I
Siitä on kesää vaille kaksikymmentä vuotta, kun luin ensimmäistä kertaa Juha Seppälän Super Marketin (1991). Kirjastosta lainaamani lyhytproosakokoelma teki suuren vaikutuksen nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan tietysti anarkistisuudellaan, räävittömyydellään, törkeydellään, tylyydellään ja iskevyydellään. Silti se teksti, joka jätti pysyvimmän jäljen, on kaikkea muuta. Teoksen päättää "Kuolema"-niminen osasto, johon sisältyy vain yksi, samanniminen ja noin satasanainen teksti.
"Kuolema" kuvaa toteavaan sävyyn muta yhtä aikaa herkänkauniisti vanhan miehen, tekstin minän isoisän, kuoleman. Tämä kohtaa loppunsa aurinkoisena maaliskuun iltapäivänä pihamaallaan, klapinnoutomatkalla karvalakki päässään. Varpuset lentelevät, lapsi itkee jossain, postiauto ajaa reittiään. Seppälän piirtämä kuva on seesteinen, lohdullinen. Se on jyrkässä kontrastissa kaikkeen aiempaan, mitä lukija on saanut eteensä Super Marketissa.
Seppälä palaa samaan aiheeseen toisaallakin, mutta omasta kirjahyllystäni en löytänyt sitä tekstiä. Koska aihe on toistunut kirjoittajan tuotannossa, muistikuvieni mukaan vieläpä hyvin yhtenevällä tavalla, se on tuntunut minusta erityisen painokkaalta, kenties omakohtaiselta.
Minulle se ainakin on tuntunut omakohtaiselta. Super Marketin päätöstekstiä lukiessani olen aina kuvitellut tapahtumien ympäristöksi oman mummulani Koillis-Pirkanmaalla, ymmärtääkseni ei kovinkaan kaukana Seppälän suvun juurilta. Kuva ei sinänsä ole todenmukainen: ei minun pappani olisi hakenut polttopuita ulkoa vaan kellarista, ei postia niillä seuduin jakanut auto ainakaan silloin kaksikymmentä vuotta sitten... Mutta tällaiset ovat sivuseikkoja. Saattoihan pappa kulkea erämaakämpällään, pienen järven pienessä saaressa, jossa halot todella haettiin ulkokautta saunamökin takaa.
Tällaisilla asioilla ei kuitenkaan ole väliä. Oleellista Seppälän kuvauksessa on itse kuolema. Vanha mies kaatuu omilla tiluksillaan, työn ääressä, saappaat jalassa (tästä teksti ei tosin mainitse, mutta mieleni on aina kääntänyt päässä olevan karvalakin saappaiksi jaloissa) ja luonnon ympäröimänä. "Ei kuolema niin merkillinen asia ole."
II
Pappa kuoli kolmisen viikkoa sitten, juhannusta seuraavana maanantaina. Leskeksi muutama vuosi sitten jäänyt ja viime syksynä koiransakin menettänyt vanha mies oli palaamassa rakkaasta saarestaan, joka oli ollut hänen henkireikänsä kuudenkymmenen vuoden ajan, ja tuupertunut rantamutaan. Saappaat jalassa. Karvahattua ei varmasti päässä ollut mutta vihreä metsästäjän lierihattunsa kenties. Varpusista en tiedä. Mutta nämä ovatkin sivuseikkoja. Oleellista on, että viimeisenä tekonaan hän on saanut vetää soutuveneen maihin hiljaiseen järvenrantaan niin kuin tuhannet kerrat aiemminkin, siihen rantaruovikon ja hyttysparven ja koivunkahinan keskellä. "Siihen kuolema jostain ilmestyi, otti isoisää kädestä kiinni ja vei mennessään."
III
Jo ennen Super Marketia oli toinen teksti leimautunut ikiajoiksi mielessäni pappaan.
Pappa oli – näin jälkikäteen ajateltuna ihanan myötäelävällä tavalla – ottanut tavakseen hakea minut sadan kilometrin päästä opiskelukaupungistani kotipuoleen viikonlopuksi. Eräänä perjantaina ojensin hänelle vastikään nettidivarista ostamani kirjan. Yleensä en tämmöistä olisi tehnyt, ei pappa ollut kirjamiehiä. Päätalot oli kyllä luettuna ja jonkin verran paikallishistoriaa ja metsästyskirjallisuutta kotihyllyssä, mutta emme me koskaan siitä puhuneet.
Kuitenkin sillä kertaa tunsin tarvetta jakaa lukukokemustani. Einari Vuorelan Runot-valikoiman (ja alun perin hänen esikoiskokoelmansa, vuoden 1919 Huilunsoittajan) aloitusruno oli synnyttänyt välittömästi mielleyhtymän pappaani. Pappa oli koko ikänsä, melkein yhdeksänkymmentä vuotta, metsien mies. Takana oli pitkä ura Metsähallituksella, hän oli aktiivinen hirvestäjä joka myönsi että ampumista tärkeämpää oli saada olla koiran kanssa metsässä, ollut metsätöissä ja uitoillakin jo lapsena. Ja sitten oli se kämppä, koruton ja jonkun mielestäni ehkä karukin, mahdollisimman luonnonmukaisena pidetty lämpäre juuri ja juuri pinnan ylle nousevaa maata ja saunamökki, myöhemmin tupakin, sen keskellä. Siellä täällä löydettyjä luonnonerikoisuuksia ja majavankalloja ja puhdetöinä tehtyjä puuveistoksia.
Pappa luki Vuorelan "Metsässä"-runon, ei ääneen mutta kaikessa rauhassa ja keskittyen. "Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." En tiedä, veistelikö pappani ikinä ainuttakaan runoa, mutta kun tarinaniskentä alkoi, se oli ainakin hyvin lähellä runoutta. Kun pappa oli lukenut Vuorelan tekstin, hän ojensi kirjan takaisin minulle, hiljaisena ja pohtivan oloisena. Koin, että olin tunnistanut yhteyden oikein. Silloin mietin ohimennen mielessäni, että tässä on runo luettavaksi papan hautajaisissa, sitten joskus.
Pappa haudataan ylihuomenna. En aio lukea Vuorelaa tilaisuudessa. Me olemme jo lukeneet sen yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti