Mikko Samulinen: Ilmasilta. Hiljaisen joen aave. Helsinki 1977: Suuri Nuorten Kirjakerho. 116 [+ 2] s.
Vuonna 1977 Suuri Nuorten Kirjakerho julkaisi samoissa kansissa kaksi Mikko Samulisen ensimmäistä romaania. Ilmasilta (1969) ja Hiljaisen joen aave (1971) liittyvät toisiinsa, koska niissä seikkailee sama poikajoukko, mutta tarinoina ne ovat keskenään varsin erilaiset. Verrattain varhain kuollut Samulinen kirjoitti tiiviin uransa aikana lasten- ja nuortenkirjallisuutta mutta myös muutaman oikein mainion aikuisten kirjankin.
Kummankin romaanin päähenkilöinä on neljän pojan joukko. Vaikka heillä on korostuneet henkilökohtaiset ominaisuutensa, jotka erottavat heidät toisistaan, ei Samulisen porukkaa muodosta aivan niin kärjistetyn tyypitellyt hahmot kuin yleensä tämän kaltaisissa poikakirjoissa. (Olkoonkin että yksi pojista on saanut lempinimensä, koska muistuttaa ulkonäöltään Alkon pääjohtaja K.-A. Fagerholmia!) He ovat melko tasaväkinen katras, eikä edes selvää johtajahahmoa ole.
Ilmasilta kertoo, kuinka poikajoukko pääsee jyvälle huumekaupasta, joka on käynnissä heidän naapurustossaan. Alkusysäyksenä on tajuttomana löytyvä nuori nainen, jonka taskut pojat kollaavat kaikessa rauhassa mutta josta he eivät ilmoita poliisille, koska siitä koituisi vain ongelmia! Uhkarohkeuden, vapaan liikkuvuuden ja parin lajityypille ominaisen tee–se–itse-keksinnön avittamana he ratkaisevat, millä keinoin huumeliigan onnistuu kuljettaa nappeja ulkomailta kylille myyntiin.
Hiljaisen joen aaveessakin ratkaistaan mysteeriä, mutta teoksen laji on rikoskertomuksen sijasta jossain kummitus- ja eräjutun välimaastossa. Pojat ovat lähteneet telttailemaan johonkin salomaille, mutta siellä he kohtaavat asioita, jotka saavat heidät epäilemään yliluonnollista. Kauhutehoja ei yritetä luoda, mutta vaikka lukija luottaisikin siihen, että poikien epäilemälle aaveelle on arkisempi selitys, onnistuu tarina luomaan miellyttävän salaperäisen tunnelman.
Samulisen suurin vahvuus on taitava kielenkäyttö. Dialogi on nasevaa, ja muutamat kuvaukset ovat iskeviä. Kieli nostaakin nämä romaanit tavanomaisen poikakirjallisuuden yläpuolelle. Edes muutamat kirjoitusaikaansa sidotut slangi-ilmaukset eivät tunnu erityisen häiritseviltä. Sen sijaan ensimmäisen kirjan aloitus on turhan tymäkkä nykyään: kahdella ensimmäisellä sivulla ehditään kommentoida yhden pojan äidin lihomista, kuvata leikkisää parisuhdeväkivaltaa ja heittää eräs n-alkuinen sana.
Markus Harju & Samuli Antila (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoo 2013: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 180 s.
Espoon scifiseura ESCin julkaisema novelliantologia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita on kenties eniten koulussa lukemani kirja. Sen sisältämistä novelleista nimittäin kolme on kuulunut jo pitkään valikoimaani, kun luen ja luetutan kasiluokkalaisille kauhua ja fantasiaa. Ne ovat myös niitä harvoja kertomuksia, joista oppilaani ovat aina pitäneet.
