Luettua: helmikuu 2024

Helmi Krohn: Jack London. Elämä. Helsinki 1925: Otava. 159 s.

Helmi Krohn se ehti kirjoittaa monenmoista, niin kuin Jack Londonin elämäkerran (Otava 1925). Alaotsikko "Elämä" on tarkka, sillä Krohn ei juurikaan anna huomiota Londonin teoksille vaan keskittyy nimenomaisesti hänen elämänvaiheidensa kronikointiin.

Krohnilla on ollut käytössä vähäinen lähdeaineisto, mikä ei tietenkään ole yllättävää alle kymmenen vuotta Londonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsee lähteikseen Londonin Charmian-lesken elämäkerran miehestään, ruotsalaisen(?) Osborne Le Moinen "herkällä ymmärryksellä kirjoitetun" teoksen sekä Londonin omat elämäkerralliset tai sellaisiksi osin tulkittavat kirjoitukset. Tällainen materiaali aiheuttaa tietysti sen, että kovin kriittinen ei Krohninkaan kirja voi olla. Tuleekin vahva tunne, että kirjoittaja on ollut kohteensa valloissa ja ihastunut tämän hahmoon niin, että on päätynyt välittämään lähinnä hyvin kiillotettua kuvaa. Eikä siinäkään välttämättä mitään vikaa ole, lukija vain saa pitää tuntosarvet pystyssä. Eipä Krohnin kirjaa enää kukaan varmasti luekaan kuin historiallisena kuriositeettina; tietolähteitä on varmempiakin.

Krohnia ymmärtää sikälikin, että London oli hänen maailmankuvaansa täydellisesti sopiva henkilö. Luontoa ja toverillisuutta korostanut London päätyi Suomessakin nopeasti "nuortenkirjailijaksi" ja oli sellaisena monen mielestä hieno esikuva ja malli kasvavalle nuorisolle. London oli elämänsä aikana monessa mukana – töissä merillä, seikkaili myöhemmin sotakirjeenvaihtajana, oli kansaa innostava sosialisti ja vaikuttava puhuja, ahkera ja työmoraaliltaan piinkova kirjailija, maanviljelijä ja luonnonystävä. Krohnille Londonin painoarvoa tuntuu entisestään lisäävän nuoruudenaikaiset ikävät kokemukset väkijuomien parissa. Raittiusihmisenäkin tunnettu Krohn käyttää Londonia häpeilemättä varoittavana esimerkkinä.

The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesian Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. New York & London 1978: Paddington Press. 91 s.

Teoksella on pitkä mutta kuvaava nimi: The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesin Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. Kyseessä on kahtalainen kirja. Valtaosan siitä muodostaa faksimile C. A. Doylen luonnoskirjasta vuodelta 1889. Sitä edeltää Michael Bakerin pitkä johdantoessee, jossa hän yrittää avata Doylen taustoja.

Charles Altamont Doyle tunnetaan nykyään lähinnä Arthur Conan Doylen isänä. Hän oli myös lahjakas ja työteliäs kuvittaja, joka kuvitti muun muassa poikansa ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksen A Study in Scarlet. Kuvataiteilijoita perheessä oli enemmänkin: Charlesin isä John oli kuuluisa poliittisten pilakuvien tekijä, veli Dicky maineikas Punch-lehden kuvittaja ja kaksi muutakin veljeä taidemaalareina nimekkäitä. Charles kuitenkin on jäänyt historiassa heidän jalkoihinsa, ja ACD:kin mainitsee hänestä muistelmissaan kovin hämärästi vaikka toki myös ylistäen.

Tähän kirjaan sisältyvä luonnoskirja ilmestyi julkisuuteen vasta 1977, jolloin se löytyi erään englantilaisrouvan hallusta. Siihen asti Charles Doylen maalauksia ja piirroksia oli ollut nähtävillä lähinnä muutamissa edellisen vuosisadan painatteissa ja suvun kotien seinillä. Esseessään Baker ottaa ikään kuin Sherlock Holmesin keinot käyttöön ja koettaa selvittää, kuka Charles oli ja miksi hänet unohdettiin. Luonnoskirja (jollaisia Doyle teki useita) on tehty Sunnysiden mielisairaalassa, jossa Doyle vietti pitkiä aikoja. Nykyään tiedetään, varmaankin pitkälti Bakerin ansiosta, että syynä oli alkoholismi ja mahdollisesti sen puhkaisema epilepsia.

Luonnoskirja paljastaa että lahjakas kuvittaja eli vaihtelevissa mielialoissa sairaalassa. Paikoin kuvissa valmistaudutaan kuolemaan, mutta toisaalta suurin osa sisällöstä on kepeää satufantasiaa. Toistuvia aiheita ovat etenkin keijut ja muu pikkuväki, jota kuvataan luontokappaleiden, kasvien ja eläinten, seurassa. Doylen tyylistä tulee itselleni mieleen vahvasti Elsa Beskowin työt. Paljon on myös melko realistisia kuvia sekä karikatyyrisimpiä hahmotelmia. Runsaat oheistekstit osoittavat Charles Doylen alttiutta kekseliäisiin sanaleikkeihin.

Juha Keränen (toim.): Biblia Pauperum. Vaattojärvi 1984: Juha Keränen. 28 s.

1980-luvun alku oli zinejen, erilaisten nyrkkipajalehtien huippuaikaa. Lämpimimmin muistellaan etenkin punkzinejä, mutta osattiin sitä muillakin aloilla. Suomessa scififandom aktivoitui ja on sittemminkin kukoistanut seuralehtien kautta – turkulaisten Spin, sitten Ursan Aikakone – mutta onpa vuosien varrella ilmestynyt paljon yksityisyrittäjienkin lehtiä.

Ensimmäisenä ehti varmaankin Juha Keränen (kaikista mahdollisista paikoista Vaattojärveltä!). 1981 ilmestyi hänen Finnish Science Fiction -lehtensä, joka sisälsi hänen omia novellejaan (eli onko se kuitenkin novellikokoelma?). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Biblia Pauperumissa Keräsen rinnalla on joukko muitakin varhaisen fandomin tekijänimiä.

Biblia Pauperum -nimellä viitataan yleensä keskiaikaisiin, lukutaidottomille tarkoitettuihin julkaisuihin, joissa Raamatun kertomuksia esitellään pelkillä kuvilla. Keräsen Biblia sen sijaan on kokoelma "pehmeämpiä sekä jopa avant gardeen yltäviä Jumala-aiheisia science fiction -novelleja". Näkökulmasta kertoo motoksi valittu Juice Leskisen "Kuinka Jumalaa pilkataan" -lauluteksti. Lehteä kehystää kaksi toisiinsa liittyvää kertomusta elostelevasta Jumalasta, joka enkelien hässimisen välissä luo maailman. Tekijänimen Sikailija-Sid taakse kätkeytyy toimittaja Keränen, joka sittemminkin on tunnettu usein SidSid Keräsenä.

Aihetta käsittelevät myös kekseliäänkömpelösti sekä Anetta Meriranta että Mika Niemi, tyypillisen anarkistisesti Toni Jerrman, julkaisun parhaassa tekstissä Veikko Rekunen. Sitä avantgardea lienee Tuomas Kilven visvainen proosaruno. Lisäksi on Keräsen ja Kivi Larmolan allegorinen länkkärisarjis Jesse James, kääntäjä. Kuvituksesta vastaavat esimerkiksi Pekka A. Manninen ja Antti Vaartimo.

Loppuun on vielä nyysitty Ilta-Sanomista Juicen pakina ehtaan zinetyyliin.

Margalit Fox: Conan Doyle for the Defence. Sensational Murder, the Quest for Justice & the World's Greatest Detective Writer. Bath 2019: Oakhill Publishing. 7 t 33 min. Luk. Crawford Logan.

Ei ole yllättävää, että Sherlock Holmesilla maineensa (ja omaisuutensa) luoneelle Arthur Conan Doylelle sateli ihailijakirjeiden seassa myös pyyntöjä auttaa rikosasioissa. Yllättävämpää sen sijaan on, että Doyle tarttui joihinkin noista tarjouksista ja oli jopa selvittämässä kahta melko isoa tapausta. Kummassakin niistä oli kyse syyttömänä tuomitun, ulkomaalaistaustaisen miehen vapauttamisesta vankilasta. Tunnetumpi on 1900-luvun alun tapaus, jossa Doyle auttoi intialaissukuista lakimiestä, George Edaljia, kun tämä tuomittiin eläinten silpomisesta ja oman perheensä häirinnästä. Myöhempi, liki kaksikymmentä vuotta kestänyt ja vain hetki ennen Doylen kuolemaa päätökseen yltänyt oli Oscar Slaterin juttu.

Margalit Foxin Conan Doyle for the Defence (2018; äänikirja 2019) käy ansiokkaasti läpi koko tapauksen. Alkupisteenä on rikkaan vanhuksen brutaali murha Glasgow'ssa 1908. Erinäisten ikävien sattumien perusteella teosta epäiltiin, vangittiin ja tuomittiin Saksasta kotoisin ollut juutalainen Slater, joka harjoitti uhkapeliä, monenlaista hämärää tavaranvälitystä ja mahdollisesti paritusta. Siinä oli viktoriaanisen ajan kasvateille monta hyvää syytä tuomioon, vaikka todisteet lopulta puhuivat Slateria vastaan. Fox käy näitä syitä läpi: ensimmäistä maailmansotaa edeltävän Britannian moraalikäsitykset, antisemitismi, muukalaispelko ja myöhemmin sitten mainittu sota ja saksalaisuuden mörkö. Doyle ajautui kuvioon mukaan Slaterin pyydettyä häneltä apua viestillä, jonka toinen vanki salakuljetti ulos suussaan. Lopulta Doylen rooli Slaterin vapautuksessa oli merkittävä, ja tapauksena johdosta Britanniaan syntyivät esimerkiksi vetoomustuomioistuin. Miehet tapasivat toisensa naamatusten vain kerran, ja jälkipyykistä tuli katkera, kun heidän näkemyksensä rahasta eivät kohdanneet.

