Pappa: toinen muistokirjoitus

Edellisen jatkoksi KMV-lehdessä 28.7.2023 ilmestynyt muistokirjoitukseni. Otsikko ja ingressi ovat toimituksen.

VILPPULAN KUNNANVALTUUSTON ENTINEN PUHEENJOHTAJA TENHO NOROJÄRVI ON KUOLLUT

Vilppulan entinen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Tenho Norojärvi oli metsien mies ja taitava tarinan iskijä. Hän kuoli 26. kesäkuuta.

"Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." Runoilija Einari Vuorelan esikoiskokoelman ensimmäinen runo, ”Metsässä”, on aina tuonut mieleeni pappani, Tenho Norojärven.

Pappa syntyi 31.7.1934 huopioniemeläisille Emil ja Laina Maria Norojärvelle. Hän oli lopulta seitsemästä lapsesta viides. Koulunsa hän kävi Väärinmajan koulussa, jossa vuoden kohokohta oli Suvivirsi, sillä se merkitsi kesälomaa ja pääsyä oravametsälle.

Niin kuin Vuorelan runon puhuja, oli myös pappa henkeen ja vereen metsien mies. Lapsuuden metsästysinnostus jatkui koko elämän, ja varsinkin hirvikauden alkaminen oli aina hänen syksynsä kohokohta. Vaikka pappa kaatoi reilusti toista sataa hirveä, muistan hänen joskus tunnustaneen, että ”ampuminen on toissijaista, tärkeintä on kun pääsee koiran kanssa metsään”. Pappa oli myös innokas hiihtäjä setänsä, työläisolympialaisten kultamitalisivakoija Heikki Norojärven suksenuraa seuraten, ja hän voittikin useita kunta- ja piiritason mestaruuksia. Harrastukset yhdistyivät hirvenhiihdon muodossa, jossa lajissa pappa ylti SM-hopeallekin.

Yhteisiä papalle ja runon puhujalle ovat myös puhdetyöt: Kontteja ja virsuja tiedän hänen tehneen, ja vaikka runoista en olekaan varma, oli pappa taitava tarinan iskijä. Hänellä oli aina takataskussa jokin kasku, ja jokaisesta lapsenlapsesta oli oma vakiojuttunsa, joka kerrottiin kun uusia kuulijoita oli läsnä. Lopulta kuitenkin veistely oli hänen lajinsa, minkä seuraamuksena syntyi suuri määrä erilaisia veistoksia suomalaisista metsäneläimistä. Saipa hän niitä esille ihan näyttelyssäkin.

Myös työuransa pappa teki metsän parissa. Käytyään Nikkarilan metsäkoulun Pieksämäellä hän päätyi töihin Metsähallitukselle liki viideksikymmeneksi vuodeksi. Metsätyönjohtajana toiminut pappa jatkoi tässäkin suvun perintöä – hän oli ainakin kuudetta sukupolvea, joka on palvellut enemmän tai vähemmän vastaavissa tehtävissä.

Elämänsä aikana pappa toimi useissa luottamustehtävissä. Vilppulan kunnanvaltuustossa hän edusti sosiaalidemokraatteja vuosina 1975–92. Sinä aikana hän kuului kunnanhallitukseen (1975–80) ja toimi sekä valtuuston puheenjohtajana (1981–88) että ensimmäisenä varapuheenjohtajana (1989–92). Lopulta hän jättäytyi tehtävistään pois antaakseen tilaa nuoremmilleen.

Pappa meni naimisiin vuonna 1959. Avioliitto Airi-mummuni (o. s. Salminen) kanssa kesti yli kuusikymmentä vuotta, ennen kuin pappa jäi leskeksi keväällä 2020. Heillä oli kaksi lasta, jotka syntyivät vuosina 1959 ja 1963. Näiden lisäksi pappaa jäävät kaipaamaan neljä lastenlasta ja viisi lastenlasten lasta.

Rakkain paikka papalle oli Kinturi, hänen pienen järven keskellä pienessä saaressa sijainnut mökkinsä. Pappa itse tosin käytti mieluummin sanaa erämaakämppä. Sinne ei kaivattu moderneja mukavuuksia. Mahdollisimman luonnonmukainen puusto ympärillä ja korkeintaan takkatulesta lähtevä lämpö riittivät, kun hän tarkkaili jokakesäisiä vieraita, joutsenia ja kuikkaa, jopa silloin tällöin uimareissulle ryhtynyttä hirveä tai karhua.

Tuosta saaresta pappa oli palaamassa viimeistä kertaa, kun hän veneen maihin vedettyään tyypertyi rakkaan mökkijärvensä rantaan. Siihen pappa kuoli juhannuksen jälkeisenä maanantaina, 26.6.2023. Hän olisi täyttänyt heinäkuun lopussa 89 vuotta.

Mikael Luova, FM

Hamina

Pappa: kirjalliset muistosanat

I

Siitä on kesää vaille kaksikymmentä vuotta, kun luin ensimmäistä kertaa Juha Seppälän Super Marketin (1991). Kirjastosta lainaamani lyhytproosakokoelma teki suuren vaikutuksen nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan tietysti anarkistisuudellaan, räävittömyydellään, törkeydellään, tylyydellään ja iskevyydellään. Silti se teksti, joka jätti pysyvimmän jäljen, on kaikkea muuta. Teoksen päättää "Kuolema"-niminen osasto, johon sisältyy vain yksi, samanniminen ja noin satasanainen teksti.

"Kuolema" kuvaa toteavaan sävyyn muta yhtä aikaa herkänkauniisti vanhan miehen, tekstin minän isoisän, kuoleman. Tämä kohtaa loppunsa aurinkoisena maaliskuun iltapäivänä pihamaallaan, klapinnoutomatkalla karvalakki päässään. Varpuset lentelevät, lapsi itkee jossain, postiauto ajaa reittiään. Seppälän piirtämä kuva on seesteinen, lohdullinen. Se on jyrkässä kontrastissa kaikkeen aiempaan, mitä lukija on saanut eteensä Super Marketissa.

Seppälä palaa samaan aiheeseen toisaallakin, mutta omasta kirjahyllystäni en löytänyt sitä tekstiä. Koska aihe on toistunut kirjoittajan tuotannossa, muistikuvieni mukaan vieläpä hyvin yhtenevällä tavalla, se on tuntunut minusta erityisen painokkaalta, kenties omakohtaiselta. 

Minulle se ainakin on tuntunut omakohtaiselta. Super Marketin päätöstekstiä lukiessani olen aina kuvitellut tapahtumien ympäristöksi oman mummulani Koillis-Pirkanmaalla, ymmärtääkseni ei kovinkaan kaukana Seppälän suvun juurilta. Kuva ei sinänsä ole todenmukainen: ei minun pappani olisi hakenut polttopuita ulkoa vaan kellarista, ei postia niillä seuduin jakanut auto ainakaan silloin kaksikymmentä vuotta sitten... Mutta tällaiset ovat sivuseikkoja. Saattoihan pappa kulkea erämaakämpällään, pienen järven pienessä saaressa, jossa halot todella haettiin ulkokautta saunamökin takaa.

Tällaisilla asioilla ei kuitenkaan ole väliä. Oleellista Seppälän kuvauksessa on itse kuolema. Vanha mies kaatuu omilla tiluksillaan, työn ääressä, saappaat jalassa (tästä teksti ei tosin mainitse, mutta mieleni on aina kääntänyt päässä olevan karvalakin saappaiksi jaloissa) ja luonnon ympäröimänä. "Ei kuolema niin merkillinen asia ole."

II

Pappa kuoli kolmisen viikkoa sitten, juhannusta seuraavana maanantaina. Leskeksi muutama vuosi sitten jäänyt ja viime syksynä koiransakin menettänyt vanha mies oli palaamassa rakkaasta saarestaan, joka oli ollut hänen henkireikänsä kuudenkymmenen vuoden ajan, ja tuupertunut rantamutaan. Saappaat jalassa. Karvahattua ei varmasti päässä ollut mutta vihreä metsästäjän lierihattunsa kenties. Varpusista en tiedä. Mutta nämä ovatkin sivuseikkoja. Oleellista on, että viimeisenä tekonaan hän on saanut vetää soutuveneen maihin hiljaiseen järvenrantaan niin kuin tuhannet kerrat aiemminkin, siihen rantaruovikon ja hyttysparven ja koivunkahinan keskellä. "Siihen kuolema jostain ilmestyi, otti isoisää kädestä kiinni ja vei mennessään."

III

Jo ennen Super Marketia oli toinen teksti leimautunut ikiajoiksi mielessäni pappaan.

