Katsottua: kesäkuu 2023

Aki Kaurismäki

Molemmin puolin kesäloman alun on ollut hyvä hankkiutua tunnelmaan Aki Kaurismäen seurassa. Kaurismäen elokuvista on sanottu niin paljon hyvää ja viisasta, ettei pitäisi edes yrittää. Toteanpa vain, että sekä työläistrilogia (1986–1990) että Suomi-trilogia (1996–2006) ovat parasta suomalaista elokuvaa. Etenkin Ariel ja Mies vailla menneisyyttä ovat olleet pitkään sydäntäni lähellä, ensimmäinen äärimmäisen tiiviin muotonsa vuoksi, jäljempi varsinkin dialoginsa. Kaurismäen yhteiskunnalliset sadut ovat täynnä ymmärrystä muuten varjoon ja syrjään jääviä kohtaan, luusereita, yksinäisiä, työttömiä, kodittomia. Niiden avoin sentimentaalisuus ja vähäeleinen mutta vahva tyylittely ovat Kaurismäelle leimallisia mutta ylipäänsä elokuvassa jotenkin tavattomia, ainakin nykyään. Kaurismäen keinotekoinen ja paljon puhuttu nostalgia näkyy paitsi tarinoiden maailmassa myös elokuvien muodossa. Häpeämättömän positiiviset lopetukset, paitsi ehkä (ja vain ehkä) Tulitikkutehtaan tytössä, vanhat iskelmät ja alidramaattinen replikointi osuvat jonnekin heimovaiston hermoytimeen ja tekevät olon ainakin hetken verran onnelliseksi.

Woody Allen: Midnight in Paris. To Rome with Love

Kourallisen mestariteoksia lisäksi Allen on ohjannut joukon yhdentekevää täyteohjelmistoa. Ja sitten ovat oudon rutiininomaiset onnistumiset, jotka ovat lähes erinomaisia. Niin kuin Midnight in Paris (2011). Se alkaa hienolla kollaašilla Pariisin kaduista ja jatkuu periallenilaisena pseudoälykködialogin ja neuroottisesti höpöttävän päähenkilön esittelynä kunnes saa fantastisia piirteitä. Aloitteleva kirjailija eksyy häidensä alla Pariisissa paitsi väärään paikkaan myös väärään aikaan ja tapaa lähes sadan vuoden takaisia kulttuuripersoonia, niin kuin Hemingway ja Picasso, tai ainakin heidän karikatyyrejään. Elokuva on otteeltaan kepeä, vaikka odottaakin katsojalta joltistakin kultturihistoriallista sivistystä. Ei mitään liikoja mutta sen verran että amerikkalainen kohdeyleisö voi kokea tyytyväisyyttä itsestään. Ytimessä on kuitenkin päätöksiään epäröivän päähenkilön sisäisestä prosessista, joka pakenee odottavaa keskiluokkaista avioliittoa boheemiin menneisyyden maailmaan, jota oikeasti rakastaa. Midnight in Paris ei ole mestariteos mutta se on hirveän sympaattinen, hyväntuulinen ja nokkela, viihdettä mutta hyvällä tavalla.

Ilmeinen sisarteos edelliselle on seuraavan vuoden To Rome with Love. Tapahtumapaikkana on nimen Rooma, johon sijoittuu neljä limittäin kerrottua romanttista tarinaa. Kulissit ovat komeat, näyttelijäkatras on nimekäs eikä vain amerikkalainen, dialogi nasevaa, ideat oikeastaan aika mainioita... Valitettavasti elokuva haahuilee turhan paljon. Se ei yllä lähellekään Altmanin tai Scolan vastaavien ensemble-elokuvien tehoa vaan jää irrallisten, sinänsä kyllä ihan kelvollisten kohtausten ja erikoisuuksien sarjaksi. To Rome with Love pyrkii maustamaan keitostaan absurdilla semifantasialla, niin kuin konttorirotan tavallisuudellaan saama supertähtiasema tai Alec Baldwin äreänä parisuhdeomanatuntona. Yksi tarinoista puolestaan on nostettu suoraan Felliniltä. Koko elokuva jää oudon mielenkiinnottomaksi, vaikka ainekset olisi paljon enempään. On siinä silti oma viehätyksensä, samaa leppoisaa ja hyväntuulista juohevuutta kuin klassisessa italialaiselokuvassa.

Mike Nichols: Miehuusvuodet. John Cassavetes: Minnie & Moskowitz

Mike Nicholsin ohjaama, Jules Feifferin kirjoittama Miehuusvuodet (Carnal Knowledge, 1971) on vahva elokuva heikoista miehistä. Se seuraa kahden miehen tarinaa 1940–60-lukujen Yhdysvalloissa, ja nimenomaan heidän naiskuvioitansa. Romantiikasta ei ole tietoakaan. Kaikki on peliä, harkittuja siirtoja toisensa jälkeen, kyvyttömyyttä asettumaan muiden asemaan omia tarpeita pidemmälle. Miehuusvuodet on kylmä ja alakuloinen elokuva. Se etenee katkelmallisesti, tiukoin rajauksin niin draamassa kuin kuvissaan ja katselee hahmojaan yhtä kaukaa kuin kamera kuvaa heitä läheltä. Nicholsin ohjauksessa on herkkyyttä ja italialaiskuvaaja Giuseppe Rotunnon jäljessä oivalluksia, joiden kanssa heikompilahjainen olisi uponnut suohon heti alussa. Jack Nicholson ja Art Garfunkel ovat hienon eriparinen kaksikko; heidän lisäkseen myös Candice Bergen ja Ann-Marget tekevät hienot roolit.

Samanlaista komeaa näyttelijätyötä täynnä on John Cassavetesin Minnie & Moskowitz (1971). Gena Rowlands ja Seymour Cassel esittävät kahta elämässään pientareen puolelle eksynyttä kulkijaa. Hienoiten pääsevät kuitenkin irrottelemaan pikkuosissa Timothy Carey ja Val Avery, joissa on maanista voimaa. Cassavetes ohjaa elokuvaansa läheltä näyttelijöitä, mutta antaa näiden roolihahmoille tilaa olla aitoja. Pienellä rahalla tehty Minnie & Moskowitz ei prameile ulkoasullaan tai teknisillä tempuilla, mutta ymmärrys ihmisestä ja rosoisen realistinen kuvaus riittävät pitkälle. On ihme, että ihmiset kykenevät ylipäänsä kohtamaan toisensa tai ymmärtämään tunteitaan.

Chris Nahon: Kiss of the Dragon. Marco Mak: Xanda

Kiss of the Dragon (2001) on nimeään myöten geneerinen vuosituhannen vaihteen toimintaelokuva. Se ei silti ole täysin vailla viehätystä. Osasyy siihen saattaa olla, että elokuva on keitetty kasaan hyvin moninaisista aineksista. Elokuva perustuu pääosaa esittävän kiinalaisen Jet Lin tarinaan, jonka perusteella ranskalainen tuottaja Luc Besson yhdessä amerikkalaisen Robert Mark Kamenin kanssa on työstänyt käsikirjoituksen. Ohjaaja puolestaan on ensikertalainen Chris Nahon, ranskalainen hänkin. Tarina on pelkkä mutkikas tekosyy ryminälle, klassinen väärä mies -variaatio. Toiminta puolestaan pyrkii realismiin – ainakin verrattain – joten vaijeriakrobatiaa ei juuri nähdä. Pari ihan mainiota taistelua Jet Lille kuitenkin suodaan (potkulaudan käytöstä kiitoksia), ja ideaa akupisteitä hyödyntävästä kamppailulajiekspertistä käytetään näppärästi. Muina tarinan pelinappuloina ovat Bridget Fonda yllätävänkin herkkävireisesti esittämä prostituoitu ja Tchéky Karyon, joka lähinnä huutaa koko ajan. Amerikkalainen rahoitus näkyy valitettavasti siinä, että niin kiinalaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat kaikki englantia. Ainakin aksentit ovat aidot.

