Luettua: elokuu 2026

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut. Helsinki 1992: Otava. 127 s. Suom. Annikki Suni. – Alkuteos Tous les matins du monde (1991).

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on tiivis mutta paljonpuhuva romaani. Noin 120:ssa, väljästi ladotussa sivussaan sen käsittelee kohtaamisen vaikeutta. Keskiössä on 1600-luvun lopulla elänyt säveltäjä–muusikko Saint-Colombe, joka muistetaan etenkin viola da gamban taiturina ja uudistajana. Hän menettää vaimonsa ja jää elämän kahden tyttärensä kanssa. Erakkoluonteinen säveltäjä osaa kommunikoida lähinnä musiikkinsa kautta, mistä muodostuu yhteinen kieli lastenkin kanssa. Seurapiirejä ja esimeriksi kuninkaan kamariorkesteriin kuulumista hän halveksii syvästi.

Tarina saa lisäkierteitä kahden hahmon liittyessä siihen. Toinen on Saint-Colomben oppilaaksi saapuva nuori taituri Marin Marais (hänkin oikeasti elänyt henkilö). Miesten välinen suhde on alusta asti monimutkainen ja vaikea. Opettajalle musiikki on kaikki kaikessa, kun taas oppilas pitää sitä myös keinona edetä elämässä ja saada asemaa. Asioita ei helpota, että Marais’n ja talon tyttären välille syntyy suhde. Mutkattomin suhde Saint-Colombella on koko teoksen aikana hänen kuolleeseen vaimoonsa, joka alkaa ilmestyä harvakseltaan kuuntelemaan hänen soittoaan. Romaani tai Saint-Colombe itsekään eivät ota kantaa siihen, onko vaimon kummitus todellinen vai miehen omaa hulluutta. Aaveesta kuitenkin tulee hänelle keino selvittää tunteitaan ja pysyä (ainakin verrattain) järjissään.

Quignardin proosa on hienostuneen pehmeää. Tarinaa kerrotaan lakonisilla lauseilla, joiden kertoja pysyttelee etäällä tapahtumista. Hän selostaa tarinan vaiheita tekemällä havaintoja, merkitsemällä painokkaita yksityiskohtia muistiin. Lopputulos on kaunista lauseenkäyttöä, jonka soljunta ei muistuta aivan vähääkään Saint-Colomben säilyneitä sävellyksiä.

Yksi kokonaisuutta rumentava seikka Kaikissa elämän aamuissa kuitenkin on: naishahmot. He ovat kaikki alisteisia mestaroiville miehillä; heidän arvonsa mitataan suhteessa isään tai rakastettuun. Tämän voisi hyväksyä nikottelematta – koska se oikeastaan on keskeisen näkökulma inhimillisen yhteyden teemaa – elleivät naishahmot typistyisi aivan liian usein tisseiksi. Niin monta kertaa Quignard muistaa mainita, että naisilla on rinnat. Sääli muuten hienossa teoksessa.

Pirkko Sihvo: Palava mieli. Kansatieteellinen arkeologi Theodor Schvindt. Lappeenranta 2001: Karjalan Kirjapaino. 71 s. Kuv.

Theodor Schvindt on jälleen yksi monia uria Suomessa uurtaneita tiedemiehiä ja kulttuurivaikuttajia, jotka ovat unohtuneet jokseenkin muilta kuin alan kehityksestä kiinnostuneilta. Schvindtistä on olemassa Sulo Haltsosen kirjoittama elämäkerta vuodelta 1947. Pirkko Sihvon teos Palava mieli täydentää kuvaa oppihistoriallisesta perspektiivistä. Se on pienimuotoinen, lähes vihkokokoinen, mutta siitä huolimatta informatiivinen ja vankasti taustoitettu.

Schvindt kirjoitti kautta aikain kolmannen väitöskirjan arkeologian alalta Suomessa. Siinä hän käsitteli rautakautta Karjalassa, etenkin Käkisalmen seudulla, josta hän oli itse kotoisin. Väitöskirja jäi hänen ainoaksi arkeologiseksi tutkimuksekseen, vaikka hän osallistui useisiin kaivauksiin neljänkymmenen vuoden aikana. Schvindtin mielenkiinto suuntautui vahvasti kansatieteeseen, jonka suomalaiseksi isäksi häntä on joskus tituleerattu.

Etnologian alalla hän suoritti runsaasti aineistokeräystä. Hän oli osallisena muun muassa maineikkaan Antrean kalaverkon – yhden maailman vanhimmista – löytöpaikkaan, joskin kaivaukset paikalla toteutti Sakari Pälsi. Jo vuosia sitä ennen hän oli ollut innoittamassa ylioppilasosakuntia keruutoimintaan ja perustamassa Kansallismuseon kansatieteellistä kokoelmaa, jonka museon intendenttinä hän toimi.

Tieteellisen työnsä lisäksi fennomaani Schvindt oli vakaumuksellinen kansanvalistaja. Hän oli perustamassa useita seuroja, joista mainittakoon ylioppilasjärjestö Suomalainen Nuija ja Kansanvalistusseura. Sihvo kirjoittaakin, miten Schvindt toimi melkein kaikissa kansallista sivistystyötä edistävissä yhdistyksissä. Ihan oma lukunsa oli Kagaali, venäläistoimia vastustamaan syntynyt vastarintajärjestö. Schvindt olikin koko ikänsä passiivisen vastarinnan kannattaja. Politiikassa hän oli mukana myös valtiopäivämiehenä, jolloin hän edusti porvarissäädyssä Käkisalmea.

Kenties näkyvimmän jälkensä Schvindt jätti suomalaisten kansallispukujen mallien kokoajana. Hän koosti niistä ensimmäisen kirjajulkaisun ja oli muinaissuomalaisten pukujen asiantuntijana, kun niistä ilmestyi piirrokset esimerkiksi Kalevalan vuoden 1887 laitoksessa tai kun Suomalainen Teatteri tarvitsi Mimmi Lähteenojalle ja Kaarlo Halmeelle autenttiset asut 1895.

Tavattoman monipuolinen kulttuurimies Schvindt kärsi paitsi siitä, miten palkkatyö tuli jatkuvasti intohimoisen tutkimus- ja keruutyön tielle, myös sairastelusta. Paljon arvokasta aikaa kului paikkaillessa terveyttä ja rauhoitellessa hermoja.

Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon. Helsinki 2010: WSOY. 110 [+ 5] s. Suom. Markku Pääskynen. Maailman runo – WSOY & NVL. – Alkuteos To Aksion esti (1959). 

En yritä ”ymmärtää”, mistä Odysseus Elytiksen runoteoksessa Ylistetty olkoon olisi kyse. Kun tajusin sen, alkoi hänen runoelmansa Tuntua. Ja silloin se alkoi avautua. Ja kenties se alkoikin ymmärtää minua.

Elytis oli yksi viime vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita, joka kyllä voitto Nobelin kirjallisuuspalkinnon (1979) mutta joka on silti jäänyt meillä etäiseksi, koska ei kirjoittanut englanniksi. Hänen ainoa suomennettu teoksensa on tämä Markku Pääskysen käännös, joka ilmestyi WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton käännöslyriikkasarjassa 2010.

Ylistetty olkoon on kolmeen osaan jakautuva teos, joka ei varsinaisesti koostu yksittäisistä runoista. Sen rakenne nojaa vahvasti ortodoksiseen pitkäperjantain palvelukseen, johon jo teoksen nimikin viittaa. Keskimmäinen, kokonaisuuden laajin osasto Kärsimykset muodostuu psalmeista, oodeista ja lukukappaleista. Sitä puolestaan reunustavat osastot Genesis ja Ylistys. Elytiksen (näennäisen) vapaasti assosioiva kieli ja runojen kaleidoskooppimainen sanasto kieputtavat lukijan merkityspyörteeseen. Lukutavasta riippuen kokemus on joko hämärä, oppinut tai hartaan hurja. Genesis on nimensä mukaisesti luomiskertomus – luodaan siinä sitten maailmaa, Kreikkaa, runoilijaa tai jotain aivan muuta. Toisaalta abstrakti, toisaalta tarkoituksenmukaiselta tuntuvan eksakti kieli kaikuu erilaisissa muodoissa myöhemminkin. Poikkeuksen tekevät ”lukukappaleet”, joissa proosamainen ilmaisu keskittyy selvästi 1900-lukulaiseen sodan kuvaukseen. Elytiksen tekstissä aika elää vapaana jossain Välimeren pisteessä. Teos päättyy katarttiseen ylistyslauluun, kokonaisen olemassaolon hillittömään kuvakavalkadiin.

On hiukan harmi, ettei Pääskynen ole liittänyt mukaan kunnon selitysosastoa. Hän kyllä on perustelevinaan valintaansa sisällyttää suomennoksen loppuun vain parin sivun kursoriset selitykset. Vaikka onhan se totta, että kääntäjän tulkinta voi rajoittaa lukijan omaa liikaakin. Mutta silti…

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.): Mystisiä kissatarinoita. Hyvinkää 1995: Book Studio. Suom. Pasi Junila. 258 [+ 1] s. – Alkuteos Mysterious Cat Stories (1993). 

Vaikka Book Studion julkaiseman antologian Mystisiä kissatarinoita mainitaan sen toimittajiksi John Richard Stephens ja Kim Smith, ei tieto pidä aivan täsmälleen paikkaansa. Heidän toimittamansa teos Mysterious Cat Stories nimittäin on suomenkielistä vastinettaan merkittävästi pidempi. Suomennoksesta puuttuu seitsemän novellia, minkä vuoksi sen sisältö tuntuu paljon hajanaisemmalta kuin Stephensin ja Smithin visio on alun perin ollut.

Mystisiä kissatarinoita on erikoinen sekoitus vanhoja kuriositeetteja ja uudempia kertomuksia. Pääpaino on yliluonnollisissa tarinoissa ja varovaisesti luonnehtien kauhusävyissä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kokoelma alkaa Englannin vanhimmaksi romaaniksi mainitulla William Baldwinin Varokaa kissaa -kertomuksella. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla alkuperäisessä runoasussaan vaan Stephensin proosamukaelmana. Muita vanhan kirjallisuuden näytteitä ovat katkelma Don Quijotesta sekä lady Jane Wilden kertoma tarina Arthur-kuninkaasta ja valtavasta kissasta.

Suurimmassa osassa kirjan teksteistä kissat esiintyvät antagonistin osassa, varsinkin kauhutarinoissa. August Derlethin Balussa ja Kim Smithin Muinaisissa jumalissa yliluonnollinen kissa yltää liki demonisuuteen. Nancy Etchemendyn vaikuttavassa Lasikissassa ei varsinaisesti edes ole kissaa, mutta sellaista esittävä patsas saa aikaan kokoelman julmimmat hetket. Eräänlainen piilotettu jalokivi on moninkertaisen O. Henry -voittaja Wilbur Daniel Steelen Keltainen kissa, jossa leikitellään kauhutehojen kanssa, vaikka kyse on lopulta jostain aivan muusta. Samalainen kirjallinen kuriositeetti on muutama katkelma James D. Corrothersin kirjoittamasta, Yhdysvaltain mustien folkloresta ammentavasta ja heidän puheparttaan käyttävästä teoksesta. Teksti on ihastuttavan raakaa ja siloittelematonta – vaikka kieltä ilmeisesti onkin siistitty.

Jostain syystä mukana on myös pari melko kehnosti kirjoitettu, muita humoristisempaa tarinaa. Liukuhihnakirjailija Stella Whitelaw’n muinaiseen Egyptiin sijoittuva juttu on erittäin kömpelö, eikä kissadekkareistaan tunnetun Lilian Jackson Braunin kummitusjuttu jää paljon jälkeen siitä. Sen sijaan Sakin Tobermory on ehdoton klassikko. Keräilyarvoa kirja saa H. P. Lovecraftin, Robert Blochin ja Algernon Blackwoodin läsnäolosta, vaikka heiltä ei olekaan mukana aivan parasta tuotantoaan.

Huimasta epätasaisuudestaan huolimatta, ja osittain sen vuoksikin, Mystisiä kissatarinoita on mielenkiintoinen kokoelma. Monen tekijän kohdalla jää harmittelemaan, ettei heiltä ole käännetty suomeksi muutakin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. Helsinki 2025: Karisto. 171 s. ISBN 978-951-1-52268-3. – Ensimmäinen painos ilmestynyt 2011.

Sanotaan aluksi suoraan: Vilja-Tuulia Huotarisen Valo valoa valoa (2011) on upea teos. Hyvin harvoin kyyninen minä kirjallisuudenopettaja voin rehellisesti myöntää, että jokin kaunokirjallinen teos vei minut mukanaan – ja vieläpä niin, että en käyttänyt lukuaikaa juurikaan analysointiin vaan annoin elämyksen johdattaa.