Foxin kirjassa Slaterin tuomio on punainen lanka, jonka ympärille punotaan muita aiheita. Sekä Slaterin että Doylen taustat saavat tietenkin lukunsa, mutta läpi käydään myös silloista tuomiokäytäntöä, vankilaelämää, Edaljin tapausta, Slaterin kirjeenvaihtoa sukunsa kanssa jne. Äänikirja on miellyttävä, mutta huomasin usein kaipaavani lähdeluettelo silmien eteen.

Martti Haavio: Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Porvoo 1928: WSOY. 194 s. W.S.O.Y:n koululaiskirjasto n:o 50.

"Miten kumman kauan nuo akat miehiksi saavat tehdä hallaa Suomen kansan keskuudessa, ennenkuin terve reaktio nousee." Näin kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Vuonna 1928 Haavio oli julkaissut jo pari varhaiskauden runokokoelmaansa, mutta tieteellinen ura oli vielä edessä päin. Nykylukija tunnistaa tyypin jo ennen kuin muistaa Haavion kuuluneen suojeluskuntaan ja AKS:aan.

No joo, totuuden nimissä Voittoisa ratsastaja ei ole mikään kadotetun miehisyyden puolesta itkevä manifesti. Se on kokoelma pienoiselämäkerrallisia esseitä, joissa Haavio haluaa "välittää Suomen koulupojille ja -tytöille" miehiä, jotka ovat olleet hänelle itselleen "henkilökohtainen elämys". Osa teksteistä on ilmestynyt aiemmin Nuori Voima -lehdessä. 14 valitun joukossa on luonnollisesti paljon kirjailijoita – seikkailijat Kipling ja London; pohjoismaalaiset Holberg, Björnson, Ibsen, Hamsun; suomesta hieman yllättäen kansankirjailijat Päivärinta ja Meriläinen sekä murrepakinoitsija Nortamo – mutta mahtuupa mukaan myös Arabian Lawrence, folkloristi Axel Olrik ja antropologi Leo Frobenius. Joskus Haavio tosiaan kertoo tiiviin elämäkerran, niin kuin Londonin tapauksessa, ja korostaa ilmeisesti itseään säväyttäneitä miehuullisuuden osoituksia, kuten matkaamista ja muiden odotuksien uhmaamista. Joskus taas hänen tekstinsä on lähempänä kulttuurihistoriallista esseistiikkaa, vaikkapa käydessään läpi Diderot'n sanakirjaurakkaa tai kertoessaan kohtaamisesta Meriläisen kanssa tai esitellessään Kalevipoegin syntyä.

Voittoisan ratsastajan voi lukea vanhentuneena, ja siten koomisenakin, miehuullisuuden ylistyksenä mutta myös mielenkiintoisena vilkaisuna tulevan "suuren miehen" nuoruudenajatuksiin. Ja onpa sillä yhä arvoa ihan itsenäänkin – Wikipedia ei kerro näitä tarinoita ollenkaan yhtä lennokkaasti.

Hertta Vierula: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta. Hämeenlinna 2020: Karisto. 69 s. Kuv. Broci.

Hertta Vierulan Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta vaikuttaa ensisilmäyksellä olevan kokoelma nuorille suunnattuja kauhunovelleja. Nopeasti käy selväksi, että se on hyvin rajattu näkökulma. Vierulan kertomukset liikkuvat pikemminkin synkän fantasian nyrjähtäneillä sivupoluilla, missä asioita ei tuomita "yliluonnolliseksi" vain siksi ettei se ole mahdollista lukijan arkitodellisuudessa.

Vierulan kieli on toisaalta tiukasti hallittua, toteavaa, iskevää – ei aivan vuosituhannen vaihteen suomalaisproosan sähkösanomatyyliä muttei kovin kaukanakaan siitä. Toisaalta se kuitenkin on runollista, vahvoja mielikuvia ja aistivaikutelmia luovaa kuvavyöryä. Tarinoissa kerrotaan maailmasta, joka lähes on omamme mutta jonka lävistää jokin vieras elementti – kelluvaa ruumista ihasteleva olento vedenpohjassa, lähimetsässä odotteleva peikko, ihmisiä ennalta pelastava kassialma tai roolipeliksi muuttuva lapsenelämä. Parhaimmillaan Vierulan intensiiviset tunnelmoinnit ovat hyvin vaikuttavia, huonoimmillaankin hieman tyhjiä mutta kauniita.

Miksi Kuollutta tyttöä tekisi mieli pitää nuorten- tai peräti lastenkirjana? Ensinnä se on kuvakirja – kannessa kuvittaja Brocin nimi on rinnakkain Vierulan kanssa. Kuvia on vain yksi joka tarinaa kohden, mutta kirjan tavallista isompi sivukoko lienee valittu juuri kuvat edellä. Isohkoista sivuista johtuen kirja on ohut, 69 sivua. Normaaleilla mitoilla, isommalla kirjasimella ja harvemmalla ladonnalla kirja olisi kuitenkin paljon paksumpi; moniko nuori lukija on huijattu lukemaan täysimittainen teos pienen sivumäärän avulla? Kolmas syy on kirjan alaotsikko, joka vie ajatukset välittömästi Magdalena Hain Uhriniituntakaisesta kertoviin novellikokoelmiin. Se on harmi, koska tyylilaji on tyystin toinen. Muutenkin jaettu tapahtumapaikka tuntuu turhalta gimmickiltä, sillä yhdistäviä elementtejä tarinoissa on hyvin vähän.

Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa. Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)

Katsottua: helmikuu 2024

Daniel Lee: Black Mask. Tsui Hark: Black Mask 2: City of Masks

Elokuvamaailmassa ei ole paljon ysärimpää kuin kepeä toimintarytke scifimiljöössä, jossa kaikilla on aurinkolasit. Hollywood tuotti niitä liudan, mutta osattiin sitä muuallakin. Daniel Leen ohjaama Black Mask (黑俠, 1996) on tyylipuhasta Hongkong-actionia, mutta samalla se on myös supersankarielokuva. Li Chi-Takin sarjakuvaan perustuva elokuva kertoo geneettisesti parannellusta entisestä supersotilaasta, joka yrittää löytää taas inhimillisyytensä työskentelemällä kirjastoapulaisena. Yllätys, yllätys, hän kuitenkin päätyy osaksi väkivaltaista huumejengien yhteenottoa ja lopulta kaltaisiaan vastaan. Black Mask etenee hurjaa vauhtia. Sarjakuvan rytmi on saatu eloon paremmin kuin monessakaan länsimaisessa yritelmässä. Visuaalisuutta korostavat vinot kuvakulmat, räikeä värimaailma ja sopivan liioiteltuina ryöppyävät veripisarat. Moni kuvallinen kikka ja musiikillinen varjo kumartaa myös varhaisten tv-sarjojen suuntaan; etenkin Green Hornet mainitaan usein ja siitä varsinkin Bruce Leen esittämä hahmo Kato. Jet Li pääosassa on tietysti paljon Leetä kovempi, vaikkei hänen akrobatiansa pääse edes aivan oikeuksiinsa nopeaksi leikatussa elokuvassa.

Ykkösosan tuottaja–käsikirjoittaja Tsui Hark siirtyi ohjaamaan jatko-osassa. Black Mask 2: City of Masks (黑俠II, 2002) korvaa Jet Lin esikoisroolinsa tekevällä Andy Onilla ja kaikki muut länsimaisilla näyttelijöillä. Itse asiassa elokuva on filmattu suoraan englanninkielelle, ja tyylilaji on entistä enemmän supersankarielokuvan ja kulissit scifiä. Ohjaaja tuo mukanaan vahvan visuaalisen leikin, joka yhdistyy halpahintaiseen 90-lukulaiseen estetiikkaan. Hämmentävää on, miten amerikkalaisilta vei vielä puolen kymmentä vuotta löytää sama svengi omille supersankareilleen. Black Mask 2 yhdistää PS1-grafiikan kumipukuhirviöihin ja kömpelöön garderobiscifiin, jossa riittää, että näyttää suurin piirtein futiristiselta. Kamera heiluu ja kulkee ja kaikki on tyyliteltyä, mutta amerikkalaiset kantavat mukanaan lapsellista kaapelikanavaestetiikkaa. Kai elokuvassa jokin tarina on, mutta kuka siitä väittää; modifoituja vapaapainijota, tekijänoikeusselkkauksia ja efektipahiksia – tarina on alisteinen mätkeelle.

Pierre Salvadori: Hinnasta viis. François Ozon: Potiche – aivovaimo

Pierre Salvadorin Hinnasta viis (Hors de prix, 2006) alkaa kuin perinteikäs romanttinen väärinkäsitysten komedia, kehittyy melkein veijaritarinaksi ja päättyy sokerihuurrettuun, vain hieman ironiseen pumpuliin. Rikkaiden vanhempien miesten rinnalla elintasonousua jahtaava nainen hullaantuu hotellin baarissa nuorempaan mutta vielä rikkaampaan mieheen. Vaan tämäpä onkin todellisuudessa vain hotellin rivityöläinen vaikka myötäileekin toisen erhettä. Naista kiinnostaa lähinnä raha, mutta miespä rakastuu ja on valmis maksamaan hänen seurastaan, monin tavoin. Elokuva on tehty tyylikkäästi ja joiltain painotuksiltaan oivaltavastikin; romantiikka häilyy välillä lähelle tragediaa, kun hyväksikäyttö ja pakkomielle kohtaavat. Käsittelytapa on kuitenkin lopulta satiirinen.

