Tuomas Heikkilä: Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva. Helsinki 2022: Tammi. 224 s.
Professori Tuomas Heikkilä ottaa teoksessaan Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva tehtäväkseen purkaa Köyliön kirvesmiehen myyttiä. Lallin ytimessä on hänen olemassaolonsa: suurin osa suomalaisista pitää häntä todellisena, historiallisena henkilönä, vaikka sen puolesta ei puhu oikeastaan tosiseikka. Lisäksi hänen ideastaan on ollut moneen vuosisatojen saatossa.
Lalli kytkeytyy elimellisesti kertomukseen piispa Henrikistä, joka hänkin on todennäköisesti vain taruhahmo. Lähteitä Lallista on oikeastaan kaksi. Vanhempi niistä, 1200-luvulta peräisin oleva ja latinankielinen legenda kertoo, kuinka piispa ottaa asiakseen ryhtyä ojentamaan nimetöntä murhamiestä. Tämä ei suhtautu moiseen hyvällä vaan lisää Henrikin syntilistaansa. Heikkilä tuomitsee legendan ”kirkolliseksi propagandaksi”. Legendan vuoksi murhamiehen hahmo sai keskiaikana edustaa lähinnä syntistä surkimusta.
1800-luku romanttisine nationalismeineen muutti diskurssia. Lallista tulikin suomalaisuuden sankari, joka urheasti vastusti ulkopuolelta tulevaa uhkaa. Siihen antoi aineksia Piispa Henrikin surmavirsi, josta on kerätty viisi toisintoa. Näissä Lalli on saanut nimensä, hänen vaimostaan on tehty petollinen syy murhaan, ja ikoninen kirves on ilmestynyt kuvaan. Surmavirren varhaisimmat tunnetut toisinnot ovat peräisin 1600-luvun lopulta. Heikkilä ei ryhdy ajoittamaan niitä juuri aiemmaksi, vaikka moni hänen edeltäjänsä on (tarkoitushakuisesti) niin tehnytkin.
Heikkilä ei keskity kirjassaan ainoastaan kirjallisiin lähteisiin, vaan hän purkaa Lallin vaikutusta ylipäätään kulttuurihistorialliselta kannalta. Lallin merkitys suomalaisen identiteetin rakennuspalikkana on ollut eittämätön, tavalla tai toisella. Myöhemmin hän toiminut vahvana symbolina myös kuvataiteessa sekä kaunokirjallisuudessa ja sittemmin populaarikulttuurissa. Ja vaikka Lalli ei pidäkään nykyään sisässään sellaista arvolatausta kuin aiemmin, hän tuntuu pompahtelevan esiin siellä täällä säännöllisin väliajoin. Oma mielenkiintoinen osuutensa Heikkilän teoksessa on Lallin oletetun elinajan kulttuurin kontekstualisointi ja siihen liittyvä spekulointi, mitä hänen tekonsa olisi aikanaan merkinnyt.
Jaana Syttä: Martta Saxin murha. Helsinki 2024: Like. 223 [+ 1] s.
True crime -kirjallisuus on itselleni hieman kahtalainen juttu. Toisaalta elossa olevien rikollisten elämäkerrat (ja jopa muistelmat) aiheuttavat ehdottomasti vastareaktion. Moderneja rikostapauksia käsittelevät teokset puolestaan saavat olla todella tarkkoina, että pysyvät asiallisina ja kunnioittavina eivätkä kierähdä silkaksi mässäilyksi. Sen sijaan historiallinen rikostietokirjallisuus on lähtökohtaisesti kiehtovaa. Niin kuin nyt vaikka Janna Skytän kirja Martta Saxin murha.
Martta Sax oli kempeleläinen myymälänhoitaja, joka toukokuussa 1934 löytyi liikkeestään tapettuna. Teko itsessään ei ole tietenkään erityisen poikkeuksellinen – valitettavasti tällaisia toistuvasti tapahtuu – joskin epätavallisen raaka se oli. Kertomisen arvoinen se on kuitenkin siksi, mitä tapaus saa näkemään tapahtuma-ajasta ja siihen liittyvistä ihmisistä. Skytän kirja esittelee kolme toisiaan seurannutta tutkintalinjaa, joista viimeinen tuotti tuomion. Tuomitun syyllisyydestä ollaan kuitenkin yhä edelleen monta mieltä. Tällainen epävarmuushan tekee rikostapauksesta aina kiehtovan. Sen lisäksi mielenkiintoa lisäävät epäilykset, että Saxin kuolema olisi liittynyt paikallisiin suojeluskuntien ja työläisten hankauksiin.
Skytän suurin ansio on, että hän kutoo kauhistuttavan teon ympärille inhimillisen kudelman. Epäillyt ja sivulliset, epäonniset ja epätäydelliset ihmiset saavat ymmärrystä – tai ainakin heidän tekonsa syyt avautuvat lukijalle ymmärrettävästi – mutta kenestäkään ei tehdä epäinhimillistä kauhistusta. Välillä Skyttä vaeltaa poluillaan melko kauaskin pääreitiltä, mutta sarjahuijari Auervaaran ja selvänäkijä Peilipojan eli Armas Pasasenkin osuudet ovat mielenkiintoisia. Martta Saxin murha toimiikin parhaiten nimenomaan kulttuuri- ja mikrohistoriana. Mikään jännittävä dekkarityyppinen tarina se ei ole – ja hyvä niin.
Teos on aiheestaan huolimatta varsin kepeä lukea. Syynä saattaa olla kirjoittaja Skytän toimittajatausta, joka näkyy konstailemattomassa ja melkein (mutta vain melkein) jutusteleva tyylissä. Toisaalta helppolukuisuutta lisää lukujen lyhyys, miksi kenties on nykyisen äänikirjakulttuurin seuraamusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti