Katsottua: marraskuu 2025

Carol Reed: Toiveitten laitakatu. Jack Calyton: The Bespoken Overcoat

Vuonna 1955 ilmestyi kaksi elokuvaa, jotka kirjailija Wolf Mankowitz oli käsikirjoittanut omien teostensa pohjalta. Näistä paremmin tunnettu on Carol Reedin ohjaama Toiveitten laitakatu (A Kid for Two Farthings). Se on Lontoon ahtaisiin juutalaiskortteleihin sijoittuva yhteisön kuvaus, joka lähentelee melkein niin sanottua realistista satua.

Ahtaan ja meluisan kauppakadun keskellä elää pieni poika, jonka kautta tarinaa kerrotaan. Eläinrakasta poikaa majoittava juutalaisräätäli kertoo tälle tarinoita yksisarvisista, jotka voivat toteuttaa toiveita. Poika, jonka ympärillä ihmisillä on runsaasti unelmia paremmasta elämästä, löytääkin sattumalta sairaalloisen kilin, jolla on vain yksi sarvi. Tämän avulla hän lähtee toteuttamaan lähipiirinsä toivomuksia.

Erityisesti huomiota saa räätälillä työskentelevä kehonrakentaja ja hänen kihlattunsa, joka ei vielä neljänkään vuoden jälkeen ole saanut sormusta nimettömäänsä. Monomaanisesti lihaksiinsa aiemmin keskittynyt mies päätyy rahanpuutteessa haastamaan kovan tason raskassarjalaisen vapaapainiotteluun. Toiveitten laitakadussa on kuitenkin sellaista henkilöhahmojen, kuvan ja äänen runsautta, että yksittäisen juonikuviot risteilevät vauhdikkaasti, kun yrittävät edetä markkinoiden tungoksessa.

Tämä jatkun liikkeen, kiireen ja samanaikaisuuden vaikutelma onkin elokuvan vaikuttavimpia puolia. Etenkin äänisuunnittelu on kunnianhimoista. Sekasorron tuntu on kiistaton, mutta ahdistavaksi se ei koskaan ylly. Ainaista kaaosta tasoittaa ihmisten hyväntuulisuus ja solidaarinen henki. Lämminhenkinen kyläkertomus voi tuntua hiukan naiivilta, ellei kiinnitä huomiota melun jalkoihin jääviin synkkiin alavireisiin. Näennäinen myönteisyys ja elämänilo on monelle selviytymiskeino. Kun tulee mahdollisuus toivoa parempaa – vaikka sitten sairaalta vohlalta – siihen halutaan tarttua. Eteenpäin katsova lapsenusko kantaa lopulta parhaiten.

Vuoden toinen Mankowitz-filmi oli Jack Claytonin esikoisohjaus The Bespoke Overcoat, joka voitti parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkinnon. Elokuvan pohjalla on Mankowitzin näytelmä, joka puolestaan perustuu Gogolin novelliin. Siinäkin tärkeä hahmo on juutalainen räätäli (jota nytkin esittää David Kossoff). Hänen köyhä ystävänsä Fender tarvitsee uutta päällystakkia, jottei palelisi työssään vaateliikkeen varastossa. Esimies ei ole suostunut antamaan liikkeestään uutta takkia edes osamaksulla vaan antaa miehelle potkut liki viidenkymmenen vuoden uran jälkeen. Räätäliystävä on lupautunut tekemään takin reiluun alihintaan, mutta se ei ehdi valmistua ennen kuin Fender jo kuolee. Vaan tämäpä palaa aaveena, jotta pääsisi hakemaan vaatevarastolta takkinsa, ikään kuin hyvityksenä.

The Bespoke Overcoat on surumielinen, hyvin ankea tarina solidaarisuuden merkityksestä. Ystävä tunnetaan vielä haudan takaakin –samoin muistetaan kaltoinkohtelu. Sinänsä yksinkertainen tarina antaa runsaasti tilaa kahden pääroolin nyansseille. Kosoff ja Fenderiä esittävä Alfie Bass ovat ilmiömäisiä. Vaikka usein teatraalisuus on elokuvassa moitittavaa, tässä tapauksessa se merkitsee sellaista intiimiyttä, joka tulee katsojan iholle. Fenderin ja räätälin murhe on katsojankin. Clayton luottaa näyttelijöiden lumovoimaan, mutta pari pientä elokuvallista kikkaa ovat sitäkin vaikuttavampia.

On harmi, että lyhytelokuva on jäänyt välitilaan, johon se unohdetaan niin helposti. The Bespoke Overcoat on oiva esimerkki elokuvasta, joka on taidokkaampi kuin moni tunnettu työ mutta joka jää huomiotta vain mittansa vuoksi. Erityisesti tällainen hieman alle neljäkymmentäminuuttinen elokuva on vaikea tapaus – se on liian lyhyt ”koko illan” näytökseksi ja liian pitkä pääelokuvan alkukuvaksi.

Pedro Almodóvar: Naisia hermoromahduksen partaalla

Naisia hermoromahduksen partaalla (Mujeres al borde de un ataque de norvios, 1988) oli ohjaaja Pedro Almodóvarin kansainvälinen läpimurto ja tuntuu edelleen olevan monen suosikki. Itse arvostan eräitä Almodóvarin elokuvia hyvinkin korkealle, mutta Naisia hermoromahduksen partaalla on aina ollut vähän hankala. Tällä katselukerralla se tuntui kuitenkin avautuvan taas hiukan paremmin.

Naisia hermoromahduksen partaalla on kuin sirkiläisen melodraaman ja screwball-komedian hyperesteettinen epäsikiö, jonka geenipooliin on sekoitettu mausteeksi telenovelaa ja hieman hitchcockiakin (esimerkiski suora viittaus Takaikkunaan). Vaikka elokuvan tarina onkin höpsö, sen ytimessä tuntuu olevan aitoa välittämistä hahmoistaan. Parisuhteen katkeamisen masentama näyttelijä yrittää epätoivoisesti saada yhteyttä entiseen rakastettuunsa. Hänen tapansa käsitellä suruaan ovat laadultaan vähintäänkin epäterveellisiä. Samalla ympärillä pyörii karnevalistinen joukko ihmisiä ja tilanteita, jotka kaikki taianomaisesti kietoutuvat yhteen yhä tiukemmalle, kunnes finaalissa osoittautuvat kohtalon ratkaisuksi kaikkien ongelmiin.

Hahmokavalkadissa kuuluu niin Ealing-komedioiden kuin 1940-luvun screwballin vaikutus; modernimmasta elokuvasta mieleen tulevat Coenin veljesten teokset. (Varmasti mukaan mahtuu paljon myös sellaista espanjalaista perinnettä, jota en tunnista.) Carmen Mauran esittämä päähahmo tuntuu kaikkine ongelmineenkin elokuvan maadoituspisteeltä, vierellä sinkoilevat feministiasianajajat, synkronoidut poliisit, hullut ex-vaimot, shiiaterroristit, täyden palvelun taksi ja unilääketerästetty gazpacho. Liioittelevuus on onneksi johdonmukaista ja tasavahvaa läpi elokuvan.

Parasta Naisissa hermoromahduksen partaalla on kuitenkin sen taidokas visuaalisuus. Tarinan puolesta elokuvan voisi kuvata muutaman lokaation teatterikappaleena, jossa pääpaino on dialogissa. Almdóvar käsittelee (itse kirjoittamaansa) materiaalia kuitenkin monipuolisen visuaalisesti. Harkittu värimaailma, yllättävät ja epätavalliset kuvakulmat, leikkauksen rytminen leikkisyys, ajoittaiset itsetietoisen teennäiset asetelmat pysyvät ohjaajan hallussa ihailtavan taitavasti. Kyse ei ole vain näyttävyydestä sen itsensä vuoksi vaan elokuvan maailman myötäilystä ja hahmojen mielenliikkeiden peilaamisesta.

