Katsottua: heinäkuu 2026

 Clint Eastwood: Ratkaiseva isku

Neljäs Likainen Harry -elokuva Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983) on yhdenlainen tiivistymä eräästä aikansa poliisielokuvan linjasta. Keskiössä on edelleen Clint Eastwoodin esittämä komisario Harry Callahan, joka ei toimi ohjeiden mukaan vaan pyrkii mahdollisimman tehokkaaseen jälkeen. Reaganin Yhdysvalloissa omaehtoinen pahisten niittaaja on ollut sankari, jollaisen perään eräät piirit jälleen nykyään haikailevat.

Ratkaiseva isku on sarjan ainoa osa, jonka Eastwood on ohjannut itse. Se on pätevää jälkeä – ei sarjan paras osa mutta paljon mainettaan parempi ohjaus. Kuvastoltaan se on tavanomainen aikansa elokuva, ja Eastwood vetää normaalin roolihahmonsa. Elokuvan rytmi kuitenkin rullaa mukavasti (Eastwoodin luottoleikkaaja Joel Cox!), ja Bruce Surteesin kuvaus on vahvaa ammattilaisen työtä ilman temppuja muttei kuitenkaan latteaa tasaisuutta. Etenkin yökuvissa on ilmaisuvoimaa. Käsikirjoituksessa on valitettavan paljon tyhjäkäyntiä; sivupolkuja, ylimääräistä hassuttelua ja turhan monta eriparista elementtiä. Yksittäiset kohtaukset voivat olla vaikuttavia, komeita, ikonisiakin, mutta kokonaisuus on hiukan hahmoton.

Tarinassa seurataan limittäin Callahania, jota polisiivoimat yrittävät työntää sivuuna ja jota moni kostonhimoinen rikollinen jahtaa, ja Sondra Locken kouristellen esittämää taiteilijaa, joka on suorittamassa omaa kostotyötään. Hän jahtaa miehiä, jotka raiskasivat hänet ja hänen siskonsa – takauma teosta on kauhistuttavuudessaan vaikuttava – ja tappaa näitä yksitellen. Katsojan ei tarvitse arvuutella tekijää, joten hän voi ainakin periaatteessa keskittyä rikosten syihin ja moraalisiin pohdintoihin. Vaikka eihän katsoja halua pohdiskella – hän haluaa, että pahiksille käy huonosti ja että sankari hoitaa homman.

Anthony Mann: Rooman valtakunnan tuho

Ensinnä: Anthony Mannin ohjaama Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964) on eeppis–historiallinen fantasia. Se kuvaa aikaa, jona Rooman keisarius siirtyi Marcus Aurelianukselta hänen pojalleen Commodukselle. Ensin mainittu pyrki rauhaan pax romanan hengessä, yhdistämään kansakunnat suureen imperiumiin. Jälkimmäinen haluaa alistaa kaiken oman mielihyvänsä alle, mikä johtaa lopulta tuhoon.

Toiseksi: Hollywoodilaiseen tyyliin kaikesta tehdään yksinkertaista. Vaikka taustalla on poliittisia erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, kuuluuko "barbaarit" alistaa ja tuhota vai ottaa avosylin osaksi Roomaa, pohjimmaisena on shakespearelainen melodraama, jossa sukulaiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ulkoisesti upea elokuva on tarinaltaan hyvin ohut.

Kolmanneksi: Rooman valtakunnan tuho on hämmästyttävän hyvä kuva nykymaailmasta. Uusi (ego)maaninen keisari korostaa voimaa ja valtaa, haluaa tuhota valtakuntaan tunkeutuneet vieraat kulttuurit, nostaa gladiaattoritaistelut yhteistyön edelle, tuhoaa vuosisatojen imperiumin.

Neljänneksi: Merkittävissä rooleissa on monta Yhdistyneen kuningaskunnan näyttelijää, jotka tekevät hienoa työtä hyvin teatraalisessa ympäristössä. Dialogien ja monologien tahdissa etenevää elokuvaa rytmittävät joukkojen taistelukohtaukset, jotka ovat kauniita mutta yhtä tylsiä kuin puoli vuosisataa aiemmin ja puoli vuosisataa myöhemmin. Inhimillisyys typistyy tyyppeihin kauniissa puitteissa. Alec Guinness, Christopher Plummer ja James Mason tekevät tyylikkäät roolisuoritukset, ja Dmitri Tjomkinin musiikki on kestävintä koko elokuvassa.

Duncan Tucker: Transamerica

Transamerica on onnistuneen yhdysvaltalaisen indie-elokuvan tyyppiesimerkki. Marginaalisia hahmoja, näppärää dialogia, roadmovien rakenne. Duncan Tuckerin ohjaaman elokuvan lähtökohta on herkullinen, etenkin vuonna 2005: psykologin lausuntoa odottava transnainen saa tietää, että hänellä on poika. Nuorisovankilasta haetun teinipojan taustasta löytyy kovin rumia asioita, joita siittäjä – todellista rooliaan paljastamatta – alkaa hoitaa. Poika luulee vanhempansa olevan seurakunnan työntekijä.

Transamerica liikkuu sanavalmiin komedian ja vakavien aihepiirien välissä samaan tapaan kuin paria vuotta myöhempi Juno. Vanhemmuuden rajapinta hämärtyy amerikkalaisessa kontekstissa ja saa piirteitä, jotka nykyään herjattaisiin wokeksi. Elokuva on joka tapauksessa vapaamielinen, erilaisuutta suvaitseva ja ymmärrystä lisäävä – ja tietysti kristilisyyytä kepeästi kritisoiva. Matkalla kohdataan transihmisten kokoontumisia, väkivaltaisia kaappihomoja, hippejä, rekkakuskeja ja akustinen kitara soi.

Elokuva on edelleen yllättävän moderni joskin hiukkasen saarnaava. Toki se on amerikkalaiselle yleisölle tehty, ja asioita on syytä vääntää rautalangasta. Samaan nippuun sukupuolikysymysten ja seksuaalisuuden kanssa lyödään Amerikan etniset vähemmistöt ja sukulaisuussuhteet.

Felicity Huffman on pääosassa ilmiömäinen. Miltä kuulostaa nainen, joka esittää naista joka on syntynyt miehen ruumiiseen? Katsoja on osa leikkiä, jossa on pakko ottaa kantaa sukupuoleen tai yrittää olla huomioimatta sitä. Onko moisilla sosiaalisilla konstruktioilla väliä? "Nobody's perfect", sanottiin jo Puikoissa paikoissa. Ja silti sukupolvien välillä on kuiluja, jotka ehkä ovat kouriintuntuvia mutteivät aina.

Lopputulos ei ehkä ole täydellinen – eikä se ole – mutta ajattelemaan se panee. Sormi saattaa heristyä silloin, mutta saarnailulta säästytään. Sen sijaan katsoja saa inhimillisen tarinan ihmisistä, jotka tarvitsevat näkyvyyttä. Edelleen.

Norman Z. McLeod: Neljä nolattua neroa

Marx-veljesten kolmas säilynyt elokuva Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931) on henkilökohtainen suosikkini. Se on myös ensimmäinen veljessarjan elokuva, joka ei perustunut jo olevaan lavashow'hun. Eroa ei silti pahemmin huomaa. Neljän veljeksen roolit ovat entisellään, ja tarina toimisi aikalailla samalla tavalla myös lavalla.

Elokuvan miljöö on aluksi risteilyalus, jolla veljekset ovat salamatkustajina. Tulos on perinteinen kaaos, kun henkilökunta yrittää saada veljekset nalkkiin. Takaa-ajo ja anarkistinen sekoilu ovat luultavasti ainoat sanat, jotka käsikirjoituksessa ovat lukeneet. Norman Z. McLeodin osuudeksi ohjaajana jää lähinnä käskeä kamera päälle. No jaa, on kyydissä yksi miljonääri ja toinen roisto.