Satiiri on myös François Ozonin Potiche – aivovaimo (2010), joskin paljon räikeämpi. 1977 sateenvarjotehtaan rikas johtaja joutuu lakkoilijoiden vangitsemaksi, ja hänen edustusvaimonsa alkaa pyörittää ja uudistaa tehdasta vapautumisen hintana. Apuna hänellä on nuoruuden intohimon kohde, työläistaustainen pormestari ja sekalainen joukko omia tyhjäntoimittajalapsia (joista yksi on tietämättään ehkä avioitumassa siskonsa kanssa) ja miehen sivusuhdesihteeriä. Puoliso–johtajan saappaisiin hyppääminen rinnastuu työntekijöiden lakkoon – kummassakin on kyse kapinasta esimiehen valtaa kohtaan. Elokuva on armoton porvaria ja patriarkaattia kohtaan, mutta tekee sen sellaisella tyylitellyllä ivalla, että vastaansanominen on vaikeaa. Ozonin tyyli ei lopulta ole kovin kaukana Aki Kaurismäestä, vaikka heidän elokuviensa temperamentit ja sanataajuudet ovatkin aivan vastakkaiset. Siirtymät farssin ja melodraaman välillä ovat saumattomia. Toisaalta farssi uhkaa välillä luiskahtaa saarnaavan alleviivailun puolelle; varsinkin lopun vaalikampanjajaksossa Potiche tuntuu menettävän otettaan aikalailla.

John Carpenter: Usva. Rupert Wainwright: Usva

John Carpenterin Usva (The Fog, 1980) aukeaa moneen suuntaan. Se on leimallisesti alkavan vuosikymmenen kauhuelokuva: yliluonnollisuuksia, sarjakuvamaista visuaalisuutta, voimakkaita erikoisefektejä, vähän hönö meininki. Toisaalta se sijaitsee jossain klassisen kauhutarinan ja modernin slasher-iloittelun välissä. Lisäksi se on kansanperinnekauhua, jossa on yllättävän voimakas paikallishistorian ja folkloren tuntu, vaikka yhteydet todellisiin tapahtumiin ovatkin vain viitteelliset. Tarinassa pohjoiskalifornialainen rannikkokylä ottaa vastaan paitsi syntymäpäivänsä myös mereltä nousevan hehkuvan sumurintaman ja sen mukanaan tuoman aavelaivan, jonka kyytiläiset ovat tulossa kostamaan sadan vuoden takaisen vääryyden. Vastaanottokomiteaan kuuluu joukko paikallisia kuin Stephen Kingin kertomuksessa. Heidän juonteistaan muodostuu odottava, aidon kummitusjutun tunnelma, jota ajoittaiset hyppysäikyt eivät pilaa – tai se että zombejahan ne elokuvassa oikeastaan ovat. Myös ensemble-näyttelijästö on vakuuttava.

2005 Rupert Wainwright ohjasi aiheesta oman versionsa; Carpenter ja alkuperäisen kirjoittaja–tuottaja Debra Hill olivat tälläkin kertaa tuottamassa. Perusidea on pidetty ennallaan, mutta sijainti siirretty hieman pohjoisemmas, Oregoniin ja hahmoista on tehty nuorempia (tai ainakin nätimpiä), mikä vaikuttaa yllättävän paljon. Elokuva tuntuu heti alusta asti teinislasherilta, jossa persoonattomat hahmot haahuilevat ja silloin tällöin kuolevat. Myös kansantarinamainen tausta on vaihtunut geneerisempään modernin kauhun kuvastoon. Se merkitsee liian usein hengettömyyttä ja yhdentekevyyttä. Onneksi sentään satavuotiaat zombit ovat alkuperäistä näyttävämpiä. Kaikki kuitenkin tuntuu lähinnä turhalta.

