P. G. Wodehouse: The Jeeves Collection. Volume 1

P. G. Wodehouse

The Jeeves Collection

Volume 1

Audible Studios, 2020. 40 t, 37 min. Lukija Stephen Fry.

Sis. The Inimitable Jeeves (1923), Carry on Jeeves (1925), Right Ho, Jeeves (1934), The Code of the Woosters (1938), Joy in the Morning (1946).

Stephen Frystä näyttää olevan tulossa Audiblen äänikirjojen vakiolukija. Ja mikäpä siinä. Paitsi, että Fry saa aikaan loistavaa jälkeä, hänelle myös valikoituu laadukasta luettavaa. Toissa vuonna hän luki Audiblelle koko Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tuotannon (lukuun ottamatta muutamaa kuriositeettia) ja viime vuoden lopulla ilmestyi valikoima P. G. Wodehousen Jeeves-tarinoita.

P. G. Wodehouse kirjoitti elämänsä aikana paljon kepeän humoristista kirjallisuutta, mutta lähtemättömimmän vaikutuksen ovat tehneet hänen kertomuksesta joutilaasta ja pöljänpuoleisesta yläluokan poikamiehestä, Bertie Woosterista, ja tämän terävä-älyisestä ja vähäeleisestä miespalvelija Jeevesistä. Wodehouse kirjoitti neljänkymmenen vuoden aikana 46 kertomusta heistä. Tarinat sinänsä eivät ole erityisiä. Niiden aihiot toistavat melko ennakoitavaa kaavaa: Bertie joutuu tätinsä tai setänsä vuoksi mukaan kuvioon, johon hänellä ei ole vähäisintäkään halua kuulua. Soppaan sisältyy hänen puoliälyisiä ystäviään, näiden naimahaluisia kihlattuja, vihonviimeisiä sukulaispoikia ja poliisinhattuja. Kertomukset aukeavat kuin käänteisinä arvoitusdekkareina, joissa lukijalle tarjotaan sekava vyyhti ihmissuhde- ja muita solmuja. Lukija tietää, että lopussa kaikki selviää, mutta selvitystyö luo nautinnon ja oivalluksen kokemuksia. 

Tarinaa oleellisempia ovatkin Wodehousen hahmot. Jeeves ja Bertei ovat kuin Sherlock Holmes ja John Watson, olkoonkin että tässä tapauksessa selvästi keskeisempi hahmo on tuo heikkohoksottimisempi isäntä. Jeeves puolestaan on kuin äärimmäisyyksiin viety deus ex machina, joka pelkällä läsnäolollaan ratkaisee ongelmat. Jeeves jääkin lopulta hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi, mihin hänen viehätyksensä perustuu. Bertie on paljon mehukkaampi hahmo. Hän on kyllä viattoman yksinkertainen, mutta vertaistensa joukossa silti päätä pidempi ajattelija. Bertien kouluaikaiset toverit ja Kuhnuriklubin jäsenet ovat toinen toistaan naurettavampia toilailijoita. He ovat kymmenvuotiaita, jotka vain ovat sattuneet kasvamaan aikuisiksi. Vastassa on maailma omaisuuksineen ja avioitumisineen, mutta nämä kaverit (ja Bertie siinä sivussa) haluaisivat vain nauttia elämästä, leikkiä ja tehdä koirankujeitaan. Iso osa Wodehousen tarinoiden lumovoimaa onkin se, kuten myös Fry esipuheessaan esittää, että Woosterin ja Jeevesin maailma on 1920-luvun huolettomuuteen jämähtänyt, vailla todellisen elämän isoja ongelmia, kuin kesäteatterin hupinäytelmä jossa ihmisen pahin uhka on ankara täti.

Audiblen äänikirjakokoelma sisältää viisi Jeeves-teosta; kaksi novellikokoelmaa ja kolme romaania (1923-1946). Wodehousen tarinoiden toistuvuus tulee (ikävänkin) selväksi jo näiden viiden kirjan aikana. Kaksi ensimmäistä puhtaasti Woosteriin ja Jeevesiin keskittynyttä teosta, novellikokoelmat The Inimitable Jeeves (1923) ja Carry on, Jeeves (1925) ovat todennäköisesti parhaat valikoiman nimikkeistä. Ne ovat luonteeltaan ja julkaisuhistorialtaan novellikokoelmia, mutta niiden kertomuksissa on sellaista jatkuvuutta, että ne on täysin mahdollista lukea myös romaaneina. Tarina ovat kekseliäitä, hahmot riemastuttavia ja koko ajan ilmassa on brittiläisen kuivakka ironian sävy, jota tukee Wodehousen kieli. Kielenkäyttö onkin hahmojen ohella toinen Wodehousen tuotantoa kantava tekijä. Hän hyödyntää Bertien ja tämän ystävien puheessa paljon 1920-luvun slangia kaikkine hölmöyksineen (hölmöjähän kaikki slangit ovat, kun niitä etäisyyden päästä tarkastelee). Lisäksi kaikenkarvaiset väärinkäsitykset, ei vain tarinan vaan myös kielen tasolla, ovat aidosti hauskoja. Kielipelit, kaksoismerkitykset ja sekarotuiset idiomit ovat kekseliäitä ja usein myös yllättäviä.

