Katsottua: elokuvat 2026

Chris Columbus: Yksin kotona. Yksin kotona 2 – Eksynyt New Yorkissa. Harry Potter ja viisasten kivi. Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Chris Columbus on niitä Hollywood-ohjaajia, joita tulevaisuuden elokuvanystävät (jos sellaisia enää on) arvostavat silkan välineensä hallinnan vuoksi. Columbus ei auteur, vaikka hänen filmografiansa onkin yllättävän yhtenäinen, vaan erittäin taitava viihteentekijä. Erityisesti häntä tullaan muistelemaan nuoria katsojia ja nuoria näyttelijöitä ymmärtäneenä elokuvantekijänä. Jos hänen varhaiset käsikirjoittamansa elokuvat, kuten Gremlins tai The Goonies, olivat tarinoita maagiseen todellisuuteen astuvista lapsista, ja sama asetelma jatkui monissa hänen omissa ohjauksissaan. Erityisen hyvin hänet tultaneen muistamaan kahden erittäin suositun (ja tuottoisan) elokuvasarjan aloituksista.

Näkemys Yksin kotona -sarjasta on yleensä se, että Columbusin ohjaamat kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat ne oleelliset ja kaikki muut halpaa rahastusta. Kriittisimmät sanovat jo ensimmäisenkin jako-osan olevan pelkkä uudelleenlämmittely. John Hughesin kirjoittama Yksin kotona (Home Alone, 1990) on noussut populaarikulttuurissa jouluklassikon asemaan, mikä onkin ihan ansaittua. Lämpimän amerikkalaisen perhekeskeisyyden ja anarkistisen animaatioväkivallan yhdistelmä onnistuu tavattoman hyvin. Tarina epähuomiossa yksin kotiinsa jäävästä pikkupojasta, joka suojaa reviiriään murtovarkailta, on yksinkertainen ja hauska. Macaulay Culkin pääosassa on juuri niin ärsyttävä kuin lapsitähdet ovat mutta samalla myös täydellinen valinta viattomuuden ja vallattomuuden rajalla tasapainoilevaksi kodinturvanulikaksi, samoin Joe Pesci ja Daniel Stern tolloina roistoina.

Jatko osa Yksin kotona 2 – Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York, 1992) kertaa edeltäjänsä vaiheita paikoin nolottavan suoraan ja on yleisesti ensimmäistä elokuvaa löysempi. Siltikin siinä on ihan riittämiin ansioita. Etenkin lopun väkivaltajakso, joka lainaa edelleen runsaasti Looney Tunes -animaatioista, on riemukas. Myös Tim Curryn enemmän ja vähemmän hienovarainen ilmeily on arvonsa ansainnut. Sen sijaan naiivisti kirjoitettu pulunainen tuottaa lähinnä myötähäpeää, etenkin kun hän pakosti vertautuu ensimmäisen osan vaikuttavaan lumenluojanaapuriin.

Toinen sarja, jonka Columbus polkaisi käyntiin, oli J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen filmatisoinnit. Tälläkin kertaa Columbus vastasi kahdesta ensimmäisestä elokuvasta. Sekä kirjoina että elokuvina Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997/2001) että Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998/2002) ovat sarjojensa lapsekkaimmat ja kepeimmät. Toisaalta varsinkin elokuvat ovat sellaiset, että ne määrittävät kaikkea jälkeensä tulevaa etenkin visuaalisuutensa osalta. Columbusin Harry Potterit ovat upeita elokuvalavastuksen ja -puvustuksen taidonnäytteitä, joiden ylitsepursuava runsaus on taatusti merkittävä syy koko sarjan suosioon. Elokuvanakin ne toimivat melko hyvin, vaikka puritaanisimmat Potter-fanit muistavatkin aina osoittaa runsaasti kohtia, joissa kirjojen tarinaa on oikaistu. Viisasten kivestä ja Salaisuuksien kammiosta kuitenkin puuttuu etenkin sarjan viimeisten osien sekavuus, joka johtuu osittain halusta painottaa näyttäviä digitaalitehosteita. Onhan niitä alkupäänkin osissa (joskin jotkin Playstation 2 -tasoiset efektit ovat vanhentuneet kehnosti), mutta niissä cgi-magia vielä suurelta osin palvelee tarinankerrontaa.

Parasta koko Potter-elokuvien sarjassa kuitenkin ovat näyttelijät, mille luodaan vankka pohja Columbusin ohjauksessa. Elokuvien roolitus on niin ikoninen, että muutamien osien aikana harmittelee usein, miten loistava ensemble on saatu hukattua muutoin melko heikkoon tekeleeseen. Se, että sarjan pääkolmikko onnistuu kasvamaan niin vaivattoman tuntuisesti paitsi elokuvien maailmaan myös niiden aikana, on varmasti isolta osin juuri Chris Columbusin ansiota. Hän loi työskentelytavan ja ilmapiirin, jota myöhemmät ohjaajat hyödynsivät ja jota elokuvien lapsinäyttelijät ovat kiitelleet monesti jälkeen päinkin.

Alan J. Pakula: Presidentin miehet. David Fincher: Zodiac

Tositapahtumiin perustuva journalistinen trilleri on ihan oma ja kiehtova lajityyppinsä, jota elokuva hyödyntää harmillisen harvoin. Toisaalta harvat tulokset ovat usein loistavia. Alan perusteos on Alan J. Pakulan ohjaama Presidentin miehet (All the President’s Men, 1976), joka käsittelee Watergate-skandaalia. Yhdysvaltain demokraattisen puolueen päämajaan tunkeuduttiin vakoilupuuhat mielissä, ja lopulta seuraamuksena oli presidentti Richard Nixonin eroaminen. (Voi kunpa se olisi yhtä helppoa nykyäänkin.)

Elokuva perustuu Washington Postin toimittajien Carl Bernsteinin ja Bob Woodwardin kirjaan. He paljastivat työllään aina presidenttiin asti yltäneen poliittisen salaliiton. Presidentin miehet on etupäässä työn kuvaus, olkoonkin että hyvin poikkeuksellisen työn. Koskaan muulloin ei (lanka)puhelimessa puhuminen, muistivihkoon kirjoittaminen ja kirjoituskoneen naputtelu ole ollut yhtä tiivistunnelmaista. Elokuva seuraa toimittajia välillä melkein epätoivoisessa työssään, kun he yrittävät selvittää, mitä ja keitä kaikkia liittyy demokraattipuolueen toimistolta verekseltään löydettyihin vakoojiin. Pakulan ja kuvaaja Gordon Willisin staattiset mutta erittäin vaikuttavat kuvat ovat tavattoman tehokkaita, ja kun kaukaisuuteen nousevaa zoomia muutaman kerran käytetään, tulos on elokuvallisesti päräyttävää. Presidentin miehet onkin nimenomaan elokuvan rytmityksen mestarikurssi; hyvin tavanomaisen lehtimiestyö muuttuu huikeaksi tutkimustyöksi. William Goldmanin käsikirjoitus on niin tiukka kuin on mahdollista.

David Fincherin Zodiac (2007) ottaa tietoisesti mallia Pakulasta. Se seuraa 1960- ja 1970-luvuilla Kaliforniassa sykähdyttänyttä sarjamurhaajatapausta, jossa murhaaja lähetti lehdistölle useita kirjeitä ja salakirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Elokuva perustuu San Francisco Chroniclen pilapiirtäjänä toimineen Robert Graysmithin kirjaan ja seuraa rikossarjan tutkintaa niin poliisin kuin Graysmithin amatööriyritysten vinkkelistä. Vaikka tapaus on edelleen selvittämättä, Zodiacilla on tarjota melko varma ratkaisu. Fincher lainaa paljon Pakulalta, ja Zodiac eroaakin paljon hänen aiemmasta, visuaalisesti hyvin kokeilevasta tyylistään. Kuvat eivät ehkä ole entiseen tapaan tyyliteltyjä, mutta tässäkin tapauksessa rytmi on kerronnan ytimessä. Vain hetkeksi – kun Zodiac keskittyy poliisien työhön – rytmi hukkaa askelmerkkinsä ja katsojan pitää olla todella hereillä pysyäkseen tapahtumissa ja nimissä kärryillä. Muutoin Zodiac on kauniisti konstruoitu elokuva pakkomielteestä, työstä ja lisäksi myös yllättävistä kerrannaisvaikutuksista, joita yhden rikollisen toimilla voi olla.a

Miloš Forman: Palaa, palaa!

Palaa, palaa! (Hoři, má panenko, 1967) oli Miloš Formanin viimeinen kotimaassaan Tšekkoslovakiassa ohjaama elokuva. Se aiheutti selkkauksen, jonka vuoksi ohjaaja siirtyi pysyvästi Hollywoodiin. Palaa, palaa! onkin myrkyllinen satiiri Tšekkoslovakian kommunistisesta hallinnossa. Se on myös elokuva, joka on jäänyt kummittelemaan hyvin vahvasti omaan tietoisuuteeni.

Pinnalta katsoen Palaa, palaa! kertoo jonkin pikkuprovinssin palokunnan tanssiaisista. Soittokunta musisoi ja tavallinen kansa pitää hauskaa. Samaan aikaan järjestävä taho yrittää pitää langat käsittään, vaikka arpajaispöytä tyhjenee varkaiden käsiin ja kauneuskilpaluun ei kukaan halua osallista. Ruohonjuuritason korruptio on valloillaan. Ja sitten kun edessä on vakava tilanne ja pitäisi ryhtyä sammutustoimiin, ei voida kuin lapioida lunta liekkeihin ja taputtaa kotinsa menettäneelle ukkoparalle.

En taatusti ymmärrä kaikkia elokuvan nyansseja, mutta se mikä välittyy 2000-luvun suomalaisellekin, on tuntuma kaaoksesta, joka pyritään kuitenkin pitämään kaikin keinoin piilossa. Tärkeintä on, miltä näytetään ulospäin, seremoniat ja fanfaarit. Kansa kyllä tietää, mitä tapahtuu, mutta jokainen toimii omaksi edukseen ja tietää naapurinkin tekevän niin.

Osittain amatöörinäyttelijöiden voimin tehty elokuva on rosoinen Euroopan ”uuden aallon” tuote. Se ei kokeile, kuten ajan ranskalainen elokuva eikä ole niin koruton kuin vaikkapa vastaava englantilainen tai suomalainen elokuva. Palaa, palaa! on hallittua muotokieltä ja sensuurin vaatimuksiin irvokkaasti vastaavaa kerrontaa, joka näyttää paljon sanomatta ääneen oikein mitään. Kun palokunnan setämiehet katselevat silmät selällään missikandidaatin uimapukuesittelyä, tietää olevansa lopulta universaalien kysymysten äärellä, ei vain viime vuosisadan sosialismin ongelmien.

Palaa, palaa! jää päähän kaikumaan, vaikka se ei olekaan mikään ääneen naurattava komedia tai alleviivaavan kantaaottava. Ymmärtävä katsoja tajuaa, mitä katselee ja jää hämmästelemään näkemäänsä, vaikka raunioiden savu olisikin jo hälvennyt. Itse tunnun palaavan sen ääreen säännöllisesti ja nautin joka kerta.

Donald Crisp: The Fighting Eagle

Donald Crispin ohjauksessa syntyi toinen elokuvasovitus Arthur Conan Doylen luomasta Étienne Gérardista. The Fighting Eagle (1927) on kuitenkin vain kalpea aavistus hahmosta. Doylen alkuperäinen Gérard on Napoleonin sotilas, joka vanhoilla päivillään kertoo urotöistään halukkaalle yleisölle. Hän on loputtoman turhamainen, mikä sälyttää vastuun hänen tarinoistaan kuulijalle ja lukijalle. Gérardin oman version mukaan hän oli jokseenkin tärkein yksittäinen sotilas Napoleonin sodissa heti keisarin itsensä jälkeen. Keisaria hän palvookin yli kaiken. Doylen riemukkaista ja kielellisesti tavattoman vetreistä tarinoista on elokuvassa jäljellä lähinnä jokunen yksityiskohta.

Cecil B. DeMillen tuottama The Fighting Eagle alkaa jonkinlaisena Kolmen muskettisoturin variaationa, jossa maaseudulta löytyvä hieman höntin tuntuinen Gérard vetäistään mukaan Napoleonin joukkoihin. Hän kohoaa nopeasti arvojärjestyksessä ja päätyy osalliseksi salaiseen tehtävään saada haltuun kirje, joka todistaisi Talleyrandin vehkeilleen keisari vastaan. Doylen hahmosta muistuttaa lähinnä yksi Gérardin kertoma taistelukasku ja hänen tapansa puhua itsestään koko nimellä kolmannessa persoonassa. Muu elokuva olisi voitu kertoa aivan hyvin muun nimisillä hahmoilla, eikä kukaan olisi huomannut.

Simppeli tarina on sinänsä mukiinmenevä tusinaseikkailu, eivätkä sen komedialliset elementit suoranaisesti loukkaa katsojaa. Pääosan Rod La Rocque on eräänlainen vilttiketju-Fairbanks, joka on riittävän sympaattinen Gérard. Elokuvana The Fighting Eagle on kuitenkin hyvin persoonaton ja lattea. Paljon on hiljaisesti puhuvia päitä, ja toimintakohtauksia vastaavasti vähän. Komedia tiivistyy joihinkin yksittäisiin farssimaisiin kohtauksiin, kuten Talleyrandin sulkeminen kirstuun tai keisarin vaunujen kaappaaminen. Kaikkein vaikuttavinta elokuvassa on se, että Talleyrandin sihteeriä näyttelee Sally Rand.

Katsottua: lokakuu 2025

 Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma.

Harry O. Hoytin ohjaama Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) on edelleen yksi parhaista Arthur Conan Doyle -filmatisoinneista. Doylen romaani on pinnaltaan kepeä mutta yllättävän postmoderni seikkailukertomus sisältää myös kuolevan britti-imperiumin kaikuja, mutta sellaiset sävyt on siistitty pois elokuvaversiosta. Elokuvana Kadonnut maailma on puhdasta viihdettä ja modernin erikoistehostetoiminnan esivanhempi.

Maineeltaan kiistanalainen professori Challenger väittää löytäneensä Etelä-Amerikasta alueen, jolla yhä edelleen elää muinaisia dinosauruksia. Todistaakseen puheensa hän kokoaa retkikunnan, jonka tehtävänä on lähteä tutkimaan professorin väitteitä. Paikka tietenkin löytyy, ja seikkailijat joutuvat moniin täpäriin tilanteisiin dinosaurusten, uhkaavien apinaihmisten ja purkautuvan tulivuoren puristuksessa.

Välittömin viehätys Kadonneessa maailmassa johtuu sen tehosteista. Willis O'Brienin, joka pian jatkaisi King Kongin elävöittämiseen, stop motion -animaatio on yhä vaikuttaa, vaikka toki voi tuntua kömpelöltä nykyaikaisen cgi:n rinnalla. Efektien varjoon jää helposti kaikki muu, mikä elokuvassa toimii: Se on muutenkin hyvän näköinen, ja esimerkiksi kerronta on tavattoman luistavaa. Osuva on myös roolitus. Hahmot saavuttavat mukavasti romaaniesikuviensa elkeet. Jopa itse Challenger, joka kirjassa kuvataan suorastaan geoteskin valtavaksi, herää henkiin Wallace Beeryn nahoissa. Vaikka Beery ei ole sen suurempi kuin kukaan muista elokuvan miesnäyttelijöistä, hänen olemuksessaan on suhteettomuutta ja valtavaa uhmaa, joka korvaa fyysisiä mittoja.

Vuoden 2000 restaurointi ei ole aivan täydellinen, vaan myöhemmin Kadonneeseen maailmaan on saatu liitettyä lisää kuvaa. Muutoin se puolustaa edelleen paikkaansa varsin toimivana leikkauksena Robert Israelin musiikki on turvallista mutta tavoittaa elokuvan hengen mainiosti.

Ensimmäisen kerran kommentoin Kadonnutta maailmaa jo yli kymmenen vuotta sitten.

Mervyn LeRoy: Vaarallista kylvöä

Mervyn LeRoyn ohjaus Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, 1956) perustuu William Marchin romaaniin Pimeät leikit ja siihen pohjautuvaan Maxwell Andersonin näytelmään. Psykologisen kauhukertomuksen aihio on kuin Manaajan esiaste. Yliluonnollisuuksien sijasta vain pahuutta selittää psykoanalyysi.

Parempiparkainen kotirouva alkaa epäillä kahdeksanvuotiasta tytärtään Rhodaa, kun tämän koulutoveri hukkuu retkellä. Vainaja on voittanut aiemmin käsialakilpailun, mistä haluamansa samaan tottunut Rhoda on ollut katkera. Lisäpontta äidin pelkoihin tuo hänen omasta lapsuudestaan taas pintaan nouseva ajatus, ettei hän olekaan vanhempiensa lapsi. Johtuuko pahuus kasvatuksesta vai onko se sittenkin periytyvää?

Elokuvan freudilainen viitekehys on jokseenkin selittelevä, mutta muutoin The Bad Seed esittää vastauksia samoihin kysymyksiin kuin mainittu Manaaja toista kymmentä vuotta myöhemmin: mikä lapsia nykyään vaivaa?

Näytelmä elokuvan takana paistaa selvästi läpi, sillä kerronta nojaa vahvasti dialogiin. Kuitenkin LeRoyn ja kuvaaja Harold Rossonin yhteistyö tarjoaa myös muutamia kuvauksellisia oivalluksia. Niiden lisäksi The Bad Seedin ehdoton vahvuus ovat sen loistavat näyttelijät, joista osa toistaa teatterissa tekemänsä roolin.

Vaarallista kylvöä on ajalleen poikkeuksellisen rohkea elokuva käsitellessään toisaalta lapsen pahuutta, toisaalta äidin romahtamista kasvatustyön mahdottomuudessa. Vastaavia teemoja alkoi pulpahdella pintaan amerikkalaisessa elokuvassa enemmän vasta seuraavilla vuosikymmenillä.

Vittorio De Sica: Indiscretion of an American Woman

Hollywoodin tuottajamoguli David O. Selznick halusi tuoreelle vaimolleen Jennifer Jonesille elokuvan näyttää taitojaan. Ohjaajaksi valikoitui Vittorio De Sica, pohjatekstiksi Cesare Zavattinin novelli ja käsikirjoittajan paikalla tuulen mukana pyyhälsivät niin Alberto Moravia kuin Truman Capotekin. Kuten odottaa saattaa, elokuvan tekoprosessi oli hirveää vääntöä – Selznick kun ei tunnetusti halunnut päästää muita kukkoja tunkiolleen. Niinpä sitten kun Stazione termini eli Terminal Station (1953) oli lopulta valmis, tuottaja silpoi siitä kolmanneksen pois, liitti alkuun irrallisen ja turhan prologin ja julkaisi sen nimellä Indiscretion of an American Woman.

Nyt katsomani versio on nimenomaan tuo jälkimmäinen, joskin ilman mainittua prologia. Tunnin mittaisenakin elokuva on vaikuttava – joskin pikakelauksen ja kollaašin tunteesta ei koskaan pääse irti. Vaikka Selznick yrittää pakottaa tarinasta yksinkertaista rakkausdraamaa, DeSican visio välittyy siltikin.

