Luettua: tammikuu 2022

Juha Könönen (toim.): Kalevala-teokset Suomessa ja ulkomailla. Joensuu 1985: Joensuun kulttuurilautakunta. 134 s.

Kun 1985 Kalevala täytti 150 vuotta, Joensuun kaupunki järjesti juhlavuoden kunniaksi aiheesta näyttelyn. Rungon sille muodosti Aarre Vuorjoen jo tuolloin liki täydellinen kokoelma Kalevalan painoksia ja laitoksia, niin suomen- kuin muunkielisiä. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin Juha Könösen toimittama kirja Kalevala-teokset Suomessa ja ulkomailla. Kirja toimi näyttelyluettelona mutta samalla se on myös runsaasti kuvitettu bibliografia. Vaikka kirja onkin liki neljäkymmentä vuotta vanha ja vaikka siinä ajassa on ilmestynyt suuri määrä uusia Kalevala-editioita, on se edelleen käyttökelpoinen hakuteos ja kiehtova selailtava.

Kirjassa on erilaisia Kalevaloita yhteensä 274 numeroa, joista suurin osa on lähtöisin
lehtori Aarre Vuorjoen kokoelmasta. Hän muuten kirjoitti niistä myös Bibliofilokseen, ainakin vuonna 1974. Täten Kalevala-teokset on myös kirja keräilystä. Arvostettavaa toimintaa.

Samuli Paulaharju: Lapsia. Children. Helsinki 1975: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 83 s. Historiallisia tutkimuksia 69. Toim. Kimmo Paulaharju. Transl. Laura Kaatia.

Kansatieteilijä-kirjailija Samuli Paulaharjun syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi pienen valokuvateoksen otsikolla Lapsia. Kirja sisältää 69 valokuvaa, jotka Paulaharju otti keräysmatkoillaan Pohjanmaalla, Lapissa, Kainuussa ja Karjalassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kaikki kuvat esittävät lapsia, joskus yksin ja joskus perheineen, ja niiden ohessa on lyhyitä lainauksia Paulaharjun keräämistä kansanrunoista, loruista ja arvoituksista.

Lapsia on pienimuotoinen ja jopa vaatimaton teos, mutta sen kuvilla on painoarvoa. Kun katselee kuvissa näkyviä vakavailmeisiä lapsia, jotka nyt ovat jo kaikki kasvaneet kuka mitenkin ja menneet menojaan, ei välissä olevat sata vuotta tunnu oikein miltään. Lapset ovat aina lapsia, eikä maailma niin paljon ole lopulta muuttunut.

Erkki Ahonen: Hyppy. Runoja. Jyväskylä 1960: Gummerus. 95 s.

Myöhemmin prosaistina tunnettu, itselleni tieteisromaaneistaan tuttu, Erkki Ahonen aloitti kirjailijanuransa lyyrikkona. Runokokoelma Hyppy (1960) osoittaa, että hänellä oli sanottavaa ja taitoa myös tällä saralla.

Hypyn runot ovat jotenkin äärimmäisen tiiviiksi puristettuja ja karsittuja. Elliptiset lauseet pakottavat lukijan koko ajan olemaan varpaillaan, hyvin tarkkaavainen. Ahosella on myös hyvin omintakeinen rytmi, vaikkei mistään metrillisestä runoudesta olekaan kyse. Päinvastoin, Ahonen on erittäin moderni lyyrikko; itse asiassa hänen ankaran hallitut runonsa tuntuisivat luontevammilta 1990-lukulaisessa kokoelmassa! Moderniutta korostaa se, että hyvin usein Ahonen hyödyntää perinteisen luontolyriikan aiheita, paikoin myös lainaa hiukan eeppisen runouden puolelta.

En voi sanoa pääseväni Hypyn runojen sisään, nauttivani tai edes pitäväni niistä. Jotain hyvin kiehtovaa niissä kuitenkin on, jotain mikä kenties puhuttelee alitajuntaani niin, että vain aavistan sen.

Ismo Saarikoski: Satamasta satamaa. Elämäni tarina. [Hamina] 2006: Ismo Saarikoski. 509 s.

Ismo Saarikoski teki pitkän uran ensin merimiespappina eri puolilla maailmaa ja sen jälkeen Haminan seurakunnan kappalaisena. Myönnän, että minulla oli lähinnä kaksi syytä hänen muistelmiinsa tarttumiseen: paikallishistoria, ei vain Haminan vaan myös Saarikosken lapsuuden maisemat Virojoella, ja se seikka, että hän oli Pentti Saarikosken veli. Yllätyksekseni nautin kirjan lukemisesta erittäin paljon muiltakin osin.

Satamasta satamaan. Elämäni tarina on aikamoinen järkäle. Onneksi Saarikoski on sujuva kirjoittaja, mitä jo tietysti hänen papinvirkansakin on vaatinut. Hänellä on elämänsä varrelta ilmeisen tarkan muistiinpanot, joihin tukeutuen hän käy elämäänsä läpi monipuolisesti. Kuten muistelmissa niin usein, myös Saarikoskella antoisinta on lukea lapsuudesta. Perhe pakoili sotaa niin Ruotsissa kuin Virojoellakin, ja varsinkin jälkimmäisen ajoilta, minulle itsellenikin tutusta ympäristöstä, on kiinnostavaa lukea. Myöhemmät Haminan-vaiheet sen sijaan keskittyvät niin vahvasti kirkollisiin ympyröihin, että oma kosketuspintani jää vähäiseksi. Siihen väliin mahtuu toistakymmentä vuotta merimiespappina Puolassa, Argentiinassa ja Englannissa. Tekstissä on matkakirjallisuuden kiehtovuutta.

Veljestään Saarikoski puhuu paljonkin kirjan alkupuolella, kun eletään vielä veljesten lapsuutta ja nuoruutta. Saarikoski kommentoi muutamaan otteeseen Pekka Tarkan tekemää Pentin elämäkertaa. Varsinkin Saarikoskien isästä tulee kovin erilainen kuva kuin Tarkan tai Pentin kirjoitusten perusteella. Alkoholismistaan huolimatta hän vaikuttaa suurelta osin huolehtivalta ja rakastavalta isältä.

Oman kappaleeni Saarikosken kirjasta on tekijä omistanut Haminan merimieskirkolle heti teoksen ilmestyttyä. Voi vain arvailla, miten kirja on päätynyt paikalliseen kierrätyshyllyyn minun noukittavakseni.

Heikki Asunta, Martti Merenmaa, Einari Vuorela: Kolmen teinin lauluja. Jyväskylä 1928: Gummerus. 76 s.

Vuonna 1928 ilmestyi kummallinen runokokoelma, usean tekijän yhteisteos Kolmen teinin lauluja. Kummaksi sen tekee muutamakin seikka. Ensinnäkin kirjoittajat olivat kolme-nelikymppisiä eivätkä suinkaan teinejä. Tämän vuoksi tekstejä, jotka ovat usein kovin pateettisia, tekee mieli lukea parodioina. Toisekseen kokoelma vilisee kauhusävyjä. On kuolemaa, on rappioituneita sukuja ja deliriumnäkyjä. Varsinkin Asunta, joukon nuorin ja esikoiskirjailija, suosii synkkää kuvastoa. Mutta kyllä siihen kykenevät vanhemmatkin herrat.

Kokoelmaa lukeaa tosiaan helposti nuoren runoilijanmielen mukasyvällisten ja mahtipontisten ajatusten ivana. Paha kuitenkaan sanoa ihan varmaksi. Boris Hurtta tosin veikkasi vuonna 2003 eräässä artikkelissaan, että miehet olisivat kirjoittaneet kokoelman ihan vain saadakseen rahaa ryyppäämiseen. Joka tapauksessa Kolmen teinin lauluja on energinen ja hauskakin muistutus ajasta, jolloin vähintäänkin henkisesti nuori mies saattoi elää runoudesta ja ryypätä runoudella.

Itselleni Kolmen teinin lauluja on sikälikin mielenkiintoinen teos, että kaksi kirjoittajista, Asunta ja Vuorela, ovat kotoisin samoilta seuduilta kuin minä. Asunnan tulevasta vaimosta, hammaslääkäri Iris Asunnasta, olen saanut lapsuuteni kuulla tosielämän kauhutarinoita.

Heikki Asunta: Mustaa ja kultaa. Jyväskylä 1929: Gummerus. 104 s.

Heikki Asunnan ensimmäinen oma runokokoelma Mustaa ja kultaa jatkaa hyvin luontevasti siitä, mihin Kolmen teinin lauluja oli hänen osaltaan jäänyt. Kuolema on jälleen vahvasti läsnä, mistä kertoo kansikuvan hautakivikin. Kauhukuvastoa Mustaa ja kultaa ei kuitenkaan varsinaisesti sisällä – kuolema on enemmänkin romanttinen ja melodramaattinen elementti, joka kohtaa ihmisen huolimatta sosiaalisesta asemasta tai yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kokoelma on täynnä sodan uhreja, juoponkohtaloita, yksinäisiä ja unohdettuja, syrjäytettyjä valtiomiehiä. Useimmiten ollaan kertovan lyriikan kentillä, joskin pari pienimuotoisempaakin runoa on mukana. Asunnan omien tekstien lisäksi kokoelma sisältää myös pari ruotsalaisen Gustaf Frödingin runon suomennosta.

Luettua: joulukuu 2021

Pasi Palonen: Pauli Myyrä. Helsinki 2016: BoD – Books on Demand. 223 s.

Kirjailija–muusikko–kuvataiteilija Pasi Palosen esikoisromaani Pauli Myyrä on ollut hyllyssäni ilmestymisestä asti mutta jotenkin se on onnistunut välttyä lukemiselta. Nyt lopulta tartuin tehtävään – ja voin sanoa että oli juuri oikea aika. Pauli Myyrä oli yksi tämän vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Romaanin nimihenkilö on lapsuuttaan 1990-luvun koillispirkanmaalaisessa pikkukaupungissa Villilässä elävä poika. Paulia kiusataan koulussa ja muutenkaan elämä ei hymyile. Samalla hän alkaa kokea erikoisia: valoilmiöitä taivaalla, kadonneita viikkoja, lähes hänen niskaansa pudonnut meteoriitti. Pauli alkaa obsessoitua avaruuden ilmiöistä ja alkaa odottaa jotain tai joitakuita tulevaksi taivaalta. Romaani jättää herkullisesti auki, tapahtuuko kaikki todella vai keksiikö Pauli mielikuvitustodellisuden defenssinä kestääkseen elämäänsä.

Palonen pudottelee ajankohdan televisiosarjojen, lelujen, scifikirjojen nimiä, mikä ainakin minulle tuo kotoisan olon. Siihen vaikuttaa kyllä sekin, että Villilä muistuttaa aikalailla Mänttää, syntymäkaupunkiani. Pauli Myyrä on kiehtova ja koskettavakin tarina, ainakin jos miljöö ja henkinen ympäristö saavat niin tehokkaasti samaistumaan itseensä, kuten minulle kävi. Teksti tuntuu valmiilta. Vain kerran tai kaksi harrastelijakustannustoimittajan vaistoni olisi tehnyt sen suurempia muutoksia.

Jukka Nieminen: Zombievyöhyke. Tampere 2012: Mediapinta. 113 s. Kannessa teksti Suomalaista horroria.

Jukka Nieminen on 2000-luvun kotimaisen hörhökirjallisuuden suuri nimi. Itse törmäsin häneen ensimmäisen kerran hänen toimittamansa Hermeetikko-lehden ja sitä seuranneen Sinikiven kautta. Iso osa Niemisen kirjallisesta tuotannosta on pseudotiedettä ja gööttiläistä historiankirjoitusta, oli kyse sitten Suomen muinaiskuninkaista tai jääkauden kieltämisestä.

Viime vuosikymmenellä hän kirjoitti pari romaaniakin, molemmat kauhu. Zombievyöhyke on hyvin perinteinen zombiapokalypsitarina, jonka olemassaolon ainoa syy tuntuu olevan se, että tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Joukko epätodennäköisiä selviytyjiä hengailee keskenään ja sen jälkeen lähtee reissuun. Omaperäisiä ideoita ei ole ainuttakaan, kaikki kliseet ovat mukana ja kerronta on kömpelöä. Jos ysiluokkalainen palauttaisi tällaisen äidinkielen kirjoitelmana, voisin olla laimean innoissani. Mielenkiintoista olisi tietää, onko yksi romaanin hahmoista kirjailija itse – Jukkis-nimeä hän on nimittäin käyttänyt monessa yhteydessä itsestään.

Pentti Saarikoski: Aika Prahassa. Helsinki 1967: Otava. 102 s.

Jos pitäisi nostaa joku kotimainen kirjailija suosikikseni, olisi se jokseenkin varmasti Pentti Saarikoski. Vaikka Saarikoski oli nimenomaisesti runoilija (ja kääntäjä), minulle läheisintä hänen tuotannostaan on kuitenkin proosa. Varsinkin hänen neljä tajunnanvirtaa lähentelevää teostaan ovat minulle läheisiä.

Ensimmäinen mainituista on Aika Prahassa. Saarikoski vietti pari kuukautta Prahassa vuodenvaihteessa 1966–67. Tuona aikana hän piti päiväkirjaa, joka on myöhemmin julkaistu kokonaisuudessaan ja jonka pohjalta Saarikoski kokosi heti tuoreeltaan tämän teoksen.

Saarikoski kirjoittaa siitä, minkä hän parhaiten osaa, eli itsestään. Rahat ovat vähissä, alkoholia kuluu, vaimo odottaa kotona mutta kirjailija odottaa rakastajatartaan käymään. Virkkeestä virkkeeseen voi olla pitkä temaattinen loikka, teksti on vapaasti tempoilevaa ja aina yllättävää. Jokin Saarikosken rytmissä on erittäin hypnoottista, mikä saa nauttimaan hänen tekstistään, vaikka puhe olisi mitä arkisimmista asioista.

P. G. Wodehouse: The Blandings Collection. P. G. Wodehouse Volume 2. Webter 2021: Audible Studios. 45 t 27 min. Luk. Stephen Fry.

Viimevuotisen Jeeves-tarinoiden kokoelman jälkeen Audible julkaisi vastaavan valikoiman P. G. Wodehousen Blandingsin linnaan sijoittuvia kertomuksia. Lukijana on jälleen Stephen Fry. Mukana on kolme romaania (ei kuitenkaan ensimmäistä Blandingsiin sijoittuvaa) sekä kaksi novellikokoelmaa.

Tyylilaji on Wodehousen tapauksessa vakio: humoristista, dialogivetoista ja viatonta naureskelua sosiaalisille normeille, yläluokan tyhjänpäisille tyhjäntoimittajille sekä monimutkaisia väärinkäsityksiin ja sattumiin pohjautuvia juonikudelmia. Blandingsin väki on sitä perinteistä: höyniä vanhenevia herrasmiehiä, koppavia tätejä, älyvapaita veljenpoikia ja nättejä tyttöobjekteja.

Blandings-tarinoiden lisäksi kokoelmaan kuuluu muutakin. Kaksi novellikokoelmanimikettä sisältävät nimittäin myös muutaman Hollywoodiin sijoittuvan kertomuksen sekä joitain golftarinoita. Näissä onkin sitten jo myös muunlaisia juoni-ideoita kuin vain ihmissuhdesotkuja. Varsinkin elokuvamaailman omituisuuksien (omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat) kuvaukset ovat melkein ilkeitä.

Charles Dickes: Kaksi kertomusta. Hämeenlinna 1972: Karisto. 240 s. Suom. Kari Jalonen, Werner Anttila.

Kariston vuonna 1972 julkaisema Charles Dickensin Kaksi kertomusta sisältää kirjailijan kaksi ensimmäistä joulutarinaa. Ensimmäinen näistä, Jouluilta (The Christmas Carol, 1843), on varmaankin kuuluisin Dickensin kertomus. Siinä vanha saituri saa kolmelta aaveelta opetuksen, joka muuttaa ihmisvihaajan hyväntekijäksi. Kirjassa on käytetty Kari Jalosen suomennosta, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1932 nimellä Jouluaatto.

Myös toisessa kertomuksessa on yliluonnollisia elementtejä. Uudenvuoden kellot (The Chimes, 1844; suom. nimi myös yhteenkirjoitettuna) kertoo sekin vanhasta miehestä, joka kuolee pudottuaan kellotornista. Kuoleman jälkeen kellojen henkiolennot ("tontut", engl. goblins) näyttävät hänelle, miten jälkeen jääneiden ihmisten elämä menee alamäkeen. Lopussa mies herää unestaan – mutta lopetus jättää avoimeksi, onko unta ollut kurja tulevaisuudennäky vai vasta onnellinen loppu. Werner Anttilan suomennos on alun perin ilmestynyt 1933 nimellä Joulukellot.

Kumpikin tarina sisältää melko saarnaavaa sosiaalikommentaaria, mutta Dickensiltä sen sietää. Ajan henki oli sellainen, ja Dickens kuitenkin oli köyhien ja heikkojen puolella.

Eino Leino: Joulu. Kolminäytöksinen näytelmä. Kivesjärveläiset. Lausuntaruno. Helsinki 1967: Otava. 79 s. Otavan joulukirja 1967.

Jos jokin aihe kiehtoi Eino Leinoa, niin se oli Kivesjärveläiset. 1898 häneltä ilmestyi romaanikatkelma aiheesta ja 1901 kertova runoelma. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1905, hän oli sisällyttänyt aiheen näytelmäversion Naamioita-kokoelmansa käsikirjoitukseen. Kivesjärveläiset kuitenkin jäi pois julkaistusta versiosta ja unohtui arkistoihin vuosikymmeniksi.

1960-luvulla käsikirjoitus löytyi ja vuonna 1967 se julkaistiin Otavan jouluniteenä. Draamatekstin lisäksi julkaisu sisältää Kivejärveläiset-runon lausuttavaksi tarkoitetun toisinnon, jonka Leino muokkasi 1902 ystävälleen Kaarlo Halmeelle.

Kivesjärveläiset ei ole itsessään mitenkään erityinen teksti. Se on monitahoinen ihmissuhdetragedia patruunan, tämän emännän, taidemaalarin ja tämän nuoren mallin suhdekimpusta. Draamateksti kärsii liiasta tiiviydestä, joka ei salli hahmojen hengittää. Parasta näytelmässä on Niku Flanderin alkoholistihahmo. Kalevalamittaan kirjoitettu näyttämöruno puolestaan menettää tehojaan ontuvan runopolvensa vuoksi, vaikka yksittäiset kuvat ovatkin vahvoja. Taitava lausuja varmasti saisi tekstin elämään. Kivesjärveläisten paras versio taitaa sittenkin olla se ainut Leinon elinaikana julkaistu eli vuoden 1902 runoelma.

The Ballad of Jethro Tull. London 2020: Rocket 88. 216 s.

The Ballad of Jethro Tullia mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna historiikkina maailman parhaasta bändistä (totuus, ei mielipide). Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä.

The Ballad... on komea esine – isokokoinen, kaunis sidonta, runsaasti kuvitettu. Lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Tällainen voi olla hyvä ratkaisu, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla enemmän. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaista puheenvuoroa. Kaikkia ei edes mainita, ilmiselvimpänä tapauksena toistakymmentä vuotta bassoa soittanut Jonathan Noyce! Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia tietolähteitä.

Mielenkiintoista on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelutyön ja toimittamisen on tehnyt Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson.

Suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän bändin kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Taitaa olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on Dave Reesin kirja vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian päivitetyn laitoksen.

Sid Smith: In the Court of King Crimson. An Observation Over 50 Years. 2019: Panegyric Records. 632 s.

Sid Smithin In the Court of King Crimson on periaatteessa laajennettu laitos hänen parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjastaan, mutta laajennukset ovat niin suuria, että voidaan puhua ihan uudesta teoksesta. Smith on seurannut King Crimsonia vuodesta 1972, vuosikymmeniä varsin läheltä, ja hänellä on käytössään valtava tietomäärä näkemyksestä puhumattakaan. Hänellä on ollut pääsy arkistoihin, minkä lisäksi Smith on haastatellut kirjaansa varten jokseenkin jokaista yhtyeeseen joskus kuulunutta.

Tulos on massiivinen. Jopa niin massiivinen, että joku kehvelimpi kynämies olisi julkaissut samasta materiaalista kolmekin kirjaa. Teoksen ydin on sen ensimmäinen osa, historiikki. Smith käy läpi King Crimsonin moninaiset vaiheet ihailtavan johdonmukaisesti. Taannoin kritisoin Jethro Tull -kirjaa siitä, että se siirtyi pikakelaukselle ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen. Smithin kirjassa tällaista ei tapahdu koskaan; se etenee tasaisen tarkasti ja nautittavan sujuvasti koko yli viidenkymmenen vuoden aikajänteensä.

Elämäkertaosuus keskittyy nimenomaan bändin kronikointiin. Albumien sisältö esimerkiksi jää vähemmälle. Historiikin jälkeen Smith esitteleekin sitten arvioiden Crimsonin studiotuotannon. Vaikka osuus on monin tavoin onnistunut, kieltämättä jäin kaipaamaan myös laajan live-diskografian esittelyä. Myös ProjeKctit jäävät huomiotta.

King Crimsonin keikkapuoli saa kuitenkin huomionsa, sillä yli 600-sivuinen kirja päättyy Smithin luonnehdintoihin kaikista tällä hetkellä DGM:n kautta saatavilla olevista livetallenteista. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin levy-yhtiön nettisivuilla, mutta kirjan sivuilla niistä muodostuu syväluotaus yhtyeen kehittymiseen esiintymislavoilla. Toistolta ei tietenkään voi välttyä, minkä vuoksi lukutahtini hidastui selvästi loppupuolella. Koko mötikän lukemiseen kului kaikkinensa parisen kuukautta, vaikka alkupuoli hoituikin nopeaan tahtiin.

Smith on musiikkijournalismin vanhan koulukunnan edustaja. Hän kirjoittaa täsmällistä mutta elävää kieltä, jossa vertaukset ja metaforat sekä erikoiset sanavalinnat saavat hengittää vapaasti. Sellaista on ihana lukea tällaisina kömpelöiden somearvosteluiden aikoina.

Jim Thompson: Vastaisku (Recoil, 1953). Helsinki 1996: Like. 168 s. Suom. Mika Tiirinen.

Lukioiässä ihastuin Jim Thompsoniin (siihen alkuperäiseen, ei 2000-luvun suomalaiseen). Minun ehdottomaan teinimieleeni teki vaikutuksen Thompsonin kyyninen ja ankara tapa kirjoittaa ja suhtautua henkilöihinsä. Hänen kirjojensa maailmassa ihmiset olivat itsekkäitä, pyrkivät hyötymään muista ja pettämään muut aina kun mahdollista.

Kirjanpitoni mukaan Vastaiskua en lukenut tuolloin. Ehkä hyvä niin, sillä juonesta olisi todennäköisesti mennyt silloin paljon ohi. Hahmoja on verrattain lyhyessä sivumäärässä paljon ja kaiken taustalla oleva salaliitto on melkoisen mutkikas. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Pääasia on pankkiryöstöstä 18-vuotiaana tuomittu mies, joka 15 vuoden jälkeen sumplitaan vapaaksi – vain jotta häntä voitaisiin käyttää monimutkaisessa huijausjuonessa. Kaikki ovat sotkeutuneet kuvioon jollain tapaa, eikä mikään ole itsestään selvää.

Thompson kirjoittaa yleensä kovaksi keitetyn rikostarinan perustalla, ja Vastaiskussa hän tekee sen melko tyylipuhtaasti. Hän on taitava kirjoittaja, mutta tällä kertaa ei tarjolla ole erityisen elegantteja kirjallisia ratkaisuja. On vain hyvä tarina, iskevä kieli ja tyly maailmankuva. Ja tietysti niin onnellinen lopetus, että se täytyy olla piruilua.

Silvana De Mari: Viimeinen haltia (L'ultimo elfo, 2004). Helsinki 2005: WSOY. 318 s. Suom. Laura Lahdensuu. Kuv. Gianni De Conno.

Aloin lukea Silvana De Marin Viimeistä haltiaa jo kevätpuolella ääneen lapsille. Monista syistä projekti kuitenkin venyi ja loppui kesken noin kirjan puolivälissä. Päätin, että vuoden päätteeksi lukisin kirjan itsekseni loppuun.

Viimeinen haltia on erikoinen fantasiaromaani. Se käyttää hyväkseen kovin perinteistä korkean fantasian kuvastoa – haltioita, lohikäärmeitä, keskiaikaismaista miljöötä. De Mari kuitenkin kokoaa tutuista palikoista jokseenkin omaperäisen rakennelman.

Tarina kertoo pintapuolisesti Yorshista, viimeisestä haltiasta, ja hänen kasvustaan orpolapsesta sankariksi. Taustana on jonkinlainen postapokalyptinen maailma, jonka Yorsh pyrkii ennustuksen mukaisesti palauttamaan raiteilleen. Kertomusten teho on siinä, miten romaani on kirjoitettu. Tarinalle on kehitetty taustatarina, jota ei avata liikaa vaan luotetaan lukijan kykyyn ymmärtää ilman alleviivauksia. Kerronnan tyyli noudattelee Yorshin ikävaiheita, kevyesti, niin että alun yksinkertaisemmat lauseet ja toisto vaihtuu loppua kohden paljon vivahteikkaampaan tyyliin. Muutos ei ole suuri mutta se tuo tarinaan salakavalaa syvyyttä.

Viimeinen haltia tasapainottelee tyylikkäästi kohdeyleisönsä kanssa. Se on toisaalta selvästi suunnattu nuorille lukijoille, mutta toisaalta siinä on paljon sävyjä, jotka aukeavat vasta varttuneemmille. Siinä mielessä Viimeinen haltia tuo mieleen Astrid Lindgrenin romaanin Mio, poikani Mio. Aivan yhtä lyyrinen se ei ole, mutta yritys on kunnioitettava.

Katsottua: joulukuu 2021

Philip Noyce: Catch a Fire. Sydney Pollack: Tulkki

Phillip Noycen ohjaama Catch a Fire (2006) sijoittuu vuoden 1980 Etelä-Afrikkaan. Musta väestö kapinoi apartheid-politiikkaa vastaan, ja valkoiset afrikaanerit yrittävät pitää valta-asemaansa väkivallalla ja pelottelulla. Keskiössä on Patrick Chamusso, ihan oikea historiallinen henkilö, jota väärin perustein syytetään terrori-iskusta. Nöyryytyksen jäljiltä hänestä oikeasti tulee aktivisti. Tarina on vaikuttava ja yksittäisissä kohtauksissa on todistusvoimaa. Kokonaisuus jää kuitenkin turhan pinnalliseksi ollakseen aidosti koskettava. Elokuva ei mene ihon alle yrityksestä huolimatta. Vahvimpia ovat laulukohtaukset, joissa on joukkovoimaa.

Myös Sydney Pollackin viimeinen ohjaus, Tulkki (The Interpreter, 2005), alkaa eteläisessä Afrikassa. Nopeasti siirrytään Yhdysvaltoihin seuraamaan YK:ssa työskentelevää tulkkia, joka joutuu osaksi Mugabea muistuttavan afrikkalaisdiktaattorin salamurhajuonta. Elokuva on tiukka trilleri ja ihan fiksukin, Hitchcockin perillisiä. Alfred-setään viittailaan paljonkin: Sabotaasin bussi, Vaarallisen romanssin YK-rakennus, Takaikkunan naapuritiirailu... Hitchcockilaisia ovat juonen aukot ja epäloogisuudet, mutta kukapa niistä liikoja välittää.

Sydney Pollack: Firma. Joel Schumacher: Koston liekit

Sydney Pollackin Firma (The Firm, 1993) oli ensimmäinen Grishamin romaanin elokuvaversio. Idea sinänsä on hyvä: nuori asianajajanplanttu päätyy lakifirmaan, joka paljastuu kulttimaiseksi järjestäytyneen rikollisuuden käsikassaraksi. Valitettavasti elokuva on hengetön ja epätasainen. Yhtään ei auta, että pääosassa on Tom Cruise, jolla ei tässä vaiheessa ole edes ylisuurta egoa, joka korvaisi näyttelijäntaitojen puuttumista.

Joel Schumacherin Päämies (The Client, 1994) on paljon verevämpi juttu. Nuori poika todistaa, miten rikollisten asianajaja tekee itsemurhan ja sitä ennen paljastaa murhatun poliitikon ruumiin sijainnin. Poika joutuu viranomaisten ja valtapelien nappulaksi. Tommy Lee Jones on harvinaisen velmu julkisuudenkipeänä syyttäjänä. Ei erityisen syvällinen elokuva mutta pätevää viihdettä joka tapauksessa.

Oliver Stone: Wall Street – Rahan ja vallan katu. Wall Street – Money Never Sleeps

Ensimmäinen Wall Street vuodelta 1987 on vahva elokuva riistokapitalismista, osakepelaamisesta, loputtomasta ahneudesta ja monesta muusta 1980-luvun hyveestä. Se on monella tapaa oivaltava läpileikkaus yhdestä läntistä maailmaa määritelleestä aikakaudesta. Nuori pörssimeklari hankkiutuu häikäilemättömän nurkanvaltaajan kuvioihin. Jälki on aluksi niin kaunista kuin juppinousukkaalta voi olettaa – ja lopuksi niin rumaa kuin pitääkin. Moni kuulemma päätyi pörssihommiin Wall Streetin nähtyään. Minua se kannustaa kyllä ihan päinvastaiseen. Itselleni parasta ovat toistuvat rivit 80-luvun mikrotietokoneita. Michael Douglasin Gordon Gekko oli Oscar-ainesta. Kaipa ihan syystä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 2008, Yhdysvaltoja ja muutakin maailmaa järisytti valtaisa finanssikriisi. Stone katsoi, että oli aika Gekkon uudelle tulemiselle. Wall Streetin jatko-osassa (2010) ei enää eletä juppien nousukautta vaan talouskuplan puhkeamispistettä. Fokuksessa on uusi märkäkorva, itse asiassa Gekkon tuleva vävy, joka todistaa läheltä ennennäkemätöntä markkinoiden syöksyä ja sen taustalla olevaa juonittelua. Elokuvassa on paljon tarkkasilmäistä mutta niin on myös saarnaavuutta. Se on Stonelta aina vähän uuvuttavaa. Kakkososa ei ole edeltäjänsä veroinen mutta ihan sujuva pamfletti silti. Parasta siinä on 95-vuotias Eli Wallach viimeisessä roolissaan pitkässä elokuvassa.

Brian Levant: Lumihauvat. Isäni on turbomies

Lumihauvoissa (Snow Dogs, 2002) kalifornialainen hammaslääkäri saa kuulla olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä Alaskasta on testamentannut hänelle koiravaljakon. Tarina kulkee yllätyksettömänä hyvän mielen elokuvana, jossa on kieltämättä ihan viehättävää Villi pohjola -värinää. En kyllä ymmärrä, miten Cuba Gooding Jr. ja James Coburn(!) ovat tämmöiseen päätyneet.

Kaikkien aikojen jouluelokuva on tietenkin Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tarinassa Conan Barbaari yrittää etsiä pojalleen Anakin Skywalkerille sesongin suosikkilelua ja vetää kahtakymmentä joulupukkia siinä sivussa dunkkuun. Tyhmä tarinahan se on mutta elokuvassa on (tai ainakin haluan siinä nähdä) vanhan Hollywood-komedian henkeä. Parasta on Phil Hartmanin esittämä limainen naapurin setä.

Oliver Stone: The Doors. U-käännös helvettiin

Vaikka elokuvan nimi on The Doors (1991), se ei keskity yhtyeeseen vaan Jim Morrisonin sortuvaan hahmoon. Tosipohjahan tarinalla tietysti on, mutta taiteellisia vapauksia on otettu runsaasti, mikä on minun puolestani sallittua. Fanit ovat sitten eri asia. The Doors on kuitenkin ongelmallinen tapaus: Val Kilmer on pääosassa vaikuttava, kuten moni muukin näyttelijä roolissaan, yksittäiset kuvat ja kohtaukset ovat parhaimmillaan upean näköisiä, mutta kokonaisuus jää sittenkin pintapuoliseksi. Niinhän se usein tämmöisten elämäkertaelokuvien kanssa on. Ongelmia on myös käsikirjoituksessa, joka keskittyy luomaan myyttiä yhtenäisyyden hinnalla.

U-käännös helvettiin (U Turn, 1997) on puolestaan aliarvostettu elokuva. Vinksahtanut rikostarina Arizonan pikkukylässä voisi melkein olla Coenin veljesten käsialaa. Tosiasiassa se perustuu John Ridleyn romaaniin. Pikkurikollisen auto jättää hänet Superiorin raitille, ja yhtäkkiä mies on sekaantunut useampaankin murhajuoneen ja kriiseilevään ihmissuhdeverkkoon. Elokuva on Stonelle epätavallisen pieni, eikä se yritä iskeä sanottavaansa suoraan katsojan naamaan. Hahmot ovat kummallisia ja irvokkaita, mitä vaikutelmaa lisää myös vinot kuvakulmat, nykivä leikkaus ja Ennio Morriconen musiikki. U-käännös helvettiin on oikeastaan tosi luotaantyöntävän oloinen elokuva mutta juuri siksi viehättävä.

Oren Peli: Paranormal Activity. Tod Williams: Paranormal Activity 2. Henry Joost & Ariel Schulman: Paranormal Activity 3. Paranormal Activity 4

Paranormal Activity on juuri sellainen kauhuelokuvasarja, josta minun ei kuuluisi pitää. Halpoihin säikyttelyihin perustuvaa teiniviihdettä, jonka jokainen osa toistaa samoja ideoita. Ja silti - pidän niistä yllättävän paljon. Ensimmäinen osa, Oren Pelin ohjaus vuodelta 2007, on pienimuotoisen kerronnan ja odotukseen perustuvan jännitteen pikkuhelmi. Yhden kameran kerronta ja hitaasti etenevät tapahtumat pystyvät aidosti olemaan vaikuttavia. Tietysti jos elokuvaa katsoo alusta asti sillä asenteella, että kaikki found footage -tyyppinen elokuva on roskaa, ei tästäkään saa mitään muuta irti.

Jatko-osat noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Kameroita tulee enemmän, mytologia tarinan taustalla saa syvyyttä, on uusia kekseliäämpiä säikkyjä. Kakkososa varsinkin tuntuu laahaavalta (tosin katsoin siitä hieman pidemmän ohjaaja leikkauksen) ja jotenkin oudon muodottomalta. Toisaalta kolmososa on paikoin oikeinkin tehokas. Tietysti found footage -estetiikka alkaa koetella uskottavuuden rajoja, varsinkin nelosessa, kun ihmiset tuntuvat kantavan kameroita koko ajan mukanaan.

Sarjana Paranormal Activity on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että vasta neljäs elokuva on varsinainen jatko-osa. Kakkos- ja kolmososat ovat esiosia, jotka taustoittavat aiempia tapahtumia. Näiden neljän elokuvan jälkeenkin on ilmestynyt vielä kolme Paranormal Activityä, mutta ne eivät kuuluneet tämänkertaiseen katselmukseen.

Neill Blomkamp: District 9. Nishimura Yoshihiro: Helldriver

Neill Blomkampin ensimmäinen pitkä ohjaustyö District 9 (2009) alkaa parodisena mukadokumenttina Maapallolle eksyneestä muukalaisjoukosta, jonka ihmiset eristävät elämään keskitysleirillä. Yhtäläisyyksiä mihin tahansa tunnettuun tosielämän segregaatioon ei tarvitse edes etsiä. Elokuva muuttuu pian dramaattiseksi ja koskettavaksikin kertomukseksi miehestä, joka siirtyy valtaväestöstä päänpotkittuun vähemmistöön. District 9 on fiksu elokuva, vaikka lopussa se kääntyykin suotta melko tavanomaiseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan ohjaaja on eteläafrikkalainen ja Johannesburgiin tarina sijoittuukin, mutta elokuva on tehty yhteistyössä paitsi yhdysvaltalaisten myös uusiseelantilaisten kanssa. Jälkimmäisillä on pitkät perinteet omalaatuisiin genre-elokuviin, mikä vaikutus tuntuu District 9:ssäkin.

Jotain samankaltaista tematiikkaa on nähtävissä myös Yoshihiro Nishimuran Helldriverissa (ヘルドライバー, 2010), jossa hetken verran pohditaan, onko zombeilla ihmisoikeuksia. Pääpaino on kuitenkin ihan muualla – tajuttomissa hurmekekkereissä, joissa ruumiita repeilee ja veri roiskuu. Kaikki tarinassa on reikäpäistä, kaikki on juuri sitä mikä on parasta (tai näkökulmasta riippuen pahinta) japanilaisessa populaarikuvastossa. Kyse on zombiapokalypsista, ja sitä lähtee hoitamaan nuori nainen, jolla ei ole sydäntä mutta aseena moottorisahamiekka. Mutta eihän tämmöisessä tarinalla ole väliä.

Vittorio de Sica: Avioliitto italialaisittain. Eilen, tänään, huomenna

Avioliitto italialaisittain (Matrimonio all'italiana, 1964) kattaa yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen ajanjakson kahden ihmisen elämässä. Nuori köyhistä oloista lähtenyt nainen rakastuu yläluokkaiseen mieheen, joka ei kuitenkaan osaa asettua aloilleen. Romanttisena alkanut suhde muuttuu valtapeliksi. Ohjaaja Vittorio De Sica tasapainottelee hienosti koskettavan melodraaman ja liioittelevan komedian välillä. Elokuva ei ole mestariteos mutta sinne päin. Sen perustana on Eduardo De Filippon näytelmä.

Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani, 1963) on astetta keveämpi mutta sydämeltään ehkä vielä painavampi. Kolmesta eri tarinasta koostuva elokuva on ihmisyyden ja yhteisön puolella. Ensimmäisessä jaksossa köyhän perheen äiti yrittää pysyä toistuvasti raskaana, jottei joutuisi pidätetyksi.

Toinen osa, joka perustuu Alberto Moravian tarinaan, alkaa komealla ja pitkällä otoksella Milanon kaduilta. De Sica on monen muun hyveen lisäksi italialaisen kaupungin kuvaaja, mikä näkyy tässäkin elokuvassa monina kauniina, melkein pakahduttavina otoksina. Toinen osuus sijoittuu melkein kokonaan Rolls Roycen kytiin, joten maisemia riittää. Rikas nainen ottaa matkaansa keskiluokkaisemman rakastajansa ja joutuu laittamaan elämänsä asioita tärkeysjärjestykseen.

Kolmannessa tarinassa prostituoitu ja naapurin nuori pappiskokelas löytävät yhteisen sävelen. Riitasointuja tuo edellisen asiakas neuroottinen ja omistushaluinen "upper class twit". Kolmikon väliin muodostuu kaikkia kasvattava kokemus.

On jotenkin käsittämätöntä, miten monipuolisia ja tavallaan täydellisiä elokuvanäyttelijöitä Sophia Loren ja Marcello Mastroianni ovat olleet – seksisymboliasemastaan huolimatta. Ehkäpä 1960-luku oli nimenomaan näyttelijän kannalta otollisinta aikaa. Sai rauhassa keskittyä hahmoihin ja omaan työhönsä. Kamera antoi tilaa, eikä vielä ollut modernin efektivyörytyksen taakkaa häiritsemässä. Läsnäolo oli kaunista.

Henri-Georges Clouzot: Pelon palkka. Jean Cocteau: Orfeus

Henri-Georges Clouzot'n ohjaama Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) on malliesimerkki siitä, miten elokuvassa rakennetaan jännite ja saadaan katsojan syke nousemaan. Ja onhan siitä mallia otettukin – moni ihan tuorekin elokuva on paljosta velkaa sille. Pelon palkassa amerikkalainen öljy-yhtiö palkkaa neljä rahan tarpeessa olevaa miestä kuljettamaan kahdella kuorma-autolla valtavan lastin nitroglyseriiniä läpi vuoriston ja viidakon. Vastaan tulevat kaikki mahdolliset esteet ja vaarat. Monikansallinen miesjoukko (pari ranskalaista, italialainen ja saksalainen) on inhimillisyydessään sympaattinen, ja heidän puolestaan pelkää ja on huolissaan. Mustavalkokuvaus on komeaa, ja diegeettinen äänimaailma – varsinkin hengitys, oli se sitten miesten keuhkoista, autojen moottoreista tai ympäröivän maiseman läpi puhaltavasta tuulesta lähtevää – ei saa kaipaamaan musiikkia.

Antiikin myyttiin perustuva ja Jean Cocteaun ohjaama Orfeus (Orphee, 1950) on taide-elokuvaa parhaimmillaan. Omaperäiset, ainutlaatuiset kuvalliset ja kerronnalliset ideat eivät peitä tarinaa alleen, mikä tekee elokuvasta helpo(hko)sti lähestyttävän. Kerronta on ajoittain hämärää mutta kiehtovalla tavalla, ei vieraannuttavalla. Kuolema rakastuu runoilijaan ja tappaa tämän vaimon. Runoilija noutaa vaimonsa kuolleiden maasta mutta on jo Kuoleman lumoissa. Sinänsä yksinkertaisissa visuaalisissa efekteissä on yhä lumovoimaa. Peiliin vajoava Orfeus on jäänyt kummittelemaan mieleeni, vaikka edellisestä katselukerrasta (valkokankaalla) on toistakymmentä vuotta.

Mariane Satrapi: The Voices. Richard Fleischer: Bostonin kuristaja

Mariane Satrapin The Voices (2014) on hyvin musta komedia miehestä, joka kuulee lemmikkiensä ja tappamiensa naisten irtopäiden puhuvan hänelle. Elokuva on yhtä aikaa hauska ja oikeastaan aika koskettava. Satrapia osasi nauraa sodan kauhujen keskellä Persepolis-sarjakuvissaan ja -elokuvassaan – nyt hauskan ja kauhean tasapaino toimii yksilön tragediassa.

Richard Fleischerin Bostonin kuristaja (Boston Strangler, 1968) perustuu tositapahtumiin. Nimenomaan perustuu, sillä se ottaa paljon vapauksia tosiasioiden suhteen. Elokuva kuvaa naisia kuristavan sarjamurhaajan jahtia ja kiinnijääntiä. Tyyli on toisaalta dokumentaarinen, toisaalta erittäin tyylitelty. Se käyttää runsaasti jaettua kuvaa, jossa katsoja saa nähdä monta tapahtumaa tai näkökulmaa yhtä aikaa. Vaikka siinä onkin temppuilun makua, on tulos vaikuttava.

William Markus: Rakas varkaani. Aarne Tarkas: Olin nahjuksen vaimo

William Markuksen ohjaama Rakas varkaani (1957) on kepeä komedia, oikeastaan melko tyhjänpäiväinen ja mitätön mutta sittenkin kummallisen viehättävä. Paljon on näyttelijöiden varassa; varsinkin tosielämän tulevan avioparin, Pohjanpään ja Pentti Siimeksen, välillä on pääosissa rutkasti kemiaa. Elokuva kertoo varkaiden psykologiaa tutkivasta dosentista, joka ihastuu kahden hengen varaskoplan johtajaan. Tämä käyttää hyväkseen tilaisuutta ja miestä, joka hajamielisyydessään ei tajua mitä ympärillä tapahtuu. Huumori koostuu absurdeistakin sattumuksista ja väärinkäsityksistä sekä huvittavan liioitelluista hahmoista. Kohelluksessa on paljon mykkäkauden slapstick-perinteestä. Hassuttelu on pääosin hyvin viatonta, joskin ajatus varkaasta päähenkilönä ei ollut ihan ongelmaton tekoajankohtana. Nykykatsojalle huumori ei välttämättä ole kovin hauskaa, mutta muutamat uskaliaammat kuvat (alaston nainen peseytymässä ja myöhempi lähikuva tämän miehustasta) voivat yllättää. Elokuva on kuitenkin sympaattinen, ja pääsepä siinä taas näkemään Helsingin vanhaa miljöötä, muun muassa Stockmannin tavarataloa. Bonusta tulee Olavi Virran vierailusta ja elokuvantekijöiden esiintymisestä alkutekstien aikana.