Katsottua: kesäkuu 2022

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Tulitikkuja lainaamassa. Wilho Ilmari: Nummisuutarit. Seitsemän veljestä. Edvin Laine: Sven Tuuva

Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Tulitikkuja lainaamassa (1938) Maiju Lassilan romaanin pohjalta on yksi kaikkien aikojen suomalaiskomediasuosikeistani. Liperiläisukkojen ryyppyreissu kaupunkiin saa kimurantteja seuraamuksia. Puskafarssia sivutaan, mutta näyttelijät ovat niin kovia melkein kaikki, että nautittavahan sitä on. Harmi vain että Joensuuta esittää Hämeenlinna.

Wilho Ilmari ohjasi 1930-luvun lopussa parikin Aleksis Kiven filmisovitusta. Vuoden 1938 Nummisuutarit on Toivo Särkän kirjoittama, seuraavan vuoden Seitsemän veljestä puolestaan Mika Waltarin (Kalle Kaarnan avustamana). Kumpikin elokuva on kovin kankea, teatraalinen ja pateettinen. Ei uskalleta kuin patsastella pyhäin kirjain ääressä. Edvin Laineen Juhanissa sentään on yritystä ja kyllä kummassakin elokuvassa välillä muutenkin. Kunhan näyttämölausuntaan tottuu, molemmista paljastuu elokuvallisiakin oivalluksia.

Edvin Laineen ohjaama ja Väinö Linnan kirjoittama Sven Tuuva (1958) on melkeinpä Tuntemattoman sotilaan sisarteos. Pohjana on tietysti Runebergin runo, jota tosin on laajennettu melkoisesti. Veikko Sinisalon esittämä nimihenkilö on niin karikatyyri, etteivät kaikki tykkää, mutta minusta elokuva on reilusti mainettaan parempi. Sovitus ei vastannut aikalaisten mielikuvia, mutta Linna on tuonut tarinaan monenlaista salaviisasta.

Erkki Karu: Meidän poikamme. Meidän poikamme merellä. Meidän poikamme ilmassa – me maassa

Suomalaisen elokuvan varhainen suurmies Erkki Karu teki osansa nuoren Suomen tasavallan armeijan hyväksi Meidän poikamme -trilogiallaan. Sen ensimmäinen osa, Meidän poikamme (1929), on vielä mykkä. Sen löyhässä tarinassa kaksi poikaa, toinen parempiparkainen ja toinen torpparin poika, kutsutaan palvelukseen. Seuraa sarja välähdyksiä lähinnä maavoimista, arkisia ja vähemmän arkisia, osa humoristisia osa dokumentaarisia. Varmasti elokuva ajoi asiansa; ei se armeijasta ainakaan kauheaa kuvaa anna. Kovin kepeä se kuitenkin on, romanttinen sivujuonnekin löytyy. Suurin ongelma on kyllä pääosassa nähtävä Axel Slangus, joka yli-ikäisenä kävisi mieluummin alokkaan isästä kuin monnista, jota hän esittää. Elokuva on epätasainen, mutta varsinkin dokumentaariset jaksot ovat mielenkiintoisia. Kotiseutuplussaa eri puolilla Kymenlaaksoa kuvatuista osista.

Vuoden 1933 Meidän poikamme merellä jatkaa puolidokumentaarisella linjalla mutta heittää mukaan musikaalia! Georg Malmsten pestautuu merivoimien. Tulos on dokumenttikuvaa, merimiesvalsseja ja puujalkavitsejä. Kokonaisuus on edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Se on kuin television nenäpäivälähetys: vuorotellen musiikkia ja huonoja sketsejä ja aina silloin tällöin vähän propagandakuvaa. Plussaa Vili Vesterisestä.

Vuoden 1934 Meidän poikamme ilmassa – me maassa on elokuvista selvimmin dokudraama. Se melko totinen ja jotenkin pelottelevakin, varsinkin kun puheena on väestönsuojelutyö. Toinen pääjuonne on ilmavoimien esittely. Siihen liittyy suurin osa draamallisista osuuksista; ohkainen tarina pyörii lentokisan ympärillä ja toisaalta painajaisunessa, jossa sota syttyy. Onpa mukana parit laulutkin mutta ei mitään lupsakkaa malmstenia vaan paatosta ja nationalismia. Koko elokuva on hirveän raskas. Plussaa Haminan ilmakuvista.

Nicole Garcia: Valhe. Mike Leigh: Kaikki tai ei mitään

Nicole Garcian Valhe (L'Adversaire, 2002) on kylmäävä elokuva. Se on myös niitä elokuvia, joista on paras tietää ensimmäisellä katselukerralla mahdollisimman vähän. Valhe perustuu Emmanuelle Carrèren tosipohjaiseen romaaniin ja kertoo perheenisästä, joka ulospäin näyttää olevan menestyvä mies kaikin tavoin mutta jonka elämä on alati mutkikkaammaksi ja isommaksi kasvavaa valhetta. Katkelmallista ja epäkronologista kerrontaa hyödyntävä Valhe ei varsinaisesti lataa loppuun yllätystä, mutta ehkäpä juuri sen ennakoitavuuden vuoksi elokuva päättyy monumentaalisesti. Tai sitten se vain puhutteli minua erityisen vahvasti.

Mike Leigh on kotikentällään elokuvassa Kaikki tai ei mitään (All of Nothing, 2002). Se seuraa kolmen, samassa englantilaisessa pihapiirissä asuvan työläisperheen elämää. Kenelläkään ei mene erityisen hyvin. Arki on kylmää, harmaata ja merkityksetöntä. Jokaisella on ristinsä ja onnettomuudet tapaavat kasautua. Yhteiskunnallinen kritiikki ei osoittele vaikka alleviivaakin. Epäonni on periytyvää, eikä yhteiskunta siihen paljon auta. Yhteisöllisyydelle kuitenkin on tilaa, vaikka se tuntuukin vahvistuvan juuri kriisien aikaan. Leigh'n käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on ymmärrystä, ja toivollekin on sijaa loppujen lopuksi.

Julie Delpy: Kreivitär. Michael D. Sellers: Vlad

Erzsébet Báthory oli unkarilainen kreivitär, jonka kerrotaan tappaneen tai tapattaneen satoja nuoria naisia voidakseen kylpeä näiden veressä. Tarinat ovat värittyneet kuten tarinoiden tapana on, mutta on niillä ilmiselvästi totuuspohjaa. Julie Delpy ohjasi aiheesta elokuvan Kreivitär (The Countess, 2009). Se ei lähde kauhuelokuvan poluille, niin kuin jokseenkin kaikki muut aiheesta ammentavat elokuvat. Pikemminkin se on kauhistuttava kertomus vanhenemisen pelosta, pakkomielteestä nuoruuteen ja kauneuteen. Delpy tuo tarinaan myös vahvan naisnäkökulman – rikaskaan nainen ei ole mitään ilman kauneuttaan maailmassa, jota miehet pyörittävät. Toisaalta se käsittelee myös kulttuurista muistia ja tarinoita asettaessaan kertojan suulla epäilyksen alaiseksi koko tarinansa. Kreivitär on komean näköinen ja kuuloinen, mutta sen käsikirjoitus jää ulkokohtaiseksi (kenties tarkoituksellisesti) ja kerronta katkelmalliseksi. En pidä näitä kovin raskauttavina ongelmina, vaikka elokuvalla tuntuukin olevan maine epäonnistumisena.

Toinen Draculaan 1970-luvulta asti liitetty historiallinen hahmo on Valakian ruhtinas Vlad Seivästäjä, toiselta lisänimeltää Drakula, vaikka ilmeisesti muuta yhteyttä heillä ei ole kuin nimi. Michael D. Sellersin ohjauksessa Vlad (2003) neljä vaihto-oppilasta saapuvat moderniin Romaniaan tekemään tutkimuksiaan, jotka liittyvät jollain tavalla Vladiin. Yksi heistä alkaa nähdä näkyjä keskiaikalarpista, jossa miehet liikkuvat hidastettuina savukonetuprujen seassa, mutta hänellä onkin Mystinen Amuletti. Sitä havittelee paikallinen Mystinen Veljeskunta. Sitten istuskellaan nuotiolla pössyttelemässä ja imitoimassa Bela Lugosia, ja yhtäkkiä larppi alkaa tihkua todellisuuteen. Elokuva näyttää samalta kuin sen tarina kuulostaa, halvalta ja tunkkaiselta, etenkin kun iso osa siitä on jostain syystä käytetty oudon oranssinpinkin ja nuhjuisensinisen filtterin läpi.

