Luettua: kesäkuu 2023

Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2/1973. Mänttä 1973: Mäntän kirjapaino. Suom. Pirkko Hynninen.

Vuodesta 1956 asti ilmestynyttä Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemistolehteä yritettiin tuoda Suomeen muutamaankin kertaa. Pitkäaikaisin kokeilu taisi olla vuosina 1973–74 ilmestynyt Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia, jota ilmestyi 11 numeron verran. Kustantaja oli Mäntän kirjapaino ja päätoimittaja Pirkko Hynninen. Yleensä AHJK:n numerot noudattelivat jotain aiemmin ilmestynyttä emolehden numeroa korkeintaan pienin muutoksin. Esimerkiksi englanninkielisen lehden avauksena toiminut pitkänovelli (novelette) siirtyi suomennoksen päätökseksi.

Lehden toinen numero on kummallisen takapainoinen. Alkupuoli on yhtä mitättömyyttä toisensa jälkeen, mutta lopussa alkaa olla kehitellympiäkin ideoita ja taitavampia kirjoittajia. Varsinkin näin viidenkymmenen vuoden jälkeen lukijan olisi helppo hylätä lehti kokonaan luettuaan muutaman ensimmäisen kertomuksen. Ne ovat kaavamaisia loppukäänteeseen perustuvia, usein humoristisia harjoitteita. En ole amerikkalaisen rikoskirjallisuuden tuntija ollenkaan, mutten usko, että monestakaan on kuultu AHMM:n jälkeen.

Loppupuolella meno sen sijaan, kuten sanottua, ryhdistäytyy. Merkkiteoksia ei kannata odottaa, mutta pieniä pilkahduksia kuitenkin. Dan J. Marlowen tiivis kertomus, jossa pikkurikollinen tappelee tiensä rikollispomon pihalta tämän yläkerransviittiin on näppärä, ja Jack Leavittin rakenteeltaan mielenkiintoinen ja rikoksentekijän näkökulmasta kerrottu murhajuttu kompastuu vasta lopun typerään twistiin.

Paras on jätetty viimeiseksi. George C. Chesbron Mongo the Magnificent -romaaneja ei ole suomennettu ainoatakaan mutta lyhyempiä kertomuksia sentään pari. Niistä varhaisempi eli Korkealla oleva nuora, toinen Mongo-juttu ylipäätään, on tässä lehdessä. Entinen "sirkuskääpiö" (sic), nykyinen kriminologian tohtori ja yksityisetsivä Mongo on loistava hahmo, ja kertomuksen sirkusmiljöö muutenkin kiehtova. Valitettavasti tarinan jännite herpaantuu loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan se on ehdottomasti lehden parhaiten kirjoitettu ja omaperäisin kertomus.

Jouni Avelin: Varokaa lentävää päätä! Kulttuurivihkojen kolumneja 2009–2018. Helsinki 2018: Kulttuurivihkot.

Varokaa lentävää päätä! kokoaa Kulttuurivihkojen pitkäaikaisen kolumnistin, Jouni Avelinin tekstejä vuosilta 2009–2018. Yhteensä niitä kertyy viitisenkymmentä. Aiheet liikkuvat yleisesti ottaen kulttuurikysymyksissä, usein elokuvan ja kirjallisuuden ympärillä. Usein lähtökohta on jokin ajankohtainen uutinen, artikkeli, julkinen möläytys, josta Avelin sitten kuroo kasaan suurempaa pohdiskelua. Erityisesti Matti Apunen tuntuu olleen antoisen aiheiden lähde.

Avelinin tyyli on sarkastinen ja hänen huumorinsa kuivaa, eikä hän kunnon kolumnistin tavoin pidä pohdiskeluaan persoonattoman yleisellä tasolla. Lisäksi Avelin on taitava sanankäyttäjä, joka parhaimmillaan rakentelee pitkiä ja monipolvisia semanttisia ketjuja. Parista tekstistä voi uumoilla, että kirjoittajalla on tullut niitä tehdessään kiire tai aie ei muuten vain ole lähtenyt aivan korkeimpaan lentoonsa, mutta sellaiset ovat harvassa.

Hän edustaa perinteisen laatukirjoittajien koulukuntaa, jossa ajattelu ja sanomisen tapa ovat hiottua ja arvoja itsessään. Tiiviitten kolumnien lisäksi kokoelmassa on pari hieman pidempääkin esseemäistä tekstiä, joista etenkin Henry David Thoreauta käsittelevä on nautittavaa luettavaa.

Kari Glödstaf: Harold Lloydin elämä ja elokuvat. Turku 2022: Kustantamo Helmivyö.

Otinpa viimein hommakseni lukea alusta loppuun viime vuonna ilmestyneen, Kari Glödstafin kirjoittaman Harold Lloydin elämä ja elokuvat -teoksen. Tähän mennessä olin sitä selaillut taajaan ja lueskellut, mitä kulloinkin katsomastani elokuvasta oli sanottu. Kirja kieltämättä kannustaakin sellaiseen lukutapaan. Se jakautuu kahteen osaan: ensin on tiivis, noin 40-sivuinen Harold Lloydin uran läpikäynti, jota seuraa ihailtavan tarkka, kommentoitu filmografia. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa.

Harold Lloyd oli elokuvan mykkäkauden "kolmas suuri koomikko", joka muistetaan yleensä mainita Chaplinin ja Keatonin jälkeen. Jos ajatellaan ihan puhtaasti heidän koomikkouttaan, Lloyd saattoi jopa olla paras. Kuitenkin hänen tuotantonsa on valitettavan unohtunutta, vaikka olen kyllä törmännyt moneenkin eläkeikäiseen ukkoon, jotka ovat kysyneet nimenomaan Lloydista, kun olen maininnut tykästyksestäni mykkäelokuvaan. Glödstafin kirjan antoisin puoli onkin tämän unohduksen pölykerroksen tuulettamisessa.

Lloydin filmografia on pikkutarkkaa työtä ja kattavuudessaan jo kunnioitusta herättävä teko. Sitä täydentävät kommentit, juonireferaatit ja arviot ovat toinen mokoma. Glödstaf selostaa ja kuvaa monta minullekin aiemmin tuntematonta Lloydin lyhytelokuvaa (YouTube on ollut ahkerassa käytössäni viime aikoina) ja pitkien elokuvien laajat kritiikit ovat tehneet sen mitä tällainen kirjallisuus parhaimmillaan saa aikaan: herättäneet innon katsoa käsitellyt elokuvat uudestaan. Tekstit eivät kuitenkaan ole "vain" arvosteluja, vaan niissä kulkee koko ajan punaisena lankana Lloydin uran kehitys ja siihen liittyvät sivupolut. Tätä ei silmäilevä ja valikoiva lukija saa kokea.

Ainoa huomautus: Voi mikä keskiviikko (1947) on todellisuudessa huikea postmoderni delirium-unen kuvaus. Tämän Glödstaf unohtaa teoksessaan mainita.

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja. Paluu Uhriniituntakaiseen. Hämeenlinna 2020: Karisto. 199 s.

Kuopuksen kanssa iltasatukirjana luettu Magdalena Hain Kuolleiden kirja jatkaa Haisevan käden jalanjäljissä (kädenjäljissä?). Jälleen ollaan Suomen syrjäkylillä, Uhriniituntakaisen kylässä, ja tarjolla on toistakymmentä kauhukertomusta. Mukana on niin klassista kauhukuvastoa aaveineen, urbaanilegendoineen ja kevyine roiske-efekteineen. Samoin Hain taitavaa genren ja nuortenkirjallisuuden teemojen yhdistelyä.

Erona edeltäjäänsä Kuolleiden kirjassa on enemmän huumoria. Olihan sitä Haisevassa kädessäkin, mutta nyt lähes joka kertomus lähestyy EC-sarjakuvien tyyliä, mikä ei tietysti ole itsessään huono asia, varsinkaan kirjan kohdeyleisölle, mutta itseäni se hieman harmitti lukiessa. Poissa nimittäin ovat sellaiset puhtaat tunnelmatarinat, jotka ovat mielestäni Haisevan käden parhaimmistoa. Nyt tuntuu liian usein kuin lukisi R. L. Stineä, joka on oppinut kirjoittamaan. Kuolleiden kirjan huiput minulle ovat – ei mitenkään yllättäen – ehkä eniten perinteistä kummitustarinaa muistuttavat "Pitkät jalat" ja "Viimeinen bussi", joissa humoristisuus ei vie tehoja vahvalta tunnelmalta, sekä "Äitini vihasi voikukkia", joka lähentelee kauhun sijasta uuskummaa.

Record Collector Presents Jethro Tull. London 2023: Diamond Publishing.

Record Collector -lehden "bookazine"-sarjan tuorein numero keskittyy Jethro Tulliin. Vaikkei Johnny Sharpin toimittama lehti tarjoakaan mitään erityisen uutta, se on miellyttävä katsaus ja muistinvirkistys tällaiselle paatuneellekin fanille.

Kahden uuden – ja melko yhdentekevän – Ian Andersonin haastattelun väliin on ahdettu monenlaista. Kokonaisuuden rungon muodostaa sarja miniesseitä kustakin yhtyeen 23 studioalbumista. Parhaimmillaan ne todellakin ovat pohtivia ja uusia näkökulmia avaavia esseitä, kehnoimmillaan kappale kappaleelta läpijuoksevia arvosteluja. Näiden oheen on sitten ripoteltu juttuja bändin muusta tuotannosta, keräilijöistä, julkkisfaneista ja niin edelleen. Sävy on luonnollisesti myötäsukainen, vaikka välillä jokin kriittisempikin sana annetaan (Catfish Rising saa kohtuuttomat haukut). Itseäni eniten miellytti Martin Webbin katsaus Tull-harvinaisuuksiin, joka on reilusti päivitetty versio takavuosina Record Collectorissa ilmestyneestä artikkelista.

Yashar Kemal: Tuhannen härän vuori (Binboğalar efsanesi, 1971). Helsinki 1977: Tammi. Suom. Eva Siikarla. Keltainen kirjasto 133.

Yleensä kun luen kaunokirjallisuutta, luen joko huonoa sellaista tai sitten kanonisoituja klassikoita. Joka tapauksessa lukutapa on silloin analyyttinen. Harvoin enää uppoan kirjallisuuden maailmaan. Siksi päätin nyt tietoisesti lukea Hyvää Kaunokirjallisuutta, ihan vain itsensä takia. Keltainen kirjasto on yleensä laadun varma tae, vaikka omanlaisensa kaanon se on sekin. Turkkilaisen Yashar Kemalin romaani Tuhannen härän vuori on komea, kansanlaulumainen tarina paimentolaisheimosta, joka tasavaltalaistuneessa Turkissa on enää häviämään uhattu anomalia. Suomennos ja sen myötä lukukokemus kärsii siitä, että käännös on tehty englannin kielen kautta; harmillisen usein englanti paistaa läpi.

Luettua: lokakuu 2022

Pentti Harjumaa: Kyselen kulkijoilta. Proosarunoja. Rovaniemi 1972: Pentti Harjumaa. 36 s.

Pentti Harjumaan omakustanteena ilmestynyt runokokoelma Kyselen kulkijoilta ilmoittaa alaotsikossaan sisältävänsä "proosarunoja". Yhtä hyvin se voisi olla myös vaikka runollista proosaa tai vaikka ihan pelkkää proosaa. Tarinoita hän ei kerro, mutta hyvin epärunollinen kieli, tiukan realistinen aiheisto ja lakoninen tyyli saavat mietteet helposti parin seuraavan vuosikymmenen kotimaiseen lyhytproosaan. Toki olihan jo Harjumaan vihkosen ilmestymisen aikaan käytetty paljon samansuuntaisia keinoja. Hänen teksteissään ei kuitenkaan ole sellaista intensiteettiä ja äärimmilleen hiottua muotoa, joka tekisi teksteistä erityisesti lyriikkaa.

