Sofia Coppola: Lost in Translation. Alain Corneau: Nöyrin palvelijanne
Kahdessa vuonna 2003 ilmestyneessä elokuvassa kuvataan samaa ilmiötä: länsimaisen vieraudentunnetta Japanissa. Tunnetumpi näistä on Sofia Coppolan Lost in Translation, jossa kaksi amerikkalaista löytää toisistaan turvaa keskellä itselleen outoa kulttuuria. Alain Corneaun Nöyrin palvelijanne (Stupeur et tremblements) puolestaan kuvaa Japanissa syntynyttä mutta sieltä viisivuotiaana lähtenyttä nuorta naista, joka haluaa olla osa juuriaan mutta johon paikalliset suhtautuvat vieraana. Elokuvissa on paljon rinnakkaisuuksia mutta myös monta mielenkiintoista eroa.
Coppolan moderni klassikko kuvaa Japania nimenomaan ulkopuolisen silmin. Kaikki tuntuu käsittämättömältä: kieli, tavat, käytös. Vieraan maailman keskellä tunteesta tulee kysymys olemassaolosta. Viisikymppinen miesnäyttelijä ja parikymppinen elämäänsä vasta rakentava nainen ovat suorastaan lamaantuneita ympäristön läpitunkemattomuudesta samalla, kun ne, joiden pitäisi olla heidän perhettään, ovat etääntymässä muutenkin kuin fyysisesti. Toistensa läsnäolo on heille eräänlainen ankkuri todellisuuteen, mikä saattaa näyttää niin heille itselleen kuin katsojallekin ihastumiselta tai joltain syvemmältäkin henkiseltä yhteydeltä. Todennäköisemmin se kuitenkin lienee vain keino estää hulluksi tuleminen tai maailmasta katoaminen.
Corneaun päähenkilölle Japani on osa häntä itseään, ensimmäisten elinvuosien maaperä. Hän haluaa olla osa sitä, mutta paikallisten näkökulmasta hän on toiseutettu. Kokonaan toimistomiljööseen sijoittuva elokuvan esihenkilöt ja työtoverit kokoavat päähenkilön tielle yhä uusia ansoja, kiusoja ja kompastuskiviä, joiden myötä hänen nöyryytyksensä yltää lähes Murnaun Viimeisen miehen tasolle. Elokuva välttää pateettisuuden omaksumalla koomisen pintatason, joka ei kuitenkaan mitätöi sen ahdistavaa pohjavirettä.
Kumpikaan elokuva ei varsinaisesti yritä ymmärtää japanilaista kulttuuria. Lost in Translationissa sävy on välillä suorastaan pilkallinen paikallisten erikoisuuksia esittäessään. Nöyrin palvelijanne koettaa myös avata japanilaisten hahmojensa motiiveja, joskin paikoin lipsahdetaan tyylirikkoihin ja stereotypioihin.
Elokuvina kummassakin on näennäisen etäinen ja rauhallinen tyyli, joka näyttää salakavalan eleettömältä. Kuitenkin molemmat ovat erittäin taitavaa kuvakerrontaa, jossa ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja perusteltuja. Coppolan elokuva uhkaa jäädä upean pinnan alla ontoksi. Corneau sen sijaan saa sanottua paljon ja heräteltyä ajatuksia vielä enemmän.
Renny Harlin: Mindhunters
Renny Harlinin Mindhunters (2004) ei missään nimessä ole hyvä elokuva. Elokuvallisesti siinä ei ole mitään erityistä, vaan se on perusvarma ja hollywoodilaisen sujuva mutta samalla melko hengetön. Näyttelijät vaihtelevat rutinoituneesti kaksi kohtausta tekevästä Val Kilmeristä ja yksi-ilmeisestä Kathryn Morrisista ja LL Cool J:n pikkuviiksiin ja Christian Slaterin perseeseen. Käsikirjoituskin on täynnä aukkoja, painotusongelmia ja jäykkää dialogia.
Ja silti Mindhunters on aika mielenkiintoinen.
Se kertoo joukosta FBI:n profiloijakokelaita, jotka viimeisenä testinään suljetaan saarelle selvittämään simuloitua rikostapausta. Sitten asiat alkavat mennä huonosti – joku tappaa heitä yksitellen. Tarina on paljon velkaa Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanille. Saarella olijat saavat koko ajan vinkkejä seuraavan kuoleman ajankohdasta, ja heidän keskuudessaan herää nopeasti paranoidi epäilys toisiaan kohtaan. Christien klassikon omalaatuisesta lopetuksesta ei kuitenkaan elokuvaan ole siirtynyt mitään valitettavasti. Toinen intertekstuaalinen viittaus saadaan, kun saarelle lavastetun kaupunkimiljöön keskellä vilahtaa elokuvateatterin mainos Carol Reedin Kolmannesta miehestä. Se on näppärä silmänisku murhaajan henkilöyttä pohtivalle katsojalle mutta jää hyödyntämättä tyydyttävästi.
Vaikka Mindhunters on pukeutunut rikoskertomuksen asuun, askelmerkit se on ottanut slasher-elokuvista. Yksi kerrallaan tapahtuvat, yleensä mielikuvituksellisesti toteutetut kuolemat lähentelevät kauhugenreä, mutta elokuvan yleisilme on toimintajännärin. Jännitystä ei luoda tunnelmoinnilla vaan nopeilla leikkauksilla ja tempovin action-kohtauksin. Siksi muutama groteski kuolinkohtaus tuntuu näkökulmasta riippuen joko hukkaan heitetyltä tilaisuudelta tai tyylirikolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti