Kustaa Berg. Helsinki 2003: Otava. 144 s. 2., laaj. l.

Hannu Mäkelän teos Samuli Kustaa Bergistä on kuin kirjallinen Lauantai-pussi. Alkujaan 1982 ilmestynyt ja sittemmin 2003 laajennettu kirja sisältää nimittäin alle 150 sivussaan kaikenlaista.

Oululainen Samuli Kustaa Berg (1803–1852) oli innokas suomen kielen aktiivi, runoilija ja myöhempi lakimies. Hänen runotuotantonsa jäi suppeaksi, mutta silti hänet muistetaan yhtenä varhaisimmista suomenkielisen lyriikan taitureista. Bergin (tai siis kirjailijanimi Kallion) tuotanto on noin kuusi runoa; niiden lisäksi tunnetaan muutamia mahdollisesti hänen kirjoittamiaan. Näitä arvailuja on esitetty jo 1800-luvulla, myöhemmin vielä uuden vuosituhannenkin alla. Opiskeluaikanaan Berg tutustui J. V. Snellmaniin ja erityisesti C. Á. Gottlundiin, joka julkaisikin monta Bergin runoista. Valitettavasti hän myös omavaltaisesti muokkasi niitä. Tämä yhdessä miesten eriävien runomittaan ja varmasti kieleenkin liittyneiden mielipiteiden kanssa aiheutti välirikon. Berg sokeutui nuorehkona, mikä käytännössä katkaisi hänen uransa.

Lopulta Bergin elämästä tiedetään melko vähän. Sen Mäkelä esittelee kirjansa ensimmäisessä osassa. Uuden julkaisun saavat tietysti myös kaikki Bergin runot. Ison osan teoksesta ottaa Mäkelän "kuvitelma", kaunokirjallinen kuvaus Bergin viimeisistä ajoista sokeana Halikon kirkkoherran elättinä. Sisäisen monologin muotoon puettu kertomus enteilee tyyliltään etenkin Mäkelän myöhempää Eino Leino -romaania Mestari. Ilman ympärillä olevaa elämäkerrallista ja tutkivaa materiaalia, olisi Pois meni merehen päivä -kertomus silloinkin haikeanvaikuttava kuvaus hylätystä vanhuksesta, joka kaipaisi edes pientä arvonantoa menneille saavutuksilleen.

Mäkelän liitteinä on pieni otanta muuta aikansa runoutta, johon elämäkerrassa viitataan, sekä alkuperäisen julkaisun jälkeen esiin tulleita seikkoja, korjauksia ja epäilyksiä mahdollisista Bergin runoista. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova ristipisto suomalaisen kulttuurin yhteen yksityiskohtaan ja sen reunamiin. Miten paljon lahjoja ja innokkuutta onkin jäänyt suurmieskultin varjoihin jo ihan suomalaisuuden alkuaikoina.

Johanna Ahonen (toim.): Kabinettikertomuksia. Turun yliopiston tieteiskulttuurikainetti 10 vuotta. Turku 2005: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti.  28 s. Kabinettikertomuksia 5

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka juhlisti kymmenvuotista toimintaansa julkaisemalla Kabinettikertomuksia-sarjassaan asianmukainen juhlavihkosen. Hiljakseen täydentyneen sarjan viidennelle julkaisulle on osuvasti annettu nimeksi Kabinettikertomuksia.

Vihkon johtotähtenä on yhdistyksen perustajajäsen Tero Ykspetäjän artikkeli Tutkan vaiheista. Teksti on tiivis (ja sen alaviitteissä on todennäköisesti enemmän sanoja kuin leipätekstissä) mutta informatiivinen. Tutka syntyi keveämpään ja ketterämpään scifiharrastamisen tarpeeseen, kun Turun Science Fiction Seura oli päässyt kasvamaan isoksi ja byrokraattiseksi. Uusi sukupolvi (Ykspetäjän mukaan Turun sf-fandomin kolmas aalto) kaipasi jäykän seuratoiminnan syrjään epävirallisempaa yhdessäoleskelu. Toiminta tuntuu olleen pitkälti videoiltoja ja sen sellaista hengailua, mistä syystä Tutka ei alkanut koskaan esimerkiksi toimittaa omaa lehteä, vaikka sellainen on tämän maan fandomissa ollut tapana. Siitä syystä yhdistys on jäänyt tällaiselle maantieteellisesti ja ajallisesti kaukaiselle sivustaseuraajalle etäiseksi. Onneksi on kuitenkin tämä Ykspetäjän pikku historiikki, jollaisia on muuten myös TSFS:n piiristä vuosien aikana ilmestynyt. Jälkipolvet kiittävät niitä, jotka kirjaavat vaiheitaan muistiin itse. (Harmi että Portin piiri ei koskaan ryhtynyt moiseen.)

Muisteloiden lisäksi Kabinettikertomuksia sisältää neljä mainiota novellia. Anne Leinonen käsittelee rasismia iskevästi spefin keinoin. J. K. Miettinen kertoo eräänlaisen toteutumattoman vaihtoehtohistorian, kun Napoleon ei suostu ottamaan todesta joukoissaan piilevää innovaattoria Waterloon aattona. Petri Laineen kummitusjuttu onnistuu aidosti yllättämään ja järkyttämäänkin. Ja lopuksi bubbling under -suosikkini Jarmo Karonen esittelee poliittishenkisen ja melkein vakavasti otettavan aikamatkustusjutun. Jokainen novelleista on erittäin hyvää tasoa, ja viimeistä lukuun ottamatta ne ovat myöhemmin ilmestyneet myös kirjoittajiensa kokoelmissa.

Emma London (toim.): Suomifiktiota. FinFanFiction. Turku 2004: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti. 28 s. Kabinettikertomuksia 4.

Fanifiktio on minulle vaikea juttu. Ymmärrän kyllä oikein hyvin pastissien viehätyksen ja intertekstuaalisuuden riemun. Mutta kun ”fanficissä” on kyse jostain ihan muusta. Siihen liittyy niin voimakas omistautuneisuus käsiteltävänä olevan sarjan (kirjallisen tai audiovisuaalisen) henkilöihin, omanlaisensa parasosiaalinen suhde fiktiivisiin hahmoihin. Kyse ei ole vain oppineesta leikistä, niin kuin vaikkapa sadoissa ja sadoissa Sherlock Holmes - tai H. P. Lovecraft -pastisseissa, vaan jostain henkilökohtaisemmasta.

 Julkaisemisen suhteen ei ole aivan yksiselitteistä, mitä mieltä lainsäädäntö on fanifiktiosta. Niinpä sen koti on etenkin tietoverkoissa, suuren maailman puolella jonkin verran myös zineissä. Suomessa fanifiktiota esiteltiin Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisemassa Suomifiktiota. FinFanFiction -julkaisussa (2004). Sen on toimittanut aiheesta gradunsa tehnyt Emma London, ja toimittajan alkusanojen lisäksi se sisältää kuusi erilaista fanfic-kertomusta. Kaksi on suomen-, neljä englanninkielistä; vain yksi ei ole nimimerkin kirjoittama.

 Kovin monipuolista kuvaa fanifiktiosta vihkonen ei anna. Puolet teksteistä edustaa niin sanottua slash-alagenreä, jossa käsiteltävän tarinamaailman (mies)hahmoja paritetaan keskenään. Suomifiktiota väittää johdannossaan, että ”homoeroottinen tarina” olisi ”muualla lähes tuntematon” kirjallisuuslaji, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Suosittu se kuitenkin tuntuu olevan. Vihkosen tarinoissa toisistaan nauttivat niin Sormusten herran hobitit kuin Linnunradan käsikirjan Arthur ja Ford Prefect. Ihan oma erikoisuutensa on Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa kai Sormusten herra -elokuvien näyttelijät huohottavat heinäkasassa. Hetero-”shippausta” edustaa värinä Hermionen ja Dracon välillä. Jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat Sandman-sarjakuvan Delirium-hahmon ympärille kerrottu pikkujuttu sekä minulle tuntemattoman Gundam Wing -animen maailmaan sijoittuva ”draama”.

 Mitään korkeakirjallisia teoksia ei yksikään kertomus ole eikä varmasti yritäkään olla. Selvästi joukosta kuitenkin erottuu toinen nimimerkki Empyn teksteistä, jossa Douglas Adamsin huumoria tavoitellaan paikoin oikein onnistuneesti.

Juhani Kellosalo: Toiset meistä

Juhani Kellosalo: Toiset meistä. Runoja. Vaasa 2024: Kustannusosuuskunta Länsirannikko. 78 s.

Juhani Kellosalon yhdeksäs runokokoelma Toiset meistä ilmestyi lähes neljäkymmentä vuotta hänen esikoisensa jälkeen. Silti se kehittelee johdonmukaisesti samoja teemoja edemmäs, kypsyneempinä ja hioutuneemmin.

Toiset meistä ei ole näyttävää, muodollaan tai kielellään briljeeraavaa lyriikkaa. Kellosalon runouden teho perustuu tarkkaan toteavuuteen ja hallittuun rytmiin. Ylimääräistä on hyvin vähän (eikä se silloinkaan lopulta ole ylimääräistä), ja runokuvat herättävät ajatuksia vau-kokemusten sijaan. Tämän nimenomaisen kokoelman keskiössä on vahvana erilaisten vastinparien tarkastelu; dikotomiat ja rinnastukset.

Eräs teosta yhteen sitova ajatus on lapsuuden ja ikääntymisen jatkumo, ajan kuluminen. Samalla lapsuus myös kiertyy osaksi nykyisyyttä. Runojen minä elää muistot mukanaan. Välillä ne saavat vienon nostalgisen muodon, kuten kokoelmaa kehystävissä kahdessa osastossa. Silti ”hetkellisyydestä on kysymys”, kuten minä tajuaa kukkivien kirsikkapuiden äärellä. Toisaalta muutoksen ja pysyvyyden kaksinaisuutta ironisoi lempeästi kivi eräässä toisessa runossa: ”metsäkivenä se oli onnellinen / pihakiveksi sopeudu koskaan”.

Kirsikkapuu ohjaa lukijan ajatuksia itään, johon päästään myös voimakkaammin Siddartha Gautaman ja 700-luvulla eläneen taidemaalari Wu Daozin mukana. Heidän ajatuksensa runojen minä tuntee nykyaikanakin ajankohtaisina ja relevantteina, vaikka samaan aikaan hänen unissaan puhuu lapsuuden keskipohjalainen murre. Tällainen kiehtova, näennäisesti kaukaisten asioiden yhteen kietominen on Kellosalon lyriikassa palkitsevaa. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla hämäränä arvoituksena, jonka oppinut lukija voi itseriittoisesti myhäillen ymmärtää, vaan rauhallisesti todeten, kenties hämäävän helppona.

Kellosalolla yksityiset mielleyhtymät laajenevat usein yleisemmiksi havainnoiksi. Kokoelman toinen osasto lähtee minän henkilökohtaisesta kokemuksesta: ensiavun kautta leikkaukseen. Hieman lattealtakin tuntuvat havainnot kivusta ja heräämöstä laajenevat pian yllättäväksi sairauden ja sodan vertaukseksi. Siinä välissä sairaalaosaston laitteet, valot ja äänet assosioituvat Star Trekin ja Moby Dickin aluksiin. Samanlainen odottamaton siirtymä on runon minän ajatusten liukuminen vanhasta Buddha-patsaasta roskapostikansion tyydytystä kaipaaviin nuoriin naisnimiin. (Moby Dickiin viitataan muuten toisenkin kerran, samoin scifiaiheeseen Stalkerin muodossa. Kummassakin on kyse toden ja kuvitelman suhteesta.)

Vaivihkaista, lempeää huumoria Kellosalo viljelee siellä täällä. Mainio on muun eläinkunnan arvio ihmisen itseriittoisuudesta, kun tämä nostaa itsensä muiden yläpuolella; ”edes häntää teillä / ankaraan ajatteluun”. Myöhemmin ihminen myöntää salaa olevansa yhä eläin, ainakin pimeässä kun muut eivät näe. Rajumman näkökulman ihmisen ylemmyydentuntoon tarjoaa lyhyt runo, jossa muistiin ovat jääneet veteen heitetyssä säkissä rimpuilevan eläimen tassut. Säkin heittänyt eno puolustelee tekoaan: ”en oo niin raaka että löisin rappukivehen”. Kaikki runon minän ajatukseen, kun ihminen on ”alkanut pelätä että käteni / hävittävät minutkin / sitten ei olisi ketään kuulemassa”.

Kellosalon runoissa luonnolla on ollut aiemminkin vahva rooli. Toiset meistä sisältää muutaman vahvan ja perinteikkään luontokuvan, vaikka kokoelman varsinainen fokus onkin toisaalla. Luonnosta muodostuu eräänlainen kaikkea yhdistävä tekijä. Se on voima, josta runous nousee, joka herättää muistot, jonka avulla kuvataan niin Paratiisia kuin rakasta ihmistä. Silti mistään luontoromantiikasta ei Kellonsalon tapauksessa (ainakaan kovin usein) ole kyse. Luonto toimii hänen teksteissään paljolti samaan tapaan kuin uni. Kumpikin ovat ihmisele oleellisuuksia, jotka kulttuurimme suotta toiseuttaa aivan liian usein, aivan kuin vain valve-elämä kulttuuriympäristössä olisi arvokasta.

Luettu kirjallisuus vaikuttaa parhaimmillaan ihmisessä koko tämän elämän ajan. Niin Kellosalon runon minäkin muistelee aikojaan Huckleberry Finnin seurassa, vaikka ”sanovat että hän on huono seuraa”. Kauas on tultu ajoista, jolloin liiallista lukemista pidettiin uhkana lapsen kehitykselle. Runossa minä saa vapautuksen, kun saapuva viesti lupaa ratkaisuksi ”täyden viihdepaketin”. Maailmassa, jossa uskotaan viihteen (nuoriso sanoisi tässä nyt brainrot) kaikkivoipuuteen, on ilo päästä lukemaan uutta runoutta, joka luottaa ihmisyyteen ja  lukijan ajatteluun mutta tekee sen ilman ironiaa tai temppuja. Juhani Kellosalon Toiset meistä onnistuu siinä.

Tarkemmin ajatellen – on ilo päästä lukemaan ylipäänsä uutta runoutta, jonka joku on uskaltautunut julkaisemaankin...

Luettua: helmikuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2016: Nysalor-kustannus. 159 s. 2., korj. p.

Ensimmäinen Matti Järvisen toimittama vanhojen suomenkielisten kauhukertomusten valikoima oli Kummituksen käsi vuonna 2016. Samalla se oli Nysalor-kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Teoksesta otettiin nopeasti kaksi uutta painosta, joista ainakin toinen painos on korjattu.

Kummituksen käsi on melkein kuin lukisi jotain vanhan hyvän ajan novellivalikoimaa, ehkäpä Hyvää yötä -sarjan kadonnutta kauhuosaa. Tutut nimet, kuten Conan Doyle ja de Maupassant, saavat joukkoonsa tuntemattomampia tai sitten sellaisia, jotka tuntuvat yleensä ottelevan tyystin eri sarjassa (Selma Lagerlöf ja Robert E. Howard samassa niteessä!). Vaihtelusta huolimatta kokonaisuus on yhdenmukainen ja jämäkkä.

Pääosin kokoelman tekstit ovat vanhoja, lehdissä ilmestyneitä suomennoksia vuosilta 1890–1910. Niitä täydentää kolme Järvisen omaa, aivan uutta käännöstä; myös vanhoja suomennoksia hän on tarkistanut. Doylen Ruskea käsi ja de Maupassantin Käsi (samanaiheisuus ei ole sattumaa) ovat moneen kertaan julkaistuja ja tuttuja tarinoita, mutta niinpä ne kestävät lukemista yhä edelleenkin. Sen sijaan muut kertomukset ovat tuntemattomampia; jotkut jopa niin, ettei niistä tiedä oikein mitään. Nataly von Eschstruthia Järvinen on julkaissut sittemmin lisääkin, mutta aina kysymysmerkkien kera. Tämänkertainen Harmaasisar on oikein mukava kummitusjuttu.

Kummitusjuttuja kirjan novelleista monet ovatkin. Selvimmät poikkeukset ovat Fitz-James O’Brienin omalaatuisen selittämätön kertomus näkymättömästä hyökkääjästä ja Howardin lyhyt ihmissusitarina. W. H. Hodgsonin paranormaali dekkari lähtee sekin liikkeelle kummitteluna ja vaikka Lagerlöfin aave taitaakin olla vertauskuvallista sorttia, aave se on semmoinenkin. Ainoastaan naturalistina tunnetun Émile Zolan sodanvastainen uninäky tuntuu olevan väärässä paikassa. Verta on ehdottomasti mielenkiintoinen teksti, mutta kauhua se ei ole, ainakaan samalla tavoin kuin sitä ympäröivät tarinat. Robert W. Chambersin kaunis ja kenties hiukan ekspressionistinenkin Morsiuspari on yllätys: kokoelman ehkäpä taitavimmin kirjoitettu teksti.

Jari Koponen & Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944. Helsinki 2024: Avain. 341 s.

Jari Koponen on tehnyt ihailtavan johdonmukaista työtä. Jo 1980-luvun alussa, toimiessaan Aikakoneen ensimmäisenä päätoimittajana, Koponen julkaisi lehdessä suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiaa (joka tosin jäi kesken). Myöhemmin on ilmestynyt artikkeleita, tietokirjoja, antologioita ja bibliografioita aiheesta. Ja aina tuntuu löytyneen jotain, mikä työntää kotimaisen scifin alkuhetken hieman entistä aiemmaksi.

Nyt alkaa olla yhteenvedon aika. Vesa Sisätön kanssa kirjoitettu Kuviteltu tulevaisuus on yksi sellainen. Teos käy läpi tieteiskirjallisuuden vaiheita Suomessa ajanjaksolla 1803–1944. Kyse ei ole suomalaisen eikä suomenkielisen scifin historiasta. Mukaan on mahdutettu myös ruotsinkielinen tuotanto sekä täällä julkaistu käännöskirjallisuus. Tämän on mahdollistanut kirjoittajien vuosikymmeniä kestäneen tutkimustyön lisäksi Kansalliskirjaston digitoimat lehtiaineistot.

Koponen ja Sisättö käyvät läpi joltisenkin kronologisesti scifin vaiheita Suomessa. Rajaukseen on otettu mukaan laajalti utopiat ja tulevaisuuskertomukset, jonkin verran suoranaista fantasiaakin jos se vain sijoittuu avaruuteen. Rajaus on toimiva, vaikka siihen päätyminen ei taatusti ole ollut helppo työ. Kaunokirjallisuuden lisäksi esiin nostetaan myös kritiikkiä, teosesittelyjä ja hieman muitakin artikkeleita, sikäli kuin sellaisia on. Romaanien tarinoista annetaan aina synopsis ja niiden merkitystä avataan; novellien suhteen ollaan yleensä ylimalkaisempia.

Matka Ruotsin ajan haparoivista ja harvoista tieteiskuvitelmista jääkärien kirjoittamiin suur-Suomi-fantasioihin ja aina sotavuosien lopuksi ilmestyneeseen Volter Kilven Gulliver-jatkoon on monipolvinen ja kiehtova. Kirjoittajat eivät eksy runsauden keskelle vaan pitävät suuntimastaan huolen. Kuviteltu tulevaisuus on vaivatonta luettavaa, joka tekee mieli nautiskella pieninä annoksina. Samalla on hyvä selailla Koposen kotimaisen scifin bibliografiaa ja edetä sitten samojen kirjoittajien Aivopeili-teokseen, Ursan vanhaan Jäinen vaeltaja -kokoelmaan ja Matti Järvisen toimittamiin vanhan kotimaisen scifin antologioihin.

Jään odottamaan myöhempien aikojen käsittelyä!

Tähtivaeltaja 3/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura. 128 s.

On kuvaavaa, että kun Tähtivaeltajan viideskymmenes numero ilmestyi 1994, innostuneen pääkirjoituksen ja onnentoivotusmainosten lisäksi merkkihetkestä muistutti lähinnä Jukka Laajarinteen ”juhla-artikkeli”, jossa kirjoittaja lähinnä kritisoi lehteä. Ironia ja anarkia olivatkin ne tekijät, jotka erityisesti erottivat Tähtivaeltajaa alusta asti muista scifilehdistä.

Mutta kuten Laajarinnekin mainitsee, on jotenkin outoa edes puhua Tähtivaeltajasta scifilehtenä. Juhlanumerokin sisältää paljon asiaa roskaelokuvasta sekä sarjamurhaajista, sen kuvitus muodostuu lähinnä tisseistä ja taitto on kuin Macia käyttämään oppineen punkkarin tekemä (mitä se itse asiassa saattaa oikeasti ollakin). Silti scifi koko ajan mukana. Kaiken rähinän perverssin seasta löytyvät lähes asialliset esittelyt Ian McDonaldin ja Jonathan Carrollin tuotannoista, Neal Stephensonin ja Neil Gaimanin erittäin asialliset haastattelut sekä McDonaldin ja Johanna Sinisalon ehdat tieteisnovellit. Mitenkähän oma kehitykseni olisi kieroutunut, jos Vilppulan Ärrällä olisikin myyty Tähtivaeltajaa Portin sijasta? Yhtään känniraporttia juhlalehdessä ei kyllä ole.

TV50:ssä on huvittavia kosketuksia kolmekymmentä vuotta myöhempään nykyhetkeen: kansitaiteesta vastaavat Tatun & Patun tekijät Toivonen & Havukainen; Gaiman kertoo vaikeuksien vielä jonain päivänä saavan hänet kiinni; Nalle Virolainen esittelee pitkässä artikkelissa semmoista Suomessa tuntematonta lajityyppiä kuin true crime ja toistelee Jeffrey Dahmerin nimeä; Stephensonin haastattelussa puhutaan paljon siitä ihmeellisestä INTERNETISTÄ [sic]…

Oma juhlaerikoisuutensa lehdessä on sen sisältämä lahja. Jokaisen numeron mukana tuli yksi osa Sami Hynnisen Jaakko D. Kirveenvarsi -sarjakuvaa. Kaksi muuta sai pientä summaa ja anelua vastaan toimituksesta. Pieni, A6-kokoinen ja 8-sivuinen lehdykkä on ehtaa ug:ta, ja sopii varsinaisen lehden sarjakuvien jatkoksi. Vastaavia oheisia ilmestyi Tähtivaeltajassa sitten myöhemminkin, ja sarjakuvahan on ollut oleellinen osa lehteä ihan varhaisajoista asti. (Tätä kirjoittaessa uusin TV onkin sattumalta juuri sarjakuvanumero.)

TV50:stä muuten alkoi lehden liimaselkäkausi. Niitteihin ei ole ollut paluuta.

Katsottua: helmikuu 2025

Ville Salminen: Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta. Aarne Tarkas: Villin Pohjolan kulta.

Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen kupletti Kaunis Veera kääntyi ensin jälkimmäisen kirjoittamaksi näytelmäksi, sitten Ville Salmisen ohjaamaksi elokuvaksi (1950). Kepeä ja hyväntuulinen musiikkifarssi tiivistää kesäteatterin ja iltamalavojen hengen, mutta toisaalta tänä päivänä se on myös väistämättä vanhentunut. Tsaarinajan höyrylotjan miehistö tarvitsee uutta kahvinkeittäjää, kun edellinen ylpistyy voitettuaan ostetut kauneuskisat. Äijät päättävät etsiä mahdollisimman ruman uudeksi piiaksi ja löytävät kurarunnissa uitetun romanitytön, joka on paitsi oikeasti kaunis myös omiaan paossa. Romanit kuvataan eksoottisena kansana, jolla on kummat tapansa – ja jotka välttelevät työtä ja varastavat valkoisten lapsia. Veeran hahmo sentään kuvataan omanarvontuntoisena naisena, mikä piristää muuta tunkkaisuutta. Jos elokuvan pystyy näkemään oman aikansa peilinä, se on oikein mukava vaikkakin yhdentekevä viihdyttäjä. Kipparikvartetin esittämä musiikki on mainiota, ja hahmoissa on hyviä tyyppejä – niin kuin Unto Laakson laivamies, joka puhuu lähinnä wellerismeillä, Elsa Turakaisen hyperaktiivinen ruhtinatar tai Kaarlo Wilskan lipevä urkkija.

Jos Lapin kultaryntäyksissä olisi cosplayattu amerikkalaisia lännenelokuvia, olisi todellisuus voinut näyttää Aarne Tarkaksen Villin Pohjolan kullalta (1963). Villi Pohjola -sarjan toinen osa tuntee western-klišeet ja soveltaa niitä verrattain hyvin fantasialappilaiseen maisemaan. Aika ja paikka ovat silti tarkoituksellisen epämääräiset; autoja on vaikka hevosilla pääosin kuljetaankin, dollarit ovat käytössä, olut on Koffia, saamelaisia kohdataan... Mistään puhtaasta parodiasta ei kuitenkaan ole kyse, todennäköisemmin ihan aidosta lajityypin arvostuksesta, vaikkei myöskään erityisen totisesta yrityksestä. Parodia syntyy pikemminkin katsojan mielessä, jonka on vaikea hyväksyä tuttuja naamoja stetsonien alla.

Gabriele Salvatores: Minä en pelkää. Nanni Moretti: Pojan huone.

Olen sanonut ennenkin, että italialaisilla elokuvaohjaajilla on ilmiömäinen kyky tavoittaa lapsuus. Gabriele Salvatoresin Minä en pelkää (Io non ho paura, 2003) on rikoselokuva, mutta ensisijaisesti se käsittelee lapsuutta. Niccolo Amanitì kirjoitti romaaninsa pohjalta käsikirjoituksen, jossa 1970-luvun hurjia vuosia kuvataan 9-vuotiaan pojan näkökulmasta. Sattumalta hän löytää autiotalon raunioista maakuoppaan piilotetun pikkupojan. Hiljalleen paljastuu, että kotikylän aikuiset, myös päähenkilön vanhemmat, ovat osallisia kidnappaukseen ja kiristykseen. Kaveriporukassaan ulkopuolinen lapsi ystävystyy kaapatun kanssa, mikä tarkoittaa tietenkin etääntymistä omista vanhemmista. Kauheasta aiheestaan huolimatta Minä en pelkää on kaunis elokuva. Viljavina lainehtivat pellot tuntuvat välillä olevan päosassa, ja niihin piiloutuvat lapset salaisuuksineen vain poukkoilevia palasia luonnon kiertokulussa. Ihminen yrittää löytää itselleen merkitystä ja arvoa muiden kustannuksella ja kuitenkin lopulta on pelkkä kouristeleva häiriötekijä suurempien asioiden mittakaavassa. Samaan aikaan Salvatoresin elokuva tarjoaa yhden tehokkaimmista kauhukuvista modernissa elokuvassa. Kun katsojakaan ei vielä tiedä, mitä kuopassa on, on portaattainen paljastus mahdollisuuksineen hirvittävä – lapsuuden irrationaalisen kauhun katsojaan hetkellisesti palauttava. Lopetus puolestaan puhuttelee järkeä ja tiedostettua tunnetta. Lasta kohtaan tunnettu rakkaus saa ristiriitaisen todistuksen. Minä en pelkää on lähes mestariteos; se ei ehkä ihan yllä mestari tasolle mutta kovin lähelle sentään.

Entä sitten kun lasta ei ole... Nanni Morettin Pojan huone (La stanza del figlio, 2001) tarttuu vastakkaiseen tilanteeseensa. Psykoterapeutti-isän perhe menettää teini-ikäisen poikansa sukellusonnettomuudessa. Jotenkin pitäisi pärjätä. Lyhyillä, usein kahden ihmisen dialogin varaan rakentuvilla kohtauksilla syntyy selviämisen, pärjäämisen, yrittämisen kuva. Kuinka yhden puuttuminen, itsesyytökset, muiden laukaisemat muistot tuntuvat ja kuinka voimaton niiden edessä on. Moretti, joka esittää myös pääosan lapsensa menettävänä isänä, luo pienistä ja vähäeleisistä kohtauksista vahvan ja ennen kaikkea hallitun kokonaisuuden menetyksestä ja surun kanssa kamppailusta. Harkitut pienet eleet, tietoinen musiikin käyttö, toteava näytteleminen, kameran hitaat zuumaukset – kaikki hienoja osoituksia ohjaajan otteesta aiheeseen. Terapeutin ammatti mahdollistaa samoin monenlaisia peilipintoja – kuten myös Enon ja Clusterin kappale.

Luettua: tammikuu 2025

[Arthur] Conan Doyle – [Kristian] Huitula: Sherlock Holmes ja vampyyrit. [Tampere?] 1995: [Kristian Huitula?]. 62[+2] s.

Sarjakuvataiteilija Kristian Huitulan ensimmäinen julkaisu oli Sherlock Holmes ja vampyyrit vuodelta 1995. Albumissa ei tosin tekijän etunimeä mainita lainkaan. Sen sijaan siinä kyllä mainitaan sinänsä ihan oikeutetusta Arthur Conan Doylen nimi ja kerrotaan sarjakuvan perustuvan ACD:n kertomukseen. Kuitenkin hyvin pian käy selväksi, ettei asia ole näin yksioikoinen.

Doylen novelli The Adventure of the Sussex Vampire (1924) on 53. Sherlock Holmes -kertomus, joka yhdistelee tavanomaiseen päättelydekkariin ripauksen gotiikkaa. Englantilaisen herrasmiehen perulainen vaimo jää kiinni heidän vastasyntyneen lapsensa kaulalta veri suupielistään noruen. On kuitenkin tapahtunut väärinkäsitys, ja lopulta vähemmän yliluonnollinen muta vääristynyt kiintymyssuhde on kaiken taustalla.

Huitulan versio sen sijaan pohjaa Doylen kertomuksen filmatisointiin Granadan tuottamassa tv-sarjassa. Sen The Last Vampyre -jaksossa (1993) tarinaa on laajennettu huomattavasti, ja siihen on esimerkiksi tuotu aivan uusi hahmo, kyläläisissä uskomuksiin pohjaavaa pelkoa herättävä herra Stockton. Jeremy Paulin käsikirjoitus onkin siirtynyt lähes sellaisenaan Huitulalle. Samoin Holmesin piirteet ovat selvästi sarjassa pääosaa esittäneen Jeremy Brettin.

Kuvallisesti sarjakuva on vaihteleva. Parhaimmillaan Huitulan kuvakerronta on melko hyvä. Varsinkin pari nopeaa toimintajaksoa on kuvattu vaikuttavasti. Yleisilme on kuitenkin liian tunkkainen ja levoton, mikä johtunee täyteen ahdetuista sivuista, jatkuvasti epäsäännöllisestä ruutujaosta ja paikoin runsaasta tekstistä. Huitulan toisaalta ilmeikkäät paksun tussin vedot saavat seurakseen hyvin terävän ja ohuen viivan. Jälki sopii mainiosti taustoihin ja maisemiin sekä erilaiseen efekteihin, mutta ihmiskasvoissa piilee sen heikkous. Paikoin hahmot näyttävät suorastaan rujoilta, ja useammin kuin kerran Holmesin ja Stocktonin hahmoja on vaikea erottaa toisistaan.

Ilmeisesti omakustanteena ilmestynyt albumi on kuitenkin keskimääräistä parempi yritys kotimaiseen, vakavaan sarjakuvaan aikana, jolloin sellainen oli vielä taaperovaiheessa. Hengeltään se rinnastuu helposti samoihin aikoihin ilmestyneiden Kari T. Leppäsen Doyle- ja muihin klassikkosovituksiin.

Lafcadio Hearn: Intohimon karma. Japanin kummitustarinoita. [Rauma] 2003: Orienta. Suom. & toim. Juhani Lompolo. 160 s. Kuv.

Sanovat, että Lafcadio Hearn olisi ollut japanilaisempi kuin japanilaiset itse. Oli miten oli, kreikkalais–brittiläinen Hearn eli myöhempi Koizumi Yakumo oli ainakin yksi tärkeimpiä japanilaisuuden välittäjiä länsimaiseen tietoisuuteen. Liikkuvaa elämää aiemmin viettänyt Hearn löysi, lähdettyään Japaniin sanomalehden kirjeenvaihtajaksi, todellisen kotimaansa. Länsimaissa hänet muistetaan ylipäänsä japanilaisen kulttuurin käsittelijänä mutta erityisesti kummitustarinoista, joita hän kokosi usean niteen verran.

Suomeksi Hearnin kummitusjuttuja on ilmestynyt kaksi kokoelmaa. Niistä tuoreempi on raumalaisen Orientan vuonna 2003 julkaisema Intohimon karma. Toimitus- ja käännöstyöstä on vastannut Juhani Lompolo. Hän on onnistunut urakasta kohtuudella, joskin kieli vilisee anglismeja, hän-pronominien korrelaatteja saa toistuvasti arvailla ja japaninkielisten sanojen käyttö ei ole aivan johdonmukaista (tosin se taitaa olla Hearnin itsensä aiheuttama ongelma). Toisaalta Lompolo on kirjoittanut mainion johdannon ja selittää paljon kertomuksissa esiintyviä sanoja ja ilmiöitä.

Valikoimana Intohimon karma on onnistunut. Mukana on joitain Hearnin kuuluisimpia tarinoita, esimerkiksi kaikki Kobayashi Masakin Kwaidan – kauhun kasvot -elokuvaan (1964) filmatut kertomukset. Osa teksteistä on lyhyitä, kansantarun tapaan kerrottuja juttuja, jotka rytmittävät kokoelmaa mukavasti pidempien tarinoiden välissä. Ei yksikään kirjan novelleista kuitenkaan erityisen pitkä ole; päätöskertomus, hieno nimitarina, on pisin ja vain alle kaksikymmentä kirjan sivua. Japanilaisen perinteen mukaisesti osa kertomuksista on kaikkea muuta kuin pelottavia. Monesti ilmestyvä kummitus on herättämässä jotain eksistentialistista kysymystä, joskus aiheuttamassa ihmeen tuntua ilman pelkoa. Toki kokoelmassa on monta ihan rehtiä kauhujuttuakin, joista itse olen aina pitänyt etenkin Kalman ratsastuksesta. Siinä mies pääsee kesyttämään pahansisuisen vaimovainaansa öisellä reppuselkäratsastuksella. Sekä kauhu- että kirjan muissa tarinoissa taustalla on kuitenkin aina buddhalainen maailmankuva. Suomalaiselle lukijalle se näyttäytyy helposti eksotiikkana ja vieraannuttajana, joka ihastuttaa toista ja vierottaa jonkun muun.

Katsottua: tammikuu 2025

Michael Curtiz: Musiikkia veressä. Robert Wise & Jerome Robbins: West Side Story.

Musiikkia veressä (Young Man with a Horn, 1950) on kovin tavanomainen muusikkoelämäkerta. Lähtökohdat eivät ole kummoiset, mutta onneksi tielle sattuu hyvä ihminen, joka rohkaisee luonnonlahjakkuutta. Joltistakin menestystä tulee, vaikka omat taiteelliset ambitiot eivät täytykään. Vastuksia kohdataan, myrkyllinen ihmissuhde, menetys siellä täällä, romahdus pohjalle ja uusi nousu, joko itse koettu tai postuumi. Niin se menee nuorella jazz-trumpetistillakin, jonka kulkua idealismista alkoholismiin seurataan. Onneksi Michael Curtizin ohjaus on niin vaivattoman sulavaa ja tyylivarmaa, että se peittää käsikirjoituksen pahimmat latteudet, ja musiikki niin hyvää, niin kappaleiden välissä katselee vaikka vähän mitättömämpääkin draamaa. Elokuva pohjautuu Dorothy Bakerin romaaniin, joka puolestaan ottaa inspiraationsa Bix Beiderbecken elämästä. Autenttisuutta antaa Hoagy Carmichaelin läsnäolo ja etenkin Harry Jamesin trumpetismi, jonka tahtiin Kirk Douglas – yllättävän uskottavasti – on soittavinaan. Kokonaisuus on epätasainen (Lauren Bacallin kohtaukset ovat melkein kuin toisesta elokuvasta), mutta keskimääräistä paremmin toteutettu.

Robert Wisen ja Jerome Robbinsin filmaus jälkimmäisen näyttämömusikaalista West Side Story (1961) on kaikin puolin ja ansaitusti klassikko. Aikansa Oscar-kahmijan näytteillepano on uljas ja elokuva etenee varmasti kuin juna. Vaan sittenkään en pidä siitä ihan kauheasti. Ongelma lienee pohjatekstissä, sillä elokuvana West Side Story on hieno. Etenkin sen kuvamaailma harkittuine asetelmineen ja väreineen ja tanssikohtausten koreografian elokuvallistaminen ovat huippuja. Mutta tarina – laiska Romeo ja Julia -mukaelma New Yorkin kujilla, jossa kaksi kilpailevaa jengiä uhittelee toisillee – on tyhjä, vaikka siirtolaisuus- ja rasismiteemat sekä sukupolvikuilun kommentointi yrittää sitä syventää. Ja Leonard Bernsteinin musiikki, varsinkin laulut, ovat pliisuja viisuja. Onneksi iso osa musiikkikohtauksista on nimenomaan näyttäviä tanssijaksoja. Saatan olla väärässä mielipiteineni, mutta minusta West Side Story on korea elokuva, vaikuttavasti kerrottu tyhjä tarina.

Don Siegel: Kourallinen dynamiittia. Clint Eastwood: 15:17 Pariisiin.

Don Siegelin kevytpastissi Leone-länkkäristä, Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970) oli kova elokuva 11-vuotiaalle. On se oikeastaan yhä, paljon mainettaan parempi ainakin. Paljon tosiaan lainataan Leonelta: meksikolainen autiomaamiljöö, Clint Eastwood karskina cowboyna, Ennio Morriconen musiikki... Bud Boetticherin tarinakin voisi olla Leonea, jos se ei olisi ihan niin suoraviivainen: yksinäinen ratsastaja pelastaa vallankumousarmeijaa auttavan nunnan ja paljastuu, että heillä on yhtäläiset intressit. Tietysti kaikki ei ole miltä näyttää, mutta he ovat joka tapauksessa tehokas pari. (Spagetti)Länkkärin klišeitä hyödynnetään mutta lempeän ironisesti – huumori lieneekin Siegelin elokuvan pelastava elementti. Vakavista piirteistään huolimatta Kourallinen dynamiittia hengittää vapautuneesti suuren osan ajastaan. Eastwood joutuu replikoimaan liikaa näyttelijänlaadulleen, mutta onneksi Shirley McLaine on oiva vastinpari hänelle. Morriconen musiikki on yhtä hyvää kuin aina ja löytää sekin samanlaisen komiikan ulottuvuuden kuin elokuva muutenkin.

Melkein puoli vuosisataa myöhemmin Eastwood ohjasi elokuvan 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2015). Se on erikoinen ja monitahoinen teos. Eurooppalainen välttämättä miettii, että taasko näytetään, miten Ameriikan poijjaat tulevat pelastamaan Eurooppaa, kun eivät ne itse osaa puolustautua islamistien uhalta. Toisaalta tarina on humaani kertomus luusereiksi tuomituista kaveruksista, jotka eivät pärjää koulussa eivätkä armeijassa mutta jotka tosipaikan tullen tietävät täsmälleen mitä tehdä ja toteuttavat unelmansa kriisitilanteessa. Kolmanneksi elokuva on semidokumentti – amerikkalaisia reppureissaajia, jotka estävät terrori-iskun junassa, esittävät he itse. Näin se todella tapahtui, nämä kaverit sen tekivät. Ei liene sattumaa, että päähenkilön seinällä on Full Metal Jacketin juliste – tämä elokuva on sen antiteesi.

Armand Lohikoski: Kahden ladun poikki. Aarne Tarkas: Jokin ihmisessä.

Armand Lohikoski muistetaan ohjaajana, joka oikein Amerikasta otti oppia ja Suomessa sai tehtäväkseen lähinnä Puupää-elokuvia. Vaan tekipä hän hieman muutakin, niin kuin Einari Vuorelan romaaniin perustuvan Kahden ladun poikki (1958). Käsikirjoituksesta vastasi kirjailija itse vaimonsa Laura Sointeen kanssa. Varakkaan talon isäntä ottaa itselleen yli puolta nuoremman ja vastahakoisen morsiamen. Taloon saapuu talven tullen tukkilaisporukka, jonka naistenpyörittäjistä nuori emäntäkin löytää miestään miellyttävämpää seuraa. Tulos on pintapuolinen Juha-mukaelma, jota vaikutelmaa korostaa Juhaakin näytellyt Eino Kaipainen isäntänä. Kahden ladun poikki on silti ihan pätevä elokuva, vaikkei kritiikki sitä korkealle ole koskaan arvostanutkaan. Vaan eipä siitä pitänyt ohjaajakaan, jonka mielestä kai saman vuoden Pekka ja Pätkä Suez'illa oli paljon mielekkäämpi teos... Varsinkin Anneli Saulista ja elostelijana vakuuttavasta Tapio Rautavaarasta on saatu irti kelpo suoritukset. Muutenkin kaikkien energisiä esityksiä on mukava katsella, vaikka draama kaikkiaan on vähän mitäänsanomatonta ja loppu lähinnä tyhmä.