Harjumaa on hyvin yhteiskunnallinen kirjoittaja. Aiheet liikkuvat silloisen nykymaailman epäkohdissa, taloudessa Lapin riistossa, pasifismissa, mutta käväistäänpä välillä myös metafyysisemmissä pohdinnassa, kun puheena on kuolema ja elämän tarkoituksellisuuskin. Toimittajataustan huomaa halussa nähdä asioiden kääntöpuolelle, hakea selityksiä ilmiöille.

Käsittääkseni Harjumaa, joka kuoli viime tammikuussa, julkaisi valtaosan kaunokirjallisesta tuotannostaan oma- ja muina pienkustanteina. Sellaisenaan hän on mielenkiintoinen kuriositeetti suomalaisen kirjallisuuden aluskasvillisuudessa.

Aikakone 3/1992. Tampere 1992: Aikakone-yhdistys. 72 s.

Aikakoneen vuoden 1992 kolmosnumero (joka taisi ilmestyä vasta seuraavan vuoden puolella) on monin tavoin erityinen suomalaisten scifilehtien joukossa. Ensinnäkin sen teema, AIDS, on poikkeuksellinen mediassa, joka tieteellisimmilläänkin käsittelee lähinnä tähtitiedettä. AIDS on ja oli varsinkin tuolloin kuitenkin mahdollisimman kaukana spekulatiivisuudesta, fantasiasta tai ihmeen tunnusta.

Teemaa ei lopulta käsitellä erityisen laajalti. Parin aihetta sivuavan artikkelin lisäksi on lehden kaunokirjallinen puoli, ja juuri se lieneekin ollut pontimena koko numerolle. Lehden kaksi kertomusta ovat nimittäin komeita, vaikuttavia, synkkiä, jylhiä visioita AIDSista. Dan Simmonsin novelli Kaikki Draculan lapset (All Dracula's Children, 1991) toimi pohjana myöhemmälle romaanille Yön lapset. Siinä yhdistyvät hi-virus, Romanian vallankumous ja vampirismi. Vielä huikeampi on Norman Spinradin pienoisromaanin mittainen Ruttovuoden päiväkirjat (Journals of the Plague Years, 1988). Neljän eri kertojan muistelmat tulevaisuuden maailmasta, joka on kulkutaudin rapauttama, nivoutuvat kiehtovasti yhteen. Moniäänisyyttä korostaa kokeellinen ratkaisu suomennuttaa jokaisen kertomus eri kääntäjällä.

Kuisma Suopela: Pakkosiirto. [Kuopio] 1978: SOPO. 48 s.

Käsittääkseni runovihko Pakkosiirto (1978) on Kuisma Suopelan ainoa kurjajulkaisu. Sen kustantajaksi on merkitty SOPO, joka on yhtä kuin Suomen ortodoksisen pappisseminaarin oppilasyhdistys. On kuitenkin turha pelätä, että sisältö olisi millään tavalla uskonnollista tai edes erityisen henkistä. Suopela lyriikka on hyvin tavanomaista aikansa runoutta, mutta ei missään nimessä huonolla tavalla. Itse asiassa hänen vaara-Suomen kuvastonsa, hiljaisen surumielinen luontoromantiikkansa on oikein hallittua ja sellaisenaan vahvaa. Kuvauksissa on semmoista polamerimäistä tarkkuutta. Vasta kokoelman loppupuoli, sinälle osoitetut melko tavanomaiset tunnerunot lässähtävät, eivätkä nekään epäonnistuneita ole.

Suopela valmistui kokoelman ilmestymisen jälkeen papiksi ja toimi työssä kolmisenkymmentä vuotta. Hän nousi otsikoihin kymmenkunta vuotta sitten, kun ortodoksinen kirkko eväsi hänen pappisoikeutensa, koska leskeksi jäänyt Suopela aikoi avioitua toisen kerran.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. Helsinki 2018: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 525 s. Kirjokansi 154.

Panu Rajalan kirjoittama kirjailija Ilmari Kiannon elämäkerta Suomussalmen sulttaani on fyysisesti järkäle. Sivuja on kuudettasataa ja paperi on tukevaa. Sisällöltään teos on perussujuva, populaaristi kirjoitettu monografia, jonka taustatyö on tehty huolella ja jonka kirjoittajan rutinoitunut ammattitaito näkyy. Jonkin verran teksti olisi kyllä kaivannut kustannustoimittajan viilailua. Varsinkin silloin kun Rajala käyttää lähteenä Kiannon kaunokirjallistettuja versioita tämän elämänvaiheista, ollaan paikoin hieman haitarilla jäillä. Romaanihenkilöiden ja tosielämän ihmisten suorasukainen rinnastus ja jopa nimien käyttö ristiin eivät aina tunnu erityisen uskottavalta. Samoin välillä huomaa kirjoittajan nojaavan vahvasti Kiannon nuorimman lapsen, isänsä kulttuurista perintöä pitkään vaalineen Raija-Liisa Kiannon kertomaan. Vaikkei häntä mitenkään epäuskottavana todistajana voi pitää, mutta lukijassa herää vääjäämättä pieni epäilys joissain kohdin.

Kirja luo Kiannosta uskoakseni varsin todenmukaisen kuvan: ristiriitaisen ja siloittelemattoman. Kianto oli äärimmäisyysihminen, joka ei pystynyt tunteenpaloltaan hyödyntämään lahjakkuuttaan kuin osittain. Hän oli sosiaalisesti ilmeisen vaikea ihminen, narsistisia piirteitä osoittanut ja auktoriteettipakoinen hahmo, joka käytännössä aloitti kotimaisen tunnustuskirjallisuuden. Hän teki yksityisestä julkista häpeilemättä mutta kääntäen heikkoutensa vahvuuksiksi. Kyllä sellainen ansaitseekin muistomerkkinsä.

Isaac Asimovin science fiction-valikoima 1. Hyvinkää 1981: Viihdeviikarit. 128 s.

1950-luvun lopussa ilmestyneen Aikamme tieteislukemiston jälkeen ei Suomessa juuri ilmestynyt kioskiscifiä. Perry Rhodan taitaa olla ainoita, ja sekin jaksoi vain vuoden. Scifilehtienkin kulta-aika alkaa vasta 1980-luvun alkupuolella. Tähän väliin osui Viihdeviikarien yritys tieteislukemistoksi, amerikkalaisen Isaac Asimov's Science Fiction Magazinen suomenkielinen laitos. Vuonna 1981 alkanut sarja jatkui pari vuotta, yhdeksän numeron verran.

Isaac Asimovin science fiction-valikoiman (sic!) ensimmäinen osa ei paljoa lupaillut. Sen sisältö on luvattoman löysää, eikä edes ole scifiä kuin nimeksi. Tietysti pitää muistaa että tuolloin vielä scifi oli kattokäsite isolle osalle siitä, mitä nykyään kutsutaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Kaikki valikoiman tekstit ovat vuodelta 1979.

Valikoiman aloittaa Sydney J. Van Scyocin Vuorella on siivet sinänsä ihan kiva mutta auttamattoman mitäänsanomaton fantasiajuttu. Asimovin oma Ei mitään ilman vastalahjaa on klišeinen ja tavanomainen kertomus siitä, miten muinainen muukalaisten väliintulo on tehnyt ihmiskunnasta mitä se on. Barry B. Longyearin Unia on fandomhassuttelu, sisäänpäin lämpiävää naureskelua omalle skenelle.

Puolet niteestä vie sen päättävä Frederik Pohlin pienoisromaani Sapattivuosi. Sen Pohl myöhemmin liitti osaksi The Cool War -romaaniaan, ja suomennos puolestaan ilmestyi myöhemmin Book Studiolta niputettuna toisen Pohl-kertomuksen kanssa. Sapattivuosi on kummallisen nykivästi etenevä pseudojännäri papista, joka energiakriisin keskellä palkataan outoon peiteoperaatioon. Mysteerin selvittämisen tai jännityksen sijasta Pohl keskittyy Papin toistaitoiseen pällistelyyn ja seksuaalisen puutteen keskenkasvuiseen kuvaamiseen. Tieteiselementit ovat tarinassa niin köykäisiä, että sen paikka tässä julkaisussa on ihmeteltävä.

Jos olisin vuonna 1981 (olettaen että olisin elänyt silloin) ottanut tutustuakseni scifiin tämän kokoelman avulla, innostus olisi lopahtanut alkuunsa.

Aikakone 1/1993. Tampere 1993: Aikakone-yhdistys. 68 s.

Portti 1/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura. 156 s.

Tähtivaeltaja 1/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 1/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

Marvinella. Helsinki 1993: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. 40 s.

Vuoden 1993 kunkin kotimaisen scifilehden ykkösnumerot osoittavat hyvin, miten laajalla alalla tuolloin skenessä liikuttiin ja miten perustavaa laatua olivat lehtien väliset erot.

Aikakone aloitti vuoden (ymmärtääkseni tosin hyvin paljon myöhässä) perinteisellä planeetta-aiheisella teemanumerollaan. Merkurius-aiheen ympärillä käytännössä koko lehti. Novellit Sinisalolta ja Kasvilta ovat vähän löysät, mutta Tervonen kirjoittaa terävästi. Noursen klassikkonovelli 1950-luvulta on vanhentunut mutta kiehtova. 1993 Aikakone edusti eniten kovaa tieteisfiktiota maamme lehdistä, vaikka seuraava numero olikin jo kuningas Arthurin ympärille koottu.

Portti sisältää tasan yhden scifinovellin, Soikkelin loistavan edellisvuoden novellikisan voittajan. Muuten lehti koostuu vampyyriteemasta. Tämä on teinivuosieni varmaan eniten selattu lehti, mistä saa syyttää Nikkosen uskomatonta vampyyrielokuvien filmografiaa (ja Alasen artikkelin kuvitusta, jossa ei tisseistä kitsastella). Mielenkiintoinen lisä numeroon on Jarkko Laineen osuus: oma novelli ja toinen suomennettu. Portti oli ja on vahvimmin alan lehdistä kirjallisin ja "akateemisinkin".

Tähtivaeltaja keskittyy lähes tyystin kauhuun ja nimenomaan semmoiseen moderniin lättäysmeininkiin. Simmonsin novelli on hieno. Artikkelit ovat anarkistisia ja roiseja, sisäpiiri saa haluamansa. Satunnainen lukija ei ymmärtäisi kannen scifi-mainintaa.

Spin palasi perinteiseen niittiselkäiseen ulkoasuun. Sisältö on selvästi zinemäisinä näistä, uutisia, arvosteluja, keskustelua. Ei kaunokirjallisuutta.

Marvin aloitti vuoden keveällä naisteemalehdellä, josta ei paljon mainittavaa jäänyt käteen. Alienistin ja Mytagon vuoden numeroita minulla ei ole.

Luettua: elokuu 2022

Maksim Gorki: Malva. Kertomus (Мальва, 1897). Helsinki 1919: Suomen sos.-dem. nuorisoliitto. 96 s. Suom. Viljami Ventola.

Maksim Gorkin Malva on pienoisromaani, joka alun perin ilmestyi vuonna 1897. Sen ensimmäinen (?) suomennos ilmestyi Suomen Sosiaalidemokraattisen Nuorisoliiton kustantamana niteenä 1919. Oma kappaleeni on peräisin erään täkäläisen kahvilan kellarista.

Malva on pienieleisen kerronnan taidonnäyte. Nimihenkilö on nuori nainen, jonka ympärillä kalastajakylän miehet menevät tolaltaan. Tarina kuvaa näistä kolmea: miestä, joka on ollut viisi vuotta poissa perheensä luota ja elää nyt suhteessa Malvan kanssa; miehen poikaa, joka saapuu isänsä jalanjäljissä ja joka hullaantuu hänkin naiseen; sekä erästä työnjohtajaa, joka lähes irrallisena ja välinpitämättömänä kaikesta saa isän ja pojan ottamaan yhteen Malvan vuoksi.

Kertomus on yksinkertainen mutta vahva. Sen hikisen helteisen rannikkokesän tunnelma on kuvailtu muutamin tarkoin sanavalinnoin ja henkilöiden väliset suhteet ja mielenliikkeet hienovaraisesti. Jostain syystä Malva näyttäytyy mielessäni 60-lukulaisena eurooppalaiselokuvana – sellainen psykologinen peruskertomus se on. Ja tämä siis kaikella arvostuksella.

Arvid Järnefelt: Isänmaa. Porvoo–Helsinki 1965: WSOY. 198 s. 9. p. – Ilmestyi alun perin 1893–94.

Arvid Järnefeltin Isänmaa mainitaan yleensä suomalaisen realismin merkkiteoksena, joka kuvaa kansallisaatteen kehitystä maassamme. Itse pidän sitä leimallisemmin aateromaanina, jolla on enemmän sanottavaa kuin kuvattavaa. Toki se on suomalaisuusaatteen viemän nuoren miehen kasvukertomus, mutta itse luen sitä etenkin yksilön aatteellisen elämänsuunnan kuvauksena. Komea ja vaikuttava teos se on joka tapauksessa.

Oma kappaleeni on kirppiskupan runtelema 1960-luvun pokkaripainos.

Markku Löytönen (toim.): Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita. Helsinki 1989: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 422 s. Suomalasen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 502.

Markku Löytösen toimittama Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita on massiivinen teos. Viidettäsataa kaksipalstaista sivua, paljon kuvitusta, kovatasoisia tieteilijöitä kirjoittajina. Läpi käydään suomalaista tiedehistoriaa Pehr Kalmin Amerikan-matkoista, kansatieteilijöiden Siperian-tutkimuksiin ja viime vuosisadan puolivälin geologeihin Tulimaassa. Kattaus on monipuolinen ja syvä, mutta liialliseen spesifiin tieteellisyyteen ei hukuta kuin satunnaisesti. Itselleni läheisimmiksi aiheiksi nousivat tietenkin 1800-luvun lopun kansa- ja kielitieteilijät mutta etenkin myös Arabian-kävijä Georg August Wallin, jonka vuoksi kirjan ylipäätään otin luettavaksi. Paitsi kattava tutkimusmatkailijoiden esittely kirja on myös mainio silmäys kotimaiseen oppi- ja tieteenhistoriaan.

Vuosikirja 1987. Vammala 1987: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vanhan kirjallisuuden päivät järjestettiin ensimmäisen kerran Vammalassa 1985. Seuraavana vuonna sen taustayhdistys julkaisi ensimmäisen vuosikirjansa. Nyt lukemani Vuosikirja 1987 on siis järjestyksessä toinen. Se on vielä hyvin vahvasti tilaisuuden käsiohjelmamainen ja sisältää karttoja, aikatauluja ja sen sellaista. Kovin ydin on kuitenkin edellisen vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmissä ja puheissa. Pentti Holappa pohtii antikvariaatin merkitystä, Tauno Väinölä käy läpi suomalaisen virsikirjan vaiheita, Paul Gustafsson oman bibliofiliansa varhaisvaiheita ja Eila Pennanen esittelee todella vanhaa kirjallisuutta, satoja ja tuhansia vuosia vanhaa.

Seuraavana vuonna julkaisun nimi muuttui Vanhan kirjallisuuden vuosikirjaksi ja jäntevöityi nimenomaan artikkelikokoelmaksi.

A. Conan Doyle: The Parasite. A Story. 1995: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1894.

Arthur Conan Doylen The Parasite (1894) on suomennettu kahdesti, mutta silti se on varsin vähän tunnettu kertomus meillä päin. Syy on varmastikin siinä, että ensimmäinen käännös, Lois-olento, ilmestyi jo 1897 Uusi Aura -lehdessä ja toinen, nimellä Loinen, Michelle Slungin toimittamassa antologiassa Värisyttävä kosketus 2 (1995), jossa se hukkuu muiden kertomusten joukkoon.

The Parasite onkin sikäli hankala kertomus luokitella, että vaikka se on julkaistu omana kirjasenaan (ensipainoksessa alaotsikolla "A Novel"), se on hyvin lyhyt, lähes novellimittainen. Tarinana se kuitenkin on vahva. The Parasite kertoo skeptisestä lääketieteen professorista, joka joutuu myöntämään mesmerismin (eli hypnotismin) olemassaolon. Hän nimittäin joutuu Trinidadista kotoisin olevan, häneen rakastuneen naisen psyykkisten kykyjen valtaan.

Mielenkiintoista on, että Doylen kertomus on valikoitunut Slungin "eroottisten kauhukertomusten" valikoimaan. Hypnoottista neiti Penclosaa ei esitetä millään tavoin eroottisena olentona, päinvastoin pikemminkin. Kuitenkin epämääräinen seksuaalinen pohjavire, eräänlainen miestä kammottava naisen lumovoima, on kyllä läsnä. Viktoriaaninen Englanti ei sallinut enempää mutta osasi varmasti lukea rivinvälit hyvin tarkkaan.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1988. Vammala 1988: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Järjestyksessä kolmas Vanhan kirjallisuuden vuosikirja ilmestyi 1988 Hannu Nikkilän toimittamana. Valtaosan sisällöstä muodostavat edellisvuoden vanhan kirjallisuuden päivien puheet ja esitelmät, mutta silmäyksiä luodaan myös vuoden juhlittaviin, 500-vuotiaaseen suomalaiseen kirjaan ja 100-vuotiaaseen F. E. Sillanpäähän. Esiin on nostettava ainakin Anto Leikolan pakinamainen Kirja ystävänä sekä professorien Michael Branch ja Gábor Bereczki avaukset suomalaiseen kirjallisuuteen ulkomaisesta näkökulmasta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1989. Vammala 1989: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vuoden 1989 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja on koruttoman näköinen ja edeltäjiään ohuempi mutta sisällöltään silti täysipainoinen. Se keskittyy edellisvuoden Vanhan kirjan päivien puheisiin ja esitelmiin. Sävy jälkimmäisissä on hiukan aiempia vuosia akateemisempi. Professori Heikki Kirkinen pohdiskelee humanismin tilaa nykymaailmassa, FT Satu Apo avaa kansansatuja (mistä sain pari hyvää tärppiä omaan opetukseeni) ja professori Maija Lehtonen lastenkirjallisuuden arvoja. Mielenkiintoiset parit ovat myös virolaisille hakijoiden Ellen Niitin ja Jaan Krossin esitelmät (kirjailijan vaikeudet neuvosto-Virossa ja Krossin teosten sisäistekstit) sekä Sisu ja Midori Takahashin selostukset japaniksi käännetystä suomalaisesta kirjallisuudesta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1990. Vammala 1990: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vuoden 1990 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja, viides kaiken kaikkiaan, on varsin kompakti julkaisu moneen edelliseen verrattuna. Sen sisältönä on uskoakseni edellisvuotisten Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmiä, joskaan tätä ei julkaisussa itsessään mainita.

Melkein kolmanneksen julkaisusta vie Gunnar Brusewitzin esittely von Wrightin veljesten ja Ruotsin suhteesta. Vielä piirun verran akateemisempi on Matti Kuusen pohdiskelu Erasmuksen Libellus Aureuksen suomentamisesta. Esseistisempää kirjahistoriaa edustavat Anto Leikola ja Lauri Koli esitellessään luontokirjallisuutta ja suomalaisia kalastusoppaita. Lopuksi on transkriptio Liisi Huhtalan haastatteleman Kalle Päätalon merkittävistä kirjakokemuksista sekä Elina Halttunen-Salosaaren arvostelu Pertti Karkaman Snellman-teoksesta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1991. Vammala 1991: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Kuudes Vanhan kirjallisuuden vuosikirja vuodelta 1991 on jykevä paketti. Tuttuun tapaan edellisen vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmät kokoava julkaisu keskittyy oikeastaan neljän aiheen ympärille: Kanteletar, Tulenkantajat, dekkarit ja sensuuri. Laadukkaimmissa artikkeleissa Väinö Kaukonen avaa Kantelettaren taustaa ja Kerttu Saarenheimo Tulenkantajien eurooppalaisuutta (tai sen myyttisyyttä). Mielenkiintoisimpia omalla tavallaan sen sijaan ovat Ilmo Louhimon dekkariharrastuksen katsaus – etenkin koska siihen sisältyy pitkä alan runo alasta! – sekä Caius Kajannin esitelmä, jossa hän käy läpi Agnar Myklen Laulu punaisesta rubiinista -romaanin julkaisemisen aiheuttamaa oikeudenkäyntiä.

Mikin mysteerit - dekkaripokkarisarja nuorille

Kun puhutaan Disneystä, yleensä mieleen tulevat elokuvat, sarjakuvat, ehkä huvipuistot... Jos samassa lauseessa puhutaan Disneystä ja kirjallisuudesta, alkuhämmennyksen jälkeen muistaa, että onhan erilaisia lasten kuvakirjoja julkaistu vino pino. Niiden laatu ei yleensä liene kummoinen, mutta kohdeyleisöönsä ne purevat. Joku voi ehkä jopa muistaa Disneyn tuottamien luontodokumenttien kirjalliset sisarukset, joita ainakin minun lapsuudessani oli kirjastossa pitkä rivi.

Mutta että Disney-romaaneja – sellaisiahan ei ole. Eihän?

Disney-aiheisella proosalla on pitkä, vaikkeikaan ehkä kovin kunniakas, historia muuallakin kuin lasten kuvakirjoissa. Erilaisia Disney-universumeihin liittyviä kirjoja on ilmestynyt maailmalla yllättävän paljon, ja nykyään alati laajeneva yhtiö ujuttaa lonkeroitaan kaikkialle populaarikulttuurissa, mikä tuo mukanaan koko ajan myös suuremmat kirjamarkkinat heidän ulottuvilleen. Kuitenkin jos Suomessa mainitaan Disney, ajatellaan yleensä kahta asiaa: pitkiä animaatioelokuvia ja Ankkalinnaa. Jälkimmäisestä nyt ainakin on vaikea kuvitella kenenkään tekevän kaunokirjallisuutta. Ja kuitenkin nimenomaan sitä on suomeksikin ilmestynyt erään kirjasarjan verran.

Vuonna 2000 Helsinki Media julkaisi neliosaisen pokkarisarjan nimeltä Mikin mysteerit. Sarjan ensimmäisestä osasta ilmestyi myöhemmin myös kovakantinen painos, vuonna 2008. 