Groucho ja Chico vastaavat verbaalisesta huumorista: sanaleikeistä, väärinymmärryksistä ja kaikesta siitä, mikä nykyään saisi isävitsin leiman. Harpo puolestaan harjoittaa sanatonta slapstickiään, joka on lähinnä omaa sydäntäni. Nukketeatterikohtaus on loistava. Zeppo puolestaan on sujuvasanainen mutta auttamattoman persoonaton ensilikistäjä, joka kuitenkin saa enemmän tilaa kuin kai kertaakaan toiste elokuvissa. Ja sitten tietysti aliarvostettu Thelma Todd. Onneksi elokuva on tehty ennen kuin eräs Hayes keksi säännöstönsä.

Jälkimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu maihin. Maurice Chevalier -jakso passintarkastuksessa on klassikko. Sen jälkeen ollaan miljonäärin juhlissa, joissa entinen meno jatkuu. Loppuun sijoittuvat myös kaksi pakollista musiikkinumeroa, joita ilman pärjättäisiin hyvin.

Elokuvan vahvuus on sen rajoitetut ympäristöt, joissa veljesten vakiohahmot saavat mellestää mielensä mukaan. Tarina vain haittaisi menoa, niin kuin sittemmin kävikin, kun he siirtyivät Warnerille. Marxit eivät olleet luonnenäyttelijöitä, joiden varaan olisi kannattanut rakentaa tarinaa.

John Huston: Tulivuoren juurella

John Hustonin intohimoprojekti, Malcolm Lowryn romaaniin Tulivuoren juurella perustuva ja samanniminen elokuva toteutui viimein vuonna 1984. Lowryn omiin kokemuksiin Meksikossa perustuva romaani puhutteli ohjaajaa varmastimonin tavoin, ja mitä vanhemmaksi hän kävi, sitä voimakkaammin tarinan resignaatio häneen vaikutti.

Ehkä olikin hyvä, että tarina sai odottaa vuosikymmenet ja hurjat määrät käsikirjoitusvaiheita ennen realisoitumistaan. Olisiko kukaan muu kuin viittäkymppiä lähenevä Albert Finney kyennyt esittämään pääosan yhtä hartaasti? Ehkä olisi, mutta en haluaisi elää maailmassa, jossa hän ei olisi saanut roolia.

Tulivuoren juurella kuvaa yhtä päivää pienessä meksikolaiskaupungissa juuri ennen toista maailmansotaa. Englantilainen konsuli Firmin kantaa harteillaan paljon. On ensimmäisen maailmansodan traumat, ovat pettävät läheiset. Apu on löytynyt viinasta. Finney hoitaa kroonisesti alkoholisoituneen miehet roolin upeasti. Hänen hyvin fyysinen tyylinsä käy läpi useat vaiheet, joita ilman alkoholia kehonsa tärinään eksyvä mutta liian alkoholin jälkeen sielultaan harhaileva ihmisraukka käy läpi.

Koko tarina sijoittuu yhteen vuorokauteen, kuolleiden päivään. Sinä aikana, perinteitä kunnioittaen, Firmin käy läpi häntä riivaavat aaveet, sukeltaa pohjaan ja nousee pintaan ennen kuin vajoaa lopullisesti. Mikä ehkä onkin parasta. Piinattu sielu etsii apua niin rukouksesta kuin naisista, mutta viina on se, joka vie.

Finneyn lisäksi myös Jacqueline Bisset ja Anthony Andrews tekevät merkittävissä rooleissa hyvää työtä, mutta he jäävät auttamatta keskipisteen varjoon. Sen sijaan useat meksikolaiskasvot sivu- ja statistiosissa ovat vaikuttavia. Italialaisten neorealistien tapaan Huston luottaa paljonpuhuviin kasvoihin. Hustonin ja Finneyn lisäksi kolmas ratkaiseva tekijä on Gabriel Figueroan kaunis värikuvaus. Kuolleiden päivän räikeät värit ja sateisen yön pimeys luovat vahvat lavasteet draamalle.

John Carney: Once

Vuosiin en välittänyt katsoa John Carneyn musiikkielokuvaa Once (2007). Ja sitten kun lopulta katsoin, itkin vuolaasti.

Once on nimenomaan musiikkielokuva, ei musikaali. Musikaalissa musiikkinumerot rikkoisivat elokuvan narratiivin ja ryhtyisivät kuljettamaan tarinaa toisilla, aivan omilla ehdoillaan. Oncen musiikkijaksot eivät tee niin. Ne ovat toisaalta tarinan motivoimia kohtauksia, toisaalta tunnelmoivia montaašijaksoja, joiden tehtävä on lopulta – esittää musiikkia.

Tarina kertoo katumuusikosta, joka varsinaiseksi työkseen korjaa pölynimureita isänsä yrityksessä. Hän kohtaa nuoren maahanmuuttajanaisen, jonka kanssa alkaa soittaa ja kehittää jonkin sortin suhdetta. Heidän välinsä eivät koskaan kehity millään tavoin fyysisiksi – naisella on paitsi lapsi myös Tšekkiin jäänyt aviomies, miehellä rikkoutunut parisuhde joka kuuluu yhä hänen sanoituksissaan. Semmoisestahan ei seuraisi kuin sanomista Hollywood-elokuvassa. Onneksi Once onkin irlantilainen.

Iso osa elokuvasta on kuvattu teleobjektiivilla, mikä saa kokonaisuudesta dokumentaarisen oloisen. Amatöörinäyttelijät tuntuvat elävän kömpelöä elämäänsä ja kamera vain sattuu olemaan paikalla todistamassa sitä. Muu ratkaisu tuskin olisi toiminut. Pääosassa nähdään tosielämän muusikot Glen Hansard ja Markéta Irglová, joista oli tuleva folkrock-duo The Swell Season. Heidän keskinäinen kemiansa tuntuu elokuvassa ja vaikuttaa katsomiskokemukseen rutkasti.

Elokuvana Once ei ole kovin kummoinen. Tarina on tavanomainen ja loppujen lopuksi hyvin ohut. Katsoja tietysti pystyy silloin työntämään tilkkeiksi omia tunteitaan ja tulkintojaan (mikä ehkä jopa itkettää kuten minua). Kerronnallisesti elokuva toki toimii ja pseudodokumentaarinen kuvaus on tehty taiten. Dramaturgisesti Once ei kuitenkaan tarjoa ihan hirveän paljon – se pysyy pinnalla ja vaikuttaa tasan tarkkaan musiikkiantinsa vuoksi. Pienimuotoisena katutason musiikkielokuvana se kuitenkin on pakahduttavan sympaattinen ja jää kummittelemaan mieleen. Joku sanoisi, että se riittää taiteen määritelmäksi.

Gerarld Potterton: Heavy Metal

Métal hurlant oli ranskalainen sarjakuvalehti, joka toimi omanlaisenaan sanansaattajana aikuisille suunnatun scifin ja fantasia saralla. Lehden amerikkalainen ilmiasu oli ja on yhä Heavy Metal; suomeksi sen sanomaa ilmestyi muutaman numeron verran nimellä Kylmä metalli. Sarjakuva oli esikuvana myös vuonna 1981 ilmestyneelle kanadalaiselle animaatioelokuvalle Heavy Metal.