Markus Harjun ja Samuli Antilan toimittama Ken vainajia muistelee on URS-liikkeen (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) kirjoittajien kokoelma, joka – kuten alaotsikko paljastaa – koostuu suomalaisesta mytologiasta innoituksensa saaneista novelleista. Osassa ollaan hyvin lähellä alkuperäistä tarinamaailmaa, kuten kaukaiseen pseudo-Suomeen sijoittuvassa Mixu Laurosen tarinassa; sokeasta šamaanista, Kontiaisesta kertova fantasiadekkareitten sarja on muuten sellainen, joka aina silloin tällöin toistuu lukulistoillani. Toisaalta mytologia saattaa myös limittyä nykyajan kanssa, niin kuin käy Jussi Katajalan tarinassa eristäytyneestä miljonäärimaahisten suvusta.
Nyt uudellakin lukukerralla antologian kirkkaimmilta hetkiltä tuntuivat vanhat valintani. Shimo Suntilan Sauna on jokseenkin täydellinen raapale; yhden tilanteen novelli kertoo niin paljon laajemman tarinan kuin mihin sen sadan sanan luulisi riittävän. Anne Leinosen niminovelli sen sijaan on herkänhaikea kummitustarina muistista ja muistoista – yllättävä ja kaunis niille oppilaillekin, jotka jaksavat lukea sen ajatuksella loppuun. Samuli Antilan Rajat on puolestaan kauhistuttava kertomus henkimaailman rajapinnasta tuotuna maailman arkisimmalle näyttämölle: raksalle. Samalla se tuo moderniin kirjallisuuteen kansanperinteen rajahuutajahahmon. (Kaseja kertomuksessa häiritsee lähinnä jatkuva tupakointi.)
Näiden kestosuosikkien lisäksi pidin paljon Mari Saarion pitkästä novellista, jossa agraari-Suomeen vaivihkaa siitetään uutta messiasta. Maa ei kuitenkaan ole vielä valmis siihen. Maaseuturomanttisen kuvaston yhdistäminen fantastiseen ainekseen, joka saattaa mennä tarkkaamattomalta lukijalta jopa kokonaan ohi, on tyylikäs taidonnäyte. Yhtään huonoa tekstiä teoksessa ei ole, ja siksi pidänkin sitä eräänä onnistuneimmista URS-kokoelmista.
Leena Krohn: Viimeinen kesävieras. Kertomuksia ihmisten ilmoilta. Helsinki 1974: Tammi. 85 [+ 2] s. Leija-sarja
Leena Krohnin monipuolinen ura on koko ajan liikuskellut hämärillä rajaseuduilla: kirjallisuuslajien ja lajityyppien rajat hämärtyvät yhä uudestaan, samoin lasten- ja ns. aikuistenkirjallisuuden. Alkuun häntä luettiin nimenomaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Jälkiviisas näkee, ettei asia ole ihan niin yksiselitteinen, kuten osoittaa Krohnin kolmaskin teos, Viimeinen kesävieras.
Äkkivilkaisulta Viimeinen kesävieras on kokoelma satuja. Valtaosa sen 12 tekstistä on ainakin tyyliltään satuja. Kerronta on näennäisen yksinkertaista ja keskittyy lähinnä pintatason tapahtumiin. Kuitenkin lähes aina kertomuksessa piilee elementti, joka ei tunnu enää pelkästään sadulta. Esimerkiksi Taikurin murhe kertoo miehestä, joka on hullaantunut taikureista mutta pettyy, kun hänelle paljastuu että taika onkin pelkkää sorminäppäryyttä. Lopussa kuitenkin saavutetaan ihmeen tuntu, joka metafyysisyydessään ylittää sadun konventiot. Maailman yksinkertaisen temppu puolestaan kertoo liki toimintakyvyttömästä miehestä, joka on tottunut siihen, että muut tekevät asiat hänen puolestaan – opettavaisuuden sijasta sävy on ironinen.
Selvimmin kertomusten typistäminen ”vain” saduiksi kyseenalaistuu selvimmin kolmen viimeisen kohdalla. Saaristo-Suomeen sijoittuvat tarinat eroavat muusta kokoelmasta selvästi novellimaisemalla tyylillään. Maailmanlopun saari voisi melkein olla maagista realismia, mutta Kuu paistaa Katkuruun on ihan ehta kummitusjuttu. Myös teoksen aloittava allegorinen Morsian on pikemminkin genrenovelli kuin satu.
Viimeisen kesävieraan ainoa selvä heikkous on sen muutamaan kertaan pinnalle nouseva raskasotteinen saarnaavuus. Kun kertomuksissa käsitellään ympäristöteemoja tai vanhan maailman väistymistä ”edistyksen” tieltä, Krohninkaan kynä ei ole se kaikkein kepeäpiirtoisin. Tarinoista Akka ja myrkkyruisku ja Kylä joka valitsi köyhyyden puuttuu yllättävyys ja silmänisku, joka nostaisi ne tarkoituksellisuutensa yläpuolelle.
Maininnan ansaitsevat useat runot, joita kertomukset sisältävät. Yksi kirjan teksteistä onkin silkka runo. Krohn ei ole näissä säkeissään erityisen hienovarainen lyyrikko, mutta proosakertomuksen seassa hänen runonsa puolustavat paikkaansa.
Arthur Conan Doyle: Western Wanderings. The Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin ilmestynyt The Cornhill Magazinessa, tammi–huhtikuu 1915; kirjana New York 1915: George H. Doran.
Vuonna 1914 Arthur Conan Doyle kutsuttiin Kanadaan tutustumaan vasta avattuun Jasperin kansallispuistoon. Moderni Kanada oli tuolloin vielä melko nuori ja vasta kasvamassa; itsenäinenkään se ei ollut vaan yhä tiukasti osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Doyle matkustikin maassa tuoreita rautatiereittejä myöten ja näki keskeneräisen maan kehityksen eri vaiheita. Havainnoistaan hän kirjoitti brittiläiseen The Cornhill Magazineen neliosaisen artikkelisarjan, joka julkaistiin myös omana niteenään ja jonka osia Doyle käytti myöhemmin muistelmiensa osana.
Western Wanderings -otsikon alla ilmestyneissä teksteissään Doyle kuvaa matkaansa sekä tekemiään havaintoja Kanadan nykyisyydestä ja arveluitaan sen tulevaisuudesta. Hänelle Kanada on hyvin vahvasti britti-imperiumin kaukainen kulmaus mutta samalla myös kiehtova liudentuma emämaasta kohti Yhdysvaltoja. Hän näkee Pohjois-Amerikan tulevaisuuden kahden suuren maan yhteistyönä mutta ei pysty kuvittelemaan, miksi Kanada haluaisi kuitenkaan irrottautua ja itsenäistyä Britanniasta. Tämä on aivan luonnollinen otaksuma, koska juuri ennen hänen matkansa ajankohtaa Kanada oli ottanut vastaan valtavia siirtolaismääriä emämaasta ja imperiumin taloudellinen tuki oli elinehto Kanadan kasvulle.
Joka tekstissään Doyle keskittyy johonkin yksittäiseen ilmiöön, jonka kautta tarkastelee Kanadan erityispiirteitä ja etenkin eroja Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen niistä on kaikista puhtain matkakertomus. Siinä Doyle pysyttelee vielä rajan eteläpuolella ja kuvaa kohtaamiaan sisällissodan muistumia. Myöhemmin käsitellään paitsi talouskasvua ja luonnonpuistoa myös esimerkiksi vankeinhoitoa, laiva- ja junaliikennettä, uskontojen rinnakkaiseloa ja hieman alkuperäiskansojen asemaakin. Viimeksi mainitusta Doyle ei saa jälkipolvien silmissä erityisen paljon kiitosta.