Pappa oli – näin jälkikäteen ajateltuna ihanan myötäelävällä tavalla – ottanut tavakseen hakea minut sadan kilometrin päästä opiskelukaupungistani kotipuoleen viikonlopuksi. Eräänä perjantaina ojensin hänelle vastikään nettidivarista ostamani kirjan. Yleensä en tämmöistä olisi tehnyt, ei pappa ollut kirjamiehiä. Päätalot oli kyllä luettuna ja jonkin verran paikallishistoriaa ja metsästyskirjallisuutta kotihyllyssä, mutta emme me koskaan siitä puhuneet.

Kuitenkin sillä kertaa tunsin tarvetta jakaa lukukokemustani. Einari Vuorelan Runot-valikoiman (ja alun perin hänen esikoiskokoelmansa, vuoden 1919 Huilunsoittajan) aloitusruno oli synnyttänyt välittömästi mielleyhtymän pappaani. Pappa oli koko ikänsä, melkein yhdeksänkymmentä vuotta, metsien mies. Takana oli pitkä ura Metsähallituksella, hän oli aktiivinen hirvestäjä joka myönsi että ampumista tärkeämpää oli saada olla koiran kanssa metsässä, ollut metsätöissä ja uitoillakin jo lapsena. Ja sitten oli se kämppä, koruton ja jonkun mielestäni ehkä karukin, mahdollisimman luonnonmukaisena pidetty lämpäre juuri ja juuri pinnan ylle nousevaa maata ja saunamökki, myöhemmin tupakin, sen keskellä. Siellä täällä löydettyjä luonnonerikoisuuksia ja majavankalloja ja puhdetöinä tehtyjä puuveistoksia.

Pappa luki Vuorelan "Metsässä"-runon, ei ääneen mutta kaikessa rauhassa ja keskittyen. "Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." En tiedä, veistelikö pappani ikinä ainuttakaan runoa, mutta kun tarinaniskentä alkoi, se oli ainakin hyvin lähellä runoutta. Kun pappa oli lukenut Vuorelan tekstin, hän ojensi kirjan takaisin minulle, hiljaisena ja pohtivan oloisena. Koin, että olin tunnistanut yhteyden oikein. Silloin mietin ohimennen mielessäni, että tässä on runo luettavaksi papan hautajaisissa, sitten joskus.

Pappa haudataan ylihuomenna. En aio lukea Vuorelaa tilaisuudessa. Me olemme jo lukeneet sen yhdessä.

Muutama henkilökohtainen muisto Keijo Virtasesta

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat sisälsi minulle uutisen, jota ei ollut uutiseksi tarkoitettukaan. Hulda Huiman haastattelussa mainitaan hänen lapsistaan: "[U]usin tulokas on kaksi kuukautta vanha Keijo, joka on nimetty viime vuonna edesmenneen taiteilija Keijo Virtasen mukaan." Ymmärsin mitä luin, totesin tapahtuneen, jatkoin aamutoimia. Vasta töissä asia alkoi iskeytyä tajuntaani.

Keijo Virtanen oli kirjailija, muusikko, yliopistomies, opettaja, motoristi, kuvataiteilija... Tiemme kohtasivat ennakoimattomasti muutamaankin otteeseen, mutta lopulta yhteydenpito kuivui kasaan. Viimeksi kun kuulin hänestä, hänen terveydentilansa oli huonontunut entisestään, ja Jukka Nousiainen kampanjoi ympärivuorokautisen avustajan palkkaamiseksi hänelle. Silloin tällöin heräsi ajatus ottaa Keijoon yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta aina tuli elämä väliin ja jossain vaiheessa en enää edes kehdannut, kun aikaa oli jo päässyt kulumaan niin. Ja sitten heinäkuussa 2022 Keijo kuoli, ja minä kuulin siitä vasta lähes vuosi myöhemmin.

Ensimmäisen kerran kohtasin Keijon Jyväskylän yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana, hän oli kirjallisuuden oppiaineen amanuenssi. Jokin aika aiemmin tapahtunut vakava liikenneonnettomuus oli jättänyt jälkensä, ja parin opiskeluvuoteni jälkeen Keijo lopettikin yliopistolla. En muista olleeni siellä juurikaan tekemisissä Keijon kanssa, joskus sentään. Mieleen on jäänyt vappuaatto 2004, oikein kuuma päivä, jolloin istun Keijon vieressä Atheanaeumin luentosalissa kuuntelemassa runoilija Risto Ahdin luentoa.

Samaisena vuotena innostuin oikein toden teolla ruohonjuuritason kokeellisesta musiikista – dronesta, psykedeelisestä folkista ja kaikenlaisesta kilkuttelusta. Edellisenä syksynä kotimainen pienlevymerkki Lal lal lal oli julkaissut Keijon nimettömän esikois-cdr:n. Hankin sen sattumalta heti Ahdin luennon jälkeen, ja silloin tajusin, että nämä kaksi Keijoahan olivat yksi ja sama. Hyvin nopeasti artistinimi Keijosta tuli tuottelias tekijä ja levyjä ilmestyi sellaisilta minun mielessäni nostalgiasta kirkastamilta levymerkeiltä kuin Outa, 267 lattajjaa, Digitalis, Last Visible Dog... Kaiken kaikkiaan tuon vuoden 2003 debyytin jälkeen soolo- ja yhteistyölevyjä ilmestyi toista sataa, useimmiten hyvin pieninä painoksina ja epäkaupallisissa formaateissa kuten cdr:inä ja kasetteina. Olihan vinyylin tuolloin vielä melko undergroundia. Minä puolestani innostuneena omakustanne-estetiikasta "perustin" oman "levymerkin", Luovajan, joka sittemmin on jatkanut kirjallisuuden pikkujulkaisijana. Keväällä 2007 suunnittelin kokoelmalevyä, jonka kappaleet olisivat kirjallisuuden klassikoiden innoittamia. Julkisen kutsun ja kaverisuhteiden kautta Reading Soundsille päätyi kymmenen kappaletta. Mietin pitkään, että Keijoa pitäisi ehdottomasti lähestyä kutsun kanssa, koska hän jos kuka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden rajapinnan päälle. En uskaltanut olla niin julkea.

2009 olin ajautunut puoleksi vuodeksi asumaan Iitin Kausalaan, tunnin ajomatkan päähän Keijon syntyseuduilta Asikkalasta. Samaan syssyyn syntyi esikoiseni, ja elämä oli kiireistä ja täyttä. Sen kaiken keskellä sain postia. Kirjeeseen oli kirjoitettu osoite hieman haparoivalla, tärisevällä käsialalla. Myöhemmin opin tuntemaan käsialan erittäin hyvin. Sisällä oli kaksi poltettua cd:tä. Keijo oli lähettänyt pari demoa Luovajalle! Kuuntelin ne innostuneena ja kirjoitin heti sähköpostia Keijolle. Ehdottomasti Luovaja olisi halukas julkaisemaan jotain. Toinen levyistä piti sisällään kaksi pitkää ambientmaista kappaletta. Ehdotin niiden julkaisua sellaisenaan, Keijo suostui, ja syyskuussa 2009 ilmestyi viimein Maailma hetkinä, joka edelleen on mielestäni paras Keijo-levy. Yli 30-minuuttinen "Yön hetkinä" on maaginen.

Keijon ja Luovajan yhteistyö kesti kolme soolojulkaisua (edellisen lisäksi Namo tassa 2010 ja Not Less 2012) sekä nimettömän yhteislevyn ranskalaisen Monolyth & Cobaltin kanssa (2013), joka jäikin Luovajan viimeiseksi julkaisuksi pitkäksi aikaa. Painokset olivat korkeintaan viisikymmentä kappaletta, joten puhutaan pienistä harvinaisuuksista. Ongelmallisin oli Not Less, johon Keijo kumppaneineen valmisti uniikit pahvikannet. Valitettavasti käytetyt keskiöt, joihin levy kiinnittyy, olivat hieman liian suuria, minkä vuoksi iso osa levyistä murtui. Muutamia korvaavia levyjä (ja keskiöitä) lähetin Not Lessin ostajille mutten monta. Lisäksi Vapaakappalekirjastot saivat vielä aivan omanlaisensa editiot, jotka askartelin itse käden ulottuvilla olevista tarvikkeista... Albumikokonaisuuksien lisäksi sain Keijon viimein kokoelmallekin. Hän osallistui kappaleellaan Luovajan viisivuotiskokoelmalle, avaruus- ja Kaija Koo -vaikutteiselle Spring Is a Place in the Spacelle (2010).

Kun 2010 muutin Kuusankoskelle melkein satavuotiaaseen hirsitaloon (jota olen sittemmin yrittänyt myydä eteenpäin siinä onnistumatta useita vuosia), tajusin asuvani parin kilometrin päässä Keijosta. Jyväskylän lisäksi hän vietti nimittäin paljon aikaansa Kuusankosken Pokinpellolla. Siellä tuli käytyä monet kerrat kuuntelemassa uusimpia äänityksiä, suunnittelemassa mahdollisia julkaisuja ja keskustelemassa kirjallisuudessa. Tapaamiset olivat aina sydämellisiä, lempeän hyväntuulisia. Keijon hiljainen huumori ja ymmärtäväinen elämänasenne olivat jotain ainutlaatuista. Vieraili Keijo pariin kertaan pyöräretkellä minunkin luonani, minkä tuolloin parivuotias lapseni muistaa erityisen hyvin, sillä hän oli kuullut puheeni väärin ja odotti paikalle keijua... Kävimmepä myös yhdessä kuuntelemassa kirjastolla, kun toinen paikkakunnan musiikillinen suuruus, Esa Kotilainen, oli esittelemässä uutta albumiaan. Se oli muutenkin merkityksellinen kirjastokäynti: Samalla kerralla bongasin hyllystä erään Kari Glödstafin esikoiskirjan, joka sai minut lähtemään ensimmäistä kertaa Forssan mykkäelokuvafestivaaleille ja aloitti yhä jatkuvan ystävyyden. Kotilaisen kanssa käyty sananvaihto puolestaan sai minut melkein vuosikymmeneksi soittamaan hänen johdollaan YH-10:ssä ja Kuusankosken harmonikansoittajien orkesterissa.

Samoihin aikoihin aloitimme Keijon kanssa vielä yhden yhteistyön. Hän oli aikeissa koota blues-lyriikastaan kokoelman. Tarjouduin auttamaan, ja sovimme, että alkaisin naputella puhtaaksi hänen käsin kirjoitettuja tekstejään. Minulla on edelleen kymmeniä sähköpostiini saapuneita valokuvia hänen pienellä ja tiheään kirjoitetulla käsialallaan kirjoitetuista lappusista. Niitä sitten leipätyön ohessa kirjoittelin puhtaaksi digitaaliseen muotoon. Lopullisessa kokoelmassa on tekstejä paljon enemmän, joten en ollut ainoa sihteeri. Samoihin aikoihin minulla nimittäin diagnosoitiin ensimmäistä kertaa masennus, josta juttelin Keijonkin kanssa. Syvästi myötätuntoisena ihmisenä hän ei halunnut kuormittaa minua yhtään enempää, vaikka usein sanoinkin, että hänen tekstiensä kanssa työskentely on vain ilo. Yllättäen Keijo pyysi minulta myös pientä alkusanaa kirjaan, minkä riemumielin teinkin. Olen edelleen hyvin ylpeä siitä, että olen mukana yhtenä viidestä esipuhekirjoittajasta, samalla aukeamalla Jukka Nousiaisen kanssa. Lopulta Blue Hum ilmestyi ntamolta 2014. Julkaisuprosessissa oli joitain ongelmia ja viivästymisiä, minkä vuoksi Keijo kustansi itse kokoelmasta ensilaitoksen, jossa ovat pelkästään hänen tekstinsä. Ifolorin(!) kautta painatetun kirjan omistuskirjoituksineen hän luovutti minulle Pilkan koulun parkkipaikalla eräänä sateisena iltana. Nyt kun ajattelen, se oli varmaankin viimeinen kerta, kun näin hänet.

Yhteydenpito Keijon kanssa alkoi jossain vaiheessa vähentyä. Toisen lapsen, uupumuksen ja lopulta avioeron jäljiltä minulla oli aivan liian vähän voimia pitää yhteyttä ystäviin ja tuttaviin. Ja sitten kun olisi ollut, oli ensimmäisen askeleen ottaminen liian vaikeaa. Viimeiset sähköpostit vaihdoimme Keijon kanssa joulun 2014 alla. Loppuun asti olemme yrittäneet sopia tapaamista, joka ei toteutunut. Se surettaa minua tänään valtavan paljon, vaikka tiedänkin voimavarojeni olleen tuolloin ihan lopussa. Vielä enemmän surettaa ja hävettää se, etten enää myöhemmin osannut ottaa yhteyttä.

Viimeisessä sähköpostissaan Keijo kirjoittaa: "Työstä maksetaan itse pahiten. Mutta pitäisi aina riittää aikaa soittaa bluesia."

Uinu, uinu lemmikkini - mietteitä Stephen Kingin äärellä #5

Doubleday 1983

I

Stephen Kingin romaani- ja miksei paljolti muunkin tuotannon voisi hieman mielikuvitusta venyttämällä jakaa kahtia, toisaalta yhteisöä kuvaaviin teoksiin, toisaalta yksilöön kåeskittyviin. Monesti hän kertoo syystä tai toisesta toisiinsa kytketyistä ihmisistä, joiden keskinäinen dynamiikka joutuu koetukselle. Yhteisö voi olla pikkukaupungin asukkaimisto (Painajainen, Ihmissuden vuosi), se voi olla ystäväjoukko (Ruumis, Se) tai sattumalta yhteiseen kriisiin joutuneiden ihmisten ryhmä (Tukikohta, Epätoivon kaupunki). Silloinkin, kun King on yksilökeskeinen, on useimmiten kyse vähintään kahden ihmisen pari- tai ystävyyssuhteesta, tyypillisimmin perheestä. Tällöinkin keskiössä on silti yleensä yksi henkilö, jonka kehittymiseen keskitytään. Esimerkiksi vaikkapa Piina kertoo hyvin vahvasti kahdesta henkilöstä, mutta toisen rooli on selvästi olla fokuksessa olevan henkilön antagonisti.

Toinen esimerkki tällaisesta kingiläisestä yksilökertomuksesta on vuoden 1984 Pet Sematary eli Uinu, uinu lemmikkini. Lähes kaikki tapahtumat kuvataan sen päähenkilön, lääkäri Louis Creedin kautta, hänen näkökulmastaan ja hänen mielenliikkeittensä läpi. Itse asiassa Creed on läsnä lähes jokaisessa romaanin kohtauksessa, pois lukien muutamat lyhyet jaksot lähellä tarinan loppupuolella. Uinu, uinu lemmikissäni on itse asiassa muutenkin hyvin paljon eräänlaista intiimiyttä, pienimuotoisuutta. Se on melkein kuin kamarinäytelmä. Keskeisiä hahmoja on kourallinen, ja muiden rooli on niin pieni, että he ovat mukana lähes ainoastaan muodon vuoksi. Tapahtumapaikkojakaan ei ole kuin hädin tuskin puoli tusinaa. Uinu, uinu lemmikkini onkin tekijälleen harvinaisen hyvin kasassa pysyvä romaani. Se keskittyy tehokkaasti lähes vain oleelliseen.

Tammi 1986

II

Uinu, uinu lemmikkini oli 90-luvun alussa koulun pihakeskusteluissa tuttu nimi. Kirjaa ei suinkaan ollut moni lukenut, mutta sen pohjalta tehty elokuva oli makoisaa herkkua. Ei sitäkään tietysti kovin moni ollut nähnyt, ellei sitten sattunut olemaan isoveljeä, joka olisi saanut vuokrata videonauhan kylän R-kioskilta ja näyttänyt sen myös sisaruksilleen. Silti kaikki tunsivat sen: legendaarisia olivat kuvat poskelle valuvista Victor Pascow'n aivoista, akillesjänteen leikkaavasta kirurginveitsestä ja yllätyskänteestä aivan elokuvan lopussa. Ne olivat elävää folklorea, jonka melkein jokainen kuvitti mielessään. Itse näin elokuvan kyllä melko varhain, mutta jo siihen mennessä olin nähnyt avainkohtaukset (tai ainakin väkivaltaisimmat) jo moneen kertaa mielessäni.

On oikeastaan melko mielenkiintoista, että elokuva on saavuttanut niinkin vankan maineen. Monella tapaa se ei ole kovinkaan erityinen aikansa säikyttely. Tehosteverta käytetään toki kiitettävän paljon ja filmatisointia värittää omalla tavallaan hyvin miellyttävä kieli poskessa -asenne, joka kirjasta puuttuu täysin. Ei se silti erityisen hyvä elokuva ole, ei edes 80-lukulaisena goremässäilynä. Nostalgia-arvo on kuitenkin kiistaton. Uinu, uinu lemmikkini osui suomalaisen kauhubuumin alkuhetkinä sellaiseen hermopisteeseen, että jälkisäryt heijastuvat yhä sen kasvuiässä kokeneiden mieliin.

Pet Sematary ilmestyi suomeksi vuonna 1986 Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana. Minusta tuntuu ällistyttävältä, etten olisi lukenut sitä koskaan edes ahnaimpaan King-fanituksen aikaani, mutta toisaalta en myöskään muista, koska olisin siihen syventynyt. Tutulta se on kuitenkin aina tuntunut. Syytän tästäkin elokuvaa. Sen vaikutus on ollut syvä.

En ole yksin kokemukseni kanssa: Kun vuoden 2019 uudesta filmatisoinnista tiedotettiin, oli Internetin vastareaktio paikoin ankara. Aiempi elokuva koettiin lähes pyhäksi eikä siihen ollut koskeminen. Kun näyttelijä Michael C. Hall luki romaanin äänikirjaksi, kuuluivat hänen tulkinnassaan nimenomaan vuoden 1989 elokuvan näyttelijät; Fred Gwynnen ääneltä mielessään tuskin voi välttyä kukaan lukiessaan kirjasta Jud Crandallin osuuksia. Suomessa brändin merkityksestä kertoo, että uusi elokuvakin esitettiin täällä Uinu, uinu lemmikkini -nimellä, vaikka nykytrendinä on pikemminkin pysyä englanninkielisissä nimissä.

Tammi 1989

III

Stephen King on rakentanut lähes koko tuotantonsa ihmiselon raadollisempien asioiden ääreen, saanut aikaan valtavan kasan kirjallisia kalmoja ja tapattanut ihmisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silti ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hän ei varsinaisesti ollut käsitellyt kuolemaa; kuolema oli ollut lähinnä asiaan kuuluva tehokeino. Myöhemminkin hän on palannut teeman pariin oikeastaan vasta viime vuosina, kun vanheneminen ja luopuminen ovat hiipineet hänen tarinoihinsa.

Uinu, uinu lemmikkini on ihmisen kuolevaisuuden kuvaus. Siinä kuollaan väkivaltaisesti onnettomuuksissa ja toisten käden kautta, siinä kuollaan vanhana sairauteen ja siinä kuollaan nuorena sairauteen, siinä kuollaan niin fyysisesti kuin henkisestikin, kuolevia ovat sekä ihmiset että lemmikit. Jotkut kuolevat kahdesti. Louis Creediä lyhyessä ajassa kohtaava kuoleman kirjo on niin moninainen, että se voisi tuntua melkein koomiselta kurjuuden suurentelulta - ellei se olisi niin kaamealla tavalla vaikuttavaa.

Kuoleman kautta romaani käsittelee myös menetystä, irti päästämistä ja surua. Jokainen hahmoista tekee surutyönsä omalla tavallaan. Louisin vaimo Rachel ei ole pystynyt käsittelemään lapsena kuolleen siskonsa kuolemaa ja kärsimystä. Eivät myöskään hänen vanhempansa. Kaikki he yrittävät siksi torjua pelkkää kuoleman ajatustakin ylisuojelevalla ja kieltävällä asenteellaan. Louis itse joutuu kohtamaan kuoleman lääkärintyönsä puolesta ja suhtautuu siihen jopa kliinisen kylmästi. Mutta kun hänenkin on vuoro surra, hän ei kykene siihen. Creedien talolta lähtevän polun päässä sijaitseva lemmikkieläinten hautausmaa ilmentää jotenkin vääristynyttä suhtautumista kuolemaan: kaupungin lapset ovat vuosikymmeniä pitäneet hautausmaata kunnossa ritualistisen huolellisesti.

Ehkäpä lemmikkien kalmiston huolto onkin jonkin suuremman palvomista, ei vain kuolleiden eläinten kunnioittamista tai kuoleman edessä nöyrtymistä. Romaanin lopussa Louis aistii hautuumaalla (ja sen takaisella, vanhalla intiaanien pyhällä paikalla) läsnäolon, jonka hän yhdistää mielessään kansantarinoiden wendigoon. Wendigo on joidenkin Koillis-Amerikan alkuperäiskansojen jossain määrin ihmistä muistuttava uskomusolento, joka sai ihmiset syyllistymään esimerkiksi tappamiseen ja kannibalismiin. Uinu, uinu lemmikkini ei mitenkään ehdottomasti väitä, että wendigo tai jokin muu tietoinen olento todella olisi tapahtumien taustalla. Aivan yhtä perusteltu tulkinta on, että Louisin ylirasittunut mieli saa hänet uskomaan, että metsissä häntä vaanii jokin.

Romaania markkinoitiin aikoinaan kirjana, joka sai Stephen Kingin itsensäkin pelkäämään. King on jatkanut samaa myöhemmissäkin kommenteissaan, esimerkiksi romaanin vuoden 2001 laitoksen uudessa esipuheessaan. Siinä hän korostaa, ettei pelko välttämättä johdu niinkään tarinan tapahtumista vaan nimenomaan sen käsittelemistä teemoista. Lapsen kuolema, vanhemman kyvyttömyys sen äärellä, perheen hajoaminen sisäänpäin - Kingin haastattelujen perusteella nämä ovat aiheita, jotka tekivät (ja tekevät yhä) Uinu, uinu lemmikistäni yhä kauhean sen kirjoittajalle.

Tammi 2010

IV

King kirjoitti Uinu, uinu lemmikkini ensimmäisen version keväällä 1979. Hän on kertonut ajatuksen kertomukseen tulleen hänen olleessaan Mainen yliopiston residenssikirjailijana. Tällöin hän asui perheineen talossa, jonka ohittavalla tiellä useat koirat ja kissat kuolivat rekan alle. Lopulta myös Kingin tyttären kissa löytyi yliajettuna, ja kerran hän esti nuorempaa poikaansa juoksemasta tielle. Näistä sattumuksista syntyi ajatus romaaniin. King jätti käsikirjoituksen pöytälaatikkoon, koska koki sen olevan liikaa. Hän ei halunnut työstää eteenpäin tekstiä, joka tuli liian lähelle hänen omia pelkojaan lapsen kuolemasta.

Samoihin aikoihin hän vaihtoi kustantajaa. Sopimusristiriitojen vuoksi vanha kustantaja Doubleday ei aikonut maksaa Kingillä kuuluvia rahoja hänen aiemmista kirjoistaan, elleivät he saisi julkaista vielä yhtä teosta. Doubleday halusi julkaista romaanin, johon King oli haastatteluissa viitannut "häntä itseäänkin pelottavana". Uinu, uinu lemmikkini kirjoitettin uusiksi 1982 ja julkaistiin seuraavana vuonna. King antoi kustantajalle luvan markkinoida kirjaa sen jo aiemmin saaneella maineella 

Kingin oman kokemuksen lisäksi Uinu, uinu lemmikini tarinan taustalla kummittelee tärkeänä tekijänä W. W. Jacobsin novelli "Monkey's Paw" vuodelta 1902 (suomennettu ainakin nimellä"Apinan käsi" 1969 ja kahdesti nimellä "Apinan käpälä" 1934 ja 2014). Siinä vanha pariskunta saa esittää kolme toivomusta, jotka toteutuvat mutta eivät ilman suurta hintaa. Toisena toiveenaan he haluavat kuolleen poikansa takaisin, mutta tämä palaakin muuttuneena. Kingin versio klassisesta kauhutarinasta on kekseliäs eikä yhtään alkuperäistä vähemmän vaikuttava. Ajoissa luopumisen tematiikka ei ole vanhentunut kahdeksassakymmenessä vuodessa lainkaan.

Uinu, uinu lemmikissäni on paljon kaikuja myös Kingin lapsuuden EC-sarjakuvista. Koko idea "vanhasta intiaanien hautausmaasta" on silkkaa Tales from the Cryptiä. Jotenkin King kuitenkin onnistuu olemaan niin vakuuttava, ettei lukijalla ole ongelmia niellä ajatusta koskemattomasta muinaisjäänteestä aivan lasten ahkerasti hyödyntämän lemmikkien lepopaikan vieressä. On helppo uskoa, että vanha micmacien pyhä paikka on yksinkertaisesti työnnetty syrjään ajatuksista siihen liittyvien kauheuksien ja synkkien kokemusten vuoksi. Jud kertoo Louisille muutaman sen verran hyytävän tarinan menneiltä vuosikymmeniltä; näistä Timmy Batermanin paluuta käsittelevä kertomus on muuten julkaistu myös romaanista irrallaan.

Tammi 2017

V

Yksikään Uinu, uinu lemmikkini hahmoista ei ole kovin sympaattinen. Lukija on Louis Creedin puolella oikeastaan vain, koska häntä kohtaavat tapahtumat ovat enemmän kuin tarpeeksi kenelle tahansa. Louis on itsekäs, äkkipikainen ja epäluuloinen. Hän ei ole olosuhteiden pakosta sankarillisuuksiin nouseva kingiläinen jokamies, vaan oikeastaan melko rasittava tyyppi. King luo itselleen poikkeuksellisen hienovaraisen luonnekuvan miehestä, jolla on suuri tarve todistaa pärjäämistään ja tilanteiden hallintaansa. Toinen tavallista kiehtovampi hahmo on Creedien naapuri, Jud Crandall. Leveää jenkkimurretta puhuva vanhus on aluksi reilun ja salaviisaan ukon stereotyyppinen kuva, mutta hänen menneisyydestään paljastuu vihjauksia paljon muustakin.

Tarinan naiset sen sijaan ovat ohuempia. Sekä Judin että Louisin vaimot ovat Kingille valitettavan tyypillisen kaavamaisia; Norma Crandall hyväntahtoinen mummeli, Rachel Creed valittava hysteerikko. Norma kenties voisi olla tarinan miellyttävin hahmo, ellei hänen osuutensa jäisi niin vähäiseksi. Romaanin lapset ovat myös melko pahvisia, joko viattomia ja hyviä (Creedien lapset) tai häijyjä (Rachelin sisko takaumissa).

Koska tapahtumat kerrotaan pitkälti Louisin näkökulmasta, hänen mielenlaatunsa tulee tapahtumien ja lukijan väliin. Rachelin rasittavuus, hänen vanhempiensa tylyys, Judin ihanteellisuus tai hautuumaan ympäristön kauheat ilmiöt alkavat kaikki tarinan edetessä herättää epäilyjä. Voimmeko luottaa kertojaan, joka kuvaa tapahtumat niin läheltä Louisia, hänen sokista kärsivän mielensä läpi? Esimerkiksi lopun pitkä jakso, jossa seurataan Louisin yritystä siirtää poikansa ruumis micmacien maille, alkaa saada houreisia piirteitä edetessään. Monet Louisin aistimista yliluonnollisuuksista voi helposti tuomita hänen harhoikseen. Samoin tapa, jolla Louis aiemmin tulkitsee appensa anteeksipyydöt ja sovinnonyritykset epärehellisiksi, on niin hänen oman katkeruutensa sävyttämää, että lukija väkisinkin suhtautuu siihen epäillen.

Tammi 2019

VI

Palataan vielä hetkeksi vuoden 1989 elokuvasovitukseen. Se on Kingin itsensä käsikirjoittama. Ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hänen käsikirjoituksistään viisi oli filmattu. Näistä kaksi, Creepshow (Creepshow – yöjuttu, 1982) ja Cat's Eye (Paholaisen silmät, 1985) olivat episodielokuvia, lyhyistä tarinoista rakentuvia koosteita, ja vuonna 1986 kirjoitettu "Sorry, Right Number" jakso Tales from the Darkside-sarjaan (Keskiyön kauhutarinoita). Pitkiä elokuvia olivat olleet Silver Bullet (Hopealuoti, 1985) ja Maximum Overdrive (1986). Kaikki nämä olivat joko alkuperäistarinoita tai pohjautuivat Kingin novelleihin. Uinu, uinu lemmikkini oli ensimmäinen filmattu Kingin kirjoittama romaanisovitus.

Elokuva myötäilee romaanin tapahtumia melko tarkasti. Oikeastaan tarinatasolla pois on jätetty vain wendigoon viittaavat elementit. Teosten henki ja tunnelma ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Siinä missä romaani on synkkä, ahdistava ja surullinen, on elokuva paljon riehakkaampi. Varsinaisen kauhun sijasta se tyytyy usein halpoihin säikyttelyihin ja ällöefekteihin. King ei joko ole luottanut elokuvayleisönsä makuun ja mieltymyksiin (ihan perusteltu epäilys, uskoisin) tai sitten omiin kykyihinsä. Kieltämättä varsinkin hänen 80-luvun elokuvakäsikirjoituksissaan korostui roskaelokuvan perinne – splatteria aidon kauhun sijasta. Selkein esimerkki tästä on hänen oma ohjauksensa Maximum Overdrive. Esimerkiksi kirjassa Judin kertoma tarina Timmy Batermanista on häiritsevä, pahaenteinen ja synkkä, mutta elokuvassa siitä on tullut lähinnä sarjakuvamainen.

Uinu, uinu lemmikkini oli vuosia viimeinen Kingin kirjoittama elokuva, jota ei ollut tarkoitettu suoraan televisiolle. 1990- ja 2000-luvut hän kirjoitti joukon kirjoihinsa perustuvia minisarjoja tai tv-elokuvia. Vasta vuoden 2014 A Good Marriage palautti hänet valkokankaalle. Ei kovin hyvin tuloksin tosin.

Pimeä puoli - mietteitä Stephen Kingin äärellä #4

Tammi 1989

I

Yläasteella minulla ja hyvällä ystävälläni oli tapana raapustaa toistemme oppikirjojen tai vihkojen sivuille sanan tai kahden viestejä sillä välin, kun toinen oli kääntyneenä tai ei muuten huomannut. Yksinkertaisimmillaan se oli nopeasti hutaistu MOI; kirkkoveneiden kaltaisiin rahvaanomaisuuksiin emme muistaakseni sortuneet. Kun kirjan omistaja kääntyi takaisin, kuului ärähtää dramaattisesti, ikään kuin syvästi paheksuen moista töhrimistä ja henkilökohtaisen tilan loukkaamista.

Jossain vaiheessa kirjojen marginaaleihin alkoi ilmestyä sellaisia väkivaltaisin lyijykynän vedoin taiteiltuja iskusanoja kuin SPARROWS tai RAZOR. Nuoret kulttuurinharrastajat olivat tutustuneet Stephen Kingin Pimeä puoli -romaaniin – tai oikeammin sen filmatisointiin, jonka kynänjälkeä kirjansivujen merkinnät matkivat.

Luin kyllä Kingin kirjankin noihin aikoihin, 14–15-vuotiaana King-harrastajana. Muistan pitäneeni siitä erittäin paljon ja ihmetelleeni sen saamia nuivia arvosteluja suomalaisissa scifilehdissä ja orastavan Internetin hämärillä sivustoilla. Mainitut lehdet esimerkiksi tyytyivät pitkälti lähinnä naljailemaan tyyliin "onpas tiivis Kingin kirjaksi, vain viitisensataa sivua".

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen en kirjaan ole tarttunut. Se on kuitenkin jäänyt mieleen Kingin parempiin kuuluvana. Nyt kolmattakymmenettä vuotta myöhemmin palasin pimeälle puolelle.

II

Pimeä puoli on vahvasti idearomaani. Oikeastaan sen keskeinen idea on niin hyvä, että lopputulokselta antaa paljon anteeksi.

Vaikuttaa siltä, että Kingillä on ollut montakin ideaa, jotka hän on halunnut romaanissaan yhdistää. Ensinnä on ollut ajatus kirjailijan, hänen kirjailijaidentiteettinsä ja kirjailijantyönsä suhteen pohtimisesta; erityisenä polttoaineena on ollut Kingin käyttämän Richard Bachman -salanimen paljastuminen, joka on päätynyt Pimeään puoleen lähes sellaisenaan. Tähän kytkeytyy myös kaksosmotiivin runsas hyödyntäminen. Kingillä on ollut lisäksi ilmeinen halu kirjoittaa kovaksikeitetty rikoskertomus. Kaiken tämän päälle on ollut ajatus tuoda psykopompos-käsite moderniin populaarikulttuuriin. Kaikki itsessään ovat aivan kelvollisia pyrkimyksiä ja sellaisina käyttökelpoisia. Valitettavasti niiden yhdistäminen eheäksi kokonaisuudeksi ontuu.

Tekstin saumat ovat liiaksi näkyvillä. Paikoin King on selvästi innoissaan siitä mitä kirjoittaa, ja nämä kohdat nousevat muusta kerronnasta esiin. Esimerkiksi juuri kirjoittamisprosessin kuvaaminen (joka saavutti Kingillä huippunsa Kirjoittamisesta-teoksessa vuonna 2000) on tällaista inspiroitunutta ainesta. Samoin teoksen lopetus on poikkeuksellisen vahvaa Kingiä. Häntähän usein moititaan juuri pakotetuista ja kömpelöistä finaaleista, jotka tuntuvat hätäisiltä ja muodon vuoksi keksityiltä. Tällä kertaa tarina poikkeuksellisen aidosti kasvaa kohti loppuaan.

Kuitenkin matka kohti huippua on monin tavoin haparoiva. Tuntuu kuin King haluaisi vain päästä käsiksi mehukkaisiin kohtiin ja vie tarinan mahdollisimman vähin mutkin niitä kohden. Hän turvautuu paljon alleviivailuun ja infodumppeihin. Esimerkiksi kaksosten käyttäytymisestä, psykopomposten historiasta ja poliisitekniikan menetelmistä luennoidaan paljon. Pahin synti, jonka King kirjassaan tekee, on täydellinen yllättävyyden latistaminen. Tarina paljastaa jo aivan ensimmäisissä luvuissaan syyllisen, hänen yliluonnollisuutensa ja hänen suhteensa päähenkilöön, kirjailija Thad Beaumontiin. Lukijalle jää jännitettäväksi oikeastaan, minkä reitin tarina valitsee (vastaus: lähes suorimman mahdollisen) ja uskaltaako King antaa tarinalle noir-dekkarin synkkäsävyisen lopun (spoileri: ei uskalla). Kovin epäuskottavalta tuntuu etenkin se helppous, jolla Beaumont tajuaa syyllisen henkilöllisyyden ja saa vaimonsakin hyväksymään ajatuksen. Kerrankin toivoisi, että King olisi käyttänyt hieman enemmän tilaa, aikaa ja sivuja syventääkseen päähenkilön epäilyjen muuttumista varmuudeksi.

III

Ehdottomasti mielenkiintoisin puoli Pimeässä puolessa on sen yhteneväisyydet Stephen Kingin omaan elämään.

King on kirjoittanut kirjailijoista aiemminkin. Ennen tätä kirjaa keskushenkilö oli ollut kirjailija jo ainakin Painajaisessa, Hohdossa ja Piinassa sekä pienoisromaanissa Ruumis. Etenkin Piinan Paul Sheldonin ja myöhemmän Kalpea aavistus -romaanin Mike Noonanin tilanteissa on paljon samaa kuin Thad Beaumontin (Kalpea aavistus jopa mainitsee Beaumontin nimeltä). Sheldon joutuu ongelmiin kun hän on tappamassa suositun kirjasarjansa päähenkilön, Noonan kärsii valkoisen paperin kammosta. Beaumont on puolestaan juuri paljastanut olleensa kirjailija menestyneen nimimerkin takana. Näiden hahmojen kautta Kingin onnistuu käsitellä ammattikirjoittajan ja tähän kohdistuvien odotusten ja velvollisuuksien välistä ristiriitaa; mihin asti kirjailija on lukijoittensa, kustantajansa tai jopa tarinoittensa omaisuutta. Toisesta näkökulmasta tätä problematiikkaa avaa vuonna 2006 ilmestynyt Liseyn tarina.

Beaumontin tilanne muistuttaa Kingin omaa elämää muutamaa vuotta Pimeän puolen ilmestymistä aiemmin. Vuonna 1985 King myönsi julkisesti, että hän oli julkaissut viisi romaania Richard Bachman -pseudonyymillä. Tarkkasilmäinen kirjakaupan työntekijä oli huomannut yhtäläisyyksiä kahden kirjailijanimen tyyleissä ja alkanut tutkia asiaa. Toisin kuin Beaumontin tapauksessa, salanimen paljastanut henkilö ei esittänyt Kingille vaatimuksia tai yrittänyt kiristää tätä, mutta salaisuus päätettiin kuitenkin julkaista. Beaumontin ja Kingin nom de plumeilla on kuitenkin paljon yhteistä: Molemmat kirjoittavat niiden takaa muusta tuotannostaan poikkeavaa kirjallisuutta; Beaumont väkivaltaisia rikosromaaneja, King tavallista tylympiä ja osittain realistisempiakin teoksia. Kummankin nimen taustalla on rikoskirjailija Donald E. Westlaken salanimi Richard Stark: etunimi siirtyi myös Bachmanille, sukunimi Beaumontin pimeälle puolelle Richard Starkille.

Kuten usein muulloinkin, King ottaa romaanissaan tosielämän arkisen tilanteen (tai tässä tapauksessa ainakin melko pienen, vaikka paljastumista seurannut mediavyöry olikin tavatonta) ja vie sen äärimmäisyyksiin. Mitä jos salanimi ei haluakaan kuolla vaan pitää kynsin hampain kiinni olemassaolostaan, elämästään? Mitä jos salanimi ei ole vain kirjoittajan naamio vaan konkreettinen toinen persoona? Avaukset ovat mielenkiintoisia ja kysymyksenasettelu kiehtovaa. Siinä King menee mielestäni metsään, että hän kytkee Thad Beaumontin ja  Richard Starkin välille myös biologisen kaksossuhteen ja sen lisäksi vieläpä samaistaa myös Starkin ja tämän romaanien päähenkilön Alexis Machinen. Asian monitasoinen mutkistaminen ei kestä lähempää tarkastelua, edes yliluonnollisen kauhukertomuksen logiikasta käsin. Tilanne, jossa kaksi samamunaista alkiota sulautuvat kohdussa toisiinsa, on muuten mainittu jo romaanissa Uinu, uinu lemmikkini, joten ajatus on ilmeisesti kiehtonut Kingiä jo pidemmän aikaa.

III

Pimeä puoli on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein tuntuu kuin kirjailija parodioisi itseään. Vaikutelmaa tehostaa se, että seuraava romaani, Tarpeellista tavaraa, sisältää paljon samoja henkilöitä kuin Pimeä puoli ja siinä King selvästi pääsee irrottelemaan kliseillään ja nauramaan niille. Pimeä puoli on kuitenkin ongelmallisempi. Toki se kommentoi genreään ja etenkin rikoskirjalllisuuden perinnettä ahkerasti, välillä lainaillen ja välillä parodioiden. Kuitenkin sen yleisilme on vakava. On vaikea nähdä, hymyileekö kirjoittaja sittenkin kaiken totisuutensa takana.

Selvimpiä King-elementtejä ovat tietenkin uusienglantilainen miljöö, Ludlow'n ja Castle Rockin pikkukaupungit, ja etenkin sen kaavamaiset henkilöt. Thad Beaumont on tyypillinen King-hyvis, vähän lattea jokamies, joka kuitenkin kohoaa tavallisuutensa yli pelastaessaan perhettä. Thad on kingiläisen commedia dell'arten Kirjailija-hahmo, sama tyyppi joka esiintyy Piinassa Paul Sheldonin nimellä tai Epätoivon kaupungissa Johnny Marinvillenä. Vielä näitä muitakin ilmentymiään enemmän Thad Beaumontin persoonaa määrittelee ainoastaan hänen kirjailijuutensa. Samalla tavoin kaavaimainen on Liz Beaumont, perinteinen hysteerisesti uikuttava Vaimo. On sanottu, ettei King osaa luoda realistista, lapsuuden jo ohittanutta muttei vielä vanhukseksi yltänyttä naishahmoa. Tähän on varmasti poikkeuksia, mutta Liz ei sellainen ole. George Stark, lihaksi tullut nimimerkki, on puolestaan Pahis, liioitellun häijy tyyppi, joka ajaa isolla mustalla autolla, heittelee letkautuksia ja on Tosi Paha. Thadin työtoveri Rawlie DeLesseps jatkaa Hitchcockin Lintujen mrs. Bundyn perinnettä hieman hassahtaneena tieteilijänä, jonka ainoa tehtävä on tarjota jonkinlainen tieteellinen taustoitus tapahtumille.

Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee Castle Rockin sheriffi Alan Pangborn. Pangborn oli Kingin ensimmäinen yritys kirjasta toiseen jatkavaksi poliisihahmoksi (jollainen lopulta luonnistui Bill Hodges -trilogiassa toistakymmentä vuotta myöhemmin). Pangborn oli keskeisenä henkilönä myös Tarpeellista tavaraa -romaanissa, "viimeisessä tarinassa Castle Rockista". Siinä hänen hahmonsa pääsi kehittymään paljon syvemmäksi ja vivahteikkaammaksi, ainoksi selväjärkiseksi muuten sekoavassa ja itsensä tuhoavassa kaupungissa. Pimeässä puolessa hän on vielä vain orastava mahdollisuus, melko perinteinen epäilevä mutta intuitiivinen virkavallan edustaja, joka lopulta hyväksyy uskomattomatkin tapahtumat koska todistaa ne itse. Pangbornissa on kuitenkin henkeä enemmän kuin muissa romaanin hahmoissa. Hän ei ole yksioikoinen vaan muuttuu tarinan edetessä, ei suuresti mutta riittävästi. Kun Pangborn ja Beaumont tarinan lopussa polttavat Starkin Toronadon, on se samalla hyvästien jättö ystävyydelle, joka melkein pääsi syntymään.

IV

Pimeä puoli on jäänyt Kingin kaanonissa ideansa puolesta oleelliseksi mutta muuten selvästi melko toissijaiseksi teokseksi. Se sijoittuu hänen tuotannossaan eräänlaiseen muutoksen aikaan. 80-luvun alussa huumeriippuvainen King julkaisi nopeaan tahtiin paljon monenlaista kirjallisuutta - "omien"romaaniensa lisäksi muutaman Bachman-kirjan, ensimmäisen osan Musta torni -sarjaa, Lohikäärmeen silmät -satufantasian, pienoisromaanikokoelman Kauhun vuodenajat muiden muassa. Samoihin aikoihin hän myös vaihtoi kustantajaa Doubledaylta Vikingille. Ehkäpä huumekoukusta irtautuminen yhdistettynä uuden kustantajan käytänteisiin aiheutti muutoksia myös Kingin kirjailijakuvassa. 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun osuu monen tiiliskiven paksuisen kirjan ilmestyminen -  Se, Kolkuttajat, Tarpeellista tavaraa, Sydänyö. Monta kertaa Kingiä lukiessa kaipaa kustannustoimittajan ankarampaa otetta, usein kertomusten annetaan venyä väärissä kohdin ja sitten toisaalta tarinoiden solmuja ei avata edes gordionilaisittain miekalla vaan suorastaan räjäytetään taivaan tuuliin. Kingiltä opittiin jo odottamaan massiivisia romaaneja, joten rönsyjen karsimiseen ei ehkä tästä syystä ole ollut kovin paljon mielenkiintoa. Kingin tyyli pääsi muuttumaan vuosikymmenen loppuun mennessä jotenkin löysemmäksi.

Tämän ajan töissä usein näkyy myös, että Kingillä on hauskaa kirjoittaessaan. Usein tämä syö jännitystä ja intensiteettiä mutta toisaalta luo tekstiin omanlaistaan rentoutta ja sisäpiiriin kuulumisen tunnetta; aivan kuin tässä jutusteltaisiin kaveriporukassa ja joukon tarinaniskijä on päättänyt riemastuttaa taas yhdellä kunnon jutulla. Pimeässä puolessa tämä piirre on hyvin selvänä. Vaikka tällainen rentous tekeekin hallaa kertomukselle sinänsä (sen kirjallisuudellisuudelle), se tuo eittämättä itse lukukokemukseen aivan omalaisen lisänsä. Tällä keinoin kirjailija sitouttaa jo olemassa olevia fanejaan mutta myös kutsuu uusia "constant readereita" mukaan nuotioringin ääreen. Mielenkiintoista on, että King vaihtoi jälleen moodia muutaman vuoden jälkeen. 1992 alkanut niinsanottu "naistrilogia" (Julma leikki, Doloreksen tunnustus, Naisen raivo) otti aivan toisenlaisen, jossain määrin kokeilevamman asenteen ja vieraannutti monia lukijoita.

Juri Nummelin (toim.): Muistojen divarit

Juri Nummelin (toim.)

Muistojen divarit

Turku: Kustantamo Helmivyö, 2018 (painopaikka: BoD, Norderstedt, Saksa), 175 [+ 1] s, ISBN 977-952-7211-22-9 nid.

I Muistojen divarit

Antikvariaattien kuolemaa on messuttu vuosien ajan, eikä niistä tunnuta silti pääsevän eroon. Digihuuma ei ole onnistunut vielä läpisähköistämään edes koululaitosta, eikä painetun kirjan lumo ole muutenkaan kadonnut. Silti on totta, että divarien ja antikoiden kulta-ajasta on tultu pitkä matka. Käytetyn kirjan kauppa on siirtynyt nettiin sekä kirpputorien ja erinäisten vanhantavaranliikkeiden pölyttyville hyllyille. Vanhoissa kylädivareissa tekee nykyään  enää vain muistoissa löytöjä, joita ei edes tiennyt tarvitsevansa mutta joita silti etsittiin enemmän tai vähemmän pakkomielteisesti.

Kadonnutta antikvariaattiperinnettä ovat aiemmin käsitelleet ainakin Jan Strang kirjassaan Antikvariaateillakin on kohtalonsa (1999) ja Boris Hurtta pikkujulkaisussaan Turkulaisia antikvariaatteja (2007). Nyt heidän työtään jatkaa Juri Nummelin toimittamallaan Muistojen divarit -teoksella. Kirjassa 11 kirjoittajaa käy läpi antikvariaatti- ja divarimuistojaan, kukin tavallaan. Muutamalta on mukana useampikin teksti. Tekijät ovat kulttuurityöläisiä, kaikki aiemminkin julkaisseita kirjoittajia (ellei kirjailijoita). Nummelin pahoittelee esipuheessaan, että kirjoittajat ovat kaikki myös miehiä. Se kieltämättä jättää kaipaamaan myös muunlaista näkökulmaa. Nyt stereotypia kirjakasoja penkovista keräilijöistä ja muista bibliofiileistä setämiehinä pönkittyy vähän liikaa. Onneksi toimittaja uumoilee mahdolliseen jatko-osaan myös naiskirjoittajia.

Divarimuistoja käsitellään monella tapaa. Yleisimmin kronikoidaan elämän rakennushetken, yleensä opiskeluajan tai vastaavan pakollisten koulujen päättymistä seuraavan etsikkoajan antikkakokemuksia: missä käytiin kirjoja etsimässä, millaisia vaikutelmia niistä käynneistä on jäänyt ja mitä tuli ostettua. Näkökulmissa on kuitenkin vaihtelua. Esimerkiksi Tapani Bagge muistelee Helsingin ja lähialueen antikvariaatteja, joissa hän on työskennellyt. Teemu Paarlahti puolestaan keskittyy yhteen tiettyyn antikkakäyntiin, joka liittyy osaksi suurempaa muistojen kudelmaa. Paarlahden teksti on itselleni kirjan mieleenjäävin – osittain siksi, että hänen kuvaamansa junaturman aikaan kävin viereistä Mäntän lukiota ja tapaus on jäänyt itsellenikin mieleen.

Muuten Muistojen divarien tekstit soljuvat sujuvasti. Niiden vaikutus lukijaan on pitkälti kiinni siitä, paljonko kertomuksiin on samaistumispintaa: kirjojen keräilystä kiinnostumaton tuskin tähän kirjaan tarttuisikaan, mutta jos muistojen sivuilla kuvaillaan sitä tuttua divaria, jossa itsekin tapasi asioida, saa teksti äkkiä voimakkaan nostalgialisän. Itse koin tällaisen elämyksen yllättävän harvoin, mutta se ei tietenkään ole kirjoittajien vika. Varhaisimmat omat divarimuistoni ovat epämääräisiä yksittäiskäyntejä vieraiden kaupunkien liikkeissä lapsena, joten niistä on jäljellä vain haaleita muistikuvia. Minulle tutuinta antikkakaupunkia, opiskeluajan Jyväskylää, kuvatessaan Ville Hänninenkin keskittyy juuri niihin paikkoihin, jotka eivät minun kirjareissuihini kuuluneet.

Muistelmista selvimmin erottuu Harri István Mäen "Nuoruuteni antikvariaatit", joka puhtaan muistelman sijasta on täysverinen novelli. Ilmeisesti senkin polttoaineena ovat aidot tapahtumat, mutta kaunokirjallisen käsittelytapansa vuoksi lopputulos on hyvin erilainen kuin muissa kokoelman teksteissä. Se on myös selvästi muita pidempi. Vaikka Mäen kertomus tavallaan rikkoo kirjan rakennetta, se myös elävöittää kokonaisuutta. "Nuoruuteni antikvariaatit" tuo mukaan juuri sitä moninaisuutta ja yllätyksellisyyttä, joita divarienkin hyllyt ovat aina olleet täynnään.

Muistojen divarit on mielenkiintoinen ja hyvin miellyttävä lukea. Tällaiselle divariperinteen tallennukselle on tarve, ja inhimillisen lämpimät ja omakohtaiset muistelot tekevät työnsä monella tapaa paremmin kuin systemaattisemmin kartoittava tutkimus aiheesta (kaipailisin kyllä sellaistakin!). Kirja kaipaa ehdottomasti jatkoa. Nyt saadaan valaistua vain pieni osa siitä suuresta jäljestä, jonka  diversiteettiliikkeet ovat suomalaiseen mielenmaisemaan jättäneet. On klišeistä sanoa, että tarinoita on yhtä monta kuin on muistelijaakin, mutta tässä tapauksessa se ei ole liioittelua.