Pintapuolisesti tarinan tasolla Valo valoa valoa kertoo 14-vuotiaiden, erilaisista taustoista tulevien Mariian ja Mimin keskinäisestä rakkaudesta vuonna 1986. Samalla se kuitenkin käsittelee useita muitakin teemoja kuin ”vain” rakkautta; se pohtii monia ihmisyyden eri puolia, kuten erilaisia ihmisten välisiä yhteyksiä, oman paikan löytämistä maailmassa, seksuaalisuutta, mutta myös kirjoittamista ja kirjallisuutta. Toinen päähenkilöistä toimii kertojana, joka puhuttelee lukijaa toistuvasti (ja lähes aina huutomerkin kanssa), pohtii tekstinsä etenemistä ja kerronnan keinoja ja tekee jatkuvasti intertekstuaalisia viittauksia muuhun kirjallisuuteen ja kulttuuriin yleisemminkin.

Tarina heräävästä rakkaudesta ja avautuvasta seksuaalisuudesta on yhdistelmä hienovaraisen herkkää ja suorasanaisen peittelemätöntä. Se on psykologisesti tarkkaa (ja sitä kautta samaistuttavaa), mutta samalla sitä verhoaa kaihoisa tunne, joka minulle aikuislukijalle tuntuu nostalgialta mutta nuorelle on taatusti jotain muuta. Tarinaa ympäröi loppukesän keltainen hehku, valo joka ympäröi lukijan tarinan sisään kokemaan niin kuin likainen uimakoppi romaanin päähenkilöt.

Romaanin? Kyllä, Valoa valoa valoa on romaani, mutta tyyliltään se lähenee usein myös (proosa)runoa. Melkein tajunnanvirtamaisesti etenevä kerronta pitää sisällään paljon monenlaisia tekstitapoja, joissa arkisen toteava lause saattaa vaihtua äkkiä esimerkiksi runolliseen toistoon tai virkkeiden yllättäviin katkoksiin. Kerronta on hyvin elliptistä; lukija pakotetaan tulkitsemaan, arvailemaan ja jopa tuntemaan itsekin. Tätä tukee tehokkaasti vaihteleva typografia. Lisäksi erityisesti rytmin käyttäjänä Huotarinen on mestari.

Valoa valoa valoa voitti aikanaan Finlandia Juniorin. Se on kyllä nuortenkirjallisuutta mutta se ei missään nimessä ole ainoastaan nuortenkirjallisuutta. Nuoret päähenkilöt ja heidän ongelmansa tuodaan lähelle lukijaa tavalla, joka tekee heihin tarttumisen helpoksi nuorelle vastaanottajalle. Siinä ei kuitenkaan ole mitään – ei mitään – alentuvaa, selittävää tai muuta sellaista, mikä saisi teoksen tuntumaan vaivaannuttavalta aikuisellekaan lukijalle (ja toden näköisesti monelle teini-ikäisellekin). Ainoa myönnytys, jonka millään tavoin kuvitella osoittavan tähän suuntaan, on kertomuksen tapa pysäyttää tilanteita niin, että lukija saa hetken hengähtää ja pureskella lukemaansa ilman, että esimerkiksi yksittäisen kohtauksen jännitettä kasvatetaan liiaksi.

Aikuislukijalle puolestaan tarjoillaan laaja otanta 80-lukulaista tilpehööriä, kuten vilahduksia ajan artisteista, muodista ja tuotenimistä. Ne ohitetaan useimmiten pelkkinä luontevina mainintoina henkilöiden maailmasta, eikä niihin liity mitään selittelevää – ”Stu-stu-stu-stu-Studioline” ei ole rekvisiittaa vaan lempeä nyökkäys niille, jotka viittauksen tunnistavat. Tarinan sijoittuminen 1980-luvulla on perusteltua: ensinnäkään Internet saati kännykät eivät ole läsnä (mikä tuskin on Huotarisen motiivi lainkaan) ja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus toimii järisyttävänä alatekstinä päähenkilöiden tarinalle.

Valoa valoa valoa on yhtä aikaa kaunis, haikea ja lempeä mutta myös hirveä. Kun kaikki on kerrottu, kertomatta jää vielä paljon, ehkä kaikkein oleellisin: ”Minun kyyneleeni vuotavat pimeässä ja jäävät teiltä kätköön.”

Luettua: heinäkuu 2026

Mikko Samulinen: Ilmasilta. Hiljaisen joen aave. Helsinki 1977: Suuri Nuorten Kirjakerho. 116 [+ 2] s.

Vuonna 1977 Suuri Nuorten Kirjakerho julkaisi samoissa kansissa kaksi Mikko Samulisen ensimmäistä romaania. Ilmasilta (1969) ja Hiljaisen joen aave (1971) liittyvät toisiinsa, koska niissä seikkailee sama poikajoukko, mutta tarinoina ne ovat keskenään varsin erilaiset. Verrattain varhain kuollut Samulinen kirjoitti tiiviin uransa aikana lasten- ja nuortenkirjallisuutta mutta myös muutaman oikein mainion aikuisten kirjankin.

Kummankin romaanin päähenkilöinä on neljän pojan joukko. Vaikka heillä on korostuneet henkilökohtaiset ominaisuutensa, jotka erottavat heidät toisistaan, ei Samulisen porukkaa muodosta aivan niin kärjistetyn tyypitellyt hahmot kuin yleensä tämän kaltaisissa poikakirjoissa. (Olkoonkin että yksi pojista on saanut lempinimensä, koska muistuttaa ulkonäöltään Alkon pääjohtaja K.-A. Fagerholmia!) He ovat melko tasaväkinen katras, eikä edes selvää johtajahahmoa ole.

Ilmasilta kertoo, kuinka poikajoukko pääsee jyvälle huumekaupasta, joka on käynnissä heidän naapurustossaan. Alkusysäyksenä on tajuttomana löytyvä nuori nainen, jonka taskut pojat kollaavat kaikessa rauhassa mutta josta he eivät ilmoita poliisille, koska siitä koituisi vain ongelmia! Uhkarohkeuden, vapaan liikkuvuuden ja parin lajityypille ominaisen tee–se–itse-keksinnön avittamana he ratkaisevat, millä keinoin huumeliigan onnistuu kuljettaa nappeja ulkomailta kylille myyntiin.

Hiljaisen joen aaveessakin ratkaistaan mysteeriä, mutta teoksen laji on rikoskertomuksen sijasta jossain kummitus- ja eräjutun välimaastossa. Pojat ovat lähteneet telttailemaan johonkin salomaille, mutta siellä he kohtaavat asioita, jotka saavat heidät epäilemään yliluonnollista. Kauhutehoja ei yritetä luoda, mutta vaikka lukija luottaisikin siihen, että poikien epäilemälle aaveelle on arkisempi selitys, onnistuu tarina luomaan miellyttävän salaperäisen tunnelman.

Samulisen suurin vahvuus on taitava kielenkäyttö. Dialogi on nasevaa, ja muutamat kuvaukset ovat iskeviä. Kieli nostaakin nämä romaanit tavanomaisen poikakirjallisuuden yläpuolelle. Edes muutamat kirjoitusaikaansa sidotut slangi-ilmaukset eivät tunnu erityisen häiritseviltä. Sen sijaan ensimmäisen kirjan aloitus on turhan tymäkkä nykyään: kahdella ensimmäisellä sivulla ehditään kommentoida yhden pojan äidin lihomista, kuvata leikkisää parisuhdeväkivaltaa ja heittää eräs n-alkuinen sana.

Markus Harju & Samuli Antila (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoo 2013: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 180 s.

Espoon scifiseura ESCin julkaisema novelliantologia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita on kenties eniten koulussa lukemani kirja. Sen sisältämistä novelleista nimittäin kolme on kuulunut jo pitkään valikoimaani, kun luen ja luetutan kasiluokkalaisille kauhua ja fantasiaa. Ne ovat myös niitä harvoja kertomuksia, joista oppilaani ovat aina pitäneet.

Markus Harjun ja Samuli Antilan toimittama Ken vainajia muistelee on URS-liikkeen (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) kirjoittajien kokoelma, joka – kuten alaotsikko paljastaa – koostuu suomalaisesta mytologiasta innoituksensa saaneista novelleista. Osassa ollaan hyvin lähellä alkuperäistä tarinamaailmaa, kuten kaukaiseen pseudo-Suomeen sijoittuvassa Mixu Laurosen tarinassa; sokeasta šamaanista, Kontiaisesta kertova fantasiadekkareitten sarja on muuten sellainen, joka aina silloin tällöin toistuu lukulistoillani. Toisaalta mytologia saattaa myös limittyä nykyajan kanssa, niin kuin käy Jussi Katajalan tarinassa eristäytyneestä miljonäärimaahisten suvusta.

Nyt uudellakin lukukerralla antologian kirkkaimmilta hetkiltä tuntuivat vanhat valintani. Shimo Suntilan Sauna on jokseenkin täydellinen raapale; yhden tilanteen novelli kertoo niin paljon laajemman tarinan kuin mihin sen sadan sanan luulisi riittävän. Anne Leinosen niminovelli sen sijaan on herkänhaikea kummitustarina muistista ja muistoista – yllättävä ja kaunis niille oppilaillekin, jotka jaksavat lukea sen ajatuksella loppuun. Samuli Antilan Rajat on puolestaan kauhistuttava kertomus henkimaailman rajapinnasta tuotuna maailman arkisimmalle näyttämölle: raksalle. Samalla se tuo moderniin kirjallisuuteen kansanperinteen rajahuutajahahmon. (Kaseja kertomuksessa häiritsee lähinnä jatkuva tupakointi.)

Näiden kestosuosikkien lisäksi pidin paljon Mari Saarion pitkästä novellista, jossa agraari-Suomeen vaivihkaa siitetään uutta messiasta. Maa ei kuitenkaan ole vielä valmis siihen. Maaseuturomanttisen kuvaston yhdistäminen fantastiseen ainekseen, joka saattaa mennä tarkkaamattomalta lukijalta jopa kokonaan ohi, on tyylikäs taidonnäyte. Yhtään huonoa tekstiä teoksessa ei ole, ja siksi pidänkin sitä eräänä onnistuneimmista URS-kokoelmista.

Leena Krohn: Viimeinen kesävieras. Kertomuksia ihmisten ilmoilta. Helsinki 1974: Tammi. 85 [+ 2] s. Leija-sarja

Leena Krohnin monipuolinen ura on koko ajan liikuskellut hämärillä rajaseuduilla: kirjallisuuslajien ja lajityyppien rajat hämärtyvät yhä uudestaan, samoin lasten- ja ns. aikuistenkirjallisuuden. Alkuun häntä luettiin nimenomaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Jälkiviisas näkee, ettei asia ole ihan niin yksiselitteinen, kuten osoittaa Krohnin kolmaskin teos, Viimeinen kesävieras.

Äkkivilkaisulta Viimeinen kesävieras on kokoelma satuja. Valtaosa sen 12 tekstistä on ainakin tyyliltään satuja. Kerronta on näennäisen yksinkertaista ja keskittyy lähinnä pintatason tapahtumiin. Kuitenkin lähes aina kertomuksessa piilee elementti, joka ei tunnu enää pelkästään sadulta. Esimerkiksi Taikurin murhe kertoo miehestä, joka on hullaantunut taikureista mutta pettyy, kun hänelle paljastuu että taika onkin pelkkää sorminäppäryyttä. Lopussa kuitenkin saavutetaan ihmeen tuntu, joka metafyysisyydessään ylittää sadun konventiot. Maailman yksinkertaisen temppu puolestaan kertoo liki toimintakyvyttömästä miehestä, joka on tottunut siihen, että muut tekevät asiat hänen puolestaan – opettavaisuuden sijasta sävy on ironinen.

Selvimmin kertomusten typistäminen ”vain” saduiksi kyseenalaistuu selvimmin kolmen viimeisen kohdalla. Saaristo-Suomeen sijoittuvat tarinat eroavat muusta kokoelmasta selvästi novellimaisemalla tyylillään. Maailmanlopun saari voisi melkein olla maagista realismia, mutta Kuu paistaa Katkuruun on ihan ehta kummitusjuttu. Myös teoksen aloittava allegorinen Morsian on pikemminkin genrenovelli kuin satu.

Viimeisen kesävieraan ainoa selvä heikkous on sen muutamaan kertaan pinnalle nouseva raskasotteinen saarnaavuus. Kun kertomuksissa käsitellään ympäristöteemoja tai vanhan maailman väistymistä ”edistyksen” tieltä, Krohninkaan kynä ei ole se kaikkein kepeäpiirtoisin. Tarinoista Akka ja myrkkyruisku ja Kylä joka valitsi köyhyyden puuttuu yllättävyys ja silmänisku, joka nostaisi ne tarkoituksellisuutensa yläpuolelle.

Maininnan ansaitsevat useat runot, joita kertomukset sisältävät. Yksi kirjan teksteistä onkin silkka runo. Krohn ei ole näissä säkeissään erityisen hienovarainen lyyrikko, mutta proosakertomuksen seassa hänen runonsa puolustavat paikkaansa.

Arthur Conan Doyle: Western Wanderings. The Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin ilmestynyt The Cornhill Magazinessa, tammi–huhtikuu 1915; kirjana New York 1915: George H. Doran.

Vuonna 1914 Arthur Conan Doyle kutsuttiin Kanadaan tutustumaan vasta avattuun Jasperin kansallispuistoon. Moderni Kanada oli tuolloin vielä melko nuori ja vasta kasvamassa; itsenäinenkään se ei ollut vaan yhä tiukasti osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Doyle matkustikin maassa tuoreita rautatiereittejä myöten ja näki keskeneräisen maan kehityksen eri vaiheita. Havainnoistaan hän kirjoitti brittiläiseen The Cornhill Magazineen neliosaisen artikkelisarjan, joka julkaistiin myös omana niteenään ja jonka osia Doyle käytti myöhemmin muistelmiensa osana.

Western Wanderings -otsikon alla ilmestyneissä teksteissään Doyle kuvaa matkaansa sekä tekemiään havaintoja Kanadan nykyisyydestä ja arveluitaan sen tulevaisuudesta. Hänelle Kanada on hyvin vahvasti britti-imperiumin kaukainen kulmaus mutta samalla myös kiehtova liudentuma emämaasta kohti Yhdysvaltoja. Hän näkee Pohjois-Amerikan tulevaisuuden kahden suuren maan yhteistyönä mutta ei pysty kuvittelemaan, miksi Kanada haluaisi kuitenkaan irrottautua ja itsenäistyä Britanniasta. Tämä on aivan luonnollinen otaksuma, koska juuri ennen hänen matkansa ajankohtaa Kanada oli ottanut vastaan valtavia siirtolaismääriä emämaasta ja imperiumin taloudellinen tuki oli elinehto Kanadan kasvulle.

Joka tekstissään Doyle keskittyy johonkin yksittäiseen ilmiöön, jonka kautta tarkastelee Kanadan erityispiirteitä ja etenkin eroja Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen niistä on kaikista puhtain matkakertomus. Siinä Doyle pysyttelee vielä rajan eteläpuolella ja kuvaa kohtaamiaan sisällissodan muistumia. Myöhemmin käsitellään paitsi talouskasvua ja luonnonpuistoa myös esimerkiksi vankeinhoitoa, laiva- ja junaliikennettä, uskontojen rinnakkaiseloa ja hieman alkuperäiskansojen asemaakin. Viimeksi mainitusta Doyle ei saa jälkipolvien silmissä erityisen paljon kiitosta.

Matkakertomuksena Western Wanderings jättää toivomisen varaa. Doylen etuoikeutettu vastaanotto ja kohtelu eivät päästä häntä näkemään todellista maata. Sen sijaan hänen näkökulmansa muovautuvaan Kanadaan ja aikakauden kehitysuskoon juuri ennen maailmansotaa on arvokas. Taitavana kielenkäyttäjänä hän pystyy pukemaan sanoiksi hyvin epämääräisen rakennusvaiheen.

V. Arti: Etelämeren salaisuus. Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Helsinki 1945: E. Viljanteen kirjakauppa ja kustannusliike. 145 [+ 1] s. – Teoksen aiemmat laitokset ilmestyneet nimillä Salaperäinen kaupunki ja Salaperäinen saari.

V. Artin eli Kaarlo Valveen romaanin Etelämeren salaisuus julkaisuhistoria on monipolvinen, mutta viimeisen laitoksensa se sai vuonna 1945 E. Viljanteen kustantamana kirjana. Tarina oli ilmestynyt aiemmin peräti kahdella eri nimellä, ja myöhäisimpään versioonsa sitä oli laajennettu. Etelämeren salaisuus on aikakaudelleen harvinainen suomalainen scifi-romaani, joka on mieluummin filosofinen kuin poliittinen (toisin kuin harvat muut vuosisadan alkupuoliskon kotimaiset tieteisromaanit).

Etelämeren salaisuus on seikkailukertomuksen asuun puettua yhteiskunnallista pohdiskelua. Sen lähtökohta on pienenpienen planeetan putoaminen Tyyneen valtamereen. Merenpinnan yläpuolelle jääneeseen osaan haaksirikkoutuu eräs japanilainen, joka alkaa tutkia outoa ”saarta”. Paljastuu, että sen sisäpuolella on toimiva kaupunkiyhteiskunta ja että sitä asuttavat monenmoiset, telepatiaan kykenevät olennot. Suuri osa teoksesta menee uutta kulttuuria ihmetellessä. Valve onnistuu luomaan melko hyvin maailman, joka tuntuu riittävän erilaiselta kuin ihmisten oma mutta kuitenkin sopivalta osin tuttuna. Hän selittää samankaltaisuudet elämään kuuluvana, vääjäämättömänä kehityssuuntana. Vaikka planeetan asukit ovat selvästi epäinhimillisiä, on heilläkin kielensä, uskontonsa ja yhteiskunnalliset luokkansa. Aluksi maahisiksi nimettyjen olentojen maailma vaikuttaa meikäläistä kehittyneemmältä, mutta pian pinnan alta paljastuu tuttuja säröjä. Luokkarakenne ei esimerkiksi ole kaikille reilu, ja olentojen mysteeriuskonto näyttäytyy ihmissilmiin massoja kontrolloivana teatterina. Uskonnollisten menojen kuvaus onkin yksi romaanin huippuhetkistä.

Valve välttää ihailtavan hyvin turhan toiminnallisuuden, joita tällaisiin kertomuksiin niin usein suotta sisällytetään. Oikeastaan ainoa action-jakso on lopun pelastautuminen uppoavalta planeetalta. Sen epätoivoisuus onkin sitten varsin vaikuttavaa. Ainoa irrallisen tuntuinen osa Etelämeren salaisuutta on teennäinen romanssintynkä päähenkilön ja toisen haaksirikkoisen välillä. Sekin saa silti painoarvoa viittauksillaan japanilaisen miehen ja englannittaren välisen suhteen mahdottomuuteen, mikä korostaa analogisuutta muukalaisten ja ihmisten maailmojen välillä.

[Jyrki Pitkä:] Kauhun ja himon ostari. Hahlokallion ostoskeskukseen liittyviä kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja. Osa 1. [Helsinki 2024:] Jyrki Pitkä. 38 [+ 2] s. Painos 150 kpl.

Kauhugenren ja huumorin välillä on tunnetusti vahva side. Tiedetään, että kauhuelokuvan ei tarvitse mokata paljoakaan, kun se jo muuttuu tarkoituksettomaksi komediaksi. Sen sijaan tarkoituksellinen (onnistunut) kauhukomedia on paljon vaativampaa, ja kirjallisuudessa hauska horror tuntuu olevan vielä vaikeampi yhdistelmä. Yleensä yrittäjä kompastuu jo lähtökohdissaan: huumori ei saa olla liian päällekäyvää, kauhuelementit eivät saa olla liian itsetarkoituksellisia ja kielenkäytön on oltava kohdillaan.

Jyrki Pitkän vihko Kauhun ja himon ostari on ottanut haasteen vastaan ja onnistuukin melko hyvin. Se esittäytyy kokoelmana ”kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja”, jotka liittyvät Vantaan Hahlokallion ostoskeskukseen. Koko miljöö on tietenkin keksitty, eikä julkaisun sisältökään yritä erityisemmin uskottelemaan olevansa todellista folklorea. Sen tekstit on kyllä laitettu monen eri ihmisen nimiin, mutta ne ovat tyyliltään hyvin selvästi fiktiivisiä, kirjallis(uudellis)ia kertomuksia tai runoja. Vain parissa tekstissä on hiukan jutusteleva, ”muistaakseni”-tyyppinen kerronta.

Mutta tarinat – jopas jotakin! Ne ovat visvankatkuisen lihallisia, ihastuttavan makaabereja, sairaalloisen kehollisia. Ostoskeskus pitää sisällään monenlaista irvokasta, joka usein kohdistuu ihmiskehon (tai muun solumassan) rajojen rikkomiseen, raastamiseen, muuntamiseen, hyödyntämiseen tavoin, joihin sitä ei ehkä ole tarkoitettu. On perinteistä irtopäätä mutta myös paiseista automaattia, lypsettäviä hyönteisten peräaukkoja, kehon täyttävää sienirihmastoa ja madonmunien täyttämiä jalkovälejä.

On ihan lukijan henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni, pitääkö kertomuksia hykerryttävinä vai vastenmielisinä. Oma lukutapani lienee selvä, mutta silti eniten mieleeni on kokoelman niukimmin irvokas teksti, painajaismainen todellisuusluuppi betoniladosta ja siellä tapahtuneesta väkivallasta. Sen sijaan selvästi heikoimmin onnistuvat runot, joissa kyllä on samaa raadollisuutta kuin proosateksteissä mutta jotka jäävät selvästi pinnallisemmiksi. Kokonaisuuden osina ne kuitenkin puoltavat paikkaansa.

Kauhun ja himon ostari on ”osa 1”. Jäämme luonnollisesti odottamaan limasekainen vaahto suupielistä pursuten jatkoa.

Olli Korjus: Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta. Jyväskylä 2008: Atena Kustannus. 391 s.

Kirjassaan Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta Olli Korjus käy läpi sisällissodan aikaisia tapahtumia Haminassa ja haminalaisiin liittyen. Koska ainuttakaan taistelua ei Haminassa käyty, on tapahtumien läpikäynti hieman erilaista kuin mihin yleensä sisällissotakirjallisuudessa yleensä keskitytään. Valokeilaan asettuvat korostetusti yksilöt, mihin teoksen alaotsikko viittaakin. Korjus esittelee likipitäen kaikki haminalaisiksi tai vehkalahtelaisiksi Sotasurma-projektissa merkityt henkensä menettäneet. Samalla ruopataan hieman myös lähialueiden vaiheita. Paavo Haavikon Kekkoselle kirjoittama ”pääpunaisten” teloituskin saa käsittelyn.

Korjus ei ole koulutettu historioitsija, mutta hänen otteensa on vankka ja osaamisensa laajaa. Yksityiskohtien runsaus, käsittelyn johdonmukaisuus ja valistuneisuus aiheesta ovat vaikuttavia. Toisaalta hänen näkökulmansa on avoimesti punainen, mitä akateeminen tutkija tuskin myöntäisi (valkoisuus sen sijaan ei tunnetusti ole ollut takavuosina mikään ongelma). Korjuksen isä kuului 1918 punaisten riveihin, ja kirjassa pyritään kirjoittajan mukaan oikomaan aiemman tutkimuksen punaisiin kohdistuneita väitteitä. Tämä kieltämättä saa lukijan olemaan koko ajan kriittisesti varpaillaan, mutta se ei yleensä ole paha juttu tietokirjallisuuden ääressä.

Hamina 1918 ei etene kronologisesti eikä esimerkiksi henkilö tai kylä kerrallaan. Sen sijaan sota-aikaa käydään läpi aiheittan; esimerkiksi kummankin puolen harjoittamaa terroria perataan omissa luvuissaan. Ratkaisu on ymmärrettävä, ja siinä on puolensa. Näin saadaan aikaan selvempiä kokonaisuuksia, jotka paljastavat säännönmukaisuuksia ja tapahtumien suhteita. Toisaalta kronologinen heittelehtiminen aiheuttaa helposti sekaannuksia, etenkin jos sodan yleiset vaiheet eivät ole kovin tarkkaan tiedossa. Vaikka Hamina 1918 on periaatteessa populaari tietokirja, se ei tee sisältöään helposti lähestyttäväksi, elleivät taustatiedot ole kunnossa.

Kirjan lukeminen on herättelevää näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensäkin jälkeen. Esimerkiksi Korjuksen esitellessä ja pohtiessa sodan syitä ja taustoja moni asia tuntuu pelottavan ajankohtaiselta: työnantajien haluttomuus maksaa kunnon palkkoja, sekatyömiesten leimaaminen loisiksi, epäreiluiksi koetut kiristykset lakeihin… ja tietysti vieraiden valtojen politiikka maailmansotineen.

Linda Rantalainen: Jos minä en sinua saa. Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus. [Helsinki] 2023: Deadline Kustannus. 224 s.

Linda Rantasen Jos minä en sinua saa edustaa modernia, kevyttä rikosaiheista tietokirjallisuutta, jota on helppo lukea (ja kai kuunnella) pienissä paloissa ilman sen suurempaa syventymistä. Aihe ei toki ole lainkaan kevyt, sillä Rantasen teoksen alaotsikkona ja aiheena on ”Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus”.

Kirja esittelee seitsemän kotimaista murhaa tai tappoa, jotka ovat tapahtuneet pääosin 2010- ja 2020-luvuilla, joskin vanhin rikos on vuodelta 1997. Näiden lisäksi käsitellään lyhyesti muutama muu tapaus, joissa on kyse alaikäisistä tekijöistä tai vainoamisesta. Yhteistä kaikille on, että rikoksen motiivina on ollut mustasukkaisuus. Uhrit ovat pääosin joko parisuhteen toisia tai (kuviteltujakin) kolmansia osapuolia, ja tekijät yhtä lukuun ottamatta miehiä.

Tänäkin vuonna vastaavan kaltaisia rikoksia on Suomessa tehty luvattoman suuri määrä, joten Rantasen teos käsittelee paitsi ajankohtaista myös tärkeää aihetta. Valitettavasti kirjan anti jää lopulta melko ohueksi. Tuntuu kuin ajatuksena olisi ollut tehdä jonkinlainen mustasukkaisuussurmien mixtape; kerätä sopivan monipuolinen esimerkkien sarja samoihin kansiin. Rikokset käydään läpi tarinamuodossa, eikä niitä juurikaan pohdita. Syvyyttä ja näkökulmaa tuomaan – ja jotta voisi puolustautua sosiaalipornosyytteitä vastaan? – tekijä on haastatellut joukkoa muun muassa psykologeja ja psykiatreja, jotka ovat yleensä työskennelleet rikollisten kanssa. Haastatteluissa on runsaasti hyvää asiaa, mutta kokonaisuus jää ikään kuin pitkitetyksi Hesarin Kuukausiliitteen artikkeliksi. Asiasisältö jää lopulta melko pinnalliseksi.

Hieman hassulta tuntuu tapa muuttaa kertomusten henkilöiden nimet. Käytänne on tietenkin perusteltu uhrien tapauksessa, mutta varsinkin rikoksistaan tuomittujen rikollisten kohdalla se tuntuu lähinnä sievistelyltä. Nimet ja usein kuvatkin nimittäin löytyvät yhdellä yksinkertaisella Google-haulla.

Ilmiönä tämänkaltaiset mustasukkaisuus- ja kunniasurmat ovat kauhistuttava. Niiden syyt ovat syvällä ihmisen kasvuvaiheessa ja kasvatuksessa, monesti myös kulttuurissa johon on kasvettu. Huolestuttavaa on, että tämänkin kirjan rikollisista ainakin yksi saalistaa tiettävästi tälläkin hetkellä pitkin sosiaalista mediaa.

Jyrki Pitkä: Valaankesyttäjä. Helsinki 2026: Tajunta Media. 91 s. Kuv. Jyrki Pitkä.

Ihmiskunta on kitkenyt itsestään seksuaalisuuden. Kun rinnakkaistodellisuudet avautuivat ihmisille, heitä oli helppo käyttää muukalaisten synnytysalustoina. Kyse on siis ratkaisevasta olemassaolon kysymyksestä. Tämä on premissi Jyrki Pitkän tiiviissä romaanissa Valaankesyttäjä (Tajunta Media, 2026). Poikkeuksia kuitenkin on yhä – seksuaaliviettinsä säilyttäneet yksilöt joko tuhotaan tai sitten heistä tulee pappislahkoa, inkvisiittoreita jotka ovat vastuussa irstailijoiden tuhoamisesta.

Valaankesyttäjän päähenkilö on Vy, vieteiltään poikkeava siivoaja. Hän on lapsesta asti halunnut tulla niin sanottujen avaruusvalaiden, valtavien uhanalaisten olentojen kesyttäjäksi, johon asemaan hyvin harva kykenee nousemaan. Yhden yön insektoidijutun vuoksi hän joutuu inkvisition tähtäimeen, ja hänen peräänsä lähetetään arvonnousua ja sen myötä perheenlisäystä kärkkyvä Prrhan.

Harvoin minkään kirjallisen teoksen vakava ja satiirinen aines on niin tasapainossa, että kumpi tahansa lukutapa tuntuu oikealta ja nautittavalta. Valaankesyttäjän voi lukea ivallisena uskonnollisen kiihkoilun ja seksuaalipaniikin kuvauksena. Sen yksityiskohdissa on paljon humoristista, etenkin jos pystyy suhtautumaan lihallisiin asioihin – niin seksiin kuin väkivaltaan – huvittavina. Toisaalta tarina on myös aidosti ajatuksia ja tunteita herättävä. Vaikka esimerkiksi inkvisiittorin hahmo on irvokkuudessaan liioiteltu, hän ei ole kovin kaukana meidän maailmamme fanaatikoista. Toisaalta kertomuksen lopetus on lähes katarttinen.

Aiheensa vuoksi Valaankesyttäjä sisältää muutaman voimakkaan seksikohtauksen. Mistään jynkystä saati erotiikasta ei ole kyse. Pitkä onnistuu vieraannuttamaan seksin myös lukijalle niin, että se tuntuu yksinkertaisesti vieraalta (mikä saattaa johtua myös minusta lukijana). Kuvauksissa on jotain sellaista, mihin yleensä pystytään lähinnä sarjakuvissa ja animaatiossa.

Valaankesyttäjä on varmasti kirjoitettu, ja sitä on nautinto lukea. Sen toiminta saattaa rakentua yksinkertaisten takaa-ajon ja kotimatkan trooppien ympärille, mutta se käsittelytapa on hyvin omalaisensa. Maailma tuntuu kokonaiselta, vaikka tarina näyttääkin siitä vain pieniä paloja.

Luettua: kesäkuu 2026

Atte Korhola: Kristillinen äärioikeisto ja Trump. Helsinki 2024: Tammi. 503 s.

Yleensä pamfletti mielletään ytimekkääksi, painoasultaan ohueksi teokseksi, joka käsittelee jotain ajankohtaista aihetta, kenties poleemisesti. Atte Korholan Kristillinen äärioikeisto ja Trump täyttää ajankohtaisuuden ja poleemisuuden, mutta ohut se ei kyllä ole. Yli viisisataa sivua ja kattava lähteistö takaavat painavaa asiaa. Aihekaan ei ole kevyt: miten ihmeessä evankelikaalikristityt ovat onnistuneet ottamaan hallinnon otteeseensa Trumpin kautta.

Korhola on amatööri sanan puhtaimmassa merkityksessä: Hän on ympäristömuutoksen professori ja itse tunnustuksellinen kristitty. Jenkkievankelikaalien sekoilu on ollut hänelle henkilökohtainen intohimo, jonka hän purki kirjaansa vuoden vuoden 2024 presidentinvaalien alla. Teos on kirjoitettu näkökulmana Trumpin mahdolliseen toiseen kauteen, mutta samalla se on myös tanakka historiallinen katsaus ilmiöön.

Korhola avaa nykyaikaisen kristillisen äärioikeiston taustoja. Hänen katsauksensa on 1900-luvun historiaa, josta nousevat sellaiset ilmiöt kuin kristillinen nationalismi, dominionismi, uusi apostolinen reformaatio, seitsemän vuoren valloitus ja hengellinen sodankäynti. Hän esittelee erilaisia oppisuuntia, niiden johtajia, apostoleja, profeettoja ja saarnaajia. Lukija voi vain mykistyneenä seurata kavalkadia toinen toistaan harhaisempia hahmoja ja ajatuksia, joissa Yhdysvallat nähdään todellisena Raamatun Israelina ja Jumalan valtiona, joka on ajautunut saatanallisten voimien valtaan ja joka siksi pitää pelastaa kristittyjen käsiin. Päämääränä on kaiken amerikkalaisen kulttuurin valtaaminen evankelikaalisille voimille ja sen jälkeen jatkaa muualle maailmaan. Kuten Korholakin jossain kohdin toteaa, tämä kaikki olisi hirvittävän huvittavaa ellei kyse olisi niin vakavista asioista.

Koska Kristillinen äärioikeisto ja Trump on kirjoitettu ennen vaaleja, se joutuu arvailemaan jatkosta paljon. Korhola on melko varma siitä, ettei Trump pääsisi toiselle kaudelleen. Toisaalta hän tarjoaa useita näkökulmia siihen, mitä voisi tapahtua, jos näin sattuisikin käymään. Valitettavasti hänen oppineet veikkauksensa ovat toteutuneet. Täytyy toivoa, että kehitys saataisiin vielä katkaistua.

Tomi Rantala: Kuuletko kuinka ne huutavat?. Pienoisromaani skitsofreniasta. [Espoo] 2013: Monrepoo. 93 [+ 1] s. Toim. & jälkisanat Juho Nieminen.

Tomi Rantalan Kuuletko kuinka ne huutavat? (Monrepoo, 2013) ei kenties ole erityisen hyvää kirjallisuutta mutta erittäin vilpitöntä se ehdottomasti on. Teoksen alaotsikko ”Pienoisromaani skitsofreniasta” on harhaanjohtava: pikemminkin kyseessä on kokoelma toisiaan täydentäviä ja toisiinsa kietoutuvia kertomuksia. Kaikessa tuntuu omakohtaisuus. Nykyään kai puhuttaisiin autofiktiosta.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Niistä kaksi ensimmäistä koostuvat kahdesta vuorottelevasti kerrotusta tarinasta, jotka melkein tuntuvat olevan samaa jatkumoa mutteivät aivan. Toisaalta on kertomus kristillisen opiston opiskelijasta, joka ei alkujaankaan tunnu kuuluvan muiden joukkoon ja alkaa sitten lisäksi kuulla ääniäkin. Toisaalta on katkelmia lama-ajan lapsesta, jota toistuvasti joutuu kiusatuksi ja aikuisiällä on selvästi alkoholisoitumisen tiellä. Teoksen kolmannen osan muodostaa viisi novellia, joissa osittain toistuu samat teemat ja jopa samat tapahtumatkin kuin kirjan alkupuolella ja jotka toisaalta myös hieman laajentavat teoksen tematiikkaa.

Vaikka kahden keskeisimmän tarinalinjan päähenkilöillä onkin eri nimet, ne on helppo tulkita samaksi hahmoksi; samoin lyhyempien kertomusten minä-kertojan. Vilahtaapa minä myös nimitarinassa, ilmeisesti muistona editointivaiheen muutoksista. Yhteys tekijään itseensä on selvä. Kuten teoksen toimittaja Juho Nieminen jälkisanoissaan sanoo: ”Eräällä tavoin kyse on terapiakirjoittamisesta, mutta hemmetin pätevästä sellaisesta.” Rantalan tyyli ei ole koreileva vaan 90-lukulaisen sähkösanomaproosan tapaan ytimekäs. Sen arkisuus ja tietty kömpelyyskin tukevat kerronnan näkökulmaa – päähenkilö saattaa olla syrjäytynyt mutta sanoittaa itseään maailmaan riittävän hyvin.

Itseäni lukijana puhuttelevat kaikkein eniten fragmentit otsikon ”Jessen maailma” alla. 1990-luvun alun koululaisuus on maalattu muutamin tarkoin vedoin niin, että ainakin omat muistoni aktivoituivat välittömästi. Samalla Rantala kuvaa armottomasti sitä, millaista jatkuva kiusaaminen voi olla. Se ei enää ole dramaattista jatkuessaan päivästä toiseen; se ei vaadi erityistä syytä, kun joku on valittu porukan kohteeksi.

 Kuuletko kuinka ne huutavat? on selvästi ohutta kokoaan suurempi kirja. Se on kaikukoppa eräiden unohdettujen äänelle. Rantalan proosan arvo ei kuitenkaan ole vain dokumentoinnissa vaan omalla tavallaan se on myös vaikuttavaa kirjallisuutta ihan itsessään.

K. A. Kalevi Miettinen: Viipurinrinkeleitä. Helsinki 2003: K. A. Kalevi Miettinen. 72 s. Kuv.

Välillä tekee hyvää lukea jotain täysin sattumanvaraista. Vielä parempi on, jos luettava on omakustanne. Näin maksimoidaan ennakoimattomuus. Tällä kertaa hyllystä valikoitui K. A. Kalevi Miettisen kirjoittama Viipurinrinkeleitä (2003). Miettinen vaali osaltaan synnyinkaupunkinsa Viipurin perintöä, minkä yhtenä osoituksena on tämä kirjanen eräästä kaupungin tärkeimmistä symboleista.

Rinkelin historia Viipurin seudulla alkoi keskiajalla, jolloin sitä valmistettiin paikalla sijainneessa fransiskaaniluostarissa. Kardemummalla ja muskottikukalla maustetusta, yleensä aika kookkaasta rinkelistä muodostui monipuolinen herkku lopulta koko Kaakkois-Suomen alueella. Tarinan mukaan Pietari Brahe vaati niitä tarjottavaksi Turun Akatemian vihkiäisissä, ja toisaalta eräillä paikkakunnilla hautajaisvieraat saivat kotiin viemisikseen rinkelit. Perinne elää yhä erityisesti markkinarinkelinä, joskin nykyään leivonnaisen muoto on pikemminkin lappeen- kuin viipurinrinkelin; aidossa viipurinrinkelissä kuuluisi olla pidemmät, kaaren paksuimpaan osaan yltävät tai sen jopa ylittävät ”sarvet” tai ”sorkat”, mieluiten letitettyinä.

Miettisen teos on riemastuttavan vapaasti assosioiva ja vauhdikkaasti poukkoileva kimppu kaikenlaista rinkelitietoutta. Se ei yritä millään tavoin olla yleispätevä esitys aiheestaan vaan pikemminkin ajatuksia, muistoja ja näkökulmia herättelevä markkinapöytä, jossa on tarjolla vähän kaikenlaista. Lähteinä toimii etenkin Viipuri- ja Karjala-aiheinen kirjallisuus, josta on nostettu jos jonkinmoisia rinkelimainintoja. Toisaalta Miettinen on kaivellut hieman museoiden ja arkistojen tietoja ja kolunnut jopa lähikauppojensa hyllyjen rinkelivalikoimaa.

Koko hommassa on sellainen asiastaan innostuneen amatöörin (joka ei silti ota sitä liian vakavasti) tekemisen tuntu. Vaikka rinkeli epäilemättä on aiheena silkka kuriositeetti, on Viipurinrinkeleitä silti kepeää kulttuurihistoriaa. Se tallentaa sivuilleen paitsi vanhaa viipurilaisuutta myös kirjoitusaikansa maailmaa.

Arto Schroderus: Apärät. 1988 - 1996. [Kuopio] 1996: Freebrain. 72 s. Kuv. Hans Nissen.

Äpärät on kääntäjänä parhaiten tunnetun Arto Schroderuksen lyhytproosakokoelma, tietääkseni ainoa laatuaan. Vuonna 1996 ilmestynyt teos kokoaa yhteen kolmekymmentä tekstiä, jotka on kirjoitettu edellisen kahdeksan vuoden aikana. Tyylilaji on groteski ja hyvin musta huumori, joka ei taatusti aukea jokaiselle eikä ole kaikkien makuun. Itselleni mieleen tulevat esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestyneet Juha Seppälän Super Market ja Jaana Janhilan Viiltoja.

Äpärien tekstit ovat pääosin erittäin tiiviitä, lähes tyylikokeilumaisia rykäyksiä. Suoranaisia juoninovelleja on mukana vain muutama (omaan makuuni puree etenkin syrjäytyneen ihmiskohtalon kertova ”Naapuri Schade”). Yleensä Schroderus esittelee tylyn satiirisesti ihmisen outouksia: harrastajakirjailijat pieksemässä toistensa töitä ja toisiaan, epätoivoinen yritys ostaa kaupanhyllystä löytynyttä purkillista tiikerin kiveksiä etikassa. Toisaalta on sellaisia yhden idean kirjallisia harjoitelmia kuin unettoman yön epätoivoista tajunnanvirtaa tursuava ”Olla ilman”. Kirjan jälkipuolen muodostaa sarja hyvin lyhyitä, noin puolen sivun mittaisia tekstejä, pääosin kekseliäitä makupaloja, joista jää suuhun hyvä maku muttei välttämättä sen kummempia mielikuvia. Kuriositeettiarvoa on kokoelman viimeisellä, Sherlock Holmes -aiheisella jutulla.

Schroderuksen teksteissä tekee mieli kuulla nuoren miehen halua särmikkyyteen. Henkilöhahmot eivät yleensä saa myötätuntoa. He ovat usein irrallisia syrjästä katselijoita, joille kertojilta ei liikene armoa. Ihmiset eivät tunnu koskaan todella kohtaavan; paljon pannaan, mutta se on kliinistä ja arvottoman kuulosta. Monesti novelleissa on 90-lukulaisen sovinistinen henki, joka toki saattaa olla hahmosurkimusten ominaisuus mutta joka yhtä kaikki tuntuu nykyään väkinäiseltä.

Oli Schroderuksen esteettisistä valinnoista mitä mieltä hyvänsä, hän on taitava kirjoittaja. Napakka kerronta ja taloudellinen kieli ovat kirjoitusajan kotimaisen proosan keinovalikoimasta, mutta ne eivät tunnu nykynäkökulmastakaan klišeisiltä. Äpärät on ajankuvaa, pikku erikoisuus, jonka olemassaolosta pitää olla iloinen.

Maila Talvio: Pimeänpirtin hävitys. – Teoksessa Maila Talvio: Kootut kertomukset II. Porvoo 1956: WSOY. S. 71–269. – Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1901.

Kun Maila Talvion romaani Pimeänpirtin hävitys ilmestyi 1901, sen täytyi tuntua iskulta palleaan niistä, jotka olivat hänen aiempaa uraansa seuranneet. Poissa oli hiukan sievistelevä, varovainen tendessikirjallisuus, jossa melko kirkassilmäisesti osoiteltiin maailman pikku ongelmia. Pimeänpirtin hävitys astui kehään aivan toisenlaisena ja oli valmis tyrmäämään lukijansa niin tarinallaan kuin kerronnallaan.

Jos olisi sellainen kirjallisuuden käsite kuin suomalainen gotiikka, Pimeänpirtin hävitys voisi olla sen kirkas johtotähti. Romaanin kaleidoskooppimaisen pyörityksen keskiössä on Hanni-niminen sydänmaiden torpan tytär. Tytön äiti yrittää varjella tätä kirkonkylän seurapiireiltä, etenkin heidän maansa omistavan kartanon uudelta isännältä. Otto-herra on nimittäin tytön oikea isä, joka oli raiskannut talon kasvattityttönä eläneen äidin nuorempana. Syrjäseuduille harhautuneella jahtiretkellä kartanonherra tovereineen kohtaa Hannin, ja tämä jää kummittelemaan hänen mieleensä pakkomielteisesti. Lopulta kurtisaaniksi päätyvän Hannin loppu on kohtalonomaisen ruma.

Talvio ottaa Pimeänpirtin hävityksessä voimallisesti kantaa ajan luokkayhteiskuntaan. Herrasväen asenteissa on näkevinään jonkinlaista kirjoa, mutta lopulta heidät kuvataan kaikki omaa peliään pelaavina julmureina, joille talonpoikaiset ovat pelkkiä hyödykkeitä. Erityisesti naisen asema on Talvion tähtäimessä, ja sitä hän kuvaakin armottomasti. Romaanin naiset ovat omaksuneet oman pelinsä, jonka nappuloina he yrittävät selvitä miesten maailmassa. Joku turvautuu avioliittoon, toinen pakenee, kolmas antaa periksi. Hanni yrittää taistella miehiä vastaan, lopulta näiden omin asein, mutta sortuu.

Talvio kertoo tarinansa kohtauksin, joiden välissä saattaa olla kulunut verrattain pitkäkin aika. Samalla hänen kertojansa on kuin kamera Renoir’in elokuvassa: näkökulma vaihtuu lennosta, kun polttopisteeseen osuu uusi hahmo, ja samoista tilanteista nähdään monesti useampi kuin yksi versio. Kerronta liukuu pehmeästi kuvasta ja henkilöstä toiseen värikkäänä ja vaikuttavana.

Pimeänpirtin hävityksen soisi saavan uuden elämän. Sen elokuvasovitus sotien jälkeen palautti sen hetkeksi aikaa arvoonsa, mutta noista ajoista on jo turhan kauan. Naisen asemaa miehisen katseen ja tekojen kohteena oli kuvattu Suomessakin jo Talviota aiemmin mutta samanlaisella vimmalla ei ehkä koskaan aiemmin. Väitän, että romaanilla olisi paljon annettavaa nykyajan lukijallekin. Harmi, ettei meillä ole historiallisen elokuvan perinnettä, joka voisi palauttaa Pimeänpirtin hävityksen kollektiiviseen muistiin.

Ensio Rislakki: Elias. Näytelmä. Helsinki 1968: Otava. 126 s.

Ensio Rislakki muistetaan etenkin nimimerkillä Valentin kirjoittamistaan pakinoista, huvinäytelmistä ja elokuvista. Laajaan tuotantoon mahtuu paljon muutakin. Myöhäisvuosinaan hän kirjoitti esimerkiksi viehättävän pikku näytelmän Elias Lönnrotista.

Elias (1968) sijoittuu Lönnrotin keski-iän käänteentekeviin vuosiin. Kajaanin piirilääkärinä reilusti toistakymmentä vuotta toiminut Lönnrot meni naimisiin 1849, ja samana vuonna ilmestyi Kalevalan toinen laitos. Viisi vuotta myöhemmin hän siirtyi Helsinkiin suomen kielen professoriksi. Rislakin huomio on kuitenkin päähenkilönsä ja tämän lähipiirin suhteissa. Kajaanin seurapiireistä nostetaan esiin etenkin nuori Lina Rislachi, jonka päiväkirjat ovat olleet näytelmän merkittävänä lähteenä.

Kaksinäytöksinen draama on yleistunnelmaltaan kevyt ja hyväntuulinen, mihin vaikuttaa Rislakin taito kirjoittaa sulavaa ja lempeän humoristista dialogia. Vakavampia sävyjä luo etenkin Lönnrotin Maria-vaimon hahmo. Ankaraksi Maria esiintyy ehdottomana vastapoolina Eliaksen leppoisalle hahmolle. Marian uskonnollisuus tuo näytelmään uskonnollisen pohdiskelevuuden: hänen jyrkkä pietisminsä vastustaa kalevalaista pakanuutta ja toisaalta maallista elämäniloa. Jonkinlainen elämän merkityksellisyyden etsintä tuntuukin olevan Eliaksen keskiössä. Teemaa lähestytään paitsi hengellisestä näkökulmasta myös esimerkiksi Lönnrotin velvollisuudentunnosta käsin. Hän haluaisi pysyä lääkärintoimessaan mutta myöntyy lopulta etelän sivistyneistön vaatimuksiin professuurista, kun suomen kielen asema tuntuu olevan uhattuna.

Ihan oman kiintoisan sivupolkunsa näytelmään tuovat Rislachin sisarukset, edellä mainittu Lina ja hänen naisemansipaatiosta innostunut siskonsa Marie. Nämä kuvaavat aivan uutta, yhteiskunnallisesti aktiivista naista, joka ei ole valmis jumittumaan vanhoihin malleihin ja rajoitteisiin. Lina on noussut myöhemmin esiin muissakin yhteyksissä, ja hänen päiväkirjansa on nykyään luettavissa sähköisenä.

Vanha, kansakunnan kaapin päälle nostettu Lönnrot-kuva näkyy yhä Rislakin tekstissä, mutta hän myös inhimillistää sitä. Rislakin Lönnrot ei ole pyhimysmäinen suurmies vaan hyväntahtoinen ihminen, joka välillä myös turhautuu ja suutahtaakin. 

Reinhold Conrad Muschler: Seinen tuntematon. Novelli. Helsinki 1936: Otava. 68 s. Suom. Eero E. Vainio. 2. p. – Alkuteos Die Unbekannte (1934).

Tarinan mukaan Pariisissa, joskus 1880-luvun lopulla, Seine-joesta nostettiin oletettavasti itsemurhan tehneen nuoren naisen ruumis ja naisen kauneudesta vaikuttunut patologi päätti tehdä vahavaloksen tämän kasvoista. On toki muitakin kertomuksia siitä, kenen kasvoja valos kuvaa. Joka tapauksessa ”Seinen tuntemattomaksi” nimetystä naishahmosta tuli 1900-luvun taiteilijakotien muodikas koriste, jonka levollista hymyä on verrattu Mona Lisaan ja jota toisaalta on pidetty aikansa eroottisena ikonina. Oli tarina kasvojen taustalla mikä tahansa, ne ovat inspiroineet monenlaista taidetta vuosien varrella.

Eräs tuntemattoman naisen innoittama teos on saksalaisen kasvitieteilijä–tutkimusmatkailija Reinhold Conrad Muschlerin pienoisromaani Seinen tuntematon. Se oli aikansa bestseller, eittämättä monelle tutun taustansa vuoksi, ja filmattiinkin pari vuotta myöhemmin. Muschlerin kertomus on hyvin suoraviivainen, eräänlaisen hullun rakkauden kuvaus. Sen päähenkilö on jo nuorena orvoksi jäänyt Madeleine. Kun hänen holhoojatätinsäkin kuolee, Madeleine päättää lähteä toteuttamaan unelmiaan Pariisiin. Kaikki on pienessä ranskalaiskylässä kasvaneelle nuorelle naiselle uutta ja ihmeellistä. Matkallaan hän täysin sattumalta ja silkkaa hyvyyttään pelastaa varkaalta tämän nappaaman käsilaukun. Laukku kuuluu Egyptiin juuri lähtevällä naiselle, jonka sulhanen etsii myöhemmin Madeleinen kiittääkseen tätä. Mies paljastuu englantilaiseksi lordiksi ja lupautuu viemään Madeleinen Pariisiin.

Seinen tuntematon kuvaa näiden kahden ihmisen matkaa ja yhdessäoloa sekä heidän hiljaista rakastumistaan. Koko ajan on selvää, että lordi on lähdössä morsiamensa luo Egyptiin. Madeleine puolestaan ei ole koskaan ollut miesten kanssa tekemisissä ja tarkkailee tunteitaan ja ajatuksiaan koko ajan ikään kuin ulkopuolelta. Kun eron aika tulee, lukija tietää lopputuloksen, jos tuntee viittauksen Seinen tuntemattomaan.

Vaikka tarina on ennalta selvä eikä se tarjoile yllätyksiä, on kuvaus Madeleinen heräävästä rakkaudesta vivahteikkaasti kirjoitettu. Pienieleisesti luonnehditussa tasapainoilussa tunteen ja järjen välillä, toisaalta myös siveyden ja himon, on herkkyyttä, jonka ansiosta loppuratkaisukaan ei tunnu liioitellulta.

Mark Twain: Eevan päiväkirja. Turku 2008: Savukeidas. [110 s.] Suom. Ville Hytönen. Kuv. Lester Ralph. – Alkuteos Eve's Diary (1906).

Yhdysvaltalainen humoristi Mark Twain kirjoitti useammankin Raamatun paratiisikertomukseen liittyvän tarinan. Näistä viimeiseksi jäi Eevan päiväkirja (Eve’s Diary, 1906). Yleensä Twain muistetaan teräväsanaisena satiirikkoja ja purevan ivan ammattilaisena. Eevan päiväkirjakin on ehdottomasti satiirinen, mutta sydämessään se on paljon lempeämpi kuin Twainin kirjoitukset yleensä. Yhtenä syynä tähän lienee se, että kirjailijan vaimo Olivia oli kuollut 1904 ja tämä sijoitti Eevan tarinaan paljon puolisostaan. Eevan päiväkirjaa onkin sanottu postuumiksi rakkauskirjeeksi Olivialle.

Tarina todellakin on nimensä mukaisesti Raamatun Eevan päiväkirja, joskin pariin otteeseen lainataan myös Aatamin muistiinmerkintöjä. Tarinan alussa Eeva on noin vuorokauden ikäinen, ja hän tekee havaintojaan ympäristöstään. Esimerkiksi Kuun putoaminen näkymättömiin surettaa aluksi, mutta se nostetaan kyllä taas seuraavana iltana esiin. Keskeiseksi tarinassa nousee Aatamin hahmo, jota Eeva ensin tarkkailee matkan päästä, koska aluksi liskoksi epäilemänsä mies pysyttelee kaukana etäällä. Myöhemmin he lähentyvät, ja Eeva nimeää uusia asioita, mikä tuntuu tulevan häneltä luonnostaan. Ensimmäisten ihmisten (”kokeilujen”, jollaisena Eeva heitä pitää) dynamiikka on selvä: Eeva on täysillä elävä fiilistelijä, Aatami hiukan juro tekijä. Perinteiset sukupuoliroolit paistavat tekstistä, mutta häiritsemään ne pääsevät vain jaksossa, jossa Aatami määrittelee sukupuolten tehtävät. Se on onneksi sivuseikka. Syntiinlankeemusta tarina ei kuvaa, ainoastaan sen jälkiaallot joissa Eevan rakastavat tunteet Aatamia kohtaan tuntuvat yhä hänen kuolemansakin jälkeen. Lopetus on ytimekkyydessään riipaiseva: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eden.”

Oleellinen osa kirjamuodossa julkaistua Eevan päiväkirjaa on Lester Ralphin kuvitus. Mustavalkoinen tussiviiva on voimakasta ja kuvat yksityiskohtaisessa luonnollisuudessaan yksinkertaisesti kauniita. Luonnollisuus meni joidenkuiden mielestä liiankin pitkälle, sillä alastomana kuvattu Eeva oli liikaa eräille Yhdysvaltain kristillisille piireille.

Luettua: toukokuu 2026

Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl, Isa Välimäki: Kadonneet kirjallisuuden lajit. Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita. Helsinki 2026: Kustantamo S & S. 383 s.

Kirjallisuus on tänä päivänä niin proosakeskeistä, että muut lajit tuppaavat unohtuman helposti kokonaan. Toisaalta kirjoitettu maisemamme on täynnä mitä erikoisempia tekstilajeja, etenkin ei-kaunokirjallisia, vaikka arjessa emme välttämättä erittelekään niitä kovin tietoisesti. Samalla vanhoja lajeja unohtuu ja jää pois käytöstä kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamatta. Näin on tietenkin ollut aiemminkin, ja ilmiötä kuvaa tänä vuonna ilmestynyt teos Kadonneet kirjallisuuden lajit.

Sari Kivistön, Katariina Kärkelän, Erika Pihlin ja Isa Välimäen kirjoittama kirja esittelee kolmekymmentä tekstilajia, jotka ovat sittemmin kadonneet kokonaan tai ainakin lähes. Mukana on sellaisia edelleen kollektiiviseen yleissivistykseen kuuluvia lajeja kuin luomiskertomus, loitsu tai murhaballadi, harrastelijoillekin tutut idylli, nokturno ja sokraattinen dialogi mutta myös joukko kirjallisia kuriositeetteja, kuten suljetulle ovelle omistettu paraklausithyron, pieruhuumorin klassikko fabliau ja ompelutöitä voimauttaen säestäneet kudontalaulut.

Kokonaisen tekstilajin katoaminen voi johtua maun ja muodin virtauksista; idyllejä ei tänä päivänä kirjoiteta, koska ne koetaan naiivina kitschinä. Toisaalta ympäröivässä todellisuudessa tapahtuvat muutokset tekevät joiltain teksteiltä elintilan; sanomalehtirunoudelle ei enää ole juurikaan julkaisumahdollisuuksia, pyramiditekstit liittyvät kuolleeseen uskontoon. Kadonneet kirjallisuuden lajit osoittaa hyvin, että tekstilajit saattavat myös jäädä elämään eräänlaista puolielämää, kun muut kirjallisuuden muodot säilövät niiden muodon itseensä. Loitsurunous ei ainakaan ”sivistyneissä länsimaissa” elä, mutta samaan aikaan täkäläinen fantasiakirjallisuus museoi sen idean. Osaa vanhoista lajeista käytetään edelleenkin, etenkin runoudessa, mutta useimmiten kyse lienee tietoisesta nekromantiasta.

Kadonneet kirjallisuuden lajit ei ole kirjallisuustieteellinen genreanalyysi. Pikemminkin sen kirjoitukset ovat kulttuuriesseitä, joissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä tiukasti vain käsiteltävään tekstilajiin. Yleensä kirjoittajat pohtivat myös maailmaa ja sen ilmiöitä tekstien ympärillä ja johtavat ajatuksensa nykyaikaankin. Neljästä kirjoittajasta huolimatta kirjan tyyli on yhtenäinen ja tasavahva. Itse olisin kaivannut enemmän konkreettisia esimerkkejä ja näytteitä, mutta laaja lähdeluettelo toimii hyvänä tienviittana sellaisten äärelle.

Richard Dalby (toim.): Suuri noitakirja. Hyvinkää 1994: Book Studio. 336 s. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Collector antologia 11. – Alkuteos: Tales of Witchcraft (1991).

Richard Dalbyn toimittama Suuri noitakirja sisältää pitkälti toistakymmentä kertomusta noidista. Noitahan on hyvin keskeinen hahmo kansanperinteessä varmaankin lähes kaikkialla maailmassa. Länsimaisessa populaarikulttuurissa noita on kokenut niin vahvan merkityslaajeneman, ettei se oikein edes tunnu relevantilta. Pottereiden ja lastenviihteen noitahahmot ovat tulleet kauas Raamatun, Macbethin tai vaikkapa Kalevalan arkkityypeistä. Dalbyn antologia kuitenkin yrittää saada tolkkua kirjalliseen noitaan sellaisena kuin se on esiintynyt 1900-luvun englanninkielisessä kirjallisuudessa.

Kertomuksista kaksi on tätä teosta varten kirjoitettuja, ja neljä muuta on peräisin 1970–1980-luvuilta. Seitsemän tarinaa sen sijaan on ilmestynyt alun perin ennen toista maailmansotaa. Dalbyn tyylitajusta kertoo se, että modernit tekstit solahtavat vanhempien sekaan vaivattomasti niin tyyliltään kuin kerronnaltaan. Toki Stephen Kingin Mummi pistää silmään kirjoittajan niin tuttujen maneerien vuoksi, mutta sekin on vallan kelpo juttu. Ylipäänsä kertomukset rakentuvan enemmänkin tunnelman kuin toiminnan varaan. Useat jakavatkin monia samankaltaisuuksia klassisen kummitustarinan kanssa. Esimerkiksi N. Dennetin Pääkallo on hieno esimerkki tästä.

Aivan tasalaatuinen kokoelma ei kuitenkaan ole. Joukkoon on eksynyt W. F. Harveyn kömpelö kertomus, jonka loppukierre on kuin Hitchcockin lukemistolehdistä. Myös pari muuta Suuren noitakirjan teksteistä on selvästi vähäisempää laatua. Mutta Markku Sadelehtohan on sanonut, että antologiassa kuuluu aina olla joku selvästi huonompi juttu, jotta hyvät saisivat loistaa. Kokonaisuutta rikkoo myös muutama humoristinen tarina mutta ei huonolla tavalla. Sakin ja Robert Blochin hirtehisyys tunnetaan, mutta myös Ronald Chetwyn-Hayesin Sorretun päivä on vanhentuneenakin ihan hauska (sitä paitsi se on ensimmäinen noitatarina, jossa mainitaan Harry Potter!). Kunniamaininnan ansaitsevat kaksi liki sadun tyyliin kirjoitettua kertomusta. Marjorie Bowenin Yksi jäi jäljelle on hyvin tyylikäs ja runsaan värikäs novelli. Manly Wade Wellmanin Noidan kissa puolestaan on toiveikkaasti heikoimman puolella ja päättää kokoelman nousujohteisesti.

Luettua: huhtikuu 2026

Tuomas Heikkilä: Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva. Helsinki 2022: Tammi. 224 s.

Professori Tuomas Heikkilä ottaa teoksessaan Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva tehtäväkseen purkaa Köyliön kirvesmiehen myyttiä. Lallin ytimessä on hänen olemassaolonsa: suurin osa suomalaisista pitää häntä todellisena, historiallisena henkilönä, vaikka sen puolesta ei puhu oikeastaan tosiseikka. Lisäksi hänen ideastaan on ollut moneen vuosisatojen saatossa.

Lalli kytkeytyy elimellisesti kertomukseen piispa Henrikistä, joka hänkin on todennäköisesti vain taruhahmo. Lähteitä Lallista on oikeastaan kaksi. Vanhempi niistä, 1200-luvulta peräisin oleva ja latinankielinen legenda kertoo, kuinka piispa ottaa asiakseen ryhtyä ojentamaan nimetöntä murhamiestä. Tämä ei suhtautu moiseen hyvällä vaan lisää Henrikin syntilistaansa. Heikkilä tuomitsee legendan ”kirkolliseksi propagandaksi”. Legendan vuoksi murhamiehen hahmo sai keskiaikana edustaa lähinnä syntistä surkimusta.

1800-luku romanttisine nationalismeineen muutti diskurssia. Lallista tulikin suomalaisuuden sankari, joka urheasti vastusti ulkopuolelta tulevaa uhkaa. Siihen antoi aineksia Piispa Henrikin surmavirsi, josta on kerätty viisi toisintoa. Näissä Lalli on saanut nimensä, hänen vaimostaan on tehty petollinen syy murhaan, ja ikoninen kirves on ilmestynyt kuvaan. Surmavirren varhaisimmat tunnetut toisinnot ovat peräisin 1600-luvun lopulta. Heikkilä ei ryhdy ajoittamaan niitä juuri aiemmaksi, vaikka moni hänen edeltäjänsä on (tarkoitushakuisesti) niin tehnytkin.

Heikkilä ei keskity kirjassaan ainoastaan kirjallisiin lähteisiin, vaan hän purkaa Lallin vaikutusta ylipäätään kulttuurihistorialliselta kannalta. Lallin merkitys suomalaisen identiteetin rakennuspalikkana on ollut eittämätön, tavalla tai toisella. Myöhemmin hän toiminut vahvana symbolina myös kuvataiteessa sekä kaunokirjallisuudessa ja sittemmin populaarikulttuurissa. Ja vaikka Lalli ei pidäkään nykyään sisässään sellaista arvolatausta kuin aiemmin, hän tuntuu pompahtelevan esiin siellä täällä säännöllisin väliajoin. Oma mielenkiintoinen osuutensa Heikkilän teoksessa on Lallin oletetun elinajan kulttuurin kontekstualisointi ja siihen liittyvä spekulointi, mitä hänen tekonsa olisi aikanaan merkinnyt.

 

Jaana Syttä: Martta Saxin murha. Helsinki 2024: Like. 223 [+ 1] s.

True crime -kirjallisuus on itselleni hieman kahtalainen juttu. Toisaalta elossa olevien rikollisten elämäkerrat (ja jopa muistelmat) aiheuttavat ehdottomasti vastareaktion. Moderneja rikostapauksia käsittelevät teokset puolestaan saavat olla todella tarkkoina, että pysyvät asiallisina ja kunnioittavina eivätkä kierähdä silkaksi mässäilyksi. Sen sijaan historiallinen rikostietokirjallisuus on lähtökohtaisesti kiehtovaa. Niin kuin nyt vaikka Janna Skytän kirja Martta Saxin murha.

Martta Sax oli kempeleläinen myymälänhoitaja, joka toukokuussa 1934 löytyi liikkeestään tapettuna. Teko itsessään ei ole tietenkään erityisen poikkeuksellinen – valitettavasti tällaisia toistuvasti tapahtuu – joskin epätavallisen raaka se oli. Kertomisen arvoinen se on kuitenkin siksi, mitä tapaus saa näkemään tapahtuma-ajasta ja siihen liittyvistä ihmisistä. Skytän kirja esittelee kolme toisiaan seurannutta tutkintalinjaa, joista viimeinen tuotti tuomion. Tuomitun syyllisyydestä ollaan kuitenkin yhä edelleen monta mieltä. Tällainen epävarmuushan tekee rikostapauksesta aina kiehtovan. Sen lisäksi mielenkiintoa lisäävät epäilykset, että Saxin kuolema olisi liittynyt paikallisiin suojeluskuntien ja työläisten hankauksiin.

Skytän suurin ansio on, että hän kutoo kauhistuttavan teon ympärille inhimillisen kudelman. Epäillyt ja sivulliset, epäonniset ja epätäydelliset ihmiset saavat ymmärrystä – tai ainakin heidän tekonsa syyt avautuvat lukijalle ymmärrettävästi – mutta kenestäkään ei tehdä epäinhimillistä kauhistusta. Välillä Skyttä vaeltaa poluillaan melko kauaskin pääreitiltä, mutta sarjahuijari Auervaaran ja selvänäkijä Peilipojan eli Armas Pasasenkin osuudet ovat mielenkiintoisia. Martta Saxin murha toimiikin parhaiten nimenomaan kulttuuri- ja mikrohistoriana. Mikään jännittävä dekkarityyppinen tarina se ei ole – ja hyvä niin.

Teos on aiheestaan huolimatta varsin kepeä lukea. Syynä saattaa olla kirjoittaja Skytän toimittajatausta, joka näkyy konstailemattomassa ja melkein (mutta vain melkein) jutusteleva tyylissä. Toisaalta helppolukuisuutta lisää lukujen lyhyys, miksi kenties on nykyisen äänikirjakulttuurin seuraamusta.

Luettua: maaliskuu 2026

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira. Helsinki 2008: Otava. 298 s. Sid. Keskiyön kirjasto VII. – Alkuteos The Hound of the Baskervilles (1901–1902).

Joskus on hyvä palata perusasioiden ääreen ja katsella niitä hieman eri vinkkelistä kuin on tottunut. Jaakko Kankaanpään suomennos Arthur Conan Doylen Baskervillen koirasta ilmestyi alkujaan Otavan mielenkiintoisessa mutta auttamatta torsoksi jääneessä Keskiyön kirjasto -sarjassa. Se on sikäli kiintoisa käännöshistoriallisesti, että koskaan muulloin ei Doylen romaania ole käännetty suoraan alkuperäisestä englanninkielisestä laitoksesta. Mainioissa jälkisanoissaan Kankaanpää todistaa, että Baskervillen koiran aiemmat suomennokset on tehty ruotsinnoksen pohjalta.

Kankaanpään Baskervillen koira tuntuu tuoreelta ja hengittää aivan eri tavoin kuin Fabritiuksen tai häntä edeltäneen nimimerkki Aatami H.:n käännöksissä. Suomennos on tarkka ja yksityiskohdissaankin alkutekstiä kunnioittava. Silti Doylen paikoin mutkikkaat virkkeet tuntuvat suomeksikin luontevilta ja vaivattomilta lukea. On sääli, että Kankaanpään käännöksen jälkeen Baskervillen koiraa julkaistaan yhä sata vuotta vanhana suomennoksena: A. A. Fabritiuksen käännös on julkaistu jo ainakin kolmesti uudelleen, ja edelleen se pannaan virheellisesti alkuperäisen kustantajan Yrjö Weilinin nimiin.

Itse romaani on tietenkin vanha tuttu, mikä ei kuitenkaan millään tavoin laske sen arvoa. Baskervillen koira on neljästä Sherlock Holmes -romaanista toimivin jo pelkästään siksi, ettei se eksy kertaakaan sivupoluille. Kolmessa muussahan Doyle keskittyi pitkiksi ajoiksi käsiteltävän rikoksen taustalla oleviin tapahtumiin, mikä tekee niistä jokseenkin epätasaisia. Baskervillen koiran ei alun perin ollut tarkoitus olla lainkaan Holmes-juttu vaan täysin erillinen goottilainen kertomus. Tämä todennäköisesti auttoi Doylea keskittymään oleelliseen.

Nimenomaan goottilaisena romaanina Baskervillen koiraa luenkin. Huomasin ärsyyntyväni Kankaanpään jälkisanoja lukiessani, koska hän käsittelee sitä dekkarin näkökulmasta ja itse olin suorastaan unohtanut tarinan luonteen rikoskertomuksena. Baskervillen koirahan ei ollut suinkaan ainut kerta, kun Doyle yhdisti salapoliisinsa kauhun kulisseihin. Holmes-novelleissa on muutama hyvin goottilaishenkinen kertomus.

Gigi Simeoni: Katse pimeydestä. Helsinki 2012: Egmont Kustannus. 294 [+ 1] s. Nid. Suom. Ville Mäkelä. Pulp. – Alkuteos Gli occhi e il buio (2007).

Italialaisen Gigi Simeonin sarjakuvaromaani Katse pimeydestä ilmestyi Egmontin Pulp-pokkarisarjassa. Pokkarikoko ei valitettavasti tee teokselle oikeutta. Katse pimeydestä on nimittäin sekä kuvallisesti että sisällöllisesti erittäin hyvää sarjakuvaa, joka typistyy ikävästi pienessä koossa. Toisaalta Simeonin tyyli on selkeä ja konstailematon, mikä mahdollistaa teoksesta nauttimisen vähän tunkkaisemmassakin muodossa.

Katse pimeydestä on historiallinen sarjamurhaajakertomus. Sen tarina sijoittuu 1900-luvun alun Milanoon, jossa autot ovat huipputeknologiaa, rikospaikkatutkimusta pidetään vielä pelleilynä ja taide-elämä etsii lakkaamatta uusia muotoja. Tämä kaikki on taustaa, jota vasten piirtyy perinteinen vaarallisen rikollisen ja nerokkaan rikoksen selvittäjän kaksinapainen asetelma. Toinen päähenkilöistä on lupaava taidemaalari, joka joutuu traumatisoivaan onnettomuuteen. Sen seurauksena hän alkaa pakkomielteisesti jahdata yhä uudestaan ja uudestaan mahdollisuutta nähdä kuolevan silmät ja hyödyntää näkyään rajoja rikkovassa taiteessaan. Hänen vastapoolinsa on kunnianhimoinen, uusia tutkintakeinoja hyödyntävä etsivä. Kuvio on tuttu, eikä tarina varsinaisesti mitään uutta luokaan. Se on kuitenkin niin nautittavan sujuva ja taiten tehty, että lukija antautuu helposti kerronnan vietäväksi.

Kuten sanottu, Simeoni ei kikkaile. Hän edustaa hyvin perinteistä tyyliä, jossa ruudut ovat tasakorkeuksisia ja sivulla on säännöllisesti neljästä kuuteen ruutua. Rakenne rikkoutuu vain harvoin, mutta silloin perustellun tehokkaasti. Simeonin piirrostyyli suosii tarkkaa, ohutta viivaa, dramaattisia mustia alueita ja elokuvallista kuvakulmien ja -kokojen vaihtelua. Vaikka sommitelmat ovat varsinkin dialogin aikana melkein näyttämömäisiä, kokonaisuutta leimaa liike: kertomus etenee joka kuvassa, katsojan näkökulma liikkuu alati.

Simeonilta ei tietääkseni ole ilmestynyt muita teoksia suomeksi. Tutustuisin mieluusti hänen muuhunkin sarjakuvatuotantoonsa – samoin kuin hänen kirjoittamaansa Katseen pimeydestä proosaversioon.

Saska Saarikoski (toim.): Sanojen alamainen. Helsinki 2012: Otava. 200 s. Sid.

Lykkäsin Saska Saarikosken toimittaman Sanojen alamaisen lukemista neljättätoista vuotta, koska ajattelin sen olevan pelkkä kepeä sitaattikokoelma, josta kaltaiseni paljon alaa lukenut ei mitään uutta saisi itselleen. Kenties silloin lukeminen olisikin ollut lattea kokemus. Nyt, kun en ole vuosiin lukenut toimittajan isää, Pentti Saarikoskea lähes lainkaan, Sanojen alamainen tuntui suorastaan raikkaalta. Kepeä sitaattikokoelma se on silti.

Pentti Saarikoski oli hieno runoilija, eksynyt ihminen ja ilmeisen huono isä. Saska-poika sai kasvaa käytännössä ilman isää, ja todellinen tutustuminen tähän tapahtui vasta liki kolmekymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen tämän teosten kautta. Kattavan luku-urakan ohessa nuorempi Saarikoski merkitsi muistiin osuvia mietelauseita ja näppäriä ajatelmia, ja niiden pohjalta kokosi tämän kirjan. Mikään varsinainen aforistikko P. S. ei ollut, mutta varsinkin hänen päiväkirjoissaan on runsaasti napakkaan muotoon puettuja mietelmiä. Sitaatit sellaisinaan eivät ole kovin tyydyttävää luettavaa, koska tuotannon tunteva lukija tunnistaa myös lainaukset. Onneksi joukossa on paljon otteita myös sellaisista päiväkirjoista, joita ei ole vielä julkaistu.

Lyhyet katkelmat kuitenkin asettuvat hieman parempaan valoon hyvän toimitustyön vuoksi. S. S. on jakanut ne temaattisiin kokonaisuuksiin ja näiden teemojen sisällä kronologiseen järjestykseen. Tällä tavoin P. S.:n ajattelun kehittyminen (sikäli kuin tällainen pikku otanta voi sitä paljastaa) tulee näkyviin. Jokaista teemaa S. S. alustaa omilla pienoisesseillään. Parhaimmillaan ne ovat osuvia ja oivaltavia, huonoimmillaan kertakäyttöhöttöä (etenkin se, missä P. S.:n tunteneet lähettävät twiitin mittaisia tervehdyksiään). Kivulias isäsuhde kuuluu toistuvasti rivien väleissä ja välillä riveilläkin, ja toivoa voi, että S. S. vielä joskus ottaisi asiakseen kirjoittaa kokonaisen teoksen näkökulmastaan isäänsä. Ehkäpä meidän on kuitenkin tyytyminen vain omaelämäkerran lukuun…

Luettua: tammikuu 2026

Richard Dalby (toim.): Suuri kummituskirja. Hyvinkää 1993: Book Studio. 403 s. Suom. Pertti Koskela. Collector Antologia 7. – Alkuteos The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Suomennos on valikoima.

Book Studion vuonna 1993 julkaisema Suuri kummituskirja on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjoista. Sain sen luettavakseni juuri oikeassa iässä, siinä kymmenen vuoden korvilla, harvinaisena matkatuliaisena mummultani (mistä olen kirjoittanut aiemminkin). 1800-lukulainen, englantilais–amerikkalainen kummitustarinan perinne teki silloin suuren vaikutuksen, joka tuntuu edelleen. Siksi yllätyinkin, kun luin kirjan nyt kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tarinoita, joita myöhemmin olen muistellut, ei lopulta ole kuin kourallinen.

Suuren kummituskirjan pohjana on ollut englantilaisen Richard Dalbyn toimittama kokoelman The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Sen 52 novellista suomenkieliseen laitokseen on valikoitunut noin puolet. Liekö tarkoituksena ollut julkaista loput omana suomenkielisenä nitenään? Tällaiseen on joka tapauksessa hieman hassua laittaa suomalainen editio Dalbyn nimiin. Tekstit ovat pääosin ns. pitkältä 1800-luvulta; ääripäiden poikkeuksina Daniel Defoen vuoden 1727 kertomus Kummitus kaikissa huoneissa ja vuonna 1929 alun perin ilmestynyt E. F. Bensonin perinnetietoinen klassikko Suljettu huone). Ylipäänsä valikoimassa painottuvat klassikot, mutta joukossa on myös tuntemattomampia. Esimerkiksi parodiset Mark Twainin Kummitustarina ja Oscar Wilden Cantervillen kummitus ovat moninkertaisesti tuttuja, mutta D. H. Lawrencen Viimeinen nauru tai Arthur Conan Doylen Brocas Courtin pukari ovat kirjoittajiensa tuotannon erikoisuuksia.

Suuren kummituskirjan tarjonta on siis vaihteleva ja monipuolinen, eikä joukossa ole yhtään kehnoa novellia. Tämä on tietenkin makuasia. Moderni lukija varmasti pettyy, jos odottaa erityisen kauhistuttavaa luettavaa – joskin esimerkiksi Fergus Humen Hiekallakulkija on sikälikin hieno – ja aikakauden tyylitelty kieli pitkine virkkeineen voi hyvinkin tuntua raskaalta silloin tällöin. Ajan ja tekstilajin ystävälle kokoelma on kuitenkin erinomainen peruskivi. Pertti Koskelan suomennos olisi kaivannut kustannustoimittajaa silloin tällöin, mutta onneksi monesta tarinasta on muitakin (myös uudempia) käännöksi saatavilla.

