Sanotaan aluksi suoraan: Vilja-Tuulia Huotarisen Valo valoa valoa (2011) on upea teos. Hyvin harvoin kyyninen minä kirjallisuudenopettaja voin rehellisesti myöntää, että jokin kaunokirjallinen teos vei minut mukanaan – ja vieläpä niin, että en käyttänyt lukuaikaa juurikaan analysointiin vaan annoin elämyksen johdattaa.
Pintapuolisesti tarinan tasolla Valo valoa valoa kertoo 14-vuotiaiden, erilaisista taustoista tulevien Mariian ja Mimin keskinäisestä rakkaudesta vuonna 1986. Samalla se kuitenkin käsittelee useita muitakin teemoja kuin ”vain” rakkautta; se pohtii monia ihmisyyden eri puolia, kuten erilaisia ihmisten välisiä yhteyksiä, oman paikan löytämistä maailmassa, seksuaalisuutta, mutta myös kirjoittamista ja kirjallisuutta. Toinen päähenkilöistä toimii kertojana, joka puhuttelee lukijaa toistuvasti (ja lähes aina huutomerkin kanssa), pohtii tekstinsä etenemistä ja kerronnan keinoja ja tekee jatkuvasti intertekstuaalisia viittauksia muuhun kirjallisuuteen ja kulttuuriin yleisemminkin.
Tarina heräävästä rakkaudesta ja avautuvasta seksuaalisuudesta on yhdistelmä hienovaraisen herkkää ja suorasanaisen peittelemätöntä. Se on psykologisesti tarkkaa (ja sitä kautta samaistuttavaa), mutta samalla sitä verhoaa kaihoisa tunne, joka minulle aikuislukijalle tuntuu nostalgialta mutta nuorelle on taatusti jotain muuta. Tarinaa ympäröi loppukesän keltainen hehku, valo joka ympäröi lukijan tarinan sisään kokemaan niin kuin likainen uimakoppi romaanin päähenkilöt.
Romaanin? Kyllä, Valoa valoa valoa on romaani, mutta tyyliltään se lähenee usein myös (proosa)runoa. Melkein tajunnanvirtamaisesti etenevä kerronta pitää sisällään paljon monenlaisia tekstitapoja, joissa arkisen toteava lause saattaa vaihtua äkkiä esimerkiksi runolliseen toistoon tai virkkeiden yllättäviin katkoksiin. Kerronta on hyvin elliptistä; lukija pakotetaan tulkitsemaan, arvailemaan ja jopa tuntemaan itsekin. Tätä tukee tehokkaasti vaihteleva typografia. Lisäksi erityisesti rytmin käyttäjänä Huotarinen on mestari.
Valoa valoa valoa voitti aikanaan Finlandia Juniorin. Se on kyllä nuortenkirjallisuutta mutta se ei missään nimessä ole ainoastaan nuortenkirjallisuutta. Nuoret päähenkilöt ja heidän ongelmansa tuodaan lähelle lukijaa tavalla, joka tekee heihin tarttumisen helpoksi nuorelle vastaanottajalle. Siinä ei kuitenkaan ole mitään – ei mitään – alentuvaa, selittävää tai muuta sellaista, mikä saisi teoksen tuntumaan vaivaannuttavalta aikuisellekaan lukijalle (ja toden näköisesti monelle teini-ikäisellekin). Ainoa myönnytys, jonka millään tavoin kuvitella osoittavan tähän suuntaan, on kertomuksen tapa pysäyttää tilanteita niin, että lukija saa hetken hengähtää ja pureskella lukemaansa ilman, että esimerkiksi yksittäisen kohtauksen jännitettä kasvatetaan liiaksi.
Aikuislukijalle puolestaan tarjoillaan laaja otanta
80-lukulaista tilpehööriä, kuten vilahduksia ajan artisteista, muodista ja
tuotenimistä. Ne ohitetaan useimmiten pelkkinä luontevina mainintoina henkilöiden
maailmasta, eikä niihin liity mitään selittelevää – ”Stu-stu-stu-stu-Studioline”
ei ole rekvisiittaa vaan lempeä nyökkäys niille, jotka viittauksen tunnistavat.
Tarinan sijoittuminen 1980-luvulla on perusteltua: ensinnäkään Internet saati
kännykät eivät ole läsnä (mikä tuskin on Huotarisen motiivi lainkaan) ja
Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus toimii järisyttävänä alatekstinä
päähenkilöiden tarinalle.
Valoa valoa valoa on yhtä aikaa kaunis, haikea ja lempeä mutta myös hirveä. Kun kaikki on kerrottu, kertomatta jää vielä paljon, ehkä kaikkein oleellisin: ”Minun kyyneleeni vuotavat pimeässä ja jäävät teiltä kätköön.”