Hugh Hudson: Tulivaunut. Tony Ricardson: Kaikista kapinallisin

Tulivaunut (Chariots of Fire, 1981) on niitä elokuvia, joista muistetaan vain niiden meemiarvo. Kaikki tietävät hidastetut kuvat juoksijoista Vangelisin mahtipontisen musiikin tahtiin. Sen lisäksi elokuvassa on paljon muutakin. Tulivaunut on urheiluelokuva – fokuksessa kahden brittijuoksijan välinen kilpajuoksu vuoden 1924 olympialaisiin. Se on myös elokuva identiteetistä ennakkoluuloista - toinen juoksijoista on harras kristitty, toinen hieman kieroonkatsottu juutalainen; keskeiseksi nousee myös nationalistinen huipputason urheilumaailma. Tulivaunut on hieno ajankuva – britit osaavat epookin kuvaamisen. Lisäksi se on ihastuttavan hidas ja rauhassa kehittyvä elokuva – suurisuuntaisesta aiheesta huolimatta se on oikeastaan melko pienieleinen ja nöyrä.

Tulivaunujen lopussa soi Parryn Jerusalem, josta elokuvan nimikin on peräisin, ja Kaikista kapinallisin (The Loneliness of the Long Distance Runner, 1962) puolestaan on sitä täynnä. Elokuva kertoo koulukotiin joutuneesta kaverista, Smithistä, joka ei kurillakaan aio sopeutua talon tavoille. Taustalla on Englannin luokkayhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuus. Koulukoti on järjestämässä urheilukisat sisäoppilaitosta vastaan, mikä tuntuu olevan paikan johtajalle kaikki kaikessa. Smith osoittaa taipumusta pitkänmatkanjuoksuun, mikä saa hänet johtajan silmissä arvokkaaksi. Vaikkei Kaikista kapinallisin olekaan erityisen hienovarainen, se on mielestäni englantilaisen elokuvan uuden aallon parhaita tuotoksia – yhtä aikaa koruton ja karu mutta myös tyylikäs ja vahva.

Origami Naoko: Ruokala Lokki. Paul Hunter: Bulletproof Monk

Origami Naokon Ruokala Lokki (Kamome shokudo, 2006) on jotenkin epätodellinen elokuva. Se on kuin jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jaksoon koulu-tv:n kieliohjelmaan. Ruokala Lokki on japanilaistuotanto, jonka tarina sijoittuu Helsinkiin ja jonka rahoituksesta osa on lähtöisin Suomen Matkailun edistämiskeskukselta. Tulos on kepeän vähäeleinen elokuva, joka melkein käy matkailumainoksen puolella. Suomalaisen silmiin osuvat kaikki suomiklišeet (tai ainakin semmoiset joita laskelmoiva matkailuala semmoisina pitää) ja toisaalta täkäläisille erikoisuuksille naureskelu. Muunmaalainen katsoja todennäköisesti näkisi lähinnä perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen. Täkäläiselle pistää ikävästi korvaan myös suomalaisnäyttelijöiden kömpelö replikointi; Markku Peltola poikkeuksena. Tarina japanilaisnaisten ruokalasta ja heidän totuttelustaan suomalaiseen kulttuuriin on melkein ilmaa kevyempi, joskin ajoittaiset absurdit ja surrealistisetkin käänteet antavat sille painokkuutta; niitä vain on liian vähän.

Hongkongilaisten toimintanäyttelijöiden ura Hollywoodissa on aina tiivistynyt siihen, että sikäläiset ohjaajat yrittävät toisintaa Hongkong-actionin keinovalikoimaa sisäistämättä sitä. Vähän sama vaivaa Paul Hunterin Bulletproof Monkia. Chow Yun-fat kyllä tekee näyttäviä temppuja vaijerien päässä, mutta ohjaajalla ei ole tajua rytmityksestä. Komeatkaan liikkeet eivät ole mitään, jos ne pilkotaan nopealla leikkauksella, ja uskottavuus katoaa. Sisältö ei riitä, kun ei ole tyyliä. Moni asia on kohdallaankin: Tarina puolijumalaisesta munkista, joka suojelee maailmanvaltiuden mahdollistavaa kääröä natseilta 2000-luvun alun Yhdysvalloissa, on juuri sopivan pöhkö. Chow'n ja Seann William Scottin kemiat toimivat aika kivasti (Jaime King sen sijaan näyttelee naispääosassa kuin suolakurkku). Perinteisemmin amerikkalaiset toimintajaksot (takaa-ajot ja ammuskelu) ovat päteviä. Bulletproof Monk on ainakin itselleni paljon viihdyttävämpi kuin vaikkapa Jackie Chanin Rush Hourit.

Roland Emmerich: Täydellinen sotilas. Michael J. Bassett: Deathwatch

Kaksi Vietnamissa toisensa tappanutta sotilasta palaavat neljännesvuosisata myöhemmin palvelukseen geneettisesti paranneltuina tappoikoneina. Pian kuitenkin tapahtuu Turhapuro ja muisti alkaa palailla pätkittäin. Vietnam-fläsärit saavat ihan uudet mittasuhteet. Roland Emmerichin Täydellinen sotilas (Universal Soldier, 1992) jatkaa Terminatorin ja Robocopin linjoilla. Elokuva on tietysti lähinnä hölmö, mutta siinä on hyvä meininki – Jean-Claude van Damme varsinkin irrottelee kummallakin ilmeellään. Räjähdykset ovat isoja, lihakset kiilteleviä ja huumoriakin on mukavasti – sekä puujalka- että mustaa sorttia.

Brittijoukkue eksyy ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten juoksuhautoihin, mutta siellä ei olekaan vastassa keisarin miehet vaan jotain huomattavasti yliluonnollisempaa. Michael J. Bassettin ohjaama Deathwatch (2002) alkaa harmaan- ja ruskeansävyisenä, lohduttomana sekä sateen ja mudan täyttämänä. Klaustrofobinen tunnelma on voimakas. Valitettavasti kokonaisuus on hyvin epätasainen. Elokuva ei tunnu tietävän, haluaako se olla kauhuelokuva vai allegoria sodan mielettömyydestä vai kuvaus rintamahulluudesta. Todennäköisesti kaikkea sitä, mutta lautaselle on otettu liian iso annos. Kauhutehosteet tuntuvat liian latteilta (ja halvoilta), ja sanomaa taotaan katsojan päähän lekalla. Parhaat puolet ovat kuitenkin niin vahvoja, että Deathwatchia on helppo pitää vähintään mielenkiintoisena epäonnistumisena.

Tim Burton: Beetlejuice. Jali ja suklaatehdas

Tim Burtonin Beetlejuice (1988) on varhaisimpia elokuvallisia avainkokemuksiani. Vanhempani vuokrasivat sen tuoreeltaan R-kioskin videohyllystä ja poikkeuksellisesti sain kuusivuotiaana katsella sen heidän seuranaan. Nautin elokuvasta, sain painajaisia. En nykyäänkään pysty suhtautumaan siihen täysin neutraalisti, mutta toistakymmentä vuotta on antanut vähän etäisyyttä. Beetlejuice toimii kyllä edelleen. Juoni on simppeli, mutta visiot ja anarkistinen huumori ovatkin pääasia. Pidän siitä miten tarinan taustoja ei selitellä – nykyään tarinaan ympättäisiin laaja taustamytologia ja sitä turvotettaisiin vähän joka suuntaan.

Merkkejä siitä onkin näkyvissä Burtonin Roald Dahl -filmatisoinnissa Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 2005). Ensimmäisellä katselukerralla ajatukseni oli, että kaikki hyvä elokuvassa oli lähtöisin alkuperäisromaanista ja että Burtonin näkemys on vain hengetöntä, kirjaimellisesti karkkivärjättyä pintaa. En vieläkään ole aivan eri mieltä, mutta osaan nauttia elokuvasta paljon enemmän. Suurin ongelma, kuten monelle muullekin, lienee Johnny Deppin näkemys Villi Vonkasta – jotenkin kouristeleva ja groteski. Pakko silti myöntää, että Depp kantaa versionsa komeasti.

Joe Schumacher: On aika tappaa. Brad Anderson: Koneenkäyttäjä

Joel Schumacherin ohjaama, John Grishamin esikoisromaaniin perustuva On aika tappaa (Time to Kill, 1996) alkaa parilla brutaalilla väkivallan rykäyksellä: ensin kaksi rasistista punaniskaa raiskaa kymmenvuotiaan mustan tytön, sitten tytön isä ampuu miehet ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen rakenne alkaa levitä. Kuvioihin tulee suuri määrä hahmoja ja monenlaista sivujuonnetta, joiden sekaan tarina uhkaa kadota. Perinteisen oikeussalidraaman lisäksi on Ku Klux Klania, rotukysymystä ja kansalliskaartia, on alkoholismia ja kuolemantuomion problematisointia, sekä kuvernöörikilpaa ja valamiehistön käytön pohdintaa. Aloitteleva kirjailija on laittanut tarinaan kaiken, mitä mieleen on tullut. Vanha ohje on, että pitää kirjoittaa siitä mistä tietää, ja Grisham onkin kuvannut oikeusprosessin vaiheet säntillisesti. Elokuvantekijöiden (etenkin käsikirjoittaja Akiva Goldsmanin) olisi pitänyt hieman karsia rönsyjä ja monia sivuhahmoja. Ei On aika tappaa silti mitenkään huono elokuva ole. Itse asiassa se on melkein hieno. Varsinkin mielenosoituskohtauksissa on voimaa, ja näyttelijäsuorituksissa on hienoja hetkiä (Patrick McGoohan tuomarina! Chris Cooper amputoituna poliisina!). Olen varma, että Joel Schumacher on niitä ohjaajia, jotka saavat arvostuksen sitten, kun tulevaisuuden Godardit ja Truffaut't alkavat raakkaamaan aikamme Hollywood-työhevosten joukosta auteurejä.

Brad Andersonin ohjaama Koneenkäyttäjä (The Machinist, 2004) muistetaan lähinnä siitä, että sen pääroolia varten Christian Bale laihdutti itseään 30 kiloa. Se onkin alusta asti elokuvan visuaalinen kiinnekohta. Machinist onkin etupäässä elokuva näyttelijän omistautumisesta. Balen fyysinen ulkoasu on hätkähdyttävä, vaikkei häntä tuntisikaan mistään muusta. Tarina unettomuudesta kärsivästä konepajan työläisestä, jonka unikuvat alkavat tihkua todellisuuteen, on vaikuttava. Harhainen tunnelma menee hukkaan, kun ohjauksessa ei ole puoliksikaan niin paljon sydäntä ja näkemystä kuin näyttelijöillä. The Machinist on niitä elokuvia, joista tietää jo ensikatselulla, että ne aukeavat vasta seuraavalla kerralla.

Stephen Frears: The Queen. Alexander Korda: Henrik VIII:n yksityiselämä

Stephen Frearsin The Queen (2006) on näennäisestä yksinkertaisuudestaan hyvin monitahoinen. Se seuraa historiallista tilannetta Britanniassa prinsessa Dianan kuoleman aikaan. Tony Blairista on juuri tullut vuosisadan nuorin pääministeri, jonka näennäisen rento hallitsemistapa on ristiriidassa monarkian tiukan protokollan kanssa. Juopa kahden tyylin välillä levenee entisestään, kun myös kansa kaipaisi kuninkaallisilta inhimillisyyttä perinteiden sijaan. Elokuva on yleisilmeeltään lähes kepeä – joissain hahmoissa on jopa karikatyyrimäisiä piirteitä – mutta sen tematiikan käsittely on tarkkasilmäistä ja luontevaa. Yleensä The Queenistä muistetaan mainita Helen Mirrenin ja Michael Sheenin roolisuoritukset kuningattarena ja pääministerinä, jotka ovatkin tyylikkäät ja kaikkien kiitosten arvoiset. Myös heidän kemiansa toimii hienosti yhteen, mikä heijastuu heidän hahmojensakin välien kehittymisessä. Varsinkin Blairin kunnioitus kuningatarta kohtaa on mielenkiintoinen juonne. Frears ohjaa varmasti, ja varsinkin dokumentaarisen kuvan yhdistämisessä lavastettuun elokuva onnistuu hienosti.

