Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Irmeli Pääkkönen: Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Helsinki 1994: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 148 s. Kuv. 

Carl Niclas Keckman (1793–1838) on niitä Suomen historian hiljaisia tekijöitä, jotka ovat jääneet piiloon isompien nimien ja kovempien äänien taakse. Keckman oli monessa mukana 1800-luvun alussa, kun suomen kieltä, kirjallisuutta ja kulttuuria tietoisesti alettiin rakentaa. Hän työskenteli monella tapaa samalla kentällä kuin hänen ystävänsä, yhdeksän vuotta nuorempi Lönnrot, mutta pedanttisuus, mahdollisesti kehno itsetunto ja varhainen kuolema johtivat siihen, että Keckmanin nimi ei ole jäänyt elämään.

Keckman syntyi varakkaaseen porvarisperheeseen Oulussa; hänen velipuolensa oli tuolloinen professori, tuleva piispa F. M. Franzén. Hän oli verrattain lyhyen elämänsä aikana monessa mukana: Turun Akatemiassa hän toimi kirjastoamanuenssina ja kokosi listaa Fennicasta, miltä pohjalta Pipping myöhemmin koosti maineikkaan omansa. Turussa Keckman myös toimitti Turun Wiikko-Sanomia. Myöhemmin Helsingissä hänet nimitettiin yliopiston ensimmäiseksi suomen kielen lehtoriksi, jossa roolissa hän oli aktiivinen kielentutkija ja suomen puolesta propagoija. Siinä ohessa hän oli perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa (joka itse asiassa perustettiin hänen kotonaan) ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä. Siinä roolissa hän oli myös yksi Lönnrotin Kalevalan tärkeimmistä kätilöistä ja suomensi SKS:n julkaisusarjan ensimmäisen niteen, Kultalan. Lisäksi Keckman oli ahkera sanastaja, jonka sanalistat olivat merkittävässä roolissa, kun nelisenkymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin Lönnrotin nimiin pantu Suomalais-ruotsalainen sanakirja.

Tällaisella uralla pitäisi aueta paikka historian kaanonissa. Vaan niin ei käynyt. Vaikka alle 45-vuotiaana kuollutta Keckmania muisteltiin tuoreeltaan lämpimästi ja hänen merkitystään korosti Lönnrotkin vielä sanakirjan esipuheessa, hän on jäänyt kuriositeetiksi. Paljon johtunee siitä, että Oulun ja Turun tulipalot veivät elämäkertureilta paljon materiaalia. Irmeli Pääkkösen Suomalainen sydämestä lienee edelleen kattavin esitys Keckmanista. Se käy läpi hänen elämänsä, mutta erityisesti tarkastelee niitä jälkiä, joita Keckmanin työstä on meille jäänyt.

Eila Kaustia: Silmissä liekit. Porvoo–Helsinki 1976: WSOY. 67 [+ 3] s.

Eila Kaustia oli nelivuotias, kun Suomessa käytiin sisällissota. Runokokoelmassaan Silmissä liekit hän kuvaa sotaa lapsen silmin, pieninä sirpaleisina välähdyksinä.

Yleensähän sotakirjallisuutta on kerrottu rintamalla olleiden (miesten) näkökulmasta. Sotarunous varsinkin on ollut joko isänmaallista paatosta ja taisteluhengen kohottamista tai sitten vaikkapa evakkoperspektiivin surutyötä. Niinpä Kaustian runot antavat ihan omanlaisena katseen sotaan lyriikan kautta – etenkin kun sisällissodassa ei ole samanlaista "kotirintamaa" kuin myöhemmissä kahakoissa.

Kaustian kokoelma on oikeastaan erittäin tiiviiksi puristettua proosarunoutta, joka muodostaa tarinallisen kokonaisuuden. Runot ovat lyhyitä, vain muutaman säkeen mittaisia. Niihin kuitenkin kiteytyy muistikuvia, joissa lapsi yrittää ymmärtää ympäröivää todellisuutta: kuu muuttuu nälkäisissä mielikuvissa nauriiksi, aikainen kevät etenee taisteluista huolimatta. Lakoninen tyyli estää paisuttelun ja liian dramatiikan; tapaukset ovat itsessään tarpeeksi rajuja, jotta niitä tarvitsisi värittää.

Paitsi itse sotatapahtumia Kaustia kuvaa myös aikaa ennen ja jälkeen sotaa. Vaikkei lapsi ymmärräkään, mitä on tapahtumassa, hän aistii kyllä muutokset. Jälkikäteen taisteluista palaavien yritys normaaliin näyttäytyy jalkapuolien ontuvana tanssina. Kuvalliset rinnastukset ja tiheät oivallukset ovat viiltäviä – pienillä kosketuksilla runoilija saa aikaan painavia tuntemuksia.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.

Suomikauhun sirpaleita #6: Onko Dégénérés kauhua?

H. Ahtela

Dégénéré

Kauhu- y. m. kertomuksia

Helsinki 1918: [Einar Reuter]. 125 [+ 3] s.

H. Ahtelan Dégénéré vuodelta 1918 mainitaan usein kotimaisen kauhukirjallisuuden bibliografioissa ja esittelyissä, ja sillä on maine alan tavoiteltuna ja harvinaisena varhaishelmenä vähän Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden tapaan. Jälkimmäiseen on syynä se, että H. Ahtela julkaisi kirjan omakustanteena sisällissodan vuonna. Painos tuskin on ollut suuren suuri. Ensimmäiseenkin on yksinkertainen syy: Dégénérén alaotsikko on "Kauhu- y. m. kertomuksia". Ihan eri asia sitten on, kuuluisiko kirja kotimaisen kauhukirjallisuuden kaanoniin muuta kuin sivuhuomautuksena.

H. Ahtela oli nimimerkki, jonka takana oli taidepersoona Einar Reuter – kirjailija, taidemaalari ja merkittävä vaikuttaja suomalaisten modernistien piirissä. Nykyään hänet tunnettaneen parhaiten merkityksestään Helene Schjerfbeckin uran edistäjänä ja kronikoijana. Kirjoittajana hän oli monipuolinen: taidekritiikin, Schjerfbeckin elämäkerran ja yhden runokokoelmankin lisäksi ilmestyi esimerkiksi muutama pohjoisen luontoa kuvaava romaani. Jopa niiden moninaisuuden keskellä Dégénéré pistää silmään.

Dégénéré on novellikokoelma. Sen kymmenestä tekstistä kahdeksan on monologeja, useimmiten nimeämättömälle sinälle puhuttuja. Vain kaksi viimeistä novellia muistuttavat kertomusta, mutta kertoja puhuukin niissä kolmannessa persoonassa vaikkei erityisen ulkopuoliselta tunnu silloinkaan. Novellien tarina on yleensä piilossa rivien välissä, vihjauksissa ja epävarmoissa sanamuodoissa, joista lukija tietää jotain tapahtuneen (tai jääneen tapahtumatta) mutta yksityiskohdat ja täysi varmuus jäävät epämääräisyyksien taa ja lukijan tulkinnan varaan. Usein kerronta on katkelmallista, nykivää, epäröivää.

Kokoelman nimi Dégénéré viittaa rappeutumiseen, degeneroitumiseen. Siihen sisältyy merkitys tilasta, jossa on laskeuduttu normaalin rajojen alle. Kokoelman novellien ihmiset ovat juuri sellaisia: he ovat joko omasta mielestään, kanssaihmistensä mielestä tai yhteiskunnan näkökulmasta rappeutuneita, hyväksytyn alapuolelle taantuneita tai ajautuneita. He voivat olla väkivaltaisia, lähimmäisiään alistavia, pelokkaita tilanteissa joissa ei saisi. He voivat vihata äitiään tai tuntea vetoa pikkulapsiin, tai heidän seksuaaliviettinsä on liian voimakas. Joskus he arkailevat itseään, pyytävät itseään anteeksi tai käyttäytyvät uhmakkaasti, mutta useimmiten he vain yksinkertaisesti ovat eksyksissä itsensä kanssa eivätkä kykene elämään muiden asettamien normien keskellä.