Xanda (2004) sen sijaan on ihan ehtaa Hongkong-mättöä, vaikka Rockyjen vaikutus onkin ilmiselvä. Marco Makin ohjaama elokuva on perinteikäs altavastaajasta mestariksi -urheiluelokuva, lajina xanda eli sanda eli kiinalainen potkunyrkkeily. Köyhä maalaisserkku, kung fu -mestari, saapuu suurkaupunkiin ja päätyy hippasille sandamestarin kanssa. Siinä sivussa läheiset saavat pahasti päihinsä, ja sankarin kunnia vaatii otteluita. Kung fun kauneus melkein saa vaihtua tosimiesten tehokkuuteen. Siinä sivussa saadaan treenimontaašeja ja romanttisia takaumia ja romanttisia montaašeja kuin katsottaisiin Team Americaa. Otteluissa on tyylittelyä, joka on velkaa länsimaisille nyrkkeilyelokuville, mutta hongkongilaisten kamppailusisarustensa kikkailu siitä puuttuu lähes kokonaan. Tarina on ennalta tuttu ja naiivikin, mutta toteutuksessa on paljon tyylikästä. Olen taatusti vähemmistössä, mutta minä aloin hyvin nopeasti välittää päähenkilöstä ja toivoa hänen voittoaan.

Elmo Nüganen: Nimet marmoritaulussa. Tanit Jitnukul: Kunpan

Nimet marmoritaulussa (Nimed marmortahvlil, 2002) on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Ensinnäkin se on virolainen, eikä meillä Suomessa vieläkään tunneta sikäläistä elokuvaa lainkaan. Toiseksi se on virolais–suomalainen yhteistuotanto ja sellaisenaan rinnastuu vuosituhannen vaihteen kotimaisiin sotaelokuviin. Kolmanneksi se perustuu Albert Kivikasin romaaniin, jolla on ymmärtääkseni keskeinen asema virolaisessa patriotismissa. Ja patriotismissa sitten löytyykin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Virokin itsenäistyi mutta sai heti Neuvostoliiton kimppuunsa. Joukko nuoria miehiä osallistuu vapaaehtoisina puolustamaan nuorta maataan. Elokuva valmistui kymmenisen vuotta uuden itsenäistymisen jälkeen, ja on helppo ymmärtää sosiaalinen tilaus tällaiselle kertomukselle. Yhtä lailla nykyinen maailmantilanne luo tarinalle omanlaisensa hehkun. Valitettavasti se tarina ei ole kummoinen, ja muutenkin elokuva jää latteaksi ja hengettömäksi – ainakin ellei kykene sijoittamaan omia kansallistunteitaan tapahtumien pyörteeseen. Ehdottomasti paras puoli elokuvassa on sen historiallinen miljöö etenkin alkupuolella. Näyttelijöistä ei kannata mainita kuin Priit Võigemast jonka busterkeatonmaisia kasvoja katselee mielikseen.

Kunpan (2002) perustuu thaimaalaiseen kansantarinaan suuresta sotasankarista. Elokuvan kerronta muistuttaakin eeppistä runoa, jossa tapahtumat kerrotaan viitteellisesti, lyhyin väläyksin. On tietysti makuasia, sopiiko tapa elokuvaan. Kunpan on katsojasta riippuen joko kömpelö ja muodoton tai sitten eksoottinen. Vailla elokuvallisia avuja se ei missään nimessä ole, sillä etenkin kuvaus on kaunista ja tunnelmallista. Tarina itsessään on kuvaus miehestä, joka alkaa uikuttaa aina, kun hänen "kunniaansa" loukataan. Onneksi mukana on yliluonnollisiakin elementtejä, niin kuin manuaaliabortoitu tappajasikiö. Kunpania on paras katsoa ajattelematta sen suuremmin ja nauttien sen kuvavirrasta.

Emanuele Crialese: Terraferma. Aki Kaurismäki: Le Havre

12 vuotta ilmestymisensä jälkeen Emanuele Crialesen Terraferma (2011) on edelleen ajankohtainen. Se kertoo 19-vuotiaasta saarelaispojasta, joka ei halua muuttaa mantereelle äitinsä mukana vaan jatkaa kalastamista merelle kadonneen isänsä aluksella. Eräänä päivänä kalastajat kohtaavat merellä pakolaisjoukon ja pelastavat mereen pudonneet kyytiinsä. Mukana on viimeisillään raskaana oleva nainen. Virkavalta ei semmoisesta pidä vaan tekee pakolaisten auttajien elämästä vaikeaa. Elokuva rinnastaa pakolaiset turisteihin parilla tehokkaalla kuvalla; ovat toivotut tulijat, joilla on mukanaan rahaa, ja ovat ne muut. Terraferma ei yritäkään olla alleviivailematta sanomaansa mutta ei myöskään ole naiivi, imelä, romantisoiva. Sen on tarkoitus herätellä (länsimaista) katsojaa siihen, mikä on todellisuutta Välimerellä. Sellaisenaan se ei ole vanhentunut lainkaan. Kauniit kuvat kirkkaasta merestä ja sinisestä taivaasta ovat rajussa ristiriidassa inhimillisen toivottomuuden ja välinpitämättömyyden kanssa.

Vuonna 2011 myös Aki Kaurismäki tapaili samoja teemoja mutta eri sävellajissa ranskankielisellä Le Havrellaan. Kaupungin satamasta löytyy viikkoja siellä seissyt kontti täynnä pakolaisia. Heistä eräs nuori poika karkaa poliiseilta ja päätyy ystävystymään paikallisen kengänkiillottajan kanssa. Tämä ottaa auttaakseen poikaa, vaikka rikospoliisi onkin kytiksellä. Le Havre on ihan yhtä humaani ja pienen ihmisen puolella kuin mikä tahansa Kaurismäen elokuva. Toisaalta siinä on jo Suomi-trilogiasta tuttua satumaisuutta, joka oikeissa käsissä ei ole mautonta vaan pikemminkin vapauttavaa; hyvä että edes elokuvissa jne. Le Havren käsikirjoitus on tuntunut minusta aina jotenkin löysemmältä kuin Kaurismäelle tavallista on, mutta tällä katselukerralla tuntui siltä, että vaikutelma johtuu vain vieraasta kielestä. Le Havre on hyvin harkittu elokuva, niin ulkonäöltään, tyyliltään kuin sanottavaltaankin. Niin kuin se yksityiskohta, että tilanteen pelastaa trollipeikon näköinen vanha rokkari.

Roland Joffé: Captivity. Michael Haneke: Funny Games

Roland Joffé aloitti uransa parilla komealla mestariteoksella ja sukelsi sitten syvälle suohon. Yksi upottavimmista silmäkkeistä oli kauhuelokuva Captivity (2007). Silloinkin suurin syy oli tuottajissa, jotka halusivat muuttaa kidnappausjännärimuodikkaaksi kidutuspornoksi. Suomalainen julkaisu sisältää alkuperäisen, vähemmän kidutusta sisältävän version, joka tuntuu nettikommenttien perusteella olevan se parempi. Ei se näinkään ole kummoinen. Kaapattua mallia pidetään vankina kopissa, ja samaan aikaan poliisi yrittää löytää hänet. Pian selviää ettei hän ole ainoa. Tällaisenaankin kyse on halvasta Saw- ja Hostel-kopiosta; Selviytyjät Kellarista, siis. Tapahtumia yritetään perustella pintapuolisella julkkiskritiikillä, mutta kaiken kaikkiaan elokuvaa jää pelkäksi pinnaksi. Joka ei sekään nouse paljon hyvin tehdyn harrastelijamaisuuden yläpuolelle. Joffé tekee kyllä ihan kohtuullista työtä, mutta käsikirjoitus on ontto, ja kaikki vieläpä nähdään ällöttävän värifiltteröinnin läpi.