Christian Nyby & Howard Hawks: "Se" toisesta maailmasta

John W. Campbellin tieteiskauhukertomus "Who Goes There?" ei ollut kummoinen juttu skenen ulkopuolella, kun se ilmestyi Astounding Science Fiction -lehdessä 1938. Se jäi osaksi pop-historiaa, kun Christian Nyby filmasi (käytännössä tuottajaksi merkityn Howard Hawksin kanssa) sen nimellä The Thing from Another World (1951; suom. "Se" toisesta maailmasta). Amerikkalaisten tutkimusryhmä löytää Alaskasta lentävän lautasen. Löydetään kuitenkin myös syväjäädytetty olento, joka otetaan säilöön tukikohtaan. Vaan sepä onkin kasvi (vs. eläin), joka ruokkii itseään toisten eliöiden verellä. Vaikka tietyt miehistön jäsenet nousevat muita oleellisimmiksi, on kyse pohjimmiltaan yhteisön puolustautumisesta yhteistä vihollista kohtaan. Kylmän sodan henki on vahvana läsnä. Tilanne aiheuttaa jännitteitä miehistön joukossa, etenkin sotilaiden ja tieteilijöiden välillä (edelliset tietysti ovat oikeassa eliminoidessaan tuntemattoman). Tunnelma vaikuttaa katsojaankin – kunnes olento näyttäytyy. Degeneroitunut Frankenstein-maski ei ole ikääntynyt kovin hyvin. Iso näyttelijä rooliasussa ei vakuuta enää, vaikka häntä käytetäänkin säästeliäästi. Suurin osa elokuvaa onkin lähinnä dialogia ahtaissa sisätiloissa, melkein kamarinäytelmän malliin. Tyyli on vanhentunut, mutta ideat ovat vereviä edelleen.

John Carpenter: The Thing – "Se" jostakin. Matthijs van Heijningen jr.: The Thing

John Carpenterin elokuvaa The Thing – "Se" jostakin (1982) pidetään yleensä yhtenä parhaista uusintafilmatisoinneista. Verrattuna Nybyn ja Hawksin 50-luvun tulkintaan se onkin ylivertainen. Elokuvia ei kuitenkaan pitäisi vertailla toisiinsa, vaikka niillä on sama pohjateksti, Campbellin kertomus. Siinä missä aiempi elokuva teki olennosta aivan omansa (ja omanlaisensa symbolin), Carpenter pysyy hyvin lähellä alkuperäistä tarinaa. Tapahtumat sijoittuvat Etelämantereella, hahmot muistuttavat Campbellin omia. Hirviö ei ole inhimillinen kasvi vaan muodonmuuttaja, joka sulattaa muita eliöitä itseensä ja joka pystyy toisintamaan näiden muodon. Arvuuttelu siitä, kuka olento kulloinkin on, tekee tilanteesta vainoharhaisen psykologisen pelin aina katkeraan loppuun asti. Elokuvassa sitä tasaa Rob Bottinin edelleen upeat erikoisefektit, joissa vanha kunnon käsityö ja kehokauhuvisiot saavat loistaa ja jotka tuovat hieman huumoria (joskaan ei kaikkia miellyttävää) synkkään tarinaan.

Carpenter lisäsi tarinaan norjalaisen retkikunnan, joka on löytänyt olennon jo aiemmin ja päässyt perille sen luonnosta. Tämä antoi pohjan seuraavalle The Thing -nimiselle elokuvalle (2011; ohj. Matthijs van Heijningen jr.). Se on esiosa edelliselle ja kertoo juuri tuosta norjalaisten ryhmästä ja heidän synkästä löydöstään. Mukaan on tietysti täytynyt saada amerikkalaisiakin, ettei koko elokuvan ajan tarvitsisi kuunnella ulkomaankieltä. Antarktikselta löytyy avaruusalus ja 100 000 vuotta sitten jäätynyt olento. Valitettavasti se ei ole Campbellin versio, jolla oli kolme punaista silmää ja siniset lonkerot hiusten paikalla. The Thing on sitä sorttia 2000-luvun kauhua, jossa haahuillaan paljon heiluva kameran kanssa ahtaasti rajatuissa kuvissa ja kuunnellaan viulucrescendoja. Hirviötehosteissa on lihallista tehoa, mutta kieppuvat digitaalihahmot eivät tavoita Bottinin aikaansaannosten riemukkuutta Esiosuudestaan huolimatta tarina toistaa niin pitkälti entistä tarinaa, että sitä voi pitää myös uudelleenfilmatisointina.

Seuraavaksi joku voisi tehdä jatko-osan vuoden 1951 elokuvalle.

Robert Guédiguia: Kilimanjaron lumet. Matthijs van Heijningen jr.: The Thing

Robert Guédiguian elokuva Kilimanjaron lumet (Les neiges du Kilimanjaro, 2011) on kaunis ja todistusvoimainen elokuva yhteisöstä, välittämisestä, solidaarisuudesta, inhimillisyydestä. Samalla on yhteiskunnallinen satu. Se kertoo joukosta ihmisiä, joiden tarinat kietoutuvat toisiinsa yllättävästikin. Keskipisteessä on ikääntyvä työläispariskunta, etenkin satamasta potkut saava pitkäaikainen ay-johtaja. Potkuista ja epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta elämä näyttöä hyvältä, on jälkeläiset ja ystävät. Sitten turvallisuuden tunne hajoaa, kun pariskunta joutuu ystävineen ryöstön kohteeksi. Merkitykset tuntuvat katoavan kunnes löytyvät taas. Kilimanjaron lumet on syvästi humaani elokuva. Jean-Pierre Darrousinin läsnäolo vie ajatukset heti Aki Kaurismäkeen, mutta yhtäläisyyksiä on enemmänkin: Guédiguianin elokuvassa on samaa syvää ihmisen ymmärrystä kuin Kaurismäellä. Ei vain "tavallisen ihmisen" tukemista vaan heikomman puolesta taistelua. Kilimanjaron lumet voisi helposti lipsahtaa sentimentaaliseksi ja saarnaavaksi. Se kuitenkin onnistuu liki mahdottomassa ja selviää loppuun asti aidosti koskettavana ja elämään uskovana.