Romaanitmitassa Wodehousen juonikuviot eivät toimi mielestäni yhtä hyvin kuin novelleissa. Varsinkin kolmas Jeeves-romaani, The Code of the Woosters (1938), tuntuu lähinnä kierrättävän aiempia ideoita ja venyttävän kertomusta (sinänsä toki hienolla) nonsense-dialogilla. Onneksi siinä esiintyy Jeeves-tarinoiden paras sivuhahmo, oman elämänsä tuleva valtakunnanjohtaja Roderick Spode. Sitä edeltävä Right Ho, Jeeves (1934) on ihan mukiinmenevä jatko aiemmissa novelleissa alkaneella kudelmalle, ja kokoelman päättävä Joy in the Morning (1946) on jo paljon nautittavampi. Ilmeisesti pitkä, sodan aiheuttama tauko on tehnyt hyvää.

Stephen Fryn luenta on nautittavaa, kuten odottaa saattaa. Hän on taitava ääninäyttelijä, joka luo aina vain uusia persoonallisia hahmoja toisensa perään. Humoristinen viitekehys mahdollistaa liioitellut ja groteskitkin hahmot. Itseäni usein harmittaa, miten Frystä on tullut jonkinlainen populaarikulttuurin kulttihahmo ihan itsenään, jolloin unohdetaan miten loistava koominen näyttelijä on kyseessä. Nettiarvosteluissa Fryn versiota Bertie Woosterista on arvosteltu liian "ikääntyneeksi", mutta uskoisin sen johtuvan vain vertailusta Hugh Laurien ikoniseen tv-versioon sarjassa Kyllä Jeeves hoitaa (Jeeves and Wooster, 1990–1993). Mielestäni Fryn Wooster on jopa uskollisempi Wodehousen kirjoitusten hahmolle. Laurien sinänsä upea suoritus tekee Bertiestä täydellisen tolvanan, mitä hän ei kuitenkaan aina Wodehousella ole. Omasta mielestäni Fry onnistuu Wodehousen kanssa vielä paremmin kuin aiemmassa Sherlock Holmesien läpiluennassaan. Osittain tämä johtuu juuri materiaalin koomisuudessa, joka antaa enemmän tilaa näyttelijälle. Lisäksi Fryn rooli Jeevesinä edellä mainitussa tv-sovituksessa on niin definitiivinen, ettei kukaan ikimaailmaassa kykenisi lukemaan hahmon repliikkejä uskottavammin.

Katsottua: huhtikuu 2021

David Lean: Arabian Lawrence

Yksi parhaista pääsiäismuistoistani on pitkäperjantai, joskus kenties lukiovuosina, kun uppouduin katselemaan David Leanin Arabian Lawrencea (Lawrence of Arabia, 1962). Se on myös suurimpia elokuvaelämyksiäni. Tänä pääsiäisenä uusin kokemuksen.

Nykypäivän viitekehyksessähän Arabian Lawrence on lähinnä roskaa. Ei yhtään naista, valkonaamat esittävät tärkeimpiä arabirooleja, keskiössä on siirtomaa-Britannia jota ei ehdottomasti tuomita. Ei nyt kuitenkaan ryhdytä muodikkaaseen hassutteluun.

Arabian Lawrence on nimittäin hieno elokuva. Leanin ohjauksessa on suuruutta ilman liikaa pompöösiutta; tarina on sankarin mutta hyvin problemaattisen sankarin; päähenkilö ei ole täydellinen vaikka semmoisena esiintyykin, eikä kolonialismia glorifioida liiaksi; rotustereotypioista huolimatta identiteetin kipukohtien huomiot ovat tarkkasilmäisiä; roolitus on komea jo paperilla, mutta suoritukset yltävät kauttaaltaan vielä parempaan; autiomaakuvat ovat kauniita, joukkokohtauksissa on voimaa. Seitsemän Oscaria ovat ansaittuja.