Alexander Kordan ohjaama Henrik VIII:n yksityiselämä (The Private Life of Henry VIII, 1933) keskittyy siihen, mistä päähenkilönsä parhaiten tunnetaan, vaimoihin. Kuudesti naimisissa olleen kuninkaan vaiheisiin liittyy sellaista dramatiikkaa, että se jättää varjoonsa hänen melkein neljäkymmentä vuotta kestäneen valtakautensa. Charles Laughton suurieleisenä elostelijana on syypää moneen myöhempään, virheelliseen Henrik-kliseeseen, mutta suoritus onkin huikean vaikuttava. Muutenkin elokuva on komea ja yllättävän moderni – se ei pidättäydy epookin kuvauksessa vaan ottaa hienovaraisesti kantaa myös tekoajankohtansa maailmaan. Nykykatsojan silmään pistää myös se, miten moni kohta olis jäänyt uskaliaana kuvaamatta, jos elokuva olisi tehty Yhdysvalloissa Britannian sijasta. Kiitosta ansaitsee myös ironinen lopetus, kun harmaantunut kuningas saa viimeiseksi vaimokseen nalkuttavan lastenhoitajan.

Norman Jewison: Viulunsoittaja katoll. Carol Reed: Oliver!

Harvoin on niin vähäisistä aineksista saatu niin hieno elokuva kuin on Norman Jewisonin ohjaama Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof, 1971). Sholem Aleichemin tarinoihin juutalaisesta maitomiehestä ja niihin perustuvaan Broadway-musikaaliin perustuva elokuva sisältää lähinnä typerän yksinkertaisen tarinan juutalaismiehestä, joka yrittää saada viisi tytärtään hyviin naimisiin ja joutuu vainon kohteeksi mutta myös joukon mainioita musiikkinumeroita ja loisteliasta kuvallisuutta. Lavamusikaalin ydin on tallella, mitä korostaa se että suurin osa näyttelijöistä on nimenomaan teatteriammattilaisia, mutta Jewison on antanut sille hyvin dynaamisen, elokuvallisen muodon. Hän tuntuu ymmärtävän materiaaliaan (juutalaista kulttuuria, ei vain tarinaa) tavalla jota soisi näkevänsä useamminkin. Viulunsoittaja katolla on kolmen tunnin mitassaan eeppinen kertomus traditiosta, perheestä, muutoksesta, yhteiskunnasta, juutalaisuudesta ja miksei sitten myös rakkaudesta. Ajankohtaisuutta sille antaa miljöö, ukrainalainen maaseutu - eipä seutu ole vieläkään yksiselitteinen monokulttuuri. (Lazar Wolf olisi täydellinen supersankarin nimi.)

Charles Dickensin romaaniin perustuvaan Lionel Bartin musikaalinäytelmään perustuva, Carol Reedin Oliver! (1968) on paljon leimallisemmin musikaalielokuva - kerronta on tiheää ja lauluille alisteista. Paljon on ihan puhdasta maijapoppasta, jossa yhteiskunnalliset ongelmat romantisoidaan tahdissa sätkiviksi hilpeiksi tansseiksi. Toisaalta nostalgian ruokkima viktoriaaninen englanti elää ja hengittää kuvissa kauniisti. Englantilainen Oliver! onkin läpikotaisin. Tanssi- ja muita koreografioituja kohtauksia on valtaisa määrä, mikä tekee ohjaaja Reedin saavutuksesta entistä huomattavamman.