Mutta ovatko kertomukset kauhukirjallisuutta? En oikein usko, että kirjailija on tarkoittanut kokoelmansa alaotsikkoa ymmärrettäväksi niin kuin nykylukija "kauhukertomuksen" ymmärtää. Tai jos onkin, siihen sisältyy voimakas ironia: nämä ovat niitä aidosti kauhistuttavia asioita perinteisten kauhukirjallisuuden kummitusten ja öisten hautuumaiden sijasta. Alaotsikko ei siis ole lukuohje, genrelinssi jonka läpi tekstejä neuvotaan luettavan. Dégénérén kauhu on eksistentiaalista laatua, ihmisestä itsestään kumpuavaa olemassaolon hirvittävyyttä. Niissä on Edgar Allan Poen mieleen tuovaa rajankäyntiä subjektiivisen kammon ja objektiivisen maailman välillä. Toisten normaali voi jollekulle olla kauheista kauhein asia; tai kääntäen yhden normaali voi vaikuttaa kauhistuttavalta muiden silmissä. Selvimmin Poen vaikutus kuuluu kertomuksessa "Ette tiedä mitä rakkaus on", jonka kertoja paljastuu viimeisessä kappaleessa istuvan pehmustetussa huoneessa. Hänelle naisen "ei" ei ole ollut tarkoittanut sitä. "Miksi te väitätte minun olevan hullu?" kysyi Poen "Kielivän sydämen" kertojakin.

H. Ahtelan henkilöhahmojen peloilla ja heidän tekojensa hirmuisuudella ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään verhota siveyden paksuun verhoon. Monet Dégénérén teemoista ovat kirjoitusajankohdan huomioon ottaen tavattoman avoimesti esillä. Henkilökohtainen suosikkini kokoelmasta on "Tuuliajolle"-niminen kertomus, jonka naiskertoja yrittää käymällä läpi omia nautinnonhakuisia elämänkäänteitään, kierrellen ja kaarrellen, ilmaista tarinan sinälle, että himoitsee tätä. Päätösnovelli "Iikka Rovan ensi hyväily" ei emmi kertoessaan, että nimihenkilön rakkaus "kohdistui neitosiin, jotka eivät olleet lapsenastetta pitemmälle kehittyneet." Kirjoittajan sympatia tai ainakin joltinenkin ymmärrys on näitten "rappeutuneitten" puolella. Hän ei tuomitse tai kauhistele vaan antaa äänen ihmisille, jotka eivät ainakaan sata vuotta sitten saaneet puhua ajatuksiaan. Senkään takia ei Dégénérétä lukiessa tunne lukevansa kauhukertomuksia. Ainoa novelli, joka millään tavoin muistuttaa genretietoista kauhukertomusta, on "Heikka Rautamon kuolema", jonka nimihenkilö ennakoi oman kuolemansa. Aihetta ei tässäkään tapauksessa käsitellä yliluonnollisuutena, vaan pikemminkin sattumana, kun yleisesti pelokas mies on kerrankin osunut oikeaan. Loppuratkaisussakaan ei ole kauhukertomuksen dramatiikkaa, vaan  huolella kasvateltu tarina päätetään vähäeleisen toteavasti.

Vaikka esimerkiksi Juri Nummelin on ottanut H. Ahtelan kokoelman mukaan suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikkiinsa "psykologisen kauhun edelläkävijänä", se ei missään nimessä ole genrekirjallisuutta. Yhteydet myöhempään ei-yliluonnolliseen kauhuun ovat kyllä näkyvissä, mutta kirjoittaja ei nähdäkseni hae niillä varsinaista kauhuvaikutusta. Kertomusten ei ole tarkoitus pelottaa tai synnyttää kauhun tunnetta vaan enemmänkin järkyttää ja kauhistuttaa. Tietysti ero on hiuksenhieno eikä lainkaan yksiselitteinen.

Vaikuttava Dégénéré joka tapauksessa on ja monella tapaa hyvin ainutlaatuinen teos. Yhä sadan vuoden jälkeenkin se onnistuu vavahduttamaan lukijaa. On onni, että myöhemmät suomalaisen kauhun esitykset ovat ottaneet sen osakseen, sillä muuten harvinainen teos olisi suotta tyystin unohtunut. Ei sillä nykyäänkään voi olla kovin monta lukijaa, sillä kirja ei ole saatavilla kuin muutamasta kirjastosta eikä kappaleita liiku myynnissä käytännössä lainkaan.

Piereskelevä keksi ja lauluja kuolemasta - Stephen King fiktiivisenä hahmona

I

Ei ole tavatonta, että kirjailija sijoittaa itsensä ja lähipiirinsä osaksi tarinoitaan. Tyypillisessä tapauksessa aloitteleva kirjoittaja käyttää omaa elämäänsä mallina esikoisromaanilleen, ja varsinkin taiteilijapiireistä on peräisin monia hienoja (ja vähemmän hienoja) kirjallisuuden henkilöhahmoja. Yleistä on sekin, että varsinkin kertomusten päähenkilöt kuvastavat ainakin jossain määrin luojansa omia ajatuksia.

Harvemmin kuitenkaan käy niin, että kirjailija kirjoittaa itsensä, omalla nimellään ja tunnistettavalla hahmollaan, osaksi fiktiota. Stephen Kingin tuotannossa kuuluisin esimerkki tällaisesta on ehdottomasti Musta torni -sarja. Sen viimeisissä osissa kirjailija Stephen King toimii keskeisenä hahmona. Tietenkään tämä King ei ole yksi yhteen kirjoittajansa, mutta vastaavuus on riittävä, jotta lukijan mielessä nämä kaksi samaistuvat toisiinsa.

Jo Kingin kouluvuosilta tunnetaan tarina, jossa hän kertoi oppilastovereistaan näiden oikeilla nimillä. Oppilaat valtaavat koulun ja kuolevat taistelussa kansalliskaartin kanssa. Tekstiä ei ole säilynyt, ja se tunnetaan ainoastaan Kingin lapsuudenystävä Chris Chesleyn kertoman kautta. Ei tiedetä, esiintyikö kirjoittaja itse tarinassa. 

Kirjailija-King saa maininnan, ikään kuin cameo-esiintymisen, muutamassakin hänen omassa teoksessaan. Hänet mainitaan salanimi Richard Bachmanin Kirous- ja Teloittajat-romaaneissa ja Kingin omalla nimellä ilmestyneissä Kirjastopoliisi-pienoisromaanissa sekä "Yölentäjä"-novellissa (tosin vain sen alkuperäisessä versiossa). Lisäksi suomentamattomassa "The Blue Air Compressor"-novellissa King mainitaan tarinan kertojaksi. Samaan hengenvetoon voi vielä mainita myös jo Carriessa esiintyneen tohtori Edwin Kingin (Edwin on Stephenin toinen etunimi).

Varsinaisena henkilöhahmona King esiintyy Mustan tornin lisäksi kahdessa muussakin kirjoittamassaan tarinassa. Kumpikin niistä on vähän tunnettu, humoristinen kertomus, ja molemmat ovat ilmestyneet vain kerran ja sitten unohtuneet muilta kuin King-konössööreiltä.

II

Ensimmäisen kerran Kingin tiedetään sijoittaneen itsensä tarinan henkilöhahmoksi sadussa nimeltä "The King Family and the Wicked Witch". Se ilmestyi pienessä kansasilaisessa sanomalehdessä, Flintissä, 25.8.1978. Lehteä toimitti Kingin entinen opiskelutoveri Roy D. Krantz. King oli antanut hänelle julkaistavaksi kertomuksen, jonka hän oli alunperin kirjoittanut lapsilleen. Aluksi lehdessä epäiltiin tarinan julkaisemista, koska sen pelättiin loukkaavan osaa lukijoista. Lopulta julkaisemiseen kuitenkin päädyttiin, joskin lyhyen toimittajan huomautuksen saattelemana. Syy epäröintiin paljastuu pian, mutta jotain osviittaa siitä saa, kun tietää kertomuksen alkuperäisen nimen olleen "The King Family and the Farting Cookie".

Nimensä mukaisesti "The King Family and the Wicked Witch" kertoo Kingin perheestä. Kirjoitusaikaan siihen kuului Stephenin lisäksi hänen vaimonsa Tabitha sekä lapset Naomi ja Joe. Perheestä kerrotaan, että he asuvat Mainen Bridgtonissa ja ovat mukavaa väkeä. Kingin perhe oikeastikin asui noihin aikoihin Bridgtonissa, ja sinne sijoittuisi myöhemmin isä-Kingin pienoisromaani Usva. Perheenjäseniä kuvaillaan tarinassa lyhyesti tosielämän esikuviensa mukaan: isä kirjoittaa kirjoja, äiti kirjoittaa runoja ja tekee ruokaa, kuusivuotias Naomi ja nelivuotias Joe ovat koulussa. Kingien kolmas lapsi, Owen, ei esiinny tarinassa. Hän syntyi helmikuussa 1977, minkä perusteella voidaan olettaa tarinan kirjoitetun jo jonkin aikaa ennen sen julkaisemista.

Valitettavasti Bridgtonissa asuu myös ilkeä noita, Hazel (witch hazel on englanninkielinen nimitys kasveille, jotka suomessa tunnetaan taikapähkinöinä). Hänen ilkeyttää kuvaa esimerkiksi se, että hän on muuttanut New Hampshiren prinssin murmeliksi ja huvittelee taikomalla lemmikkikissoja kermavaahdoksi ja lastenvaunuja hevosenpökäleiksi. Hazel inhoaa Kingien perhettä, koska nämä ovat kaupungin onnellisin perhe ja koska hän vihaa kirkkaita värejä – Kingit sattuvat ajamaan kirkkaanpunaisella Cadillacilla.

Noita Hazel punoo juonen Kingien pään menoksi. Hän tekeytyy kirjailijaisän faniksi ja huijaa perheen syömään taikakeksejä, jotka muuttavat isän nenän banaaniksi (eikä isä osaa enää kirjoittaa muita sanoja kuin banaani) ja äidin kädet maitopulloiksi, minkä lisäksi lapset alkavat itkeä taukoamatta.

Tässä vaiheessa tarinan tyylirepertuaari alkaa olla selvä: Toisaalta on surrealistisia, usein tolkuttomia käänteitä ja yksityiskohtia, toisaalta häpeämättömän lapsellista huumoria – joka oli syynä siihen, että lehti epäröi tarinan julkaisemista. Tällainen ei tietenkään ole harvinaista Kingin tuotannossa. Varsinkin 70-80-lukujen novelleissa on paljon hervottomia ideoita, jos vain osaa ja haluaa nähdä niiden huumorin. On aivan lukijasta kiinni, pitääkö "Eloonjäävää tyyppiä" -novellin itsensä amputoivaa kirurgia, joka syö haaksirikkoutuneena omia ruumiinosiaan, karmeana vai hulvattomana ajatuksena. Aivan "The King Family and the Wicked Witchin" tyyliseen irrotteluun hän ei koskaan muulloin ole ryhtynyt. Lähimmäs kenties pääsee obskyyri, vuonna 1970 opiskelijalehdessä ilmestynyt "Slade"-länkkäriparodia.

Sadun edetessä perhe sattumalta onnistuu pelastamaan aiemmin mainitun, murmeliksi muuttuneen prinssin, joka puolestaan auttaa heitä. Yhdessä noidan uhrit päättävät kostaa. Ovelan juonen avuin he saavat Hazelin vuorostaan syömään taikakeksin. He väittävät  sen olevan maailman häijyin keksi, joka tekee syöjästään maailman häijyimmän noidan. Todellisuudessa se kuitenkin on – pierukeksi. Tarina huipentuu finaaliin, jossa noidan pierut puhaltavat ikkunat hajalle ja karvat kissalta ja lopulta lähettävät hänet itsensä Kuuhun. Perhe saa jatkaa elämäänsä onnellisena, prinssistä tulee kuningas (siis myös King), ja noita arvatenkin piereskelee edelleen Kuussa.

On ilmeistä, ettei King tarkoittanut satuaan alunperin julkaistavaksi. Se on sanan kaikissa merkityksissä lapsellista hauskanpitoa, perheen omaksi sisäpiirijutuksi tarkoitettu. Voin vain kuvitella, miten hauskaa Kingien lapsilla on ollut kuunnella tämänkaltaisia juttuja. Kyseessä on muuten oikeastaan perheen yhteistyö; Naomi nimittäin kuvitti tarinan, ja kolme hänen piirrostaan julkaistiin samassa yhteydessä. On oletettavaa, ettei "The King Family and the Wicked Witch" ole yksittäistapaus, vaan King on varmasti kertonut muitakin vastaavia juttuja lapsilleen. Onko niitä kirjoitettu, sitä ei kukaan hänen itsensä lisäksi tiedä. Ainoa tunnettu, edes hieman historialtaan samankaltainen teos on Lohikäärmeen silmät -romaani, jonka King kirjoitti tyttärelleen ja joka alunperin ilmestyi vain numeroituna loistopainoksena. Sekin on hyvin sadunomainen kertomus joskin selvästi jo vanhemmalle lapselle kirjoitettua satufantasiaa.

"The King Family and the Wicked Witch" on tosiaan ilmestynyt vain kerran. Alkuperäistä Flintin numeroa on liki mahdoton saada käsiinsä, joten keräilijät ja muut kiinnostuneet ovat joutuneet turvautumaan valokopioihin ja sittemmin Internetissä kierteleviin tiedostoihin.

III

Seuraavan esiintymisensä fiktiivisenä hahmona Stephen King teki vasta melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin Musta torni -sarjan kuudennessa osassa. Hänet kyllä mainitaan jo edellisessä osassa, mutta siinä hän ei vielä ole selvästi fiktiivinen versio itsestään vaan "todellisen maailman" kirjailija. Mustan tornin jälkeen King on esiintynyt vielä yhdessä novellissa, joka on "The King Family and the Wicked Witchin" tapaan melko erikoinen tapaus ja jonka taustoitus vaatii kulkemaan pientä kiertotietä.

Stephen King kuului vuosien 1992–2012 ajan The Rock Bottom Remainders -nimiseen rock-yhtyeeseen. Hyväntekeväisyyskeikkoja tehneen bändin kaikki jäsenet olivat kirjailijoita tai muita julkaisseita kirjoittajia. Vuonna 1992 ilmestyi tupla-albumi Stranger Than Fiction, jolla  esiintyi yhtyeen lisäksi joukko sen ulkopuolisia kirjoittamisen ammattilaisia nimellä The Wrockers. King laulaa levyllä neljä kappaletta.

Kaksi vuotta myöhemmin The Rock Bottom Remaindersin nimissä julkaistiin kirja, Mid-Life Confidential, johon myös King kirjoitti yhden tekstin. Ja viimein vuonna 2013, jolloin yhtye oli jo päättänyt pistää pillit (ja muut soittimet) pussiin, ilmestyi vielä eräänlaisiksi jäähyväisiksi tarkoitettu sähkökirja Hard Listening. Teos yhdistelee monenlaisia tekstilajeja (esseitä ja artikkeleita, fiktiota, sähköposteja, tietovisoja), myös ääni- ja videoleikkeitä. Se ilmestyi 2018 myös painettuna laitoksena.

Yksi kirjan osioista on otsikoitu "The McGuinn Karaoke Challenge... for Authors: Can Anyone Out-Stephen Stephen King?". Neljä kirjailijaa ovat kukin kirjoittaneet oman kingmäisen novellinsa, ja lukijat haastetaan tunnistamaan, mikä kertomuksista on Kingin itsensä kirjoittama. Oikea vastaus paljastetaan myöhemmin kirjassa. Ridley Pearsonin "Black Mambo" on tyly rikosjuttu ja Dave Barryn "In the Woods" surrealistinen pikkuteksti demonisesta oravasta (!). Kumpikin niistä jää tiiviiksi välipalaksi. Greg Ilesin "Robert Johnson's Flat-Top" puolestaan on aidosti  kiehtova kauhutarina miehestä, joka yrittää varastaa blueslegenda Robert Johnsonille kuuluneen kitaran ja joutuu kohtaamaan paholaisen.

Kingin omaksi novelliksi paljastuu lopulta kertomuksista  "The Rock and Roll Dead Zone", jonka toisena päähenkilönä ja kertojana on hän itse. Tarinassa King valmistautuu viettämään rauhallista koti-iltaa mutta löytääkin talonsa rapuilta miehen nimeltä Edward Gooch eli Goochie. Tämä toistasataa kiloa painava, kertojan alakoulusta asti tuntema ja suurisydämiseksi mainittu mies rakastaa rock'n'rollia ja suuria ideoita. King luo lähes groteskin mielikuvan Goochista, jonka kenkiä pitää kasassa teippi, jonka valtavissa verkkareissa on (tällä kertaa vain) pieni pissatahra ja joka haisee oluelle, chilille ja kainalohielle. "He looks like a stoned roadie in the middle of a nine-week tour."

Goochiella on tarjota Kingille idea. Oikeastaan idea ei ole edes hänen omansa, vaan sen pohjana on Smothers Brothersin klassinen "Honey House" -sketsi, joka puolestaan otti innoituksensa Bobby Goldsboron kappaleesta "Honey". Goochien ajatus on eräänlainen elämyskeskus, jossa ihmiset pääsisivät klassisten, kuolemaa käsittelevien rock-kappaleiden maisemiin. "Honeyn" lisäksi Goochiella on valmiit pienoismallit ainakin sellaisista ikivihreistä kuin "Dead Man's Curve", "Tell Laura I Love Her" ja "Moody River". 

Goochin idea ei lopulta saa Kingiltä kovin vahvaa vastakaikua. Tämä kyllä tunnustaa sen mahdollisuudet (tosin ainakin osittain vain Goochin mieliksi) ja hyväntahtoisesti (tai oman nahkansa pelastaakseen) ohjaa Goochin toisen kirjailijan, Mitch Albomin, puheille.

Tarina muodostuu pitkälti Kingin ja Goochin dialogista, jossa viittaillaan tiheästi paitsi rock-klassikoihin myös Kingin tovereihin Remaindersissa. Huumori rakentuu paljolti rakastettujen biisien makaabereista huvipuistoversioista. On lukijan pop-tietämyksestä kiinni, kuinka huvittavina hän Goochin kehitelmät kokee. Iso osa novellin huumorista tulee myös sen kerronnasta – miten King kuvailee Goochin kieltämättä vastanmieliseltä vaikuttavaa olemusta ja toisaalta tämän lapsekkaan innostunutta höpötystä ja kuinka hyvin rytmitettyä vuoropuhelu on. Myös kahden hyvin erilaisen hahmon välinen ristiriita on tehokas. Irvokkaan Goochin vaahtoaminen saa hyvän kaikupohjan kertoja-Kingin rauhallisesta tolkullisuudesta.

"The Rock and Roll Dead Zone" on erikoinen King-teksti. Niinhän sen on tarkoituskin olla. Tietenkin kirjoittaja on pyrkinyt hämäämään lukijoita, joiden tehtävä on ollut tunnistaa neljästä kertomuksesta hänen kirjoittamansa. Hän myös onnistui yrityksessään ilmeisen hyvin.

Hard Listening nimittäin sisältää myös The Book Genome Projectin analyysin novelleista. Nyt jo haudatun projektin päämääränä oli kehittää järjestelmä, joka pystyisi löytämään lukijoille kirjasuosituksia heidän aiemmin lukemiensa teosten pohjalta. Analyysi perustui esimerkiksi kirjojen ja kirjailijoiden toistuviin teemoihin ja tyyliseikkoihin. He vertasivat kaikkia neljää "Stephen Kingin" kirjoittamaksi väitettyä novellia kirjoittajien aiemmin julkaistuihin teoksiin. Tulosten mukaan "The Rock and Roll Dead Zone" sisälsi eniten temaattisia samankaltaisuuksia Kingin teoksiin, mutta kirjoitustyyliltään se erosi kaikkein eniten Kingille tyypillisistä keinoista. Lopulta päädyttiin tulokseen, että sen kirjoittaja olisi Ridley Pearson ja että Kingin oma tarina olisi "In the Woods". (Pearson onnistui jo aiemmin jäljittelemään Kingin tyyliä, kun hän kirjoitti tämän Rose Red -minisarjan oheiskirjan Diary of Ellen Rimbauer, joka julkaistiin ilman tekijännimeä. Tämä sai tietysti fanit aivan varmoiksi, että kirjoittaja olisi Strephen King.)

"The Rock and Roll Dead Zone" on siis tutkitusti esimerkki kirjoittajansa laajasta keinovalikoimasta. Yhdessä "The King Family and the Wicked Witchin" kanssa se muodostaa oudon kuriositeettikaksikon Kingin tuotannossa. Kumpakaan niistä tuskin julkaistaan  uudelleen ainakaan lähiaikoina.

Lähteet

Brooks, Justin: Stephen King: A Primary Bibliography of the World's Most Popular Author, Revised Edition. Hiram 2013: Overlook Connection Press. Mobi-versio.

Krantz, Roy D.: More Insight. Krantzformations.

Luova, Mikael: Alkusanoja. Stephen Kingin juveniliasta. Laajennettu ensimmäinen painos. Hamina 2021: Luovaja.

Spignesi, Stephen J.: The Lost Work of Stephen King. A Guide to Unpublished Manuscripts, Story Fragments, Alternative Versions, and Oddities. [New York] 1998: Birch Lane Press.

Wood, Rocky: Stephen King: Uncollected, Unpublished. Revised and Expanded Edition. Hiram 2012: Overlook Connection Press.

Suomikauhun sirpaleita #4: J. Kouta: Kirje & Friikkien juhlat

Nimimerkki J. Kouta (oik. Juho Tamminen) osallistui 1990-luvun alkupuoliskolla suomalaisen kauhukirjallisuuden kapeaan kenttään neljällä omakustannevihkosella sekä muutamalla scifilehdissä ilmestyneellä novellilla. Vihkojulkaisuista Mustaa satiinia (1993) ja Synkkimistin päiväkirja (1996) ovat novellikokoelmia, enkä puutu niihin tässä yhteydessä. Sen sijaan vuonna 1992 ilmestynyt Kirje ja sen kahta vuotta myöhempi jatko-osa Friikkien juhlat ovat muodoltaan jotain pitkän novellin ja lyhyen pienoisromaanin välimaastosta. Molemmat edustavat myös varhaista lovecraftilaista suomikauhua.

S. Albert Kivinen avasi Lovecraftille tien Suomeen novellilla "Keskiyön Mato Ikaalisissa" (1987), ja Boris Hurtta vastasi kutsuun "Pahat henget Porkkalassa" -kertomuksellaan (1988). Näistä perusteksteistä lähti pieni mutta kestäväksi osoittautunut täkäläisten kirjoittajien trendi sijoittaa Lovecraftin muinaisjumalia kotoiseen kontekstiin. J. Kouta oli yksi ensimmäisiä mukaan ehättäneitä; osallistuipa hän Hurtan toimittamaan Kultainen naamio -antologiaankin (1993).

Kirje (alaotsikoltaan Kammottava kertomus Ahtialan syrjäiseltä sivukujalta) muodostuu nimensä mukaisesti yhdestä pitkästä kirjeestä. Tuomo Valkeamäki kirjoittaa Lahden maakuntakirjaston hoitajalle suunnatussa kirjeessään vanhasta ystävästään Rainer Frondeliuksesta. Salatieteistä ja muusta sen sellaisesta kiinnostunut ystävä on kadonnut selvitettyään, että Lahdessa on manattu esiin portti Yog-Sothothin luo.

Kirje on kaikin puolin sitä, mitä Lovecraft-pastissilta voi odottaakin. Kovin paljoa ei sinänsä tapahdu, mutta monenlaiseen kauheaan vihjataan. Kokenut lukija tunnistaa kyllä merkit heti ja osaa leikkiä mukana. Valitettavasti genreuskollisuus aiheuttaa myös sen, että mitään erityisen yllättää tai omaperäistä tarinassa ei ole. Jonkinlaisena tyylirikkona voisi pitää kertomuksen (ja Valkeamäen kirjeen) alkua, jossa minäkertoja on tuohtunut siitä, että Lahden seudulla rohkaistaan ihmisiä scifin, kauhun ja fantasian pariin kirjoituskilpailun avulla. Spekulatiivisen kirjallisuuden ja muinaisten jumalolentojen palvonnan väliin vedetty yhtäsuuruusmerkki voi olla parodiaa kirjoitusajankohdan yleisestä mielialasta, mutta luultavimmin se on vain kömpelöä kerrontaa.

Avoimen humoristinen sen sijaan on jatko-osa Friikkien juhlat. Sen tarina alkaa hieman Kirjeen tapahtumien jälkeen. Minäkertoja on nuori, ihmissuhteissaan kokeileva nainen, joka huutokaupassa törmää Valkeamäkeen. Tämä on saanut käyttöönsä kadonneen Frondeliuksen omaisuuden ja tutkimusaineiston ja on hyvää matkaa itsekin uppoutumassa muinaisten kulttien maailmaan. Vaikka Friikkien juhlien aloitus onkin verrattain vakava ja noudattelee lovecraftilaista diskurssia, tyylilajissa tapahtuu hurja muutos puolivälin paikkeilla. Valkeamäki on sopinut tapaavansa helsinkiläisessä kauhuaiheisessa baarissa miehen, jolta hän aikoo ostaa Necronomiconin. Samaan aikaan minäkertoja vaeltelee kapakassa ja kohtaa epämääräisen joukon suomalaista fandom-väkeä viettämässä viikottaista mafiaansa. Joukosta on helppo tunnistaa niin Toni Jerrman, Jyrkit Ijäs ja Kasvi sekä muutama muukin 90-luvun alun Tähtivaeltajan röpötysraporteista tuttu hahmo. Tavataanpa baasitiskillä myös kirjaansa kauppaava Isokirjailija eli Kari Nenonen. Tapahtumapaikka jäljitellee Ruoholahdenkatu 4:ssä  lyhyesti sijainnutta Horror Clubia. Jakso on hauska ja on harvoja kaunokirjallisia yrityksiä tallentaa kotimaista fandomia, mutta yhtä lailla se on myös melkoinen mood shift kertomuksessa. Tämä siltikin vaikka jo alussa on pudotettu sekä S. Albert Kivisen että Boris Hurtan nimet Suurten Muinaisten asiantuntijoina. Tarina palaa kyllä astetta vakavammille äänensävyille, mutta lopun huipennus jää lähinnä sisäpiiriläpän tasolle, kun kovasti Jim Morrisonia muistuttava scifiaktiivi uhraa vastasyntyneen.

J. Koudan kaksi pientä kertomusta ovat mielenkiintoinen välähdys aikaan, jona Lovecraftin luoma mythos oli vasta asettumassa Suomeen. Niissä on tekemisen riemua, joka korvaa monta puutetta. Kumpikaan kertomus ei ole erityisen hyvää kirjallisuutta, mutta on tässä maassa saatu lukea paljon huonompiakin Cthulhu-tarinoita.

Nightmares & Dreamscapes – mietteitä Stephen Kingin äärellä #6

I (varsin lyhyt yleiskuva Kingin novellituotannosta)

Vaikka Stephen King löi itsensä läpi melko nopeasti ja nimenomaan romaanikirjailijana, hänen lyhytproosatuotantonsa pysyi laajana melko pitkälle hänen urallaan. Koko 70-luvun King julkaisi novelleja monenlaisissa lehdissä, miestenlehdistä scifizineihin. 80-luvulla hänen novellituotantonsa siirtyi yhä enemmän erinäisiin antologioihin kunnes lähes tyrehtyi (ks. esim. johdanto teokseen Just After Sunset) seuraavalla vuosikymmenellä. Uudella vuosituhannella hän löysi itsestään jälleen myös lyhyemmän muodon kirjoittajan. Tällä kertaa mediana toimivat etenkin niinsanotut laatulehdet, kuten The New Yorker tai Esquire.

Näiden eri vaiheiden mukana myös Kingin novellien muoto ja henki vaihteli. Alkuaikojen novellit olivat siloittelemattomia ja brutaalejakin, usein perinnetietoisia mutta sellaisina irroitteleviakin. Myöhemmin tekstit muuttuivat viimeistellymmiksi ja joskus kokeellisemmiksikin. 80-luvulla niissä vielä eli vanhaa intoa ja energiaa, mutta yhä useammin jo tuolloin niitä vaivaa myös outo väsymys – ne ikään kuin toistelevat klišeitä, ovat pastisseja ja pahimmillaan kuin huonoja jäljitelmiä Kingin omista töistä. Vasta viime 10–15 vuotena hän on alkanut jälleen löytää uutta tapaa ilmaista itseään myös novellein. Samalla hän on (ehkä viimein?) uskaltanut antaa periksi myös "korkeakirjallisemmille" tavoitteilleen.

II (kömpelöitä musiikkivertauksia: Kingin valkoinen tupla)

Stephen Kingin ensimmäinen novellikokoelma, Night Shift (1978; suom. Yön äänet 1989) oli kuin nuoren bändin esikoislevy, saundeiltaan rujo mutta elinvoimaisuudessaan ja energisyydessään kieltämättä hauska. Miestenlehtinovellit, olosuhteiden pakosta lyhyehköt ja iskevät, olivat parhaimmillaan tiukkoja rykäyksiä, mutta mukaan mahtui pari vakavampaakin ja "kirjallisempaa" yritystä.

Toinen kokoelma, Skeleton Crew (1985; suom. kahdessa osassa Jälkeen keskiyön ja Ennen aamunkoittoa 1991), esitteli paljon itseensä luottavaisemman yhtyeen. Tarjolla oli virtuoottisempaa näyttämisenhalua, sulavampia sooloja ja monipuolisempaa ilmeikkyyttä. Kokoelman aloitti pienoisromaani, kelle tahansa muulle omaksi kirjakseen kelvannut "The Mist" (suom. Usva), kuin aikuiseksi juuri kasvaneen bändin 20-minuuttinen proge-eepos, ja sitä jatkoi monta tulevaa klassikkoa ja omaperäistä keikkasuosikkia.

Kolmas albumi on monesti vaikea – vanha ohjelmisto on jo levytetty, uusia juttuja pitäisi keksiä. Kingin tapauksessa Nightmares & Dreamscapes (1993; Heikki Kaskimiehen ja Heikki Karjalaisen suomentamana kahdessa osassa alaotsikolla Painajaisia ja unikuvia 1999–2000) on monella tapaa vaikea tapaus. Toisaalta se on kuin The Beatlesin valkoinen tupla: massiivinen kokonaisuus täynnä keskenään hyvin erilaisia teoksia, monipuolinen ja vaihteleva, mutta toisaalta yksikään osa ei nouse kovin paljon muiden yli. Sen hienous johtuu juuri moniäänisyydestä, joka pelkällä massallaan peittää materiaalinen mahdollisen heikkouden.

Nightmare & Dreamscapes sisältää monenlaisia kauhujuttuja (on vampyyreja, kosmisia hirviöitä, kummituksia, avaruusolentoja, zombeja), rikoskertomuksia – (niin kovaksikeitettyä sorttia kuin suljetun huoneen arvoitustakin), tummaa fantasiaa, tieteistarinan, yritystä yleisproosaan… Tekstilajejakin on enemmän kuin "novellikokoelmassa" olettaisi; novellien lisäksi mukana on myös televisiokäsikirjoitus, runo, pitkä asia-artikkeli sekä hindulainen faabeli. Näitä täydentävät tietysti myös jo perinteiset johdanto ja päätäntö. Yhteensä kirja pitää sisällään 26 eri tekstiä – luku on suuri etenkin, kun tietää, ettei Kingin lyhytproosakaan ole erityisen lyhyttä. Ei olekaan ihme, että Kingin suomalainen kustantaja Tammi päätti julkaista kokoelman kahdessa erässä. Yhtenä niteenä kokoelma on suorastaan julman näköinen. (Lisäksi voi nähdä Tammen teossa myös kylmää laskelmointia: novellikokoelmat myyvät romaaneja huonommin, mutta kahtia jaettu kokoelma myy sentään yhtä paremmin.)

III (kömpelöitä musiikkivertauksia: coverlevy)

Toisaalta Nightmares & Dreamscapes on kuin identiteettinsä hukanneen yhtyeen coverlevy, ehkä epätoivoinenkin yritys saada edes jotain aikaiseksi, kun aiempi luovuus ja ääni ovat tyrehtyneet. King nimittäin tekee lainoja ja kopioita, kunnianosoituksia ja jatko-osia, viittauksia ja mielleyhtymiä.

Kokoelman tekstimassan aikana hän lainaa useita kirjailijoita: Kovaksikeitettyihin dekkaristeihin, kuten Raymond Chandler tai Ross Macdonald, viitataan tarinoissa "Dolan's Cadillac", "The Fifth Quarter" tai etenkin "Umney's Last Case". H. P. Lovecraftin mytologia on osa novellia "Crouch End". Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes seikkailee "The Doctor's Casessa". Eikä ole sattumaa, että "The House on Maple Street"-novellin lasten sukunimi on Bradbury.

Toisaalta King lainaa itseään toistuvasti: loppuhuomautuksissaan hän itsekin myöntää, että "Rainy Season" ja "You Know They Gat a Hell of a Band" ovat temaattista jatkoa "The Children of the Cornille".  "The Night Flierin" päähenkilö on tuttu jo The Dead Zone -romaanista, ja "It Grows on You" sijoittuu Castle Rockin pikkukaupunkiin Needful Things -romaanin jälkeiseen aikaan. "My Pretty Ponyn" ja "The Fifth Quarterin" hän myöntää Richard Bachman -tarinoiksi (olkoonkin, että jälkimmäinen ilmestyi alunperin aivan toisella salanimellä John Swithen). Erikoisin laina on kokoelman päättävä alunperin hindulainen tarina "The Beggar and the Diamond", jonka King haluaa syystä tai toisesta muotoilla omakseen.

Monessa lopuistakin tarinoista on vahva pastissin leima. Kauhukertomuksissa lainataan genren perushahmoja, "The End of the Whole Mess" on klassinen 50-luvun tieteiskertomus, "Sneakers" on jälleen yksi Kingin variaatio kummitustalosta (tällä kertaa kyse on kummittelevasta vessasta). Oikeastaan ainoa aidosti omaperäinen kertomus on yliluonnollisuuksissaan varovainen "Dedication", jossa kerronta ja kieli menevät genrekonventioiden edelle.

King on omistanut kokoelmansa kirjoittamista opettaneelle Thomas Williamsille. Ehkä tämä liittyy jotenkin kokoelman moniin mukaelmiin ja sormiharjoitemaisiin jäljitelmiin.

Kingin puolustukseksi on sanottava, että kertaakaan hän ei varsinaisesti kopioi. Useimmiten hänen kertomuksistaan huokuu pikemminkin kunnioitus ja fanihenki.

IV (kömpelöitä musiikkivertauksia: b-puolikokoelma)

Toisaalta Nightmares & Dreamscapes on kuin b-puolikokoelma. Kirjan sisällöstä (aloitus- ja lopetustekstien lisäksi) vain viisi julkaistiin siinä ensimmäistä kertaa. Niistäkin "Sorry, Right Number"-käsikirjoitus oli jo filmattu, ja "The Beggar and the Diamond" on enemmänkin levyn bonusraita.

Novellien alkuperäisjulkaisut vaihtelevat keskenään suuresti. Varhaisimmat niistä on ajoittuvat kahdenkymmenen vuoden taakse, 1970-luvun alkuun. Runo "Brooklyn August" on vuodelta 1971 ja seuraavalta vuodelta ovat novellit "Suffer the Little Children" ja "The Fifth Quarter". "It Grows on You" on alunperin vuodelta 1973, mutta alkuperäinen novelli on hyvin erilainen verrattuna vuoden 1993 versioon (iso osa muokkauksista oli tehty jo novellin uudelleenjulkaisua varten vuonna 1982). Loput novelleista onkin sitten kerätty erilaisista genreantologioista ja -lehdistä lähinnä 1980-luvulta.

Oma lukunsa on "Head Down"-artikkeli, jossa King käy läpi poikansa Owenin baseball-joukkueen nappulaliigasarjan vaiheita. Se on julkaistu 1990 The New Yorker -lehdessä, joka laatulehden maineensa vuoksi eroaa muiden alkuperäisjulkaisujen joukosta. Jos jatketaan musiikkianalogiaa, on "Head Down" tämän kokoelman "Revolution 9".

V (kömpelöitä musiikkivertauksia: finaali, coda ja encore)

Nightamares & Dreamscapesin sisällölliset ongelmat tiivistyvät monin tavoin "Head Down" -artikkelin ympärille. Se (ja siihen temaattisesti liittyvä runo "Brooklyn August") romuttaa kirjan minkäänlaiset yhtenäisyyden rippeet. Ymmärrän kyllä ajatuksen sen julkaisemisesta uudelleen: Se on monin tavoin tyypillistä kingiläistä proosaa. Monesti mieleen tulee pienoisromaani "The Body", jossa on paljon samankaltaista kasvuikäisten poikien ryhmädynamiikan havainnointia ja aikuistuneen miehen nostalgiaa lapsuuden kesiin. Artikkeli olisi kuitenkin toiminut paljon paremmin omiensa seurassa. Se lähes vaatii olemassaolollaan Kingiä julkaisemaan viimein ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelman. "Head Down" on hieno teksti, omassa lajissaan, mutta fiktion joukossa se törröttää aivan väärällä tavalla.

Se on strategisesti myös sijoitettu ikään kuin kokoelman viimeiseksi tekstiksi mutta ei lopulta ole sitä. Kirja nimittäin loppuu oikeastaan neljään eri otteeseen: "Head Down" on finaali, mutta sitä seuraa vielä "Brooklyn August" kuin codana. Mutta sitten tulee vielä encore, jälkisanat. Ja sittenkään ei vielä lopeteta, vaan "The Beggar and the Diamond" toimii konsertin jälkeisenä poistumismusiikkina.

Tämä kaikki tulee epämukavan selväksi etenkin kokoelman suomennossa lukiessa. Kuten aiemmin on sanottu, Nightmares & Dreamscapes ilmestyi suomeksi kahtena niteenä. Näistä ensimmäinen, Yksinäinen sormi, on flow'ltaan vielä sujuvasti etenevä joskin melko tasapaksu novellikokoelma. Jälkimmäinen osa, Anteeksi, oikea numero, sen sijaan jää lähes muodottomaksi, kun yli neljänneksen sen sivumäärästä vievät aivan muut tekstit kuin novellit.

VI (muutama sana suomennoksista)

Suomennoksista puheen ollen Nightmares & Dreamscapes on siitä mielenkiintoinen kirja, että sen sisällössä on tavattoman monta muulloinkin suomennettua tekstiä. Alkuperäiskokoelma ilmestyi aikana, jolloin Suomessa julkaistiin verrattain paljon amerikkalaisia novelliantologioita ja Kingin nimen tiedettiin houkuttelevan ostajia. Niinpä suomennettaviksi päätyi muutamiakin sellaisia teoksia, joihin King oli osallistunut. 

Vuosina 1991–96 Book Studio julkaisi kuusi Kauhujen kirja -antologiaa, joista iso osa oli ilmestynyt alunperin Yhdysvalloissa Night Visions -otsikon alla. Douglas E. Winter, joka kirjoitti aikoinaan ensimmäisen Kingiä käsittelevän kirjan, toimitti Night Visionsin viidennen osan. Siihen sisältyi muiden muassa jopa novellia Kingiltä, mikä ymmärrettävästi teki kirjasta houkuttelevan valinnan Book Studion sarjan avaukseksi. Suomentaja toimi Kari Salminen. Kokoelman kolmesta novellista yksi, erikoinen tieteisjuttu "The Reploids" (suom. "Setelit"), ei tähänkään päivään mennessä ole ilmestynyt ainoassakaan Kingin omassa kokoelmassa. Kaksi muuta sen sijaan pääsivät osaksi Nightmares & Dreamscapesia. Tunnelmallinen ja vino kirjailijakertomus "Dedication" ilmestyi Salmisen suomentama nimellä "Omistuskirjoitus" ja Kaskimiehen suomentamana nimellä "Omistus". Musiikkimaailmaan sijoittuvan "Sneakersin" ensimmäinen suomennos sen sijaan oli "Tennarit" ja jälkimmäinen mielestäni paljon kömpelömpi "Kumitossut". Toisen Kauhujen kirjan pohjana oli, myöskin Winterin toimittama, Prime Evil. Tällä kertaa mukana oli yksi Kingin novelli, vampyyrikertomus "The Night Flyer". Sekä Jorma-Veikko Sappisen että myöhempi Kaskimiehen suomennos on nimeltään "Yölentäjä". Tämän jälkeen ei Kauhujen kirjoissa Stephen Kingin nimeä enää nähty.

Toinen 90-luvun alun suomalaisen "kauhubuumin" julkaisusarja oli WSOY:n FAN-sarja. Vuosien 1992–1995 sarjassa julkaistiin monenlaista kauhu-, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta, yhteensä 36 osaa. Yksi näistä oli tuoreeltaan käännetty, Jeff Gelbin toimittama Shock Rock eli Rock on rajaton kauhu. Rock-musiikkia ja kauhuaiheita yhdistelevään antologiaan King osallistui "You Know They Got a Hell of a Band"-tarinalla, jossa hän tuntuu melkein leikittelevän itselleen tutulla kaavalla: aitoamerikkalainen aviopari joutuu sattumalta syrjäiseen pikkukaupunkiin, jota asuttavat kuolleet muusikot. Ulla Selkälän ja Ilkka Äärelän suomennos on lyhyesti "Helvetin hyvä bändi". Myöhempi Heikki Karjalaisen käännös mukailee alkuperäistä nimeä tarkemmin, "Siellä on muuten helvetin hyvä bändi".

70-luvulta peräisin oleva hard boiled -rikosjuttu "The Fifth Quarter" ilmestyi yllättäen kahtena eri suomennoksena vuonna 2000. Ensin Karjalainen käänsi sen Kingin kokoelmaan nimellä "Viides neljännes". Loppuvuodesta ilmestyi sitten vielä Book Studion Jännityksen mestarit sarjassa Peter Hainingin toimittama ja Matti Rosvallin suomentama Kovaksi keitetyt -antologia, johon novelli sisältyi nimellä "Viides viipale".

Lopuksi voisi mainita vielä yhden kuriositeetin: Nightmares & Dreamscapesiin sisältyvä tv-käsikirjoitus "Sorry, Right Number" filmattiin vuonna 1987 Tales from the Darkside -sarjaan. Sarja ilmeisesti pyöri jo 80-luvulla myös Suomessa helsinkiläisellä HTV-kaapelikanavalla nimellä Terveisiä tuonpuoleisesta. Mahdollisesti Kingin kirjoittamakin jakso esitettiin (ja suomennettiin) tuolloin. Myöhemmin sarjan jaksoja ilmestyi kotitallenteina Keskiyön kauhutarinoita -nimellä.

NIGHTMARES & DREAMSCAPESIN TEKSTIT

• The Beggar and the Diamond. 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Kerjäläinen ja timantti. Anteeksi, oikea numero.
• Brooklyn August. 1) Io 1971. 2) Kevin Kerrane & Richard Grossinger (ed.): Baseball I Gave You All the Best Years of My Life. Oakland 1977: North Atlantic Books. 3) Tyson Blue: The Unseen King. Mercer Island: Starmont House. 4) Richard Grossinger & Kevin Kerrane (ed.): Into the Temple of Baseball. Berkeley: Celestial Arts. 5) Al Silverman & Brian Silverman (ed.): The Twentieth-Century Treasury of Sports. New York 1992: Viking. 6) Nightmare & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Brooklynin elokuu. Anteeksi, oikea numero.
• Chattery Teeth. 1) Cemetery Dance #14 (Fall 1992). 2) Nightmares & Dreamscapes. 3) Richard Chizmar (ed.): The Best of Cemetery Dance. Baltimore: Cemetery Dance Publications. 4) Ellen Datlow (ed.): Darkness. Two Decades of Modern Horror. San Francisco: Tachyon Publications. — Suom. Heikki Kaskimies, Jättihampaat. Yksinäinen sormi.
• Crouch End. 1) Ramsey Campbell (ed.), New Tales of the Cthulhu Mythos. Sauk City 1980: Arkham House. 2) David G. Hartwell (ed.): The Dark Descent. New York: Tor. Myös nimillä The Dark Descent 3 ja A Fabulous, Formless Darkness. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Jim Turner (ed.): Eternal Lovecraft. The Persistence of HPL in Popular Culture. Collinsville 1998: Golden Gryphon Press. — Suom. Heikki Karjalainen, Esikaupunkielämää. Anteeksi, oikea numero.
• Dedication. 1) Douglas E. Winter (ed.): Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest. Myös nimillä Dark Visions ja The Skin Trade. 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Kari Salminen, Omistuskirjoitus. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio. 2) Heikki Kaskimies, Omistus. Yksinäinen sormi.
• The Doctor's Case. 1) Martin Harry Greenberg & Carol-Lynn Rössel Waugh (ed.), The New Adventures of Sherlock Holmes. Original Stories by Eminent Mystery Writers. New York 1987: Carroll & Graf. 2) Nightamres & Dreamscapes. 3) John Joseph Adams (ed.): The Improbable Adventures of Sherlock Holmes. California 2009: Night Shade Books. — Suom. Heikki Karjalainen, Tohtorin tapaus. Anteeksi, oikea numero.
• Dolan's Cadillac. 1) Castle Rock: The Stephen King Newsletter February–June 1985. Northridge: Lord John Press. 2) Omana kirjanaan Northridge 1989: Lord John Press. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Kaskimies, Dolanin Cadillac. Yksinäinen sormi.
• The End of the Whole Mess. 1) Omni October 1986. 2) Nightmares & Dreamscapes. 3) The Times & Dillons Summer Anthology 1995. London 1995: Hodder & Stoughton. 4) John Joseph Adams (ed.): Wastelands. Stories of the Apocalypse. San Francisco 2008: Night Shade Books. — Suom. Heikki Kaskimies, Koko sotkun loppu. Yksinäinen sormi.
• The Fifth Quarter. 1) Cavalier April 1972. Salanimellä John Swithen. 2) The Twilight Zone Magazine Volume 5, Number 6 (February 1986). 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Peter Haining (ed.): Pulp Friction. London 1996: Souvenir Press. Myös nimellä Pulp Frictions. — Suom. 1) Heikki Karjalainen, Viides neljännes. Anteeksi, oikea numero. 2) Matti Rosvall, Viides viipale. Teoksessa Peter Haining (toim.), Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Helsinki 2000: Book Studio. Jännityksen mestarit 124.
• Head Down. 1) The New Yorker April 16 1990. 2) David Halberstam (ed.): The Best American Sports Writing, 1991. Boston 1991: Houghton Mifflin. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Nicholas Dawidoff (ed.): Baseball: A Literary Anthology. New York 2002: Library of America. — Suom. Heikki Karjalainen, Katse pallossa. Anteeksi, oikea numero.
• The House on Maple Street. 1) Nightmares & Dreamscapes. 2) Chris Van Allsburg (ed.): The Chronicles of Harris Burdick. 14 Amazing Authors Tell the Tales. New York 2011: Houghton Mifflin Books for Children. — Suom. Heikki Karjalainen, Talo Vaahterakadulla. Anteeksi, oikea numero.
• Home Delivery. 1) Midnight Graffiti (Fall 1988). 2) John Skipp & Craig Spector (ed.): Book of the Dead. Willimantic 1989: Mark V. Ziesing. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Stephen King: The Secretary of Dreams, Volume I. Baltimore 2006: Cemetery Dance Publications. Kuv. Glenn Chadbourne. 5) John Joseph Adams (ed.): The Living Dead. San Francisco 2008: Night Shade Books. 6) Stephen Jones (ed.): The Dead That Walks. Flesh-Eating Stories. Berkeley 2010: Ulysses Press. 7) Otto Penzler (toim.): Zombies! Zombies! Zombies! New York 2011: Vintage Crime/Black Lizard. — Suom. Heikki Karjalainen, Kotikonstein. Yksinäinen sormi.
• It Grows on You. 1) Marshroots Fall 1973. 2) Weird Tales No. 301 (Summer 1991). — Toinen version. 1) Whispers #17/18 (August 1982). 2) Stuart David Schiff (ed.): Death. New York 1982: Playboy Paperbacks. — Kolmas versio 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Siihen kasvaa kiinni. Yksinäinen sormi.
• The Moving Finger. 1) The Magazine of Fantasy & Science Fiction Volume 79, Number 6 (December 1990). 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Yksinäinen sormi. Yksinäinen sormi.
• My Pretty Pony. 1) Omana kirjanaan New York 1989: Library Fellows of The Whitney Museum of Arts. Artists and Writers Series. Kuv. Barbara Kruger. 2) Oma kirjanaan New York 1989: Alfred A. Knopf, Random House. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Uljas ratsuni. Yksinäinen sormi.
• The Night Flier. 1) Douglas E. Winter (ed.): Prime Evil. New Stories by the Masters of Modern Horror. West Kingston 1988: Donald M. Grant. — Suom. 1) Jorma-Veikko Sappinen, Yölentäjä. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja 2. Hyvinkää 1992: Book Studio. 2) Heikki Kaskimies, Yölentäjä. Yksinäinen sormi.
• Popsy. 1) J. N. Williamson (ed.): Masques II. All-New Tales of Horror and the Supernatural. Baltimore 1987: Maclay & Associates. 2) J. N. Williams (ed.): The Best of Masques. New York 1988: Berkley Books. 3) Karl Edward Wagner (ed.): Karl Edward Wagner Presents the Year's Best Horror Stories XVI. New York 1988: DAW Books. 4) Nightmares & Dreamscapes. 6) J. N. Williamson (ed.): Dark Masques. New York 2001: Pinnacle Books. 7) John Richard Stephens (ed.): Vampires, Wine and Roses. Chilling Tales of Immortal Pleasure. 2. l. New York 2008: Metro Books. Kuv. Vince Locke. 8) Otto Penzler (ed.): The Vampire Achives. New York 2010: Vintage Books. 9) Otto Penzler (ed.): Bloodsuckers. The Vampire Archives, Volume 1. New York 2010: Vintage Books. — Suom. Heikki Kaskimies, Pappa. Yksinäinen sormi.
• Rainy Season. 1) Midnight Graffiti Spring 1989. 2) Jessica Horsting & James Van Hise (ed.): Midnight Graffiti. New York 1993 [kirjassa lukee 1992]: Warner Books. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Sadekausi. Anteeksi, oikea numero.
• Sneakers. 1) Douglas E. Winter (ed.): Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest. Myös nimillä Dark Visions ja The Skin Trade. 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Kari Salminen, Tennarit. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio. 2) Heikki Karjalainen, Kumitossut. Yksinäinen sormi.
• Sorry, Right Number. 1) Nightamres & Dreamscapes. 2) The Language of Literature. Evanston, Boston, Dallas 1997: McDougal Little. 3) Literature and Integrated Studies. Form of Literature. Glenview 1997: Scott, Foresman & Company. 4) Julia A. Schumacher (ed.): Drama for Reading & Performance. Collection Two. Logan 2000: Perfection Learning Corporation. 5) Literature. The Reader's Choice. Course 3, Grade 8–Media Conncetion Activities. Columbus 2000: Glencoe/McGraw-Hill School Publishing Company. — Suom. Heikki Karjalainen, Anteeksi, oikea numero. Anteeksi, oikea numero.
• Suffer the Little Children. 1) Cavalier February 1972. 2) Charles L. Grant (ed.): Nightmares. Chicago 1979: Playboy Paperbacks. 3) Patricia L. Skarda & Nora Crow Jaffe (ed.): The Evil Image. Two Centuries of Gothic Short Fiction and Poetry. New York 1981: A Meridian Book, New American Library. 4) Mary Danby (ed.): 65 Great Spine Chillers. London, New York 1982: Octopus Books. 5) Treasure of Great Short Stories. London 1984: Guild Publishing. 6) Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. Yhden novellin vihkojulkaisu. 7) Nightmares & Dreamscapes. 8) Michael Meyer (ed.): The Compact Bedford Introduction to Literature. Reading, Thinking, Writing, Fifth Edition. Boston, New York 2000: A Bedford Book, St. Martin's Press. — Suom. Heikki Kaskimies, Kärsikää pikku piltit. Yksinäinen sormi.
• The Ten O' Clock People. 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Kello kymmenen ihmiset. Anteeksi, oikea numero.
• Umney's Last Case. 1) Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. 2) Omana kirjanaan London 1995: Penguin Books USA. — Suom. Heikki Karjalainen, Umneyn viimeinen juttu. Anteeksi, oikea numero.
• You Know They Got a Hell of a Band. 1) The Overlook Connection #15 (1991). 2) Jeff Gelb & Claire Zion (ed.): Shock Rock. The New Sound of Horror. New York 1992: Pocket Books. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä, Helvetin hyvä bändi. Teoksessa Jeff Gelb (toim.): Rock on rajaton kauhu. Helsinki 1993: WSOY. FAN-sarja. 2) Heikki Karjalainen, Siellä on muuten helvetin hyvä bändi. Yksinäinen sormi.

KIRJALLISUUTTA

• "The Body: Fall from Innocence". Teoksessa Different Seasons. New York 1982: Viking Press. — Suom. Tapio Tamminen, "Viattomuuden syksy: Ruumis". Teoksessa Kauhun vuodenajat II. Hyvinkää 1992: Book Studio. Myös nimellä Vuodenajat.
• "The Children of the Corn". Penthouse March 1977. — Suom. Reijo Kalvas, "Maissilapset". Teoksessa Yön äänet. Hyvinkää 1989: Viihdeviikarit. — Omana kirjanaan Helsinki 1995: Book Studio.
• The Dead Zone. New York 1979: Viking Press. — Suom. Heikki Karjalainen, Kosketus. Helsinki 1989: Tammi.
• Just After Sunset. New York 2008: Scribner. — Suom. Ilkka Rekiaro, Auringonlaskun jälkeen. Helsinki 2010: Tammi.
• "The Mist". Teoksessa Kirby McCauley (ed.), Dark Forces. New Stories of Suspense and Supernatural Horror. New York 1980: Viking Press. — Suom. Tapio Tamminen, "Usva". Teoksessa Jälkeen keskiyön. Hyvinkää 1991: Book Studio.
• Needful Things. The Last Castle Rock Story. New York 1991: Viking. — Suom. Ilkka Rekiaro, Tarpeellista tavaraa. Viimeinen tarina Castle Rockista. Helsinki 1992: Tammi.
• Night Shift. Garden City 1978: Doubleday. — Suom. Reijo Kalvas, Yön äänet. Hyvinkää 1989: Viihdeviikarit.
• Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. — Suom. Heikki Kaskimies & Heikki Karjalainen, Yksinäinen sormi. Painajaisia ja unikuvia 1. Helsinki 1999: Tammi. — Suom. Heikki Karjalainen, Anteeksi, oikea numero. Painajaisia ja unikuvia 2. Helsinki 2000: Tammi.
• "The Reploids". Teoksessa Douglas E. Winter (ed.), Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest". — Suom. Kari Salminen, "Setelit". Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio.
• Skeleton Crew. New York 1985: G. P. Putnam's Sons. — Suom. Tapio Tamminen, Jälkeen keskiyön. Hyvinkää 1991: Book Studio. — Ennen aamunkoittoa. Hyvinkää 1991: Book Studio.