Melkein – vain melkein – päinvastoin tekee Damien Odoulin Richard O:n tarina (L'histoire de Richard O, 2007). Mitä kaikkea kuuluu ranskalaiseen tekotaiteelliseen elokuvaan? Hämärä juoni, mukasyvällistä pohdintaa elämän merkityksestä, seksiä. Voilà, Richard O. Nimihenkilö on tyhjäntoimittaja, joka löytää elämälleen tarkoituksen naisista. Ihan sama kenestä, kunhan pääsee panemaan mahdollisimman paljon. Mistään pickup artistista ei sentään ole kyse. Tai en minä tiedä – tarinaa koossa pitävät rihmat ovat aika ohuita. Reilun tunnin elokuvasta iso osa menee alastomien ruumiiden ähellykseen; ja se on sitten ihan aitoa ähellystä. Elimet näytetään niin kuin ne ovat. Syvemmät merkitykset karkaavat. Jonkinlainen moraali lienee päähenkilön parhaan, ainoan oikean ystävän kohtalo. Isokokoinen ja erikoisenoloinen lurkki löytää elämänsä rakkauden (huonoa suomea puhuvasta naisesta) olemalla oma itsensä ja yrittämättä liikoja. Richard O on melko tyhjä elokuva, mutta ainakin kuvaus on kaunista, kaikessa tekotaiteellisuudessaankin.

Dario Argento: Giallo. Oopperan kummitus

Dario Argento sai 1970–80-lukujen verisillä rikos- ja kauhuelokuvillaan alan legendan maineen. Itse en ole koskaan osannut innostua niistä. Vuoden 2009 Giallo on nimeään myöten Argentolle kirjoitettu mutta ei valitettavasti edes hänen kultakautensa veroinen. Giallo on mitäänsanomaton ja tavanomainen sarjamurhaajaelokuva, jossa amerikkalainen etsivä tutkii Italian Torinossa liikkuvaa sarjamurhaajaa. Taksinkuljettajana toimiva murhaaja vie kauniita kyytiläisiään silvottavaksi, kuvattavaksi ja tapettavaksi. Ja siinäpä se. Tarinassa ei ole ihmeellisyyksiä, Adrian Brody ja Emmanuelle Seigner lähinnä ylinäyttelevät päärooliensa läpi (Brody on salanimen ja lateksin turvissa myös murhaaja ja hänenä lähinnä naurettava) ja Argentoon yleensä liitettävät verisyydetkin tuntuvat rutiinilta (ja ovat usein tosi kömpelöitä). Klassisten slashereidensa sijaan hän on ohjannu Giallossa jonkinlaisen post-Saw-kidutuspornon ja eurodekkarin idioottilapsen.

Kummoinen ei ole varhaisempi Oopperan kummituskaan (Il fantasma dell'opera, 1998). En ylipäätään ymmärrä Gaston Leroux'n alkuperäisromaanin kestävää suosiota – se on semmoinen mélodrame gothique light. Silti siitä on tullut kauhuromanttisen elokuvan peruskuvastoa. Argenton visio aiheesta on tasapainoton ja kärsii identiteettikriisistä. Se on oikeasti aika komean näköistä epookkia, pikkuisen roiskuavaa splatteria, hahmojen runsauteen hukkuvaa teatraalisuutta, steampunk-rotanmetsästäjiä, tilkkeeksi hieman dekkarointia ja epämiellyttävä määrä ohjaajan tyttären tissejä (toki muittenkin), koska tämä ei osaa näytellä muuta. Tarina Pariisin suuren oopperan alla katakombeissa elelevästä epäsikiöstä, joka rakastuu nuoreen laulajattareen, on suurin piirtein entisensä (paitsi että mies on ihan nätti mutta käyttäytyy kuin rottien kasvattama). Irrallisten palasten keko ei vain pysy koossa, mutta eipä se ole sitä tehnyt aiemmissakaan filmatisoinneissa. Jotain ehdottomasti hyvääkin: Ennio Morriconen muusiikissa on pari hienoa teemaa, vaikka hänenkin osuutensa jää turhan tavanomaiseksi. Julian Sandsia on kuitenkin aina mukava katsella.