Amerikkalaisrouva on lomamatkallaan Italiassa kohdannut amerikan–italialaisen miehen ja rakastunut tähän. Stazione termini kuvaa lähtöä: nainen on nousemassa junaan mutta jää vielä yöksi asemalle selvittämään välinsä miehen kanssa. Hullu rakkaus ei voi lopulta kuin epäonnistua, mutta toteutumattomat mahdollisuudet ja valintojen epävarmuus säilyvät.

DeSican lisäksi komeaa jälkeä tekee myös kuvaaja G. R. Aldo. Jylhä mustavalkokuvaus tekee roomalaisasemasta dramaattisen ympäristön. Pääparin ympärillä on jatkuva hulina, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvien ihmisjoukot. Kontrasti huvittavankin taustamaiseman ja päähenkilöiden syvien tunteiden välillä on vaikuttava. Jones onnistuu roolissaan naisena, jolle päätöksen tekeminen on repivän vaikeaa. Montgomery Clift häntä vastassa sen sijaan jää vähäulotteiseksi raasuksi.

Richard Fleischer: Rikollinen vietti

Aikansa kohuttu rikostapaus, niin sanottu Leopoldin ja Loebin tapaus 1920-luvun Chicagossa, kääntyi vuosikymmenet myöhemmin pariksikin merkittäväksi elokuvaksi. Alfred Hitchcockin Köysi on näistä tunnetumpi mutta Richard Fleischerin Rikollinen vietti (Compulsion, 1959) parempi. Se pohjautuu paitsi itse tapaukseen myös siitä kertovaan Meyer Levinin romaaniin.

Kaksi itseään nietzscheläisenä yli-ihmisenä pitävää oikeustieteen opiskelijaa on päättänyt kerätä erilaisia kokemuksia ilman, että antavat tunteille mitään arvoa. Lopulta tämä johtaa 14-vuotiaan koulupojan murhaamiseen. Täydelliseen rikokseen pyrkiminen kaatuu inhimillisiin erheisiin, ja nuorukaiset päätyvät oikeuden eteen. Elokuva kuvaa tarkkaan kahden huippuälykkään mutta epätasapainoisen nuoren epätervettä suhdetta – enkä tarkoita nyt verhottua homoseksuaalisuutta vaan esimerkiksi heidän välistään valtasuhdetta – ja etsii syitä rikokseen muun muassa kasvatuksesta ja sosiaalisesta sopeutumattomuudesta.

Rikollisen vietin näyttelijät saivat poikkeuksellisen yhteispalkinnon Cannesissa: pääosien huikea Dean Stockwell ja Bradford Dillman sekä heidän puolustusasianajajaansa esittävä Orson Welles palkittiin "parhaana näyttelijänä". Wellesin pitkä monologi on yksi oikeussalidraaman hienoja loppupuheenvuoroja (hahmon esikuvan, Clarence Darrow'n, puhe kesti tosielämässä kahdeksan tuntia). Näiden kolmen lisäksi vaikuttavan suorituksen tekee myös E. G. Marshall syyttäjän roolissa.

Richard Fleischer on erikoinen ohjaaja siinä mielessä, että hän on enemmän kuin pelkkä pätevä ammattimies muttei kuitenkaan vaikkapa mainitun Hitchcockin tapainen auteur. Hän onnistuu parhaimmillaan, kuten Rikollisessa vietissä, tekemään vaikuttavaa elokuvataidetta, mutta hänen elokuvistaan on vaikea osoittaa mitään ohjaajalleen tyypillistä visiota tai erityistä yhdistävää elementtiä. Osittain tämä lienee seurausta studioiden toiminnasta – Fleischer nähtiin niissä nimenomaan työläisenä, joka teki tasaisen hyvää jälkeä.

Jalmari Helander: Sisu

Jos Rambo olisi matkannut pitämään orgioita Kunniattomien paskiaisten kanssa Rovaniemen markkinoille, olisi yhdeksän kuukauden päästä saattanut kuoriutua jotain Jalmari Helanderin Sisun (2023) kaltaista. Sisu on suomalaisen miehen voimaantumisfantasia: kun perhe on viety ja kotimaa palaa, niin ainakin omalla työllä hankitusta omaisuudesta pidetään kiinni viimeiseen asti.

Suomalaisilla ei ole kovinkaan monta ikiaikaista viitekehystä, johon mies voisi kohdentaa maskuliinienergiansa virtauksia, mutta onneksi on toinen maailmansota. Sodassa vastustajan ”kuolemattomaksi” nimeämä sissi on vetäytynyt Lappiin etsimään kultaa, mutta sielläkin ikävät ulkomaalaiset tulevat häiritsemään juuri, kun suuri saalis on löytynyt. Ei siinä auta kuin näyttää, miten täkäläisellä sisulla kaataa yksin vaikka pikku armeijan.

Elokuvana Sisu lainaa rutkasti edellä mainitusta Tarantinon elokuvasta. Tarinan jako ”lukuihin” on suora laina, eivätkä natsit ole oikeita natseja vaan englantia puhuvia Korkeajännitys-sakuja. Englannin käyttö ja päähenkilön yliluonnollinen selviytymisvietti etäännyttävät tapahtumia todellisuudesta niin paljon, ettei kukaan vahingossakaan kuvittele katselevansa mitään realistista. Elokuva ei toisaalta kuitenkaan naura itselleen riittävästi. Ironia ei varmasti ole peittänyt monen katsojan tuntemaa isänmaallista ylevyyttä. Verisen väkivallan runsaus tuo mieleen myöhempien aikojen Rambo-elokuvat, mutta siinä missä niiden läträys on riemastuttavaa, Sisun tyyli tuntuu vaivaannuttavalta.

Sisun pelastava tekijä on Jorma Tommilan pääosasuoritus. Turhia puhumattomaan rooliin Tommilan jäyhänkarismaattiset kasvot ovat omiaan. Hänen kärsimyksiinsä (ja ilmeiseen sotatraumaansa) on paljon helpompi uskoa kuin Sylvester Stallonen botox-pumpattuun Ramboon. Toki muutkin näyttelijät hoitavat leiviskänsä asiallisesti ja saavat sarjakuvahahmot liikkumaan. Oikeastaan sama pätee ohjaukseen: Helander tekee sujuvaa elokuvaa virheittä, ”juuri niin kuin pitää”. Valitettavasti se tarkoittaa myös yllätyksettömyyttä. Mutta sehän kyllä tuntuu purevan katsojiin.

David Fincher: The Game – oletko valmis peliin?

David Fincherin ohjaama The Game (joka Suomessa sai todella hölmön alaotsikon) vuodelta 1997 on kuin käänteistä Hitchcockia: mies on oikea mutta kaikki muu väärää. Toisaalta se osuu elokuvahistorian vaiheeseen, jossa kerrottiin enenevissä määrin tarinoita siitä, miten todellisuuteen ei voinut luottaa. Matrix ja Truman Show kertoivat omanlaisensa näkemykset heti seuraavina vuosina.

The Game on kuvaus valtaisin kokoluokan "alternative reality gamesta", aiheesta jota on käsitelty fiktiossa aina G. K. Chestertonin vuoden 1905 Club of Queer Trade -novellikokoelmasta asti. Itsekäs ja kylmä sijoituspankkiiri joutuu puolihuolimattomuuttaan mukaan peliin, jossa hän joutuu kyseenalaistamaan muut ihmiset ja heidän motiivinsa. Kaikki on yhtä peliä – tekaistua todellisuutta – tai ehkä sittenkin häntä vain huijataan eikä mitään peliä edes ole. Sellaisenaan The Game on myös vainoharhaisuuteen vajoamisen kuvaus. Miltä maailma tuntuu, kun mihinkään ei voi luottaa ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä pitäisi. Elokuvan seesteinen lopetus näyttäytyy siksi ironisena – Fincher itse on verrannut sitä Dickensin Joulutarinaan – tai ehkä se sittenkin on vain suurta kusetusta?

Jos tarinaa lähtisi perkaamaan tarkasti, se ei olisi niin tiivis ja vakuuttava kuin elokuva antaa ymmärtää. Fincher kuitenkin pitää koko jutun niin taidokkaasti ohjauksessaan, että katsoja hyppää itsekin peliin antaumuksella. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aseet otetaan esiin, peli tuntuu menettävän uskottavuuttaan, mutta sittenkin se saa kammettua itsensä kuiville. Paljolti on kiitos ohjaajan taidokasta rytmitystä ja toisaalta Michael Douglasia pääosassa. Douglas, joka esiintyy joka ikisessä kohtauksessa, on täydellinen roolissaan hiljalleen hajoavana tärkeilijänä.

Ken Loach: Poika ja haukka

Ken Loach oli pienen ihmisen asialla jo 1969, kun hän ohjasi läpimurtoteoksensa Kes eli Poika ja haukka).Barry Hinesin romaaniin A Kestrel for a Knave (1968) pohjaava elokuva on kaunis lapsuuden unelmien kuvaus. Billy on työläispoika, jota tölvivät kotona isoveli (ja kädettömyyttään yksinhuoltajaäiti) ja koulussa niin oppilastoverit kuin alati karjuvat opettajat (jakso tärkeilevän liikunnanopettajan kanssa on herkullinen!). Merkityksellisyyttä elämäänsä hän saa haukasta, jota alkaa kouluttaa.

Loachin vähäeleisen tyylin katkaisevat haukkakuvat, joissa on toteavuuden lisäksi muunkinlaista voimaa. Vaikka lintu on sidottu naruun, on näissä kohtauksissa tunne vapaudesta. Billyn ja haukan yhteistyö on kuin tanssia, joka hengittää aivan eri tavoin kuin tukahdutettu arki. David Bradleyssä on pääroolissa autenttista kasvuiän herkkyyttä, joka tuo mieleen Truffaut'n Doinel-elokuvat. Ihan oman viehätyksensä Kesiin tuo vahva Yorkshiren murre, jota tosin on laimennettu jälkidubbauksessa.

Katsottua: kesäkuu 2025

Mick Garris: Stephen Kingin Desperation. Tobe Hooper: Luunmurskaaja

Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta Stephen King -filmatisointia kuin Mick Garris. Valitettavasti Garris on saanut oppinsa 1980-luvun televisiossa, samana aikana kuin kouliintui myös King käsikirjoittajaksi. Miesten ties monennessako yhteistyössä, Stephen Kingin Desperationissa (Stephen King's Desperation, 2006), asia käy kovin selväksi. Epätoivon kaupunki -romaaniin perustuva tv-elokuva sisältää lähinnä latteaa kuvakerrontaa, varsinkin alussa liian pitkiä vuoropuheluita, kokonaisuuteen huonosti sopivaa huumoria ja kummitusjunatasoista säikyttelyä. Tarina on suurin piirtein sitä mitä kirjassakin, mutta Kingin tapaan hän tälläkin kertaa oikoo mutkia käsikirjoituksessaan, kuin ei luottaisi katsojiin. Keskellä autiomaata sekapäinen poliisi pidättelee ohikulkijoita, kun on ensin listinyt koko kotikaupunkinsa väestön. Oikeasti kaiken takana on vanhasta kaivoskuilusta vapautettu demoni. Onneksi kiikkiin jääneiden joukossa on pikkupoika, jolla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Tarinan naiivi uskonnollisuus häiritsi romaanissa melko paljon, mutta elokuvasovituksessa se tuntuu vielä kämpelömmältä. Kaksi selvää onnistumista Desperationissa on: Ron Pearlman irroittelemassa riivattuna poliisina sekä muka mykkäelokuvana esitettävä takaumajakso, jonka pituista sanattomuutta voi pitää rohkeana ajan jenkki-tv:ssä.

Eri tavalla epäonnistui Tobe Hooper, jonka tilillä sentään on pari hienoakin ohjausta. Kingin varhaiseen miestenlehtinovelliin perustuvasta Luunmurskaajasta (The Mangler, 1995) ei alkutekstiä löydä kuin yksityiskohdista. Hassuttelu ihmisiä vainoavasta teollisuusmankelista on muuttunut sarjakuvamaiseksi hölmöilyksi, jossa riivattu transformer-prässi kaipaa neitsytuhreja ja Bond-konnan oloinen Robert Englund kompuroi kainalosauvoineen yltiökapitalistisena mankelin ylipappina. Veriefektit ovat hupaisat (ihminen laskostuu näppärästi!), mutta tarinaan on ympätty laikenlaista sälää ihan liikaa.

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Rykmentin murheenkryyni. Aarne Laine: Murheenkryynin poika

Rykmentin murheenkryyni (1938) aloitti suomalaisessa elokuvassa menestyksekkään sotilasfarssien sarjan, vaikkei teknisesti ihan ensimmäinen lajiaan ollutkaan. Menestyksekäs pitää tässä ymmärtää taloudellisesti, sillä mistään taiteen merkkiteoksista niissä ei ollut kyse. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaustyö perustuu Topiaksen näytelmään ja sisältää jokseenkin kaikki lajin peruselkeet: laiska mutta kekseliäs alokas (eli monni), herraskainen ja mukavuudenhaluinen maisteri josta koulitaan Mies, vähän kevyttä kasarmiromanssia keittäjättären tai komppanian komentajan tyttären kanssa. Ja sitten käsitetään väärin, ristiin ja pitkin poikin. Huumori on sittemmin moneen kertaan nähtyä mutta sellaisenaan viehättävää, ja hienoa on edelleen katsella Angerkosken pariskunnan, Leo Lähteenmäen ja Ansa Ikosen komiikkaa. Nuorena kuolleessa Kaarlo Angerkoskessa menetettiin kyllä hieno filmikasvo.

Elokuva sai jokseenkin odottamattoman jatko-osan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Aarne Laineen ohjaama Murheenkryynin poika (1958) korvaa vanhan kaartin pääosin uudella sukupolvella (paikoin ihan kirjaimellisesti). Idea säilyy samana: Entisen murheenkryynin yksioikoinen ja vakavanpuoleinen poika lähtee armeijaan; Veikko Sinisalo jatkaa suoraan Sven Tuuvan elkeillä. Kaveriksi osuu nahjusmainen kaupunkilaiskaima. Ja sitten taas ymmärrellään väärin. Vähän kuitenkin lopulta ollaan kasarmilla, enemmän kotijoukkojen puolella. Isäpappa kun kaipailee vanhoihin hölmöilyihin. Huumori on paljon ensimmäistä elokuvaa löysempää ja kerronta epätasaisempaa. Punainen lanka uhkaa kadota koko ajan. Onneksi moni näyttelijä tuo mukaan valonpilkahduksia, varsinkin Veijo Pasanen jerrylewismäisillä maneereillaan ja Uljas Kandolin irrottelullaan. Lopulta elokuva itse on kuitenkin varsin mitätön.

Ridley Scott: Alien – kahdeksas matkustaja. James Cameron: Aliens – paluu. David Fincher: Alien 3. Jean-Pierre Jeunet: Alien – ylösnousemus

Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) on yhä edelleen tieteiskauhun mestariteos. Tarina tähteinvälisen kauppa-aluksen kyytiin soluttautuvasta tappajasta on yksinkertaisuudessaan tehokas. Pitkin kamera-ajoin alkava, pienoismalliestetiikalla Tähtien sotaa muistuttava Alien kääntyy hyvin nopeasti slasher-elokuvaksi, jossa yliluonnollisen ylivoimainen hirviö vaanii joka nurkan takana ja vain yksi selviää siinä kilpajuoksussa. Elokuvan teho syntyy verkkaisen maalailevasta temposta, jonka rikkoo muutama ikoninen hyppysäikky, sekä toisaalta intensiivisestä käsikamerakuvauksesta ja upeasti alitajuntaan pureutuvasta äänimaailmasta.

James Cameronin jatko-osa Aliens – paluu (Aliens, 1986) puolestaan vaihtaa kauhun sotilas-scifiksi. Pelastustehtävä muuttuu selviytymiskamppailuksi tappajaolentojen keskellä. Cameron malttaa hänkin kertoa hitaasti (etenkin vuoden 1991 leikkauksessa) ja rakentaa tunnelmaa ennen kuin räjäyttää toiminnan käyntiin. Aliens on hienosti soljuvaa elokuvaa, mutta se on lopulta myös turvallista viihdettä. Alkuperäisen ahdistavuutta ei synny.

Epäonnisten tuotanto-olosuhteiden keskellä syntynyt Alien 3 (1992) oli David Fincherin ensimmäinen pitkä elokuva. Musiikkivideotausta näkyy: elokuvan ensimmäinen puolisko on visuaalisesti upeaa, synkkää tieteisfantasiaa. Valitettavasti sen jälkeen käsikirjoitus pettää, ja loppupuoli jää punahehkuiseksi haahuiluksi, loputtomaksi käytävissä juoksenteluksi. Suljetun vankilaplaneetan miljööstä olisi pitänyt saada paljon enemmän irti. Jopa itse olento on tällä kertaa mitätön.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja käsikirjoittaja Joss Whedonin käsissä Alien – ylösnousemuksesta (Alien Resurrection, 1997) tuli toimintasarjakuvaa. Mahdollisuuksia leikitellä kloonaamisella sekä ihmisen ja koneen, toisaalta ihmisen ja toisen orgaanisen olennon rajapinnoilla olisi ollut, mutta kaksi tuntia käytetään kuumeenkeltaiseen ryminään. Hahmot ovat jeunetmainen läjä originelleja, ja aiempien osien sankari Ripleyn kloonistakin on tehty kaksiulotteinen oneliner-automaatti.

William Peter Blatty: Manaaja III. John Landos: Ihmissusi Lontoossa

Kirjailija William Peter Blatty ansaitusti suivaantui romaaniinsa perustuvan Manaaja-elokuvan jatko-osasta. Niinpä hän päätti ohjata omansa – tai oikeastaan sovituksen Paholaisleegio-romaanista, mutta studio muokkasi siitä omanlaisensa. Manaaja III (The Excorsist III, 1990) on suoraa jatkoa alkuperäiselle, joskin se alkaa sarjamurhaajaelokuvana. Teloitetun murhaajan työ tuntuu jatkuvan 15 vuoden tauon jälkeen, ja tapausta tutkii ensimmäisestä osasta tuttu poliisi. Uskonnollissävytteisten murhien tutkinta johtaa kummiin taivasnäkyihin (Fabio-enkeli!) ja outoihin hahmoihin. Kaikki vie kohti murhanhimoista riivaajaa, perheyksikköön kajoamista ja välttämätöntä manausta. Blattyn näkemys on ihailtavan omalakista. Normaalisti tällainen elokuva tehtäisiin yleisön toiveet edellä ja helpoin ratkaisuin. Manaaja III kuitenkin on selvästi kunnianhimoinen yritys. Visuaalisesta kekseliäisyydestään huolimatta se on selvästi kirjallisen ihmisen työtä. Fragmentaarinen kerronta, yllättävät välileikkaukset, moniselitteinen symboliikka ja parhaimmillaan säkenöivä dialogi ovat paljonpuhuvia. Pikemmin kuin kauhuelokuva on Manaaja III runo. Harmi ettei Blatty ohjannut kuin pari elokuvaa.

Vuoden 1981 kahdesta isosta ihmissusielokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) on se vähemmän vakava. John Landisin teos on kertomus kahdesta amerikkalaisesta reppureissaajasta, jotka joutuvat Englannissa suden uhreiksi. Toisesta tulee mätänevä kummitus, toisella alkaa kasvaa karvaa hassuihin paikkoihin. Itse- ja genretietoiset intertekstuaaliset viittaukset yhdistyvät amerikkalaiseen mielikuvaan brittiläisyydestä, veriseen kauhukuvastoon ja teinileffahöpsyyteen. Tulos on parhaimmillaan Hammerin versio Emmerdalesta, jossa on hieno kuu-aiheinen soundtrack. Perinteikäs muodomuutoskohtaus on yhä vaikuttava, vaikka susi lopulta onkin kuin steroidimopsi. Kauhukomedia on kuitenkin vaikea laji, eikä Amerikkalainen ihmissusi onnistu täysin. Parhaiten se toimii postmodernina lajityyppileikkinä vaikkei sellaisenakaan ole täysosuma. Kuitenkin kohtaus, jossa epäkuolleet ehdottavat pornofilminäytännössä ihmissudelle keinoja kuolla, on ratkiriemukas.

Katsottua: elokuu 2021

Jaime Blanks: Urban Legends – kauhutarinoita. John Ottaman: Urban Legends – kauhutarinoita 2. Jaume Balaguero & Paco Plaza: Rec. Paco Plaza: Rec 3: Genesis

Urban Legends -sarja ilmestyi 1990-luvun jälkipuolen slasher-renessanssin jälkiaalloille. Elokuvilla ei ole kummoinen maine mutta ihan suotta. Ensimmäinen osa (1998) on harmiton, sujuva ja perinnetietoinen genre-elokuva. Kakkososassa (2000) on oikeastaan enemmän yritystä, vaikka sillä ei enää olekaan paljon tekemistä urbaanilegendojen kanssa. Ei sekään ole erityisen hyvä elokuva mutta erittäin positiivinen yllätys kyllä.

Espanjalainen Rec (2007) on edelleen mielestäni onnistuneimpia found footage -kauhuelokuvia. Sarjan kolmososa (2012) siirtyy viisaasti aivan toisille urille. Alku on käsivaralla kuvattua mutta pian kuvamaailma muuttuu perinteisemmäksi. Tyylilajikin on kepeämpi ja splatterintäyteinen.

Henry Hobson: Maggie. Peter Segal: Legendat kehässä

Henry Hobsonin ohjaama Maggie (2015) on erilainen zombielokuva. Se on hidas, surumielinen, totinen. Tarinassa seurataan isän ja lapsen suhdetta tilanteessa, jossa tytär on muuttumassa hiljalleen zombiksi (vaikkei sanaa sanotakaan suoraan koskaan). Elokuvalla on ehdottomasti ansionsa, vaikka se ei pääsekään aivan lopullisesti napakymppiin. Varsinainen koukku on se, että pääosassa on Arnold Schwarzenegger, varmaankin uransa ensimmäisessä vakavassa draamaroolissa. Schwarzenegger ei ehkä ole kovin hyvä näyttelijä, mutta hänen läsnäolonsa ja karismansa nostavat kokemusta ainakin minulle pykälän verran.

Peter Segalin ohjaama Legendat kehässä (Grudge Match, 2013) puolestaan heittää kirjaimellisesti kehään Sylvester Stallonen ja Robert De Niron. Vanhukset uusivat aiemmat nyrkkeilyroolinsa ja tekevät komediaa niiden kustannuksella. Juonessa on kliseensä ja katsojat kai yleisesti ottaen ovat olleet tyytymättömiä, mutta minä pidin. Elokuvassa on vaivattomuutta ja rentoutta. Se on sanonnan varsinaisessa merkityksessä hyvän mielen elokuva. Alan Arkinille kunniamaininta.

Marc Webb: (500) Days of Summer. Jonathan Dayton & Valerie Faris: Little Miss Sunshine

Pari Fox Searlightin tuottamaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen elokuvaa, jotka saivat ensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaaleilla:

Marc Webbin (500) Days of Summer (2009) on juuri sitä, mitä sen indie-soundtrackinsakin: kepeää, ironista, ironisen romanttista ja läpeensä hipsteriä. Katsojasta riippunee, näkeekö lopputuloksen söpönä, ihanana ja terävänä vai näsäviisaana, ärsyttävänä ja teennäisenä. Sama pätee Joseph Gordon-Levittin ja Zooey Deschanelin päähenkilöihin: joko he ovat itsensä kanssa hieman hukassa olevia romantikkoja tai sitten itsekkäitä sosiopaatteja. Itse en osaa sanoa – olen päähenkilöiden ikäluokkaa mutta liian juntti samaistuakseni keneenkään.

Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin Little Miss Sunshine (2006) tarjoaa puolestaan komean näyttelijäensemblen, joka matkaa pakussa kohti Kaliforniaa lapsimissikisoihin. Jenkkiläisen indie-elokuvan perinteiden mukaisesti hahmokavalkadi on eksentrinen, kerronnan sävy karnevalisoiva ja tunnelma leppoisan kärjekäs. Tarina on toissijainen yksittäisten hetkien sijasta. Alan Arkin on tässäkin kova. Ja Steve Carell. Ja kaikki muutkin.

Costa-Gavras: Yksinoikeudella

Costa-Gavrasin ohjaama Yksinoikeudella (Mad City, 1997) alkaa mehukkaasti. Korkealta potkittu toimittaja yrittää saada suurta skuuppia takahikiän televisiouutisissa. Täytekeikalle museoon lähetettynä hän joutuu keskelle haluamaan jymyuutista, kun museon erottama vartija ottaa puolivahingossa koululuokan panttivangikseen. Valitettavasti elokuva ei yllä lähtökohtiensa tasalle.

Yritystä elokuvassa kyllä on – se pyrkii mediakritiikkiin ja olemaan pienen ihmisen puolella. Yrittäminen ei vain riitä. Yksinoikeudella lässähtää mitäänsanomattomaksi ja lopulta aika muodottomaksi. Yksi hieno kohtaus kuitenkin löytyy: kun kaksi lasta pääsee vapaaksi, heidän kävellessään museon ulkorappuja toimittajalauma hyökkää heitä vastaan niin, että lapset joutuvat perääntymään. Kuva on tehokas. Samoin lopussa on paatoksellista voimaa.

Dustin Hoffman hoitaa pääroolin toimittajan ihan kelvollisesti vaikkei mitään ihmeitä teekään. Vartijan roolissa John Travolta koettaa näytellä yli kykyjensä mutta kieltämättä hänen hahmossaan on jotain sympaattista.

Ulli Lommel: Black Dahlia. Bernard Rose: Snuff-Movie

Pari elokuvaa, jotka ovat joko nerokkaita tai täyttä roskaa:

Saksalainen Ulli Lommel paitsi näytteli monessa hienossa elokuvassa myös ohjasi joukon kupan runtelemia roskaleffoja. Viimeisinä vuosinaan hän erikoistui videoelokuviin, jotka liittyivät jollain tapaa kuuluisiin tosielämän murhatapauksiin. Black Dahlia (2006) lainaa nimensä 1940-luvun kuuluisasta, edelleen selvittämättömästä tapauksesta mutta siihen se jääkin. Elokuva on digikameralla kuvattu juoneton pökäle, jolla ei ole ollut budjettia edes goretehoihin. Jokin puoli minussa haluaisi tykätä tästä mutta en vain kykene. Hieman enemmän itsetietoista huumoria olisi pelastanut paljon.

Bernard Rosen Snuff-Movie (2005) onkin sitten ongelmallisempi tapaus. Iso osa siitäkin näyttää Kotikadulta krapula-aamuna: televisiokameran hengetöntä kuvaa, loputonta nolladialogia ja kivikasvoisia näyttelijöitä. Mutta: Rosella on ilmiselvästi ollut idea tätä tehdessään. Elokuva nimittäin pelaa monilla odotuksilla siitä, mitä kauhuelokuva ja sellaisen tekeminen on. Se myös yhdistelee erilaisia kuvakerronnan muotoja. Tulos ei vain yllä aikeiden tasolle. Tai sitten en ymmärtänyt. Vaatii toisen katselukerran.

David Fincher: Social Network. Kathryn Bigelow: The Hurt Locker

Pari 2000-luvun Oscar-elokuvaa:

David Fincherin Social Network (2010) pitäisi olla ihan hirveä: elokuva Facebookin luomisesta. Ja sitten se onkin hirveän hyvä. Tekisi mieli sanoa, että Social Network toimisi paremmin, jos siinä ei puhuttaisi sanaakaan Mark Zuckerbergistä tai Facebookista vaan keksittäisiin kokonaan oma sumuverho, jonka takaa voisi tulkita tosielämän tapahtumia vapaasti. Niinhän juuri elokuva tekee, ei se dokumentti ole. Mutta: Varsinkin elokuvan tekoaikaan Facebook oli niin yksinäinen jättiläinen, että ei sellaista olisi voinut pukea hameeseen ja peruukkiin ja sanoa sen olevan jokin ihan muu.

Elokuvan perustana ei kuitenkaan lopulta ole Facebook vaan Zuckerbergin hahmo tai oikeammin sen mitä hän edustaa. Elokuvan Zuckerberg on huippuälykäs narsisti, sosiaalisesti taitava hyväksikäyttäjä mutta empatiaan kyvytön. Ainakin tässä tarinassa Facebookin alkupiste on lähinnä tarve päästä panemaan tai ainakin tehdä tyttöihin vaikutus.

Social Network on tiivis, paikoin erittäin tehokkaasti rakennettu elokuva, joka lopulta sitten kuitenkin on vähän turhan turvallinen. Yrityksen puuttumisesta ei silti voi arvostella.

Paperilla Kathryn Bigelow'n The Hurt Locker (2008) on riskaabeli elokuva. Kun amerikkalainen tekee elokuvan sodasta, johon Yhdysvallat on sekaantunut, on tuloksena todennäköisesti nationalistista pönötystä. Etenkin jos sota on vielä tuoreessa muistissa, kuten tässä tapauksessa Irakin sota 2003.

