Katsottua: maaliskuu 2025

Lasse Pöysti: Salakuljettajan laulu.

Niin hieno näyttelijä kuin Lasse Pöysti olikin, kummoinen ohjaaja hän ei ollut. Otetaan nyt vaikka hänen kolmas ohjauksensa Salakuljettajan laulu (1952), jota hän itsekin piti "kurjana". Eräässä kohtauksessa Assi Nortia kysyy Tapio Rautavaaralta, onko tämä lintu vai kala – samaa voisi kysyä itse elokuvalta, eikä se varmaankaan tietäisi. Kaarlo Nuorvalan kirjoittama Salakuljettajan laulu yrittää olla yhtä aikaa rikosdraama, musikaali ja jonkin sortin valistusfilmi mutta päätyy lopulta olemaan yhdentekevä haahuilu.

Tarinassa tullimies soluttautuu osaksi salakuljettajien koplaa, joka toimii "ohjelmakiertueen" kulisseissa. Kyseinen kiertue muodostuu Marjatta ja Martti Pokelasta sekä kansantanssija Nortiasta. Siihen mukaan kitaraa näppäilevä Tapsa solahtaa vaivatta. Valitettavasti iltamanumerot vievät elokuvan fokuksen koko ajan syrjään itse juonesta. Niitä on liikaa, ja ne jumittavat juonenkulun kerta toisensa jälkeen. Se on oikeastaan vielä harmillisempaa, koska esitykset ovat mainioita: Pokeloista on paljon kuvamateriaalia, joka osoittaa miten verrattoman hyviä esiintyjiä ja kansanmusiikin popularisoijia he olivat. Rautavaaraahan kuuntelee aina ilokseen, ja nyt hän saa esittää parin oman kappaleensa lisäksi elokuvaan musiikin säveltäneen Georg de Godzinskyn ikivihreä "Pohjolan yö", joka lienee elokuvan kestävin saavutus.

Rikosjuoni ikään kuin tapahtuu siinä sivussa. Parhaiten, elokuvallisesti, onnistuu alkujakso, joka on kuvattu melko puhtaana kuvakerrontana, mykkäelokuvan tapaan. Paljon onnistumisista on varmaan kuvaaja Unto Kumpulaisen ansiota, niin monta onnistunutta otosta on piilossa nilkuttavan kerronnan seassa (miten Haaparannan silta onkaan saatu loppukohtauksessa näyttämään miltei Kalifornian Golden Gaten veroiselta!). Onneksi usein kehnommistakin kotimaisista elokuvista voi sanoa, että ne onnistuvat tallentamaan ajankuvaa ja vanhaa miljöötä, tässä tapauksessa myös Ruotsin puolta.

Delbert Mann: Intohimot jalavien alla. Richard Brooks: Kissa kuumalla katolla.

Pala amerikkalaista gotiikkaa: Maatila jonka kaikki haluavat. Vanha öykkäri-isä, joka on saanut tilan työnteolla tappamaltaan vaimolta. Poika, jonka äiti ennen kuolemaansa vannotti ottamaan tilan itselleen. Nuorikko Italiasta, joka vain haluaisi oman kodin huollettavakseen ja johon rakastuu isän lisäksi poikakin. Delbert Mann ohjasi Eugen O'Neillin näytelmän pohjalta kolmiodraaman Intohimot jalavien alla (Desire Under the Elms, 1958). Näytelmällisyys näkyy, etenkin elokuvan alkupuolella, mutta komea Vistavision-kuvaus nostaa sovituksen oman taiteenlajinsa joukkoon. Tarina on arkkityyppisyydessään vahva, mitä tukee osuva pääroolitus. Anthony Perkinsissä on sitkeää herkkyyttä niin kostonhimoisena poikana kuin rakastuvana nuorena miehenä. Sophia Loren tulisi toistamaan samanlaista hahmoa myöhemmin vielä monesti. Burl Ives isänä on ilmeisesti hyvin toisenlainen kuin O'Neillin näytelmän hahmo, mutta alkuperäistä tuntemattomalle hänenkin versionsa menee melkein täydestä – tosin pistävä katkeruus, johon monesti vihjataan, ei aivan välity Ivesin pyylevästä ulkomuodosta.

Ives esittää myös toisessa klassisen amerikkalaisdraaman filmatisoinnissa. Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kääntyi tuoreeltaan elokuvaksi Richard Brooksin ohjaamana, sekin vuonna 1958. Perinnöstä on siinäkin kyse. Ison tilan isäntä on kuolemassa, ja hänen poikansa (ja etenkin näiden vaimot) ovat kahmimassa perintöä. Varsinainen tarinan polttopiste on kuitenkin toisessa pojassa, alkoholisoituneessa entisessä urheilusankarissa. Mies ei voi sietää vaimoaan omien epäilystensä vuoksi. Isä pitää pojastaan, ja etenkin miniästään, mutta nekin välit ovat turmeltuneet liian pitkään. Tarina itse asiassa rinnastuu monella tapaa Jalaviin, mutta elokuvallisesti ollaan hyvin erilaisissa sfääreissä: Brooksin jazz-sointinen kamaridraama hengittää ihan eri tavoin kuin Mannin jylhä paatos. Parhaiten eron näkee Burl Ivesin suorituksessa, joka on niin paljon latautuneempi Kissassa kuin Jalavien alla. Ihan omanlaistaan ahdistunutta vimmaa on myös Elizabeth Taylorissa ja Paul Newmanissa. Valhe, häpeä ja rakkaudettomuus saavat arvoisensa kasvot.

Veikko Itkonen: Silmät hämärässä. Roland af Hällström: Houkutuslintu.

Veikko Itkosen Silmät hämärässä (1952) on vähintäänkin mielenkiintoinen elokuva. Itkonen paitsi ohjasi ja tuotti myös kuvasi sen. Käsikirjoituksesta vastasi ensimmäistä kertaa kriitikko Juha Nevalainen. Elokuvan suurimmat ansiot liittyvät juuri käsikirjoitukseen, joka pyrkii todellakin poikkeukselliseen kerrontaan suomalaisessa elokuvassa. Kehyskertomuksessa kirjailija, joka ei itsekään arvota taitojaan kovin korkealle, päätyy kirjoittamaan neljästä miehestä, jotka näkee ikkunastaan. Miehet pelkäävät kiinni jäämistä poliisille, mutta ennen kuin heidän rikoksensa paljastuu, jokaisen taustaa esitellään takaumissa. Kukin on elämässään epäonnistunut tapaus, ja he ovat päätyneet yhteen silkasta sattumasta. Elokuvallisesti Itkosen jälki vaihtelee suuresti: välillä tarinaa luodaan komean kuvallisesti, välillä jämähdetään pitkäveteisiin jaksoihin tai kompuroidaan huolimattomissa kulisseissa. Suurin laadullinen ongelma piilee jälkiäänitetyissä repliikeissä, jotka ovat usein korostuneen kömpelöitä. Sen sijaan kuvaajana ja leikkaajana Itkonen onnistuu huomattavan paljon paremmin, ja Silmät hämärässä onkin parhaimmillaan komeaa tai vähintään kekseliäistä elokuvaa. Erityismaininnat vasta avatun Linnanmäen huvipuiston tallentamisesta, Heikki Aaltoilan svengaavasta musiikista ja Tauno Palosta roiston roolissa.

Nevalaisen tapaan myös Roland af Hällström loikkasi kriitikosta tekijäksi. Hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa Houkutuslintu (1946) on monella tapaa kiintoisa verrokki Silmille hämärässä. Kummassakin on kyse eurooppalaistyylisestä film noirista, joskin af Hällström käsittelee materiaaliaan ilman metatasoja ja samalla vakuuttavammin kuin Itkonen. Houkutuslinnun nimihahmo on prostituoitu, jonka asiakkaan hänen parittajansa tappaa ryöstön yhteydessä. Nainen joutuu pakenemaan maalle, missä päätyy piiaksi ja isännän tuijotuksen kohteeksi. Seuraa hieman liikaa kaupunkilaisserkku-tyypittelyä, mutta kokonaisuus on kompaktin tyylikäs. Pääosan tekevässä Laila Jokimossa on vahvaa karismaa, minkä vuoksi onkin suuri harmi, ettei hänen filmiuransa enää juuri jatkunut.

Hannu Leminen: En ole kreivitär. Kesäillan valssi.

Hannu Leminen on suomalaisen elokuvan suuri tyylittelijä. Tavallaan se ei näy missään hänen ohjauksessaan yhtä selvästi kuin vuoden 1946 elokuvassa En ole kreivitär? Se höyhenenkepeä epookkifarssi, jonka tarina on vähän mitä sattuu ja kaikkea siltä väliltä. Sen sijaan ylöspano on ensiluokkaista: runsaat lavastus ja puvustus ovat viimeisen päälle, Lemisen käsialaa nekin (ja ehkä hieman myös Royn, joka vähintään käsikirjoitti elokuvan). Niissä raameissa on näyttelijäin helppo irrotella. Helena Kara tekee mainion kaksoisroolin, ja kaikki muut saavat esiintyä sopivan liioitellusti. Moni käyttääkin tilaisuuden hyväkseen. Jopa alkutekstit on toteutettu omaperäiseen tapaan. Ja se tarina: no, köyhän ja rikkaan kaksoisolennon kestoaihe, varastetut jalokivet, ihmissuhdeseikkailuja, arabeille irvailua ja monet paljaat pakarat. Joskus siinä on riittämiin.