Tällaisten elokuvien kohdalla jaksaa harmitella vain sitä, että ne "perustuvat tositapahtumiin". Hyvä niin, niinhän iso osa fiktiosta. Mutta jos tositapahtumia ei aio toistaa pilkuntarkasti, miksi säilyttää vihjaus siitä, että tarina on "totta"; miksi ei muuteta henkilöiden nimiä, kun kerran tapahtumiakin muutetaan? Katsoja välttyisi heti vertailun kiusaukselta.

Vaikka nykyään eeppisyys alkaa olla valtavirtaelokuvan perusominaisuuksia, vain harva jos ainutkaan yltää siihen mittakaavaan kuin Arabian Lawrence. Siinä ei taistella maailmankaikkeudesta, ei seurata vuosikymmenten mittaista tarinankaarta, mutta yksilön kehitystä harvoin luodataan näin laajalti. Tuoreemmasta elokuvasta tulee mieleen vain kenties Paul Thomas Anderson.

Scott Derrickson: Sinister. Oren Peli: Paranormal Activity

Scott Derricksonin Sinister (2012) on elokuva, josta en tiennyt etukäteen mitään. Se tarttui kirpputorilta mukaan käytännössä sattumalta. Vaan olipa mukava sattuma! Sinister on periaatteessa tosi perinteinen ja kliseinen kauhuelokuva: True crime -kirjailija muuttaa taloon, jossa on tapahtunut perhemurha, kirjoittaakseen tapauksesta kirjan. Ullakolta löytyy laatikollinen kahdeksanmillisiä kotielokuvia murhista. Mikä erottaa Sinisterin massasta, on tyylitaju: tunnelma on vahva koko elokuvan ajan, Ethan Hawke pääosassa on erittäin hyvä, Christopher Youngin äänimaailma on tehokas. Jostain syystä hyppysäikytkään eivät tunnu banaaleilta. Ainoastaan ihan loppu jää hiukan liian koomiseksi, tahattoman.

Oren Pelin Paranormal Activity (2007) sen sijaan on ennalta tuttu. Edellisestä katsomiskerrasta oli kuitenkin jo yli kymmenen vuotta (paluumatkalla Sodankylän elokuvajuhlilta). "Found footage" -kauhun toinen iso nimi (Blair Witch Projectin ohella) sai ison määrän jatko-osia ja maineen halvan teinienpelottelun merkkiteoksena. Muistan kuitenkin pitäneeni elokuvasta. Tarinassa nuoren pariskunnan kotona tapahtuu kummia, ja he hankkivat videokameran siinä toivossa, että oudot ilmiö tallentuisivat nauhalle. Iso osa elokuvasta on höpöttelyä heiluvan kameran edessä, mutta yllättävän hyvin se toimii. Usein valvontakameramaiset otokset, joissa ei tapahdu mitään mutta joissa varmasti ihan kohta tapahtuu jotain, ovat hyvin tehokkaita. Halvasta estetiikasta tuli viimeistään tämän jälkeen kliseinen tehokeino, mutta Paranormal Activityssä se toimii hämmentävän hyvin.

Lewis Gilbert: Alfie – naisten viettelijä. Adrian Edmondson: Hotelli Paradiso

Lewis Gilbertin Alfie – naisten viettelijä (1966) alkaa kepeänä komediana naistenmiehestä mutta loppuu melko viiltävänä irrallisuuden ja ihmissuhteiden kuvauksena. Liika pelailu ei lopulta kanna kovin pitkälle. Tyylikäs elokuva muistetaan etenkin muutamasta asiasta: Michael Cainesta pääosassa, Sonny Rollinsin musiikista, Bacharachin ja Davidin nimikkolaulusta sekä aikanaan radikaalista aborttikohtauksesta.

Adrian Edmondsonin Hotelli Paradiso (Guest House Paradiso, 1999) on sitten kaikkea muuta kuin tyylikäs. Bottom-tv-sarjan jatkoksi Edmondson ja Rik Mayal väänsivät elokuvan, joka lähes yltää sarjan tasolle. Huumori on mustaa, rujoa, väkivaltaista ja huonoa – ideat anarkistisia ja keskenkasvuisen törkeitä. Elokuva ei taatusti uppoa kenen tahansa huumorintajuun, mutta minä arvostan.

Luettua: huhtikuu 2021

John Dickson Carr: Sir Arthur Conan Doyle. Boston 1993: Da Capo Press. 308 s. – Ilmestynyt alun perin 1949.