Jos tosielämän pystyy unohtamaan, on The Hurt Locker hienoa elokuvaa. Dokumentaristisesti kuvattu ja nopeaan rytmiin leikattu elokuva on vaikuttava, ahdistavakin. Ja mitä muuta sotilaiden pomminpurkuyksiköstä kertovalta tarinalta pitäisikään toivoa? Vainoharhaista varovaisuutta, merkitysten löytämistä turhuuden keskeltä. Irakilaiset esitetään petollisina paskiaisina, mikä tietysti on ymmärrettävää mutta ei sitä tarvitse hyväksyä.

Mielenkiintoista on katsoa tämä kymmenen vuoden päästä ja miettiä, kuinka vanhentunutta tällainen kuvailmaisu silloin on. Toistaiseksi editointi on joka tapauksessa tehokasta. Ja hei, Kathryn Bigelow oli ensimmäinen parhaan ohjauksen Oscarin saanut nainen.

Amy Heckerling: Clueless

Amy Heckerlingin Clueless (1995) on romanttisen komedian high school -alalajin huippukohta. Kuinka aivoton ja etuoikeutettu rich kid löytää vaikeuksien kautta onnen perustuu Jane Austenin Emmaan (hyvin vapaasti!). Nykyajan kuluttajasukupolvi saisi tästä varmasti itselleen opinkappaleen tai kaksi. Itseironia ja tyylitaju lyövät kättä harvinaisen tyydyttävällä tavalla.

Tai sitten olen vain nähnyt tämän elokuvan juuri oikeaan aikaan, jotta voin katsella sitä sumeiden linssien läpi.

Alicia Silverstone ainakin saavutti huippukohtansa tässä elokuvassa. Joillekuille aikuisuus ei tee hyvää. As if!

Tony Kaye: American History X. Terry George: Hotelli Ruanda

Ajellessani aamutuimaan Joensuusta, takavuosien skinikaupungista, kohti vielä kaukaisempien aikojen kosmopoliittista Haminaa, kuuntelin loppuun YLE Areenasta Pekka Vahvasen toimittaman sarjan Lukuja rasismin historiasta. Siihen jatkoksi sopi katsoa pari rasismiaiheista (hollywoodilaista) elokuvaa:

Tony Kayen ohjaama American History X (1998) on hieman hankala tapaus. Uusnatsi-skinheadin pikkuveljen näkökulmasta käydään läpi vihaa, pettymystä, kasvatusta ja kasvua, oppimista, ryhmään kuulumisen tarvetta, syyllisyyttä, sovitusta ja monta muuta teemaa. Se on kieltämättä vaikuttava elokuva, sisältää paikoin komeita kuvia, ja pääosassa Edward Norton on vimmaisen hyvä. Mutta toisaalta käsikirjoitus on alleviivaava (toki jenkkiyleisön järjenkäyttöön ei voi koskaan luottaa) ja kerronta tosi usein pateettista. Elokuva on ollut yhteiskuntaopin opettajien suosiossa parikymmentä vuotta, koska se on hyvisten puolella ja tarpeeksi kärkevästi selitetty. Sen näkeminen tekisi edelleen hyvää monelle Suomessakin, monelle tekisi hyvää tajuta miten paljon kotoa otetaan ajatuksia täysin kritiikittä, mutta ihan täysin sydämin en osaa arvostaa American History X:ää, siis elokuvana.

Terry Georgen ohjaama Hotelli Ruanda (Hotel Rwanda, 2004) käsittelee vuonna 1994 Ruandassa tapahtunutta kansanmurhaa. Joku voisi ihmetellä, miten se liittyy rasismiin, jos afrikkalaiset tapaavat toisia afrikkalaisia. Mutta rasismista oli kyse silloinkin, kun alisteisessa asemassa (osittain siirtomaavalta Belgian vuoksi) olleet hutut tappoivat liki miljoona tutsia. Eikä kyse ollut mistään natsien kaasusuihkuleirityksestä vaan käsipelillä tehdystä viidakkoveitsiteurastuksesta. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo hotellinjohtajasta, joka auttoi vainottuja. Se ei kai pysyttele aivan totuudessa, mutta tarina on vahva ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Elokuva on hyvät muistutus siitä, miten hölmöistä syistä väkivalta saattaa saada alkunsa, kun tavalliset ihmiset ovat tyytymättömiä ja vihaisia ja agitoituja. Myös Hotelli Ruandassa nähdään upea pääosarooli, Doan Cheadle on hämmentävän vahva. Elokuva on vaikuttava ja ahdistava, olkoonkin että hyvä–paha-jaottelu on turhan yksisilmäistä. Aihe ei ole helppo.

Denis Dercourt: Pianistin sivunkääntäjä. Radu Mihaileanu: Konsertti

Pianistin sivunkääntäjä (La Tourneuse de pages, 2006) on monitahoinen draama musiikkiopintojen armottomuudesta tjsp. Tarinana se on ehdottomasti ranskalainen – pienimuotoinen mutta tiheätunnelmainen. Lapsena pianonsoittosuorituksensa mokaava soittaja kehittää pakkomielteen kokeen arvioijaan ja päätyy vuosien päästä tämän sivunkääntäjäksi. Pianistin sivunkääntäjä on tyylikäs, kauniisti koossa pysyvä ja järkyttäväkin, nautittava elokuva joka tapauksessa.

Radu Mihaileanun Konsertti (Le Concert, 2009) alkaa puhtaana neuvostoromantiikkana. Neuvostoliiton loppumetreillä siivoojaksi alennettu venäläiskapellimestari lähtee keikalle Ranskaan. Hän kasaa vanhan orkesterinsa, nykyään duunareita ja hylkiöitä, esiintymään Bolšoi-orkesterina. Ehdottoman ranskalainen se on tämäkin elokuva. On makuasia, pitääkö huumorista vai ei; ei se ainakaan erityisen hienovaraista aina ole.

Darren Aronofsky: The Wrestler. Kimberly Peirce: Boys Don't Cry

Darren Aronofskyn The Wrestler (2008) on hieno esimerkki siitä, miten tarinaltaan ennalta arvattavakin elokuva voi nousta paljon korkeampiin sfääreihin taiteellisilla ja kerronnallisilla valinnoillaan. Kehäraakin vapaapainijan kyvyttömyys kehän ulkopuolella nousee paljon yleisemmäksi epäonnistuneiden ihmiskohtaloiden kuvaukseksi.

Kimberly Peircen Boys Don't Cry (1999) saattaa edelleen olla tehokkain transfobian kuvaus. Brandon Teenan tositapaukseen pohjautuva elokuva kertoo transmiehestä, jonka hänen ystävänsä raiskasivat ja murhasivat, kun heille selvisi, että tämä ei ollutkaan biologisesti mies. Valitettavasti se ei ole muuttunut mihinkään, että aina on sikaniskajuntteja, joille ei mene jakeluun kuin yksi totuus kerrallaan.

Kummassakin elokuvassa pääosarooli esitetään käsittämättömällä voimalla.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen

Aki Kaurismäen viimeisin elokuva Toivon tuolla puolen (2017) tiivistää ohjaajansa uran ja teemat kauniilla tavalla. Pari edellistä ohjaus jäivät itselleni jotenkin etäisiksi, alleviivaavan kantaaottaviksi. Kantaa ottaa tämäkin, mutta tekee sen niin lämpimästi, etten minä ainakaan osaa muuta kuin herkistyä. Samaan aikaan näytetään Suomen töykeys ja karkeus turvapaikanhakijoille, tyly pienyrittäjän kohtalo ja kaurismäkeläisen elokuvan kuolema. Kohtaus jossa Jörn Donner, Atte Blom, Jukka Virtanen ja muut pelaavat pokeria on järisyttävä poikkileikkaus yhdestä tai kahdestakin elokuvasukupolvesta tässä maassa. Vain Peter von Bagh puuttuu. Oli jo liian myöhäistä.

Kukaan Suomessa ei tee (tehnyt) yhtä eurooppalaisesta perinnöstä tietoista elokuvaa kuin Kaurismäki. Toivon tuolla puolen on kuviltaan kaunis, teemoiltaan humaani ja tyylitajultaan merkillisen monitahoinen elokuva. Se on nyky-Suomen tilinteko ja yhden ammattilaisuran tiivistelmä. Se on kuin Kaurismäen elokuvien kokoontumisajo ja samalla yhteenveto kylmän sodan jälkeisen Suomen henkisestä menopaussista, jossa kylmät ja lämpimät aallot noudattavat omaa vuorovettään. On silkasta tuurista kiinni, kumpaan hetkeen osuu.

Toivon tuolla puolen on ainoa elokuva, joka millään tavalla osasi reagoida vuoden 2015 "pakolaistulvaan". Ja onkohan Kaurismäki ainoa, joka Suomessa osaa ottaa kauniita kuvia, ei vain "tarinaa eteenpäin vievää" kuvaa?

Ja sitten ovat musiikkiosuudet. Vaihdos 1970-luvun Tuomari Nurmiosta 2010-luvun versioon ovat vielä näppärä, mutta viimeisillään esiintyvä, melkein kotikylän mies Harri Marstio on samaa sarjaa kuin oikea kotikylän mies Veikko Lavi Tatjanassa.

Simon Wells: Aikakone

H. G. Wellsin Aikakone (The Time Machine, 1895) on tieteiskirjallisuuden klassikko, yhteiskunnallinen ja filosofinen tutkielma syistä ja seuraamuksista, evoluutiosta – ja luokkaeroista. Satakunta myöhemmin kirjailijan lapsenlapsenlapsi Simon Wells ohjasi aiheesta modernin tehosterymistelyn.

Aikakoneen (The Time Machine, 2002) alku on hyvin erilainen kuin romaanin mutta yllättävän kiehtova. Tulevan aikamatkaaja, Alexander Hartdegenin, morsian kuolee. Hartdegen kehittää aikakoneen, mutta ei pysty pelastamaan rakastaan. Niinpä hän suuntaa tulevaisuuteen etsimään selitystä. Pari ensimmäistä pysähdystä tulevassa ovat vielä mielenkiintoista spekulaatiota, mutta kun matka pysähtyy satojentuhansien vuosien päähän, muuttuu elokuva kovin tavanomaiseksi toimintaleffaksi. Alkuperäisromaanista ei ole paljon jäljellä, eivätkä elokuvan ratkaisut muutenkaan tunnu kovin loogisilta tai ajatuksia herättäviltä.

Ei Aikakone ole niin huono kuin maineensa, se on vain aika yhdentekevä. Harmi, koska alku lupaa enemmän, tehosteet ovat hyviä ja varsinkin alussa esimerkiksi lavastus on kaunista.

Lee Daniels: Precious

Lee Danielsin Precious (2009) on oivaltavasti ohjattu elokuva, jossa on pari hienoa näyttelijäsuoritusta (Gabourey Sidibe ja etenkin Mo'Nique). Periaatteessa siitä tekisi mieli pitää paljonkin, mutta käsikirjoitus on niin auttamattoman alleviivaava ja tiedostava, että paikoin katsojaa lähinnä vaivaannuttaa. Ehkäpä vika on jo pohjana olleessa Sapphiren romaanissa.

Elokuvan teemat ja aiheet ovat vahvoja ja käsittelemisen arvoisia: syrjäytyminen, itsensä löytäminen, sosiaalisen luokan periytyvyys, isien synnit, insesti, vanhemmuus. Tarina on rankka mutta toiveikas. Raakaan realismiin limittyvät fantasiajaksot tuovat elokuvaan omaleimaisuutta, joskin toisaalta ne myös etäännyttävät vaikeista aiheista.

Katsottua: toukokuu 2021

Danny Boyle: Sunshine. Slummien miljonääri

Danny Boyle on monipuolinen ohjaaja, minkä osoittaa nämä kaksi hänen peräkkäistä elokuvaansa. Sunshine (2007) on scifiä maustettuna kauhu- ja toimintaelokuvalla. Aurinko on tuhoutumassa, ja ihmiset yrittävät sytyttää sen uudestaan. Lopputulos on suurelta osin melko fiksua ja oikeasti jännittävää tieteiskuvastoa. Loppupuolen kauhutehot ovat vähän liikaa, ja pompöösiys ei yleensäkään puhuttele minua, mutta annan ne anteeksi. 2001 on katseltu, samoin muutama muukin perusteos, mutta lainat ovat tyylikkäitä.

Seuraavan vuoden Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire, 2008) toi sitten liudan Oscareita tekijöilleen. Elokuva alkaa rankahkona realismina mutta paljastuu nopeasti dramaattiseksi saduksi. Tarinassa köyhä intialainen käy läpi elämäänsä ja voittaa Haluatko miljonääriksi -visailussa. Pidän tästä kyllä, mutta jotenkin se on aina jättänyt vähän petetyn olon. Elokuva yrittää sanoa jotain painokasta mutta alleviivaa sanottavaansa niin, etten jaksa kuunnella.

Boylella on mielenkiintoinen tapa tehdä tosi sliipattua ja tyylikästä elokuvaa, mutta kuitenkin sen verran rosoisesti ja peruskatsojaa haastavasti, ettei häntä koskaan voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Musiikkikin on aina kohdallaan, niin näissäkin kahdessa.

Arthur Penn: Bonnie ja Clyde. David Fincher: Zodiac

Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (Bonnie and Clyde, 1967) kertoo legendaarisesta rikollispariskunnasta, jonka ryöstöketju herätti paljon huomiota 1930-luvun Yhdysvalloissa. Elokuva puolestaan herätti huomiota väkivallan ja seksuaalisuuden kuvauksillaan. Elokuva oli aloittamassa uutta aikakautta Hollywoodissa, ja sikäli se vertautuu samaan aikaan Euroopassa syntyneisiin "uusiin aaltoihin". Bonnie ja Clyde sekoittaa mielenkiintoisesti vakaviin sävyihinsä slapstick-komediaa ja viittauksia varhempaan Hollywood-perinteeseen.

David Fincherin Zodiac (2007) puolestaan kuvaa 1960- ja 70-luvuilla San Franciscossa vaikuttaneen sarjamurhaajan toimia ja jäljitystä. Tekijää ei koskaan ole saatu selville, mutta elokuvalla (ja kirjalla johon se pohjaa) on asiasta vahva teoria. Zodiac on vahvatunnelmainen ja rakenteeltaan monia näkökulmia hyödyntävä elokuva. Erittäin kiehtovaa katseltavaa, vaikka tapaus itsessään olisikin tuttu.

George Roy Hill: Puhallus. Alan J. Pakula: Presidentin miehet

Kaikkien huijarifilmien äiti on tietenkin George Roy Hillin ohjaama Puhallus (The Sting, 1973). Robert Redfordin ja Paul Newmanin esittämät alan miehet ottavat urakakseen koijata röyhkeää rikollispomoa 1930-luvun Chicagossa. Käsikirjoitus tuntuu edelleen tiukalta, ajankuva on luotu taitavasti ja ragtime-musiikki jää päähän soimaan päiviksi.

Ihan toisenlainen kokemus on Alan J. Pakulan Presidentin miehet (All the President's Men, 1976), jossa seurataan kahta lehtimiestä selvittämässä Watergate-skandaalia. Vaikka lopputulos kuuluu länsimaiseen yleissivistykseen, pystyy elokuva silti olemaan jännittävä. Koskaan aiemmin ei ole hiljaista kirjastosalia kuvaava, kohti kattoa hitaasti nouseva kamera kyennyt luomaan niin kireää tunnelmaa kuin tässä.

Liam Lynch: Tenacious D: Maailman paras rokkibändi. Michel Gondry: Be Kind, Rewind

Jack Black on minulle hankala tapaus. Periaatteessa en pidä hänestä yhtään: hän osaa näytellä tasan yhtä hahmoa, joka on pirun ärsyttävä ja maneerien kyllästämä. Toisaalta kuitenkin päädyn yleensä sympatiseeraamaan hänen hahmoaan. Parhaita Jack Black -elokuvia taitavat olla ne, joissa hän saa olla lähinnä itsensä: School of Rock ja taannoin uudelleen katselemani Tenacious D -elokuva (2006). Stand up -bändinä alkanut, tv-sarjana jatkunut ja elokuvaan huipentunut Tenacious D yhdistelee hevifanitusta, perähuonemuusikkoutta ja teinihuumoria. Eli kaikkea mistä minä pidän. On hassua, kun lihava mies sanoo "pippeli", ja on tajunnan räjäyttävää, kun julisteen Ronnie James Dio alkaa puhua. Piste.

Be Kind, Rewind (2008) puolestaan on elokuva, josta haluaisin pitää. Siinä on paikallisromanttista nostalgiaa, videonauhoja, rakkautta elokuvaan, positiiviset vibat... Mutta: Jack Black on ihan väärä mies roolissaan (Mos Def puolestaan aikas hyvä), ja elokuvan huumori ei aina lähde minulle. Jälkimmäiseen syy voi olla ohjaajassa. Michel Gondry on ranskalainen, ja tämän elokuvan huumorissa on juuri sellaista modernista ranskalaiskomediaa määrittävää typerehtemistä, jossa on liikaa epäparisia asioita ympättynä yhteen ja jota en vain osaa arvostaa. Toisaalta Gondryn Tahraton mieli on mielestäni yksi parhaista tämän vuosituhannen elokuvista.

David Mackenzie: Nuori Adam

Wikipedia kuvailee David Mackenzien Nuorta Adamia (Young Adam, 2003) "eroottiseksi", Google tarjoaa genreksi "mysteerin". No joo, ähiseviä ja alastomia ihmisiä tässä vilkkuu ja joesta löytyneen ruumiin tapausta seurataan, mutta kumpikaan niistä ei ole tarinan kärki. Elokuvan ytimessä on itsekeskeinen panomies, jonka menoa eivät estä ystävyys, raskaus eikä kuolema. Ewan McGregor on tyypillisen varma pääroolissa, mutta Tilda Swintonin raa'an naturalistinen suoritus vie hänen kohtauksissaan kaiken huomion. Elokuva on kylmä ja tyly, intensiivinen ja vaikuttava. Mitään eroottista tässä ei ole, mysteerikin ratkeaa ennen puoltaväliä. David Byrnen vähäeleinen kamari-ambient säestää kaunista kuvakerrontaa tehokkaasti.

Mike Nichols: Charlie Wilsonin sota. Nora Ephron: Uneton Seattlessa

Charlie Wilsonin sota (Charlie Wilson's War, 2007) alkaa poliittisena farssina naisiin menevästä Yhdysvaltain kongressiedustajasta. Ja sitten ollaankin pakolaisleirillä katsomassa raajoja menettäneitä lapsia. Tarina kertoo tosielämän kongressiedustaja Wilsonin fiktiivisestä vastineesta, joka yhdessä CIA:n kanssa tukea afgaaneille taistelussa Neuvostoliittoa vastaan 1980-luvun alussa. Sävy on kovin jenkkikeskeinen, ja kaikki, mitä venäläiset tekevät, on saatanasta. Tietysti siihen sisältyy aimo annos ironiaa, mutta se ei aukene ihan helposti, jos elokuvaa katselee valmiiksi tähtilasit päässä. USA tekee maailmanpoliisijuttujaan, mutta jälkiä ei siivota. Harmi että käsikirjoituksen alkuperäinen lopetus, jossa afgaaneille annettu koulutus johtaa WTC-iskuihin, korvattiin toisella. Elokuvassa on kuitenkin kiistämättä vetovoimaa. Dialogi on tehokasta, etenkin kun Hanks ja etenkin Philip Seymour Hoffman tekevät siitä omaansa, mutta se on myös älykästä ja katsojan kykyihin luottavaa, mitä voi pitää saavutuksena isohkossa Hollywood-tuotannossa. Koko homman ohjasi konkari Mike Nichols viimeisenä työnään.