Vuonna 1951 tarttui Oskar Merikannon musiikkiin elokuvan pohjaksi. Viisasti Kesäillan valssi muistuttaa Amadeuksen sijasta pikemminkin Mamma miaa; siis siltä osin ettei se yritä olla suurmieselämäkerta, jollaisia Suomessa oli jo tuolloin pykäilty monet, vaan ihan oma tarinansa, jota Merikannon sävellykset sitovat yhteen. Eihän se kummoinen tarina ole: Rikkaan perheen tyttö ja häntä opettavan köyhän muusikon rakkaus syttyy ja roihuaa, sitten yritetään eriparisena tukahduttaa, kunnes köyhyys ja sairaus. Alun romanttinen hehku vaihtuu elämän raakaan melodraamaan melko karkeasti, mutta Eeva-Kaarina Volanen ja Leif Wager ovat sympaattisesti väreilevä pari, jolle haluaa vain hyvää. Kaikki on esillepantu jälleen kovin tyylillä, ohjattu taiten ja kuvattu kauniisti (kohtaus jossa mies tummissa laseissaan odottaa vaimoa palaavaksi jyrkkien varjojen keskellä!). Leminen onnistuu yllättävän hyvin tekemään sinänsä turhatkin musiikkijaksot mielekkäiksi.

Katsottua: joulukuu 2024

Erkki Uotila & Yrjö Norta: Sinä olet kohtaloni. Roland af Hällström: Vain kaksi tuntia

Melko lyhytikäisen Fenno-Filmin tuotantona syntynyt Sinä olet kohtaloni (1945) on läpikotaisin Erkki Uotilan projekti. Hän ohjasi Yrjö Norran kanssa oman käsikirjoituksensa ja esitti yhden päärooleista. Elokuvan on melodraama patologisesta rakkaudesta. Viulutaiteilijan vaimo on jättänyt tämän ja lähtenyt toisen matkaan mutta nyt katuu ja haikailee epätoivoisesti takaisin. Samaan aikaan miestä yrittää piirittää (puhtaan ammatillisesti) nuori soitonopiskelija. Vaimoa puolestaan palvoo epätoivoisesti hänen rakastajansa. Koko tarina on kuvattu hitaana ja poseeraavana. Tahmea teatraalisuus tuntuu kuitenkin yllättävän voimakkaalta, kun elokuvallisia säväyksiä ei haeta kuin ajoittain ja verkkaisuus antaa näyttelijöille tilaa. Joskus tila käytetään hyvin – Mirjami Kuosmanen pakkomielteisenä mutta epätasapainoisena vaimona – joskus vähemmän hyvin – vahakasvoinen unissakävelijä Kaarlo Hiltunen rakastajana. Vastapainona patetialle toimivat pitkät hiljaiset jaksot, joissa on eleetöntä toteavuutta, ja rikkovan koomiset hetket. Sinä olet kohtaloni on epätasainen ja kömpelökin kokonaisuus mutta samalla myös täynnä pieniä kiinnostavia yksityiskohtia – ja Kuosmasen valovoimaa.

Fenno-Filmin toiseksi viimeinen elokuva oli Roland af Hällströmin Vain kaksi tuntia (1949). Sekin on ohjaajansa käsikirjoittama melodraama ihmissuhdesotkuista. Miljöö on sairaala, jonka miellyttävän ja pidetyn ylilääkärin vaimo joutuu onnettomuuteen ja sitä kautta miehensä leikkuupöydälle. Samalla alkavat ihmisten petetyt ja salatut suhteet paljastua. Sivujuonteina seurataan sydänvaivaisen morsion ja hänen kihlattunsa välejä, poliisi miestä vikittelevää vanhapiikahoitajaa ja käytävillä salatupakalla ja naukuilla hiippailevaa "toimetonta naista". Kuten Uotilankin elokuvassa, myös tässä dramaattinen ja koominen ovat liitossa, joka on ihan yhtä tasapainoton kuin sen henkilötkin. Elokuvana Vain kaksi tuntia on kuitenkin dynaamisempi ja muutenkin onnistuneempi – samalla kenties myös vähemmän kiinnostava. Eino Kaipainen pääroolissa on vahva, Regina Linnaheimo tavallista hillitympi ja Leif Wager melkein normaalin kuolevaisen oloinen.

Yrjö Norta: SF-paraati. Jack Witikka: Suuri sävelparaati

Kotimaista hyvänmielenelokuvaa puhtaimmillaan on Yrjö Norran SF-paraati (1940). A) Se luo perusrakenteet suomalaisen musiikkielokuvan seuraaville vuosikymmenille. Ei puhdas musikaali, Hollywoodin tapaan, vaan muutaman laulun varaan koottu ohutjuoninen hupailu tulisi olemaan merkittävä osa kotimaista elokuvaa. Peter von Bagh on silti pitänyt SF-paraatia "ylittämättömänä". Musiikista (kolmesta kappaleesta yhdestä tuli ikivihreä) vastasi Georg Malmstén. B) Edelliskesänä filmattu elokuva tallentaa varsinkin alkupuolellaan Helsinkiä, joka pian pommitettaisiin ruvelle. Mainosmaisuutta perustelee vuoden 1940 olympiakisat – joita ei koskaan järjestetty. C) Sodan järkyttämä maa sai kerralla eteensä huiman valikoiman (SF:n) suosikkejaan., jotka alleviivaavat metatasoa roolinimillään. Vilahtaapa mukana tulevaisuuskin Topi Kärjen muodossa. Surullisen vilkaisun taaksepäin luo tieto siitä, että Kaarlo Angerkoski ehti kuolla ennen ensi-iltaa. D) Voiko paljon toiveikkaampaa tarinaa sotien keskelle olla? Työttömiksi jäävät nuoret luovat toiveikkaan iskelmän, jota koko kaupunki tuntuu laulavan, iästä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ikoninen loppukuva Ansasta & Taunosta on taatusti sykähdyttänyt aikanaan.

Eri tavalla onnistuu kaksikymmentä vuotta myöhempi Suuri sävelparaati (1959). Jack Witikan ohjaus edustaa uutta formaattia, jossa nimenomaan musiikkiesitykset ovat keskiössä ja tarina on pelkkä nimellinen liima niiden välillä. Reino Helismaan käsikirjoitus todennäköisesti mahtui Nortti-askin kylkeen: hyväntekeväisyyskonsertin kenraaliharjoituksissa Repe ja Eemeli perseilevät kulisseissa, iskelmätähdet pyörähtelevät paikoin musiikkivideota ennakoiden, välillä kameralle laulavaa tv-estetiikkaa. Witikka ja kuvaaja Kalle Peronkoski onnistuvat yllättävän hyvin luomaan vaihtelua ja eloa kankeaan rakenteeseen, vaikka kokonaisuus onkin liian pitkä. Varsinkin kuvat Ossi Runnen orkesterista ovat hienoja. Suuri sävelparaati on vankka aikalaistodistus, metadokumentti ja melkoisen kova musiikkiesitys (ja sitten tietysti on Olavi Virran Lannevannelaulu...).

Veikko Itkonen: Mullin mallin. Yrjö Tähtelä: Topralli

Ihan oma musiikkielokuvan alalajinsa on revyy- tai suomalaisittain iltamafilmi. Veikko Itkosen (tuot., ohj., kuv.; Reino Helismaan nimellisen käsikirjoituksen pohjalta) Mullin mallin vuodelta 1961 on rillumarein toistaiseksi viimeinen ulvaisu mutta myös kotikutoinen iltamaelokuva. Tietyömiesten joukko erehtyy osoitteesta ja viettää yönsä hotellissa. Kepoisa tarina etenee sketsimäisten kohtausten, stand-upin ja musiikkiesitysten kavalkadina. Huumori on osiensa summa ja dokumentoi murrosajan: mukana on perinteistä rillumareitä Esa Pakarisen ja Helismaan myötä, absurdia nonsenseä Pertti Pasasen ja alkuperäisen Bluff Brothersin esittäminä sekä ihan omanlaiset suomikummajaisensa Eemeli, Kalle Heiskanen ja harvinaisen roolin tekevä Kokemäen Uuno. Pimeässä hotellin pohjakerroksessa kuvattu elokuva on onneksi mustavalkoinen, sillä värillisenä se olisi näyttänyt juuri niin kotikutoiselta kuin onkin. Mullin mallin on elokuvana kehno, rillumareiksikin halpa, mutta todistekappaleena erittäin kiehtova tallenne hetkestä, jona suomalainen elokuva, komiikka ja viihdekulttuuri olivat luomassa nahkaansa.

Viisi vuotta asiat olivat uudella tolalla. Näyttelijälakko 1963–65 oli keskeyttänyt elokuvatuotannot ja saanut studiot polvilleen. Seurasi uusi aika uusine asenteineen ja pitkine oppivuosineen. Revyyelokuva yritti uuden sukupolven kanssa Yrjö Tähtelä, joka tuotti ja ohjasi "antielokuvansa" Toprallin (1966) ilman käsikirjoitusta (sen korvasivat Tähtelän keskustelut Pentti Saarikosken ym. kanssa). Levy-yhtiön vakavan musiikin vastaava laitetaan vastaamaan yhtiön 50-vuotisjuhlallisuuksien iskelmätarjonnasta. Se on tietysti tekosyy kuvata päivän muusikoita itse teossa ja yleistä sekoilua, joka haisee siltä kuin teekkareille olisi näytetty Beatles-elokuva ja annettu vappuna filmikamera. Tyyli on taatusti omanlaistaan vaikkei kovin hyvin aikaa kestänyttä. Tähtelä on parempi kuvaaja kuin ohjaaja. Mutta: Topralli on ainutlaatuinen välähdys tekoaikansa kotimaisesta musiikkimaailmasta: nuoret Irwin ja Katri Helena hetkumassa eduskuntatalon rapuilla, Carola tanssimassa viileästi Tukholmassa, Eero & Jussi kanuunaeroottisissa kuvissa – ja lopuksi vielä The Renegades.

A. Edward Sutherland: Beyond Tomorrow. Anthony Mann: Suuri Flamarion

A. Edward Sutherlandin ohjaama Beyond Tomorrow (1940) on melko tuntematon, yhdysvaltalainen pikkutuotanto, joka muistetaan lähinnä jouluelokuvana (jollaisena sitä alettiin markkinoida nimellä Beyond Christmas). Vaikka tarina alkaakin joulusta, on se paljon enemmän kuin kepeä lomaleffa. Pikemminkin kyseessä on capralaisittain tunteisiin vetoava fantasiasatu. Jouluna kolme vanhaa liikemiestä tekevät pienen jekun, jonka seuraamuksena tutustuvat kahteen aiemmin heille itselleen sekä toisilleen vieraaseen nuoreen ihmiseen. Nämä rakastuvat toisiinsa ja koko joukon välille syntyy nopeasti syvä ystävyys. Miehet kuolevat lento-onnettomuudessa mutta palaavat auttamaan ja johdattamaan nuorta paria aaveina. Tarinan kantavina teemoina ovat tekojen seuraamukset ja hyvän voima – klišeitä ehdottomasti mutta vilpittöminä arvokkaita periaatteita. Etenkin pariskunnan menestystä saava mies saa huomata, että hänen tekemänsä huonot valinnat vievät dramaattiseen loppuratkaisuun; kuolleet miehet sen sijaan saavat kukin osansa tuonpuoleisessa. Beyond Tomorrow on epätasaisista elementeistään – fantasia, melodraama, hollywoodilainen feelgood – huolimatta sydämellinen ja mukava elokuva ja b-tuotannon arvoistaan huolimatta vetävä ja kekseliäästikin ohjattu. Erityisen mukavaa on nähdä vanhat herrat Harry Carey ja C. Aubrey Smith yhdessä.

Anthony Mannin film noir Suuri Flamarion (The Great Flamarion, 1944) on sekin tyylikäs pikkutuotanto. Miehiä pyörittelevä nainen haluaa päästä alkoholistisiipastaan eroon ja viettelee varieteeteatterin jäyhän tarkka-ampujan tekemään likaisen työn puolestaan. Tarina juonikkaasta naisesta ja hänen mukanaan sortuvasta miehestä ei ole mitenkään omaperäinen, mutta se roihahtaa näyttelijöistään. Erich von Stroheim näyttelee lähinnä itseään mutta karismaattisesti; Mary Beth Hughes on loistava kaksinaamaisena unelmana. Vaikkei Suuri Flamarion ole ollut suuri satsaus eikä se ole pahemmin jäänyt kollektiiviseen muistiinkaan, on se kuitenkin onnistunut genrensä edustaja. Mustan rikoselokuvan tyyli on Mannilla tietysti hallussa, mutta onpa mukana myös jokunen vaikuttava elokuvallinen oivallus. Esimerkiksi kaaressa pyörähtävä kamera baarissa on elegantti.

