Luettua: heinäkuu 2025

Leena Krohn: Salaisuuksia. Helsinki 1993: Kirjayhtymä. 88 s. Kuv. Inari Krohn. 3. p. [1. p. 1992].

Leena Krohnin tuotannossa ”aikuistenkirjat” ja ”lastenkirjat” ovat aina olleet liukuvia käsitteitä, enkä tiedä, onko kirjailija itse oikeastaan koskaan edes tehnyt eroa niiden välillä. Vuonna 1992 ilmestynyt Salaisuuksia on näyttävinään lapsille tarkoitetulta – sen neliömäinen muoto ei ole tyypillinen, se on Inari Krohnin kuvittama ja sen kaikissa viidessä tarinassa on lapsen näkökulma. Kuitenkin kertomukset itsessään eivät ole erityisen lapsekkaita ja niiden käsittelemät teemat ovat päinvastoin hyvinkin suuria. Krohnin kirjailijanlaatuun kuuluukin haastaa lukijoita, mutta samalla lukijat saavat itse määritellä, kuinka korkealle rima kulloinkin asetetaan.

Salaisuuksia esimerkiksi on täysin mahdollista lukea kokoelmana tarinoita, joissa ei loppujen lopuksi tapahdu ihan kauhean paljon. Ja vaikka tapahtuisikin, eivät kertomukset välttämättä etene aristoteelisesti ja jännitettään kasaten. Oleellisempaa on herätellä lukijassa ajatuksia, ja jokainenhan ajattelee omista lähtökohdistaan.

Salaisuuksia sisältää neljä lyhyttä, selvästi novellimaista tekstiä sekä yhden paljon pidemmän, liki pienoisromaania muistuttavan kertomuksen. Pitkä tarina, Mare Serenitatis, on katkelmallinen kokonaisuus lapsen muistoja Kuuhun muuttaneesta tädistään. Selvästi scifiä oleva kertomus tarjoaa täyslaidallisen faktaa (ja spekulaatiota) Kuusta, kunnes rysäyttää loppuun suuren mittakaavan yllätyksen. Ihmeen tuntu kipinöi moneen kertaan.

Lyhyemmistä novelleista Uusi Opabinia ja Salattujen totuuksien yliopisto liikkuvat mahdollisen ja uskomattoman rajapinnalla, missä mieli kykenee asioihin, joihin todellisuus ei välttämättä pysty ja joita ei halua tieteellisen järjestelmällisyyden pilkottaviksi. Lyhyt Näkymätön tähti, joka kertoo ehkä-kuvitellusta Auringon kaksoistähdestä, liittyy sekin edellisten esittämiin kysymyksiin, joskin hieman satumaisemmalla otteella. Teoksen päättävä Kotini syvyydessä on kiehtova toden ja unen tutkielma, joka itsekin myöntää olevansa filosofian asialla. Monikerroksinen olemassaolon tasojen pohdinta saa dramaattisen kerronnallisen lopun, joka sai ainakin yhden lapsikuulijan hämmennyksiin – kuten uskon olleen tarkoituskin.

Matti Klinge: Professoreita. Helsinki 1990: Otava. 238 s. Kuv. 2. p. [1. p. 1984].

Kun 1990 Helsingin yliopisto täytti 350 vuotta, professori Matti Klinge oli jo sen virallinen historioitsija. Hän oli osallisena Helsingin yliopiston järeän historiikin kirjoittamiseen ja sitä ennen oli kronikoinut esimeriksi yliopiston ylioppilaskuntaa. Jubileumin kunniaksi Otava julkaisi uudestaan myös pienimuotoisemman mutta yhtä kaikki viehkon teoksen Professoreita kuuden vuoden takaa.

Professoreita on nimensä mukainen kirja. Se esittelee Turun akatemian ja sittemmin Helsingin yliopiston jokaiselta vuosikymmeneltä yhden keskeisen professorin. Näitä pikkuesseitä kertyy siten 35 kappaletta. Ne kuvaavat laajan ajallisen kaaren aina politiikan ja historian sekä oikeustieteen professori Mikael Wexioniuksesta (1609–1670) matematiikan professori Olli Lehtoon (1925–2020). Mitättömimmillään Klinge teksti jää pienoiselämäkerraksi, jossa käydään yleisesti läpi kyseisen henkilön ura ja merkitys. Tällaisia tapauksia on kuitenkin vain muutama.

Sen sijaan useammin kirjoittaja kykenee taiten luomaan yhden oppineen ihmisen kautta laajemman silmäyksen ajan tieteellisiin, oppihistoriallisiin ja poliittisiin tuuliin. Yksikään ihminen, ei professorikaan, ole muusta maailmasta irrallinen hahmo, vaikka historiankirjoitus usein suurmiehet sellaisiksi nostaa. Käsitellyt teemat voivat olla jonkin tietyn tieteenalan käännekohtia ja kehityslinjoja, yliopistollisen hallintokulttuurin muutoksia tai vaikkapa oppineisuuden ja aseman vahva periytyminen.

Viimeksi mainittu seikka korostuu Klingellä monesti. Hän rakastaa esitellä toisiinsa kietoutuvia yliopistosukujen haaroja – kuka oli kenenkin pojanpoika, kenen tytär nai kenenkin puolison veljen. Usein pärjäisi vähemmälläkin, mutta toisaalta kieltämättä on hämmentävää, miten valta yliopistossa vaikkapa 1700- ja 1800-luvuilla tuntui palaavan aina muutaman runkosuvun uusille vesoille.

Mitä lähemmäs kirjoitusajankohtaa tullaan, sitä vaikeampi Klingen on supistaa sanottavaansa lyhyen mitan vaatimalla tavalla. 1900-luvun kohteet olivat Klingelle aikalaisia, osa henkilökohtaisesti tuttuja, jokunen vielä elossakin julkaisuhetkellä. Sen sijaan vanhojen herrojen (miehiähän kaikki tietysti ovat) esittelyissä polttopiste on kirkas.

Juri Nummelin: Bagatelleja. Kirjoituksia 1980- ja 1990-luvuilta. [Turku] 2025: Juri Nummelin. 60 s.

Juri Nummelin on moninaisen uransa aikana julkaissut kaiken muun ohessa myös liudan mitä kummempia pikku kirjasia ja vihkosia. Oma haaransa ovat erilaiset juhlakirjat. Tämänvuotinen Bagatelleja ilmestyi 40-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi. Vuonna 1986 nimittäin ilmestyi Satakunnan Työssä 14-vuotiaan Nummelinin artikkeli Neuvostoliittolaisista etuvetoautoista! Myöhempi ura keskittyi sittemmin vähän toisenlaisiin aiheisiin…

Bagatelleja on pikkuruinen kokoelma tekstejä vuosilta 1986–1995, siis sitä varhaisinta juveniliaa, jota kirjailijat yleensä piilottelevat ja häpeävät. Nummelin, muun muassa roskakirjallisuuden asiantuntija, tietää kuitenkin mikä arvo on kaikenlaisilla kuriositeeteilla. Sitä paitsi – itse rakastan tällaisia julkaisuja: niillä ei ehkä ole kuin alaviitteen arvo, mutta joskus juuri niissä alaviitteissä saattaa olla mielenkiintoisimmat yksityiskohdat.

Bagatelleja sisältää edellä mainitun autoartikkelin lisäksi eritoten elokuva-arvioita sekä runoja. Nummelin on jo nuorena ollut taitava kirjoittaja ja tuntuu ymmärtäneen aiheittensa päälle. Kyllähän teinin ärhäkkä pätemisen tarve kuuluu teksteissä, mutta on niissä paljon oivaltavaa (sanon tämän pitkällä kokemuksella teinien teksteistä). Vielä selvemmin oivaltava mutta vielä harjaantumaton ja näsäviisaaseen hassutteluun sortuva nuori paljastuu runoissa, jotka ovat lähtöisin lähinnä Nummelinin julkaisemista pienlehdistä.

Kokoelman päättää lyhyt, 15-vuotiaana kirjoitettu novelli kokoomusnuorten riettaasta illanvietosta, joka huipentuu ihmisuhraukseen. Nummelin tietää itsekin julkaisevansa tässä keräilykohteen, sillä novellissa luetaan fiktiivistä grimoire Necronomiconia – mikä tietenkin tekee kirjasesta pakollisen Cthulhu-kompletisteille.

Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Pimeää pimeämpi. Kummalinnun munia 2. Tampere 2015: Osuuskumma. 143 s.

Raapale, tuo täsmälleen sadan sanan mittainen novelli, venyy moneen. Se mahdollistaa kokeilun, se voi olla harjoite tiiviyteen, loppukäänteeseen tähtäävä tunnelmapala, kaunokirjallinen vitsi ja niin edelleen. Silloinkin, kun raapale ei onnistu olemaan kovin hyvä, tiukkarajainen muoto tekee siitä vähintään kiinnostavan: miksi kirjoittaja päätyi juuri näihin sataan sanaan?

Osuuskumman julkaisema, Christine Thorelin ja Kari Välimäen toimittama kokoelma Pimeää pimeämpi (2015) on runsas kattaus monenlaisia raapaleita. Se kokoaa alun perin Kummalinnun munia -sähkökirjasissa samana vuonna ilmestyneet 112 tekstiä. Niiden joukkoon mahtuu kaikenlaista, joskin humoristinen ja absurdi tuntuvat jonkin verran korostuvan. Osuuskumma keskittyy yleensä spekulatiiviseen fiktioon, mutta genrerajat eivät tämän kokoelman yhteydessä ole oleellisia. Toki suurimmassa osassa tekstejä on jokin fantastinen elementti ja muutamat voi ihan selvästi lukea genrekirjallisuudeksi. Silti oleellisempaa on pystyä yllättämään ja tarjoamaan oivalluksia. Esimerkiksi Anni Nupposen Hirviöasiakaspalvelu-tarinat (jotka sittemmin ilmestyivät samannimisessä kirjasessa useiden lajitoveriensa kanssa) leikittelevät selvästi (kauhu)fantasian kuvastolla, mutta lopulta ne karnevalisoivat asiakaspalvelutilanteita. Yhtään täysin vakavaa tarinaa kokoelmassa ei ole, joskin muutaman kerran humoristisuus saattaa olla lukijasta kiinni. Eipä totiset tekstit sitä paitsi olisi leikittelevään perusvireeseen sopineetkaan. Ja lopultahan raapale on nimenomaan kirjallinen leikki.

Pimeää pimeämmässä on raapaleita yhteensä 17 kirjoittajalta, osalta vain yksi ja esimerkiksi Kari Välimäeltä liki kaksikymmentä. Hänen tekstinsä erottuvat muiden joukosta määrän lisäksi myös tunnistettavalla tyylillään, lakonisella järjettömyydellä. En itse ole absurdismin suuri ystävä, mutta arvostan, kun se tehdään hyvin. J. S. Meresmaaltakin on mukana reilusti toistakymmentä tekstiä, joiden huumori on oivaltavaa. Itselleni toimivat tässäkin yhteydessä myös Magdalena Hai ja Tarja Sipiläinen, osaltaan varmasti heidän kauhuun kallellaan olevien aiheittensa vuoksi.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta. [Helsinki] 2014: Kuoriaiskirjat. KK007. 2. p. [1. p. 2013].

Kaikista Suomen aktiivisista raapaleiden kirjoittajista Shimo Suntila taitaa olla paitsi tuotteliain myös – mielestäni – paras. Vuonna 2012 hän otti urakakseen kirjoittaa joka päivä yhden raapaleen, ja koska se sattui olemaan karkausvuosi, Suntilan blogissa ilmestyi kaikkiaan 366 sadan sanan novellia. Suntilan esikoiskirjaan Sata kummaa kertomusta on koottu niistä laadukkain osuus.

Miksi pidän Suntilaa lajin mestarina? Yksi syy on hänen laaja-alaisuutensa. Hänen raapaleissaan esiintyy paitsi koko spekulatiivisen fiktion kirjo myös sitä laajempi aiheisto. Tässä nimenomaisessa kokoelmassakin on muutama kirjailijuuteen ja kirjakeräilyyn liittyvä teksti, joskin niitä Suntilalta on ilmestynyt toisaalla enemmän. Pääpaino on spefissä: erilaisissa fantasia-aiheissa, kauhukuvastossa ja tieteistarinassa.

Toinen syy Suntilan raapaleiden ihailuuni on se, etteivät hänen tekstinsä jää vitseiksi. Liian usein moni muu rakentaa tarinansa sellaisen yllätyslopun varaan, joka tekee tekstistä humoristisen ja usein todellakin vitsin kaltaisen. Kyllähän Suntilalla huumoria on, paljonkin, mutta usein se näkyy käsittelyn uudessa näkökulmassa tai yllättävyydessä. Sata kummaa kertomusta sisältää nähdäkseni tasan yhden vitsiraapaleen. Toisaalta monesti fandomin sisäpiirihuumori saattaa hämmentää ja etäännyttää vähemmän vihkiytynyttä lukijaa. Huumorin lisäksi Suntilan raapaleissa ylletään usein ihan ehtaan tarinankerrontaan, jopa vaikuttavaan tunnelataukseen. Tämänkin kokoelman teksteissä on muutamia sellaisia, jotka olisivat vaikuttavia tarinoita pidemminkin kerrottuina.

Vuoden urakkaan mahtuu jonkin verran toistoa. Hieman ihmettelen, miksi kirjaan on valikoitunut esimerkiksi kolme muunnelmaa samasta aihelmasta – baaritapaamisesta, iskurepliikistä ja sodasta avaruudessa. Muutoin valikoima on tasainen; muutama tarina jokseenkin samasta aihepiiristä kerrallaan. Mukaan on sitten ripoteltu Suntilan loistavia Milla ja Meri -tarinoita puolijumalaisista siskoksista ja heidän avuttomasta isästään.

Luettua: huhtikuu 2024

Kerttu Peldán: Kaksi rasiaa. Apteekkiromaani 1700-luvulta. Helsinki 1983: Kerttu Peldán. 184 s.

Kun Hamina paloi 1742 pikkuvihan aikaan, apteekista jäi tarinan mukaan jäljelle vain kaksi pillerirasiaa. Haminan ensimmäisen apteekin, kaikkiaan nykyisen Suomen alueen toisen, oikeudet sai ruotsalainen Henning Rothfeldt. Hän matkasi vasta perustettuun linnoituskaupunkiin 1733 perheineen ja toimi siellä apteekkarina varhaiseen kuolemaansa saakka 1740. Pian hänen jälkeensä Hamina jo sitten tuhoutuikin täysin.
Kerttu Peldán tiettävästi kirjoitti kolme teosta.

Apteekkarina päivätyönsä tehnyt Peldán kirjoitti 1967 laajan ja käsittääkseni ansiokkaan Suomen farmasian historian. 1972 ilmestyi Suomen apteekkariyhdistyksen historiikki ja 1983 romaani Kaksi rasiaa, joka kertoo mainitun Haminan I apteekin tarinan. Ja nimenomaan tarinan, sillä tosiasioita siinä on vain siteeksi. Historiankirjoitus ei osaa kertoa apteekin vaiheista juurikaan – en ole löytänyt mistään esimerkiksi apteekin tarkkaa sijaintia, vaikka Raatihuoneentorilla se ilmeisimmin on ollut. Historiallisista henkilöistä Peldán hyödyntää Rothfeldtin pariskuntaa, muutamaa Haminan silloista porvaria sekä kahta myöhempää apteekkaria. Kaikki muu kuitenkin on silkkaa fiktiota.

Tarinaltaan Kaksi rasiaa sijoittuu jonnekin Hietamiehen–Hirvisaaren ja Utrion historiallisten romanssien jatkumoon, joskin käänteet ovat yleensä arkisia ja pieniä (mikä on vain viehättävää!) suuren draaman sijasta. Peldánin huomio onkin farmasiassa, jonka historiallisia käytänteitä hän kuvaa mainiosti. Tarinankerronta siitä hieman kärsii, mutta kirjan alaotsikkona onkin "apteekkiromaani" eli lukijaa on varoitettu.

Omakustanteena ilmestynyt romaani olisi hyötynyt kustannustoimittajasta, mutta yleisesti ottaen Peldánin proosa on sujuvaa. Joitain anakronismeja varmasti on, mutta eipä tuosta jaksa kuin vähän turhaantua. Sen sijaan kirjoittajan vähäinen tapahtuma-alueen tuntemus pelastaa kirjan liialta osoittelulta ja nimitulvalta, mikä on monen kotiseuturomaanin perisynti.

Pietari Päivärinta: Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1893.

Pietari Päivärintaa on suotta varjostanut ns. kansankirjailijan varjo. Totta on, että hän oli kirjoittajan ja kirjailijana oppimaton, myöhään aloittanut amatööri. Aikanaan moinen oli riittämiin sysäämään taitavankin pännämiehen toisarvoisten kastiin, vaikka luulisi pappismiehellä sanan hallinta olevan hallussaan.

Vuonna 1893 ilmestyi Päivärinnan tarinasikermä Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. Nimi selittää itsensä. Teos käsittelee Suomen suuria kato- ja nälkävuosia. Päivärinnan ote on toisaalta dokumentoiva, toisaalta selvästi kaunokirjallinen. Hän piirtää kavalkadin nälästä kärsivien kuvia, moni varmasti ihan totuudenmukaisia mutta aivan yhtä varmasti taiteilijan linssin läpi katsottuja. Kertomusten minä näyttäytyy hyveellisenä kansan auttajan, joka päivittelee kansan kohtaloksi osunutta kurjuutta. Valikoima on kieltämättä vaikuttava. Päivärinta saa kaikesta laskelmoinnista huolimatta herätettyä myötätuntoa ja sääliä hahmojaan kohtaan, olivat he sitten nääntyviä vanhuksia tai epätoivossaan varastavia nuorukaisia.

Synkkä sävy värittää vahvasti koko teosta, paitsi aivan lopussa, kun Päivärinta alkaa viimeisessä kertomuksessa valistaa lukijoita kelvollisista korvikkeista (kuten sienet ja oljesta pantu olut). Tyylilaji pettää silloin – vaikka olisiko se kurjistelukaan lopulta miellyttänyt kuin minua? Paras yksittäinen teksti lienee lakoninen yhden miehen kohtalonkuvaus Rouhu, joka puhutteli minua yksinkertaisuudellaan.

Pietari Päivärinnan kirja on Esko Salervon lukemana kokonaisuudessaan YLE Areenassa.

Maiju Lassila: Elämän vaihteessa. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1912.

Olisikohan Maiju Lassilan Elämän vaihteessa maailman ainut imetyksen lopettamisesta kertova romaani? Ainakin ainut lapsen näkökulmasta kerrottu? Siitä se nimittäin kertoo.

Kolmevuotias Juko Pynninen on äidin suosikkilapsi, joka on saanut jatkaa rintaruokinnassa turhan pitkään. Vaan sitten äiti päättää lopettaa ja sivelee rintaansa tervaa, jolla homma pitäisi ratketa. Mutta Jukoa semmoinen vituttaa, etenkin kun hän keksii äidin tahallaan moista tehneen. Seuraavan päivän aikana hän joutuu alinomaa riitoihin, tappeluihin ja kahnauksiin vuotta vanhemman veljensä ja ystäviensä ja vielä naapurin pässinkin kanssa. Syyksi kelpaa mikä vain, ja toistuvasti Juko suorastaan lietsoo riitaa.

Romaanin voi lukea moneen tapaan. Pinnalta on koominen kertomus lasten ajattelutavasta, sellaisena ihan huvittava. Todennäköisesti Lassila (oik. Algot Untola) kuitenkin on halunnut kuvata ihmisen perikateellista luonnetta, joka jo lapsena kolisee, kun ihminen ei saa haluamaansa tai kun joku muu saa enemmän.

Nykylukija saattaa myös perustellusti lukea tarinan niin sanotun toksisen maskuliinisuuden synnystä. Sen verran äidin lellimä poika pyörittää muita laskelmoiduilla tunteillaan, matkii aikuisten miesten leveitä haara-asentoja ja ruokottomuuksia, joutuu naisten vähättelyn ja pilkan kohteeksi (naapurin emäntä ahdistelee tarjoamalla tissiään imettäväksi) ja saa isältään kuulla, kuinka pojat pitäisi meluamisen vuoksi hakata pampulla mustelmille.

Esko Salervon luenta on saatavilla YLE Areenassa.

Harri Erkki: Scifistä. Turku 2021: Turbator. 139 s.

Harri Erkin ytimekkäästi nimetty Scifistä kokoaa yhteen kirjoittajan Portti-lehdessä ilmestyneitä esseitä. Niissä toden totta pohditaan tieteiskirjallisuutta (perinteikkäästi sisältäen fantasian & kauhun) ja sen teemoja. Käsittelyssä ovat etenkin uskonto ja myytit sekä sellaiset harvemmin onnistuneesti scifiin ympätyt aiheet kuin talous, seksuaalisuus ja ravinto.

Harri Erkki (oik. Kumpulainen) on pitkän linjan spefikirjoittaja, jonka ensimmäiset alan tekstit on julkaistu jo yli puoli vuosisataa sitten. Hänellä on perspektiiviä, näkemystä ja perehtyneisyyttä, minkä lisäksi luistava kynä. Vaikka hän pyörittelee useassa tekstissään samoja esimerkkejä ja ajatuksiakin, tuntuu ajattelu usein tuoreelta. On Erkillä sokeat kohtansakin: Hänellä on selvää lukkarinrakkautta vanhaan hc-scifiin. Viitatut kirjailijat typistyvät usein "vanhoihin mestareihin" Asimoviin ja Clarkeen sekä operisteihin Vingeen ja Reynoldsiin. Vanhan miehen äksyyttäkö puolestaan lienee termin "spekulatiivinen fiktio" aiheuttama ärsytys ja kaipuu vanhan kunnon scifiin ja fantasiaan eikä mihinkään nykyaikaiseen "trilogiafantasiaan"? Neuvoja muille kirjoittajille jaellaan auliisti, mutta kehotuksissa ei ole bessewisserismiä vaan tervettä haastavuutta vanhojen konventioiden ylittämiseen.

Aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös yksi entuudestaan julkaisematon. Siinä erotiikan ja rakkauden merkitystä scifissä–fantasiassa–kauhussa problematisoidaan kevyen provosoivasti. Se on, jos ei muuta, mukava pikkulisä kotimaiseen kauhuesseistiikkaan.

Kokoelman kannessa Matti Rag Paanasen maalaus.

Sointu Fritzen & Susanna Santala (toim.): William Blake 1757–1827. Helsinki 2000: Helsingin kaupungin taidemuseo. 198 s.

Kun William Blaken taidetta oli esillä Tennispalatsissa alkuvuodesta 2000, sai näyttely osakseen tavallista tukevamman näyttelyluettelon. Sointu Fritzen ja Susanna Santalan toimittama luettelo on suuri, kovakantinen, parisataasivuinen kirja, informatiivinen ja luonnollisesti runsaasti kuvitettu. British Museumista lainassa olleet teokset saavat ansiokkaan pohjustuksen ja esittelyn UCL:n taidehistorian professorin, David Bibdmanin kynästä.

Blake oli monipuolinen kuvataiteilija, runoilija ja kirjanpainaja mutta ennen kaikkea myös mystikko sekä omaehtoinen mystikko ja esoteerikko. Elinaikanaan melko vähäistä arvostusta saanut Blake oli aikaansa edellä ja nousi arvoon vasta paljon kuolemansa jälkeen. Hänen henkilökohtaisiin mytologioihinsa perustuneet ja omakustanteita ilmestyneet kirjansa, joissa yhdistyivät saumattomasti teksti ja kuva, ovat saaneet ympärilleen myyttisen auran. Ne ovat nykyaikaisen taiteilijakirjan loisteliaita edeltäjiä, ne ovat inhomillisen luomisvoiman komeita tiivistymiä, ne ovat happohuuruisten hippivisioiden esikaikuja ja samalla hurskasta jumalenergiaa rehellisimmillään. Voi vain kuvitella, miten hurjilta hänen näkynsä ovat vaikuttaneet aikalaisista.

Näyttelyluettelo esittelee 137 teosta. Lähes jokaisesta tarjotaan perustietojen lisäksi tiivis mutta oppinut analyysi, jossa teokset kytketään myös osaksi Blaken uran jatkumoa. Samalla hahmottuu myös suurpiirteinen elämäkerta. Kuvia kirja pitää sisässään, kansi mukaan lukien, kuusikymmentä. Loputkin mainitut työt on nykyään helppo guuglata lukemisen oheen. Tekstit ovat suomen lisäksi ruotsiksi.

Rikoksen lyhyt jäljet. Sadan sanan mysteereitä. Tampere 2020: Osuuskumma. 32 s.

Osuuskumman julkaisema pikku kirjanen, Rikoksen lyhyet jäljet, lupailee kansissaan rikosaiheisia raapaleita. Sisältö on pikemminkin spefiä monessa ilmenemismuodossaan. Vaan voisiko muuta olettaakaan, jos kirjoittajisto on Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Tarja Sipiläinen ja Shimo Suntila?

Jokainen kokoelman 24 raapaleesta kyllä tosiaan pitää sisällään rikoksen. Moni noudattelee ihan klassisen dekkarin kaavaa tai ainakin hyödyntää sellaisen perinteitä ja klišeitä. Kuitenkin jok'ikinen nitkahtaa jengoiltaan jonkinlaisen spefi-idean vuoksi: palkkamurha tehdään planeettojen kiertoratoja hyödyntäen, muodonmuutos tai henkimaailma ovat vakavasti otettavia seikkoja rikostutkijalle, Kyllikki Saaren tappoi Predator. Moni kierre on silkkaa fantasiaa, paikoin ollaan ainakin muodollisesti scifiä. Kauhukuvastoakin manataan, mutta raapaleille tyypillinen humoristisuus vesittää yritykset. Ylipäänsä viimeisen virkkeen twisti on sellainen raapaletrooppi, josta irtoamista juhlistaa aina mielellään. Rikoksen lyhyissä jäljissä siihen ei ole suuremmin aihetta. Hauskan siviraiteensa tarjoavat tosihenkilöihin kytkeytyvät jutut – Kyllikki Saaren lisäksi esiintymään pääsevät ainakin Viiltäjä-Jack ja Julius Caesar.

Keräilijä arvostaa tietoa, että kokoelman avaa Boris Hurtan raapalemuotoinen esipuhe, itsessäänkin pieni dialogimuotoinen narratiivi.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997). Helsinki 2019: Tammi. 10 h 28 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1998, äänikirja 2003.

Viime vuodet ovat menneet niin, etten yhtenäkään yönä, jona lapset ovat luonani, ole ollut tilannetta, jossa en olisi kuullut edes pientä pätkää Vesa Vierikon Harry Potter -luennasta. Koska sarjan edellisestä lukukerrasta on jo aikaa, päätin täyttää myös työmatkojani Vierikon äänellä.

Vierikon tulkintaa on ymmärtääkseni arvosteltu paljonkin. Uskoisin syynä olevan sen, että monelle Potter-hahmot yhdistyvät niin vahvasti elokuvien versioihin, että mikään vaihtoehtoinen ei tunnu oikealta. Silti Vierikko selviää mielestä oikein kunnialla, vaikka kieltämättä sarjan ensimmäinen osa, Harry Potter ja viisasten kivi, onkin vielä hieman haparoiva. Pystyn kuitenkin elämään oikein vaivatta turhan lapselliselta kuulostavan Ginnyn kanssa (sitä paitsi kirjassa hänet kuvataan tavalla, jonka puolesta häntä ei välttämättä todellakaan pidä kymmenvuotiaalta). Samoin voin antaa anteeksi Seamusin (Siimus) ja Flamelin (Fleimel) nimien väännökset.

Pottereiden kohdalla pysähdyn aina miettimään, miksi ne on niin tenhoavia ja tehokkaita. Tällä kerralla minuun iski, miten valmiilta niiden maailma tuntuu. Rowling vyöryttää lukija–kuuntelijalle yksityiskohtia toistensa perään – pikkuseikkoja, jotka siinä hetkessä tuntuvat ehkä pelkältä koristeelta tai rönsyltä mutta jotka kuitenkin antavat illuusion kokonaisesta maailmasta ja kulttuurista. Vähäisempi tekijä olisi tyytynyt kolmannekseen määrästä ja korvannut tyhjäksi jääneet sivut toiminnalla, jota Rowling säästelee ainakin vielä tässä vaiheessa kiitettävän paljon. Toisin kävi elokuvasovitusten kanssa, joissa moni sivujuonne, hahmo ja kohtaus jäivät vauhdin ja rymyn alle.

Ritva Sorvali (toim.): 100 rikollista raapaletta. Kouvolan Dekkaripäivien kirjoituskilpailun parhaat 2017. Kouvola 2017: Kouvolan kaupunki. 117 s.

Kouvolan Dekkaripäivien perinteinen kirjoituskilpailussa kisasivat vuonna 2017 raapaleet. Symboliikkan on selvää: Suomen satavuotisjuhlavuonna tasan sadan sanan novelleja. Yksi satanen saatiin vielä, kun kisat parhaimmistoa julkaistiin kokoelmana 100 rikollista raapaletta.

Vaikka raapale saikin alkunsa nimenomaan scifi-piireissä, on se jo ajat sitten liukunut muidenkin lajityyppien puolelle ja rajojen ylikin. Rikoskirjallisuuteen se tuntuu luontuvan tavattoman hyvin. Ehkäpä lajin täsmällinen aihepiiri (siis rikos) ja hioutuneet konventiot mahdollistavat hyvin tiukankin ilmaisun. Verrattuna vaikkapa taannoin kommentoimaani Mensan raapalekilpailun antologiaan, dekkaristit hallitsevat hommansa paljon mallikkaammin.

Kokoelman rikoksiin mahtuu monenlaista. Vaikka murha onkin tietysti tilastojen ykkönen, kaljavarkaudesta kaahaajiin. Pakko sen sijaan on yhtyä kilpailun tuomarin, kirjailija Jukka Behmin ihmettelyyn, miksi niin moni henkirikos tuntuu tapahtuvan parisuhteen sisässä. Monessa tarinassa puoliso saa kuolla, muutaman kerran myös äidit ja tyttäret ovat selvittelemässä välejään.

Behm tuntuu valinneen voittajakymmenikköön tarinoita, joissa on voimakas loppukäänne tai erikoinen näkökulma. Itse puolestani huomaan mieltyneeni enemmän niihin raapaleisiin, joissa rajoituksista huolimatta onnistutaan kirjoittamaan jotain eheää, ilman kierresyöttöjä. Esimerkiksi Iris Backlundin kylmäävä juttu väsyneestä äidistä on sellainen, joka jää mieleen. Samoin Teemu Paarlahden monitasoinen kuvaus syyllisyydentunnosta.

Jälkiviisaasti on ihmeteltävä, miten pari vuotta aiempi, niin sanottu pakolaiskriisi kuuluu teksteissä. Useampaankin kertaan puhutaan "mokkamunista" tms., ja onpa takakanteenkin asti päässyt Terhi Raumosen teksti, joka puhuu "vieraslajeista" monta vuotta ennen Juha Mäenpään höpinöitä eduskunnassa.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998). Helsinki 2019: Tammi. 11 h 26 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1999, äänikirja 2004.

Harry Potter -sarjan toinen osa, Salaisuuksien kammio, tuo lavalle suuren määrä uusia hahmoja ja elementtejä vanhojen vierelle. Sen teemat ovat painokkaampia kuin edellisen (esimerkiksi selvä rasismikritiikki), mutta kokonaisuus jää edeltäjäänsä jälkeen.

Itse asiassa Salaisuuksien kammio saattaa olla sarjan kehnoin. Kovatasoinen se on siitä huolimatta, mutta kokonaisuus ei vain ole yhtä sulava ja viilattu. Suurin ongelma on mutkikas ja monipolvinen kuvio, jonka kautta romaanin pääjuoni aukeaa. Siihen liittyy niin monta käännettä, mutkaa ja sivuaskelta, että kaiken hahmottaminen ei ole ihan itsestään selvää, ainakaan lapsilukijalle. Toisaalta Rowling sitoo kunnioitettavan hyvin melkein kaiken tarinassa liittymään pääjuoneen, vaikka yksityiskohtia ja vaikkapa hahmoja on erittäin paljon.