II Muistojen divarihylly

Löysin kirjojen keräämisen verrattain myöhään, vaikka olen lukenut ahkerasti aivan pienestä asti ja vaikka minulla on kirjakokoelmakin ollut jokseenkin aina. Jonkinlaiseen kirjakeräilyyn pääsin kiinni 12–13-vuotiaana, kun aloin kasata Stephen Kingin tuotantoa hyllyyni, ensin suomennoksina ja sitten kaikilla mahdollisilla kielillä. Kotimaisia painoksia käytiin vanhempien kanssa etsimässä antikvariaateissa, jos isoihin kaupunkeihin satuttiin, mutta ne eivät ole elämyksinä jääneet mieleen. Ainoastaan hämmennyksensekainen mielikuva helsinkiläisestä antikvariaatista (jonka on täytynyt olla Seppo Hiltusen liike Hakaniemen torin laidalla) ja sen metritolkulla joka suuntaan jatkuvista kirjariveistä palaa välillä uniini. Jo ennen King-harrastustani olin alkanut joskus kymmenvuotiaana kiihkeän sarjakuvavaiheen, jolloin kasasin ahkerasti monisataasivuista Marvel-julkaisujen kokoelmaa. Vanhoja sarjakuvalehtiäkin muistan kantaneeni Tampereen-reissuilta, mutta ykköspaikka niiden hankkimiseksi löytyi kotikylästä.

90-luvun Vilppula oli vielä vireähkö kylä, jossa oli kolme markettia, pari ravintolaa, elävä tori ja rautatieasema, jolta sai oikeasti ostaa matkalippuja. Tänään Vilppula on yhdistynyt Mäntän kanssa ja autioituu kiihtyvää vauhtia; Muistojen divareihinkin kirjoittanut Teemu Paarlahti on kuvannut viimevuotisessa blogikirjoituksessaan tätä surkeaa asiaintilaa.

Muiden elonmerkkien lisäksi Vilppulassa oli myös Löytökulma. Se sijaitsi keskustan henkisessä päässä, kohdassa jossa Keskuskatu kaareutuu niin sanotuksi Asemanmutkaksi ja kulkee lopulta rautatieaseman ylisuurelle parkkipaikka-aukealle. Rakennuksessa oli aiemmin toiminut pankki (Säästöpankki uskoakseni), mutta minun lapsuudessani sen asemanpuoleisen päädyn oli vallannut sekatavaraliike Löytökulma. Kaupassa tuntui olevan tarjolla kaikkea mahdollista rompetta, tarpeellista ja tarpeetonta, ja toisessa huoneessa kuivamuonaakin. Kaupan pinta-ala oli käytetty hyödyksi ja hyllyjen väliset käytävät olivat erittäin ahtaat; repun kanssa sai kulkea varovaisesti. Yleisimmin koululaisella oli asiaa karkkihyllylle, joka valitettavasti sijaitsi ulko-ovelta katsottuna kassan takana. Jotta sinne pääsi, oli joko ohitettava kassa, mikä oli ahtauden vuoksi mahdotonta jos jonoa oli yhtään, tai kierrettävä koko liike, mikä lisäsi vaaratilanteita repun viistäessä täyteen ahdettuja hyllyjä.

Aivan karkkihyllyn vieressä oli Löytökulman kruununjalokivi, lehtihylly. Se oli pieni, ehkä metrin levyinen ja miehen korkuinen, muistaakseni metallirakenteinen ständi, joka oli aina täynnä kaikkea kiehtovaa. Alhaalla olivat sarjakuvat, niiden yläpuolella valikoima kirjoja, lähinnä pokkareita ja ylimpänä miestenlehdet. Pornoa tietenkin vilkuiltiin syrjäkarein, vaikka myyjä oli kassan takana aivan vieressä tarkkailemassa (paras tapa oli peruuttaa puolitoista metriä oviaukosta kuivamuonahuoneen puolelle, jolloin myyjä ei suoraan nähnyt hämmentynyttä tissientuijottelua). Myöhemmin murrosiän aikaan maksoin kaverille siitä, että hän kävi lunastamassa jonkin näistä ylähyllyn lehdistä. Itse en uskaltanut. Etukäteen käytiin tarkistamassa valikoiman ja mietittiin, mitkä lehdet olisivat ostamisen arvoisia. Jotain suuntautumisestani (antikvaarisesta, ei välttämättä seksuaalisesta) kertoo se, että aina kun mahdollista, päädyin 60-70-luvun lehtiin, joissa oli kyllä nainen kannessa mutta lähinnä miespoliitikkoja sisäsivuilla.

Löytökulman kirjahyllyn kävin kyllä aina läpi, mutta harvoin ostin mitään siltä. "Kirja" on tietysti suhteellinen käsite tässä; suurin osa valikoimasta oli kioskipokkareita, Jerry Cottoneita oli paljon, joskus mukaan oli eksynyt jopa jokin kovakantinen mutta se oli harvinaista. Moni pokkarisarjan nimi tuli kuitenkin tutuksi noilla tsekkauskäynneillä. Varsinkin erilaisia länkkäreita oli paljon, ja muistot Hulkkosista nousivat mielen syövereistä, kun myöhemmin kuulin niiden olevan Kari Nenosen kirjoittamia. Nenosen Noitarovion väitän ostaneeni Löytökulmasta, mitä voi pitää löytönä. Hintaa ei ole voinut olla paria markkaa enempää. Löytökulman oranssit hintalaput muodostuivat yhdeksi lapsuuteni ikoniksi, joka vieläkin sykähdyttää, kun sellainen tulee vastaan mökkihuussin Akkarin kannessa. Kirjojen alla on täytynyt olla tilaa myös Suosikeille ja muille aikakauslehdille, mutta koska nämä eivät osuneet tutkaani tuolloin, ei niistä ole myöskään muistijälkiä.

Antoisin osuus Löytökulman divarihyllystä minulle oli alimpana löytyneet sarjakuvalehdet. Jo ennen kouluikää mummuni toi sieltä Peukaloisen retkiä, Taotaoa, Aku Ankkoja ja Katti Matikaisia. Sarjishyllyjen hienouden tajusin lopullisesti, kun innostuin supersankarisarjakuvasta. Tuntui, että Löytökulmasta löytyi joka kerralla uusia Marveleita ja Batmaneja. Luultavasti tämä ei pidä paikkaansa, mutta joka tapauksessa Löytökulman valikoiman vaihtuvuus on ollut hämmästyttävä. En tiedä, tuotiinko uutta myytävää koko ajan sisään vai oliko takahuoneen varastot isommat kuin äkkiseltään kuvittelisi. Oli miten oli, useat olivat ne Hämäkkimiehet, Ryhmä-X:t, Sarjakuvalehdet ja Marvelit, jotka löysin.

Ja sinne ne päätyivät takaisin. Olen ollut aina patologinen keräilijä, kohteet vain ovat vaihdelleet. Sarjakuvien jälkeen oli jääkiekkokorttien vuoro. Uusia kortteja sai joka kioskilta ja huoltoasemalta, mutta vakava keräilijä etsi myös aiempien vuosien painatteita. Koska keräilykortit olivat sillä hetkellä Suomessa koulupihojen suurin fad (käsittääkseni kova juttu myös koulujen ulkopuolella ja muuallakin maailmassa), nousi ympäri Suomen hetkeksi aikaa valtava määrä korttiliikkeitä. Ne ansaitsivat ihan oman muistelmateoksensa, niin kuin ne silloin ansaitsivat kaiken liikenevän rahani. (Oma vakiopaikkani oli mänttäläinen Mellimaa, joka myi kyllä irtokarkkia ja kahveja mutta jonka olemassaolon syy oli uskoakseni jääkiekkokortit.) Niinpä saivat sarjakuvatkin mennä. Kannoin koko satojen lehtien kokoelman Löytökulmaan ja lähdin sadan markan setelin kanssa kohti Tampereen korttilaareja. Olo oli tyhjä, myönnän. Samalla opin jotain kaupankäynnin laeista: jotta voi myydä halvalla, on ostettava vielä halvemmalla. Toivottavasti Marvelini saivat hyvän kodin jonkun toisen innokkaan lukijan luota. Niiden myynti on myöhempinä vuosina harmittanut moneen kertaan.

Huomaan puhuvani Löytökulmasta melkein kuin oikeasta divarista. Kyse kun oli lopulta yhdestä hyllyllisestä vanhoja lehtiä. Se oli kuitenkin enemmän kuin muut 1990-luvun vilppulalaisen lapsen vaihtoehdot yhteensä. Se oli omanlaisensa ehtymätön runsaudensarvi.

Olisin voinut vannoa, että Löytökulma koki loppunsa vasta sen jälkeen, kun itse olin jo siirtynyt opiskelemaan vehreämmille divarimaille syksyllä 2002. Vilppulan Löytökulma Lillomäki Ky on kuitenkin poistunut kaupparekisteristä kesäkuussa 2001. Muistaakseni Löytökulma-nimi kyllä säilyi katukuvassa jonkin aikaa, eri yrittäjän toimesta. Jossain vaiheessa se vaihtoi osoitetta tien toiselle puolelle. Nämä vaiheet eivät enää kuulu minun tarinaani.