Katsottua: joulukuu 2021

Philip Noyce: Catch a Fire. Sydney Pollack: Tulkki

Phillip Noycen ohjaama Catch a Fire (2006) sijoittuu vuoden 1980 Etelä-Afrikkaan. Musta väestö kapinoi apartheid-politiikkaa vastaan, ja valkoiset afrikaanerit yrittävät pitää valta-asemaansa väkivallalla ja pelottelulla. Keskiössä on Patrick Chamusso, ihan oikea historiallinen henkilö, jota väärin perustein syytetään terrori-iskusta. Nöyryytyksen jäljiltä hänestä oikeasti tulee aktivisti. Tarina on vaikuttava ja yksittäisissä kohtauksissa on todistusvoimaa. Kokonaisuus jää kuitenkin turhan pinnalliseksi ollakseen aidosti koskettava. Elokuva ei mene ihon alle yrityksestä huolimatta. Vahvimpia ovat laulukohtaukset, joissa on joukkovoimaa.

Myös Sydney Pollackin viimeinen ohjaus, Tulkki (The Interpreter, 2005), alkaa eteläisessä Afrikassa. Nopeasti siirrytään Yhdysvaltoihin seuraamaan YK:ssa työskentelevää tulkkia, joka joutuu osaksi Mugabea muistuttavan afrikkalaisdiktaattorin salamurhajuonta. Elokuva on tiukka trilleri ja ihan fiksukin, Hitchcockin perillisiä. Alfred-setään viittailaan paljonkin: Sabotaasin bussi, Vaarallisen romanssin YK-rakennus, Takaikkunan naapuritiirailu... Hitchcockilaisia ovat juonen aukot ja epäloogisuudet, mutta kukapa niistä liikoja välittää.

Sydney Pollack: Firma. Joel Schumacher: Koston liekit

Sydney Pollackin Firma (The Firm, 1993) oli ensimmäinen Grishamin romaanin elokuvaversio. Idea sinänsä on hyvä: nuori asianajajanplanttu päätyy lakifirmaan, joka paljastuu kulttimaiseksi järjestäytyneen rikollisuuden käsikassaraksi. Valitettavasti elokuva on hengetön ja epätasainen. Yhtään ei auta, että pääosassa on Tom Cruise, jolla ei tässä vaiheessa ole edes ylisuurta egoa, joka korvaisi näyttelijäntaitojen puuttumista.

Joel Schumacherin Päämies (The Client, 1994) on paljon verevämpi juttu. Nuori poika todistaa, miten rikollisten asianajaja tekee itsemurhan ja sitä ennen paljastaa murhatun poliitikon ruumiin sijainnin. Poika joutuu viranomaisten ja valtapelien nappulaksi. Tommy Lee Jones on harvinaisen velmu julkisuudenkipeänä syyttäjänä. Ei erityisen syvällinen elokuva mutta pätevää viihdettä joka tapauksessa.

Oliver Stone: Wall Street – Rahan ja vallan katu. Wall Street – Money Never Sleeps

Ensimmäinen Wall Street vuodelta 1987 on vahva elokuva riistokapitalismista, osakepelaamisesta, loputtomasta ahneudesta ja monesta muusta 1980-luvun hyveestä. Se on monella tapaa oivaltava läpileikkaus yhdestä läntistä maailmaa määritelleestä aikakaudesta. Nuori pörssimeklari hankkiutuu häikäilemättömän nurkanvaltaajan kuvioihin. Jälki on aluksi niin kaunista kuin juppinousukkaalta voi olettaa – ja lopuksi niin rumaa kuin pitääkin. Moni kuulemma päätyi pörssihommiin Wall Streetin nähtyään. Minua se kannustaa kyllä ihan päinvastaiseen. Itselleni parasta ovat toistuvat rivit 80-luvun mikrotietokoneita. Michael Douglasin Gordon Gekko oli Oscar-ainesta. Kaipa ihan syystä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 2008, Yhdysvaltoja ja muutakin maailmaa järisytti valtaisa finanssikriisi. Stone katsoi, että oli aika Gekkon uudelle tulemiselle. Wall Streetin jatko-osassa (2010) ei enää eletä juppien nousukautta vaan talouskuplan puhkeamispistettä. Fokuksessa on uusi märkäkorva, itse asiassa Gekkon tuleva vävy, joka todistaa läheltä ennennäkemätöntä markkinoiden syöksyä ja sen taustalla olevaa juonittelua. Elokuvassa on paljon tarkkasilmäistä mutta niin on myös saarnaavuutta. Se on Stonelta aina vähän uuvuttavaa. Kakkososa ei ole edeltäjänsä veroinen mutta ihan sujuva pamfletti silti. Parasta siinä on 95-vuotias Eli Wallach viimeisessä roolissaan pitkässä elokuvassa.

Brian Levant: Lumihauvat. Isäni on turbomies

Lumihauvoissa (Snow Dogs, 2002) kalifornialainen hammaslääkäri saa kuulla olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä Alaskasta on testamentannut hänelle koiravaljakon. Tarina kulkee yllätyksettömänä hyvän mielen elokuvana, jossa on kieltämättä ihan viehättävää Villi pohjola -värinää. En kyllä ymmärrä, miten Cuba Gooding Jr. ja James Coburn(!) ovat tämmöiseen päätyneet.

Kaikkien aikojen jouluelokuva on tietenkin Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tarinassa Conan Barbaari yrittää etsiä pojalleen Anakin Skywalkerille sesongin suosikkilelua ja vetää kahtakymmentä joulupukkia siinä sivussa dunkkuun. Tyhmä tarinahan se on mutta elokuvassa on (tai ainakin haluan siinä nähdä) vanhan Hollywood-komedian henkeä. Parasta on Phil Hartmanin esittämä limainen naapurin setä.

Oliver Stone: The Doors. U-käännös helvettiin

Vaikka elokuvan nimi on The Doors (1991), se ei keskity yhtyeeseen vaan Jim Morrisonin sortuvaan hahmoon. Tosipohjahan tarinalla tietysti on, mutta taiteellisia vapauksia on otettu runsaasti, mikä on minun puolestani sallittua. Fanit ovat sitten eri asia. The Doors on kuitenkin ongelmallinen tapaus: Val Kilmer on pääosassa vaikuttava, kuten moni muukin näyttelijä roolissaan, yksittäiset kuvat ja kohtaukset ovat parhaimmillaan upean näköisiä, mutta kokonaisuus jää sittenkin pintapuoliseksi. Niinhän se usein tämmöisten elämäkertaelokuvien kanssa on. Ongelmia on myös käsikirjoituksessa, joka keskittyy luomaan myyttiä yhtenäisyyden hinnalla.

U-käännös helvettiin (U Turn, 1997) on puolestaan aliarvostettu elokuva. Vinksahtanut rikostarina Arizonan pikkukylässä voisi melkein olla Coenin veljesten käsialaa. Tosiasiassa se perustuu John Ridleyn romaaniin. Pikkurikollisen auto jättää hänet Superiorin raitille, ja yhtäkkiä mies on sekaantunut useampaankin murhajuoneen ja kriiseilevään ihmissuhdeverkkoon. Elokuva on Stonelle epätavallisen pieni, eikä se yritä iskeä sanottavaansa suoraan katsojan naamaan. Hahmot ovat kummallisia ja irvokkaita, mitä vaikutelmaa lisää myös vinot kuvakulmat, nykivä leikkaus ja Ennio Morriconen musiikki. U-käännös helvettiin on oikeastaan tosi luotaantyöntävän oloinen elokuva mutta juuri siksi viehättävä.

Oren Peli: Paranormal Activity. Tod Williams: Paranormal Activity 2. Henry Joost & Ariel Schulman: Paranormal Activity 3. Paranormal Activity 4

Paranormal Activity on juuri sellainen kauhuelokuvasarja, josta minun ei kuuluisi pitää. Halpoihin säikyttelyihin perustuvaa teiniviihdettä, jonka jokainen osa toistaa samoja ideoita. Ja silti - pidän niistä yllättävän paljon. Ensimmäinen osa, Oren Pelin ohjaus vuodelta 2007, on pienimuotoisen kerronnan ja odotukseen perustuvan jännitteen pikkuhelmi. Yhden kameran kerronta ja hitaasti etenevät tapahtumat pystyvät aidosti olemaan vaikuttavia. Tietysti jos elokuvaa katsoo alusta asti sillä asenteella, että kaikki found footage -tyyppinen elokuva on roskaa, ei tästäkään saa mitään muuta irti.

Jatko-osat noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Kameroita tulee enemmän, mytologia tarinan taustalla saa syvyyttä, on uusia kekseliäämpiä säikkyjä. Kakkososa varsinkin tuntuu laahaavalta (tosin katsoin siitä hieman pidemmän ohjaaja leikkauksen) ja jotenkin oudon muodottomalta. Toisaalta kolmososa on paikoin oikeinkin tehokas. Tietysti found footage -estetiikka alkaa koetella uskottavuuden rajoja, varsinkin nelosessa, kun ihmiset tuntuvat kantavan kameroita koko ajan mukanaan.

