The Ballad of Jethro Tull

The Ballad of Jethro Tull

London: Rocket 88, 2019 (painettu Kiinassa), 224 s, ISBN 9781910978429 (Classic Edition) sid.

Jethro Tull oli aikoinaan 1970-luvulla merkittävä yhtye. Myöhemminkin se on nauttinut niin suurta kulttimainetta, että sitä käsitteleviä kirjoja on vuosien varrella ilmestynyt aika liuta. Jotkin niistä ovat keskittyneet yksittäisiin albumeihin, jotkin ovat olleet haastettelujen kokoelmia, ja muutamissa on yritetty hahmottaa bändin kehityskaarta ja historiaa.

The Ballad of Jethro Tullia (Rocket 88, 2019) mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna Tull-historiikkina. Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä. Että kirja on yhtyeen (eli tässä tapauksessa käytännössä Ian Andersonin) hyväksymä, tarkoittaa yleensä ristiriitojen piilottamista, motivaatioiden hämärtämistä ja virheiden kieltämistä. Andersonin kunniaksi on sanottava, että tunnetuimmat ongelmat Jethro Tullin tarinassa myönnetään kernaasti. Esimerkiksi Anderson myöntää, että vuoden 1980 "big split", kun yhtyeen miehitys käytännössä vaihdettiin uuteen pelkällä kirjallisille ilmoituksella, hoidettiin väärin. Sen sijaan kolmekymmentä vuotta myöhempi tapahtumaketju, jonka seurauksena Andersonin ja kitaristi Martin Barren välit katkesivat ja Jethro Tull ainakin nimellisesti lakkasi olemasta, ohitetaan lähinnä Andersonin omalla olankohautuksella. Ainakin Barre on jälkikäteen kommentoinut "erottamistaan" hyvin toiseen sävyyn.

The Ballad of Jethro Tull on komea esine – se on isokokoinen, kauniisti sidottu ja runsaasti kuvitettu. Standardiversion lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta kirjakoteloineen ja grafiikanlehtineen. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei siis ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Parhaimmillaan tällainen ratkaisu voi olla erittäin hyvä, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla paljon. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaisen puheenvuoroa. Kaikkia muusikoita ei edes mainita nimeltä – ilmiselvimpänä puutteena on toistakymmentä vuotta Tulissa bassoa soittanut Jonathan Noyce!

Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin kirjaan mahtuu. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia ja ilmeisen vuolassanaisia tietolähteitä. On mukava huomata, että vuosikausi Tullista vaiennut Evans on saatu jälleen ääneen. Sen sijaan managerikaksi Terry Ellis ja Chris Wright eivät tuo tarinaan mitään lisää. Varsinkin Ellis kertaa samoja selityksiään kuin aina ennenkin. Hän ei ainakaan ole valmis myöntämään tehneensä mitään väärin. Eikä hän ehkä olekaan omasta mielestään, sen verran hyvin hän Tullin managerina tienasi.

Mielenkiintoista ja paljonpuhuvaa on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelu ja koontityön on tehnyt brittiläinen musiikkitoimittaja Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson. Andersonin kädenjälki ovat voimakkaasti länsä. Se ei tietenkään ole itsessään välttämättä huono asia, mutta kirjan uskottavuuteen se vaikuttaa. Blake oma ääni sen sijaan ei kuulu lyhyttä ja mitäänsanomatonta esipuhetta lukuun ottamatta. Kirjan kiitososiossakin on ensimmäisenä Andersonin osuus (jossa hän kiittää "author" Matk Blakea).

The Ballad of Jethro Tullin suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän yhtyeen kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Alkuajoilta ja 70-luvun alusta on runsaasti muistoja ja tarinoita  kerrottavana, mutta vuoden 1976 jälkeen mainitaan vain ne ilmeisimmät asiat. Samaa olen valitellut oikeastaan kaikkien Tull-aiheisten kirjojen kohdalla ja aidosti kuvittelin, että tällä kertaa myöhempiin vaiheisiin paneuduttaisiin enemmän. Tällä kertaa ei sentään oltaisi pelkkien toisen käden lähteiden varassa. Ehkä Jethro Tullin viimeisimmät 45 vuotta eivät ole olleet niin vaiheikkaita kuin ensimmäiset seitsemän. Taitaa vain olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on David Reesin kirja Minstrels in the Gallery vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian kauan luvatun päivitetyn laitoksen.

Huomaan suhtautuvani The Ballad of Jethro Tulliin tarpeettoman kriittisesti. Siinä on paljon hyvää, mutta tämän kokoluokan "viralliselta" projektilta on mielestäni lupa odottaa enemmän. Nyt menetettyjä mahdollisuuksia on liuta. Tuntuukin, että kirja ei oikein tiedä, kenelle se on kirjoitettu. Fanit jo tuntevat peruasiat, mutta tavallinen musiikinkuluttaja tuskin aivan sattumalta hankkii itselleen kallista teosta.

Jon Brewer: Jethro Tull. Their Fully Authorised Story

(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Jethro Tull

Their Fully Authorised Story in a 2-disc Deluxe Set

Emperor Media Holdings, Impact Film Sales, 2008.

O, T: Jon Brewer.

Brittiläisessä Classic Artists -sarjassa on aiemmin ilmestyneet Creamin, Moody Bluesin ja Yesin uria käsitelleet dvd:t. Sarjan neljäntenä julkaistiin heinäkuussa 2008 Jethro Tull – Their Fully Authorised Story -levy sopivasti yhtyeen 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Sarjan muita osia en ole nähnyt, mutta ainakin mainosmiehet väittävät Tull-osaa parhaaksi. Kahden levyn kokonaisuus sisältää uuden puolentoista tunnin mittaisen dokumentin lisäksi bonuksina Wim van der Lindenin Swing in -tv-dokumentin vuodelta 1969 ja kasan tuoreita haastatteluotoksia, joita ei itse ohjelmassa ole käytetty. Kotelo lupaa yhteispituudeksi noin kolmesataa minuuttia – ihan niin pitkästä jutusta ei sentään ole kyse, parisataa minuuttia riittää.

Ensimmäinen levy sisältää siis uuden dokumentin, joka sanoo käsittelevänsä koko Jethro Tullin pitkää uraa. Alku onkin erittäin lupaava. Tarina aloitetaan jo Tullin esiasteista The Bladesista ja John Evan Bandista. Tämä antaa kosolti uutta purtavaa vihkiytyneellekin fanille. Alkuperäisen, Jethro Tull -nimellä kulkeneen bändin muotoutumista ja ensimmäisen albumin (This Was, 1968) tekoa käsitellään pitkään ja varsin mielenkiintoisesti. Tässä vaiheessa dokumentista on kulunut jo kolmannes, joten luvassa on väistämättä kiirehdintää. Vaiheet Thick as A Brickiin asti käydään läpi vielä kohtuullisen säntillisesti, mutta sitten laitetaan isompi vaihe silmään. Omat suosikkikauteni eli A Passion Playstä Minstrel in The Galleryyn sekä pian sitä seurannut "folktrilogia" jätetään väliin kokonaan; vuoden 1973 jälkeisistä kuudesta levystä ei edes mainita ainuttakaan ennen A-albumia, joka ilmestyi 1980! Huomiota kiinnitetään vain käännekohtiin, kuten basisti John Glascockin kuolemaan ja yhtyeen hajottamiseen vuosikymmenen vaiheessa. 80-luvun syntikkakokeiluihin hidastetaan hetkeksi (tosin niistä kenties parasta, The Broadsword and The Beastia ei mainita laisinkaan). Vuoden 1989 Grammy-hölmöily sentään vielä muistetaan, mutta sen jälkeen ei tuoreempia enää muistella. Keikalla kuulemma on käyty ahkerasti, muuta näemmä ei ole suuremmin tehty.

Sisällön painotuksellisesta epätasaisuudesta huolimatta Their Fully Authorised Story pysyy voiton puolella, lähinnä kattavan haastattelumateriaalinsa vuoksi. Suurin osa merkittävimmistä Jethro Tullissa soittaneista muusikoista on mukana, samoin manageripari Ellis ja Wright, äänittäjä Robin Black ynnä muita mukana olleita. Muusikoista jäävät oikeastaan puuttumaan vain (luonnollisesti edesmenneitten Glascockin ja rumpali Mark Craneyn lisäksi) vain basistit Jeffrey Hammond ja Jonathan Noyce. Hammond on sentään kirjoittanut muistojaan levyn oheisvihkoseen ja perustelee poisjääntiään "vaatimattomuudellaan ja ujoudellaan". Noyce sen sijaan ihmetyttää – hän sentään soitti yhtyeessä 11 vuotta. (lisäys 2020: Noyce jätetään mainitsemassa myös toistakymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä, "virallisessa" The Ballad of Jethro Tull -kirjassa)

Merkille pantavaa haastattelumateriaalissa on, että vaikka monella suulla saadaan kuulla, että Jethro Tull on yhtä kuin Ian Anderson, ovat Andersonin omat kommentit selvästi vähemmistönä. Haastattelija(t?) ovat selvästi yrittäneet kaivaa entisistä jäsenistä esiin pahaa verta Andersonia kohtaan; tämä käy selväksi viimeistään bonushaastatteluja katsellessa. Kuitenkin ainoa, joka taitaa vielä katkeruutta kantaa, on alkuperäinen basisti Glenn Cornick. 25-vuotisjuhlavideolla aikoinaan verbaalista nyrkkiä vilautelleet Barrie Barlow ja John Evans sen sijaan ovat jo seestyneet sikäli. Lopulta Andersonista muodostuu dokumentin jäljiltä ainakin jossain määrin pikkumaisen despootin vaikutelma, mikä ei liene aivan väärä. Olisi silti ollut mielenkiintoista kuulla miehen oma mielipide asiasta.

Koska dvd-kokonaisuus on yhtyeen (kai lähinnä Andersonin) täysautorisoima, on mukana paljon musiikkinäytteitä ja etenkin vanhoja videokatkelmia. Varsinkin 60–70-lukujen taitteen pätkät ovat kiintoisia. Yleisesti ottaen konserttikatkelmien ja haastattelujen välinen dynamiikka on kunnossa, vaikka joitain ajallisia kummallisuuksia on. Toisaalta tämä on yhtyeen faneille tarkoitettu, ja he ehkä osaavat tajuta, että vaikka puhe on vuodesta 1971, niin kuva esittää 70-luvun lopun inkarnaatiota. Bonuksena mukana seuraava vuoden 1969 Swing in -tallenne on erittäin palkitseva lisä. Paitsi että saamme nähdä yhtyeen (lähinnä Andersonin, yllätys) yliopistokiertueella, pääsemme selailemaan Andersonin äidin leikekirjaa ja polttamaan liikennesakkoa.

Jethro Tull. Their Fully Authorised Story on lopulta varsin onnistunut paketti, jos oletetaan sen tarkoitetun nimenomaan niille, jotka jo valmiiksi ovat yhtyeen seuraajia. Mutta tämänhän dvd-formaatti mahdollistaa. Televisiokäyttöön ajateltuna ohjelma ei toimisi lainkaan yhtä hyvin, koska satunnainen katsoja ei sen perusteella saisi suinkaan kokonaiskäsitystä Jethro Tullista. Tällaisenaan se kuitenkin on paikoin rikaskin ja tarjoaa taatusti vannoutununeellekin fanille paljon uutta.