Tuon ensimmäisen kirjan, Murtotulvan, lopussa Mikki ja Minni Hiiri perustavat etsivätoimiston Ankkalinnaan, ja se luo kehyksen tuleville tarinoille. Kyse on siis dekkarikirjallisuudesta. Vaikka kirjojen yleisö on lapset ja nuoret, eivät kirjojen aiheet kuitenkaan jää tavanomaiselle lastendekkarien tasolle (päiväkotilaiset etsivät kadonnutta villasukkaa tai kutosluokkalaiset selvittävät salaperäisen lunttaajan tapausta). Pikemminkin ne mukailevat perinteisten, aikuisille suunnattujen rikoskertomusten tyypillisiä aiheita. Kirjasarjan kertomukset ovat selvästi sukua varsinkin Aku Ankan taskukirjoista tutuille sarjakuville, yleensä kai italialaisille, joissa Mikki toimii kovaksikeitettynä etsivänä ja poliisivoimien avustajana. Kolme ensimmäistä osaa kyllä perustuvatkin sarjakuviin, eivät tosin italialaisiin vaan Floyd Gottfredsonin 1930-luvun jatkosarjoihin. Tai jos eivät aivan perustu niin ainakin ovat ottaneet innoituksensa niistä.

Ensimmäinen kirja eli Murtotulva (Cases en cascade, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Plumber's Helper, 1938) alkaa siitä, kun juuri LVI-firmaan pestautunut Hessu loukkaa itsensä ja Mikki joutuu tuuraamaan häntä. Mikki ei ymmärrä mitään putkitöistä, mutta se nähdäänkin firmassa vain etuna. Yhtiö tekee ainoastaan kaupungin putkityöylitarkastajan osoittamia korjaustöitä, nekin miten sattuu – ja kummasti juuri näiden urakoitten jälkeen kohteeseen murtaudutaan. Mikki avittaa tietenkin poliisia murtoaallon selvittelyssä. Loppuratkaisu, lähes Poirot-tyyliin esitetty, paljastaa monimutkaisen juonen rikosten taustalla. Tämä tarina tosiaan toimii lähtölaukauksena hiirten etsivätoimistolle.

Seuraava osa, Kummituskartano (Les fantômes se déchaînent, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Seven Ghosts, 1936) on kallellaan kauhuun, kuten nimestäkin voi päätellä. Mikki ja Minni sekä heidän apunaan Hessu ja Aku lähtevät selvittämään kummittelutapausta. Erinäisten näppärästi rakennettujen yliluonnollisuuksien ja juonenkäänteiden jälkeen aaveiden takaa paljastuu salakuljettajajoukko.

Neljästä suomennetusta kirjasta kaksi ensimmäistä ovat parhaat. Niissä on yllättävän vetävät juonet ja sujuvaa kieltä. Asiat tapahtuvat nopeasti, kuten lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kuuluukin, mutta missään vaiheessa tarina ei tunnu etenevän hätäisesti. Myös sopivasti rajattu tapahtumapaikkojen määrä auttaa pitämään kertomuksen kompaktina. Lapsenkin on helppo pysyä mukana käänteissä. Toisaalta lapsilukijaa ei aliarvioida, sillä vastaan tulee monta sellaista sanaa, jotka eivät joka lapsen leksikkoon vielä kuulu. Suomennosten kieliasu noudattaa koko sarjan ajan sitä Aku Ankka -lehden perinnettä, että käytetty sanasto on monipuolista, yllättävää, ehkä irrottelevaakin. Viia Viitanen on onnistunut käännöksessä paremmin kuin nämä romaanit ehkä edes ansaitsisivat.

Valitettavasti sarjan taso laskee kolmannessa osassa. Vaarallinen tehtävä (Mission secrète, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan Mickey Mouse Joins the Foreign Legion, 1936) sijoittuu isolta osin muukalaislegioonaan. Alussa Mikki kaapataan, häntä kidutetaan (kana nokkii jyviä sidotun Mikin päältä), ja lopulta hän pääsee karkaamaan. Seuraavaksi hän tajuaa olevansa kansainvälisen rikollisuuden kintereillä ja "isänmaan vuoksi" päätyy salamatkustajaksi laivaan, jossa juonittelee itsensä Haukka-nimisen suurrikollisen apuriksi. Lopulta, kun päästään Afrikkaan ja muukalaislegioonaan, kuvioon ilmestyy vielä Musta-Pekkakin. Tarina on sekava, poukkoileva ja silti melko tylsä. Trillerijuonen riisuminen lapsille sopivaksi ei ole onnistunut kovinkaan hyvin.

Paljon paremmin ei onnistu myöskään mafiameininki Ankkalinnan malliin. Viimeisessä suomennetussa Mikki-mysteerissä, Likaista peliä (Sale affaire, 1997), etsivätoimistoa vastaan asettuu jälleen Musta-Pekka. Hän on aloittanut suojelurahan keräämisen kaupungin kaduilla. Samalla hänen savuverhona toimivan yrityksensä toimenkuvaan kuuluu myös poliisivoimien lahjominen ja lehdistön terrorisointi. Sattumalta(!) Mikki ja Minni ystävineen saavat väliaikaisesti toimitettavakseen sanomalehden, jonka avulla he paljastavat ankkalinnalaisille, millaista peliä kulisseissa oikein pelataan.

On myönnettävä, että Mikin mysteereissä on yritystä. Juonissa ei todellakaan ole aina menty aidan matalimmasta kohdasta. Valitettavasti kunnianhimo ei aina ole yhteismitallinen taidon kanssa. Kirjoittajat onnistuvat vaihtelevasti tiivistämään mutkikkaitakin tarinoita alle sadan sivun ohjemittaan ja kertomaan ne kielellä, jota nuori lukija kykenee seuraamaan.

Moni tarinoista toimisi lähes sellaisenaan ilman tuttuja ankkalinnalaishahmoja. Toisaalta näiden käyttäminen säästää kirjoittajilta vaivan esitellä tarinan henkilöitä. Lukijan oletetaan tuntevan hahmot etukäteen, heidän luonteensa ja toimintatapansa. Toisaalta kun tutut koomiset hahmot yhdistetään hyvinkin aikuisiin teemoihin, kuten korruptioon, on lopputuloksessa kiehtovaa ristiriitaisuutta.

Mikin mysteerien taustalla on ranskalainen sarja Walt Disney Collection Mystère, jossa ilmestyi vuosina 1997–2001 yhteensä 28 osaa. Sarjaa käännettiin myös saksaksi nimellä Detektei Maus vuosina 1997–1999 kahdeksan osan verran. Suomalaisissa niteissä taustatiedot ovat vähintäänkin sekavia. Teoksien alkuperäisnimiksi annetaan niiden saksalaiset vastineet, mutta suomennos mainitaan kuitenkin tehdyn ranskan kielestä. Tekijämerkinnöissä on suoranaisia virheitä. Toisen osan, Kummituskartanon, kirjoittajaksi mainitaan Shaïne Cassim, joka todellisuudessa on kirjan kuvittaja; oikea kirjoittaja on Benoît Basco, joka kirjoitti myös ykköskirjan. Kaksi seuraava osaa ovat Béatrice Nicodèmen kirjoittamat, mutta nelosessa kirjoittajaksi ilmoitetaan Basco. Myös nelosen kuvittaja on väärin: Ulrich Schroederin sijasta sen pitäisi olla Fernando Güell. Ei sillä, että kuvittajien tyyleissä olisi erityisempiä eroja. Kaikkien kirjojan kuvat ovat samasta hengettömästä Disney-tehtaasta.

Mikin mysteerit ei ole suurta kirjallisuutta, ei hyvää dekkarikirjallisuutta, ei edes kovin kummoista kioskikirjallisuutta. Se kuitenkin on suomenkielisten pokkarisarjojen joukossa mielenkiintoinen pikku kuriositeetti, joka jää helposti huomaamatta kohdeyleisönsä ja Disney-yhteytensä vuoksi.  

Nykylehtien Science Fiction -sarjasta

"Nyt vihdoinkin suomeksi korkealuokkaista science fictionia!"

Kun Nykylehdet alkoi vuonna 1980 julkaista tieteiskirjallisuutta otsikolla Science fiction -sarja, oli tieteiskirjallisuus alkanut hiljalleen juurtua Suomeen. Se oli ollut pitkä prosessi. Esimerkiksi fandomia yritettiin herätellä täällä jo 50-luvulla, mutta vasta 70-luvulla kylvettiin kasvukelpoiset siemenet.

Ensimmäiset yritykset julkaista tieteiskirjasarjaa Suomessa lienevät vuonna 1954 aloittaneet Tammen Raketti-sarja, joka kesti kolmen kirjan verran, ja Tieteisromaani-sarja, jossa Nide julkaisi yhteensä viisi kirjaa. Neljää vuotta myöhemmin aloittivat Mary A. Wuorion toimittama lehti Aikamme tieteislukemisto, jota ilmestyi elo–joulukuussa viisi numeroa, sekä Mikro-sarja, jossa ilmestyi neljä pienikokoista kirjaa (joista yksi oli ilmestynyt jo aiemmin Raketti-sarjassa). Nämäkin jäivät siis lyhytikäisiksi yrityksiksi.

Seuraavalla vuosikymmenellä aloittivat Kirjayhtymän ja WSOY:n julkaisusarjat. Laadukkaat ja kovakantisina julkaistut kirjat olivat aivan eri tasoa kuin aiemmat kioskiyritelmät. Sarjat osoittautuivatkin kestäviksi. Viimeiset osat niihin ilmestyivät reilusti 90-luvun puolella. Sarjoissa julkaistiin paljon klassikoita uudempien teosten sijasta, mikä aiheutti paljon närää alan harrastajien keskuudessa. Loputtomat Clarket, Asimovit ja Heinleinit alkoivat tympiä. WSOY:lla oli lisäksi nuorille suunnattu Tiikeri-sarjansa vuosina 1977–1980. Nämä kaksi isoa kustantajanimeä tuntuivat tyydyttävän suuren yleisön tarvetta sikäli, ettei uusia kioskisarjojakaan päässyt syntymään vuosiin. Oma poikkeuksensa ovat saksalaiset jatkuvajuoniset lukemistot Perry Rhodan (16 numeroa vuonna 1975) ja Surmaaja / Remo / Remo Special (81 numeroa 1977–1987).

Nykylehtien vuosina 1980 ja 1981 ilmestynyt Science fiction -sarja ei ollut lopulta sen onnistuneempi hanke. Pokkarisarjassa ehti ilmestyä kuusi alle 150-sivuista taskukirjaa. E. Leikosken toimittama sarja oli monin tavoin epätasainen. Siinä julkaistiin neljä romaania ja kaksi novellikokoelmaa yhteensä viideltä kirjailijalta. Osa kirjoista on selvää kertakäyttöviihdettä, mutta varsinkin novellikokoelmat onnistuvat olemaan aidosti painokkaita julkaisuja. Sarjan nimestä huolimatta eivät kaikki julkaisut suinkaan ole varsinaisia tieteiskertomuksia, vaan myös fantasiaa ja kauhua on joukossa. Toisaalta tähän aikaan scifi oli vielä nykyistä laajempi sateenvarjokäsite, jonka alle mahtui monenlaista spekulatiivista kirjallisuutta. Sarjan sinänsä näyttävä kansitaide tekee ainakin selväksi, kenelle sarja on suunnattu: kolmessa kannesta kuudesta on vähäpukeinen nainen.

Sarjan aloitti kaksi ruotsalaisen Sam J. Lundwallin romaania. Lundwall oli kotimaansa varhaisia scifiaktiiveja. Hän julkaisi jo 50-luvulla alan lehdissä ja toimitti Jules Verne-magasinetia vuodesta 1972. Hän oli merkittävä hahmo myös silloin, kun suomalainen fandom alkoi kansainvälistyä.

Science fiction -sarjan ensimmäinen pokkari, Lundwallin Alice, Alice! (Alice's World, 1971; Alice, Alice!, 1974) ilmestyi alunperin englanninkielisenä ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin ruotsiksi. Siinä on kiehtova lähtöasetelma: ihmiskunta on lähtenyt Maapallolta, mutta ihmisten luomat mielikuvitusolennot ovat jääneet asuttamaan planeettaa. Kun ihmiset viimein vuosituhansien jälkeen palaavat alkukotiinsa, he unenomaisesti kohtaavat niin uskonnollisia kuin kirjallisiakin luomuksiaan. Keskeisenä hahmona tuntuu olevan Ihmemaan Liisa, jonka surrealististen seikkailujen henkeä tarina tuntuu tavoittelevan. Mainiosta ideastaan Lundwallin romaani on hajanainen ja kömpelö. Se tavoittelee suurempisuuntaista rekisteriä kuin mihin lopulta kykenee. Sama pätee kirjoittajan kieleen, jossa grandiöösit kielikuvat toistuvat. Ongelma voi tietysti olla suomennoksenkin, mutta se ei selitä kaikkea.

Sarjan toinen osa, niin  ikään Lundwallin kirjoittama Sankareitako täällä? (Inga hjältar här, 1972) tuntuu edellisen toistolta. Siinäkin vanhan Maan fiktiiviset olennot kääntyvät ihmiskuntaa vastaan. Linnunradan keisarikunta lähettää virkaheiton sotilaan tutkimaan planeettaa, joka tuntuisi lupaavalta laajentumiskohteelta. Siellä hallitsee hylätty keinoäly, joka on täyttänyt planeetan kaunokirjallisuudesta poimimillaan olennoilla. Käytännössä siis toistetaan Alice, Alicen idea, mutta tehdään se vielä kömpelömmin. Heikointa on kirjassa käytetty huumori, joka sortuu pelkäksi koheltamiseksi ja typeräksi dialogiksi.

Lundwallilta ei näiden kahden romaanin lisäksi ole suomennettu kuin pari novellia 80-luvun scifilehdissä. Ehkä hänen tuotannossaan olisi laadukastakin kirjallisuutta, mutta näiden kertomusten jälkeen sellaisen etsimiseen ei liene kellään olleen haluja.

Kolmannessa numerossaan Science fiction -sarja päätyy ottamaan varman päälle. Robert A. Heinleinia oli jo noihin aikoihin julkaistu yllin kyllin suomeksikin, joten hänen nimensä oli tuttu alan harrastajien keskuudessa. Niinpä uusi Heinlein-suomennos on tuntunut varmasti hyvältä idealta sekä kaupallisen menestyksen että uskottavuuden kannalta. Valitettavasti Maan hylkäämät (Metuselah's Children, 1958) on melko kehno teos, jopa Heinleinin mittapuulla. Se on alunperin ilmestynyt jo 1941 jatkokertomuksena Astounding Science Fiction -lehdessä, mutta kirjajulkaisua varten tarinaa on laajennettu. Tuloksena on sekava ja hyvin epätasainen kertomus erittäin pitkäikäisestä suvusta. Tarina poukkoilee äkkinäisten juonenkäänteiden ja tyhjänpäiväisen vuoropuhelun ("Minkälaisen leivän haluaisit?") välillä. Se alkaa esittelemällä Howardin Perheinä tunnetun sukukunnan jamesbondmaisia teknisiä keksintöjä, jatkuu heidän pakenemisellaan Maasta (koska normaali-ikäiset ihmiset ovat kateellisia heille), huipentuu naurettaviin kohtaamisiin vierailla planeetoilla ja päättyy onnelliseen kotiinpaluuseen. Se että suomennos on lyhennetty alkuperäisestä, ei auta kokonaisuutta yhtään.

Maan hylkäämät liittyy Heinleinin Future Histories -sarjaan, ja kai sitä joissain piireissä pidetään klassikkona. Ja voinkin kyllä kuvitella sille tietynlaista kalkkuna-arvoa. Sen verran naurettavia kirjan ideat ja tarinan vaiheet ovat.

Parhaat Nykylehtien sarjassa julkaistut teokset ovat ehdottomasti kaksi novellikokoelmaa. Näistä ensimmäinen oli Robert Blochin Kauniita unia – parempia painajaisia. Se sisältää seitsemän novellia, jotka alunperin ilmestyivät vuoden 1960 Pleasant Dreams -kokoelmassa. Lopuista kahdeksasta novellista ainakin kaksi on ilmestynyt suomeksi toisaalla. Ei ole tietoa, oliko Nykylehdillä kenties tarkoituksena julkaista myös toinen Bloch-kokoelma jäljelle jääneistä novelleista.

Yleensä Robert Blochin yhteydessä pitää mainita ainakin romaani Psyko (Psycho, 1959), jonka pohjalta Hitchcock teki elokuvansa, sekä hänen ystävyytensä H. P. Lovecraftin kanssa. Bloch oli kuitenkin paljon enemmän, ammattilaiskirjoittaja joka julkaisi valtavan määrän genrekirjallisuutta. Kauniita unia -kokoelman novellit tuntuvat melko vierailta scifisarjassa, sillä varsinaisia tieteiskertomuksia niistä ei ole ainutkaan. Sen sijaan puhutaan kauhusta tai ehkä jopa maagisesta realismista. Jälkimmäistä edustaa ainakin elokuvan historiaan kiehtovasti liittyvä "Unelmien tehtailijat". Onpa mukana yksi teksti, jossa ei ole edes yliluonnollisuuksia, "Taikurin oppipoika". Kauniita unia on valloittava kokoelma keskenään melko erilaisia silmäyksiä kauhugenreen, mutta kokonaisuutena se jää hiukan ohueksi. Nyt novellit ovat jopa liian erilaisia, jotta kokoelman mittaista jännitettä syntyisi. Tämä on kuitenkin pieni valituksen aihe, sillä jokainen Bloch-suomennos on kulttuuriteko, ja vuonna 1980 oli sitä vielä painokkaammin.

Valitettavasti Science fiction -sarjan taso notkahti jälleen tämän jälkeen. Sarjan viidentenä, nyt jo vuoden 1981 puolella, ilmestyi John Maddox Robertsin tuoreeltaan käännetty romaani Avaruusenkeli (Space Angel, 1979). Teos on aivan ensimmäisiä Robertsin kirjoittamia kirjoja, minkä vuoksi se on luultavasti ollut edullinen käännettävä. Myöhemmin Roberts osoittautui tuotteliaaksi fantasian suoltajaksi, jolta on julkaistu kymmenittäin nimikkeitä eri sarjoissa.

Avaruusenkeli on kimppu avaruusoopperan klišeitä. Sekalainen joukko avaruusmatkaajia päätyy yhteen, saman aluksen miehistöksi ja löytää itsensä elämää suuremmalta matkalta. Joukkoon kuuluu kokematon nuori (avaruus)laivapoika, kaiken nähnyt veteraani, pari toisen olentolajin ylimielistä soturia ja tulevaisuuden avomielisyyden osoituksena naiskapteeni. Yksikään henkilöistä ei muodostu erityisen keskeiseksi, ja muutenkin tarina etenee käänteestä toiseen melkein luonnosmaisesti. Välillä miehistön ruokailuun keskitytään niin tarkasti, että kirja alkaa tuntua Viisikolta avaruudessa. Tarina huipentuu universumin ytimen ja kaiken olevaisen syyn löytymiseen (tai jotain sellaista), mikä ei jaksa kiinnostaa lukijaa tai kirjoittajaakaan sen vertaa kuin miehistön edellinen lounas.

Avaruusenkelille ilmestyi kymmenisen vuotta myöhemmin jatko-osa, Window of the Mind, mutta sitä ei koskaan ole suomennettu. En usko sen olevan suuri menetys. John Maddox Robertsilta on kyllä julkaistu toinenkin suomennos, sillä 1997 käännettiin hänen Murha Tarsiksessa -romaaninsa (Murder in Tarsis, 1996) Jalavan Dragonlance-sarjassa.

Onneksi Science fiction -sarja ei jäänyt Avaruusenkeliin, vaan se sai paljon arvokkaamman lopetuksen Frank Belknap Longin Pimeänpelko-novellikokoelmalla. Long kuului Blochin tapaan Lovecraftin ympärille muotoutuneeseen kirjalliseen ryhmään, mikä seikka mainitaan myös kokoelman esipuheessa. Pimeänpelon pohjana on ollut Longin Night Fear -kokoelma (1979), johon on alunperin sisältynyt myös vahvasti lovecraftilainen pienoisromaani The Horror from the Hills. Valitettavasti se ei sisälly suomennokseen (eikä sitä ole ymmärtääkseni myöhemminkään suomennettu).

Sen sijaan Pimeänpelossa ilmestyi kahdeksan muuta genremääritelmiä karttavaa kertomusta. Niistä moni kyllä edustaa tieteiskirjallisuutta, jos sellaiseksi riittää avaruusmatkailu, mutta mistään hc-scifistä ei tälläkään kertaa puhuta. Longin novelleissa scifi-elementit ovat fantastisia taustoja, joita vasten hän asettaa henkilönsä. Yleensä kyse on vieraan kohtaamisesta, oli se sitten jotain toisaalta (toisesta maailmasta, toisesta ulottuvuudesta) tulleesta elämänmuodosta tai itse muualle matkaavista ihmisistä (tai karhuista!).

Longilla on kyky luoda tiheätunnelmaisia tarinoita. Hänen maailmassaan tuntuu usein olevan jokin vinossa; kuva ei koskaan ole aivan oikein tarkennettu. Tässä hän muistuttaa Lovecraftia, mutta Long on kirjoittajana paljon taitavampi. Verrattain ytimekkäästi hän pystyy luomaan outouden tunteen. Varsinkin "Mies tyhjästä" -novellissa surrealistinen taidemaalari saa todellisuuden nyrjähtämään tehokkaasti niin kertomuksen hahmoille kuin lukijallekin. Tehokas on myös "Vaakatasoja"-novellin kuvaus kahdessa "eri tasossa" kulkevan elämänmuodon kohtaaminen; olentojen ovat olemassa toisiinsa nähden 90 asteen kulmassa. Useimmiten Long ei selittele turhia vaan vaatii lukijalta sopeutumista visioihinsa. Toisaalta "Mississippin lautasessa" selittelyä on turhankin kanssa. Samaisessa novellissa Long näyttää kuitenkin myös realistisen kerronnan taitonsa, kun hän kuvaa jokivarren lapsia lämpimän osuvasti.

Frank Belknap Longin novellikokoelma on mielestäni Nykylehtien kioskisarjan ehdottomasti paras osa. Siihen nähden on suorastaan häkellyttävää, ettei häneltä ole tämän kirjasen lisäksi ilmestynyt suomeksi kuin yksi novelli, sekin vasta 2013 Markku Sadelehdon toimittamassa Lovecraftin lähteillä -antologiassa. Englanninkielisessä maailmassa Longilla on vankka maine paitsi Cthulhu-kirjoittajana mutta myös omaperäisenä kauhufantastina. Siitä Pimeänpelko on hyvä todiste myös suomalaisille.

Kuten sanottua, Nykylehtien Science fiction -sarja jäi lyhyeksi niin kuin monet edeltäjänsäkin. Aika ei ehkä ollut vieläkään kypsä tämäntyyppiselle kioskiscifille. Osansa oli varmasti sarjan hyvin epätasaisella laadulla, mutta korkeatasoisempi sisältökään ei vielä 80-luvun alussa olisi välttämättä riittänyt herättämään laajempaa kiinnostusta. Jäihän John Booksin mainio Fantasy-sarja sekin vain seitsemään julkaisuun. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun tieteiskirjallisuutta alkoi ilmestyä ainakin jokseenkin menestyksekkäästi muuallakin kuin WSOY:n ja Kirjayhtymän julkaisemana. Esimerkiksi Viihdeviikareiden Isaac Asimov -valikoimia ilmestyi seuraavina vuosina toistakymmentä ja Book Studion Galaxy Scifiä 24 osaa vuosina 1990–2001. Jalavan SciFi-sarja ylsi 23 osaan kuuden vuotensa aikana 1985–1991, ja jos mukaan lasketaan muutkin rinnakkaiset spefi-sarjat, yltävät ne lähes 50 nimikkeeseen.

Nykylehtien sarja jäi kuriositeetiksi, yhdeksi useista Suomessa ilmestyneistä scifi-, fantasia- tai kauhukirjallisuuteen keskittyneistä ja lyhytikäiseksi jääneistä pokkarijulkaisuista. Epätasaisuudessaankin se on kiinnostava alaviite alan kotimaiseen julkaisuhistoriaan ja on syytä muistaa ainakin Robert Blochin ja Frank Belknap Longin kokoelmien ansiosta.

Louisa M. Alcott: Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous

 Yhdysvaltalainen Louisa May Alcott (1832-1888) muistetaan erityisesti nuortenkirjailijana. Hänen romaaninsa Pikku naisia (Little Women, 1868) on edelleen oleellinen osa tyttökirjallisuuden kaanonia, ja sitä jatko-osineen luetaan yhä ahkerasti. Uransa alkuaikoina Alcott kuitenkin kirjoitti paljon myös muunlaista kirjallisuutta, muun muassa “sensaatiokertomuksia” nimimerkillä A. M. Barnard. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi viihteellisiä jännitys- ja kauhutarinoita, joiden julkaisemisesta Alcott sai omien sanojensa mukaan helpon tienestin. Alcottin isä oli 1800-luvun alkupuoliskon transendentalisteja, joten Alcott sai kasvaa ilmapiirissä, jossa intellektualismi ja henkisyys olivat molemmat vahvasti läsnä. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että hän kirjoitti myös tarinoita, joissa yliluonnollisuudella on vahva osuus.

“Lost in a Pyramid; or the Mummy’s Curse” on kirjoitettu samoihin aikoihin Pikku naisten kanssa. Itse asiassa Pikku naisissa on kohtaus, jossa Alcottin alter ego Jo käy pyramideja käsittelevällä luennolla ja pohtii aiheeseen liittyvän tarinan kirjoittamista. “Lost in a Pyramid” julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1869 The New World -lehdessä, jolloin sen kirjoittajaksi oli merkitty nimimerkki L.M.A. Tämän jälkeen novelli unohtui, kunnes se löydettiin jälleen vuonna 1998. Kertomus ei ole kirjallisilta avuiltaan mitenkään merkittävä - sen virkkeet ovat koukeroisia ja raskaita, ja kaksiosainen rakenne voi tuntua ainakin nykylukijasta kömpelöltä.

Yhtä kaikki se on kiinnostava välähdys paitsi aivan muista yhteyksistä tunnetun kirjailijan monipuolisuudesta mutta myös egyptologisen kauhukertomuksen perinteestä. Alcottin novelli ei ole ensimmäinen kaunokirjallinen kertomus muumion kirouksesta, mutta silti se edeltää muumiokauhun kulta-aikaa useilla vuosikymmenillä. Tarinoita muumion kirouksesta alettiin kertoa varsinkin sen jälkeen, kun Tutankhamonin hauta aukaistiin vuonna 1922, mutta kuten “Lost in a Pyramid” tai vaikkapa Theophile Gauthierin “La Pied de momie” (1840) osoittavat, aihe kiehtoi jo paljon aiemmin.

Alcottin novellin tarinaa on myös tulkittu feministisestä näkökulmasta (Alcott oli julkifeministi), jolloin naispuolisen muumion kosto häntä julkeasti hyödyntäville miehille on voitu nähdä voimauttavana. Toisaalta Evelynin hahmo avaa aivan vastakkaisia tulkintoja: hän joutuu lopulta kärsimään uhattuaan tulevan miehensä tahtoa.

Alcottilta on suomennettu lähinnä hänen nuortenkirjallisuuttaan. Vuonna 2005 ilmestyi Inkeri Koskisen suomentamana valikoima aikuisille suunnattuja kertomuksia otsikolla Naamion takana. Kokoelmassa on mukana myös kolme jännitysnovellia.

"Lost in a Pyramidin" suomennokseni löytyi työläppärin kovalevyltä. Olen kääntänyt tekstin joitain vuosia sitten puhdetyönä varsinaisten töiden ohessa. Olkoon tällaisen harrastelijakäännöksen paikka blogissa, koska muutakaan suomenkielistä versiota Alcottin novellista ei tietääkseni ole julkaistu.

(Korjattu versio suomennoksesta on julkaistu Luovajan lentokirjasena 2021.)

 

 

Louisa May Alcott

 

Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous

 

(Lost in a Pyramid; or the Mummy's Curse, 1869)

 

I

“Ja mitä nämä ovat, Paul?” kysyi Evelyn avatessaan tummuneen kultarasian ja tutki sen sisältöä uteliaana.

 

“Jonkin tuntemattoman egyptiläisen kasvin siemeniä”, vastasi Forsyth, ja äkillinen varjo kävi hänen kasvoillaan, kun hän katsoi kolmea helakanpunaista jyvästä, jotka lepäsivät valkealla, häntä kohden nostetulla kädellä.

 

“Mistä ne ovat peräisin?” kysyi tyttö.

 

“Se on outo kertomus, joka jää vain vaivaamaan mieltäsi, jos kerron sen”, sanoi Forsyth kuulostaen poissaolevalta, mikä vain kiihotti tytön uteliaisuutta.

 

“Ole kiltti ja kerro se, minä pidän oudoista kertomuksista, enkä koskaan ahdistu niistä. Voi, kertoisit nyt; tarinasi ovat aina niin mielenkiintoisia”, hän huudahti katsoen ylös kasvoillaan niin soma yhdistelmä vetoomusta ja käskyä, ettei kieltäytymiseen ollut mahdollisuutta.

 

“Kadut sitä, ja niin teen minäkin, luultavasti; varoitan sinua jo etukäteen, että sille, jolla on hallussaan nuo salaperäiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, sanoi Forsyth, hymyillen vaikkakin kulmiaan kurtistaen, ja tarkasteli kukoistavaa olentoa edessään rakastavasti mutta samalla pahaenteisesti.

 

“Jatka vain, minä en pelkää näitä pikku hiukkasia”, tyttö vastasi ylimielisesti nyökäten.

 

“Kuulen ja tottelen. Annahan kun mietin ensin hetken, ja sitten aloitan”, vastasi Forsyth astellen edestakaisin kasvoillaan menneisyyden sivuja kääntelevän henkilön kaukainen katse.

 

Evelyn katseli häntä hetken ja sitten palasi työnsä pariin, tai oikeammin leikin, mikä tuntui varsin sopivalta hänenlaiselleen eloisalle pikku olennolle, puoliksi lapselle, puoliksi naiselle.

 

“Ollessani Egyptissä”, aloitti Forsyth hitaasti, “menin eräänä päivänä oppaani ja professori Nilesin kanssa tutkimaan Kheopsin pyramidia. Nilesilla oli pakkomielle kaikenlaiseen vanhaan, ja hänen päämääriään eivät estäneet aika, vaarat tai väsymys. Me pengoimme ahtaita käytäviä, melkein tukehtuneina pölystä ja seisovasta ilmasta, luimme kirjoituksia seiniltä, törmäilimme pirstaleisiin sarkofageihin ja osuimme kasvotusten kurtistuneita menninkäisiä muistuttavien olentojen kanssa, jotka oli nostettu pienille hyllyille, joille kuolleet oli tapana piilottaa ikiajoiksi. Olin toivottaman väsynyt muutaman tunnin jälkeen ja anelin professorilta, että palaisimme. Mutta hän oli päättänyt tutkia tietyt paikat eikä suostunut lopettamaan. Meillä oli vain yksi opas, joten minun oli pakko jäädä; mutta kun oppaani Jumal näki, kuinka uupunut olin, hän ehdotti, että lepäisimme yhdessä suuremmista käytävistä sillä välin, kun hän hakisi toisen oppaan Nilesille. Me myönnyimme, ja Jumal lähti vakuuttaen, että olimme täysin turvassa jos vain pysyisimme paikoillamme, ja luvaten palata nopeasti. Professori istui alas kirjoittaakseen muistiinpanoja tutkimuksistaan. Itse kävin pitkäkseni pehmeään hiekkaan ja nukahdin.

 

“Minut herätti se sanoinkuvaamaton sävähdys, joka vaistomaisesti varoittaa meitä vaarasta, ja ylös ponkaistuani huomasin olevani yksin. Yksi soihtu paloi himmeänä kohdassa, johon Jumal oli meidät jättänyt, mutta Niles ja toinen valo olivat poissa. Kammottava yksinäisyyden tunne ahdisti minua hetken; sitten kokosin itseni ja katselin ympärilleni. Pala paperia oli kiinnitetty neulalla hattuuni, joka oli maassa vieressäni, ja siinä olivat professorin käsialalla nämä sanat:

 

“‘Olen mennyt takaisin hieman virkistämään muistiani muutamista asioista. Älä seuraa minua ennen kuin Jumal saapuu. Löydän kyllä tien takaisin luoksesi, minulla on keinoni. Nuku hyvin ja uneksi loistokkaasti faaraoista. N. N.’

 

Ensin naurahdin vanhalle intoilijalle, sitten mieltäni alkoi painaa ja muutuin levottomaksi, ja lopulta päätin seurata häntä, sillä löysin pudonneeseen kiveen kiinnitetyn vahvan narun ja tiesin sen olevan hänen mainitsemansa apukeino. Jätin Jumalille viestin, tartuin soihtuuni ja palasin seuraten jalanjälkiäni ja narua mutkittelevia teitä myöten. Huudahdin usein, mutten saanut vastausta, ja jatkoin matkaani toivoen joka käännöksellä näkeväni vanhan miehen kumartuneena tutkimaan jotain tunkkaista antiikkiesinettä. Yhtäkkiä naru loppui, ja soihtuani laskemalla näin, että jalanjäljet jatkuivat eteenpäin.

 

“‘Varomaton kaveri, hän eksyy, varmasti’, ajattelin, nyt hyvin hädissäni.

 

“Kun seisahduin, kuulin heikon kutsun ja vastasin siihen, odotin, huusin uudelleen, ja vielä heikompi kaiku vastasi.

 

“Niles ilmiselvästi jatkoi yhä edemmäs, matalien käytävien kaiun harhauttamana. Aikaa ei ollut hukattavaksi, ja itsestäni välittämättä iskin soihtuni syvään hiekkaan, jotta se ohjaisi minut takaisin narun luokse, ja lähdin kulkemaan suoraa käytävää edessäni huudellen samalla kuin mielipuoli. En aikonut kadottaa valoa näköpiiristäni, mutta niin kiihkeästi halusin löytää Nilesin, että käännyin pääväylältä ja kiiruhdin hänen äänensä johdattamana eteenpäin. Pian hänen soihtunsa ilahdutti silmiäni ja hänen tärisevien käsiensä ote kertoi, millaisessa hädässä hän oli ollut.

 

“‘Lähdetään heti pois tästä kauheasta paikasta’, hän sanoi pyyhkien hikikarpalot otsaltaan.

 

“‘Tule, emme ole kaukana narusta. Pääsemme pian sen luo ja sitten olemme turvassa”; mutta samalla kun puhuin, puistatus kävi lävitseni, sillä edessämme oli kapeiden kulkuteiden täydellinen labyrintti.

 

“Yritin löytää oikean tien seuraten maamerkkejä, joita olin painanut mieleen aiemmin kiiruhtaessani. Seurasin jälkiä hiekassa, kunnes kuvittelin meidän olevan lähellä soihtuani. Valon kajastusta ei kuitenkaan näkynyt, ja polvistuttuani tutkimaan jalanjälkiä lähemmin huomasin kauhukseni, että olin seurannut vääriä merkkejä, sillä syvien saappaanpainaumien joukossa oli paljaiden jalkojen jäljet; meillä ei ollut ollut opasta siellä, ja Jumalilla oli sandaalit.

 

“Nousin kohdaten Nilesin katseen ja sanoin yhden ainoan sanan, ‘Eksyksissä!’, samalla kun osoitin petollista hiekkaa nopeasti himmenevässä valossa.

 

“Uskoin vanhuksen murtuvan, mutta suureksi yllätyksekseni hän pysyi kovin rauhallisena ja vakaava, mietti hetken ja sanoi sitten, hiljaa:

 

“‘Tästä on kulkenut muita ennen meitä; seuratkaamme heidän jäljissään, sillä jos en suuresti erehdy, ne johtavat kohti suuri käytäviä, joissa on helppo löytää reitti.’

 

“Jatkoimme matkaa, urheasti, kunnes professori astui harhaan ja kaatui rajusti maahan jalka katkenneena ja soihtu lähes sammuneena. Olimme kauhistuttavassa pulassa, ja luovuin kaikesta toivosta istuessani uupumuksesta, katumuksesta ja kivusta väsyneen ystävärukkani viereen, sillä häntä en jättäisi.

 

“‘Paul”, hän äkkiä sanoi, ‘jos et halua, että jatkamme, on vielä jotain, mitä voimme tehdä. Muistan kuulleeni seurueesta, joka samalla tavoin eksyneenä pelastautui sytyttämällä nuotion. Savu kulkeutui kauemmas kuin ääni tai valo, ja nopeaälyinen opas ymmärsi, mistä oudossa sumussa oli kyse; hän seurasi sitä ja pelasti seurueen. Sytytä tuli ja luota Jumaliin.’

 

“‘Tuli ilman puuta?’ aloitin; mutta hän osoitti takanani ollutta tasannetta, jota en ollut hämäryydeltä huomannut; sillä näin kapean muumioarkun. Ymmärsin, mitä professori tarkoitti, sillä näitä kuivia arkkuja, joita siellä oli sadoittain, käytettiin yleisesti polttopuuna. Kurkotin ylöspäin ja vedin arkun alas uskoen sen olevan tyhjä, mutta pudotessaan se revähti auki ja ulos kierähti muumio. Vaikka olinkin tottunut näkemään sellaisia, säikähdin hieman, sillä vaara oli saanut hermoni kiristymään. Siirsin pienen ruskean kotelon sivuun, hajotin arkun ja sytytin puunkappaleet tuleen, ja pian kevyt savupilvi ajelehti pitkin kolmea käytävää, jotka haarautuivat kammiomaisesta paikasta, johon olimme pysähtyneet.

 

“Tulen kanssa touhutessani oli Niles, kivun ja vaaran unohtaneena, raahannut muumion lähemmäs ja tutki sitä nyt sellaisen miehen mielenkiinnolla, jonka hallitseva intohimo oli kuolemankin hetkellä vahva.

 

“‘Tule ja auta minua käärimään tämä auki. Olen jo kauan halunnut olla se, joka ensimmäisenä näkee ja ottaa talteen ne kummalliset aarteet, jotka kätkeytyvät tällaisten outojen käärinliinojen taitoksiin. Tämä on nainen, ja saatamme löytää täältä jotain harvinaista ja kallisarvoista’, hän sanoi alkaen avata uloimpia peitteitä, joista lähti erikoinen tuoksu.

 

“Vastentahtoisesti tottelin, sillä minulle tämän tuntemattoman naisen luissa oli jotain pyhää. Mutta ollakseni mieliksi ystäväparalleni autoin häntä ja pohdin siinä työskennellessäni, oliko tämä tumma, ruma otus joskus ollut ihastuttava, pehmeäkatseinen egyptiläistyttö.

 

“Käärinkankaan taitteista putoili arvokkaita kappaleita pihkaa ja mausteita, jotka lähes huumasivat meidät vahvalla hajullaan, muinaisia kolikoita ja joitain erikoisia jalokiviä, joita Niles innokkaasti tutkiskeli.

 

“Lopulta kaikki siteet yhtä lukuun ottamatta oli katkaistu. Paljastetusta pienestä päästä riippui yhä suuret palmikot kerran niin tuuheaa tukkaa. Kuihtuneet kädet oli taitettu rinnalle, ja niiden alle suljettuna oli kultainen rasia.”

 

“‘Ah!’ huudahti Evelyn ja pudotti väristen rasian pehmeistä käsistään.

 

“Ei, älä torju kurjan pikku muumion aarretta. En ole koskaan todella antanut itselleni anteeksi sen varastamista, tai hänen polttamistaan”, sanoi Forsyth huitoen kiivaasti kädellään, aivan kuin tuon kokemuksen muisto olisi siirtynyt siihen.

 

“‘Hänen polttamistaan! Voi, Paul, mitä oikein tarkoitat?’ kysyi tyttö suoristautuen tuolillaan kasvot kiihtyneinä.

 

“Kerron kyllä. Sillä välin, kun olimme olleet kiireisiä Madame la Momien kanssa, tulemme oli hiipunut, sillä kuiva arkku paloi nopeasti. Vaimea, kaukainen ääni sai sydämemme hyppäämään, ja Niles huusi: ‘Lisää puuta; Jumal etsii meitä; älä anna savun hälvetä tai olemme mennyttä!’

 

“‘Puuta ei enää ole; arkku oli kovin pieni, ja puu on lopussa’, vastasin ja riisuin sellaisia vaatekappaleitani, jotka palaisivat helposti, ja aloin kasata niitä hiillokselle.

 

Niles teki samoin, mutta kevyet kankaat paloivat nopeasti eivätkä savuttaneet.

 

“‘Polta tuo!’ komensi professori osoittaen muumiota.

 

“Epäröin hetken. Jälleen kuului vaimea torven kaiku. Elämä oli minulle kallis. Muutamat kuivat luut voisivat pelastaa meidät, ja minä tottelin hiljaa.

 

“Innoton roihu nousi, ja raskas savu kohosi palavasta muumiosta vyöryen matalia käytäviä pitkin ja uhaten tukehduttaa meidän katkullaan. Päässäni alkaa pyöriä, valot tanssivat silmissäni, oudot haamut näyttivät kansoittavan ilman, ja olin kysymässä Nilesilta, miksi tämä haukkoi henkeään ja näytti niin kalpealta, kun menetin tajuntani.”

 

Evelyn veti syvään henkeä ja siirsi tuoksuvat esineet pois sylistään kuin niiden haju olisi ahdistanut häntä.

 

Forsythen tummat kasvot hohtivat tarinan aiheuttamasta kiihtymyksestä, ja hänen mustat silmänsä välkkyivät, kun hän lisäsi naurahduksen kera:

 

“Siinä kaikki; Jumal löysi meidät ja auttoi ulos, ja me molemmat kartamme pyramideja päiviemme loppuun.”

 

“Mutta rasia: miksi päätit pitää sen?” kysyi Evelyn vilkaisten rasiaa karsaasti sen välkehtiessä auringonvalossa.

 

“Toin sen mukanani matkamuistona, ja Niles piti muun rihkaman.”

 

“Mutta sanoit, että sille, jolla on hallussaan nuo punaiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, tyttö jatkoi itsepintaisesti. Hän oli tarinasta innoissaan eikä uskonut kaiken vielä kerrotun.

 

“Nilesin saaliin joukossa oli kappale pergamenttia, jonka tekstin hän selvitti, ja tämän kirjoituksen mukaan muumio, jonka olimme niin kunniallisesti polttaneet, oli ollut kuuluisa velhotar, joka langetti kirouksen sille, joka häiritsisi hänen lepoaan. En tietenkään usko, että kirouksella on mitään tekemistä sen kanssa, mutta tosiasia on, että Niles ei enää toipunut sen päivän jälkeen. Hän sanoo sen johtuvan siitä, ettei hän koskaan täysin palautunut kaatumisesta ja pelosta, ja minä uskallan väittää, että niin asia onkin; mutta joskus mietin, koskeeko kirous minua, sillä minulla on taipumus taikauskoon ja tuo kurja pieni muumio varjostaa uniani vieläkin.”

 

Pitkä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Paulin kädet liikkuivat mekaanisesti, ja Evelyn katseli häntä kasvot mietteliäinä. Mutta synkät aatokset olivat hänelle vieraita kuin varjot keskipäivälle, ja kohta hän nauroi hyväntuulista naurua ja sanoi ottaessaan rasian uudelleen käteensä:

 

“Miksi et kylväisi niitä ja katsoisi, mitä ihmeellisiä kukkia niistä kasvaa?”

 

“Epäilenpä kasvaisiko niistä mitään sen jälkeen, kun ne ovat odottaneet muumion käsissä vuosisatoja”, vastasi Forsyth totisena.

 

“Anna minun kylvää ne ja kokeilla. Kuulemma vehnä, jota on löydetty muumion arkusta, on versonut ja kasvanut; miksi eivät siis nämäkin sievät siemenet? Haluaisin kovasti nähdä niiden kasvavan; saanhan, Paul?”

 

“Ei, jättäisin mieluusti kokeilematta sitä. Minulla on kumma tunne siitä, enkä halua minun tai kenenkään rakastamani sotkeutuvan mihinkään näihin siemeniin liittyvään. Ne saattavat olla jotain hirveää myrkkyä tai pitää sisässään pahoja voimia, sillä velhotar ilmiselvästi piti niitä arvossaan, koska hän tarrautui niihin tiukasti jopa haudassaan.”

 

“No, sinä olet hölmön taikauskoinen, ja minä nauran sinulle. Ole reilu; anna minulle yksi siemenistä, vain jotta näkisimme, kasvaako se. Katsohan, minä vaikka maksan siitä”, ja Evelyn, joka nyt seisoi miehen vieressä, painoi mitä viehättävimmin suukon tämän otsaan vaatimuksen tehdessään.

 

Mutta Forsyth ei taipunut. Hän hymyily ja vastasi hyväilyyn rakastavan lämpimästi, sitten heitti siemenet tuleen ja antoi tytölle takaisin kultaisen rasian sanoen hellästi:

 

“Kultaseni, täytän sen timanteilla tai herkuilla, jos haluat, mutten anna sinun leikkiä sen noidan lumouksella. Sinulla on aivan riittävästi omaa lumovoimaa, joten unohda ‘sievät siemenet’ ja näe millaisen Haaremin Valon olen sinusta tehnyt.”

 

Evelyn kurtisti kulmiaan ja hymyili, ja pian rakastavaiset olivat ulkona kevätauringossa riemuitsemassa omista onnellisista toiveistaan ilman, että yksikään pahaenteinen pelko vaivasi heitä.

 

II

 

“Minulla on sinulle pieni yllätys, rakas”, sanoi Forsyth, kun hän tervehti serkkuaan kolme kuukautta myöhemmin hääpäivänsä aamuna.

 

“Niin minullakin sinulle”, tämä vastasi hymyillen heikosti.

 

“Oletpa sinä kalpea, ja miten oletkaan laihtunut! Kaikki tämä häähössötys on liikaa sinulle, Evelyn”, Forsyth sanoi rakastavan huolissaan, kun hän katsoi outoa kalpeutta tytön kasvoilla ja otti hänen väsyneen kätösensä omaansa.

 

“Olen niin väsynyt”, tyttö sanoi ja nojasi päänsä voipuneena rakkaansa rinnalle. “Ei uni, ruoka tai raikas ilma anna minulle voimia, ja kummallinen usva tuntuu sumentavan mieleni aika ajoin. Äiti sanoo sen johtuvan kuumuudesta, mutta minä palelen auringossa ja öisin olen kuin kuumeessa. Paul, rakas, olen iloinen, että viet minut pois viettämään rauhaisaa, onnellista elämää kanssasi, mutta pelkään, että se elämä jää kovin lyhyeksi.”

 

“Liikoja kuvitteleva pikku vaimoni! Olet väsynyt ja hermostunut kaikesta huolehtimisesta, mutta muutama viikko lepoa maalla ja saamme taas takaisin kukoistavan Evemme. Eikö sinua kiinnosta, mikä yllätykseni on?” Forsyth kysyi kääntääksen tytön ajatukset toisaalle.

 

Tyhjä ilme tytön kasvoilla vaihtui kiinnostuneeksi, mutta näytti vaativan ponnisteluja keskittyä hänen rakastettunsa sanoihin.

 

“Muistatko, kun pengoimme vanhaa kaappia?”

 

“Kyllä”, ja hymy kävi hänen huulillaan hetken.

 

“Ja kuinka olisit halunnut kylvää ne oudot punaiset siemenet, jotka olin varastanut muumiolta?”

 

“Muistan kyllä”, ja yhtäkkiä hänen silmänsä kipinöivät tulesta.

 

“No, minä luulin, että viskasin ne tuleen ja annoin rasian sinulle. Mutta kun palasin, löysin yhden noista siemenistä matolta ja äkillinen halu toteuttaa päähänpistosi sai minut lähettämään siemenen Nilesille, pyytämään häntä kylvämään sen ja ilmoittamaan minulle, miten se lähtisi kasvamaan. Tänään kuulin hänestä ensimmäistä kertaa, ja hän kertoo, että siemen on kasvanut hienosti, se on nupulla, ja että hän aikoo ottaa ensimmäisen kukinnon, jos se kukkii ajoissa, mukaansa kun hän tapaa eräitä kuuluisia tiedemiehiä, minkä jälkeen hän lähettää minulle kasvin ja sen nimen. Hänen kuvauksensa perusteella se on varsin kiinnostavan kuuloinen, ja olen kärsimätön näkemään sen.” 

 

“Sinun ei tarvitse odottaa; voin näyttää sinulle kasvin täydessä kukassaan”, ja Evelyn viittoi huulillaan niin pitkään niiltä poissa ollut pahanilkinen hymy.

 

Varsin hämmästyneenä Forsyth seurasi tyttöä tämän pieneen huoneeseen, ja siellä, auringonvalossa seisten, oli tuntematon kasvi. Vehmaina kasvoivat heleänvihreät lehdet purppuroista varsistaan ja keskeltä nouseva, yksinäinen haamunvalkea kukka, joka oli muodoltaan kuin kobran pää. Tulipunaiset heteet olivat kuin haarautuneet kielet ja terälehtien läikät kimmelsivät kuin kaste.

 

“Kummallinen, hämmästyttävä kukka! Tuoksuuko se?” kysyi Forsyth kumartuen tutkimaan sitä ja unohti innostukseltaan kysyä, mistä se oli ilmestynyt.

 

“Ei lainkaan, ja se harmittaa minua, pidän niin tuoksuista”, vastasi tyttö hyväillen vihreitä lehtiä, jotka värähtivät hänen kosketuksestaan. Samalla violettien varsien väri syveni.

 

“Kerrohan minulle siitä nyt”, sanoi Forsyth seistyään vaiti usean minuutin ajan.

 

“Olin askeleen edellä sinua ja laitoin yhden siemenistä turvaan, sillä niitä putosi maahan kaksi. Kylvin sen ravinteikkaimpaan löytämääni multaan lasin alle, kastelin sitä uskollisesti ja olin ihmeissäni, kuinka nopeasti se kasvoi ilmestyttyään ensin maanpinnalle. En kertonut kenellekään, sillä aioin yllättää sinut sillä; mutta tämä nuppu on ollut kukkimaisillaan niin kauan, että minun on täytynyt odottaa. On hyvä enne, että se kukkii tänään, ja koska se on lähes valkoinen, olen aikeissa käyttää sitä tänään ylläni, sillä olen alkanut rakastaa sitä sinä pitkänä aikana, jonka se on ollut kasvattini.

 

“Minä en käyttäisi sitä, sillä viattomasta väristään huolimatta se on häijynnäköinen kasvi kyynkielineen ja epäluonnollisine kasteineen. Odota kunnes Niles kertoo meille, mikä se on, ja helli sitä vasta sitten, jos se on vaaraton.”

 

“Ehkäpä velhottareni vaali kukkaa jostain symbolisesta syystä – vanhoilla egyptiläisillä oli roppakaupalla kaikenlaisia uskomuksia. Oli hyvin kieroa sinulta huijata minua näin. Mutta annan anteeksi, koska muutaman tunnin päästä saan tämän arvoituksellisen käden omakseni ikiajoiksi. Kuinka kylmä se onkaan! Tule ulos puutarhaan saamaan lämpöä ja väriä iltaa varten, rakkaani.”

 

Mutta kun ilta saapui, kukaan ei voinut moittia tyttöä kalpeudesta, sillä hän hehkui kuin granaattiomenan kukka, hänen silmänsä olivat täynnä tulta, hänen huulensa helakanpunaiset, ja hänen entinen eloisuutensa vaikutti palanneen. Loistavampaa morsianta ei koskaan ollut nähty punastelemassa harson alla, ja kun hänen rakastettunsa näki hänet, tämä hätkähti lähes epätodellisesta kauneudesta, joka oli muuttanut aamuisen kalpean ja raukean olennon täksi säteileväksi naiseksi.

 

Heidät vihittiin, ja jos rakkaus, runsaat onnittelut ja heidän ylleen ylenpalttisesti sataneet lahjat voisivat tehdä heidät onnellisiksi, siinä tapauksessa tämä nuoripari todella olikin siunattu. Mutta jopa sen hetken hurmiossa, jona tytöstä tuli hänen omansa, Forsyth pani merkille, kuinka kylmä oli siro käsi, jota hän piteli, kuinka kuumeinen oli hänen suutelemiensa poskien syvä väri ja kuinka erikoinen tuli paloi hellissä silmässä, jotka katsoivat niin kaihoisasti häneen.

 

Huolettomana ja kauniina kuin henki hymyilevä morsian esitti roolinsa pitkän illan kaikissa juhlallisuuksissa, ja kun viimein valo, elo ja väri alkoivat haipua, häntä katselevat silmät ajattelivat sen kaiken olevan vain kellonajalle luonnollista väsymystä. Kun viimeinen vieras lähti, palvelija lähestyi Forsytheä ja antoi tälle kiireelliseksi merkityn kirjeen. Tämä repäisi kirjeen auki ja luki rivit, jotka oli kirjoittanut professorin ystävä:

 

“ARVON HERRA – Niles-parka kuoli äkillisesti kaksi päivää sitten käydessään Tiedeseurassa, ja hänen viimeiset sanansa olivat: ‘Käskekää Paul Forsythen varoa muumion kirousta, sillä se kuolettava kukka on minut tappanut.’ Hänen kuolemansa olosuhteet olivat niin kummalliset, että lisään ne tämän kirjeen jatkoksi. Useita kuukausia, kuten hän meille kertoi, hän oli kasvattanut tuntematonta kasvia ja oli sinä iltana kutsunut meidät tutkimaan sitä. Muut asiat veivät huomiomme myöhäiselle asti, ja kasvi unohtui. Professori käytti sitä napinlävessään – outoa valkoista, käärmeenpäistä kukkaa kimaltelevine läikkineen, jotka hitaasti muuttuivat säihkyvän punaisiksi, kunnes näytti siltä kuin verta olisi pirskotettu lehdille. Huomattiin, että professoria viime aikoina vaivanneiden kalpeuden ja velttouden sijasta hän oli tavattoman eläväinen ja vaikutti olevan suorastaan epäluonnollisen hyvällä tuulella. Tapaamisen ollessa lopuillaan, kesken vilkkaan keskustelun, hän yhtäkkiä romahti kuin halvauksen saaneena. Hänet kyyditettiin tiedottomana kotiin, ja jälkeen yhden kirkkaan hetken, jonka aikana hän antoi ylle merkitsemäni viestin, hän kuoli tuskissaan hourien muumioista, pyramideista, käärmeistä ja tuhoisasta kirouksesta, joka hänen ylleen oli langennut.

 

“Nilesin kuoleman jälkeen hänen poskilleen ilmestyi kalmankalpeita laikkuja, samanlaisia kuin kukassa, ja hän käpertyi kasaan kuin kuihtunut lehti. Vaatimuksestani egyptiläisten velhottarien käyttämien tappavien myrkkyjen asiantuntija tutki ja tunnisti salaperäisen kasvin. Kasvi imee itseensä hitaasti kasvattajansa elinvoiman, ja jos sen kukintoa kantaa muutaman tunnin ajan, on tuloksena hulluus tai kuolema.”

 

Paperi putosi Forsythen kädestä; hän ei lukenut enempää vaan kiirehti takaisin huoneeseen, johon hän oli jättänyt nuoren vaimonsa. Tämä oli heittäytynyt sohvalle kuin uuvuksissa ja makasi siinä liikkumattomana, hänen kasvonsa olivat puoliksi piilossa niille lennähtäneen hunnun poimuissa.

 

“Evelyn, kultaseni! Herää ja vastaa minulle. Käytitkö sitä outoa kukkaa tänään?” kuiskasi Forsyth siirtäen harson syrjään.

 

Evelynin ei tarvinnut vastata, sillä hänen rinnallaan aavemaisesti hehkuen oli tuo paha kukka. Valkoisia terälehtiä peittivät nyt kirkkaanpunaiset täplät, heleät kuin vasta vuodatettu veri.

 

Mutta onneton sulhanen hädin tuskin näki sitä, sillä kasvot kukan yllä kauhistuttivat häntä silkalla tyhjyydellään. Nuoret kasvot, vielä tunti sitten niin ihanat mutta nyt kalpeat ja kuin jonkin kuluttavan sairauden rasittamat, olivat hänen edessään vanhentuneina ja niiden elinvoiman imeneen kasvin vitsauksen turmelemina. Tytön silmissä ei näkynyt merkkiäkään tunnistamisesta, huulilta ei kuulunut sanaakaan, käsi ei liikkunut – vain heikko hengitys, värisevä pulssi ja auki levinneet silmät paljastivat hänen olevan elossa.

 

Voi nuorta vaimoa! Taikausko, jolle hän oli nauranut, oli osoittautunut todelliseksi; kirous, joka oli viivytellyt iäisyyden, oli viimein käynyt toteen, ja tyttö oli omakätisesti tuhonnut onnensa. Kuolema elämässä oli hänen tuomionsa, ja vuosiksi Forsyth eristäytyi pitämään säälittävän omistautuneesti huolta kalpeasta aaveesta, joka ei koskaan, ei sanoin eikä katsein, voisi kiittää miestä siitä rakkaudesta, joka kesti jopa tällaisen kohtalon.