Nelson McCormick: The Stepfather. Richard Fleischer: Kirottujen kukkula

Harvassa ovat ne 1980-luvun kauhusuosikit, joita ei olisi filmattu uusiksi, kun vuosiluku vaihtui alkamaan kakkosella. Kohtalon sai myös vuoden 1987 kevyesti satiirinen Isäpuoli eli The Stepfather, joka ei edes oikeastaan ole kauhua vaan ”psykologinen trilleri” (jos tällaisilla karsinoinneilla mitään merkitystä on). Nelson McCormickin kierrätysversio vuodelta 2009 jättää reaganilaisen ajan perhekeskeisyyden ironisoinnin sikseen ja sen sijaan uskoo ihan oikeasti ydinperheen pyhyyteen. Samalla psykologisesta putoaa loppu pois ja jäljelle jää pelkkä Psyko – johon tarpeettomasti viitataan niin musiikissa kuin kuvissa (suihkuverho). Uusi The Stepfather haluaisi olla fiksu moderni slasher, mutta eihän se onnistu, jos elokuva on hengetön kuin sukulainen arkkupakastimessa. Tarina kertoo edelleen sarjamurhaajasta, jonka modus operandi on luikerrella yksinhuoltajaäitien suosioon, asettua osaksi näiden perhettä ja sitten uuteen sukuun pettyneenä teurastaa koko sakki. Miksi näin käy, sitä elokuva ei selitä muttei ymmärrä edes kysyä. Pahoja ihmisiä nyt vain on ja ydinperheen loiset ne vasta pahoja ovatkin. Ainoa vaikuttava seikka on, että jokseenkin jokainen Amber Heardin kohtaus on kirjoitettu niin, että hänellä on yllään vain alusvaatteet tai bikinit.

Ammattimies Richard Fleischerin Kirottujen kukkula (Between Heaven and Hell, 1956) yrittää sekin, tässä tapauksessa olla sodan kauhujen valveutunut kuvaaja sen sijaan, että kertoisi vain sankaritarinaa. Francis Gwaltneyn romaani olisi tarvinnut pitkän ja seikkaperäisen käsittelyn – kerrotaan ensimmäisen filmikäsikirjoituksen olleen 9-tuntinen, kuvatuksi päätyi 90-minuuttinen. Nyt tarina rikkaasta ja pomottelevasta maanomistajasta, joka rintamalla ymmärtää uusia asioita ihmisyydestä ja toveruudesta mutta samalla kärsii jonkin sortin sotapsykoosista, on hajanainen kollaaši. Yksittäiset kohtaukset ovat kyllä vahvoja ja Cinemascope-kuva on välillä hyvinkin komeaa, mutta kokonaisuus on kuin episodifilmi, kun eripariset jaksot eivät muodosta jatkumoa. Ehkäpä Gwaltneyn romaani ansaitsisi uuden mahdollisuuden, vaikka tietysti sen esittämät ajatukset on esitetty sittemmin jo monta kertaa.

John Patrick Shanley: Doubt – Epäilys. Pat O'Connor: Elonkorjuujuhla

John Patrick Shanley muokkasi näytelmänsä elokuvaksi Doubt – Epäilys (2008). Teatteritausta näkyy selvästi filmiversiossa pitkähköinä, vuoropuhelupainotteisina kohtauksina, rajallisena määränä sekä tapahtumapaikkoja että henkilöhahmoja. Silti kuvallisesti se on ehtaa laatuelokuvaa, jopa hyvää sellaista, mikä ei ole mitenkään itsestään selvää näyttämösovitusten kanssa. Vielä hämmästyttävämpää on, että Shanleyn edellinen elokuvaohjaus oli 18 vuotta aiempi Joe ja tulivuori… 1960-luvulle sijoittuva Doubt käsittelee katolisen kirkon pappien pedofiiliutta. Katolisen koulun rehtori, vanhakantainen ja muutokseen epäillen suhtautuvat nunna iskee silmänsä ja syytöksensä edistysmieliseen ja sekulaareja asioita ymmärtävään pappiin. Kumpikin esitetään monitahoisina henkilöinä. Katsoja joutuu melkein koko elokuvan ajan itsekin miettimään mitä ja ketä uskoo, joskin välillä Doubt korostaa turhan paljon symboleitaan ja rinnastuksiaan; vaan sellaista on älyllinen elokuva amerikkalaisittain. Temaattisia kierroksia lisää risteymät sukupuolten tasa-arvoon, rotukysymykseen ja tietysti uskoon. Pitkät kohtaukset sallivat etenkin Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin loistaa; Amy Adamsinkin, erinomaisen harrastajateatterin tyyliin.