Michael Haneke filmasi Funny Gamesinsä ensin Itävallassa 1997 ja kymmenen vuotta myöhemmin USAssa kuva kuvalta. Silti alkuperäisessä on enemmän potkua. Ylemmän keskiluokan idylli katkeaa (niin kuin Händelin ooppera Naked Cityn noiserockilla alkutekstien aikana), kun kaksi nuorukaista ottavat kolmihenkisen perheen vangikseen ja leikittelevät näillä ihan pelkästä sadismin ilosta. Elokuva voi katsoa protokidutuspornonakin, mutta yhtälailla se on kommentaari meistä, jotka altistamme katsojina itsemme toistuville väkivaltafantasioille. Haneke ei anna unohtaa, että olemme osallisia. Hän käyttää odotuksiamme, toiveitamme ja totunnaisia katsomistapojamme meitä itseämme vastaan. Toisaalta Funny Games leikittelee genreodotuksilla, toisaalta rikkoo ne kaikki. Katsoja tietää, miten "asioiden kuuluu mennä", ja tuntee itsensä petetyksi, kun odotuksiin ei vastatakaan. Takaisinkelauskohtaus tekee joka kerta pahaa; samoin pitkinä otoksina toteutettu suvantovaihe ennen finaalia. Ja sitten on tietysti yhteiskunnallinen kerrostuma: keskiluokka telkeää itsensä huviloihinsa ja saa maistaa ihan omia golfmailojaan.

Sean Penn: Kunniasanalla. Pekka Lehto: Game Over

Sean Pennin Kunniasanalla (The Pledge, 2001) alkaa huiman kauniilla montaašilla, jonka taustalla soi Klaus Badeltin ja Hans Zimmer aivan yhtä kaunis, folksävyinen musiikki. Surullisenkaunis tunnelma ja verkkainen jännite säilyy koko elokuvan ajan. Eläköityvä poliisi saa viimeisenä tehtävänään kertoa pariskunnalle, että näiden pikkutyttö on löydetty pahoinpideltynä ja tapettuna. Hän vannoo selvittää tapauksen. Lupaus jää vaivaamaan eläkepäiviäkin ja kasvaa pakkomielteeksi. Pennin ohjaus on periaatteessa sujuvaa ja perusvarmaa Hollywoodia, mutta hänellä on oma tyylinsä, joka näkyy yksityiskohdissa. Kamera zuumaa tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin 1970-luvun kuin uuden vuosituhannen; silloin tällöin päähenkilön sisäinen liikehdintä välittyy katsojalle nopeina välikuvina ja korostettuna äänimaailmana. Ainoa selvä kauneusvirhe on Benicio del Toron kehitysvammainen intiaani, jossa on liikaa sketsihahmoa. Jack Nicholson pääosassa sen sijaan on ihailtavan hillitty, hänelle tyypilliset maaniset maneerit tulevat pintaan vasta lopussa. Harmi että Penn on ollut melko harvakseltaan ohjaajanpenkillä. Toivottavasti hän tekee eastwoodin ja alkaa nyt yli kuusikymppisenä kultakautensa.

Pekka Lehdon true crime -elokuva Game Over (2005) menee suoraan asiaan. Lähtötilanne on tiivistetty ennen kuin alkutekstit ovat ohitse. 2001 tapahtuneeseen, niin sanottuun Heinojen kaksoismurhaan perustuva elokuva dramatisoi tapahtumat, joiden tuloksena nuorisojoukko päätyy tappamaan liikemiehen vaimoineen. Lehdon näkemys on katkelmallisesti etenevä, tunkkaiselta tv-tuotannolta näyttävä pökäle. Tai ehkä ongelma on pikemminkin William Aldridgen käsikirjoituksessa, jota kiinnostaa lähinnä itse murha, eivät esimerkiksi siihen johtaneet syyt. Lehto kyllä käyttää monenlaisia elokuvallisia keinoja, mutta toisaalta henkilöohjaus on vähän niin ja näin. Reino Nordin on (jostain syystä...) luonteva itseään täynnä olevana rikkaan perheen kersana, mutta muut lähinnä larppaavat hahmojaan ihan kivasti. Nyt Game Over jää kuin dokudraaman näyteltyjen osuuksien ohimarssiksi. Jossain siellä on tarina, mutta en oikein jaksa kaivaa sitä esiin kaiken musavideoestetiikan seasta.

David Moreau & Zavier Palud: The Eye. Andrew Douglas: The Amityville Horror

00-luvulla amerikkalaiset tykkäsivät tehdä uusia versioita itäaasialaisista kauhuelokuvista. Trendin jälkijunaan kuuluu David Moreaun ja Xavier Paludin The Eye (2008). Siinä viulisti, joka on lapsena sokeutunut onnettomuudessa, saa näkönsä sarveiskalvon siirron ansiosta takaisin. Paranemisvaiheen epäselvässä sumeudessa hän alkaa nähdä myös kummituksia. Yksinkertaisista lähtökohdista voi edetä moneen suuntaan. Valitettavasti The Eye valitsee keskinkertaisuuden. En ole nähnyt alkuperäistä hongkongilaista elokuvaa, mutta uskallan silti sanoa, että uusioversio on heikompi. Kauhutehot nojaavat lähinnä halpoihin hyppysäikkyihin, joskin loppupuolella meno hieman ryhdistäytyy (ennen kuin menee taas hölmöksi). Lisäksi elokuvan vahvasti painottama seikka, että päähahmo kuormittuisi näkyvien asioiden tulvasta, on naurettava. Eikö muka viisivuotiaana sokeutunut olisi ikinä nähnyt kaljua ihmistä? Asiaa ei auta Jessica Alban tulkinta, joka ei yritäkään olla todenmukainen (ei hän silti niin huono ole kuin väitetään). Tällaiset ovat tietysti sivuseikkoja eivätkä aasialaisissa elokuvissa edes häiritseviä, mutta amerikkalaisissa, jotka muuten pyrkivät näennäiseen realistisuuteen, ne syövät uskottavuuden kaikelta muultakin.

Uusintafilmatisointi on myös Andrew Douglasin ohjaama The Amityville Horror (2005), joka perustuu 1970-luvun hittielokuvaan, joka perustuu hittikirjaan, joka on perustuvinaan tositapaukseen. Alkuperäinen oli kehno (huolimatta kaikista jatko-osistaan), eikä uusi ole sen kummempi. Vuonna 1974 häiriintynyt nuorimies ampui perheensä kotonaan. Vuotta myöhemmin taloon muutti Lutzin perhe. Tähän asti kaikki on totta. Jatko perustuu isä-Lutzin hyvin myyneeseen tarinaan talon kummituksista. Arkkityyppinen aavetalotarina on tietysti hölmö muttei ollenkaan niin typerä kuin sen maine on; Hohto Lite. Sopivassa mielentilassa (esim. juhannuksen laskuhumalassa) se on ihan pätevä genrensä edustaja ja hauskaa viihdettä.

Katsottua: tammikuu 2023

Martin Zandvliet: Under sandet. Rick Rosenthal: Bad Boys

Tanskalainen Under sandet (2015; ohj. Martin Zandvliet) on erilainen sotaelokuva. Se kertoo saksalaissotilaiden joukosta, joka toisen maailmansodan päätyttyä kuljetetaan Tanskaan raivaamaan maan länsirannikkoa miinoista. Elokuva seuraa vähäeleisen sotilaiden, nuorten poikien, koulutusta, rantahiekassa varovasti ryömimistä, löydettyjen miinojen esiin kaivamista ja pikkutarkkaa purkamista. Olosuhteet ovat sodan hävinneille tietysti kehnot, paikallisilta ei sääliä saa, ei ruokaakaan. Jos raivaajalta sattuukin silpoutumaan raajat työssä, se on vain yksi sakemanni vähemmän. Kaikki myötätunnon pilkahdukset ovat hetkellisiä ja sammuvat helposti. Under sandet on yhtäaikaa inhimillinen ja brutaalin raadollinen kuvaus siitä, mitä ihmiselle tekee nähdä muut vihollisina tai itse olla se vihollinen; mitä siis sota tekee ihmiselle. Aihe on kulunut mutta valitettavan ikuinen. Tanskan alava rannikkomaisema ja elokuvan jatkuva ilta-aurinko ovat vaikuttavat kehykset yritykselle saada katsoja asettumaan viholliskuvien yläpuolelle.

Bad Boys (1983; ohj. Rick Rosenthal) on erilainen vankilaelokuva. Sen vankila on "youth detention center", nuorisovankila. Sinne lähetetään Sean Pennin esittämä nulkki, jonka ryöstöyritys on päättynyt lapsen yli ajamiseen. Lopulta myös kuolleen lapsen veli, aloitteleva huumekauppias, saapuu samaan paikkaan. Bad Boysissa on oikeastaan mukana monet genren klišeet, mutta koska hahmot ovat niin nuoria, pahimmillaan ihan lapsia, tarina saa kärpästenherramaisen sävyn – vankila maailmana pienoiskoossa pätee tässäkin tapauksessa. Elokuvallisesti se on perussujuva aikansa jenkkileffa, jossa on muutamia hienoja oivalluksia. Alkupuoli, ennen kahden nuorisorikollisen välienselvittelyä, on paljon dynaamisempi, mutta loppukohtauksessa on raakaa energiaa.

Peter Weir: Todistaja. The Plumber

Australialainen Peer Weir on melkein aina tasapainotellut taiteellisesti korkeatasoisen mutta nautittavan vaivattoman elokuvan kapealla aidalla. Todistaja (Witness, 1985) oli hänen ensimmäinen amerikkalaistuotantonsa. Siinä Harrison Fordin esittämä poliisi tutkii murhaa, jonka ainoa silminnäkijä on pieni amissipoika, ja päätyy itse pakosalle amissien pariin. Vaikka tarina ja amissimiljöö ovat itsessäänkin kiehtovia, on elokuvan varsinainen viehätys ja lumo pienissä yksityiskohdissa, olivat ne sitten kuvasommittelussa, nopeasti ohi kulkevissa sivuhahmoissa tai tavassa jolla kuva ja Maurice Jarren maalaileva musiikki yhdistyvät. Miellyttävää on sekin, ettei amissikulttuuria arvoteta, vaikka se esitetäänkin anomaliana ja jonain ihmeteltävänä; lopulta se kuitenkin on itsenään kunnioitettava kulttuuri, ei parempi tai huonompi kuin se missä tehdään ja katsellaan elokuvia. Kaiken tämän ytimessä on kuitenkin romanttinen juonne kahden eri kulttuurista lähtöisin olevan ihmisen välillä.

The Plumber (1979) puolestaan on hyvin toisenlainen elukka. Se on australialainen tv-elokuva tutkijanaisesta, joka saa vieraakseen putkimieheksi esittäytyvän ja kummallisesti käyttäytyvän hyypiön. Samalla hänen miehensä käy omaa taisteluaan päästä huippuvirkaan. Antropologinen kuvasto ja äänimaailma saavat aikaan erikoisia assosiaatioita. Elokuva välttelee genremääritelmiä. Sekä nainen että katsoja ovat pitkään epätietoisia, mikä hänen vieraansa todella on – katsotaanko absurdia komediaa yhteiskuntaluokista vai kauhuelokuvaa vaanijasta. Tunnelmaa kiristetään kaikessa rauhassa koko elokuvan ajan mutta koko ajan ilmiselvimpiä keinoja kierrellen ja vältellen. Ehkäpä antoisinta olisi jonkinlainen psykoanalyyttinen tulkinta putkimiehestä triksteri-idinä ja pariskunnasta ristiriitaisena egona ja superegona. Joka tapauksessa The Plumber on omaperäinen ja vaikuttava teos.

Mark Steven Johnson: Daredevil. Rob Bowman: Elektra

Mark Steven Johnsonin ohjaama Daredevil (2003) on melkeinpä arkkityyppinen supersankaelokuva post Burtonin Batman. Se esittelee päähahmon taustatarinan (poika saa silmilleen radioaktiivista ainetta, joka vie hänen näkönsä mutta saa muut aistit yliluonnollisen tarkoiksi), asettelee peruspelimerkit näyttämölle (Kingpin pääpahiksena, romanttinen suhde Elektraan) ja jättää kaikki mahdollisuudet moninaisille jatko-osille. Mallia on otettu Burtonin synkästä viittasankarista jopa siinä määrin, ettei elokuvan Daredevil eroa Batmanista oikeastaan kuin puvun väritykseltä. Elokuva yrittää olla synkistelevä mutta juuri niin sarjakuvamaisella tapaa kuin onkin sopivaa. Tekoajankohdan estetiikka Evanescenceineen ja välkkyvalotoimintakohtauksineen on makuasia mutta toimii. Ben Affleck on yllättävän hyvä pääosassa, Jennifer Garner vierellä myös. Sen sijaan Colin Farrell kiukuttelevana ja kiemurtelevana Napakymppinä on lähinnä nolo. Daredevil on ihan riittävän hyvä, jotta voi ihmetellä, miksei se kasvanut sarjaksi...

...paitsi että syy on ilmiselvä: 2005 ilmestyi Rob Bowmanin ohjaama Elektra, puoliksi jatko-osa, puoliksi spin-off. Garner palaa nimirooliin henkiinherätettynä ja yliluonnollisin voimin varustautuneena palkkatappajana. Näin älyttömistä premisseistä voisi saada aikaan vaikka kuinka hulvattoman jutun, mutta elokuva päätyy skitsoidiksi sotkuksi, jossa on kaikkea porilaisen progebändin näköisistä superroistoista savusienipilviksi muuttuviin ninjoihin ja mörkötakaumiin. Sarjakuvamainen synkkäily on kuitenkin vaihtunut pelkkään tunkkaiseen totisuuteen, joka lähinnä vaivaannuttaa. Onpa mukana vielä ärsyttävä kersahahmokin. Valitettavasti tämmöinen sekoilu tarkoitti sarjan loppua ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Toisaalta tuloksena seurasi uusi, onnistunut yritys vuosikymmentä myöhemmin. Ja sittenkin: Minusta Elektra ei ole ollenkaan niin huono kuin maineensa on. Onhan se tyhmä mutta sympaattisen tyhmä, vähän niin kuin idioottiserkku, jota oli kiva kiusata kesämökillä siitä, kun se laski alleen, mutta jonka kanssa oli ihan kiva kuitenkin potkia palloa seuraavana päivänä.

Joel & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis. Burn After Reading

Inside Llewyn Davis (2013) on kertomus New Yorkin folkskenestä 1960-luvulla. Se on aihe josta saisi minun puolestani tehdä enemmänkin elokuvia. Etenkin jos niissä on niin hyvät musiikit kuin Coenien elokuvassa. Sinänsä juoni on yksinkertainen: nimihahmo on elämänsä kanssa kamppaileva muusikko, jonka duon toinen osapuoli on kuollut mutta jonka ympärillä on monenmoisia erikoisia tyyppejä. Pohjana ovat tosielämän folkkarin, Dave Van Ronkin elämänvaiheet. Elokuvan viehätys onkin jossain aivan muualla kuin tarinankäänteissä. Tunnelma on läpi elokuvan vahva, surumielinen tavalla jota Coenit eivät ole suuremmin harrastaneet. Sitä tukee epookin ruskea värimaailma ja rauhassa soljuva kuva. Ohjaajille perinteisiä groteskeja hahmoja ei ole kuin ehkä John Goodmanin eturauhasongelmainen jazzäijä, mutta kaikki ovat pikkuisen vinksallaan, miellyttävän kotikutoisella tavalla. Inside Llewyn Davis on muutenkin hirvittävän lämmin ja pieni elokuva, semmoinen jota on kiva kantaa taskussa ja joka on aina silloin tällöin kiva ottaa esille ihailtavaksi.

Ihan toisenlaisessa rekisterissä remuaa viisi vuotta aiempi Burn After Reading (2008). Paljon isoja nimiä, ekstravaganttiutta, stressaantuneen neurootikon mieleen tuova kerronta, äkkiväärä hahmokatras (Coenit saavat typecast -vakionaamoistakin irti uskomattomia nyansseja, katsokaa vaikka Jeffrey DeMunnin plastiikkakirurgia!), tiukkaa dialogia, tarkkasilmäistä kulttuurikritiikkiä (kuka muu vetäisi vakoojajuoneen mukaan kuntosaliyrittäjiä?)... John Malkovichin ja Tilda Swintonin roolittaminen aviopariksi on omanlaistaan neroutta; samoin sekä George Clooneyn että Brad Pittin höynäroolit yhdessä ja samassa elokuvassa. Paikoin tarina menee menojaan, mutta koko homman viehätys piileekin yksittäisissä vahvoissa kohtauksissa, hahmoissa, vuoropuheluissa, hetkissä... Kässäri on hemmetin hyvä! Samoin Richard Jenkins. Ylipäänsä Burn After Reading on yhtä ilotulitusta, jonka parissa ei draaman kaaresta välitä kun antaa vain rytistä. Niin kuin vaikkapa sen jakson aikana, jolloin ei kukaan sano sanaakaan moneen minuuttiin; ei ihan Hitchcockia mutta DePalmaa ainakin.

Stephen Fung: Enter the Phoenix. Troy Duffylla: The Boondock Saints

Stephen Fungin esikoisohjaus, länsimaalaisittain Enter the Phoenix (Daai lo oi mei lai, 2000) väärinymmärrysten rikoskomedia. Triadijohtaja kuolee, ja jotta rauha säilyisi, hänen hylkäämänsä poika noudetaan jatkamaan isänsä työtä. Paikalle päätyykin tämän gangstereita ihaileva ystävä. Tarina on mutkikas mutta elokuva soljuu niin sulavasti eteenpäin, etteivät mutkat juuri haittaa. Mikä sen sijaan voi alkuun haitata, on elokuvan pintapuolinen homofobisuus – oikean pojan homoudesta väännetään monta tyhmää vitsiä. Toisaalta se on myös aivan keskeinen teema elokuvassa. Lopulta hän kuitenkin on elokuvan sympaattisin ja vähiten naurettava hahmo. Tarkoituksena on varmasti tarjota peili katsojien omille ennakkoluuloille, joskin suomalaisesta näkökulmasta tapa on kömpelö. Kuvallisesti ja kerronnallisesti Enter the Phoenixissa on paljon nuoren ohjaajan kokeilun- ja kikkailunhalua, mutta se ei häiritse, kun muutoin ote on varma. Lopputaistelussakin on meininkiä. Ja saadaanpa loppuun Jackie Chankin iskemään silmää.

Sen sijaan homma ei ihan ole hallussa Troy Duffylla. Hänen esikoisensa (ensimmäinen kahdesta) The Boondock Saints (1999) haluaisi kovasti olla Tarantinoa mutta ei ihan osaa. Yritystä kyllä on: tyyliteltyä väkivaltaa, tyyliteltyä kameratyötä, tyyliteltyjä hahmoja. Ylipäänsä kaikki yrittää olla tyylikästä, mutta kahdesta bostonilaisesta irkkuveljeksestä, jotka lähtevät putsaamaan kaupunkia roistoista, kuvaavassa tarinassa ei ole paljon kertomista Yleensä tällä tavalla syntyy joko roskaa tai kulttikamaa – The Boondock Saints on jälkimmäistä. Eikä se täysin vailla viehätystä olekaan. Käänteissä on sopivasti älyttömyyttä ja hahmoilla monta siteerattavaa repliikkiä. Varsinkin Willem Dafoen FBI-agentti on kaikessa överiydessään vahva. Myös David Della Roccon vimmaisesti ylinäytelty lurjus on riemastuttava.

Eli Roth: Hostel Part II. Scott Spiegel: Hostel III

Eli Rothin ensimmäinen Hostel oli pettymys, kun sen vihdoin katsoin. Odotin maineen perusteella jotain poikkeuksellista ja rankkaa. Sainkin vain poseerausta ja lunastamattomia lupauksia. Vaan entäpä jatko-osat?

Hostel Part II (2007) on edelleen Rothin ohjaama (ja Quentin Tarantinon tuottama) ja jatkaa siitä mihin ykkönen loppui. Edelleen jenkkinuoriso on reissaamassa Slovakiassa ja kansainvälinen kidutusfetisistinen herrakerho huutokauppaa ja kiduttaa heitä huvikseen. Erona edelliseen osaan elokuva seuraa teinien lisäksi myös kahta alan miestä, jotka valmistautuvat ensimmäiseen sessioonsa pippaloissa. Vaikkei toinenkaan Hostel ole maineensa arvoinen, on elokuvan itäeurooppalaisessa gotiikassa lumovoimaa; sadistinen neukkuromantiikka puhuttelee tosin 80-luvun suomilasta hyvin eri tavoin kuin oletettua jenkkikatselijaa. Toisaalta Rothin luoma mielikuva itäeurooppalaisista ei ole erityisen mairitteleva. Verellä läträämiseen päästään tällä kertaa ajoissa, mutta valitettavasti senkin määrä jää aika vähäiseksi. Kunnon sleazen henkeen ei ylletä. Castingista tulee kyllä pisteitä: Näyttelijöistä on mainittava suomalaissyntyinen Vera Jordanova sekä Heather Matarazzo, jonka rooli on kuin jatkoa vanhalle suosikilleni, Todd Solondzin klassikolle Tervetuloa nukketaloon. Onpa siellä Takashi Miikekin yhtenä kiduttajista.

Hostel III:een (2011) ohjaajaksi vaihtui Scott Spiegel ja paikaksi Slovakian sijaan Las Vegas. Ihmiskauppa kannattaa sielläkin. Tarina seuraa polttariseuruetta, joka päätyy Vegasin syrjäkujille ja yleisön eteen. Kaikesta itsetarkoituksellisen epäkorrektista dialogista ja ruumiita (niin eläviä kuin kuolleitakin) nuolevasta kamerasta ja kaikesta gore-ilottelusta huolimatta kolmoselokuva on edeltäjiään keveämpi ja hauskempi. Hostel III läheneekin lajityypiltään perinteisempää toimintajännäriä kauhun sijasta. Rothin elokuvat tuntuvat siltä kuin hän oikeasti haluaisi kuvastonsa olevan aitoa, mutta Spiegelillä on tyylissään paljon enemmän leikillisyyttä.

Mike Nichols: Miehuuskoe. Sydney Pollack: Ammutaanhan hevosiakin

Minulle Hollywoodin kulta-aikaa on lyhyt kausi Haysin ohjeiston jälkeen ja ennen Tappajahaita. Silloin taiteellinen kunnianhimo, viihdyttävyys, kokeilevuus olivat voimissaan pelkän talousajattelun ja turvallisuuden sijasta.

Mike Nicholsin Miehuuskoe (The Graduate, 1967) on niitä elokuvia joista on sanottu ja kirjoitettu paljon mutta aina lisää tuntuu riittävän, kun se aukeaa uusin tavoin aikojen muuttuessa. Tarina nuoresta miehestä, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja jonka vanhempi nainen viettelee, on aikoinaan ollut radikaali kertomus sukupolvien kuilusta. Sittemmin siitä on tullut niin nostalginen nuoruuden kuin tunkkaisen naisvihamielisyyden kuvaus – kuuluisa on Roger Ebertin mielenmuutos päähenkilö Benjaminin suhteen sankarista hyypiöksi. Minusta hän on pikemminkin autismin kirjolla. Itse pidän Miehuuskokeesta suunnattomasti yli puolivälin, sitten se menee jotenkin sijoiltaan, kun Benjamin ihastuukin rakastajattarensa tyttäreen. Parasta elokuvassa on, miltä se kuulostaa. Sekä Simonin & Garfunkelin musiikki että aivan loistava äänisuunnittelu antavat Miehuuskokeelle ainutlaatuisen ilmeen.

Sydney Pollackin ohjaama, Horace McCoyn mainioon romaaniin perustuva Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?, 1969) kertoo epätoivoisista ihmisistä epätoivoisessa tilanteessa. Yhdysvaltain suuren laman aikaan ihmiset olivat valmiita moneen saadakseen ruokaa saatikka tienestiä. Yksi erikoisimmista ajan ilmentymistä oli tanssimaratonit, joissa kuukausiakin kestäneissä kiduttajaisissa vain viimeinen pari lattialla palkittiin. Simppeli kehys antaa tilaisuuden monille ihmiskohtaloille, taustoille ja unelmille. Mistään voimaantumisesta tai ihmisyyden riemuvoitosta ei kuitenkaan ole kyse. Päinvastoin: elokuva antaa hyvin raadollisen kuvan ihmisluonnosta. Matka Nälkäpeliin ei ole kovin pitkä. Pollack ohjaa varmaotteisesti mutta yksi iso ongelma elokuvassa on: Draamallisten koukkujen vuoksi rytmitys on pitänyt tehdä niin, että kisan monotonisuus ei välity katsojalle. Hänen on vaikea vakuuttaa, että kilpailijat tanssivat viikkotolkulla, vaikka he alkavatkin muistuttaa eläviä vainajia parketilla. Sen sijaan väsymys ja tuska välittyvät kyllä.

Steven Spielberg: Vakoojien silta. Sam Mendes: Matkalla Perditioniin

Steven Spielbergin Vakoojien silta (2015) alkaa oikeussalidraama ja jatkuu vakoojatrillerinä. Lisäksi se on historiallista epookkia kylmän sodan ajan vainoharhaisesta Yhdysvalloista: haarmaat puvut, siistit kampaukset, Edward Hopper -miljöö ja kommunisteja joka puolella. Coenin veljesten yhdessä Matt Charmanin kanssa kirjoittamassa ja tositapaukseen perustuvassa elokuvassa amerikkalainen vakuutusjuristi joutuu puolustamaan näytösoikeudenkäynnissä neuvostovakoojaa. Semmoinenhan ei varsinaisesti verenhimoista ja punapelkoista jenkkiä miellytä. Asia mutkistuu, kun vakoojaa halutaan käyttää vaihtokaupan välineenä kiinni jäänyttä amerikkalaissotilasta vastaan. Miljööksi vaihtuu juuri pystytettävä Berliinin muuri. Vakoojien silta tasapainottelee painokkaan sanomansa, tyylitellyn ajankuvansa ja viihdyttävän muotonsa välillä taidokkaasti. Välillä kieltämättä kaipaisi lisää tylyyttä mutta ainakaan Spielberg ei sorru liikaan sentimentaalisuuteen. Päinvastoin monessa kohdin sävy on melkein ironinen. Tai no jaa, onhan loppu aika sokerinen. Aluksi Tom Hanks kulmikkaan ja vähän änkyrän asianajajan roolissa tuntuu aluksi väärältä, mutta hän kaappaa osan nopeasti itselleen jimmystewartmaiseen tapaansa. Mark Rylance Neuvostoliiton asiamiehenä sen sijaan valloittaa alusta asti.

Erikoiselta tuntuu Hanksin rooli myös Sam Mendesin Matkalla Perditioniin (Road to Perditionissa, 2002), jossa hän esittää mafian palkkatappajaa. Ei hahmo silti mikään varsinainen pahis ole vaikka paljon pahaa tekeekin. Hän joutuu lähtemään pakoon poikansa kanssa sen jälkeen, kun hänen muu perheensä tapetaan. Max Allan Collinsin kirjoittamaan sarjakuvaan perustuva elokuva on hienosti hallittua, viimeiseen asti viilattua neonoiria. Tyylitelty ulkoasu, terrävät varjot ja pehmeästi liikkuva kamera ovat sekä perinnetietoisia että tunnelmallisia. Silti kaikki on turhankin sileää ja viimeisteltyä; kenties sarjakuvataustan syytä. Pieni särö ei olisi pahitteeksi.

Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Maailmojen sodalla (War of the Worlds, 2005) on käsittääkseni huono maine vaikka se saikin aikoinaan hyvät arvostelut. H. G. Wellsin klassikon uusioversio käynnistyy komeasti: on isän hommista pihalla oleva satamatyöläinen, kaksi tympääntynyttä alaikäistä sekä EMP:itä ja outoja sääilmiöitä aiheuttava taivasnäky. E. T.:n ilkeät serkuthan ne sieltä ovat tulossa. Tyyli on siihen nähden yllättävän rosoinen ja käsivarakuvaus siloittelematonta (tai sitten se on vain suomi-dvd:n kurja laatu), mikä tekee kaikesta heti vähän uskottavampaa kuin se ehkä ansaitsisi. Scifirymistelyn sijasta Maailmojen sota kääntyy apokalyptiseksi katastrofielokuvaksi, jossa ihminen yrittää lähinnä selvitä, kun todellisuus ympärillä hajoaa hetkessä. Lopulta suurimmaksi ongelmaksi elokuvalle muodostuu Cruisen epäuskottavuus pöljänä taviksena ja spielbergiläinen Kirkuva Kakara. Kohtaus Tim Robbinsin kanssa tuntuu liiaksi Jurassic Parkin kierrätykseltä, mutta samalla sen sanattomassa suspensessa on hitchcockilaista tehoa.

Muutamaa vuotta aiempi, Philip K. Dick -sovitus Minority Report (2002) liikkuu ihan eri rekisterissä. Se on kyberpunkdystopia, jossa tulevaisuuden murhat voidaan estää jo etukäteen selvänäkijöiden näkyjen perusteella. Washingtonin kaupungissa tästä on saatu hyviä tuloksia ja menetelmä halutaan kansalliseksi. Selvitetyistä tapauksista alkaa kuitenkin löytyä ongelmia, ja asiasta vihille pääsevä Cruisen hahmo joutuu osaksi – jälleen – Hitchcockin mieleen tuovaa väärän miehen kuviota. Elokuva toimii joka tasolla: Immersiivinen ulkoasu on osittain retrofuturiikkaa, osittain tekoaikansa tulevaisuudenkuvia jotka ovat vanhentuneet ihmeen vähän. Tarinan filosofinen puoli on painavaa ja dickimäisen kiehtovaa, joskin alun infodumppaus on vähän kömpelöä. Monimutkainen juoni ei kuitenkaan sorru liikaan selittelyyn kaikkine kiemuiroineenkaan. Samalla se on myös erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Steve McQueenin: 12 Years a Slave. Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Steve McQueenin 12 Years a Slave (2013) ja Steven Spielbergin Lincoln (2012) käsittelevät Yhdysvaltain orjamenneisyyttä kovin eri näkökulmista. Edellinen kertoo vapaasta mustasta miehestä, joka kaapataan vuosikausiksi orjaksi, jälkimmäinen presidentti Lincolnin viimeisistä kuukausista, joiden aikana orjuus kiellettiin ja sisällissota lopetettiin.

