perjantai 13. helmikuuta 2015

Kati Lampela (toim.): Pieni kummituskirja

kannen kuva: Aino Puttonen
Kati Lampela (toim.) / Aino Puttonen (kuv.)
Pieni kummituskirja
Tarinoita vuosien takaa
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006 (Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna), 187 s., ISBN 951-746-822-9 sid.

Kauhukertomukset ja muut pelottavat, jännittävät tai muuten mieltä häiritsevä tarinat ovat kansanperinteen ydintä. Kummitusjuttuja on kerrottu kaikkialla ja aina. Suurelle osalle ihmisistä pelko ja kauhu ovat kiehtovia tunteita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoonkin niitä on luonnollisesti kerätty runsaasti. Kati Lampelan toimittama Pieni kummituskirja kokoaa juuri näistä kokoelmista yhteen suomalaisia alan tarinoita, jotka on kerätty alunperin 1880-luvulta 1960-luvulle.

Lampela kartoittaa suomalaisen kansanperinteen kummitusta ansiokkaasti esseessään kirjan lopussa. Mielestäni tekstin paikka olisi ehdottomasti kuulunut kokoelman alkuun avaamaan, mitä tuleman pitää. Kummitus sanana tuo nykylukijan mieleen liian helposti rajoittuneen mielikuvan valkoisista lakanoista tai läpikuultavista henkiolennoista, levottomista sieluista ja maan päällä kesken jääneistä tehtävistä. Kuitenkin Suomessa kummitus on ollut mikä tahansa yliluonnollinen olento, kuten Lampela toteaa. Hän myös kuvaa elävästi, millaisessa kontekstissa näitä tarinoita on kerrottu ja kuinka aikalaiset ovat ne ymmärtäneet. Maailmankuva ei ole ollut nykysuomalaisen maallinen ja fyysisyyteen rajoittunut, vaan yliluonnollinen on ollut osa elämää; oleellista ei ole ollut mistä ilmiö johtuu, vaan miksi se tapahtuu minulle ja juuri nyt.

Kokoelman tarinat on jaettu omiin lukuihinsa aihepiirien mukaan, esimerkiksi ihmishahmoiset, eläimelliset tai liikenteessä ilmenneet kummitukset. Lampela on valinnut saman tarinan eri versioista parhaiten sen eri puolet yhdistävän, eikä kirjassa siksi ole toistoa. Kuitenkin samat aiheet esiintyvät usein monessa eri kertomuksessa, jolloin on helppo tehdä päätelmiä aiheen yleisyydestä ja sen yleisyyden syistä. Monesti tarinat eivät kerro vain kummituksista vaan yhtä tärkeässä roolissa, varsinkin nykylukijalle, on ajankuva ja kulttuuriperinne. Niin kuin Lampelakin kirjoittaa, kukin kertoja on muokannut tarina-aihion tilanteen mukaan, siirtänyt sen usein paikalliseksi (ja usein omakohtaiseksi tai vähintään tutun kertomaksi) ja lisännyt yksityiskohtia luomaan luonnollista ja uskottavaa tilaa, johon kummitus voi saapua. Paikallishistorian sivujuonteena tällaiset jutut ovatkin usein mainio lisä. Yhä edelleen joka päivä nähty vanha talo voi muuttua yhtäkkiä kovin kiehtovaksi, kun kuulee sen jo sata vuotta sitten kummitelleen. Mahdollisuuksia näihin paljastuksiin onkin, sillä Pienen kummituskirjan tarinat on koottu laajalti ympäri Suomen.

Kokoelman kummitusjutut ovat pääosin lyhyitä, muutaman virkkeen kaskuista parisivuisiin. Lukija menettää paljon alkuperäisestä tunnelmasta, koska tekstit ovat vain suullisesti kerrottujen tarinoiden ylöskirjauksia. Taitavan kertojan äänenpainot ja rytmitykset puuttuvat tietenkin. Lampela on myös yleiskielistänyt alkuperäisiä arkistotekstejä, jolloin ymmärrettävyys lisääntyy mutta autenttisuus murresanoineen kärsii. Itse olisin kaivannut vahvempaa puhekielisyyden läsnäoloa, mutta ymmärrän kirjan avautuvan näin paljon laajemmalle lukijastolle. Suurta jännitettä juuri näistä tarinoissa ei pääse syntymään, jännityksestä puhumattakaan, mutta eläytyvä lukija voi silti aistia aidon ihmeen tunnun läsnäolon joissain teksteissä. Samoin moni juttu muuttuisi osaavissa käsissä varsin helposti kauhunovelliksi, kun sitä vähän laajentaisi ja henkilöitä syventäisi. Pieni kummituskirja voisi olla monen kaunokirjallisen idean alkupiste.

Erityisen maininnan ansaitsee Aino Puttosen kuvitus. Se on monipuolisen tunnelmallista, aidosti tarinoiden tilanteita kuvittavaa. Paikoin lievä lastenkirjamaisuus häiritsee kirjan ulkoasua, mikä ei välttämättä johdu kuvituksista vaan enemmänkin melko värikkäästä ulkoilmeestä. Se on kuitenkin lopulta mukavaa vaihtelua tavanomaiselle muka-synkistelylle, joka aihepiirin teoksia usein vaivaa. Puttosen luurangot ovat paljon luontevampia tarinoiden yliluonnollisen maailmankuvan täydentäjiä kuin yksikään ruiskumaalattu goottiasetelma olisi ollut.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kosti Koskinen: Ihmeellinen kuherruskuukausi

Kosti Koskinen
Ihmeellinen kuherruskuukausi
Porvoo: WSOY, 195 s., nid.

Ilman Boris Hurtan artikkelia Portti-lehdessä vuonna 2007 Kosti Koskisen nimi olisi luultavasti jäänyt kirjoittamatta kotimaisen kauhukirjallisuuden historiaan. Toki Koskinen olisi yhä muistettu, taidemaalarina ja vanhan Rauman kuvaajana. "Kaapparin lokikirjasta"-sarjassa ilmestyneessä artikkelissaan Hurtta kuitenkin esittelee antikvariaattilöytönsä, Koskisen Ihmeellinen kuherruskuukausi -novellikokoelman. Ja ihmeellinen oli löytökin: täysin bibliografioiden huomiotta jäänyt viiden novellin kokoelma kauhu- tai muutoin fantastiseen kallellaan olevaa kirjallisuutta. Kuten Hurtta kirjoittaa, "en usko että Ihmeellistä kuherruskuukautta on jäljellä montakaan kappaletta, kauppiaat ovat kokeneet sen poistokorien ja rosklavojen ruuaksi. Eipä kirjaa juuri antikvariaateissa näy pyörimässä, mutta suomalainen kirjastolaitos auttaa kyllä kiinnostunutta pienellä vaivalla.

Ihmeellinen kuherruskuukausi on ilmestynyt vuonna 1930. Ennen sitä ei monta kauhukokoelmaa ollut julkaistu tässä maassa, ja sen jälkeekin sai odottaa vuosikymmeniä. Poikkeuksia ovat luonnollisesti Kristian Korpin (= Mika Waltarin) Kuolleen silmät (1926), Uno Osmion Kuumehoureissa (1908) ja muutamat Konrad Lehtimäen kokoelmat (josta hänestäkin Hurtta on kirjoittanut, Portissa 1/2007). Lähelle pääsee myös Heikki Toppila parilla kokoelmallaan. Muutoin kauhukertomukset ovat jääneet yksittäisiksi tarinoiksi muitten joukossa tai sitten kauhuelementeiltä on viety pohja selittelyillä (K. J. Gummerus, Knut Karmanne…). Koskisen teos on kuitenkin ehtaa kauhufantasiaa. Waltarin kokoelma ei ole turhan kaukaa haettu verrokki, sillä molemmilla E. A. Poen vaikutus tuntuu vahvana.

Koskisen novellien kauhutunnelma syntyy pitkälti käytetystä kielestä. Hänen kerrontansa on eläytyvää ja kuvailevaa. Romanttishenkinen tunteiden ja tuntemuksien ainainen läsnäolo luo tehokkaan ilmapiirin. Kuitenkaan raskasta Koskisen teksti ei ole. Moni muu samanhenkinen tunnelmanluoja syyllistyy liialliseen sanarunsauteen, mutta Koskinen on yllättävän ytimekäs kertoja – runollinen pinta harhauttaa lukijaa. Kyse on tietysti myös ajan vaikutuksesta, sillä nykyiseen sähkösanomaproosaan tottunut lukija hämmentyy nopeasti, jos lauseessa on adjektiiveja enemmän kuin yksi. Tunteen alta löytyy useimmiten selkeäpiirteinen, eteenpäin vievä tarina.

Pisimmällä Koskinen romanttinen hämäryys on pitkässä avausnovellissa "Orta". Poemaisena poikkeusyksilön kasvukertomuksena alkava kertomus lähtee omille teilleen päähenkilö Arthurin vartuttua. Sekä Arthur että lukija päätyvät unimaiseen ja vapaamuotoiseen tapahtumien vyöryyn, jossa logiikka on omanlaistaan ja avointa tulkinnalle. Peräkkäisten suunnanvaihdosten ketjussa on jotain samaa kuin samalta ajalta olevissa Luis Buñuelin ensimmäisissä elokuvissa (Andalusialainen koira, Kulta-aika). Kirjallinen surrealismi ei ole ollut Suomessa koskaan ollut vahvaa, minkä vuoksi Koskisen novelli myös on merkillepantava.

Kokoelman toinen novelli, "Amanita ja Ariosti", ei oikeastaan ole kauhukertomus, mutta sen kieli herättää voimakasta levottomuutta. Kyse on paljolti samasta ilmiöstä kuin monen Poenkin "kauhutarinan" tapauksessa, kun surumielisyys ja mielenrauhan puuttuminen ovat tekstin vahvimmat tunteet. "Amanita ja Ariosti" on keskiaikainen fantasia munkista, joka on rakastunut kauniiseen naiseen ja joka vaipuu houreisiin. Vertauskuvallinen loppu on vahva.

Kaksi seuraavaa novellia ovat puhdasta kauhuromantiikkaa."Moran luostarissa" alkaa kehyskertomuksella, jossa suomalainen matkaaja kohtaa Espanjassa paikallisen aatelismiehen. Miehellä on kerrottavanaan kokemus "Paholaisen luostarista". Perinteikkäistä lähtökohdistaan huolimatta novelli ei ole tavanomainen yö kummitustalossa -kertomus, vaan kokoelman edellisistä novelleista tuttu unihoureen maailma on vahvasti mukana tässäkin tekstissä. "Prinsessa Metefa" sen sijaan on ajan Egypti-innostukselle tyypillinen tunkeutuminen muinaiseen hautakammioon. Tarina ei ole genrensä tuntevalle lukijalle yllättävä, mutta Koskisen tunnelmanluojan lahjat ovat vakuuttavassa käytössä. Lähin vertailukohta novellille on Waltarin aiemmin mainitussa kokoelmassa julkaistu "Muumio".

Viimeinen kokoelman kertomus on niminovelli "Ihmeellinen kuherruskuukausi". Se on hyvin erikoinen kertomus, jossa yhdistyvät fantastinen tieteistarina ja humoristinen kauhukuvasto. Tässäkin kehyskertomus johdattelee lukijan kuuntelemaan tarinaa, jossa sirkuksen temppuilevia koiria kammoava mies kertoo pelkonsa syyt – ja esittelee vaimonsa. Novellin idea tuo väistämättä mieleen Welssin Tohtori Moreaun saaren, mutta Koskinen kertoo sinänsä naurettavan tarinan niin pirullisen hauskasti, että hänen kokoelmansa saa  arvoisensa lopun. Toisella tapaa kerrottuna tässä olisi voinut olla ensimmäinen suomalaisen bodyhorror-kertomus.

On harmi, että Kosti Koskisen novellikokoelma on unohtunut niin. Tässä olisi ehdottomasti uudelleenjulkaisun paikka, jos joku vain välittäisi moiseen ryhtyä. Kostisen kuolemasta on vasta neljättäkymmentä vuotta, joten helppoa tekijänoikeusvapaata materiaalia etsivät kustantajat valitettavasti joutuvat odottamaan. Eipä Kristian Korpinkaan toinen tuleminen ole vielä tapahtunut…

Ihmeellisen kuherruskuukauden jälkeen Kosti Koskinen keskittyi kuvataiteilijan uraansa. Kirjoja häneltä ei ole julkaistu muita. Kaksi novellia Boris Hurtta on löytänyt vuodelta 1925. Molemmat ilmestyivät Kuvalehden Kertomisto -lukemistolehdissä. Näistä toisen hän mainitsee olevan kauhusävytteinen, "fantasiaan päin kallellaan oleva".

(Varastokirjastosta peräisin oleva jälkisidokseni ei valitettavasti sisältänyt alkuperäistä kansikuvaa, joten en voi sitä tähän yhteyteen liittää. Se on nähtävissä esimerkiksi Hurtan artikkelin yhteydessä.)

Lähteet:
* Boris Hurtta: "Kaapparin kova kaksikko. Kuvalehden Kertomisto ja Kosti Koskinen". Portti 3/2012 s. 13–15. Tampereen Science Fiction Seura.
* Boris Hurtta: "Kosti Koskinen murtaa ajan kahleet". Portti 2/2007 s. 67–75. Tampereen Science Fiction Seura.
* "Kosti Koskinen – Väri elää varjossa". Rauman taidemuseo. http://www.raumantaidemuseo.fi/suomi/kosti.html.