Kuitenkin se, miten hän tarinansa kutoo, ei aina ole ongelmatonta. Varhoin on yhdessä tarinassa niin monta deus ex machinaa kuin Salaisuuksien kammiossa. Suurimpia on tyhjästä ilmestyvät Ford Anglia ja lopputaistelun feenikslintu Fawkes – kumpaakaan ei lopulta edes yritetä selittää. Lisäksi on paljon pieniä "onnekkaita sattumia", niin kuin Kalkaroksen oikea-aikainen aivastus juuri, kun Harry ja Ron olisivat muuten paljastuneet hänelle ja niin edelleen.

Parasta on velhomaailman elävä syke. Se todella tuntuu hengittävän ja kasvavan luontevasti. En yhtään ihmettele niitä, jotka sanovat Pottereiden lukemisen olevan kuin kotiinsa palaisi. Siihen maailmaan palaa varmasti mieluummin kuin, sanotaan nyt vaikka, Kouvolaan.

Luettua: syyskuu 2023

Pertti Ylermi Lindgren: Kreivi. Tasavallan Casanova. Helsinki 1992: Aquarian. 173 s.

Pertti Ylermi Lindgren oli aikoinaan maineikas huijari ja sarjakihlautuja, jonka vaiheita seurattiin niin Suomessa kuin Ruotsissa. 1960-luvulla Jallu-lehti julkaisi hänen muistelmansa, joissa keskityttiin etenkin hänen naisseikkailuihinsa. En ole kyseisisä muistelmia lukenut, mutta vuonna 1992 kirjamuodossa ilmestynyt Kreivi. Tasavallan Casanova on todennäköisesti pitkälti samansisältöinen jos ei ihan yksi yhteen olisikaan.

Lindgrenin muistoihin on suhtauduttava hyvin varauksella. Todennäköisesti hänen varhaisvaiheensa on muistelmissa käsitelty melko totuudenmukaisesti – sotalapsuus Ruotsissa, vieraantuminen biologisesta perheestä ja suomen kielen unohtaminen – mutta kun päästään hänen urotekoihinsa, on niissä varmasti paljon ylimääräistä kuorrutusta. Jutun juoni on, että Lindgren tajuaa, miten helppoa on esiintyä keksittyinä roolihahmoina, olivat he sitten kreivejä, italialaisia tutkijoita tai gynekologian opiskelijoita, ja siinä samassa huijata naisilta näiden rahat. Varmasti jutuissa on totuutta osaksi, mutta kyllähän naisten helppouskoisuus on välillä kovin uskomatonta, etenkin kun Kreivin keinovalikoima kuulostaa varsin vähäiseltä.

Ihan oman lisänsä kirjaan tuovat sen "eroottiset" piirteet. Välillä Lindgren intoutuu muistelemaan kohtaamisiaan niin limaisen yksityiskohtaisesti, ettei todellakaan ole sattumaa, miksi juuri Jallu aikoinaan valikoitui hänen muistelukanavakseen. Tiettyä ilomielistä riehakkuutta hänen jutuissaan kieltämättä on, ja kielenkäyttö yltää välillä todella luoviin sävyihin.

Ilmeisesti kirjalle oli aiottu jatkoakin, mutta ymmärtääkseni sellaista ei koskaan ilmestynyt. Tarina päättyy Jallun tarjoukseen muistelmista. Näin ollen käsittelemättä jäävät ura iskelmälaulajana sekä käsittääkseni aivan rehellisenä perheenpäänä ja perushoitajana.

Olavi Kanervisto (toim.): Sata kertaa sadalla sanalla. Janakkala 2007: Tieto-tila. 188 s. Kannessa nimi Raapaleantologia. 

Vuonna 2006 Suomen Mensa juhlisti nelikymppisiään raapalekirjoituskilpailun merkeissä. Raapalehan on englantilaisessa scififandomissa syntynyt proosamuoto: täsmälleen satasanainen novelli. Suomeen se rantautui 1989, kun Aikakone-lehti lanseerasi drabblelle suomenkielisen vastineen. (Usein kerrotaan suomennoksen takana olleen tuleva Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo, mutta en löydä mistään primäärilähteestä vahvistusta asialle. Ei sillä että epäilisin.)

Mensan kisaan osallistuneista teksteistä sata julkaistiin seuraavana vuonna Olavi Kanerviston toimittamassa antologiassa Sata kertaa sadalla sanalla. (Kirjan kannessa on kyllä Raapaleantologia isommalla, mutta nimiölehdellä sanaa ei edes mainita.) Koska raapaleen juuret ovat scifissä (sisältäen fantasian ja kauhun), on luonnollista, että genrekytkös on vahvana tässäkin kokoelmassa. Toisaalta onpa joukossa myös rikosfiktiota, metatekstejä kirjoittamisesta kuin borishurttamaisia vinon humoristisia realismin kappaleitakin.

Hurtan tai vaikkapa Shimo Suntilan tasoon ei silti ylletä. Useimmille kirjoittajille nämä ovat ensimmäisiä kokeiluja, ja monesti näkee, että suurin keskittyminen on laitettu sadassa sanassa pysymiseen. Lajin perinteet kuitenkin ovat hallussa: monesti tekstit päättyvät viimeisen virkkeen käänteeseen, joka asettaa koko muun jutun uuteen valoon. Joskus se on oivaltavaa (pari vedenpinnan käyttöä maailmojen rajana), joskus väkinäistä (Kekkonen kristuksena), joskus vain typerää (jokunen tunkkaiselta nykyään tuoksuva juttu).

Fandomista tuttuja kirjoittajia ei ole mukana kuin pari, Heikki Oja (eli Matias & Matilda Ranta) ja Juha-Pekka Koskinen. Tosin moni kirjoittaja esiintyy vain salanimellä, joten ehkä ei ole tarpeen vielä epäillä kotimaisten scifistien matalaa älykkyysosamäärää.

Pieneen mutta innokkaaseen suomalaisen raapalekirjallisuuden kaanoniin Sata kertaa sadalla sanalla on mukava lisä, osoitus siitä että lajilla on elinvoimaa tiukimpien piirien ulkopuolellakin.

Boris Hurtta: Krapuja ja Keräiltyjä krapuja

Englantilaisen scifi-fandomin parissa syntyi 1980-luvulla tekstilaji nimeltä drabble, tasan sadan sanan mittainen kertomus. Suomeen se saapui viimeistään 1989, kun Aikakone-lehden numerossa 2/89 ilmestyi nimettömän kirjoittajan artikkeli aiheesta. Siinä sana oli saanut myös suomenkielisen vastineensa raapale. Yksi varhaisista muodon mestareista Suomessa oli Boris Hurtta, jonka ensimmäinen julkaistu raapale ilmestyi tuona samaisena vuonna Aikakoneen seuraavassa numerossa. Hurtta jatkoi koko loppuelämänsä raapaleiden kirjoittamista, mutta hän omaksui sille aivan oman sanan, krapu. Syynä ehkä oli, ettei hän pysytellyt pelkän scifin ja fantasian rajoissa vaan kirjoitti estoitta mitä monituisimmista aiheista. Hurtan krapuja ilmestyi vuosien varrella lehtien lisäksi moninaisissa vihkojulkaisuissa ja joissain antologioissakin. (Hurtan ja Harri Haarikon raapalekokoelma Cyranon hengessä vuodelta 2016 mainitsee raapale-sanan keksijäksi Johanna Sinisalon.)

Vuoden 1997 Krapuja-kokoelma (kust. Avoin Kirja) sisältää lähes viisikymmentä tekstiä. Kaikki ovat tietenkin satasanaisia, mutta novellien lisäksi joukossa on muutama runokin. Kaikki tekstit on julkaistu toisaallakin; esimerkiksi Aitoja krapuja -vihkosen (1995) sisältö on lähes kokonaan - muttei ihan! - mukana. Vanhimmat tekstit ovat vuoden 1989 tuotantoa eli aivan niitä ensimmäisiä ilmestyneitä (esim. pikkuklassikko, tieteisfantasia Louhikärmes). Fantasia-aiheiden lisäksi mukana on realismia, nostalgiaa, pakinamaisia arkihuomioita, pastisseja ja tosiaan myös runoja.

Ensimmäinen osasto on selvimmin genrekirjallisuutta. Joukossa on fantasiaa, hieman kauhuhöystettäkin (Tuon pirtin rakensi Jaakko, Vampyyri rannalla) mutta myös suoranaista abdusrdismia ja metatason genrepohdintaa, kuten kertomuksessa Kauhukirjailijana olon syitä ja seurauksia. Kokoelman toinen osasto on mielestäni paras ja samalla, jos rohkenen sellaista sanaa käyttää, korkeakirjallisin. Kevyen arkisurrealismin ohessa on viittauksia muun muassa klassiseen poikakirjallisuuteen. Esimerkiksi Kaks reilua kundia Kotkasta luo katsauksen Pertsan ja Kilun myöhempiin vaiheisiin, ja Musiikkia mandariinille kaikuu vanhojen orientalismiin kallellaan olevien seikkailutarinoiden suuntaan. Itselleni kiehtovimmalta tuntuu osaston aloittava kolmen kravun sarja, nostalgiset välähdykset joihin kaikkiin liittyy Rojolan Erkki, linnuille puhuva ja noidaksi uskottu. Viimeinen osasto muodostuu sekalaisemmasta sarjasta kertomuksia, joihin tuntuu liittyvän aiempaa henkilökohtaisempi sävy. Käsittelyyn pääsevät niin bibliofilia (Valdemar Rydberg -tarina Keräilijän vietti), poliisin työ (Tähtihetki) ja Kakolanmäen miljöö (Yöllä päiväntasauksen aikaan). Krapuja on erittäin laadukas kokoelma. Väitän, että jos kokoelman olisi julkaissut joku etabloitunut valtavirtakirjailija, sitä voitaisiin hyvinkin pitää pienenä lyhytproosan helmenä.

Vuoden 1998 Keräiltyjä krapuja -kokoelma (julk. Wanhain Herrain Huone) tekee mieli nähdä jonkinlaisena lisävihkona edelliselle. Se on sekalaisempi valikoima yleensä humoristisia tekstejä, alaotsikoltaankin "Uusia, vanhoja, pahnanpohjimmaisia, sensuroituja, hyljättyjen joukosta hyljättyjä omia krapuja", ei niin laadukas tai tasavahva mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja parhaimmillaan hauskakin. Maininnat ansaitsevat ainakin Universal Con 2019, joka irvailee varsinkin Tähtivaeltajan sivuilta tutuille viinanhuuruisille con-raporteille, sekä Hurtan näkemys Jussi Vareksesta, Minun Varekseni. Myös siinä on novellien lisäksi pari runomuotoistakin tekstiä, joskin merkittävin ero proosakrapuun on lähinnä tekstin asettelu. Hurtta ei muuten ole ollenkaan hassumpi runoilija, mutta valitettavasti häneltä ei tietääkseni ole näiden krapurunojen ja joidenkin yksittäisten WHH-arkkien lisäksi ilmestynyt vain yksi kokoelma, sekin Wanhain Herrain Huoneen pienjulkaisuja (1995).