John Dickson Carr kirjoitti ensimmäisen autorisoidun Arthur Conan Doyle -elämäkerran. Se ilmestyi vuonna 1949, parikymmentä vuotta Doylen kuoleman jälkeen. Carr, itsekin kouliintunut dekkarikirjailija, pääsi käsiksi vanhemman kollegansa arkistoihin ja tutustumaan esimerkiksi laajaan kirje- ja käsikirjoituskokoelmaan. Teoksen pääpaino on nimenomaan Doylen elämänvaiheissa, ei teoksissa. Totta kai oleellisimmat kirjalliset vaiheet käydään läpi, mutta edes Sherlock Holmesiin ei jumituta edes moneksi sivuksi kerrallaan. Välillä kirjoittajan pidättyväisyys kuitenkin unohtuu, kun hän vaikkapa kuvaa innoissaan sitä vaikutusta, jonka Kadonnut maailma -romaani teki nuoreen lukijaan.

Carr kirjoittaa hyvin kaunokirjalliseen tyyliin. Kertojaääni on hyvin lähellä Doylea, aivan tämän olkapäällä. Yhdistelmä tekee lukukokemuksesta nauttitavan; intensiivisen ja intiiminkin. Kirjoittaja on pyrkinyt samaistumaan kohteeseensa. Tämä tietysti aiheuttaa myös kritiikittömyyttä, mikä on yleensäkin elämäkertojen heikko kohta. Toisaalta Carr osaa hiljetä asioista, joita joutuisi muuten kaunistelemaan. Erityisesti tämä näkyy Doylen viimeisen kymmenen elinvuoden ajassa. Spiritualismi-innostus todetaan tapshtuneeksi ja selitetään asiaksi, johon elämäkerturi ei pysty samaistumaan. Samalla jää ilman mainintaa jokseenkin kaikki uskon aiheuttamat tahrat jälkimaineessa.

Kaikista pikku puutteistaan huolimatta John Dickson Carrin Doyle-elämäkerta on yhä kaikkien vuosikymmenten jälkeen lukukelpoinen ja informatiivinen teos. Kaikessa eläytyvyydessään se on yllättävän moderni.

Legolas 1/1992. Helsinki 1992: Suomen Tolkien-seura.

1990-luvun alussa Suomessa ilmestyi liuta scifilehtiä, jotka käsittelivät tieteisfiktion lisäksi sujuvasti myös kauhua ja fantasiaa. Ensimmäinen puhtaasti fantasiaan keskittynyt lehti oli kuitenkin 1991 aloittanut Legolas. Lehteä toimitti tuolloin Johanna Vainikainen.

Kakkosnumerossaan (1/92) Legolas oli jo siirtynyt vasta aloittaneen Suomen Tolkien-seuran lehdeksi. Kirjoittajissa on paljon tuttuja fandom-nimiä. M.-P. Lauronen kirjoittaa fantasian olemuksesta, Petri Hiltunen aiheuttaa hämmennystä skenessä vertailemalla Tolkienia ja Robert E. Howardia, ja onpa lehdessä myös Boris Hurtan novelli Pestuupäivä, jota ei käsittääkseni ole julkaistu sittemmin missään.

Juhani Hinkkanen (toim.): Velhojen valtakunta. Helsinki 1989: Jalava. 167 s. Suom. Leena Peltonen, Ilkka Äärelä, Ulla Selkälä, Tapani Ronni, Jussi-Ville Heiskanen.

Juhani Hinkkasen toimittama Velhojen valtakunta oli ensimmäinen suomenkielinen kirja miekkaa & magiaa. 1980-luvun lopussa fantasia oli Suomessa vielä vankasti lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Miekkaa ja magiaa oli julkaistu lähinnä Conan-sarjakuvien verran. Jalavan scifisarjassa ilmestynyt Hinkkasen antologia oli jotain ihan uutta. Kokoelma sisältää kuusi eri ikäistä ja keskenään hyvin erilaista alan novellia kuudelta eri kirjailijalta. Siinä julkaistiin suomeksi ensimmäistä kertaa Robert E. Howardin Conan-tarina, ensimmäistä kertaa Michael Moorcockin Elric-tarina, ensimmäistä kertaa Fritz Leiberin Lankhmar-tarina, ensimmäistä kertaa Clark Ashton Smithiä. Vaikka valikoima on suppea ja vaikka suomennos välillä saa hampaat kirskumaan, oli Velhojen valtakunta hemmetin kova juttu tuolloin ja on edelleen. Varsinkin Moorcockin päätösnovellin, Unelmoivan kaupungin, jylhä ja tyly lopetus herkistää edelleen.

Oma kappaleeni kirjasta on hieman kulunut. Sanoisin että rakkauden merkkejä vain. Ostin sen kyllä käytettynä, joten jälkiliukkailla tässä mennään...