Molemmat ovat komeita laatuelokuvia, jotka kommentoivat historiaa omasta ajastaan. 12 Years a Slave kuvaa mustien kokemaa väkivaltaa ja epäinhimillistämistä ja pahimmillaan hieroo sitä katsojan naamaan vähän turhankin voimakkaasti. Elokuvan brutaalius on sinänsä vaikuttavaa ja koskettavaa, mutta se ei onnistu kertomaan varsinaisesti mitään uutta. Ei silti etteikö se olisi yksilön kokemuksen kuvauksena vahva. Ainoastaan Brad Pittin valkoinen vapauttaja on kehno – se sananparren lehmän häntä. Ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvassa on ikävästi hyvesignalointia. Mutta silti: elokuvana, ilman poliittisia silmälaseja päässä, 12 Years a Slave on vakuuttava teos.

Lincoln sortuu sekin osittain jälkiviisaaseen oikeamielisyyteen, mutta se on helppo hyväksyä, koska meidän näkökulmastamme orjuuden kannattajat yksinkertaisesti olivat hölmöjä perusteluineen. Presidentti uhkaa kyllä jäädä turhankin pyhimysmäiseksi hahmoksi. Onneksi Daniel Day-Lewis roolissa on upea, kuten on koko laatunäyttelijöiden ensemble hänen ympärilläänkin. Lincoln onnistuu myös melko ainutlaatuisessa tempussa saadessaan parlamentaarisesta äänestyksestä aidosti jännittävän kohtauksen.

William Friedkin: Manaaja. John Boorman: Manaaja II: Luopio

William Friedkinin Manaaja (The Exorcist, 1973) oli varmaankin yksi teinivuosieni katsotuimpia elokuvia. Oikeastaan snobistisen kauhuharrastajan ei olisi kuulunut siitä pitää, koska suuri yleisö sitä arvosti, mutta pidin silti. En kuitenkaan ollut katsonut sitä varmaan kahteenkymmeneen vuoteen ennen kuin nyt, enkä ikinä ollut nähnyt tätä vuoden 2000 leikkausta. William Peter Blattyn romaaniin perustuva elokuva on tietysti niin yleistietoa, että sitä on turha suuremmin kerrata: muinainen demoni riivaa 12-vuotiaan tytön, jonka sitten kaksi pappia pelastavat manauksessa. Teininä huomioni oli tietenkin Regan-tytön kärsimyksissä, tehosteissa ja lopun manauskohtauksessa, jotka kaikki ovat edelleenkin voimakkaita; etenkin manaus on hyvin raivokasta elokuvaa. Nyt kuitenkin huomasin, miten paljon Manaajassa on muutakin ja miten hyvää se muu on. Etenkin isä Karrasin hahmo ja häntä esittävä Jason Miller tekivät suuren vaikutuksen. Samoin Ellen Burstynin esittämä äiti, jota aiemmin pidin lähinnä ärsyttävänä, olikin nyt paljon ahdistavampi seurattava – asiaan vaikuttanee se, että itsestäni on tullut isä, jolla on kaksi suurin piirtein Reganin ikäistä tytärtä. Manaajan omaperäisyys tuntuu perustuvan hyvin pienieleisen ja lähes toteavan kuvauksen ja toisaalta vimmaisten kauhutehojen dynamiikkaan; se kyllä vetelee katsojaa naruista mutta ei halvoilla keinoilla. Manaaja on niitä harvinaisia kauhuelokuvia, jotka ovat myös hyviä elokuvia. — Katsoin elokuvan heti perään uusiksi, nyt ohjaajan kommenttiraidan kanssa, mitä en sitäkään ole tehnyt aikoihin. Valitettavasti Friedkin tyytyy lähinnä selostamaan elokuvaa eikä juuri avaa sen kuvakieltä tai tekemistä.

John Boormanin ohjaama jatko-osa, Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic, 1977), sen sijaan on kunnianhimoinen mutta huonosti kirjoitettu ja naurettava sekasotku. Siinä on mielenkiintoisia ideoita, mutta oikein mikään ei toimi – eikä liity ensimmäiseen elokuvaan oikein mitenkään.

Katsottua: toukokuu 2021

Danny Boyle: Sunshine. Slummien miljonääri

Danny Boyle on monipuolinen ohjaaja, minkä osoittaa nämä kaksi hänen peräkkäistä elokuvaansa. Sunshine (2007) on scifiä maustettuna kauhu- ja toimintaelokuvalla. Aurinko on tuhoutumassa, ja ihmiset yrittävät sytyttää sen uudestaan. Lopputulos on suurelta osin melko fiksua ja oikeasti jännittävää tieteiskuvastoa. Loppupuolen kauhutehot ovat vähän liikaa, ja pompöösiys ei yleensäkään puhuttele minua, mutta annan ne anteeksi. 2001 on katseltu, samoin muutama muukin perusteos, mutta lainat ovat tyylikkäitä.

Seuraavan vuoden Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire, 2008) toi sitten liudan Oscareita tekijöilleen. Elokuva alkaa rankahkona realismina mutta paljastuu nopeasti dramaattiseksi saduksi. Tarinassa köyhä intialainen käy läpi elämäänsä ja voittaa Haluatko miljonääriksi -visailussa. Pidän tästä kyllä, mutta jotenkin se on aina jättänyt vähän petetyn olon. Elokuva yrittää sanoa jotain painokasta mutta alleviivaa sanottavaansa niin, etten jaksa kuunnella.

Boylella on mielenkiintoinen tapa tehdä tosi sliipattua ja tyylikästä elokuvaa, mutta kuitenkin sen verran rosoisesti ja peruskatsojaa haastavasti, ettei häntä koskaan voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Musiikkikin on aina kohdallaan, niin näissäkin kahdessa.

Arthur Penn: Bonnie ja Clyde. David Fincher: Zodiac

Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (Bonnie and Clyde, 1967) kertoo legendaarisesta rikollispariskunnasta, jonka ryöstöketju herätti paljon huomiota 1930-luvun Yhdysvalloissa. Elokuva puolestaan herätti huomiota väkivallan ja seksuaalisuuden kuvauksillaan. Elokuva oli aloittamassa uutta aikakautta Hollywoodissa, ja sikäli se vertautuu samaan aikaan Euroopassa syntyneisiin "uusiin aaltoihin". Bonnie ja Clyde sekoittaa mielenkiintoisesti vakaviin sävyihinsä slapstick-komediaa ja viittauksia varhempaan Hollywood-perinteeseen.

David Fincherin Zodiac (2007) puolestaan kuvaa 1960- ja 70-luvuilla San Franciscossa vaikuttaneen sarjamurhaajan toimia ja jäljitystä. Tekijää ei koskaan ole saatu selville, mutta elokuvalla (ja kirjalla johon se pohjaa) on asiasta vahva teoria. Zodiac on vahvatunnelmainen ja rakenteeltaan monia näkökulmia hyödyntävä elokuva. Erittäin kiehtovaa katseltavaa, vaikka tapaus itsessään olisikin tuttu.

George Roy Hill: Puhallus. Alan J. Pakula: Presidentin miehet

Kaikkien huijarifilmien äiti on tietenkin George Roy Hillin ohjaama Puhallus (The Sting, 1973). Robert Redfordin ja Paul Newmanin esittämät alan miehet ottavat urakakseen koijata röyhkeää rikollispomoa 1930-luvun Chicagossa. Käsikirjoitus tuntuu edelleen tiukalta, ajankuva on luotu taitavasti ja ragtime-musiikki jää päähän soimaan päiviksi.

Ihan toisenlainen kokemus on Alan J. Pakulan Presidentin miehet (All the President's Men, 1976), jossa seurataan kahta lehtimiestä selvittämässä Watergate-skandaalia. Vaikka lopputulos kuuluu länsimaiseen yleissivistykseen, pystyy elokuva silti olemaan jännittävä. Koskaan aiemmin ei ole hiljaista kirjastosalia kuvaava, kohti kattoa hitaasti nouseva kamera kyennyt luomaan niin kireää tunnelmaa kuin tässä.

Liam Lynch: Tenacious D: Maailman paras rokkibändi. Michel Gondry: Be Kind, Rewind

Jack Black on minulle hankala tapaus. Periaatteessa en pidä hänestä yhtään: hän osaa näytellä tasan yhtä hahmoa, joka on pirun ärsyttävä ja maneerien kyllästämä. Toisaalta kuitenkin päädyn yleensä sympatiseeraamaan hänen hahmoaan. Parhaita Jack Black -elokuvia taitavat olla ne, joissa hän saa olla lähinnä itsensä: School of Rock ja taannoin uudelleen katselemani Tenacious D -elokuva (2006). Stand up -bändinä alkanut, tv-sarjana jatkunut ja elokuvaan huipentunut Tenacious D yhdistelee hevifanitusta, perähuonemuusikkoutta ja teinihuumoria. Eli kaikkea mistä minä pidän. On hassua, kun lihava mies sanoo "pippeli", ja on tajunnan räjäyttävää, kun julisteen Ronnie James Dio alkaa puhua. Piste.

Be Kind, Rewind (2008) puolestaan on elokuva, josta haluaisin pitää. Siinä on paikallisromanttista nostalgiaa, videonauhoja, rakkautta elokuvaan, positiiviset vibat... Mutta: Jack Black on ihan väärä mies roolissaan (Mos Def puolestaan aikas hyvä), ja elokuvan huumori ei aina lähde minulle. Jälkimmäiseen syy voi olla ohjaajassa. Michel Gondry on ranskalainen, ja tämän elokuvan huumorissa on juuri sellaista modernista ranskalaiskomediaa määrittävää typerehtemistä, jossa on liikaa epäparisia asioita ympättynä yhteen ja jota en vain osaa arvostaa. Toisaalta Gondryn Tahraton mieli on mielestäni yksi parhaista tämän vuosituhannen elokuvista.

David Mackenzie: Nuori Adam

Wikipedia kuvailee David Mackenzien Nuorta Adamia (Young Adam, 2003) "eroottiseksi", Google tarjoaa genreksi "mysteerin". No joo, ähiseviä ja alastomia ihmisiä tässä vilkkuu ja joesta löytyneen ruumiin tapausta seurataan, mutta kumpikaan niistä ei ole tarinan kärki. Elokuvan ytimessä on itsekeskeinen panomies, jonka menoa eivät estä ystävyys, raskaus eikä kuolema. Ewan McGregor on tyypillisen varma pääroolissa, mutta Tilda Swintonin raa'an naturalistinen suoritus vie hänen kohtauksissaan kaiken huomion. Elokuva on kylmä ja tyly, intensiivinen ja vaikuttava. Mitään eroottista tässä ei ole, mysteerikin ratkeaa ennen puoltaväliä. David Byrnen vähäeleinen kamari-ambient säestää kaunista kuvakerrontaa tehokkaasti.

Mike Nichols: Charlie Wilsonin sota. Nora Ephron: Uneton Seattlessa

Charlie Wilsonin sota (Charlie Wilson's War, 2007) alkaa poliittisena farssina naisiin menevästä Yhdysvaltain kongressiedustajasta. Ja sitten ollaankin pakolaisleirillä katsomassa raajoja menettäneitä lapsia. Tarina kertoo tosielämän kongressiedustaja Wilsonin fiktiivisestä vastineesta, joka yhdessä CIA:n kanssa tukea afgaaneille taistelussa Neuvostoliittoa vastaan 1980-luvun alussa. Sävy on kovin jenkkikeskeinen, ja kaikki, mitä venäläiset tekevät, on saatanasta. Tietysti siihen sisältyy aimo annos ironiaa, mutta se ei aukene ihan helposti, jos elokuvaa katselee valmiiksi tähtilasit päässä. USA tekee maailmanpoliisijuttujaan, mutta jälkiä ei siivota. Harmi että käsikirjoituksen alkuperäinen lopetus, jossa afgaaneille annettu koulutus johtaa WTC-iskuihin, korvattiin toisella. Elokuvassa on kuitenkin kiistämättä vetovoimaa. Dialogi on tehokasta, etenkin kun Hanks ja etenkin Philip Seymour Hoffman tekevät siitä omaansa, mutta se on myös älykästä ja katsojan kykyihin luottavaa, mitä voi pitää saavutuksena isohkossa Hollywood-tuotannossa. Koko homman ohjasi konkari Mike Nichols viimeisenä työnään.

Nora Ephronin ohjaama Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle, 1993) on höttöromantiikan klassikko. Tarinassa äitinsä menettänyt poika soittaa radio-ohjelmaan kysyäkseen, miten hänen suruunsa hukkuva isänsä saisi uuden vaimon. Nainen kuulee ohjelman ja lopussa kaikki ovat onnellisia. Romanttinen elokuva on laji, jolle on paikkansa jopa minun paatuneessa sydämessäni, mutta aivan liian usein se on ennalta arvattavaa roskaa. Eikä sekään oikeastaan mitään, mutta jos ennalta arvattava roska on myös tyhmää, ollaan ongelmissa. Uneton on onneksi aika fiksu. Vaikka loppuratkaisu on selvä alusta alkaen, on matka sinne kiehtova, viehättävä ja häpeämättömän tunteellinen. Sokerikuorrutus on sallittua silloin tällöin. (Mutta: saman porukan myöhempi Sinulle on postia on kyllä minulle vielä läheisempi teos.)

Ang Lee: Järki ja tunteet. Joe Wright: Ylpeys ja ennakkoluulo

Emma Thompson esikoiskäsikirjoitti ja Ang Lee ohjasi ensimmäisenä länsielokuvanaan Järjen ja tunteet (Sense and Sensibility, 1995), ja tulos on komea. On epookkia, on pukudraamaa, on komeita englantilaismaisemia, on meidän näkökulmastamme kummallisia (mutta silti niin kiehtovia) sosiaalisia konventioita. On köyhiä naisia ja varakkaita kosijoita. Ja onpa myös komea brittinäyttelijöiden kavalkadi (jossa Kalkaros vikittelee Punurmion pikkusiskoa, joka on päässyt yli Titanicin Jackista, ja Bertie Wooster on päätynyt naimisiin Dolores Pimennon kanssa). Järki ja tunteet on hauska, kaunis ja tunnelmallinen elokuva, mahdollisesti paras Austen-filmatisointi.

Joe Wrightin ohjaama Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice, 2005) on astetta hollywoodimpi mutta silti melko hieno filmiversio. Sen viehättävyyttä syö lähinnä kymmenen vuotta varhaisempi, definitiivinen BBC-sarja. Elokuva on komea, mutta Matthew Macfadyenin asemaa Mr. Darcyna ei käy kateeksi; niin vahva on aiemman version Colin Firthin varjo. Donald Sutherlandista ja tanssikohtauksista kunniamaininta. Miinusta oudoista zoomeista, jotka ovat kuin 70-luvun italotrilleristä.

Kuten minulle kerran sanottiin, "jokainen tarvitsee oman herra Darcynsa".