Matkakertomuksena Western Wanderings jättää toivomisen varaa. Doylen etuoikeutettu vastaanotto ja kohtelu eivät päästä häntä näkemään todellista maata. Sen sijaan hänen näkökulmansa muovautuvaan Kanadaan ja aikakauden kehitysuskoon juuri ennen maailmansotaa on arvokas. Taitavana kielenkäyttäjänä hän pystyy pukemaan sanoiksi hyvin epämääräisen rakennusvaiheen.
V. Arti: Etelämeren salaisuus. Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Helsinki 1945: E. Viljanteen kirjakauppa ja kustannusliike. 145 [+ 1] s. – Teoksen aiemmat laitokset ilmestyneet nimillä Salaperäinen kaupunki ja Salaperäinen saari.
V. Artin eli Kaarlo Valveen romaanin Etelämeren salaisuus julkaisuhistoria on monipolvinen, mutta viimeisen laitoksensa se sai vuonna 1945 E. Viljanteen kustantamana kirjana. Tarina oli ilmestynyt aiemmin peräti kahdella eri nimellä, ja myöhäisimpään versioonsa sitä oli laajennettu. Etelämeren salaisuus on aikakaudelleen harvinainen suomalainen scifi-romaani, joka on mieluummin filosofinen kuin poliittinen (toisin kuin harvat muut vuosisadan alkupuoliskon kotimaiset tieteisromaanit).
Etelämeren salaisuus on seikkailukertomuksen asuun puettua yhteiskunnallista pohdiskelua. Sen lähtökohta on pienenpienen planeetan putoaminen Tyyneen valtamereen. Merenpinnan yläpuolelle jääneeseen osaan haaksirikkoutuu eräs japanilainen, joka alkaa tutkia outoa ”saarta”. Paljastuu, että sen sisäpuolella on toimiva kaupunkiyhteiskunta ja että sitä asuttavat monenmoiset, telepatiaan kykenevät olennot. Suuri osa teoksesta menee uutta kulttuuria ihmetellessä. Valve onnistuu luomaan melko hyvin maailman, joka tuntuu riittävän erilaiselta kuin ihmisten oma mutta kuitenkin sopivalta osin tuttuna. Hän selittää samankaltaisuudet elämään kuuluvana, vääjäämättömänä kehityssuuntana. Vaikka planeetan asukit ovat selvästi epäinhimillisiä, on heilläkin kielensä, uskontonsa ja yhteiskunnalliset luokkansa. Aluksi maahisiksi nimettyjen olentojen maailma vaikuttaa meikäläistä kehittyneemmältä, mutta pian pinnan alta paljastuu tuttuja säröjä. Luokkarakenne ei esimerkiksi ole kaikille reilu, ja olentojen mysteeriuskonto näyttäytyy ihmissilmiin massoja kontrolloivana teatterina. Uskonnollisten menojen kuvaus onkin yksi romaanin huippuhetkistä.
Valve välttää ihailtavan hyvin turhan toiminnallisuuden, joita tällaisiin kertomuksiin niin usein suotta sisällytetään. Oikeastaan ainoa action-jakso on lopun pelastautuminen uppoavalta planeetalta. Sen epätoivoisuus onkin sitten varsin vaikuttavaa. Ainoa irrallisen tuntuinen osa Etelämeren salaisuutta on teennäinen romanssintynkä päähenkilön ja toisen haaksirikkoisen välillä. Sekin saa silti painoarvoa viittauksillaan japanilaisen miehen ja englannittaren välisen suhteen mahdottomuuteen, mikä korostaa analogisuutta muukalaisten ja ihmisten maailmojen välillä.
[Jyrki Pitkä:] Kauhun ja himon ostari. Hahlokallion ostoskeskukseen liittyviä kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja. Osa 1. [Helsinki 2024:] Jyrki Pitkä. 38 [+ 2] s. Painos 150 kpl.