Pari vuotta aiemmin Sauli näytteli Aarne Tarkaksen Waltari-filmatisoinnissa Jokin ihmisessä (1956). Eihän se Tarkaksenkaan maine mikään filmineron ole, mutta parhaimmillaan hänellä oli kunnianhimoa ja aina vähintään tekijän otteet. Jokin ihmisessä on hieno yhdistelmä karua realistisuutta ja tyyliteltyä film noiria. Jussi Jurkan esittämä tyhjäntoimittaja nuorimies on kehittänyt itselleen pakkomielteen naapuruston erikoisesta tytöstä. Seurauksena on pienen eliniän mittainen vaino. Tihutyöt ja sodat vievät miehen niin Ruotsiin kuin vankilaan mutta eipä niissäkään saa rauhaa. Nainen ei silti anna vastakaikua, vihaa vain syistä jotka eivät miehelle aukea. Kuvio on tehokas, vaikka sen psykologia on falskia. Tarkaksen käsikirjoitus on tiukka. Ylimääräistä ei juuri ole, ja juttu kulkee tasapainoisesti eteenpäin. Ohjaajan ja kuvaaja Esko Nevalaisen yhteistyö on vaikuttavaa; mukana on muutamia erittäin komeita otoksia.

Edvin Laine: Laulava sydän. Yrjö Norta: Yövartija vain....

Edvin Laineen ohjaama Laulava sydän (1948) alkaa suorastaan rikosdraamana. Poliisi ryhtyy seuraamaan maahan palaavaa rikollista. Tämä yrittää värvätä rötöstelyyn entistä balttikumppaniaan, joka on mennyt sota-aikana naimisiin rintamalla haavoittuneen pankkivirkailijan kanssa. Tarinassa seuraa juonittelua ja varjostelua, ja pankki-invalidimme joutuu väärin syytetyksi. Sairaalassa häntä uhkaa myös kipulääkekoukku. Ainekset olisi hitchcockilaiseen takaa-ajojännäriin. Vaan mahdollisuuksia on muuhunkin, sillä Väärä Mies ja häntä avittava komisario ovat laulumiehiä; Ossi Elstelässä jälkimmäisenä, iskelmiä vapaa-aikanaan rustaavassa pollarissa, olisi mahdollisuudet ihan kestohahmoon. Oli miten oli, Toivo Kärjen laulut saavat aina vain enemmän tilaa elokuvassa, kun miehet alkavat pyrkimään levytähdiksi. Ei melodraamaa sittenkään unohdeta, mutta yhdistelmä on hieman hutera, ei kuitenkaan ollenkaan sietämätön. Sen sijaan lopun romanttinen juonne on täydellinen tyylirikko, samoin pitkä loppujakso joka on tarkoitettu traagiseksi mutta on ylipateettinen. Rikostarina on unohtunut tyystin jo ajat sitten. Tauno Palo pääosassa tasapainottelee taiten kepeän ja koskettavan välillä. Kiehtovasti hän rikkoo tyyppihahmoaan hienovaraisella narkomaaniuden vimmalla ja toisaalta rakastavan isän herkkyydellä (tai ehkä juuri se on vimmaista).

Melodraama se on myös Yövartija vain... (1940), kovin toisenlainen sentään. Yrjö Norran ohjaus on eräänlainen reaalisatu – yliluonnollisuuksia ei välttämättä ole mutta ihmeitä ehdottomasti. Tehtaanjohtajan poika on iskenyt silmänsä tällä kertaa saman laitoksen yövartijan abiturientti-ikäisen tyttäreen. Isät varoittelevat toisistaan. Luokkajako on selvä mutta ei pysymätön (näin sota-aikana). Seuraa enneunia, deliriumnäkyjä, vahinkoraskaus – ja suomalainen Viimeinen mies. Elokuva on teatraalinen, joskin osa siitä voitaneen panna tekniikan piikkiin; dialogi tallentuu välillä todella kömpelösti. Toisaalta jos jotkut osaavat kääntää teatteri-ilmaisun hyväkseen, ne ovat Aku Korhonen ja Regina Linnaheimo. Yövahdin rooli on Korhoselle kirjoitettu ja hän tekee komeaa jälkeä. On käsittämätöntä, miten banaaleinkin rooli kääntyy vakuuttavaksi hänellä.

Suomikauhun sirpaleita #13: Vakava petos

 I

Kummitustarinoiden yhteydessä herää aina kysymys siitä, kuuluuko niin sanotun kauhukirjallisuuden olla "pelottavaa", "kauhistuttavaa" tai muuta vastaavaa. Yleensä siinä vaiheessa pohdinnoilla on kaksi vaihtoehtoista suuntaa: Jos lukijassa heräävä kauhuntunne (tai ainakin pyrkimys sen herättämiseksi) on merkittävin kriteeri, silloin eriytetään kummitusjutut omaksi lajikseen. Niissähän oleellisempaa usein on tunteen sijaan tunnelma. Toinen vaihtoehto on, että riittää, kunhan tarinan tapahtumat herättävät sen henkilöhahmoissa kauhua – tai, satiirin ja parodian tapauksessa,  kauhua tyypillisesti kirjallisuudessa hahmoissa luovat elementit lyödään läskiksi. Lukija saa rauhassa olla tietoinen lajityypin tavanomaisuuksista ja siitä, että lukee fiktiivistä kertomusta. (Ihan oma sivupolkunsa on sitten se, vaatiiko kauhutarina yliluonnollisen elementin vai ei, mutta se unohdettakoon nyt.)

Jälkimmäinen ratkaisu mahdollistaa paitsi minkä tahansa aavetarinan tulkitsemisen kauhukirjallisuudeksi myös esimerkiksi lasten "kauhukirjallisuuden" ja kauhuparodioitten vakavahenkisen käsittelyn. Riittää, että tarpeeksi moni kauhutarinaan liitettävä elementti täyttyy teoksessa. Rajanvetoja voidaan sittenkin tehdä, jos siihen kokee tarvetta, mutta genre-elämyksiä voi silti saada. 