Yksi selvä ongelma Suureen kummituskirjaan kuitenkin sisältyy. Miksi ihmeessä tekstit on pitänyt järjestää tekijän sukunimen mukaisesti aakkosjärjestykseen? Kokoelma etenee sen vuoksi hyvin epätasaisesti, kun esimerkiksi kaksi aiemmin mainittua klassista parodiaa ovat lähes peräkkäin kirjan lopussa. Alkuperäisen antologian runsaudensarvessa järjestys ehkä ei ole ongelma, mutta suppeampi suomennosvalikoima kärsii siitä selvästi. Suuri kummituskirja onkin parhaimmillaan, kun myös lukija valikoi mieleisiään suupaloja niin kuin haluaa.

Entä mitkä olivatkaan juuri ne kertomukset, joita olen kantanut mukanani lapsuuden ensilukemalta asti? Sellaisia ovat mainittu Doylen kertomus, kenties yksi avain myöhempään innostukseeni kirjoittajaa kohtaan; Richard Marshin rugbyaiheinen Viidestoista mies, joka lapsenaivoissani käänsin aina jotenkin jääkiekko-otteluksi luonnonjäällä; sekä ehdottomasti Ambrose Biercen Muuan Kalmalan asukas, jonka toismaallinen ytimekkyys vaikutti suoraan kirjallisen makuni muodostumiseen.

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Helsinki 2016: Into. 296 s.

Halusin lähestyä Anneli Auerin Murhalesken muistelmia kriittisesti ja yrittäen pitää mielessäni kaksi vaihtoehtoista tulkintatapaa: toisaalta Auer saattaa kirjoittaa totuudenmukaisesti kokemuksistaan, toisaalta kirja saattaa olla yritys kertoa tapahtumista itselleen edullisin versio. Kieltämättä jälkimmäinen tapa tuntuu pitkään mahdolliselta – niin toisenlainen on Auerin kertoma tapahtumienkulku kuin Ulvilan surman toisen tutkinnanjohtajan, Pauli Kuusirannan, omassa kirjassaan esittämä. Ja kuitenkin, mitä pidemmälle Auerin kirja etenee, sen vakuuttavammalta hän kuulostaa.

Auerin kertomus on joka tapauksessa ällistyttävä, uskomaton. Nelihenkisen perheen isä tapetaan. Äiti soittaa samalla hetkellä hätäpuhelun, jossa kertoo tekijän olevan ulkopuolinen mies. Kaksi vuotta myöhemmin äitiä aletaan epäillä ja häneen kohdistetaan pakkokeinoja aina ”valesulhasesta” alkaen. Käräjäoikeus tuomitsee hänet murhasta kahdesti, ja yhtä monta kertaa hovioikeus hänet vapauttaa. Sitten on vielä (mukamas murhatapauksesta erillinen) oikeusjuttu, jossa hänet entisen miesystävänsä ohella tuomitaan vankeuteen seksuaalirikoksista – ja näiden syytösten taustalla on äidin veli, lasten sijaishuoltaja, joka on kehdannut esittää syyttäjälle mitä mielikuvituksellisimpia irstailufantasioita satanistisista orgioista. Kuluneen sanonnan mukaan: jos tämä oli fiktiota, se tuomittaisiin naurettavana.

Auerin teksti on toteavaa, vaivatonta lukea ja yksityiskohtaisen tarkkaa. Asiaa on paljon, mikä toisaalta lisää vakuuttavuutta mutta toisaalta herättää epäilyksiä jälkiviisaudesta ja jopa värikynästä. Varmasti sellaistakin mukana on, mutta kokonaiskuva on niin runsas, ettei läheskään kaikkea voi tuomita laskelmoinniksi. Samalla ajatus kirjasta pelkkänä laajana huijauksena alkaa tuntua hyvin absurdilta. Murhalesken muistelmat onkin oikeastaan hyvin tärkeä kirja. Se kuvaa, millainen mielivalta saattaa saada viranomaisetkin lumoihinsa ja miten oikeuslaitoskin on lopulta vain ihmisiä, joihin vaikuttavat monenlaiset tunteet ja ennakkoluulot. Olisi kiehtovaa lukea teoksen laajennettu laitos nyt kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sellaisen kirjoittamista en voisi mitenkään vaatia.

Enki Bilal – Pierre Christin (: Koston veljeskunta. Helsinki 1990: Tammi. 82 [+ 2] s. Värit. Enki Bilal & Patricia Bilal. Suom. Nike Parland & Ulrika Enckell. Tekstaus Jari Rasi. – Alkuteos Les Phalanges de l'ordre noir (1979).

Ranskalaisten Enki Bilalin ja Pierre Christinin sarjakuvaromaanissa Koston veljeskunta tiivistyy tavallaan viime vuosisadan eurooppalainen sota. Se nielee osalliset vielä päätyttyäänkin, jää viipyilemään ihmisiin ja paikkoihin, jotka eivät osaa päästää siitä irti. Vanhat vihollisasetelmat eivät niin vain vaihdu – se vaatii aikaa, sukupolven vaihtumisen – ja näennäiset rauhanjulistukset eivät aina yllä ihmismieleen.

Koston veljeskunta käynnistyy, kun itseään Mustan falangin veljeskunnaksi nimittävä terroristijoukko tuhoaa pienen espanjalaiskylän. Uutinen leviää vanhan englantilaisjournalistin korviin, ja hän tunnistaa nimet, jotka teon takana ovat. He kaikki ovat vanhoja, vuosikymmeniä sitten Espanjan sisällissodassa kansallismielisten riveissä taistelleita falangisteja. Heitä vastaan lehtimiehemme taisteli kansainvälisissä joukoissa tasavaltalaisten tukena. Näitä vanhoja taistelutovereita hän alkaa nyt koota metsästämään ikiaikaisia vihollisia. Pian kasassa onkin sekalainen joukko kovin ikääntyneitä miehiä (sekä yksi nainen), joista jokainen edustaa paitsi eri kansallisuutta myös eri yhteiskunnan (ylä)osia. Mukana on niin ministeri ja kirjailija kuin pappi, tuomari ja professorikin. Geriatrinen iskujoukko lähtee takaa-ajoon läpi eteläisen Euroopan. Matkalla rivit harvenevat, eikä dramaattista lopetusta voi pitää muuna kuin resignaationa.

Christinin käsikirjoitus on erikoinen yhdistelmä ironista toimintaa (”Tarantinoa ennen Tarantinoa”, tulee mieleen monesti) ja kronikoivaa, melko proosallista kerrontaa. Yleispätevä eurooppalaisen kulttuurin läpivalaisu sodan kautta tuntuu olleen hänen ajatuksenaan. Se toimii melko pitkälle, joskin kokonaisuutta vaivaa eräänlainen ohuus. Tarina ei aivan pysty puhkaisemaan pintaansa ja sukeltamaan sen syvemmälle.

Bilalin taide on kaunista, kuten aina. Hänen yksityiskohtainen, likainenkin tyylinsä sopii tällaiseen vanhenevan Euroopan kuvaamiseen. Jopa kauniita luonnonmaisemia tuntuu vaivaavan alakulo (mikä tosin saattaa johtua myös painojäljestä). Staattisen puhuvien päiden asetelmien väliin rynnivät toimintajaksot ovat tehokkaita, ja dynaaminen kuvajako on erityisen onnistunutta.

Veikko Huovinen: Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Helsinki 2003: WSOY. 167 s.

Veikko Huovisen myöhäistuotantoa on kokoelma Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Se sisältää sekä uusia että aiemmin julkaistuja tekstejä, joita kaikkia yhdistää sota-aihe. Huovista tunteva tietää, että mitään miehisiä taistelukertomuksia on turha odottaa. Sen sijaan Huovisen vire on totutun ironinen, joskin uusissa kirjoituksissa pintaan nousee melkeinpä saarnaava sävy.

Huovisen lyhyitä tekstejä on usein hankala määrittää aivan tarkasti. Ne liikkuvat jossain sillä epämääräisellä hetteiköllä, missä novelli kohtaa pakinan. Joskus tarinallinen osuus niissä on hyvin vähäinen tai pelkkä kehys, joskus draaman kaari tavoitetaan ihan mallikkaasti. Niin nytkin. Hyökkäyskäskyn laatiminen on kenraalin suuhun pantua tilitystä hengenkohottamispuheen kaksinaamaisuudesta. Poissa on Kustavi suuri puolestaan on dialogiksi puettu kuvainraastanta, jossa vanhat, kuvitellut sotaisat ihanteet revitään riekaleiksi. Selvästi tarinallisempia sen sijaan ovat vaikkapa unifantasian keinoilla sotateknologian aikajanaa sotkeva Tykkimies Påll Ockoisen uni tai kaukopartiomiesten glooriaa tuhriva Muonatorpedo.

Pakinamainen tyyli näkyy selvästi esimerkiksi tekstissä Parempi kohtelu keskitysleireille, joissa nimensä mukaisesti annetaan ehdotuksia, kuinka leireistä saisi paljon rakentavampia paikkoja. Osuva on myös Sotavankien laskija, missä tilastoihin hurahtanut sotakirjallisuuden harrastaja joutuu luopumaan intohimostaan, kun sotavankien raadonhaju alkaa koitua liiaksi haitaksi. Iva sotahistoriasta harrastuksensa tehneitä nojatuolikomentajia kohtaan on viiltävää.

Yleisesti ottaen Huovinen onnistuu paremmin kokoelman vanhemmissa teksteissä. Uusia vaivaa paitsi mainittu saarnaavuus myös huumorin laiskuus. Nimikertomuksessa viaton vastalaukaistu ohjus hämmästelee maailman ihmeitä mutta päätyy repimään ihmisiä palasiksi. Kuva on tehokas, mutta mikään ei oikein perustele valittua sadun tyyliä. Hieman katkeralta tuntuu myös tulevaisuutta ennustava rockyhtye korsun iltamissa – joo, eivät tienneet sotilaat taistelevansa möykän, EU:n ja kännyköiden vuoksi.

Useista hudeistaan huolimatta Sinisilmäinen ohjus on parhaimmillaan – valitettavasti – nytkin ajankohtainen teos.

Veikko Polameri: Biwansoittajan tarina. (Biwa-hōshi no hanashi). Vanhaan japanilaiseen legendaan perustuva kuunnelma, johdanto sekä käännökset samaan aiheeseen pohjautuvista teoksista. Helsinki 1974: Tammi. 57 [+ 1] s.

Veikko Polameren Biwansoittajan tarina on juuri sellainen kiehtova pikku kirjanen, jollaisista itse pidän. Sen olemassaolon syynä on Polameren kirjoittama radiokuunnelma, joka kuitenkin muodostaa kirjasta vain viidenneksen. Sen taustalta paljastuu kiehtovan monikerroksinen tekstijatkumo.

Polameri kertoo alkusanoissa kuunnelmansa syntyneen ajatuksesta tehdä Pehr Henrik Nordgrenin sävellyksestä Miminashi-Hōichi (1972) ”jonkinlainen musiikkidraama”. Nordgrenin teos on osa kymmenen sävellyksen sarjaa, joista jokainen pohjaa johonkin japanilaiseen kauhutarinaan. Käytännössä jokaisen taustalla on kreikkalais–englantilaisen Lafcadio Hearnin kertoma versio kansantarinasta.

Omaa työtään varten Polameri tietysti tutustui Hearnin kertomukseen. Se kertoo sokeasta ja hyvin lahjakkaasta biwansoittajasta, joka houkutellaan tietämättään esiintymään öisin aaveille. Pappi, jonka luona soittaja asuu, saa asiasta vihiä ja päättää pelastaa ystävänsä. Soittajan keho peitetään maalamalla se täyteen erästä sūtraa, joka estää pahoja voimia näkemästä häntä seuraavalla hakukerralla. Valitettavasti hänen korviaan ei huomata suojata, joten aave repäisee ne irti.

Taustatyötä tehdessään Polameri löysi myös kaksi muistiin merkittyä kansantarinan toisintoa. Toinen on peräisin Ichiyū Sanjinin kokoamasta tarinakokoelmasta vuodelta 1781 ja vanhin tunnettu tarinan versio. Toinen on Kazuo Katsurain vuonna 1951 julkaisema. Kaikkea tätä aiempaa materiaalia Polameri sitten käytti työstäessään oman näkemyksensä. Luettuna Biwansoittajan tarina toimii tiettävästi hyvin toisella tavalla kuin sen on koettu radiosta kuultuna. Tietenkin siitä puuttuu Nordgrenin musiikki, jolle ilmeisesti on annettu paljon tilaa. Muuten tekstin mainitaan olevan hieman erilainen kuin esitetyssä kuunnelmassa.

Polameri on koonnut kirjaseensa oman kuunnelmansa lisäksi suomennokset kaikista mainituista edeltäjistään sekä kuriositeettina ranskalaisen Antonin Artaud’n version, joka on peräisin 1920-luvulta. Näin ollen Biwansoittajan tarina näyttää, miten japanilainen taru on kulkenut monipolvisen reitin aina 1970-luvun Suomeen asti. Polameren jälkeenkin Hearnin kertomus on muuten suomennettu ainakin kahdesti.