Gerald Pottertonin ohjaama Heavy Metal -elokuva nojaa vahvasti sarjakuvan formaattiin. Se muodostuu seitsemästä lyhyestä episodista sekä niitä ympäröivästä kehyskertomuksesta. Jokaisen jakson takan on eri animaatiostudio, ja kokonaisuus yhdisteleekin kauniisti hyvin monenlaisia tekniikoita. Disneyn sulavuudesta ollaan kaukana, mutta toisaalta myöskään Filmationin halpuuteen ei sorruta. Heavy Metal on taiten tehtyä laatuanimaatiota, jossa ei pyritä erityisesti ”helppouteen” saati luonnollisuuteen.

Tarinoita yhdistävä tekijä on Loc-Nar, vihreänä hehkuva pallo johon tiivistyy ”kaikki maailman paha”.  Käytännössä se on tekosyy monenlaiselle tieteisfantasialle, jossa väkivalta ja seksi saavat velloa. Elokuvan episodit sijoittuvat pääosin avaruuteen tai scifistiseen tulevaisuuteen, mutta ne ovat lopulta silkkaa fantasiaa. Heavy Metal on teinipoikain voimafantasia par excellence. Sen kertomusten miehet ovat altavastaajia, joista tulee sankareita – ja naiset lähinnä saatavilla olevia isoja rintoja. Kuitenkin elokuvan keskeisin – ja viimeisin – jakso keskittyy naissankariin, joka vähäpukeisuudestaan huolimatta on koko kimaran suvereenein hahmo. (Toki vahva naissankarikin voidaan nähdä fetisistisenä objektina.)

Jos pystyy jättämään huomiotta Heavy Metal keskenkasvuisen tarinamaailman, se tarjoaa paljon häikäisevää. Visuaalinen ilme pohjaa alkuperäiselle sarjakuvataiteelle. Varsinkin Moebius leimaa kokonaisuutta alku- ja loppuepisodeillaan, mutta väliin mahtuu myös Richard Corbenia, Bernie Wrightsonia ja Angus McKieta. Musiikin luulisi nimen perusteella olevan heviä ja metallia. Kyllähän mukana on monta aikakautensa raskasta rock-yhtyettä, mutta erityisen metallinen soundtrack ei ole. Valtaosan aikaa soi Elmer Bernsteinin orkesterimusiikki. Blue Öyster Cultilla olisi ollut elokuvaan useampikin kappale, mutta mukaan pääsi ainoastaan yksi – joka sekään ei alun perin liittynyt Heavy Metaliin mitenkään.

Alain Corneau:; Kaikki elämän aamut

Elokuva on keino säilyttää musiikki – muiltakin osin kuin vain äänen verran. Alain Corneuan elokuva Kaikki elämän aamut (Tous les matins du monde, 1991) tekee sen mahdollisimman kauniisti. Pascal Quingnardin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva kertoo barokkisäveltäjien Monsieur de Saint-Colomben ja Marin Marais’n suhteesta. Edellinen on menettänyt vaimonsa ja jäänyt kahden lapsen kasvattajaksi. Musiikki ja viola da gambaon ainoa keino tavoittaa kuollut vaimo ja saada tyttäret osaksi omaa elämää, ylipäätään hengittää tässä vajavaisessa maailmassa. Jälkimmäinen –tarinan kertoja, vanhoilla vuosillaan – on nuori pyrkyri, joka haluaa olla Jotain. Äänenmurros vie paikan lapsikuorossa, gamban avulla hän saavuttaa aseman kuninkaan kamariorkesterissa.

Samaan tapaan kuin musiikki on korkeampi itseilmaisun keino tarinan hahmoille, on näyttelijäntyö heidän esittäjilleen. Jean-Pierre Marielle Saint-Colomben roolissa on uskomaton osoitus läsnäolon taiteesta. Hänen hahmonsa ei puhu monta vuorosanaa, mutta hänen kehonkielensä kertoo valtavia asioita. Ikävä vaimoa, lapsia kohtaan tunnettu rakkaus, joka ei kykene saamaan ääneen lausuttua muotoa, inho, viha ja luopumus – kaikki heijastuvat pienistä liikkeistä kasvoilla ja gamban kaulaa hyväilevissä sormissa. Melkein yhtä kaunis on katsella Gérard Depardieu Marais’na – ja kuulla, sillä Marais’n ääni on koko elokuvan ajan läsnä kertojana.

Ranskalainen taito tehdä epookkielokuvaa on hämmästyttävä. 1600-luvun lopun maalaismaisema hehkuu niin vihreänä luontona kuin kynttilänliekin valaisemina sisätiloina. Dialogi on lähinnä vivahteita varten, musiikki niin oleellinen osa tarinankerrontaa, ettei sen läsnäoloa unohda hetkeksikään. Audiovisuaalinen maailma on yhtenäinen, meditatiiviseen kauneuden kehään kutsuva, samaan aikaan pakahduttavan vahva ja surumielisyyden rajoilla tasapainoileva.

Corneaun ohjaus on näkemyksellistä, hallittua. Kaikki elämän aamut on kuvaksi tullut romaani samaan tapaan kuin Kubrickin Barry Lyndon mutta hengittäen, rakastuen ja pettyen – ei ainoastaan tietoisesti ajatellen ja näyttäen. Se on fyysinen niin kuin on musiikkikin soittajalleen, jonka jokainen sisäänhengitys sisältää merkityksen.

Joel Coen: Voi veljet, missä lienet?

Coenin veljesten Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) muistetaan lähinnä musiikistaan. Ja ihansyystä: se palautti Yhdysvaltain etelävaltioiden kansanmusiikin jälleen kollektiiviseen (länsimaiseen) muistiin. Muutoin elokuva ei ole ihan niin selvä tapaus.

Voi veljet on yhdistelmä monenlaista perinnettä. Sen tarina kertoo kolmesta vankikarkurista 1930-luvun Mississippistä. Yksi heistä, Ulysses McGill, on houkutellut muut mukaansa etsimään ”aarretta”, jota ei todellisuudessa ole. Kyse on lopulta yrityksestä estää hänen lastensa äitiään avioitumasta toisen miehen kanssa.  Tämä on yksi taso. Toinen taso on klassisen Odysseia mukailu: matkallaan Ulysses kohtaa niin seireenimäisellä laulullaan houkuttelevia naisia kuin yksisilmäisen raakalaisen. Kolmas taso on nostalginen etelävaltioiden romantiikka kaikkine symboleineen: on uskonnollista radiokanavaa, on mustaa blues-kitaristia tienristeyksessä tekemineen sopimuksineen paholaisen kanssa, on Ku Klus Klania ja monen monta hirttosilmukkaa. Ja sitten on neljäs taso: ylistyslaulu etelän musiikille siinä missä The Blues Brothers oli pohjoiselle, modernimmalle bluesille.

Coenit ovat sikäli taitavia elokuvantekijöitä, että he saavat hyvinkin eripariset ideat toimimaan yhdessä, ainakin pinnallisella tasolla. Voi veljet toimii siinä missä The Big Lebowski tai The Ladykillers – ne kaikki näyttävät hyvältä ja tarjoavat tarpeeksi kiinnittymiskohtia kulttuurinsa tuntevalle katsojalle. Ne eivät kuitenkaan kouraise katsojaa samaan tapaan vatsanpohjasta kuin heidän parhaat elokuvansa. Voi veljet on kaunis katsella, hyperaktiivinen kallonpohjan kutittelija, mutta se ei lopulta anna paljoakaan, jos sen pintaa alkaa raaputtaa tietoisesti. Elokuvan tarina on yksinkertainen, ja intertekstuaaliset viitteet ovat kepeitä. Musiikki on hyvää, mutta mitä sitten? Samaan tapaan Roger Deakinsin kuvaus on kaunista, mutta kellertäväsävyinen värimääritys tuntuu lähinnä ällöttävältä.