II

Unkarilaisen István Komoly Csalásin romaani KLANG (alaotsikoiltaan Hyttysen pisto. Vampyyriheimon elämästä) ilmestyi vuonna 2002 postuumisti.  Harri Erkin suomennoksen julkaisi Pelipeitto vuonna 2007. Kotikylästään reheviä kansankertomuksia aiemminkin kirjoittaneen Csalásin viimeinen teos jatkaa samalla linjalla mutta yliluonnollisen kierteen kera. Leppoisa pakinointi nimittäin paljastaa, että kylän asukkaat ovat käytännössä vampyyrejä. He ovat alkulähde maailmalle levinneisiin kertomuksiin ja myytteihin, joissa ei kuitenkaan ole enää totuutta kuin nimesi. Transylvanialaisten, lepakoiksi ja susiksi muuttuvien verenimijäaatelisten sijaan vampyyriheimo onkin leppoisaa väkeä, joka veren sijasta juo vahvaa paikallista viiniä ja palinkaa ja joka kuollessaan leijuu avaruuksiin. Legendan mukaan he ovat lähtöisin Siriuksesta, mutta legendoihin pitää aina suhtautua harkiten.

Csalás keskittyy kertomaan iäkkäiden vampyyrien kyläyhteisöstä, johon vanhenevat heimon jäsenet tulevat viettämään leppoisasti viimeisiä vuosikymmeniään. Agraarinen kylä erikoisine persoonallisuuksineen voisi aivan hyvin olla jostain Heikki Turusen tai muun maaseutua rakennemuutoksen kynsissä kuvaavan kirjailijan kynästä. Ero on lähinnä unkarilaisuus. Sitten tietysti on se vampirismikin, mutta onhan Suomessakin kylähuumorin ja yliluonnollisuuksien yhdistelystä sellaisia esimerkkejä kuin monet Arto Paasilinnan romaanit tai Risto Karlssonin Suomalainen ihmissusi.

Csalásin pienet kertomukset kuvaavat huvittavia sattumuksia, joita yhteisö kokee elellessään kaikessa rauhassa Unkarin kommunistisen hallinnon mielivaltaisuuksien keskelle. He salailevat totuutta itsestään hallinnon kätyreiltä ja virkamiehiltä, mutta kaikenlaiset jännityselementit puuttuvat ja läheltä piti -tilanteet käännetään huumoriksi. Teoksen nimi tulee kylän aarteesta, työn sankaruutta symboloivasta ja lasikaappiin asetetusta lapiosta, joka päästää kauniin KLANG-äänen aina, kun sillä kalauttaa kommunistia kaaliin. Ruumiit on helppo piilottaa hautausmaalle, jossa arkut olisivat muutoin tyhjiä. Asukkaiden omat ruumiit tosiaan vain leijuvat pois, kun henki heidät jättää, ja perunasäkein täytetyt arkut haudataan vain muodon vuoksi, jotteivät virkaintoisen ryhdy epäilemään. Vampyyriheimon kyky keventää itseään eläessäänkin on mainio keksintö ja mahdollistaa monenlaisia omaperäisyyksiä tarinaan.

Ajallisesti jutelmat sijoittuvat 1960-luvulta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisiin vuosiin, kun kommunismin on jo korvannut konsumerismi. Csalásin satiiri on läpi vuosikymmenten hersyvää ja railakastakin. Asioista niin sanotusti puhutaan niiden oikeilla nimillä ja esimerkiksi (yli)luonnollinen seksuaalisuus esitetään arkipäiväisenä ilona. Erikoisimmat yksityiskohdat ovat sellaisia, että niiden ympärille olisi englanninkielisessä kulttuurissa jo ajat sitten syntynyt erilaisia fanirituaaleja ja kulttikäytöstä. Mukana on esimerkiksi erään leskirouvan kokoelma ruumiilta irtileikattuja peniksiä, avaruuslento pajukorissa ja kovasti Kekkosen oloisen miehen diplomaattinen kalareissu.

III

Todellisuudessa KLANG ei ole unkarilainen, eikä sitä ole kirjoitettu vuosikymmenten varrella. István Komoly Csalásia ei ole olemassa. Itse asiassa komoly csalás on suomeksi 'vakava petos'. Kansikuvan väitetään olevan Matyas Botrányosin teos. Botrányos on suomeksi 'ilmiselvä' tai 'räikeä'.

Todellinen kirjoittaja on kääntäjäksi merkitty Harri Erkki eli Harri Kumpulainen. Scifi- ja kauhukirjailijana tunnettu Kumpulainen on tuntenut aiemminkin vetoa samankaltaiseen "kirjalliseen huijaukseen", mistä todistaa vaikkapa hänen aiempi kirjansa Mahdollinen elämä. KLANGin tapauksessa vitsi on viety ihailtavan pitkälle keksittyine kansitaidekrediitteineen ja yltiöasiallisine selitysosioineen, josta ainakin osa on kaikkea muuta kuin vakavasti otettavaa. Kumpulainen tavoittaa jutustelevan rahvaankirjailijan tyylin komeasti ja vetää ideat övereiksi naama peruslukemilla, kuten eurooppalaiselle absurdismille sopiikin. Oletettu yhteiskunnallinen satiiri muuttuu kynämiehen ilotteluksi ja liioittelun taiteeksi. Ainoa seikka, joka voisi huijauksen paljastaa, on toistuvat viittaukset Suomeen. Kekkosen nimeä ei mainita, mutta kuolleita kaloja pyytävää kaljupäistä valtionpäämiestä ei ole ole vaikea tunnistaa.

Kumpulainen on kuuleman mukaan kertonut, että huijaus meni läpi jopa Suomi–Unkari -seuralle, joka esitteli teoksen ilman epäilyksiä järjestölehdessään. En tiedä tarinan paikkansapitävyyttä. Voi olla, että niin kävi – voi olla, että kertomus onnistumisesta on sekin osa Kumpulaisen huijausta ja kokonaistaideteosta.

IV

Mitä tällä on kauhun kanssa tekemistä? Ei oikeastaan mitään. Vampyyrien läsnäolo on ainoa side, joka KLANGilla on kauhukulttuuriin, ja teos tekee kaikkensa, jotta siteen jokainen säie osoittautuisi naurettavaksi. Vampyyrimyyttiä parodioidaan niin paljon, että kytkös alkaa hyvin nopeasti tuntua vain nimelliseltä.

Tavallaan vampyyri-ideaa ei viedä kovinkaan pitkälle. Kaikella vain pyyhitään pöytää ja siirrytään oman mytologian pariin. Yhteys populaarikulttuurin vampirismiin tuntuukin KLANGin irrallisimmalta osalta. Kovin väärinymmärretyt vampyyriheimon erityispiirteet ovat sinänsä hauskaa parodiaa genrekliseistä, mutta niitä olisi pitänyt olla runsaammin, jotta idea kantaisi. Tehokkaampaa olisi ehkä ollut tehdä heimosta ihan vain oma yliluonnollinen anomaliansa keskelle Eurooppaa ja jättää vampyyrit mainitsematta ainakin alaotsikossa. Näin lukijakin olisi voinut keskittyä pastissiin ja satiiriin eikä lähteä lukemaan leimallisesti vampyyriaiheista kirjaa. Tämä on kuitenkin pieni moite muuten riemastuttavalle kirjalle, jonka Juri Nummelin on luonnehtinut yhdeksi Suomen kirjallisuushistorian borgeslaisimmista tempuista.