Sarjana Paranormal Activity on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että vasta neljäs elokuva on varsinainen jatko-osa. Kakkos- ja kolmososat ovat esiosia, jotka taustoittavat aiempia tapahtumia. Näiden neljän elokuvan jälkeenkin on ilmestynyt vielä kolme Paranormal Activityä, mutta ne eivät kuuluneet tämänkertaiseen katselmukseen.

Neill Blomkamp: District 9. Nishimura Yoshihiro: Helldriver

Neill Blomkampin ensimmäinen pitkä ohjaustyö District 9 (2009) alkaa parodisena mukadokumenttina Maapallolle eksyneestä muukalaisjoukosta, jonka ihmiset eristävät elämään keskitysleirillä. Yhtäläisyyksiä mihin tahansa tunnettuun tosielämän segregaatioon ei tarvitse edes etsiä. Elokuva muuttuu pian dramaattiseksi ja koskettavaksikin kertomukseksi miehestä, joka siirtyy valtaväestöstä päänpotkittuun vähemmistöön. District 9 on fiksu elokuva, vaikka lopussa se kääntyykin suotta melko tavanomaiseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan ohjaaja on eteläafrikkalainen ja Johannesburgiin tarina sijoittuukin, mutta elokuva on tehty yhteistyössä paitsi yhdysvaltalaisten myös uusiseelantilaisten kanssa. Jälkimmäisillä on pitkät perinteet omalaatuisiin genre-elokuviin, mikä vaikutus tuntuu District 9:ssäkin.

Jotain samankaltaista tematiikkaa on nähtävissä myös Yoshihiro Nishimuran Helldriverissa (ヘルドライバー, 2010), jossa hetken verran pohditaan, onko zombeilla ihmisoikeuksia. Pääpaino on kuitenkin ihan muualla – tajuttomissa hurmekekkereissä, joissa ruumiita repeilee ja veri roiskuu. Kaikki tarinassa on reikäpäistä, kaikki on juuri sitä mikä on parasta (tai näkökulmasta riippuen pahinta) japanilaisessa populaarikuvastossa. Kyse on zombiapokalypsista, ja sitä lähtee hoitamaan nuori nainen, jolla ei ole sydäntä mutta aseena moottorisahamiekka. Mutta eihän tämmöisessä tarinalla ole väliä.

Vittorio de Sica: Avioliitto italialaisittain. Eilen, tänään, huomenna

Avioliitto italialaisittain (Matrimonio all'italiana, 1964) kattaa yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen ajanjakson kahden ihmisen elämässä. Nuori köyhistä oloista lähtenyt nainen rakastuu yläluokkaiseen mieheen, joka ei kuitenkaan osaa asettua aloilleen. Romanttisena alkanut suhde muuttuu valtapeliksi. Ohjaaja Vittorio De Sica tasapainottelee hienosti koskettavan melodraaman ja liioittelevan komedian välillä. Elokuva ei ole mestariteos mutta sinne päin. Sen perustana on Eduardo De Filippon näytelmä.

Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani, 1963) on astetta keveämpi mutta sydämeltään ehkä vielä painavampi. Kolmesta eri tarinasta koostuva elokuva on ihmisyyden ja yhteisön puolella. Ensimmäisessä jaksossa köyhän perheen äiti yrittää pysyä toistuvasti raskaana, jottei joutuisi pidätetyksi.

Toinen osa, joka perustuu Alberto Moravian tarinaan, alkaa komealla ja pitkällä otoksella Milanon kaduilta. De Sica on monen muun hyveen lisäksi italialaisen kaupungin kuvaaja, mikä näkyy tässäkin elokuvassa monina kauniina, melkein pakahduttavina otoksina. Toinen osuus sijoittuu melkein kokonaan Rolls Roycen kytiin, joten maisemia riittää. Rikas nainen ottaa matkaansa keskiluokkaisemman rakastajansa ja joutuu laittamaan elämänsä asioita tärkeysjärjestykseen.

Kolmannessa tarinassa prostituoitu ja naapurin nuori pappiskokelas löytävät yhteisen sävelen. Riitasointuja tuo edellisen asiakas neuroottinen ja omistushaluinen "upper class twit". Kolmikon väliin muodostuu kaikkia kasvattava kokemus.

On jotenkin käsittämätöntä, miten monipuolisia ja tavallaan täydellisiä elokuvanäyttelijöitä Sophia Loren ja Marcello Mastroianni ovat olleet – seksisymboliasemastaan huolimatta. Ehkäpä 1960-luku oli nimenomaan näyttelijän kannalta otollisinta aikaa. Sai rauhassa keskittyä hahmoihin ja omaan työhönsä. Kamera antoi tilaa, eikä vielä ollut modernin efektivyörytyksen taakkaa häiritsemässä. Läsnäolo oli kaunista.

Henri-Georges Clouzot: Pelon palkka. Jean Cocteau: Orfeus

Henri-Georges Clouzot'n ohjaama Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) on malliesimerkki siitä, miten elokuvassa rakennetaan jännite ja saadaan katsojan syke nousemaan. Ja onhan siitä mallia otettukin – moni ihan tuorekin elokuva on paljosta velkaa sille. Pelon palkassa amerikkalainen öljy-yhtiö palkkaa neljä rahan tarpeessa olevaa miestä kuljettamaan kahdella kuorma-autolla valtavan lastin nitroglyseriiniä läpi vuoriston ja viidakon. Vastaan tulevat kaikki mahdolliset esteet ja vaarat. Monikansallinen miesjoukko (pari ranskalaista, italialainen ja saksalainen) on inhimillisyydessään sympaattinen, ja heidän puolestaan pelkää ja on huolissaan. Mustavalkokuvaus on komeaa, ja diegeettinen äänimaailma – varsinkin hengitys, oli se sitten miesten keuhkoista, autojen moottoreista tai ympäröivän maiseman läpi puhaltavasta tuulesta lähtevää – ei saa kaipaamaan musiikkia.

Antiikin myyttiin perustuva ja Jean Cocteaun ohjaama Orfeus (Orphee, 1950) on taide-elokuvaa parhaimmillaan. Omaperäiset, ainutlaatuiset kuvalliset ja kerronnalliset ideat eivät peitä tarinaa alleen, mikä tekee elokuvasta helpo(hko)sti lähestyttävän. Kerronta on ajoittain hämärää mutta kiehtovalla tavalla, ei vieraannuttavalla. Kuolema rakastuu runoilijaan ja tappaa tämän vaimon. Runoilija noutaa vaimonsa kuolleiden maasta mutta on jo Kuoleman lumoissa. Sinänsä yksinkertaisissa visuaalisissa efekteissä on yhä lumovoimaa. Peiliin vajoava Orfeus on jäänyt kummittelemaan mieleeni, vaikka edellisestä katselukerrasta (valkokankaalla) on toistakymmentä vuotta.

Mariane Satrapi: The Voices. Richard Fleischer: Bostonin kuristaja

Mariane Satrapin The Voices (2014) on hyvin musta komedia miehestä, joka kuulee lemmikkiensä ja tappamiensa naisten irtopäiden puhuvan hänelle. Elokuva on yhtä aikaa hauska ja oikeastaan aika koskettava. Satrapia osasi nauraa sodan kauhujen keskellä Persepolis-sarjakuvissaan ja -elokuvassaan – nyt hauskan ja kauhean tasapaino toimii yksilön tragediassa.

Richard Fleischerin Bostonin kuristaja (Boston Strangler, 1968) perustuu tositapahtumiin. Nimenomaan perustuu, sillä se ottaa paljon vapauksia tosiasioiden suhteen. Elokuva kuvaa naisia kuristavan sarjamurhaajan jahtia ja kiinnijääntiä. Tyyli on toisaalta dokumentaarinen, toisaalta erittäin tyylitelty. Se käyttää runsaasti jaettua kuvaa, jossa katsoja saa nähdä monta tapahtumaa tai näkökulmaa yhtä aikaa. Vaikka siinä onkin temppuilun makua, on tulos vaikuttava.

William Markus: Rakas varkaani. Aarne Tarkas: Olin nahjuksen vaimo

William Markuksen ohjaama Rakas varkaani (1957) on kepeä komedia, oikeastaan melko tyhjänpäiväinen ja mitätön mutta sittenkin kummallisen viehättävä. Paljon on näyttelijöiden varassa; varsinkin tosielämän tulevan avioparin, Pohjanpään ja Pentti Siimeksen, välillä on pääosissa rutkasti kemiaa. Elokuva kertoo varkaiden psykologiaa tutkivasta dosentista, joka ihastuu kahden hengen varaskoplan johtajaan. Tämä käyttää hyväkseen tilaisuutta ja miestä, joka hajamielisyydessään ei tajua mitä ympärillä tapahtuu. Huumori koostuu absurdeistakin sattumuksista ja väärinkäsityksistä sekä huvittavan liioitelluista hahmoista. Kohelluksessa on paljon mykkäkauden slapstick-perinteestä. Hassuttelu on pääosin hyvin viatonta, joskin ajatus varkaasta päähenkilönä ei ollut ihan ongelmaton tekoajankohtana. Nykykatsojalle huumori ei välttämättä ole kovin hauskaa, mutta muutamat uskaliaammat kuvat (alaston nainen peseytymässä ja myöhempi lähikuva tämän miehustasta) voivat yllättää. Elokuva on kuitenkin sympaattinen, ja pääsepä siinä taas näkemään Helsingin vanhaa miljöötä, muun muassa Stockmannin tavarataloa. Bonusta tulee Olavi Virran vierailusta ja elokuvantekijöiden esiintymisestä alkutekstien aikana.

Aarne Tarkaksen ohjaama Olin nahjuksen vaimo (1961) on astetta hallitumpi ihmissuhdekomedia. Rikkaan teollisuussuvun perijän vaimo, pian entinen, on kirjoittanut kirjan avioliitostaan. Kirja saa hyvät arviot mutta suku on tietenkin kauhuissaan häväistysjutusta. Parisuhteen vaiheita käydään läpi takaumina, joista osa on kuvattu Pariisissa asti. Pohjanpään vastanäyttelijänä on tällä kertaa Leif Wager, joka on tyypillisen karismaattinen itsensä (paitsi kun näyttää silmälaseissaan hieman Matti Vanhaselta). Parin kemia toimii. Tarkas on helppo tuomita mitättömäksi riviohjaajaksi, mutta Nahjuksen vaimo on hyvä osoitus hänen kyvykkyydestään ja elokuvataiteen ymmärryksestään. Hänen käsikirjoituksensa tuskin menisi läpi tänä päivänä kaikkine käänteineen. Wodehousemaisten häijyjen tätien ja, no, nahjusmaisten vävyjen keinovalikoimaan kuuluu niin naisen huumaaminen kuin kaappauskin. Mieskin on mies vasta, kun rupeaa komentamaan vaimoaan.

Michalis Kakogiannis: Kerro minulle, Zorbas. Risto Jarva: Loma

Kreetalaisen Nkos Kazantzakisin romaaniin perustuva, kyproslaisen Michalis Kakogiannisin ohjaama Kerro minulle, Zorbas (Zorba the Greek, 1964) on erikoinen yhdistelmä pientä ja laveaa. Tarina rakentuu oikeastaan kahden henkilön ympärille, brittiläisen kirjailijan, joka palaa isiensä maille Kreetaan käynnistääkseen siellä kaivoksen, ja nimihenkilön Zorbasin, joka lyöttäytyy miehen mukaan satamassa. Zorbas on eräänlainen trickster-hahmo, joka posiitiivisuudellaan ja elämänriemullaan saa aikaan monenlaisia asioita ympärillään. Heidän lisäkseen ainoat merkittävät hahmot ovat kaksi naista, jotka kumpikin jäävät ohuiksi, miesten objekteiksi – joskin Lila Kedrovan esittämä vanha ranskalaiskurtisaani on hienosti esitetty rooli. Muut elokuvan ihmiset ovat kollektiivi, kreetalaisten joukko. Eeppistä elokuvassa on sen täyteys. Tapahtumia on runsaasti jopa yli kaksituntiseen elokuvaan. Se aiheuttaa pienoista hajanaisuutta mutta toisaalta myös syventää varsinkin Zorbasin hahmoa. Anthony Quinn on roolissa vaikuttava, samoin kaksi kuolinkohtausta.

Risto Jarvan toiseksi viimeinen elokuva Loma (1976) heittää suomalaisen pankkivirkailijan talviolympialaisten sijaan Rodokselle, suksineen pipoineen. Vaikka Jarva oli parhaimmillaan hieno elokuvantekijä, on hänen tuotantonsa epätasaista; ja vaikka Lomaa tunnutaan muistelevan lämmöllä, on se melko väkinäinen komedia. Huumori revitään ennalta arvattavista kommelluksista, ja tuolloin vielä Suomessa uuden ilmiön eli etelänmatkailun kuvaus on kovin alleviivattua. Tekninen toteutuskin on vähän niin ja näin. Toki mukana on kohtaus, jossa Antti Litja nousee Välimerestä villapiposta askarrellut uimahousut päässään.

David Lean: Tohtori Zhivago

Minulla on ollut lukiovuosista asti lapsellinen tavoite katsoa yhden kalenterivuoden aikana 366 elokuvaa, keskimäärin yli elokuva päivässä. Tavoite ei ole koskaan täyttynyt, koska elämä on tullut tielle. Tänä vuonna elämä on ollut myötämielinen. Vuoden 365. elokuvaksi halusin jotain isoa. Abel Gancen Napoleon olisi ollut ilmiselvä valinta mutta vähän turhan iso tähän hetkeen. Päädyin astetta pienempään isoon:

David Lean oli suurimuotoisen draaman mestari. Hänen ohjaamansa Tohtori Zhivago (Doctor Zhivago, 1965) on yli kolmetuntinen laveasti ja verkkaan etenevä eepos. Boris Pasternakin romaaniin perustuva elokuva alkaa kuvauksena Venäjän vallankumouksesta mutta kääntyy lopulta rakkaustarinaksi. Ei poliittinen puolikaan koskaan häviä kokonaan, vaikka sen tarjoama analyysi ei ole kovin syvällistä. Ensimmäinen kolmannes, vallankumouksen syiden pohjustus, on paras osa.

Zhivagolla on kahtalainen maine: se on suuren yleisön pitämä ja arvostama, mutta kriitikot ovat olleet varautuneempia. Se on ehdottomasti komea elokuva. Joukkokohtauksissa on voimaa ja kamera rakastaa maisemia melkein yhtä pieteetillä kuin Leanin aiemmassa Arabian Lawrencessa. Venäläisen eepoksen perinteen mukaisesti tarinassa on lopulta kyse nimenomaan yhteisöstä ja massoista, mutta tällä kertaa yksilöt jäävät täysin historian jalkoihin. Omar Sharifin kostein silmin esittämä nimirooli on kovin pahvisen makuinen; parasta jälkeä tekee Rod Sterling limaisena yläluokan mulkkuna. Itse en osaa inhota Zhivagoa enkä olla pettynyt siihen – se on hieno elokuva vaikkei ihon alle ihan pääsekään.

Katsottua: huhtikuu 2021

David Lean: Arabian Lawrence

Yksi parhaista pääsiäismuistoistani on pitkäperjantai, joskus kenties lukiovuosina, kun uppouduin katselemaan David Leanin Arabian Lawrencea (Lawrence of Arabia, 1962). Se on myös suurimpia elokuvaelämyksiäni. Tänä pääsiäisenä uusin kokemuksen.

Nykypäivän viitekehyksessähän Arabian Lawrence on lähinnä roskaa. Ei yhtään naista, valkonaamat esittävät tärkeimpiä arabirooleja, keskiössä on siirtomaa-Britannia jota ei ehdottomasti tuomita. Ei nyt kuitenkaan ryhdytä muodikkaaseen hassutteluun.

Arabian Lawrence on nimittäin hieno elokuva. Leanin ohjauksessa on suuruutta ilman liikaa pompöösiutta; tarina on sankarin mutta hyvin problemaattisen sankarin; päähenkilö ei ole täydellinen vaikka semmoisena esiintyykin, eikä kolonialismia glorifioida liiaksi; rotustereotypioista huolimatta identiteetin kipukohtien huomiot ovat tarkkasilmäisiä; roolitus on komea jo paperilla, mutta suoritukset yltävät kauttaaltaan vielä parempaan; autiomaakuvat ovat kauniita, joukkokohtauksissa on voimaa. Seitsemän Oscaria ovat ansaittuja.

Tällaisten elokuvien kohdalla jaksaa harmitella vain sitä, että ne "perustuvat tositapahtumiin". Hyvä niin, niinhän iso osa fiktiosta. Mutta jos tositapahtumia ei aio toistaa pilkuntarkasti, miksi säilyttää vihjaus siitä, että tarina on "totta"; miksi ei muuteta henkilöiden nimiä, kun kerran tapahtumiakin muutetaan? Katsoja välttyisi heti vertailun kiusaukselta.

Vaikka nykyään eeppisyys alkaa olla valtavirtaelokuvan perusominaisuuksia, vain harva jos ainutkaan yltää siihen mittakaavaan kuin Arabian Lawrence. Siinä ei taistella maailmankaikkeudesta, ei seurata vuosikymmenten mittaista tarinankaarta, mutta yksilön kehitystä harvoin luodataan näin laajalti. Tuoreemmasta elokuvasta tulee mieleen vain kenties Paul Thomas Anderson.

Scott Derrickson: Sinister. Oren Peli: Paranormal Activity

Scott Derricksonin Sinister (2012) on elokuva, josta en tiennyt etukäteen mitään. Se tarttui kirpputorilta mukaan käytännössä sattumalta. Vaan olipa mukava sattuma! Sinister on periaatteessa tosi perinteinen ja kliseinen kauhuelokuva: True crime -kirjailija muuttaa taloon, jossa on tapahtunut perhemurha, kirjoittaakseen tapauksesta kirjan. Ullakolta löytyy laatikollinen kahdeksanmillisiä kotielokuvia murhista. Mikä erottaa Sinisterin massasta, on tyylitaju: tunnelma on vahva koko elokuvan ajan, Ethan Hawke pääosassa on erittäin hyvä, Christopher Youngin äänimaailma on tehokas. Jostain syystä hyppysäikytkään eivät tunnu banaaleilta. Ainoastaan ihan loppu jää hiukan liian koomiseksi, tahattoman.

Oren Pelin Paranormal Activity (2007) sen sijaan on ennalta tuttu. Edellisestä katsomiskerrasta oli kuitenkin jo yli kymmenen vuotta (paluumatkalla Sodankylän elokuvajuhlilta). "Found footage" -kauhun toinen iso nimi (Blair Witch Projectin ohella) sai ison määrän jatko-osia ja maineen halvan teinienpelottelun merkkiteoksena. Muistan kuitenkin pitäneeni elokuvasta. Tarinassa nuoren pariskunnan kotona tapahtuu kummia, ja he hankkivat videokameran siinä toivossa, että oudot ilmiö tallentuisivat nauhalle. Iso osa elokuvasta on höpöttelyä heiluvan kameran edessä, mutta yllättävän hyvin se toimii. Usein valvontakameramaiset otokset, joissa ei tapahdu mitään mutta joissa varmasti ihan kohta tapahtuu jotain, ovat hyvin tehokkaita. Halvasta estetiikasta tuli viimeistään tämän jälkeen kliseinen tehokeino, mutta Paranormal Activityssä se toimii hämmentävän hyvin.

Lewis Gilbert: Alfie – naisten viettelijä. Adrian Edmondson: Hotelli Paradiso

Lewis Gilbertin Alfie – naisten viettelijä (1966) alkaa kepeänä komediana naistenmiehestä mutta loppuu melko viiltävänä irrallisuuden ja ihmissuhteiden kuvauksena. Liika pelailu ei lopulta kanna kovin pitkälle. Tyylikäs elokuva muistetaan etenkin muutamasta asiasta: Michael Cainesta pääosassa, Sonny Rollinsin musiikista, Bacharachin ja Davidin nimikkolaulusta sekä aikanaan radikaalista aborttikohtauksesta.

Adrian Edmondsonin Hotelli Paradiso (Guest House Paradiso, 1999) on sitten kaikkea muuta kuin tyylikäs. Bottom-tv-sarjan jatkoksi Edmondson ja Rik Mayal väänsivät elokuvan, joka lähes yltää sarjan tasolle. Huumori on mustaa, rujoa, väkivaltaista ja huonoa – ideat anarkistisia ja keskenkasvuisen törkeitä. Elokuva ei taatusti uppoa kenen tahansa huumorintajuun, mutta minä arvostan.

Katsottua: heinäkuu 2020

Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio

Maailmansotaviikonloppu: kaksikko jossa sota ei ole aseellista taistelua vaan oikean ja väärän rajanvetoa:

Terence Youngin ranskalais–brittiläinen yhteistyö Kolmoisristi (eli Maailmansodan vaarallisin mies eli Triple Cross, 1966) on nykymittapuulla miellyttävän hitaasti etenevä ja muodollisesti pätevä vakoojajännäri, joka kuitenkin on myös turvallinen, ennalta arvattava ja kliseinen. Christopher Plummerin englantilainen kaksoisagentti on bondmainen naistenmies, jolla on sana hallussaan. Elokuva on riittävän viihdyttävä katsoa muttei paljon muuta. Sota esiintyy lähinnä puheissa ja univormuissa. Suomalainen dvd sisältää, toisin kuin kannessa sanotaan, kaksituntisen leikkauksen, joka on kaksikymmentä minuuttia alkuperäisversiota lyhyempi.

Stanley Kramerin Nürnbergin tuomio (Judgement at Nuremberg, 1961) on yhdysvaltalainen kuvaus vuoden 1947 natsioikeudenkäynneistä. Kyse ei ole tapahtuman dokumentaarisesta toistannosta (hahmot ovat fiktiivisiä ja oikeudenkäynti tapahtuu vuonna 1948), mutta elokuvan tyyli on vähäeleinen – olkoonkin että tekijöiden oma kanta ei jää piilottelematta. Paljon on näyttelijöiden varassa, ja tulokset ovat kauttaaltaan vähintään päteviä, Spencer Tracy ja Montgomery Clift suorastaan loisteliaita. Pituudestaan (noin kolme tuntia) ja dialogikeskeisyydestään huolimatta elokuva on dynaaminen ja säilyttää jännitteensä hienosti – ei välttämättä suureita joita tavallisesti yhdistäisi amerikkalaistuotantoon.

George P. Cosmatos: Suuri joukkoteurastus. Andrzej Wajda: Katyń 

Maailmansotaviikonloppu: Toki kaikki sota on järjettömiä, tosipohjaisia väkivallantekoja, mutta nyt fokuksessa ovat yksittäiset ja juuri siksi järkyttävät tapaukset, sekä kotirintamalla että varsinaisilla taistelukentillä.

Kreikkalaisen George P. Cosmatosin italialainen mutta englanninkielinen Suuri joukkoteurastus (eli Rappresaglia eli Massacre in Rome, 1973) perustuu tosielämän verilöylyyn maaliskuussa 1944 Rooman Ardeantinessa, kun saksalaisjoukot kostivat heitä vastaan tehdyn pommi-iskun. Tuloksena oli 335 kuollutta. Rooma vapautettiin natseilta vain paria kuukautta myöhemmin. Elokuvassa Marcello Mastroianni ja varsinkin Richard Burton pääosissa kilpailevat karismallaan (ja muistuttavat mielenkiintoisesti toisinaan ulkoisesti). Ennio Morriconen musiikki yhdistettynä Marcello Gattin kuvaukseen luovat ahdistavan jännitteisen tunnelman; samat miehet olivat asialla myös Taistelu Algeriasta -elokuvassa. Varsinainen teloituskohtaus on dokumentaariudessaan vaikuttava. Lopputeksteissä on tekijöiden sijasta luettelo teloitetuista.

Puolalainen Andrzej Wajda on ohjannut yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Tuhkaa ja timantteja. Se olisi sopinut aiheensakin puolesta tähän sarjaan, mutta esitettäväksi päätyi ohjaajan myöhäisteos Katyń (2007). Se perustuu tositapaukseen, jossa vuonna 1940 neuvostojoukot teloittivat 22 000 puolalaisupseeria. Wajdan isä oli joukossa. Elokuva ei keskity itse tapahtumaan vaan sen seuraamuksiin. Lopuksi kyllä kuvataan tapahtumien kulku teloituspaikallakin toteavan tarkasti. Koskahan Suomessa tehtäisiin tällaisia itsetutkiskeluja sankaritarinoitten sijaan?

Guy Hamilton: Taistelu Englannista. Sam Peckinpah: Rautaristi

Maailmansotaviikonloppu: viimein taisteluitakin:

Guy Hamiltonin Taistelu Englannista (Battle of Britain, 1969) dramatisoi vuoden 1940 taisteluja, joissa Saksan ilmavoimat hyökkäsi laajamittaisesti Englantiin. Tapahtumat kuvataan ilmeisen todenmukaisesti, ja näyttäviin ilmataisteluihin satsattiin paljon rahaa ja vaivaa. Siksi niitä myös näytetään paljon, lopulta jopa liikaa. Silti lentokohtauksista pääosin nauttii, etenkin kun tietää lentokoneiden olevan todellisia eikä pelkkää cgi:tä. Erityismaininta myös siitä ettei tarinaan ole rakennettu juurikaan turhia ihmissuhdekuvioita vaan keskitytään oleelliseen. Nyt esitettiin elokuvasta versio, jossa on William Waltonin alkuperäinen musiikki; Yhdysvaltalainen tuotantoyhtiö halusi korvata sen, koska musiikkia ei ollut tarpeeksi soundtrack-levyä varten.

Sam Peckinpahin ohjaama brittiläs–länsisaksalainen yhteistuotanto Rautaristi (Cross of Iron, 1977) siirtää sarjamme Saksan itäiselle rintamalle. Elokuva on ohjaajalleen tyypillisen karu, tyylitelty ja väkivaltainen. Toimintaa on paljon mutta usein sekasortoisesti esitettynä. Oleellisinta on kuitenkin sotilaiden väliset valtasuhteet ja sodan vaikutus ihmiseen.

David Lean: Kwai-joen silta. Ōshima Nagisa: Merry Christmas, Mr. Lawrence

Maailmansotaviikonloppu: fokus Tyynellemerelle:

David Leanin seitsemän Oscaria voittanut Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957) on armoitettu klassikko ja ihan syystä. Tarinassa joukko brittisotilaita rakentaa japanilaisten vankileirillä rautatiesiltaa Burmassa. Mittakaava on Leanille leimallisen eeppinen, mutta keskiössä ovat silti nimenomaan yksilöt, jotka saavat sodan jaloissa aikaan yllättäviä asioita.

Japanilaiselle vankileirille sijoittuu myös Ōshiman Nagisa Merry Christmas, Mr. Lawrence (1983). Elokuvassa on hyvin erikoinen tunnelmansa, osittain johtuen ohjaajan tyylistä, osittain tehokkaan mutta anakronistiselta tuntuvan syntetisaattorimusiikin vuoksi, osittain hyvin epätasaisen näyttelijäntyön takia. Näytteleminen ei suinkaan ole huonoa, mutta englantilaisten ja japanilaisten tapa näytellä eroavat toisistaan ja toisaalta ammattilaisten lisäksi elokuvassa esiintyy suurissa rooleissa kaksi muusikkona paremmin tunnettua miestä, David Bowie ja Sakamoto Ryūichi. Tulos on joka tapauksessa kiehtova, melko ainutlaatuinen.