Aarne Tarkaksen ohjaama Olin nahjuksen vaimo (1961) on astetta hallitumpi ihmissuhdekomedia. Rikkaan teollisuussuvun perijän vaimo, pian entinen, on kirjoittanut kirjan avioliitostaan. Kirja saa hyvät arviot mutta suku on tietenkin kauhuissaan häväistysjutusta. Parisuhteen vaiheita käydään läpi takaumina, joista osa on kuvattu Pariisissa asti. Pohjanpään vastanäyttelijänä on tällä kertaa Leif Wager, joka on tyypillisen karismaattinen itsensä (paitsi kun näyttää silmälaseissaan hieman Matti Vanhaselta). Parin kemia toimii. Tarkas on helppo tuomita mitättömäksi riviohjaajaksi, mutta Nahjuksen vaimo on hyvä osoitus hänen kyvykkyydestään ja elokuvataiteen ymmärryksestään. Hänen käsikirjoituksensa tuskin menisi läpi tänä päivänä kaikkine käänteineen. Wodehousemaisten häijyjen tätien ja, no, nahjusmaisten vävyjen keinovalikoimaan kuuluu niin naisen huumaaminen kuin kaappauskin. Mieskin on mies vasta, kun rupeaa komentamaan vaimoaan.

Michalis Kakogiannis: Kerro minulle, Zorbas. Risto Jarva: Loma

Kreetalaisen Nkos Kazantzakisin romaaniin perustuva, kyproslaisen Michalis Kakogiannisin ohjaama Kerro minulle, Zorbas (Zorba the Greek, 1964) on erikoinen yhdistelmä pientä ja laveaa. Tarina rakentuu oikeastaan kahden henkilön ympärille, brittiläisen kirjailijan, joka palaa isiensä maille Kreetaan käynnistääkseen siellä kaivoksen, ja nimihenkilön Zorbasin, joka lyöttäytyy miehen mukaan satamassa. Zorbas on eräänlainen trickster-hahmo, joka posiitiivisuudellaan ja elämänriemullaan saa aikaan monenlaisia asioita ympärillään. Heidän lisäkseen ainoat merkittävät hahmot ovat kaksi naista, jotka kumpikin jäävät ohuiksi, miesten objekteiksi – joskin Lila Kedrovan esittämä vanha ranskalaiskurtisaani on hienosti esitetty rooli. Muut elokuvan ihmiset ovat kollektiivi, kreetalaisten joukko. Eeppistä elokuvassa on sen täyteys. Tapahtumia on runsaasti jopa yli kaksituntiseen elokuvaan. Se aiheuttaa pienoista hajanaisuutta mutta toisaalta myös syventää varsinkin Zorbasin hahmoa. Anthony Quinn on roolissa vaikuttava, samoin kaksi kuolinkohtausta.

Risto Jarvan toiseksi viimeinen elokuva Loma (1976) heittää suomalaisen pankkivirkailijan talviolympialaisten sijaan Rodokselle, suksineen pipoineen. Vaikka Jarva oli parhaimmillaan hieno elokuvantekijä, on hänen tuotantonsa epätasaista; ja vaikka Lomaa tunnutaan muistelevan lämmöllä, on se melko väkinäinen komedia. Huumori revitään ennalta arvattavista kommelluksista, ja tuolloin vielä Suomessa uuden ilmiön eli etelänmatkailun kuvaus on kovin alleviivattua. Tekninen toteutuskin on vähän niin ja näin. Toki mukana on kohtaus, jossa Antti Litja nousee Välimerestä villapiposta askarrellut uimahousut päässään.

David Lean: Tohtori Zhivago

Minulla on ollut lukiovuosista asti lapsellinen tavoite katsoa yhden kalenterivuoden aikana 366 elokuvaa, keskimäärin yli elokuva päivässä. Tavoite ei ole koskaan täyttynyt, koska elämä on tullut tielle. Tänä vuonna elämä on ollut myötämielinen. Vuoden 365. elokuvaksi halusin jotain isoa. Abel Gancen Napoleon olisi ollut ilmiselvä valinta mutta vähän turhan iso tähän hetkeen. Päädyin astetta pienempään isoon:

David Lean oli suurimuotoisen draaman mestari. Hänen ohjaamansa Tohtori Zhivago (Doctor Zhivago, 1965) on yli kolmetuntinen laveasti ja verkkaan etenevä eepos. Boris Pasternakin romaaniin perustuva elokuva alkaa kuvauksena Venäjän vallankumouksesta mutta kääntyy lopulta rakkaustarinaksi. Ei poliittinen puolikaan koskaan häviä kokonaan, vaikka sen tarjoama analyysi ei ole kovin syvällistä. Ensimmäinen kolmannes, vallankumouksen syiden pohjustus, on paras osa.

Zhivagolla on kahtalainen maine: se on suuren yleisön pitämä ja arvostama, mutta kriitikot ovat olleet varautuneempia. Se on ehdottomasti komea elokuva. Joukkokohtauksissa on voimaa ja kamera rakastaa maisemia melkein yhtä pieteetillä kuin Leanin aiemmassa Arabian Lawrencessa. Venäläisen eepoksen perinteen mukaisesti tarinassa on lopulta kyse nimenomaan yhteisöstä ja massoista, mutta tällä kertaa yksilöt jäävät täysin historian jalkoihin. Omar Sharifin kostein silmin esittämä nimirooli on kovin pahvisen makuinen; parasta jälkeä tekee Rod Sterling limaisena yläluokan mulkkuna. Itse en osaa inhota Zhivagoa enkä olla pettynyt siihen – se on hieno elokuva vaikkei ihon alle ihan pääsekään.