Katsottua: heinäkuu 2023

Mark Steven Johnson: Ghost Rider – Aaveajaja. Mark Neveldine & Brian Taylor: Ghost Rider – Koston Henki

Olin otollisessa iässä, kun 1990-luvun Sarjakuvalehti alkoi julkaista Aaveajajaa. Kukapa voisi kymmenvuotiaana vastustaa liekkikalloista, nahkaan pukeutuvaa moottoripyörädemonia. Yhdistelmä supersankaria, horror-hirviötä ja vaivihkaista länkkärikuvastoa oli vaikuttava.
Silloin kun on hahmo päätettiin siirtää valkokankaalle 2007, olin jo vieraantunut. Ehkä hyvä niin. Mark Steven Johnsonin elokuva Ghost Rider on antoisampi katsoa etäältä, jälkiviisaana. Ei se nimittäin kummoinen ole, mutta aika antaa paljon anteeksi. Nuori stunt-ajaja tekee diilin paholaisen kanssa ja jää rankaisemaan pahantekijöitä tämän maanpäällisenä renkinä. Elokuva on pelkkää pintaa ja tyyliä, ja sellaisenaan se on uskollinen lähdemateriaalilleen. Tehosteet, kuvakulmat, rytmi ja Nicolas Cage ovat kaikki hyvin sarjakuvamaisia, ja nimenomaan hyvässä mielessä. Ghost Riderin alkupuoli on itse asiassa oikein mukavaa viihdettä. Suurimmat ongelmat kuitenkin käyvät nopeasti selville: Ensinnäkin pahikset ovat yhtä persoonattomia kuin Petteri Orpo, ja heidän johtajansa, Mefistofeleen ongelmalapsi Mustasydän(!), on kuin EMPin goottikatalogista karannut. Toiseksi Aaveajajan hahmo näyttää ja liikkuu kuin se olisi animoitu Atarin Jaguarilla. Erityismaininta pitää antaa kuitenkin parista osuvasta roolituksesta: Peter Fonda on nerokas valinta Mefistofeleeksi, ja Sam Elliot onkin ainoa mahdollinen alkuperäiseksi Aaveajajaksi.

Entäs sitten jatko-osa? Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama Ghost Rider – Koston Henki (Ghost Rider: Spirit of Vengeance, 2011) ei edes yritä rakentaa minkäänlaista kivijalkaa, jolla tarina seisoo. Se menee suoraan toimintaan, heiluvaan kameratyöhön ja ylipäänsä selvästi pienemmällä budjetilla operoimiseen. Tällä kertaa Ajajan on pelastettava ärsyttävä kakara, joka on vaarassa joutua osalliseksi saatanalliseen rituaaliin. Kaikki näyttelevät ali tai yli, käsikirjoitus on läpiklišeinen, ja ohjaajat yrittävät olla uusia tarantinoja mutta päätyvät halpis-rogeravaryiksi. Itse Aaveajajan hahmoakaan ei juuri näy. Lopputulos on enemmänkin yliluonnollista toimintaa kuin supersankaria saatikka kauhua.

Irwin Winkler: Suurkaupungin yöt. Frank Oz: Valtikka

Tuottajana paremmin muistetun Irwin Winklerin toinen ohjaustyö Suurkaupungin yöt (Night and the City, 1992) perustuu Gerald Kershin rikosromaaniin. Samoin kuin edellisessä Winkler-ohjauksessa, Väärässä totuudessa, pääosassa on De Niro, joka hoitaa hommansa melkein automaattipilotilla mutta rennosti – työ menee rutiinilla mutta suurieleisesti nautiskellen. Hän esittää kepulia asianajajaa, joka ryhtyy promotoimaan nyrkkeilyä ja päätyy napit vastakkain vanhan mafiapomon ja rakastajattarensa aviomiehen kanssa. Suurkaupungin öiden tunnelma on erikoinen yhdistelmä vakavia teemoja, sarjatulidialogia, luonteikkaita henkilöhahmoja (Alan King! Cliff Gorman! Jack Warden)... Parasta elokuvassa on, miten ohjaaja Winkler antaa tilaa näyttelijöilleen ja miten he käyttävät tilaisuutensa. Suurkaupungin yöt on kuin hyvä jamisessio, jossa ei välttämättä synny mitään maailmaa mullistavaa mutta jossa jokainen pääsee irrottelemaan taidoillaan hieman. Winklerin taito ei ihan riitä kaivamaan esiin Sitä Jotain, mikä tekisi elokuvasta oikeasti merkittävän, ihan samoin kuin Väärässä totuudessa.

Frank Ozin ohjaama Valtikka (The Score, 2001) muistetaan lähinnä siitä, että siinä De Niro ja Marlon Brando esiintyivät viimeinkin yhtä aikaa elokuvassa. Kummisedissähän he esittivät samaa hahmoa eri ikäisenä. Itse asiassa De Niro sai ohjata osan Brandon kohtauksista, kun tämä ei suostunut Ozin komentoon. De Niron esittämä kassakaappiekspertti aikoo lopettaa rikolliset työt ja siirtyä täyspäiväiseksi klubinomistajaksi. Sitä ennen pitää hoitaa Brandon (viimeisenä roolityönään) esittämän Rikkaan Sian tilauskeikka, 1600-lukulaisen valtikan ryöstö. Konkarin avuksi laitetaan kehitysvammaista sujuvasti imitoiva juniori, jota Edward Norton esittää Fight Clubin jälkihöyryissä. Valtikka on hyvin tehty ja mukavan vanhanaikainen ryöstökertomus, mutta ilman näyttelijöitään siinä ei valitettavasti olisi mitään muistamisen arvoista. Moderniksi Rififiksi siitä ei ole, vaikka yritys onkin kunnioitettava ja pitkä varsinainen murtokohtaus onkin hieno. Howard Shoren jazzahtava musiikki ansaitsee maininnan.

Lewis Teagu: Alligaattori. Cujo – kauhun silmät

Lewis Teague teki 80-luvulla kehnolla budjetilla elokuvia, jotka kutenkin ovat monella tapaa päätä pidempiä monien aikalaistensa kanssa.

Alligaattori (Alligator, 1989) oli hänen ensimmäinen kauhuelokuvansa. Se on satiirinen näkemys hirviöelokuvasta ja klassisesta vessaan huuhdotun lemmikkialligaattorin aiheesta. Tavallaan se on Tappajahain aloittaman alagenren edustaja, toisaalta parodia lajityypistään. Kummallakin tavalla se toimii. Teague tietää, millaisilla pelimerkeillä pelaa, ja osaa käyttää niitä katsojan odotuksilla leikitellen. Mistään komediasta ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse. Teaguella on myös hyvä käsitys rytmistä ja oikeasti elokuvallista silmää. Robert Forster on uskottava etsivä, joka vakavin naamoin saa tapauksen hoitaakseen. Kuriositeettiarvoa antavat Sue Lion (alkuperäinen Lolita) viimeisessä roolissaan sekä Oscar-ehdokas John Sayles käsikirjoittajana. Ja alligaattorin soidinkutsua hinkuva äijä.

Cujo oli ensimmäinen Stephen Kingin omalla nimellä julkaistu, ei-yliluonnollinen romaani. Vesikauhuisesta bernhardinkoirasta kertova tarina muistetaan etenkin loppuratkaisustaan ja siitä, ettei King itse muista se että kirjoittamisesta mitään, kiitos kokaiinin. Teague nimettiin romaanin filmatisoinnin (Cujo – kauhun silmät, 1983) ohjaajaksi aivan viime tipassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö elokuva olisi ollut pieteetillä tehty. En ole lukenut romaania ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta sikäli kuin muistan, siinä oli kyse etenkin pikkukaupungin ihmissuhteiden verkostoista, ihmisten pitämistä salaisuuksista toisiltaan ja niiden väkivaltaisista paljastumisista. Niin elokuvassakin: pikkukaupunkilaisen perheen idylliä varjostaa äidin uskottomuus. Käännekohdaksi osoittautuu autokorjaamon koira, jota on purrut lepakko. Edellisen vuosikymmenen eksploitaatioelokuvan estetiikasta paljon lainaava Cujo on pienimuotoisuudessaan tehokas elokuva. Se ei revittele tavanomaisilla kauhutehoilla vaan on aidosti kauhistuttava kertomus. Raivotautinen koira, joka vahtii hajonneeseen autoon vangiksi jääneitä ihmisiä, on oikeasti pelottava. Teaguen ohjauksessa ja Jan de Bontin kuvauksessa on ahdistavaa voimaa.

Alan Parker: Keskiyön pikajuna. Franklin J. Schaffner: Brasilian pojat

Alan Parkerin Keskiyön pikajuna (Midnight Express, 1978) on pohjimmiltaan klassinen vankilapakoelokuva. Nuori amerikkalaismies jää Turkissa kiinni yrityksestä salakuljettaa hašista. Vankilassa alkaa olla kurjaa, joten sieltä pitää päästä pois. Se mikä erottaa Keskiyön pikajunan muista on sen turkkilaismiljöö. Se on toisaalta etu mutta ainakin nykyajasta katsottuna myös suuri haitta. Niin karrikoitu on kuva Turkista, turkkilaisista ja heidän tavoistaan. Vieras on pahasta, ja on parempi tuntea myötätuntoa amerikkalaiseen rikolliseen kuin vieraaseen kulttuuriin. Ilmeisesti tämä nähtiin jo elokuvan ilmestymisen aikaan. Harmi että se hämärtää kokonaiskuvaa muutoin vaikuttavasta ja tehokkaasta teoksesta.

Franklin J. Schaffnerin Brasilian pojat (The Boys from Brazil, 1978) toimii ehkä juuri siksi, että sen perusidea on niin absurdi. Natsitohtori Mengele aikoo murhauttaa liki sata vanhaa miestä ympäri maailman, jotta arjalainen rotu pelastuisi. Taustalla on pseudoscifistinen salaliitto; hyvin konkreettinen toinen tuleminen. Reikäpäinen fantasia on kuitenkin pohjimmiltaan hyvinkin vakavien asioiden äärellä – varoittava kertomus, joka resonoi valitettavan hyvin tämän päivän Suomessakin. Brasilian pojissa viehättää eniten sen vanhanaikaisuus, siis jo valmistumisvuotensa mittapuulla. Vaikutelmaa tehostaa vanhojen starbojen liuta: etenkin vaikuttavia ovat Laurence Olivier saksalaisaksentteineen natsinmetsästäjänä ja Gregory Peck karismaattisena Mengelenä. Lopetus on ironisenakin kylmäävä.

Mel Smith: Bean – äärimmäinen katastrofielokuva. Paul Weiland: "Mustan kyyn kellopeli"

Arvostan suunnattomasti Rowan Atkinsonin ja Richard Curtisin yhteistyötä, sekä Mustan kyyn verbaalikomiikkaa että fyysisempää Mr. Beania. Varsinkin ensin mainittu on ollut oleellinen osa nuoruuttani ja esimerkiksi ainoa keino, jolla valmistauduin englannin yo-kirjoituksiin. Siinä missä Musta kyy oli vielä leimallisesti brittiläinen ilmiö, mykkäkoomikoilta paljon lainaavasta Beanista tuli globaali suosikki.

Vuonna 1997 suosiota yritettiin lypsää elokuvalla. Mel Smithin ohjaama Bean –äärimmäinen katastrofielokuva (Bean: The Ultimate Disaster Movie) menee usein sieltä missä aita on matalimmillaan. Kansainvälistä yleisöä kosiskellaan amerikkalaisuudella, jonka keskelle Bean pudotetaan. Vaikka hänelle onkin kirjoitettu muutama loistava gägi ja sarjatulella monta vähäisempääkin, vie keskiluokkainen jenkkiperheauvo tilaa ihan liiaksi. Ongelmia on nähdäkseni kaksi: Elokuvaan on haluttu perinteinen tarina, mikä on ristiriidassa Beanin perimmäisen luonteen kanssa; Tatilta olisi voinut uskaltaa lainata enemmän. Toiseksi Beanin lapsiaikuisen sijoittaminen "normaalien" ihmisten joukkoon vain korostaa hänen kummallisuuttaan –kuin Chaplin olisi tehnyt Siniparran vielä kulkurina.

Mustasta kyystä ei onneksi koskaan tehty pitkää elokuvaa. Muutama puolen tunnin spesiaali kuitenkin. Niistä viimeinen esitettiin Suomessakin: Paul Weilandin ohjaama Mustan kyyn kellopeli (Blackadder: Back & Forth, 1999) ilmestyi juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Brittihistorian käännekohdissa vaikuttaneen Mustakyyn suvun viimeisin vesa sattuu omistamaan aikakoneen, joka on oiva apu yläluokan vedonlyönnissä. Ja hyvä tekosyy sotkea historia. Curtisin ja Ben Eltonin kynä ei ole ihan yhtä hyvässä terässä kuin alkuperäisten sarjojenkin aikaan, mutta vaikka dialogi kierrättääkin vanhoja trooppeja (kuten pitääkin), on joukossa muutama huikea verbaalisivallus ja historian kyseenalaistuksen. Näkisin esiintyjäporukan vielä nykyäänkin mieluusti koossa vaikka vähän kehnommillakin vitseillä.

Fred Niblo: Salaperäinen nainen. Viettelijätär. Clarence Brown: Himo.

Fred Niblon Salaperäinen nainen (The Mysterious Lady, 1928) on lähes kaikin puolin tavanomainen, tusinamelodramaa. Lähes, sillä Greta Garbo pääosassa nostaa sen piirua lajitovereitaan merkityksellisemmäksi. Garbo esittää venäläisvakoojaa, joka huiputtaa wieniläisupseerin rakastumaan itseensä – ja rakastuu itsekin. Tarina hiihtelee tuttuja latuja, eikä yllätyksiä tule. Kyseessä on kuitenkin perushyvä kamaritrilleri, jossa ei ole tavanomaisuuden lisäksi suurta moitittavaakaan. Garbon lisäksi maininnan ansaitsevat myös häntä onnistuneesti täydentävä Conrad Nagel sekä William Danielsin paikoin erittäin kaunis kuvaus. Tosin jälkimmäistä vaivaa sama epätasaisuus kuin oikeastaan koko elokuvaa; dynaamiset ja tehokkaat kuvat ja kohtaukset voivat vaihtua aivan yllättäen latteisiin ja laahaaviin.

Kaksi vuotta aiemmin Clarence Brownin ohjaamassa Himossa (Flesh and the Devil, 1927) Garbon vastanäyttelijänä oli se sopivin, John Gilbert. Elokuva alkaa lähes sotilasfarssina kahdesta ylimysystävyksestä, jotka pääsevät lomille kotiin kasarmilta. Sävy on kepeä, ja jopa gägeissä löytyy, kunnes toinen toveruksista kohtaa Garbon esittämän muukalaisen öisessä puutarhassa. Vaihdos koomisesta suorastaan eroottiseen on äkillinen ja voimakas. Ja sitten hyvin nopeasti vaihdetaan klassiseen melodraamaan ystävistä, jotka nainen erottaa. Brownin ohjaus ei kikkaile liikoja, mutta se on ihailtavan hallittua; leikkauksen rytmi, näyttelijöiden tunnelmanvaihdokset, kameran liike....

Ja vielä sitäkin aiemmin Niblo oli asialla Viettelijättärellä (The Temptress, 1926), joka oli Garbon toinen elokuva Hollywoodissa. Se on ikävän puiseva ja kömpelö, osittain selvästi vielä edellisen vuosikymmenen estetiikassa kiinni. Naamiaisissa rakastuva pari joutuu ikävään väliin, kun selviää että eukko on naimissa ukon vanhan kaverin kanssa. Ja että hän on kierrellyt vähän muuallakin. Vanhakantaisen ylinäyttelemisen ja välitekstidraaman seassa saadaan muutama modernimpikin kohtaus, kuten säärikollaaši pöydän alla. Sitten tapahtuu muutakin mutta siinä ei ole juuri mitään mainittavaa, vaikka maisema vaihtuukin Argentiinaan. Oudon muodoton elokuva...

Katsottua: toukokuu 2023

Federico Fellini: Cabirian yöt. Pier Paolo Pasolini: Sikolätti

Jos pitäisi mainita ohjaaja, jonka elokuvien ääressä tuntee syvintä onnellisuutta, niin valintani olisi varmaankin Federico Fellini. Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) kuuluu ehdottomasti hänen sielulle hyvää tekeviin elokuviinsa. Jonkun toisen käsissä tarina prostituoidusta, joka haluaisi vilpittömästi parempaa elämää ja joka kuitenkin joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, olisi synkkä ja surkea. Fellini kuitenkin onnistuu puhaltamaan siihen sellaista ymmärrystä ja myötäeloa, että katsoja pakostakin haluaa Cabirialle vain hyvää. Iso osa ansioista kuuluu toki myös nimihenkilöä esittävälle Giulietta Masinalle, jonka varassa elokuva elää ja hengittää. Hänen karismansa ottaa kuvan joka kohtauksessa haltuun tavalla, johon törmää hyvin harvoin. Se on lumoutumista kaikkein pyyteettömimmässä ja epäseksuaalisimmassa merkityksessään. Cabirian yöt on elokuva inhimillisestä luottamuksesta ja uskosta parempaan. Semmoisia saisi olla enemmänkin.

Jos olo alkaa tuntua liian pehmoiselta, on sitten Pier Paolo Pasolinin aika. Harva ohjaaja onnistuu saamaan aikaan minussa yhtä vaivaantuneen olon. Enkä nyt ajattele vain Salóa. Jopa Elämän trilogia onnistuu hämmentämään. Sikolätti (Porcile, 1969) ei ole läheskään paras Pasolinin elokuva, mutta tehokas se on. Se kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Toisessa tulivuoren juurella kehittyy jossain menneessä ajassa kannibaalien heimo. Tarina kerrotaan lähes täysin ilman vuorosanoja pitkissä, usein käsivaralla filmatuissa kuvissa. Toinen tarina puolestaan rakentuu hyvin vahvasti nimenomaan dialogin varaan. Eikä minkään elävän vuoropuhelun vaan hyvin teatraalisen, korostetun teennäisen. Se kertoo Hitlerin näköisen teollisuuspomon pojasta, jolle ei kelpaa hänelle kaavailtu, vasemmistoaktiivimorsian, koska hän käy mieluummin rakastamassa sikoja. En väitä ymmärtäväni, mitä kaikkea elokuva haluaa sanoa, mutta kyydin epämukavuudesta on nautittava.

Alejandro Jodorowsky: The Holy Mountain

Neljäkymmenvuotispäiväelokuvakseni valikoitui samalla vuoden sadas katsomani, Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain (La montaña sagrada, 1973), joka puolestaan sai ensi-iltansa aikalailla tasan viisikymmentä vuotta sitten Cannesissa.

Holy Mountain mainitaan usein psykedeelisenä, surrealistisena, järjettömänäkin. Totta kyllä, sen vuolas kuvavirta ja mielikuvitukselliset assosiaatiot tuovat mieleen surrealistit, etenkin Buñuelin elokuvat. Totta kyllä, niin ohjaaja kuin hänen näyttelijänsäkin nappailivat happoa ja sieniä elokuvan tekoaikana. Totta kyllä, järkeä on vaikea nähdä, jos ei tunne koodistoa jolla elokuva operoi. En väitä minäkään tuntevani mutta tunnistan kyllä sen olemassaolon. Jodorowsky yhdistelee Holy Mountainissa esoteerista kuvastoa ja symboliikka yleisemmin tunnettuihin uskonnollisiin merkkeihin. Se kyseenalaistaa toden olemusta jatkuvasti mutta etenkin lopussaan, jossa valaistuvat hahmot tunnustavat olevansa osa elokuvaa. Yhtä lailla Jodorowsky hyödyntää alitajuntaa ruokkivia näkyjä, seksuaalisuutta ja suggestiivista värimaailmaa ja liikettä.

Samalla hän osoittaa suvereenia taidemuodon hallintaa. Holy Mountain on harvinaisen puhdasta elokuvaa, joka tähtää pikemminkin katsojakunnan kollektiiviseen tiedostamattomaan kuin tietoiseen narratiivinnälkään. En yllättynyt kuullessani, että kaikista elokuvantekijöistä Jodorowsky nosti korkeimmalle Fellinin. Heillä on samaa inhimillisen täydellistä läpiluentaa, jossa stimuloidaan aisteja samalla kun kaivellaan esiin psyyken hermopäitä. Fellinillä se tapahtui jonkinlaisen psykologis–kulttuurin viitekehyksen kautta, Jodorowskylla salatieteellisen.

Tai sitten Jodorowsky vain valuttaa katsojan silmille suloisia tyhjyyksiä niin kuin minäkin tässä koko ajan teen.

Mike Newell: Rakkautta koleran aikaan. Jon Jones: Northager Abbey

Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007) kertoo kolumbialaisesta pölvästistä, joka rakastuu nuorena miehenä 1800-luvun lopussa, ja vaikka rakkauden kohde muuttaa pois menee naimisiin ja lisääntyy, mies, joka näyttää Groucho Marxin ja Teuvo Pakkalan rakkaushedelmältä, ei osaa päästää irti. Hän kuitenkin sublimoi pakkomielteensä jokaisen muun vastaantulevan naisen kellistämiseen viidenkymmenen vuoden ajan, ja Shakiran laulaessa taustalla saippuoi ihmissuhdeooppera niin, ettei vaahdon alta tahdo erottaa sävyjä. En kyllä muista, että pohjalla oleva Gabriel Garcia Marquezin romaani olisi ihan semmoinen... Kaunis elokuva se on, ja epookki on rakennettu huolella. Valitettavasti muuten Rakkautta koleran aikaan on tasapaksu ja ikävän mitätön elokuva. Javier Bardem on pääosassa parhaimmillaan hyvä mutta välillä jopa hän uhkaa kääntää roolinsa karikatyyriksi. Muut näyttelijät ovatkin sitten lähinnä TV:stä tuttuja, mikä vain korostaa telenovellamaisuutta. Ehkäpä brittiohjaaja Mike Newell olisi pitänyt korvata eteläamerikkalaisella tekijällä...

ITV:n sovitus Jane Austenin Northanger Abbeystä eli Neidosta vanhassa linnassa (2007, ohj. Jon Jones) onnistuu yllättävän hyvin tavoittamaan alkutekstin humoristisuuden. Roomaanien maailmaan uppoava nuori nainen astuu seurapiireihin, mutta joutuu huomaaman etteivät todelliset ihmiset edes 1800-luvun alun etiketin kahleissaan toimi kuten kirjoissa. Austenin kertomus parodioi ajan goottilaista romaania, mikä taso saavutetaan elokuvassa ääneen luetuilla katkelmilla Udolphosta ja Munkista ja dramatisoimalla pähenkilön kuvitelmia. Brittiläiset osaavat kuvata menneisyyden maailmojaan ja jokaiseen Austen-filmatisointiin kuuluvia tanssiaisia. Tv-tausta näkyy elokuvassa mutta brittien tapauksessa se ei ole ongelma. Sitä paitsi valkokangaselokuvaa pienempi budjetti tuo elokuvaan realistista rosoa tarkkaan koreografioidun suurreellisuuden sijasta.

Ismo Kiesiläinen: Emma. Normaaliperusviiva. Joonatanin evankeliumi. Meitä on käsiteltävä varoen

Ihmiskunnan viimeinen toivo -niminen ryhmä on erikoistunut turhia selittelemättömiin draamoihin. Kaikki sen elokuvat on ohjannut Ismo Kiesiläinen. Ihmisten välissä -julkaisu sisältää neljä elokuvaa sekä CD:llisen niihin sävellettyä musiikkia.

Lyhytelokuva Emma (2005) on surumielinen kertomus isästä, joka ilmeisesti lähestymiskiellon jälkeen kuvaa koulun pihalla leikkivää lastaan, sekä bussista, jonka kuskia häiriköivät teinit häiriköivät. Verkkaisissa ja tiukkarajaisissa kuvissaan Emma käsittelee muistamista ja kaipuuta kauniisti.

Samaa haikeutta on myös noin puolituntisessa Normaaliperusviivassa (2007). Se kertoo nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ala-asteaikaista ihastustaan. Juuso Pekkisen esittämässä pojassa on sellaista vilpitöntä – paremman sanan puutteessa – mukavuutta, joka tekee hänestä erittäin sympaattisen. Ja vaikka elokuva kertoo sinänsä hyvin pienistä asioista ilman minkäänlaista suurentelua, ne kohoavat arkisen yläpuolelle. Jokainen pystyy samaistumaan pienten eleiden ja katseiden aiheuttamiin valtaviin tunteisiin.

Pekkinen on mukana myös vuoden 2008 Joonatanin evankeliumissa (samoin kuin Niina Koponenkin). Liki tunnin mittainen elokuva on edellisiä laveampi paitsi pituudeltaan myös sisällöltään. Se liittyy bergmanilaiseen ihmissuhteiden mahdottomuutta vatvovaan perinteeseen. Selkänojana on kirkollinen viitekehys. Keskiössä on nuoripari, jonka miehelle kehittyy sivusuhde ja nainen saa väärään numeroon tulleita uhkausviestejä vastaajansa. Joonatanin evankeliumi on hienosti hallittu ja vähäeleinen elokuva. Mainio kosketus on Terho Pursiainen papin roolissa.

Kolmeminuuttinen Meitä on käsiteltävä varoen (2004) on lyhyt väläys ilmeisen rakastuneesta parista, joka miettii, mitä he tekevät erottuaan. Se on tyyliharjoitus mutta viehättävä sellainen.

Teemu Villikka: The Beautiful Road to Albinbam. Juha Helminen: Plea. Kidutus

Kouvolalaisen Teemu Villikan ohjaama The Beautiful Road to Albinbam (2010) on, kuten nimikin antaa olettaa, elokuva matkasta. Elämäänsä pakeneva nuorimies saa kyytiinsä amerikkalaisen reissaajan. He lähtevät ajamaan kohti kuvitteellista Albinbamia, pitkin syrjä-Suomen soratietä. Kesäiset pellonlaidat näyttävät kauniilta kuten aina, mutta tarina laahailee paikoin. Villikan ohjauksessa on kyllä varmuutta ja ymmärrystä rytmin päälle, mutta käsikirjoituksessa on liikaa löysää. Aineksia ei riitä melkein puolentoista tunnin mittaan. Toisaalta parikymppisten harrastajien jäljeksi Albinbam on häkellyttävän hyvää ja väistää tekotaiteellisuudet, ja siinä on sydän paikoillaan. Vielä häkellyttävämpää itselleni oli tajuta, että yksi takaumajakso on kuvattu tiellä, josta tuli vain hetkeä kuvausten jälkeen kotikatuni kymmeneksi vuodeksi.

Lounais-Hämeestä ponnistanut Epicenter Productions taisi olla pitkälti yhtä kuin ohjaaja ym. Juha Helminen. 20-minuuttinen, englanninkielinen Plea (2010) alkaa sillä, kun nuori nainen herää tuntemattomasta paikasta, jossa äänestä päätellen kurkunpäänsä vaurioittanut jousimies lähettää hänet tappamaan kaljua kaapumiestä; ilmeisesti tässä ollaan olemassaolon peruskysymysten äärellä ja ihmisyyden perimmäisyyksiä koettelemassa. Teatterimainen lavastus, mystinen tarina, painokas replikointi vihjaavat ja lopun pitkä sotaäänien kollaaši osoittavat, että nyt on yritetty tehdä filosofista taidetta. Elokuva on kieltämättä kömpelö ja naiivi, mutta siinä on sentään joitain mainioita kuvallisia ideoita ja halua sanoa paljon.

Kidutus (2012) liikkuu eri tyylilajissa. Epärehellisesti vaurastunut mutta masentunut ohjelmoija saa asuntoonsa sähkömiehenä esiintyvän miehen, ja elokuvan nimi paljastaakin jo, missä merkeissä jatko sujuu. Mistään splatterista ei kuitenkaan ole kyse. Tunkeilija ottaa asunnon haltuunsa ja kuulustelee arkisen toimien seassa isäntäänsä työkalupakin kanssa. Hän ilmiselvästi kärsii itsekin, eikä ole pelkkä sadisti. Jere Marttila on aika hyvä kiduttajana, mutta melkein kaiken hänen luomansa uhkaavuuden mitätöi hömelö hissimusiikki. Kaiken kaikkiaan Kidutus on kuitenkin reilusti edeltäjäänsä parempi.

Paul Weitz: American Pie. James B. Rogers: American Pie 2

Seksikomedioita on ollut elokuvissa vuosisadan verran, mutta vuosituhannen vaihteessa hetken suosiossa oli erityisen paljon myötähäpeällä mässäilevä alalaji. En ole asiantuntija, mutta ehdottomasti American Pie oli genren keskeisiä teoksia.

Ensimmäisessä osassa (1999) on kyse perusasioista – miten paljon seksillä on statusarvoa ja miten siitä pitäisi päästä osalliseksi hinnalla millä hyvänsä – ja tyylilaji on farssi isolla ripauksella huonoa makua. Joukko high school -luusereita eli ihan normaaleja epävarmoja tyyppejä yrittää elää kulttuuristen odotusten mukaan ja yrittävät todistaa miehuuttaan. Tuloksena on kömpelyyttä, epätoivoa, turhaumia ja sitä myötähäpeääkin (vaikka paljon vähemmän kuin elämään jääneet avainkohtaukset antaisivat odottaa). Mutta sitähän se on itse kullakin ollut, vai... Kaiken hölmöyden alla on yllättävän paljon sydäntäkin. Eikä sitä hölmöilyäkään ole ihan kauheasti, vaan elokuva noudattelee lopulta hyvin perinteistä tarinankaarta. Kaikessa American Pien hahmojen epätoivoisessa epävarmuudessa on paljon samaistuttavaa. Enkä minä tietysti ole koskaan kieltäytymässä lapsellisesta pieruhuumorista. Toki paljon elokuvan naiskuvasta on vanhentunut, mutta toisaalta nimenomaan naiset ne vahvoja hahmoja ovat. Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi American Pie on kiltti, hyväntahtoinenkin teinikomedia, jossa on pari klassista, ihan syystä, kohtausta.

American Pie 2 (2001) jatkaa siitä, mihin ykkösessä jäätiin. Vuosi collegessa on takana, ja tyypit vuokraavat rantatalon bilekäyttööön, mutta entiset epävarmuudet eivät ole kadonneet mihinkään. Tässä osassa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Vähän niin kuin kauhuelokuvissa: eka osa tarvitaan tarinan pohjustamiseen, mutta sitten päästään keskittymään varsinaiseen asiaan. Nyt ei sydäntä tarvita; muut elimet riittävät. Huumori on huonoa, ja Stiflerkin saa viimein kunnolla tilaa. Alkupuoliskon jälkeen kerronta lerpahtaa ja kokonaisuus ei tyydytä. Muutama kohtaus nousee jälleen yli kaiken muun (radiopuhelimet ja pikaliima), jokunen irtovitsi pääsee yllättämään, mutta muuten – eipä tätä tee mieli tämän enempää puolustaa.

Jesse Dylan: American Pie: The Wedding. Jon Hurwitz & Hayden Schlossberg: American Pie: Luokkakokous

American Pie: The Wedding (American Wedding, 2003) jatkaa amerikkalaisen elämänkaaren seuraavaan johdonmukaiseen vaiheeseen. Opiskelut on opiskeltu, joten on aika avioitua. Ja sehän nyt on pelkkä tekosyy yleiselle perseilylle (ja tavanomaiselle hääpelleilylle). Härskeimmät hetket ovat kiitettävän härskejä (pökäletryffeli on ihan jeba), vaikka niitä on edelleen aivan liian vähän, slapstickin määrää on lisäilty ja tyhjäkäyntipuhetta on hieman vähemmän. Paljon on kiittäminen Stiflerin hahmoa, joka on entisestään kärjistetty kaikentuhoavaksi tricksteriksi. Sarjan kolmannessa osassa on eniten särmää, mutta mutta –– odotan yhä sitä mauttomuutta, josta tämä piirakka on kuulu. Pitänee hyväksyä, ettei Tom Green ole näissä.

13 vuotta ensimmäisen elokuvan ja high schoolista valmistumisen jälkeen on Luokkakokouksen (American Reunion, 2012) aika. En ole nähnyt sen suomalaista kaimaa, mutta tuskin se kummempi on. Kolmikymppinen keskiluokka kerääntyy vanhoille kulmille fiilistelemään vanhenemistaan. Ja lukiotyttöjä. Etenkin Stifler. Joku saisi tehdä vakavan psykologisen draaman, jossa seurataan 50-vuotiasta Stifleriä. Ja silti hän on elokuvan sympaattisin hahmo (ehkä isää lukuun ottamatta), ainoa joka on reilusti oma itsensä, kun kaikki muut yrittävät larpata aikuista. Huonoa huumoria yritetään repiä aiheista, jotka eivät ole räävittömiä vaan pikemminkin vaivaannuttavan niljaisia. Semmoisia kultakäätykaulaisen enon juttuja.

Pakko sanoa, että olen pettynyt American Piehin. Kiltti ja turvallinen, muutama kokkare joukossa. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa suoraan DVD:llä ilmestyneet spin-offit ole sen kummempia... Senkin sanon, että jollain kummalla tapaa sarjan tyypeistä alkaa välittää, ainakin näin kerralla katsottuna. Heidän kohtalonsa tuntuu ihan vähän haikealta nelososan lopussa.

Steve Rash: American Pie Presents: Band Camp. Andrew Waller: American Pie Presents: Beta House

Kolmen varsinaisen osan jälkeen American Pie jatkoi suoraan DVD:llä ilmestyneillä spin-offeilla. Niistä ensimmäinen oli Band Camp (2005), jossa seurataan muun muassa Stiflerin pikkuveljeä. Toisin sanoen Stifleriä ilman Sean William Scottin palkkaa. Muita kierrätettyjä hahmoja ovat Jimin isä ja Sherminator. Tarinassa pikku-Stifler, koulukiusaaja par excellence, lähetetään lusimaan orkesterileirille. Kapinallisena molopäänä hän ottaa mukaansa Jännittäviä VakoiluVempeleitä, jotta voi kuvata piilokamerajynkkyä. Tulos on Disney Channelia murrosiässä; Hannah Montanaa paskat housuissa. Kenellekään yli 13-vuotiaalle elokuvan ei pitäisi antaa mitään, ja sitä nuoremmille sitä ei saisi näyttää. Kenelle se siis on tehty? Ilmeisesti minulle. Band Camp on itse asiassa niin typerä, etten ihmettele, vaikka sillä olisi jokin kumma Reddit-kultti. Hassua kyllä, se on tähän mennessä sarjan törkein osa; siinä kohtaa kun aurinkorasva korvataan itsepuristetulla munavoilla, ollaan jo lähellä suolisattumia vanhemman Stiflerin hampaanväleissä.

Kolmas spin-off, Beta House (2007), jatkaa samalla linjalla. Fuksi (yksi Stifler taas) saapuu collegen asuntolaan ja kaikkialla on kutevia ihmisiä. Näin se koulutus toimii. Ollaan vankasti Delta-jengin jalanjäljissä. Esikuva on tunnistettavissa häkellyttävän selvästi: Blutokin on oma itsensä nimeä lukuun ottamatta. Ja kieltämättä huumori on melkein samalla absurdilla tasolla. Ero on lähinnä siinä, että tolvanoiden pahin uhka ei enää ole urheilijat vaan nörtit. Aika käytetään lähinnä jörnimiseen ja pämppäilyyn. Samoin käsikirjoitus. Jos Delta-jengi ei olisi tuttu, tämä elostelu voisi olla huvittavampi. Olisikohan John Landis tehnyt ihmeitä Stiflerin suvun saagan parissa? Typerähän se tämäkin on, mutta se tiedostaa asian.

Hämmentävää, että kaikista American Pie -otsikon alla ilmestyneistä elokuvista hauskimmat (siis yksinkertaisesti typerimmät) ovat nämä jämäleffat. Se kertoo todennäköisesti enemmän minusta kuin elokuvista.

Paris, je t'aime. New York, I Love You

Paris, je t'aime (2006) ja New York, I Love You (2008) ovat antologiaelokuvia, jotka sisältävät joukon nimikkokaupunkiin sisältyä (rakkaus)tarinoita. Pariisissa tapahtuu 18 lyhytelokuvaa, New Yorkissa 10. Elokuvien ohjaajat ovat laajalti ympäri maailmaa ja tyylilajitkin moninaiset. Mitään valtavia irtiottoja ei tehdä (ehkäpä Vincenzo Natalin sanatonta vampyyriromanssia lukuun ottamatta), mutta varsinkin Pariisin tarinat vaihtelevat ilahduttavan paljon aina vähäeleisestä realismista absurdeihin miimikoihin. New York saa paljon tasaisemman kattauksen – lieneekö sattumaa, että juuri ne kaksi segmenttiä, joissa puheen rooli oli minimaalinen, leikattiin testiyleisön reaktioiden vuoksi pois?

Jotkut ohjaajat käyttävät tilaisuutta teknisiin kokeiluihin (Alfonso Cuarónin yhden otoksen elokuva), jotkut hyödyntävät erikoisefektejä (tosin hyvin, hyvin harva), amerikkalaiset tykkäävät puhua seksistä (ja puhua ylipäänsä). Pariisissa tarinoida nivoo yhteen vain säästeliäät välikuvat kaupungista, mutta New Yorkissa on käytetty sidostarinaa, mikä tuntuu jotenkin halvemmalta.

Ylipäänsä nämä kaksi ovat paitsi mielenkiintoisia kokeiluja myös parhaimmillaan aidosti korkealaatuista ja koskettavaa elokuvaa. Harmi ettei jatko seurannut – kaupunkeja olisi kyllä riittänyt.

Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Louise–Michel. Martin Provost: Séraphine

Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen kirjoittama ja ohjaama Louise–Michel (2008) on musta komedia, semmoinen Aki Kaurismäki voisi Quentin Tarantinon kanssa adoptoida kesän ajaksi. Joukko naisia jää työttömäksi tehtaasta, vaikka johto on viimeiseen asti väittänyt muuta. He päättävät palkata ammattilaisen hoitelemaan entisen pomon. Juro ja romuluinen Louise törmää kadulla Micheliin, joka sattuu oleman alan miehiä, ainakin omasta mielestään. Kumpikin ovat vähän sinne päin, eivät aivan synkassa maailman kanssa. Louise–Michelin staattiset, hitaasti vaihtuvat kuvat antavat tilaa hienoviritteisille yksityiskohdille ja hiljaiselle huumorille. Se on lisäksi paitsi hirtehistä myös absurdia. Kaikille se ei varmasti aukene. Niin kuin ei sen vieraannuttava ironisuuskaan. Mutta sehän on tietysti heidän häpeänsä.

Martin Provostin elämäkertaelokuva Séraphine (2010) on sitten aivan toista ja todistaa Moreaun skaalasta. Naivistimaalari Séraphine Louis (eli Séraphine de Senlis) ei toki hänkään ole aivan tavanomainen hahmo. Pelokas työläisnainen maalasi uskonnollisen kiihkon ja mielisairauden rajaseuduilla ja valmisti itse värinsä mitä moninaisimmista luonnonaineksista. Hänet keksii siivoamasta Wilhelm Uhde, saksalainen Picasson ja Rousseaun mesenaatti, joka tajuaa löytäneensä jotain uutta ja ainutlaatuista. Vastaiskut toisensa jälkeen kuitenkin tulevat tielle – maailmansota, lama... Séraphinen tarinankaari noudattelee oikeastaan tyypillisiä uria. Kuitenkin sen rauhaisa verkkaisuus, eleettömät otokset ja kiihkoilematon ote sekä Séraphinen seuraaminen niin läheltä mutta kuitenkaan täysin häntä ymmärtämättä nostavat sen tavanomaisuuden yläpuolella. Viisaasti se keskittyy nimenomaan kehittyviin taiteilijuuteen ja mielisairauteen, ei koko elämäntarinaan. Lisäksi Séraphine on kaunis elokuva, kuten taideaiheisen pitääkin. Harvoin on vihreä näyttänyt elokuvassa niin houkuttelevalta.

Bill Eagles: Dracula. Derek Hockenbrough: Dracula the Impaler

Maailman filmatuin hahmo on tunnetusti Dracula. Sadan vuoden aikana hän on esiintynyt liki kolmessasadassa elokuvassa. Televisioonkin Dracula ehti jo 1960-luvulla. Lienee turha kysyä, miksi vampyyrikreivi aina vain palaa: valmiiksi tuttu nimi säästää mainoskuluja ja vanha hahmo on jo vapautunut ikävistä tekijänoikeuksista. Bram Stokerin alkuperäisessä romaanissakaan ei ole tarvinnut pysytellä enää aikoihin.

Granadan tv-versio vuodelta 2006 ottaa Stokerilta elementtejä valikoiden, mutta onnistuu pitämään kiinni melko hyvin hänen romaaninsa maailmasta ja tunnelmasta. Kiitokset kuuluvat tietysti brittiläisten pettämättömälle kyvylle pukudraamaan. Jonkin verran tarina on myös velkaa vuoden 1924 näyttämösovitukselle. Aivan oman kierteensä sovitukseen tekee kuitenkin se, että Dracula saapuu Lontooseen kutsuttuna. Arthur Holmwood saa kuulla saaneensa syntymässä kuppatartunnan, johon toivoo pelastukseksi pyhää verta palvovaa salaseuraa. Draculaa puolestaan vetää puoleensa naisseura. Valitettavasti kaikki kaatuu nimiroolia esittävään Marc Warreniin, joka cockney-sutenöörin näköisenä ei sovi alkuunkaan hommaan. David Suchet mielipuolisena Van Helsinginä on hyvä mutta hän pääsee kuviin vasta myöhään.

Dracula the Impaler (2013) onkin sitten ihan muuta. Todennäköisesti opiskelijatyönä ilmestynyt elokuva pohjautuu maineikkaalle väärinkäsitykselle Valakian ruhtinas Vlad III:sta Draculan esikuvana. Joukko jenkkiteinejä lähtee unen innoittamana reissuun Vladin linnaan Romaniaan. Sitten tapahtuu kaikkea tyhmää. Yksi heistä onkin uudelleen syntynyt Vlad jne. Ohjaaja ei ole aivan kädetön, mutta pieni budjetti tulee tielle. Jos hän olisi huonompi, olisi elokuvassa kalkkunaviehätystä, mutta nyt visio ja todellisuus eivät kohtaa. Lopputulos näyttää nyt romanialaiselta tosi-tv:ltä.

Tim Miller: Deadpool. David Leitch: Deadpool 2

Deadpool (2016) oli mielikuvissani väkivaltainen ja rivo näkemys supersankarielokuvasta. Niin sitä kai aikoinaan markkinoitiin. Koska en vastaa markkinamiehen huutoon vaan odotan lähemmäs kymmenen vuotta, niin tsekkasin asianlaidan vasta nyt. Mitä Deadpool oikeasti on – perinteinen supersankarielokuva postmodernin itsetietoisessa ja -ironisessa paketissa. Oikein näppärä ja miellyttävä semmoinen mutta ei paljon muuta. Jos vähän veriroiskeita ja pari irtopäätä riittävät väkivallaksi, niin joo, onhan niitä. Jos muutama mukavan keskenkasvuinen alapäävitsi riittää rivoksi, niin joo, sitäkin riittää. Odotinko enemmän? Ainakin olisin sietänyt enemmän. Deadpool on ihan kiva elokuva, mutta odotan että joku tekisi Lobon ihan tosissaan.

Deadpool 2 (2018) pitää kiinni humoristisuudesta mutta samalla se on täysiverinen genrensä edustaja. Se onnistuu olemaan sekä supersankarielokuva että sellaisen parodia. Semmoista pitää arvostaa. Ironinen lajityypin kommentointi mahdollistaa käsikirjoitukseen aukkoja, joita ilman tarina kompuroisi omiin jalkoihinsa. Lisäksi kohtuullisen isosta hahmokatraastaan huolimatta Deadpool 2 pysyy koossa ihailtavan hyvin. Salaisuus lienee siinä, että ison osan uusista hahmoista tapattaa nopeasti. Eipä kakkososakaan sisällä kummoista splatteria tai erityisen paljon asiattomuuksia. Edes teatteriversiota pidempi leikkaus.

Katsottua: huhtikuu 2023

Bryan Singer: X-Men. X-Man 2

Bryan Singerin ohjaama X-Men (2000) oli ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi, sekä kaupallisesti että pitkälti taiteellisestikin. Se onnistui ensimmäistä kertaa tavoittamaan sarjakuvien hengen mutta ilman liiallista lapsellisuutta. Eihän elokuva tietenkään mikään vakava draama ole, sentään luistavaa toimintasaippuaa kuitenkin. Efektiviidettä on riittämiin, mutta parasta antia ovat lopulta karismaattiset näyttelijät. Ian McKelle ja Patrick Stewart tietenkin ovat vaikuttavia vähäisinäkin annoksina, mutta yllättävän paljon pidän Hugh Jackmanistakin. Mutta hän onkin Wolverine. X-Men kiertää supersankarielokuvien perusongelmaa siinä, ettei se kuluta paukkujaan alkuperätarinaan. Katsoja pääsee tohtori Xavierin sisäoppilaitokseen mutantteja varten kesken kaiken, Wolverinen ja Roguen mukana; vertaus Harry Potteriin tulee nopeasti mieleen. Maailma on kuitenkin käännekohdassa, kun tavallisen väestön ja supervoimaisten mutanttien välillä jännite on kasvamassa. Alun viittaus juutalaisvainoihin avautunee pöljimmällekin teinikatsojalle. Elokuvan suurin ongelma on, että se jää jotenkin pieneksi –tarina ei lopulta ole kovin painava. Mutta sitähän varten ovat jatko-osat, jotka tuovat painokkuutta mukanaan pelkällä runsaslukuisuudellaan.

Singer jatkoikin seuraavan osan ohjaajana. X-Men 2 (X2, 2003) jatkaa melko suoraan edeltäjänsä tarinaa. Sotaa mutanttien ja muiden välillä yritetään lietsoa monella rintamalla. Hahmot saavat tasaisemmin esiintymisaikaa, joskin ainoastaan Alan Cummingin Painajainen nousee vahvimpien tasolle. Tarina kantaa ykkösosaa paremmin juuri siksi, että sen pohjalla on jo jotain josta ponkaista. Supersankarikertomusten luonne on sellainen, että ne ovat yhtä aikaa hyvin ohuita ja erittäin kompleksisia – sarjarakenne mahdollistaa niiden vahvuudet. Ehkäpä juuri sen takia sarjakuva kääntyy parhaiten myös sarjaelokuvaksi. Kun voimasuhteet (ja ihmissuhteet) elävät näissä saagoissa koko ajan, ei yksittäinen elokuva voi päästä käsiksi niiden ytimeen. X-Menissäkin kiehtovinta on lopulta se, miten hyvisten ja pahisten määritelmä elää koko ajan. X2 ei saa siitä otetta kuin pieneltä osin mutta sekin riittää.

Brett Ratner: X-Men: Viimeinen kohaaminen. Gavin Hood: X-Men Origins: Wolverine

Alkuperäinen X-Men-trilogia päättyi loogisesti X-Men 3:een, alaotsikoltaan Viimeinen kohtaaminen (The Last Stand, 2006). Ohjaajaksi oli vaihtunut Brett Ratner ja tyylilajiksi entistä pintapuolisemmin sarjakuvamaisuus. X-Men 3 muistuttaakin jo selvästi edeltäjiään enemmän tuleva MCU-elokuvia. En silti yhdy siihen usein esitettyyn arvosteluun, että Singerin mukana hahmoista katosi psykologinen syvyys. Se oli aiemminkin parhaimmillaan näennäistä, ja nyt se on vaihtunut arkkityyppien kautta rakennettuihin valta-asetelmiin. Tarina rakentuu toisaalta mutanteille kehitetyn parannuskeinon varaan, toisaalta Jean Greyn kuolleistapaluun ympärille – tuttuja aiheita 1980- ja -luvuilta. Hahmokatras kasvaa entisestään, mikä hajottaa fokusta mutta tarjoaa ns. fanserviceä tukkukaupalla. Mainio on etenkin Kelsey Grammerin Peto. Miksi kaikkien pahisten on kuitenkin näytettävä emogooteilta?

Koska Wolverine on aina ollut Ryhmä-X:n paras hahmo ja sen huomasivat elokuvissa käyvätkin, jatkui sarja nimenomaan häneen keskittyneillä elokuvilla. Gavin Hoodin ohjaama X-Men Origins: Wolverine (2009) tekee minkä nimi lupaa. Se avaa Wolverinen taustoja, toki varhaisajat pikakelaten alkutekstien aikana. Polttopisteessä ovat tapahtumat, joiden vuoksi hän sai adamantiumrunkonsa. Elokuva yrittää olla synkempi ja rujompi kuin aiemmat – "realistisempi" sanoisi joku, kun tarkoittaa lähinnä totisuutta. Se ottaakin itsensä ihan liian vakavasti. Hampaat irvessä pullisteleva elokuva jää kovin puolinaiseksi. Ja sitten esiin tulee Blob, joka ei tunnu kuuluvan tähän elokuvaan lainkaan. Jackmania on kuitenkin ilo katsoa – hän todellakin on sisässä roolissaan.

Matthew Vaughn: X-Men: First Class. James Mangold: Wolverine

Wolverine-trilogian alettua käynnistyi myös toinen X-Men-elokuvia edeltävään aikaan sijoittuva kokonaisuus. Matthew Vaughnin ohjaama X-Men: First Class (2011) alkaa siitä, mistä ensimmäinenkin sarjan elokuva, mutta sen sijaan, että hyppäisi suurin piirtein nykyaikaan, se siirtyy 1960-luvulle ja kertoo Ryhmä-X:n syntyvaiheista. Taustana on Kuuban ohjuskriisi. Maailmanpolitiikan aalloilla Xavier ja Magneto alkavat koota mutantteja yhteen vastauksena Venäläiselle (ja entisen natsin johtamalle) ryhmälle. Tarina on sopivan pöhkö, ja muutenkin elokuvassa on paljon rennompi ja humoristisempi ote kuin edellisessä; vertailu alkuaikojen bondeihin ei varmaankaan ole perusteeton. First Class on vapautunut ja viihdyttävä elokuva, jossa kaikki tuntuu toimivan kuten on tarkoituskin. Kunniamaininnan saa se seikka, että jokainen hahmo puhuu oikeasti kieltään, ei vain englantia murtaen.

Wolverinen tarina jatkui vuonna 2013 mielikuvituksellisesti nimetyssä Wolverinessa (englannin kielellä määräisen artikkelin kanssa). Chris Claremontin ja Frank Millerin sarjakuvaan perustuvan elokuvan ohjasi James Mangold. Sen kaikesta sujuvuudesta huolimatta voi vain kuvitella, millainen tulos olisi ollut, jos Darren Aronofsky olisi ehtinyt ohjaajaksi, kuten alun perin oli tarkoitus. X-Men 3:n jälkeisessä ajassa Wolverin kutsutaan Japaniin tapaamaan kuolevaa miestä, jolla on "mielenkiintoinen tarjous". Samalla häntä vaivaavat unet kuolleesta Jean Greystä. Miljöönvaihto tekee hyvää sarjalle, eikä elokuvassa ole samanlaista pakottuneisuutta ja tunkkaisuutta kuin aiemmassa Wolverinessa. Aasialaisen elokuvien sävyä tunnutaan tapaillun etenkin alkupuolen toimintajaksoissa, mikä onkin tuottanut muutaman todella hienon kohtauksen. Paljon on kiitettävä Jackmania, joka jälleen tekee työnsä energisesti, sekä äänisuunnittelua, joka on tehnyt bassotajuuksista elokuvaan ihan oman tasonsa.

Abel Gance: Napoléon

Pääsiäinen on minulle elokuvaeepoksen aikaa, ja eeppisempää elokuvaa kuin Abel Gancen Napoléon (1927) ei valkokankaalla ole nähty. Elokuva on kaikin puolin valtava: Alun perin se oli yhdeksäntuntinen (nykyversio kestää viisi ja puoli tuntia), ja silloinkin tarkoitus oli olla vain ensimmäinen elokuva kuudesta. Napoléon hyödyntää kaikki mahdolliset elokuvatekniset keinot, joita siihen mennessä oli olemassa, ja keksii vielä muutaman lisää. Kuuluisin näistä on loppujakson kolmen valkokankaan samanaikainen käyttö. Ja sitten on tietysti sen lähes satavuotinen historia: Suureellinen elokuva joutui saksittavaksi, äänielokuvan uhriksi ja ties mitä. Ja todennäköisesti ainoa syy, miksi meillä tänä päivänä on niinkin kokonainen versio siitä nähtävänä, johtuu elokuvatutkija Kevin Brownlow'sta, joka nuoresta iästä saakka keräsi ja kursi Napoléonia jälleen ehjäksi.

Napoléon on kaiken suuruudenhulluutensa keskellä loppujen lopuksi myös loistava elokuva. Se ei ole pelkkää sotaa, vaikka taistelut kouluaikojen lumisodasta aina Italian valtaamiseen ovatkin keskiössä. Tarinaa rytmittävät hitaammat, seesteisemmät jaksot, etenkin nimihahmon ja hänen Josephinensa riiaaminen. Kaiken trikkitekniikan lisäksi Gance hallitsee myös kerrontatekniikat. Oli kyse sitten Napoleonin sisäisen maailman myllerryksen esittämisestä symbolein ja vertauskuvin tai taistelujaksojen repivistä kuvakollaašeista, Gance tarjoilee kaiken itsevarmasti ja taiten. Toisaalta kritiikki muistaa aina mainita, miten kaikessa todellakin on kyse vain Napoleonista – kaikki muut jäävät hänen elämänsä statisteiksi, olkoonkin että mukana on monta mainiosti hahmoteltua historiallista henkilöä.

Gancen esikuvana elokuvalleen oli Griffithin Kansakunnan synty (1915). Sehän muistetaan nykyään niin ikään suurenmoisista taisteluistaan mutta myös nykyään tuomittavasta rasistisuudestaan. Ihan ongelmaton ei Napoléoninkaan siveellinen sisältö ole. Tulevaa keisaria ei kyseenalaisteta missään vaiheessa, hänen kertomuksensa on kohtalonomainen sankaritarina. Päin vastoin vahvan johtajan kaipuu ja tarve sanotaan aivan suoraan. Nykymaailman näkökulmasta sellainen avautuu varsin synkkänä ja pelottavana ajatuksena.

Bryan Singer: X-Men: Days of Future Past. X-Men: Apocalypse

Bryan Singer palasi Ryhmä-X:n pariin 2014. Chris Claremontin ja John Byrnen sarjakuvaan perustuva X-Men: Days of Future Past on eräänlaista viilailtua jatkoa First Classille ja Wolverinelle ja jossain määrin alkuperäisellekin trilogialle. Tarina jatkuu mutta jatkumo ei kestä liian tarkkaa syyniä – ihan kuten supersankarisaippuaoopperan perinteeseen kuuluukin. Tällä kertaa aloitetaan tulevaisuuden maailmasta, jossa mutantit on ajettu ahtaalle. Viimeisenä oljenkortena Wolverine, luonnollisesti, lähetetään menneisyyteen korjaamaan asiat. Eri aikasäikeet ja niiden suhteet eivät millään tavalla ole erityisen loogisia, mutta kokonaisuus on uskoo itseensä ja silloin uskoo katsojakin. Days of Future Past on vähintään viihdyttävä, parhaimmillaan melkein koskettava; Mystiquen hahmo on oikeastaan hyvin traaginen, ja samaa henkeä James McAvoy saa professori Xavieriinkin. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja kekseliäskin.

Singer jatkoi seuraavassakin osassa, X-Men: Apocalypse (2016). Sen alkutilanne on kutkuttava – muinaisessa Egyptissä faaraona hallinnut mutantti palaa eloon 1980-luvulla ja alkaa koota armeijaa. Elokuva alkaa lupaavasti, kun mutantti toisensa jälkeen ja eri puolilta maailmaa esitellään. Siitä sitten alkavat ongelmatkin. Pitkän aikaa Apocalypse on pelkkää poseerausta ja digitaaliefektiä. Kuvioita kehitellään ja kehitellään, aiempiin osiin viittaillaan kuin luvassa olisi jotain suurta ja tärkeää. Sitten asioita vain tapahtuu ja uusia polkuja tuntuu aukeavan koko ajan. Sarjakuvamaista, sanan pahimmassa merkityksessä, sielutonta pintaa. Tehosteet sinänsä ovat komeita, mutta jos karkkia syö liikaa, siitä tulee vain paha olo. Näyttelijätkään eivät saa tilaa, ehkä paria Michael Fassbenderin kohtausta lukuun ottamatta. Ei X-Men: Apocalypse aivan huti ole; se vain tuntuu ihan kuin olisi elokuvasarjan kahdeksas osa tai jotain.

Tim Story: Fantastic Four. Fantastic 4: Hopeasurffari

Tim Storyn ohjaamat Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Hopeasurffari (Rise of the Silver Surfer, 2097) ovat lapsellisia ja typeriä elokuvia. Mutta niinhän alkuperäinen Ihmeneloset-sarjakuvakin oli. On tietysti eri asia, kannattaako neljäkymmentä vuotta vanhaa tyyliä toistaa sellaisenaan. Filmiversiossa on kieltämättä sellaista kömpelöä viehätystä, jollaisen yleensä yhdistää pikemminkin1990-luvun tv-sarjoihin kuin seuraavan vuosikymmenen suuren budjetin elokuviin. Toki tehosteet ovat parempia, mutta tarina on höhlä ja sitä käsitellään kuin Sci-Fi Channelin viikon pilottia. Näyttelijäsuoritukset vaihtelevat oikein hyvästä Michael Chiklisistä (sen viiden minuutin verran jota hän ei ole kokovartalovaahtomuovissa) suurin piirtein kaikkiin muihin, jotka lähinnä levittelevät silmiään ja huitovat käsillään. Jessica Alba kyllä heilauttelee myös hiuksiaan taitavasti muutamassa kohtauksessa. Vaikka eipä kukaan selviäisi kunnialla kliseisestä dialogista. Elokuvien käsikirjoitukset on muutenkin tavanomaisia ja yllätyksettömiä ja huumori kuin 60-luvun sitcomeista – mutta juuri siinä piilee myös Fantastic Fourien viehätys. Niissä on jotain hellyyttävän, vanhanaikaisen naiivia, sellaista joka olisi purrut minuun täysillä kymmenvuotiaana. Niin kuin ne sarjakuvatkin purivat.

Hahmovetoisiahan nämä elokuvat ovat – kuten esikuvansakin – ja siinä ne onnistuvat oikein hyvin. Jokainen keskeinen hahmo on oma muista erottuva persoonallisuutensa. Mistään hienovaraisista luonnekuvista ei tietenkään ole kyse mutta riittävän kiehtovista tyypeistä kuitenkin. Möykyn ja näsäviisaan Liekin välinen kemia toimii, Tohtori Doomissa on riittävästi psykoottisuutta, Herra Fantastisen klišeinen tiedenörttiys ja kömpelyys on ihan pikkukivaa. Tärkeintä on, ettei kukaan jää poseeraavaksi pökkelöksi huolimatta yksiulotteisuudestaan. Ja onhan Hopeasurffari ihan älyttömän siisti hahmo. Se vain tarvitsisi jonkun Jodorowskyn tasoisen visionäärin toteuttajakseen, vähän niin kuin Moebiuksen sarjakuvissa.

Stephen Norrington: Blade. Guillermo del Toro: Blade II. David S. Gover: Blade: Trinity

Eihän X-Men ollutkaan ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi. Blade ilmestyi jo 1998. Blade on cocktail supersankaria, kauhufantasiaa, goottiromantiikkaa, veristä huumoria, ysäritoimintaa ja blaxploitaatiota. 1970-luvulla alkunsa saanut hahmo on vampyyrinmetsästäjä, joka itsekin on syntymässään saanut vampyyriyden hyvät puolet ilman huonoja.

Stephen Norringtonin ohjaama ensimmäinen Blade on varsin vetävä elokuva. Siinä synkistelyn ja huumorin yhdistelmä on tasapainossa, jota on vaikea saavuttaa. Toki elokuvan estetiikka on vanhentunut aika pahasti; en ainakaan itse osaa vielä nauttia nostalgiasta, joka syntyy teknoreiveistä, emokampauksista ja ensimmäisen Playstationin grafiikoista. Wesley Snipesin vakavin ilmein mutta hyvää koomista ajoitusta osoittaen esittämä Blade on mainio hahmo.

Blade II:een ohjaajaksi vaihtui Guillermo del Toro, joka toi mukanaan entistä tyylitellympää visuaalisuutta. Tarinakin on deltoromaisemmin aiempaa enemmän dark fantasya, vähemmän horroria. Vampyyreja uhkaa heidän omaa vertaan juovien, kodittoman Nosferatun näköisten mutanttien joukko, ja apuun pyydetään vanhaa vihollista, Bladea. Lisäksi on kuolleista herätetty Kris Kristofferson, liuta teknisiä apuvempaimia ja kalju Ron Pearlman. Ja niitä helvetin goottireivejä. Tehosteet ja kuvasto ovat oivaltavia, mutta runsaus valitettavasti hukuttaa Bladenkin hahmon alleen.

Kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja David S. Goyer päästettiin ohjaamaan kolmas, Blade: Trinity (2004). Eihän se kummoinen ole; vähäenerginen ja yllätyksetön. Kumma kyllä ongelma tuntuu olevan nimenomaan käsikirjoituksessa, ei niinkään ohjauksessa. Vampyyrit auttavat ihmiset Bladen jäljelle päästäkseen tästä eroon. Apuun pompahtaa joukko nuoria kollegoita, jotka varastavat elokuvan päähenkilöltään. Ja kaiken takana on Dracula. Tai siis Drake. Jep.

Katsottua: tammikuu 2023

Martin Zandvliet: Under sandet. Rick Rosenthal: Bad Boys

Tanskalainen Under sandet (2015; ohj. Martin Zandvliet) on erilainen sotaelokuva. Se kertoo saksalaissotilaiden joukosta, joka toisen maailmansodan päätyttyä kuljetetaan Tanskaan raivaamaan maan länsirannikkoa miinoista. Elokuva seuraa vähäeleisen sotilaiden, nuorten poikien, koulutusta, rantahiekassa varovasti ryömimistä, löydettyjen miinojen esiin kaivamista ja pikkutarkkaa purkamista. Olosuhteet ovat sodan hävinneille tietysti kehnot, paikallisilta ei sääliä saa, ei ruokaakaan. Jos raivaajalta sattuukin silpoutumaan raajat työssä, se on vain yksi sakemanni vähemmän. Kaikki myötätunnon pilkahdukset ovat hetkellisiä ja sammuvat helposti. Under sandet on yhtäaikaa inhimillinen ja brutaalin raadollinen kuvaus siitä, mitä ihmiselle tekee nähdä muut vihollisina tai itse olla se vihollinen; mitä siis sota tekee ihmiselle. Aihe on kulunut mutta valitettavan ikuinen. Tanskan alava rannikkomaisema ja elokuvan jatkuva ilta-aurinko ovat vaikuttavat kehykset yritykselle saada katsoja asettumaan viholliskuvien yläpuolelle.

Bad Boys (1983; ohj. Rick Rosenthal) on erilainen vankilaelokuva. Sen vankila on "youth detention center", nuorisovankila. Sinne lähetetään Sean Pennin esittämä nulkki, jonka ryöstöyritys on päättynyt lapsen yli ajamiseen. Lopulta myös kuolleen lapsen veli, aloitteleva huumekauppias, saapuu samaan paikkaan. Bad Boysissa on oikeastaan mukana monet genren klišeet, mutta koska hahmot ovat niin nuoria, pahimmillaan ihan lapsia, tarina saa kärpästenherramaisen sävyn – vankila maailmana pienoiskoossa pätee tässäkin tapauksessa. Elokuvallisesti se on perussujuva aikansa jenkkileffa, jossa on muutamia hienoja oivalluksia. Alkupuoli, ennen kahden nuorisorikollisen välienselvittelyä, on paljon dynaamisempi, mutta loppukohtauksessa on raakaa energiaa.

Peter Weir: Todistaja. The Plumber

Australialainen Peer Weir on melkein aina tasapainotellut taiteellisesti korkeatasoisen mutta nautittavan vaivattoman elokuvan kapealla aidalla. Todistaja (Witness, 1985) oli hänen ensimmäinen amerikkalaistuotantonsa. Siinä Harrison Fordin esittämä poliisi tutkii murhaa, jonka ainoa silminnäkijä on pieni amissipoika, ja päätyy itse pakosalle amissien pariin. Vaikka tarina ja amissimiljöö ovat itsessäänkin kiehtovia, on elokuvan varsinainen viehätys ja lumo pienissä yksityiskohdissa, olivat ne sitten kuvasommittelussa, nopeasti ohi kulkevissa sivuhahmoissa tai tavassa jolla kuva ja Maurice Jarren maalaileva musiikki yhdistyvät. Miellyttävää on sekin, ettei amissikulttuuria arvoteta, vaikka se esitetäänkin anomaliana ja jonain ihmeteltävänä; lopulta se kuitenkin on itsenään kunnioitettava kulttuuri, ei parempi tai huonompi kuin se missä tehdään ja katsellaan elokuvia. Kaiken tämän ytimessä on kuitenkin romanttinen juonne kahden eri kulttuurista lähtöisin olevan ihmisen välillä.

The Plumber (1979) puolestaan on hyvin toisenlainen elukka. Se on australialainen tv-elokuva tutkijanaisesta, joka saa vieraakseen putkimieheksi esittäytyvän ja kummallisesti käyttäytyvän hyypiön. Samalla hänen miehensä käy omaa taisteluaan päästä huippuvirkaan. Antropologinen kuvasto ja äänimaailma saavat aikaan erikoisia assosiaatioita. Elokuva välttelee genremääritelmiä. Sekä nainen että katsoja ovat pitkään epätietoisia, mikä hänen vieraansa todella on – katsotaanko absurdia komediaa yhteiskuntaluokista vai kauhuelokuvaa vaanijasta. Tunnelmaa kiristetään kaikessa rauhassa koko elokuvan ajan mutta koko ajan ilmiselvimpiä keinoja kierrellen ja vältellen. Ehkäpä antoisinta olisi jonkinlainen psykoanalyyttinen tulkinta putkimiehestä triksteri-idinä ja pariskunnasta ristiriitaisena egona ja superegona. Joka tapauksessa The Plumber on omaperäinen ja vaikuttava teos.

Mark Steven Johnson: Daredevil. Rob Bowman: Elektra

Mark Steven Johnsonin ohjaama Daredevil (2003) on melkeinpä arkkityyppinen supersankaelokuva post Burtonin Batman. Se esittelee päähahmon taustatarinan (poika saa silmilleen radioaktiivista ainetta, joka vie hänen näkönsä mutta saa muut aistit yliluonnollisen tarkoiksi), asettelee peruspelimerkit näyttämölle (Kingpin pääpahiksena, romanttinen suhde Elektraan) ja jättää kaikki mahdollisuudet moninaisille jatko-osille. Mallia on otettu Burtonin synkästä viittasankarista jopa siinä määrin, ettei elokuvan Daredevil eroa Batmanista oikeastaan kuin puvun väritykseltä. Elokuva yrittää olla synkistelevä mutta juuri niin sarjakuvamaisella tapaa kuin onkin sopivaa. Tekoajankohdan estetiikka Evanescenceineen ja välkkyvalotoimintakohtauksineen on makuasia mutta toimii. Ben Affleck on yllättävän hyvä pääosassa, Jennifer Garner vierellä myös. Sen sijaan Colin Farrell kiukuttelevana ja kiemurtelevana Napakymppinä on lähinnä nolo. Daredevil on ihan riittävän hyvä, jotta voi ihmetellä, miksei se kasvanut sarjaksi...

...paitsi että syy on ilmiselvä: 2005 ilmestyi Rob Bowmanin ohjaama Elektra, puoliksi jatko-osa, puoliksi spin-off. Garner palaa nimirooliin henkiinherätettynä ja yliluonnollisin voimin varustautuneena palkkatappajana. Näin älyttömistä premisseistä voisi saada aikaan vaikka kuinka hulvattoman jutun, mutta elokuva päätyy skitsoidiksi sotkuksi, jossa on kaikkea porilaisen progebändin näköisistä superroistoista savusienipilviksi muuttuviin ninjoihin ja mörkötakaumiin. Sarjakuvamainen synkkäily on kuitenkin vaihtunut pelkkään tunkkaiseen totisuuteen, joka lähinnä vaivaannuttaa. Onpa mukana vielä ärsyttävä kersahahmokin. Valitettavasti tämmöinen sekoilu tarkoitti sarjan loppua ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Toisaalta tuloksena seurasi uusi, onnistunut yritys vuosikymmentä myöhemmin. Ja sittenkin: Minusta Elektra ei ole ollenkaan niin huono kuin maineensa on. Onhan se tyhmä mutta sympaattisen tyhmä, vähän niin kuin idioottiserkku, jota oli kiva kiusata kesämökillä siitä, kun se laski alleen, mutta jonka kanssa oli ihan kiva kuitenkin potkia palloa seuraavana päivänä.

Joel & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis. Burn After Reading

Inside Llewyn Davis (2013) on kertomus New Yorkin folkskenestä 1960-luvulla. Se on aihe josta saisi minun puolestani tehdä enemmänkin elokuvia. Etenkin jos niissä on niin hyvät musiikit kuin Coenien elokuvassa. Sinänsä juoni on yksinkertainen: nimihahmo on elämänsä kanssa kamppaileva muusikko, jonka duon toinen osapuoli on kuollut mutta jonka ympärillä on monenmoisia erikoisia tyyppejä. Pohjana ovat tosielämän folkkarin, Dave Van Ronkin elämänvaiheet. Elokuvan viehätys onkin jossain aivan muualla kuin tarinankäänteissä. Tunnelma on läpi elokuvan vahva, surumielinen tavalla jota Coenit eivät ole suuremmin harrastaneet. Sitä tukee epookin ruskea värimaailma ja rauhassa soljuva kuva. Ohjaajille perinteisiä groteskeja hahmoja ei ole kuin ehkä John Goodmanin eturauhasongelmainen jazzäijä, mutta kaikki ovat pikkuisen vinksallaan, miellyttävän kotikutoisella tavalla. Inside Llewyn Davis on muutenkin hirvittävän lämmin ja pieni elokuva, semmoinen jota on kiva kantaa taskussa ja joka on aina silloin tällöin kiva ottaa esille ihailtavaksi.

Ihan toisenlaisessa rekisterissä remuaa viisi vuotta aiempi Burn After Reading (2008). Paljon isoja nimiä, ekstravaganttiutta, stressaantuneen neurootikon mieleen tuova kerronta, äkkiväärä hahmokatras (Coenit saavat typecast -vakionaamoistakin irti uskomattomia nyansseja, katsokaa vaikka Jeffrey DeMunnin plastiikkakirurgia!), tiukkaa dialogia, tarkkasilmäistä kulttuurikritiikkiä (kuka muu vetäisi vakoojajuoneen mukaan kuntosaliyrittäjiä?)... John Malkovichin ja Tilda Swintonin roolittaminen aviopariksi on omanlaistaan neroutta; samoin sekä George Clooneyn että Brad Pittin höynäroolit yhdessä ja samassa elokuvassa. Paikoin tarina menee menojaan, mutta koko homman viehätys piileekin yksittäisissä vahvoissa kohtauksissa, hahmoissa, vuoropuheluissa, hetkissä... Kässäri on hemmetin hyvä! Samoin Richard Jenkins. Ylipäänsä Burn After Reading on yhtä ilotulitusta, jonka parissa ei draaman kaaresta välitä kun antaa vain rytistä. Niin kuin vaikkapa sen jakson aikana, jolloin ei kukaan sano sanaakaan moneen minuuttiin; ei ihan Hitchcockia mutta DePalmaa ainakin.

Stephen Fung: Enter the Phoenix. Troy Duffylla: The Boondock Saints

Stephen Fungin esikoisohjaus, länsimaalaisittain Enter the Phoenix (Daai lo oi mei lai, 2000) väärinymmärrysten rikoskomedia. Triadijohtaja kuolee, ja jotta rauha säilyisi, hänen hylkäämänsä poika noudetaan jatkamaan isänsä työtä. Paikalle päätyykin tämän gangstereita ihaileva ystävä. Tarina on mutkikas mutta elokuva soljuu niin sulavasti eteenpäin, etteivät mutkat juuri haittaa. Mikä sen sijaan voi alkuun haitata, on elokuvan pintapuolinen homofobisuus – oikean pojan homoudesta väännetään monta tyhmää vitsiä. Toisaalta se on myös aivan keskeinen teema elokuvassa. Lopulta hän kuitenkin on elokuvan sympaattisin ja vähiten naurettava hahmo. Tarkoituksena on varmasti tarjota peili katsojien omille ennakkoluuloille, joskin suomalaisesta näkökulmasta tapa on kömpelö. Kuvallisesti ja kerronnallisesti Enter the Phoenixissa on paljon nuoren ohjaajan kokeilun- ja kikkailunhalua, mutta se ei häiritse, kun muutoin ote on varma. Lopputaistelussakin on meininkiä. Ja saadaanpa loppuun Jackie Chankin iskemään silmää.

Sen sijaan homma ei ihan ole hallussa Troy Duffylla. Hänen esikoisensa (ensimmäinen kahdesta) The Boondock Saints (1999) haluaisi kovasti olla Tarantinoa mutta ei ihan osaa. Yritystä kyllä on: tyyliteltyä väkivaltaa, tyyliteltyä kameratyötä, tyyliteltyjä hahmoja. Ylipäänsä kaikki yrittää olla tyylikästä, mutta kahdesta bostonilaisesta irkkuveljeksestä, jotka lähtevät putsaamaan kaupunkia roistoista, kuvaavassa tarinassa ei ole paljon kertomista Yleensä tällä tavalla syntyy joko roskaa tai kulttikamaa – The Boondock Saints on jälkimmäistä. Eikä se täysin vailla viehätystä olekaan. Käänteissä on sopivasti älyttömyyttä ja hahmoilla monta siteerattavaa repliikkiä. Varsinkin Willem Dafoen FBI-agentti on kaikessa överiydessään vahva. Myös David Della Roccon vimmaisesti ylinäytelty lurjus on riemastuttava.

Eli Roth: Hostel Part II. Scott Spiegel: Hostel III

Eli Rothin ensimmäinen Hostel oli pettymys, kun sen vihdoin katsoin. Odotin maineen perusteella jotain poikkeuksellista ja rankkaa. Sainkin vain poseerausta ja lunastamattomia lupauksia. Vaan entäpä jatko-osat?

Hostel Part II (2007) on edelleen Rothin ohjaama (ja Quentin Tarantinon tuottama) ja jatkaa siitä mihin ykkönen loppui. Edelleen jenkkinuoriso on reissaamassa Slovakiassa ja kansainvälinen kidutusfetisistinen herrakerho huutokauppaa ja kiduttaa heitä huvikseen. Erona edelliseen osaan elokuva seuraa teinien lisäksi myös kahta alan miestä, jotka valmistautuvat ensimmäiseen sessioonsa pippaloissa. Vaikkei toinenkaan Hostel ole maineensa arvoinen, on elokuvan itäeurooppalaisessa gotiikassa lumovoimaa; sadistinen neukkuromantiikka puhuttelee tosin 80-luvun suomilasta hyvin eri tavoin kuin oletettua jenkkikatselijaa. Toisaalta Rothin luoma mielikuva itäeurooppalaisista ei ole erityisen mairitteleva. Verellä läträämiseen päästään tällä kertaa ajoissa, mutta valitettavasti senkin määrä jää aika vähäiseksi. Kunnon sleazen henkeen ei ylletä. Castingista tulee kyllä pisteitä: Näyttelijöistä on mainittava suomalaissyntyinen Vera Jordanova sekä Heather Matarazzo, jonka rooli on kuin jatkoa vanhalle suosikilleni, Todd Solondzin klassikolle Tervetuloa nukketaloon. Onpa siellä Takashi Miikekin yhtenä kiduttajista.

Hostel III:een (2011) ohjaajaksi vaihtui Scott Spiegel ja paikaksi Slovakian sijaan Las Vegas. Ihmiskauppa kannattaa sielläkin. Tarina seuraa polttariseuruetta, joka päätyy Vegasin syrjäkujille ja yleisön eteen. Kaikesta itsetarkoituksellisen epäkorrektista dialogista ja ruumiita (niin eläviä kuin kuolleitakin) nuolevasta kamerasta ja kaikesta gore-ilottelusta huolimatta kolmoselokuva on edeltäjiään keveämpi ja hauskempi. Hostel III läheneekin lajityypiltään perinteisempää toimintajännäriä kauhun sijasta. Rothin elokuvat tuntuvat siltä kuin hän oikeasti haluaisi kuvastonsa olevan aitoa, mutta Spiegelillä on tyylissään paljon enemmän leikillisyyttä.

Mike Nichols: Miehuuskoe. Sydney Pollack: Ammutaanhan hevosiakin

Minulle Hollywoodin kulta-aikaa on lyhyt kausi Haysin ohjeiston jälkeen ja ennen Tappajahaita. Silloin taiteellinen kunnianhimo, viihdyttävyys, kokeilevuus olivat voimissaan pelkän talousajattelun ja turvallisuuden sijasta.

Mike Nicholsin Miehuuskoe (The Graduate, 1967) on niitä elokuvia joista on sanottu ja kirjoitettu paljon mutta aina lisää tuntuu riittävän, kun se aukeaa uusin tavoin aikojen muuttuessa. Tarina nuoresta miehestä, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja jonka vanhempi nainen viettelee, on aikoinaan ollut radikaali kertomus sukupolvien kuilusta. Sittemmin siitä on tullut niin nostalginen nuoruuden kuin tunkkaisen naisvihamielisyyden kuvaus – kuuluisa on Roger Ebertin mielenmuutos päähenkilö Benjaminin suhteen sankarista hyypiöksi. Minusta hän on pikemminkin autismin kirjolla. Itse pidän Miehuuskokeesta suunnattomasti yli puolivälin, sitten se menee jotenkin sijoiltaan, kun Benjamin ihastuukin rakastajattarensa tyttäreen. Parasta elokuvassa on, miltä se kuulostaa. Sekä Simonin & Garfunkelin musiikki että aivan loistava äänisuunnittelu antavat Miehuuskokeelle ainutlaatuisen ilmeen.

Sydney Pollackin ohjaama, Horace McCoyn mainioon romaaniin perustuva Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?, 1969) kertoo epätoivoisista ihmisistä epätoivoisessa tilanteessa. Yhdysvaltain suuren laman aikaan ihmiset olivat valmiita moneen saadakseen ruokaa saatikka tienestiä. Yksi erikoisimmista ajan ilmentymistä oli tanssimaratonit, joissa kuukausiakin kestäneissä kiduttajaisissa vain viimeinen pari lattialla palkittiin. Simppeli kehys antaa tilaisuuden monille ihmiskohtaloille, taustoille ja unelmille. Mistään voimaantumisesta tai ihmisyyden riemuvoitosta ei kuitenkaan ole kyse. Päinvastoin: elokuva antaa hyvin raadollisen kuvan ihmisluonnosta. Matka Nälkäpeliin ei ole kovin pitkä. Pollack ohjaa varmaotteisesti mutta yksi iso ongelma elokuvassa on: Draamallisten koukkujen vuoksi rytmitys on pitänyt tehdä niin, että kisan monotonisuus ei välity katsojalle. Hänen on vaikea vakuuttaa, että kilpailijat tanssivat viikkotolkulla, vaikka he alkavatkin muistuttaa eläviä vainajia parketilla. Sen sijaan väsymys ja tuska välittyvät kyllä.

Steven Spielberg: Vakoojien silta. Sam Mendes: Matkalla Perditioniin

Steven Spielbergin Vakoojien silta (2015) alkaa oikeussalidraama ja jatkuu vakoojatrillerinä. Lisäksi se on historiallista epookkia kylmän sodan ajan vainoharhaisesta Yhdysvalloista: haarmaat puvut, siistit kampaukset, Edward Hopper -miljöö ja kommunisteja joka puolella. Coenin veljesten yhdessä Matt Charmanin kanssa kirjoittamassa ja tositapaukseen perustuvassa elokuvassa amerikkalainen vakuutusjuristi joutuu puolustamaan näytösoikeudenkäynnissä neuvostovakoojaa. Semmoinenhan ei varsinaisesti verenhimoista ja punapelkoista jenkkiä miellytä. Asia mutkistuu, kun vakoojaa halutaan käyttää vaihtokaupan välineenä kiinni jäänyttä amerikkalaissotilasta vastaan. Miljööksi vaihtuu juuri pystytettävä Berliinin muuri. Vakoojien silta tasapainottelee painokkaan sanomansa, tyylitellyn ajankuvansa ja viihdyttävän muotonsa välillä taidokkaasti. Välillä kieltämättä kaipaisi lisää tylyyttä mutta ainakaan Spielberg ei sorru liikaan sentimentaalisuuteen. Päinvastoin monessa kohdin sävy on melkein ironinen. Tai no jaa, onhan loppu aika sokerinen. Aluksi Tom Hanks kulmikkaan ja vähän änkyrän asianajajan roolissa tuntuu aluksi väärältä, mutta hän kaappaa osan nopeasti itselleen jimmystewartmaiseen tapaansa. Mark Rylance Neuvostoliiton asiamiehenä sen sijaan valloittaa alusta asti.

Erikoiselta tuntuu Hanksin rooli myös Sam Mendesin Matkalla Perditioniin (Road to Perditionissa, 2002), jossa hän esittää mafian palkkatappajaa. Ei hahmo silti mikään varsinainen pahis ole vaikka paljon pahaa tekeekin. Hän joutuu lähtemään pakoon poikansa kanssa sen jälkeen, kun hänen muu perheensä tapetaan. Max Allan Collinsin kirjoittamaan sarjakuvaan perustuva elokuva on hienosti hallittua, viimeiseen asti viilattua neonoiria. Tyylitelty ulkoasu, terrävät varjot ja pehmeästi liikkuva kamera ovat sekä perinnetietoisia että tunnelmallisia. Silti kaikki on turhankin sileää ja viimeisteltyä; kenties sarjakuvataustan syytä. Pieni särö ei olisi pahitteeksi.

Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Maailmojen sodalla (War of the Worlds, 2005) on käsittääkseni huono maine vaikka se saikin aikoinaan hyvät arvostelut. H. G. Wellsin klassikon uusioversio käynnistyy komeasti: on isän hommista pihalla oleva satamatyöläinen, kaksi tympääntynyttä alaikäistä sekä EMP:itä ja outoja sääilmiöitä aiheuttava taivasnäky. E. T.:n ilkeät serkuthan ne sieltä ovat tulossa. Tyyli on siihen nähden yllättävän rosoinen ja käsivarakuvaus siloittelematonta (tai sitten se on vain suomi-dvd:n kurja laatu), mikä tekee kaikesta heti vähän uskottavampaa kuin se ehkä ansaitsisi. Scifirymistelyn sijasta Maailmojen sota kääntyy apokalyptiseksi katastrofielokuvaksi, jossa ihminen yrittää lähinnä selvitä, kun todellisuus ympärillä hajoaa hetkessä. Lopulta suurimmaksi ongelmaksi elokuvalle muodostuu Cruisen epäuskottavuus pöljänä taviksena ja spielbergiläinen Kirkuva Kakara. Kohtaus Tim Robbinsin kanssa tuntuu liiaksi Jurassic Parkin kierrätykseltä, mutta samalla sen sanattomassa suspensessa on hitchcockilaista tehoa.

Muutamaa vuotta aiempi, Philip K. Dick -sovitus Minority Report (2002) liikkuu ihan eri rekisterissä. Se on kyberpunkdystopia, jossa tulevaisuuden murhat voidaan estää jo etukäteen selvänäkijöiden näkyjen perusteella. Washingtonin kaupungissa tästä on saatu hyviä tuloksia ja menetelmä halutaan kansalliseksi. Selvitetyistä tapauksista alkaa kuitenkin löytyä ongelmia, ja asiasta vihille pääsevä Cruisen hahmo joutuu osaksi – jälleen – Hitchcockin mieleen tuovaa väärän miehen kuviota. Elokuva toimii joka tasolla: Immersiivinen ulkoasu on osittain retrofuturiikkaa, osittain tekoaikansa tulevaisuudenkuvia jotka ovat vanhentuneet ihmeen vähän. Tarinan filosofinen puoli on painavaa ja dickimäisen kiehtovaa, joskin alun infodumppaus on vähän kömpelöä. Monimutkainen juoni ei kuitenkaan sorru liikaan selittelyyn kaikkine kiemuiroineenkaan. Samalla se on myös erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Steve McQueenin: 12 Years a Slave. Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Steve McQueenin 12 Years a Slave (2013) ja Steven Spielbergin Lincoln (2012) käsittelevät Yhdysvaltain orjamenneisyyttä kovin eri näkökulmista. Edellinen kertoo vapaasta mustasta miehestä, joka kaapataan vuosikausiksi orjaksi, jälkimmäinen presidentti Lincolnin viimeisistä kuukausista, joiden aikana orjuus kiellettiin ja sisällissota lopetettiin.

Molemmat ovat komeita laatuelokuvia, jotka kommentoivat historiaa omasta ajastaan. 12 Years a Slave kuvaa mustien kokemaa väkivaltaa ja epäinhimillistämistä ja pahimmillaan hieroo sitä katsojan naamaan vähän turhankin voimakkaasti. Elokuvan brutaalius on sinänsä vaikuttavaa ja koskettavaa, mutta se ei onnistu kertomaan varsinaisesti mitään uutta. Ei silti etteikö se olisi yksilön kokemuksen kuvauksena vahva. Ainoastaan Brad Pittin valkoinen vapauttaja on kehno – se sananparren lehmän häntä. Ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvassa on ikävästi hyvesignalointia. Mutta silti: elokuvana, ilman poliittisia silmälaseja päässä, 12 Years a Slave on vakuuttava teos.

Lincoln sortuu sekin osittain jälkiviisaaseen oikeamielisyyteen, mutta se on helppo hyväksyä, koska meidän näkökulmastamme orjuuden kannattajat yksinkertaisesti olivat hölmöjä perusteluineen. Presidentti uhkaa kyllä jäädä turhankin pyhimysmäiseksi hahmoksi. Onneksi Daniel Day-Lewis roolissa on upea, kuten on koko laatunäyttelijöiden ensemble hänen ympärilläänkin. Lincoln onnistuu myös melko ainutlaatuisessa tempussa saadessaan parlamentaarisesta äänestyksestä aidosti jännittävän kohtauksen.

William Friedkin: Manaaja. John Boorman: Manaaja II: Luopio

William Friedkinin Manaaja (The Exorcist, 1973) oli varmaankin yksi teinivuosieni katsotuimpia elokuvia. Oikeastaan snobistisen kauhuharrastajan ei olisi kuulunut siitä pitää, koska suuri yleisö sitä arvosti, mutta pidin silti. En kuitenkaan ollut katsonut sitä varmaan kahteenkymmeneen vuoteen ennen kuin nyt, enkä ikinä ollut nähnyt tätä vuoden 2000 leikkausta. William Peter Blattyn romaaniin perustuva elokuva on tietysti niin yleistietoa, että sitä on turha suuremmin kerrata: muinainen demoni riivaa 12-vuotiaan tytön, jonka sitten kaksi pappia pelastavat manauksessa. Teininä huomioni oli tietenkin Regan-tytön kärsimyksissä, tehosteissa ja lopun manauskohtauksessa, jotka kaikki ovat edelleenkin voimakkaita; etenkin manaus on hyvin raivokasta elokuvaa. Nyt kuitenkin huomasin, miten paljon Manaajassa on muutakin ja miten hyvää se muu on. Etenkin isä Karrasin hahmo ja häntä esittävä Jason Miller tekivät suuren vaikutuksen. Samoin Ellen Burstynin esittämä äiti, jota aiemmin pidin lähinnä ärsyttävänä, olikin nyt paljon ahdistavampi seurattava – asiaan vaikuttanee se, että itsestäni on tullut isä, jolla on kaksi suurin piirtein Reganin ikäistä tytärtä. Manaajan omaperäisyys tuntuu perustuvan hyvin pienieleisen ja lähes toteavan kuvauksen ja toisaalta vimmaisten kauhutehojen dynamiikkaan; se kyllä vetelee katsojaa naruista mutta ei halvoilla keinoilla. Manaaja on niitä harvinaisia kauhuelokuvia, jotka ovat myös hyviä elokuvia. — Katsoin elokuvan heti perään uusiksi, nyt ohjaajan kommenttiraidan kanssa, mitä en sitäkään ole tehnyt aikoihin. Valitettavasti Friedkin tyytyy lähinnä selostamaan elokuvaa eikä juuri avaa sen kuvakieltä tai tekemistä.

John Boormanin ohjaama jatko-osa, Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic, 1977), sen sijaan on kunnianhimoinen mutta huonosti kirjoitettu ja naurettava sekasotku. Siinä on mielenkiintoisia ideoita, mutta oikein mikään ei toimi – eikä liity ensimmäiseen elokuvaan oikein mitenkään.