Jerry Schatzenberg: Joe Tynanin kiusaukset. Jerry Zaks: Marvinin tyttäret

Juuri kun kaipasin jotain poliittista 70-luvulta, syliini tipahti Jerry Schatzbergin Joe Tynanin kiusaukset (The Seduction of Joe Tynan, 1979). Se on poliittinen draama nuorehkosta yhdysvaltalaissenaattorista, joka yrittää poliittisen nousukiidon keskellä pitää huolta myös yksityiselämästään; etenkin sivusuhteestaan avustajaansa. Nykyäänhän tämmöinen olisi aivan normaali kuvio draamassa, mutta maailma on muuttunut 45 vuodessa hurjasti. Tekoajankohtanaan Joe Tynan oli tuore mutta niin oli sen genrekin, ja se tekee elokuvasta edelleen raikkaan. Asiaa auttaa hyvä käsikirjoitus ja loistava pääosaroolitus. Alan Alda vastaa kummastakin, Meryl Streep ja Barbara Harris auttavat jälkimmäisessä. Lisäksi elokuva ei ole vanhentunut niin paljon kuin kuvittelisi – vaikka some ja MAGA puuttuvat sen maailmasta, ovat kabinettisuhmuroinnit ja rasismikeskustelut ja nimitysvaltapelit tätäkin päivää. Toisaalta olisi hankala kuvitella nykyään aiheesta tehtävän näin kepeää elokuvaa. Joe Tynanin kiusaukset ei ole erinomainen, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen se on.

Streep on pääosassa myös Jerry Zaksin ohjaamassa Marvinin tyttärissä (Marvin's Room, 1998). Scott McPhersonin näytelmään perustuvan elokuvan aiheena on perinteinen toimimaton perhe. On kuoleva isä, kaksi sisarusta, joista toinen on etääntynyt suvusta ja toisella todetaan syöpä, ja vieraantuneen siskon vieraantunut kapinallispoika. Joltakulta pitäisi saada luuydintä ja siinä sitten eheydytään. Kuulostaa 90-luvun voimaannuttavalta naiselokuvalta, ja sitä se onkin – ilman minkäänlaista ivaa. Streep aikuisuuttaan yhä etsivänä siskona, Diane Keaton hiukan säikkynä ja isän hoitamisen kuluttamana siskona ja nuori Leonardo DiCaprio vastaan potkivana ja hieman ylienergisenä teininä ovat kova remmi. Heitä täydentää Robert de Niro tavattoman seesteisessä lääkärinroolissa. Näytelmätausta näkyy runsaana sanailuna, hupsuina sivuhahmoina ja näyttämöllisinä asetelmina. Elokuvallisin hetki: kun pillerit putoavat. Liikaa tarkoin punnittua siirappia minun makuuni, mutta ymmärrän viehätyksen.

Jan Kounen: 99 frangia. Laurent de Bartillat: Maalaukseen kadonnut nainen

Jan Kounenin 99 frangia (99 francs, 2007) perustuu Frédéric Beigbederin romaaniin, joka puolestaan ammensi kirjailijan kokemuksista mainosmaailmasta. Romaani on armoton rahanhimoista, itsekeskeistä pintaliitomaailmaa kohtaan, mutta elokuva on tavallaan sitä vielä enemmän. Se leikkii jatkuvasti mainosten visuaalisuudella ja pakottaa katsojaa miettimään, vedätetäänkö häntä itseään nytkin samalla tavalla kuin mainosmiehet yrittävät tehdä. Etenkin elokuvan loppu, anarkofantastinen ja billboard-painajaiseksi latistuva houre, on tehokas. Ohjaaja Kounenilla on pohjakokemus mainoselokuvista, mikä näkyy suvereenina ymmärryksenä. Hänen taustastaan on uskoakseni ollut hyötyä myös 99 frangin tehostetykityksessä, sillä elokuva nojaa todella paljon jatkuvaan kuvatemppuiluun, joka kuitenkin lähes koko ajan palvelee kokonaisuutta. Tarina on yksinkertainen mutta maailma sen ympärillä kaoottinen.

Samana vuonna ilmestyi Laurent de Bartillat'n Maalaukseen kadonnut nainen (Ce que mes yeux ont vu). Se yrittää olla jonkinlainen akateeminen jännäri, jossa taidehistorian opiskelija yrittää todistaa teoriaansa taidemaalari Antoine Watteaun maalausten salaperäisestä naisesta. Teoria ei ole mikään erityisen dramaattinen mutta silti juuri sellainen, joka saa tutkijan sydämen pamppailemaan. Elokuvan idea on ihan kelvollinen ja unenomainen tunnelma runsaina lipuvine kuvineen vanhoista maalauksista on paikoin jopa kaunis. Ohjaaja–käsikirjoittajalla ei kuitenkaan ole malttia tai osaamista rakentaa kokonaista tarinaa. Nyt elokuva on kuin siitä olisi leikattu pois kaikki vähemmän jännittävät kohdat pois. Siksi hahmot jäävät pelkiksi silueteiksi, joilla on jokin ominaisuus ja yksi menneisyyden trauma.