Nora Ephronin ohjaama Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle, 1993) on höttöromantiikan klassikko. Tarinassa äitinsä menettänyt poika soittaa radio-ohjelmaan kysyäkseen, miten hänen suruunsa hukkuva isänsä saisi uuden vaimon. Nainen kuulee ohjelman ja lopussa kaikki ovat onnellisia. Romanttinen elokuva on laji, jolle on paikkansa jopa minun paatuneessa sydämessäni, mutta aivan liian usein se on ennalta arvattavaa roskaa. Eikä sekään oikeastaan mitään, mutta jos ennalta arvattava roska on myös tyhmää, ollaan ongelmissa. Uneton on onneksi aika fiksu. Vaikka loppuratkaisu on selvä alusta alkaen, on matka sinne kiehtova, viehättävä ja häpeämättömän tunteellinen. Sokerikuorrutus on sallittua silloin tällöin. (Mutta: saman porukan myöhempi Sinulle on postia on kyllä minulle vielä läheisempi teos.)

Ang Lee: Järki ja tunteet. Joe Wright: Ylpeys ja ennakkoluulo

Emma Thompson esikoiskäsikirjoitti ja Ang Lee ohjasi ensimmäisenä länsielokuvanaan Järjen ja tunteet (Sense and Sensibility, 1995), ja tulos on komea. On epookkia, on pukudraamaa, on komeita englantilaismaisemia, on meidän näkökulmastamme kummallisia (mutta silti niin kiehtovia) sosiaalisia konventioita. On köyhiä naisia ja varakkaita kosijoita. Ja onpa myös komea brittinäyttelijöiden kavalkadi (jossa Kalkaros vikittelee Punurmion pikkusiskoa, joka on päässyt yli Titanicin Jackista, ja Bertie Wooster on päätynyt naimisiin Dolores Pimennon kanssa). Järki ja tunteet on hauska, kaunis ja tunnelmallinen elokuva, mahdollisesti paras Austen-filmatisointi.

Joe Wrightin ohjaama Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice, 2005) on astetta hollywoodimpi mutta silti melko hieno filmiversio. Sen viehättävyyttä syö lähinnä kymmenen vuotta varhaisempi, definitiivinen BBC-sarja. Elokuva on komea, mutta Matthew Macfadyenin asemaa Mr. Darcyna ei käy kateeksi; niin vahva on aiemman version Colin Firthin varjo. Donald Sutherlandista ja tanssikohtauksista kunniamaininta. Miinusta oudoista zoomeista, jotka ovat kuin 70-luvun italotrilleristä.

Kuten minulle kerran sanottiin, "jokainen tarvitsee oman herra Darcynsa".

Katsottua: marraskuu 2020

Danny Boyle: Trainspotting. David Fincher: Seitsemän. John Badham: Satuday Night Fever – Lauantai-illan huumaa

Danny Boylen ohjaama, Irvine Welshin narkkariromaaniin perustuva Trainspotting (1996) on kuin huumehoureinen brittien työläiselokuva. Ja niinhän se onkin! Heroiiniriippuvainen Obi-Wan Kenobi piikittää kavereittensa (ei jedejä) kanssa jossain päin Skotlantia ja uiskentelee vessanpöntössä Brian Enon tahtin. Ei lähtenyt moralistiselle teiniminulle, mutta jumankavita miten hyvältä skottiaksentti kuulostaa tätä nykyä! Mutta se kuollut vauva...

...ja sitten David Fincher Seitsemän (eli tyylitellysti Se7en, 1995). Periaatteessa sarjamurhaajaelokuvan pitäisi olla ihan minun juttuni, mutta ei tämä aikoinaan erityisen suurta vaikutusta tehnyt. Edellisvuoden angstinen vampyyri saa postissa tulevan metoo-miehen lähettämän Gwyneth Paltrow'n pään, ja siinä sivussa opetetaan katolista kirkkohistoriaa. Onhan tämä monella tapaa perusteos – kaikki alan elokuvat ja sarjat näyttivät samalta vielä viisitoista vuotta myöhemminkin. Eikä voi kieltää tunnelman sähköistymistä siinä vaiheessa, kun Kevin Spacey astuu kuvaan; viimeiset kaksikymmentä minuuttia ovat Erittäin Hyvää Elokuvaa.

Rasvatukka ketkuttaa lanteitaan ja viskoo kättään Bee Geesin tahtiin ylös ja alas ja ylös ja alas... Löysin John Badhamin ohjaaman Saturday Night Feverin (suomalaiselta alaotsikoltaan Lauantai-illan huumaa, 1977) aikoinaan R-kioskin videolaarista. Totta kai tunsin sen ennalta, ei viittauksilta siihen ollut voinut välttyä vielä kaksikymmentä vuotta elokuvan ensi-illan jälkeenkään. Ei ole se silti vaikuttanut paljoa kummemmalta kuin discoversio Rockysta (jonka juliste nähdään elokuvassa ennen kuin se on edennyt kymmentä minuuttia). Hämmentävää miten hyvä John Travolta tässä on; itse asiassa vähän niin kuin Sylvester Stallone Rockyssa...

Wolfgang Reitherman: Miekka kivessä. Ted Berman & Richard Rich: Hiidenpata

Miekka kivessä (The Sword on the Stone, 1963) on melko unohdettu luku Disney-historiassa, mikä on melko ymmärrettävää. Tarina nuoresta Arttu-pojasta, joka päätyy Merlin-velhon oppiin, on sinänsä hyvä lähtökohta, mutta tarina ei kanna. Se ei ole tasapainossa. Paljon käytetään aikaa erilaisiksi eläimiksi muuttumiseen ja yleiseen häsläykseen. Nimen miekkaan kivessä päästään vasta viimeisillä minuuteilla ja silloinkin melkein vahingossa. On elokuvassa paljon hyvääkin: paikoin huumori on erittäin osuvaa (Merlinin hahmo) ja ilmeikästä (susi), semmoista kunnon vanhanaikaista slapstickiä.

Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985) oli iso tapaus, joka sekin on monella tapaa vaipunut unohduksiin. Aikanaan se oli kuitenkin iso tapaus: venynyt produktio, siihen mennessä kallein Disneyn elokuva ja ensimmäinen kerta, kun Disney hyödynsi pitkässä elokuvassa tietokoneanimaatiota. Teattereissa Hiidenpata kuitenkin oli floppi. Se ei täyttänyt mielikuvaa pitkästä animaatioelokuvasta; verrattain vakava, pelottavakin, ei lauluja. Toisaalta itse näen juuri näistä syistä Hiidenpadan siitä harvinaisena Disney-tuotantona, että sitä voi verrata muihinkin elokuviin kuin sisaruksiinsa. Se on puhdasverinen fantasiaelokuva eikä viisikymmenlukulaisen Hollywood-musikaalin limboon jäänyt kuvajainen. Silti yksi vertaus on tehtävä: Hornansarvi on kovin Disney-pahis.

Miekka kivessä perustuu T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas -romaanisarjan ensimmäiseen osaan (1958, suom. 2018). Hiidenpadan pohjana puolestaan on Lloyd Alexanderin Prydainin kronikka -sarjan kaksi ensimmäistä osaa (1963, 1965; suom. 1987, 1987).

Hal Needham: Kanuunankuularalli

70-luvun komeimmat viikset, James Bond, Charlien enkeli, pari Sinatran kaveria, kierosilmäinen suolilääkäri, Adrienne Barbeaun tissit, Jackie Chan ja epämääräinen joukko muita aikansa b-luokan ykkösnimiä ajaa autoilla helvetin lujaa. Eipä siinä elokuvaan muuta vaadita. Tekijöillä on varmasti ollut hauskaa, katsojilla tuskin ainakaan selvin päin. Hal Needhamin Kanuunankuularalli (The Cannonball Run, 1981) on aikansa supersankareiden kokoontumisajo.

Gus Van Sant: Elephat. Nic Balthazar: Ben X

Gus Van Santin Elephant (2003) on on elokuva kouluammuskelusta. Se on liian tyylitelty ollakseen dokumentaarinen ja liian toteava ollakseen dramaattinen. Asioita vain tapahtuu. Ensin hahmotetaan monen henkilön kautta hetkiä ennen väkivaltaa; sitten ammuskeluun johtavia tapahtumia; lopuksi itse teko. Lopputulos on vaikuttava mutta myös vaikea, koska elokuva ei oikeastaan ota kantaa. Harris Savidesin kuvaus on kaunista, ja kerrankin pitää mainita nimeltä myös äänisuunnittelija: Leslie Shatz tekee niin hienoa työtä.

Belgialaisen Nic Balthazarin Ben X (2007) perustuu hänen omaan romaaniinsa. Se kertoo asperger-nuorukaisesta, joka elää parhaat hetkensä MMORPG:ssa ja tosielämässään on raa'asti koulukiusattu. Elokuva ei oikein tiedä mikä haluaisi olla. Siinä on paljon hyvää (kuvaus, pääosan esittäjä, pelimaailman rinnastaminen fyysisen maailman tapahtumiin) mutta myös paljon kömpelöä (saarnaavuus, infodumppaus alussa, pateettinen alleviivailu). Elokuva jää kuitenkin mieleen vaikuttavana, vaikka se ei erinomainen tai edes täysin onnistunut sinänsä olekaan.