Tuska ja hurmio
Eroottisia novelleja
Turku: Turbator, 2011 (Multiprint Oy), 193[+1] s, ISBN 978-952-5666-69-4 nid. m-sarja 24
Tuska ja hurmio on erikoinen tapaus. Alaotsikossaan se määrittelee sisällökseen "eroottisia novelleja". Kuitenkin sen kertomukset rinnastuvat useammin vaikkapa splatterpunkiin kuin erotiikkaan. Kokoelman toimittaja Juri Nummelin tarkentaakin heti esipuheensa alussa, että kyseessä on "kokoelma sadomasokistisia tarinoita". Toki tästä antaa viitettä jo kirjan kansikuva. Eroottisuus on tällä kertaa hyvin vahvasti lukijan oman maun asia. Mutta niinhän se taitaa olla aina.
Tuska ja hurmio on riemastuttava sekamelska. Suurin osa novelleista on uusia, kokoelmassa ensi kertaa julkaistavia, mutta mukana on jokunen aiemminkin ilmestynyt juttu. Aiheen käsittelytavoiltaan ja kirjallisilta tyyleiltään novellit kuitenkin eroavat toisistaan erittäin paljon. Toimittaja itsekin on myöntänyt, että "siihen taisi tulla liikaa pikkaisin sattumanvaraisia tekstejä". Totta onkin, että moni teksteistä katoaa pian lukemisen jälkeen mielestä eikä lukuhetkelläkään aiheuta suuria liikkeitä – ei aivoissa eikä housuissa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä joukossa on joitain riemunaiheita.
Kirjallisesti kokoelman vaikuttavin novelli, Jukka Laajarinteen "Sinisilmäinen Jalokivi", aloittaa. Se on kauniisti etäisyyden päästä kerrottu kasvukertomus, jonka hienovarainen ahdistavuus kasvaa lukijaan kiinni. Samanlaiseen tehoon ei mielestäni yksikään muista teksteistä yllä, toisenlaisiin kylläkin. Vakavampia kirjallisia aikeita sisältää moni muukin novelli. Harri István Mäen "Pyhät paikat" yrittää ehkä liiankin paljon ja sortuu hieman pateettisuuden puolelle. Silvia Redin "Arabian Nights" ja Anitta Kivirannan "Susi sisälläni" puolestaan muistuttavat sitä suuntausta, joka tällä hetkellä tuntuu vanhoista kioskigenreistä (ajattelen erityisesti spefi-lajeja) ponnistavassa proosassa: ydinsisältö kiedotaan vahvasti kirjalliseen tyyliin ilman suurempaa ajatusta. Molemmat ovat sinänsä tehokkaita tuokiokuvia, hyvin kirjoitettuja ja tunnelmallisia, mutta lopulta niiden oleellisin tiivistyy "vain" pornokuvastoon.
Aivan toista linjaa edustavat Tuskan ja hurmion kieli poskessa (tai muussa ruumiinosassa) kirjoitetut tarinat. Oireellista kyllä, juuri nämä jäivät ainakin minun mieleeni kummittelemaan vakavampia tovereitaan paremmin. Emmanuel Arsen "Olin avaruustaistolaisten vankina!" kertoo nimessään oleellisen. Scifiparodiassa pannaan perseeseen niin oikeistoa kuin vasemmistoakin – olematta kuitenkaan sen kummemmin poliittisia. Mikael X. Messin "Arpi" ei sinänsä ole humoristinen, kevyt rikostarina ennemminkin. Eroottishenkinen sisältö yhdistetään toimivasti osaksi rikosjuonta, ja loppu on tyyli- ja perinnetietoinen. Sen sijaan riemastuttava on S. J. Hintsalan "Kinkkua ja torttua", joulunajan paskansyöntifantasia.
Kaksi antologian novellia sisältää toisenkinlaista fantasia-ainesta. Jussi K. Niemelän "Ridnitšohkkan vieraat" on epätasainen sekoitus ihmissusitarinaa, rock-jumaluuksia ja sperma-ampulleja. Tuomas Salorannan "Pornokauppa" sen sijaan on vahva, barkerlainen kauhukertomus. Se tuntuu tässä yhteydessä vain kovin irralliselta – mikä korjautui, kun novelli pääsi myöhemmin samanhenkisten seuraan Ja hän huutaa -splatterpunkantologiassa, tosin siinäkin korkeimpana huippuna.
Kokonaisuudesta irrallaan tuntuvat olevan myös pari vanhinta tekstiä. Näin Suomessa rakastellaan -pornokokoelmassa (Pop-kirjat 1982) nimimerkillä julkaistu "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuunsa!" on perinteinen miestenlehtikertomus. Novellista tuntuu rikolliselta puhua. Yksinkertaisesti kyse on kömpelösti kirjoitettu graafinen kuvaus, jossa mies on hankkinut pari ventovierasta panemaan sidottua vaimoaan. Tietenkin se perustelee paikkaansa tässä kokoelmassa ajankuvana (80-luvun alussa s/m-teemat olivat nykyistä harvemmassa), mutta tekstityyliltään se erottuu liiaksi jopa näin monikasvoisessa kokoelmassa. Näistä 70–80-lukujen taitteen pornokokoelmista voisi kyllä saada kasaan oman mielenkiintoisen valikoimansa.
Toinen anakronistinen teksti on nimimerkki Harry Etelän (oik. iskelmäsanoittaja Aimo Viherluoto) arkistoista löytynyt "Kauhukellari". Ajankuvaa tuoreuttavana kuriositeettina sekin on lopulta paikallaan. Oikeastaan on vain luonnollista, että 1930–40-luvuilla, jolta ajalta novellin lienee, on Suomessakin kirjoitettu tämänsisältöisiä tarinoita – ja yhtä luonnollista on, ettei tätäkään Etelän novellia ole aiemmin julkaistu. Se on kauhukertomus, mutta erottiinen lataus on olemassa, eikä edes kovin kätkettynä. "Kauhukellari" on hyvä lisä suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaan vaikkei se mikään merkkiteos muuten ole. (Nummelin on kunnostautunut Etelän tuotannon julkaisussa muutenkin: 2007 ilmestyi Turbatorila kokoelma Kauhujen salakammio, jonka lisäksi irtonovelleja on ollut mukana muutamassa antologiassa.)
Tuskan ja hurmion päättää toimittajan artikkeli sadomasokistisista aiheista suomalaisessa kirjallisuudessa. Yleisluontoinen teksti esittelee ne harvat kerrat, kun aiheeseen on tässä maassa kajottu. Myöhemmin Nummelin osittain jatkoi teeman parissa, kun hän toimitti yhdessä Ville Hännisen ja Vesa Sisätön kanssa hakuteoksen Erotiikan taitajia (Avain 2013).
Tuska ja hurmio ei ole kovin oleellinen teos. Mielestäni on kuitenkin hyvä, että tällaisia kokoelmia julkaistaan, epätasaisinakin. Ne tasapainottavat sitä kovin yksipuolista kuvaa, jonka suurten kustantajien julkaisuohjelma antaa paitsi kotimaisesta kirjallisuudesta myös kirjallisuudesta ylipäänsä. Aina mahtuu mukaan jokunen helmikin. Kun genrevalikoimakin on näin laaja, voi omaa näkemystään laajentaa yllättäviin suuntiin.