Moni sama huomio pätee myös Pat O’Connorin ohjaamaan Elonkorjuujuhlaan (Dancing at Lughnasa, 1998). Se perustuu Brien Frielin näytelmään, jossa 1930-luvun Irlannissa viisi naimattomaksi jäänyttä [sic] siskoa yrittää tulla toimeen, vaikka raha ei riitä ja parvi on hiljalleen hajoamassa. Kuvioon liittyvät myös naisten lähetyssaarnaajaveli, joka palaa Ugandasta mieli murtuneena ja kristinuskon afrikkalaisiin perinteisiin vaihtaneena, nuorimman siskon lapsi, joka toimii myös kertojana, sekä lapsen hulivili-isä, joka on lähdössä sotimaan Francoa vastaan. Elokuvassa on oma viehätyksensä, mutta lähestyvän menetyksen tuntu löytyy vasta lopussa; alku on pitkään kuin Oi ihana toukokuun jaksoa katsoisi. Onneksi erittäin kova näyttelijäkaarti pitää kaiken verevänä; Streepin lisäksi Michael Gambon ja Sophie Thompson vakuuttavat, jälleen.

Franklin J. Schaffner: Panssarikenraali Patton

Vaikka sotaelokuva olisi olevinaan kuinka pasifistinen tahansa, aina se jotenkin glorifioi aiheensa. Tämähän on tunnettua. Ei siltä selviä Franklin J. Schaffnerin Panssarikenraali Pattonkaan (Patton, 1970), ei yritäkään. Silti se onnistuu olemaan yksi karmaisevimpia sotaelokuvia. Ei siksi, että siviiliuhrien kauheuksia korostettaisiin tai koska rivisotilaat luhistuvat jatkuvassa pelossa ja kauhussa tai koska heitä kaatuu sadointuhansin. Ei, Patton on kaamea päähenkilönsä vuoksi.

Yhdysvaltalaiskenraali George S. Pattonilla oli merkittävä rooli toisessa maailmansodassa Euroopan rintamalla, menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin. Kiitos siitä jne., mutta unohdetaan tosiasiat. Elokuvan Patton kuvataan menneen maailman sotaherroja fanaattisesti ihailevaksi törkyturvaksi, joka runoilee ja siinä sivussa pitää kohtalonaan armeijojen komentamista. Hänen toverinsa, alaisensa tai elokuvakaan eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä, eivät katso häntä ylöspäin. Hän sano tietävänsä itsekin, että on ”primadonna”. Nykyisessä turvallisuustilanteessa en kuitenkaan osaa katsoa häntä omaa tietä kulkevana kapinallisena nerona. Meillä on tälläkin hetkellä ihan liikaa pattoneita, jotka ovat valmiita teurastuttamaan omansa komentokeskuksista ja tukikohdista ”kunnian” ja ”sankaruuden” vuoksi. Helppohan se on, kun voi puhutella presidenttiä etunimeltä ja kultahampaat hymyten syytellä pelkuriksi taistelujen traumatisoimia. Elokuva näyttää kaiken tämänkin puolen – se yrittää olla ottamatta kantaa Pattonin puolesta tai vastaan. Aineksia on tarpeeksi, jotta hän näyttäisi väärinymmärretyltä sankarilta; roppakaupalla myös muunlaisin tulkintoihin.

Puhtaasti elokuvana Patton on komea. Schaffner pitää langat tiukasti käsissään, mistä osakiitos varmasti kuuluu myös Francis Ford Coppolan ja Edmund H. Northin käsikirjoitukselle. Etenkin taistelut ja muut joukkokohtaukset on toteutettu energisesti. Muihin kohtauksiin lähinnä riittää nimirooliin saumattomasti eläytyvä George C. Scott. On hienoja roolisuorituksia, joissa koko ajan muistaa ihailla näyttelijän taitoja, ja sitten on jokunen sellainen kuin Scottin kenraali.

Katsottua: kesäkuu 2020

Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio

Jackie Chan -elokuvat Tappoprojekti ("A" gai waak, 1983) ja sen jatko-osa Iskuryhmä A (A gai waak zuk zaap, 1987). Periaatteessa kyseessä on hölmöt toimintakomediat Hongkongin meripoliisin upseerista, joka pistää sarjakuvamerirosvoja ja korruptoituneita virkaveljiään turpaan ja tekee siinä sivussa komeita stuntteja.

Mutta: Varsinainen viehätys näissä ainakin minulle tulee siitä seikasta, että Chanin elokuvat ovat suoria mykkäkomedioiden perillisiä. Ainahan Chanin elokuvissa on nähtävissä busterkeatonmaista akrobatiaa, mutta tässä sarjassa seikka korostuu entisestään, ja ilmeisen tietoisesti. On silkkaa slapstickiä ja suoria viittauksia; on Chaplinin hammasrattaissa pyörimistä, Lloydin kellonviisarista roikkumista ja Keatonin kaatuva seinä. Myös muita perinnetietoisia visuaalisia gägejä on paljon. Tarinakin on monella tapaa juuri Lloydia mukaileva – nuori yritteliäs mies päätyy puolivahingossa pelastamaan tilanteen kekseliäisyydellään (ja lentopotkuilla).

Wong Kar-wai: Happy Together. In the Mood for Love

Happy Together (Ceon gwong za sit, 1997) kuvaa Buenos Airesiin suhdettaan pelastamaan lähteneen pariskunnan kipuilua ennen vääjäämätöntä eroa. Kerronta on katkelmallista ja tarina viitteellinen, mutta lopputulos on riipaiseva. Kuvaus on upeaa, ja lisäkiitosta tulee Piazzollan ja Zappan musiikin käyttämisestä.

In the Mood for Love (Faa joeng nin waa, 2000) puolestaan on rauhallinen ja hallitun tyylitelty. Se kertoo kahden naapuruksina elävän ihmisen hiljaisesta ja vaivihkaisesta rakastumisesta sen jälkeen, kun heille on selvinnyt, että heidän puolisoillaan on suhde toistensa kanssa.

Monista tyylillisistä eroistaan huolimatta kumpaakin elokuvaa leimaa voimakas, surumielinen tunnelma. Lisäksi ne ovat yksinkertaisesti kauniita, kaikin tavoin.

Tom Dey: Shanghai Noon. David Dobkin: Shanghai Knights

Jackie Chan alkoi olla 1990-luvun lopulla iso nimi myös Hollywoodissa. Silloin syntyivät myös kaksi Shanghai-elokuvaa.

Tom Deyn Shanghai Noon (2000) yhdistelee hongkongilaista kamppailulajimeininkiä länkkärikliseisiin ja buddy-elokuvaan. Chanin ja Owen Wilsonin yhteispeli toimii, mutta lopputulos on puolivillainen. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta taistelukohtaukset eivät olet tarpeeksi näyttäviä ja kaikki muu jää silti niille alisteiseksi.

David Dobkinin jatko-osa Shanghai Knights (2003) sen sijaan yllättää (taas roikutaan kellonviisarista kuin Harold Lloyd!). Jackie Chanin slapstick-sympatiat näkyvät taas, ja pääosanäyttelijöiden yhteispelissä on vieläkin vahvempi svengi. Huomaan aina vain pitäväni Owen Wilsonista enemmän kuin oikeastaan pitäisi.

Joku voisi keskittyä näiden elokuvien kohdalla rasistiseen tulkintaan. Toki sellainen on mahdollinen: vaikka ne pintatasolla osoittavat rasistisia ongelmia, ne toisaalta korostavat toisia. Uskon silti tekijöiden olleen hyvisten puolella – sikäli kuin ison Hollywood-projektin tekijät voivat sellaisia olla.

Jorma Nortimo: Lännen lokarin veli. Veikko Itkonen: Mullin mallin

Jorma Nortimon Lännen lokarin veli (1952) oli Esa Pakarisen toinen elokuva. Lapsena pidin tästä muistaakseni paljonkin, mutta aika kepeä se kultivoituneemmalla maulle on. Parasta on Pakarinen mutta eipä siinä paljon muuta olekaan. Henry Theel seisoskelee mukana, kuvaus on puolilähikuvaa toisensa jälkeen ja Hiski Salomaan "Lännen lokariakaan" ei juuri kuulla.

Veikko Itkosen Mullin mallin (1965) on suorastaan huono elokuva mutta mittaamattoman arvokas dokumentti. Tarinasta ei ole tietoakaan. Sen sijaan saadaan historiallista kuvaa paitsi Severi Suhosesta ja Impi Lempi Umpilammesta (Pakarinen) myös Speden ja Matti Kuuslan Bluff Brothersista ja Kokemäen Uunon ainoa elokuvaesiintyminen. On pysäyttävää nähdä samassa kuvassa Pakarinen, Spede, Eemeli ja Reino Helismaa. Ja makaahan Ville-Veikko Salminenkin sammuneena sohvalla melkein koko elokuvan ajan.