Kauhugenren ja huumorin välillä on tunnetusti vahva side. Tiedetään, että kauhuelokuvan ei tarvitse mokata paljoakaan, kun se jo muuttuu tarkoituksettomaksi komediaksi. Sen sijaan tarkoituksellinen (onnistunut) kauhukomedia on paljon vaativampaa, ja kirjallisuudessa hauska horror tuntuu olevan vielä vaikeampi yhdistelmä. Yleensä yrittäjä kompastuu jo lähtökohdissaan: huumori ei saa olla liian päällekäyvää, kauhuelementit eivät saa olla liian itsetarkoituksellisia ja kielenkäytön on oltava kohdillaan.
Jyrki Pitkän vihko Kauhun ja himon ostari on ottanut haasteen vastaan ja onnistuukin melko hyvin. Se esittäytyy kokoelmana ”kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja”, jotka liittyvät Vantaan Hahlokallion ostoskeskukseen. Koko miljöö on tietenkin keksitty, eikä julkaisun sisältökään yritä erityisemmin uskottelemaan olevansa todellista folklorea. Sen tekstit on kyllä laitettu monen eri ihmisen nimiin, mutta ne ovat tyyliltään hyvin selvästi fiktiivisiä, kirjallis(uudellis)ia kertomuksia tai runoja. Vain parissa tekstissä on hiukan jutusteleva, ”muistaakseni”-tyyppinen kerronta.
Mutta tarinat – jopas jotakin! Ne ovat visvankatkuisen lihallisia, ihastuttavan makaabereja, sairaalloisen kehollisia. Ostoskeskus pitää sisällään monenlaista irvokasta, joka usein kohdistuu ihmiskehon (tai muun solumassan) rajojen rikkomiseen, raastamiseen, muuntamiseen, hyödyntämiseen tavoin, joihin sitä ei ehkä ole tarkoitettu. On perinteistä irtopäätä mutta myös paiseista automaattia, lypsettäviä hyönteisten peräaukkoja, kehon täyttävää sienirihmastoa ja madonmunien täyttämiä jalkovälejä.
On ihan lukijan henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni, pitääkö kertomuksia hykerryttävinä vai vastenmielisinä. Oma lukutapani lienee selvä, mutta silti eniten mieleeni on kokoelman niukimmin irvokas teksti, painajaismainen todellisuusluuppi betoniladosta ja siellä tapahtuneesta väkivallasta. Sen sijaan selvästi heikoimmin onnistuvat runot, joissa kyllä on samaa raadollisuutta kuin proosateksteissä mutta jotka jäävät selvästi pinnallisemmiksi. Kokonaisuuden osina ne kuitenkin puoltavat paikkaansa.
Kauhun ja himon ostari on ”osa 1”. Jäämme luonnollisesti odottamaan limasekainen vaahto suupielistä pursuten jatkoa.
Olli Korjus: Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta. Jyväskylä 2008: Atena Kustannus. 391 s.
Kirjassaan Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta Olli Korjus käy läpi sisällissodan aikaisia tapahtumia Haminassa ja haminalaisiin liittyen. Koska ainuttakaan taistelua ei Haminassa käyty, on tapahtumien läpikäynti hieman erilaista kuin mihin yleensä sisällissotakirjallisuudessa yleensä keskitytään. Valokeilaan asettuvat korostetusti yksilöt, mihin teoksen alaotsikko viittaakin. Korjus esittelee likipitäen kaikki haminalaisiksi tai vehkalahtelaisiksi Sotasurma-projektissa merkityt henkensä menettäneet. Samalla ruopataan hieman myös lähialueiden vaiheita. Paavo Haavikon Kekkoselle kirjoittama ”pääpunaisten” teloituskin saa käsittelyn.
Korjus ei ole koulutettu historioitsija, mutta hänen otteensa on vankka ja osaamisensa laajaa. Yksityiskohtien runsaus, käsittelyn johdonmukaisuus ja valistuneisuus aiheesta ovat vaikuttavia. Toisaalta hänen näkökulmansa on avoimesti punainen, mitä akateeminen tutkija tuskin myöntäisi (valkoisuus sen sijaan ei tunnetusti ole ollut takavuosina mikään ongelma). Korjuksen isä kuului 1918 punaisten riveihin, ja kirjassa pyritään kirjoittajan mukaan oikomaan aiemman tutkimuksen punaisiin kohdistuneita väitteitä. Tämä kieltämättä saa lukijan olemaan koko ajan kriittisesti varpaillaan, mutta se ei yleensä ole paha juttu tietokirjallisuuden ääressä.
Hamina 1918 ei etene kronologisesti eikä esimerkiksi henkilö tai kylä kerrallaan. Sen sijaan sota-aikaa käydään läpi aiheittan; esimerkiksi kummankin puolen harjoittamaa terroria perataan omissa luvuissaan. Ratkaisu on ymmärrettävä, ja siinä on puolensa. Näin saadaan aikaan selvempiä kokonaisuuksia, jotka paljastavat säännönmukaisuuksia ja tapahtumien suhteita. Toisaalta kronologinen heittelehtiminen aiheuttaa helposti sekaannuksia, etenkin jos sodan yleiset vaiheet eivät ole kovin tarkkaan tiedossa. Vaikka Hamina 1918 on periaatteessa populaari tietokirja, se ei tee sisältöään helposti lähestyttäväksi, elleivät taustatiedot ole kunnossa.
Kirjan lukeminen on herättelevää näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensäkin jälkeen. Esimerkiksi Korjuksen esitellessä ja pohtiessa sodan syitä ja taustoja moni asia tuntuu pelottavan ajankohtaiselta: työnantajien haluttomuus maksaa kunnon palkkoja, sekatyömiesten leimaaminen loisiksi, epäreiluiksi koetut kiristykset lakeihin… ja tietysti vieraiden valtojen politiikka maailmansotineen.
Linda Rantalainen: Jos minä en sinua saa. Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus. [Helsinki] 2023: Deadline Kustannus. 224 s.
Linda Rantasen Jos minä en sinua saa edustaa modernia, kevyttä rikosaiheista tietokirjallisuutta, jota on helppo lukea (ja kai kuunnella) pienissä paloissa ilman sen suurempaa syventymistä. Aihe ei toki ole lainkaan kevyt, sillä Rantasen teoksen alaotsikkona ja aiheena on ”Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus”.
Kirja esittelee seitsemän kotimaista murhaa tai tappoa, jotka ovat tapahtuneet pääosin 2010- ja 2020-luvuilla, joskin vanhin rikos on vuodelta 1997. Näiden lisäksi käsitellään lyhyesti muutama muu tapaus, joissa on kyse alaikäisistä tekijöistä tai vainoamisesta. Yhteistä kaikille on, että rikoksen motiivina on ollut mustasukkaisuus. Uhrit ovat pääosin joko parisuhteen toisia tai (kuviteltujakin) kolmansia osapuolia, ja tekijät yhtä lukuun ottamatta miehiä.
Tänäkin vuonna vastaavan kaltaisia rikoksia on Suomessa tehty luvattoman suuri määrä, joten Rantasen teos käsittelee paitsi ajankohtaista myös tärkeää aihetta. Valitettavasti kirjan anti jää lopulta melko ohueksi. Tuntuu kuin ajatuksena olisi ollut tehdä jonkinlainen mustasukkaisuussurmien mixtape; kerätä sopivan monipuolinen esimerkkien sarja samoihin kansiin. Rikokset käydään läpi tarinamuodossa, eikä niitä juurikaan pohdita. Syvyyttä ja näkökulmaa tuomaan – ja jotta voisi puolustautua sosiaalipornosyytteitä vastaan? – tekijä on haastatellut joukkoa muun muassa psykologeja ja psykiatreja, jotka ovat yleensä työskennelleet rikollisten kanssa. Haastatteluissa on runsaasti hyvää asiaa, mutta kokonaisuus jää ikään kuin pitkitetyksi Hesarin Kuukausiliitteen artikkeliksi. Asiasisältö jää lopulta melko pinnalliseksi.
Hieman hassulta tuntuu tapa muuttaa kertomusten henkilöiden nimet. Käytänne on tietenkin perusteltu uhrien tapauksessa, mutta varsinkin rikoksistaan tuomittujen rikollisten kohdalla se tuntuu lähinnä sievistelyltä. Nimet ja usein kuvatkin nimittäin löytyvät yhdellä yksinkertaisella Google-haulla.
Ilmiönä tämänkaltaiset mustasukkaisuus- ja kunniasurmat ovat kauhistuttava. Niiden syyt ovat syvällä ihmisen kasvuvaiheessa ja kasvatuksessa, monesti myös kulttuurissa johon on kasvettu. Huolestuttavaa on, että tämänkin kirjan rikollisista ainakin yksi saalistaa tiettävästi tälläkin hetkellä pitkin sosiaalista mediaa.
Jyrki Pitkä: Valaankesyttäjä. Helsinki 2026: Tajunta Media. 91 s. Kuv. Jyrki Pitkä.
Ihmiskunta on kitkenyt itsestään seksuaalisuuden. Kun rinnakkaistodellisuudet avautuivat ihmisille, heitä oli helppo käyttää muukalaisten synnytysalustoina. Kyse on siis ratkaisevasta olemassaolon kysymyksestä. Tämä on premissi Jyrki Pitkän tiiviissä romaanissa Valaankesyttäjä (Tajunta Media, 2026). Poikkeuksia kuitenkin on yhä – seksuaaliviettinsä säilyttäneet yksilöt joko tuhotaan tai sitten heistä tulee pappislahkoa, inkvisiittoreita jotka ovat vastuussa irstailijoiden tuhoamisesta.
Valaankesyttäjän päähenkilö on Vy, vieteiltään poikkeava siivoaja. Hän on lapsesta asti halunnut tulla niin sanottujen avaruusvalaiden, valtavien uhanalaisten olentojen kesyttäjäksi, johon asemaan hyvin harva kykenee nousemaan. Yhden yön insektoidijutun vuoksi hän joutuu inkvisition tähtäimeen, ja hänen peräänsä lähetetään arvonnousua ja sen myötä perheenlisäystä kärkkyvä Prrhan.
Harvoin minkään kirjallisen teoksen vakava ja satiirinen aines on niin tasapainossa, että kumpi tahansa lukutapa tuntuu oikealta ja nautittavalta. Valaankesyttäjän voi lukea ivallisena uskonnollisen kiihkoilun ja seksuaalipaniikin kuvauksena. Sen yksityiskohdissa on paljon humoristista, etenkin jos pystyy suhtautumaan lihallisiin asioihin – niin seksiin kuin väkivaltaan – huvittavina. Toisaalta tarina on myös aidosti ajatuksia ja tunteita herättävä. Vaikka esimerkiksi inkvisiittorin hahmo on irvokkuudessaan liioiteltu, hän ei ole kovin kaukana meidän maailmamme fanaatikoista. Toisaalta kertomuksen lopetus on lähes katarttinen.
Aiheensa vuoksi Valaankesyttäjä sisältää muutaman voimakkaan seksikohtauksen. Mistään jynkystä saati erotiikasta ei ole kyse. Pitkä onnistuu vieraannuttamaan seksin myös lukijalle niin, että se tuntuu yksinkertaisesti vieraalta (mikä saattaa johtua myös minusta lukijana). Kuvauksissa on jotain sellaista, mihin yleensä pystytään lähinnä sarjakuvissa ja animaatiossa.
Valaankesyttäjä on varmasti kirjoitettu, ja sitä on nautinto lukea. Sen toiminta saattaa rakentua yksinkertaisten takaa-ajon ja kotimatkan trooppien ympärille, mutta se käsittelytapa on hyvin omalaisensa. Maailma tuntuu kokonaiselta, vaikka tarina näyttääkin siitä vain pieniä paloja.
