lauantai 19. maaliskuuta 2016

Prosopopoia ja sen tehtävät – Puhuuko kuollut Herra Valdemarin tapauksen tosiasioissa

(Seuraava essee on kirjoitettu alunperin joulukuussa 2004 Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaineen "Ääni ja kirjallisuus"-kurssin harjoitustyöksi. Sen julkaisu tässä puoltanee paikkaansa aiheensa vuoksi, etenkin koska prosopopoia on edelleen vähän käsitelty ilmiö vaikka moderni kauhukertomus mahdollistaisi sille monipuolisen käytön. Olen jättänyt pois johdantokappaleen, muutoin teksti on alkuperäisessä muodossaan.)

Prosopopoian määrittelyä

Antiikin aikaan retoorikot tarkoittivat prosopopoialla toisen suulla puhumista. Retoriikkaa opiskelevien tuli esittää kuviteltu puhe niin kuin sen olisi esittänyt  todellisuudessa poissaoleva (mahdollisesti kuollut) tai epätodellinen henkilö.  Erona sukulaistrooppi ethopoiaan on, että antiikissa prosopopoiassa korostui nimenomaan puheen merkitys kun taas ethopoiaan kuului oleellisesti myös eleitten, puhetavan jne. imitointi (Webster 1976). (Gilbert 2000.) Kasvojen poissaolevalle lainaamisen tai antamisen (kreik. poein 'naamioida') ajatus elää yhä, kun prosopopoia mielletään omaksi troopikseen. Tavallisempaa kuitenkin on ajatella se muiden trooppien alalajiksi tai rinnakkaiseksi nimitykseksi. Useimmiten prosopopoia liitetään personifikaatioon. Personifikaatiolla tarkoitetaan inhimillisten ominaisuuksien käyttämistä elottoman asian yhteydessä ("aurinko lepää vuorten takana"), joten prosopopoian ymmärtäminen sen piiriin on jossain määrin perusteltua. Onhan puhekyvyn antaminen kuolleelle omanlaistaan elollistamista. On kuitenkin myös niitä tapauksia, jotka eivät sovi personifikaation määritelmän sisään mutta toteuttavat prosopopoiaan liitettäviä ominaisuuksia: Puheenlahjan saajanhan ei tarvitse olla kuollut tai eloton. Riittää että hän tai se ei ole läsnä. Tässä mielessä on ongelmallista, että englanninkielessä käsitteet ymmärretään usein synonyymisiksi; esimerkiksi Websterin sanakirja ehdottaa näin (Webster 1976: 1697, 1821). Toinen trooppi, johon prosopopoia liitetään tavallisimmin, on apostrofi, joka on luonteeltaan aivan päinvastainen: poissaolevaa puhutellaan. Esimerkiksi Longman (1985: 247; Kaunosen 2003 mukaan: 44) määrittelee prosopopoian apostrofin kautta; apostrofinen puhuttelu mahdollistaa vastaamisen. Myös de Man liittää nämä kaksi yhteen (vaikkei samaistakaan) käsitellessään Wordsworthin Essays upon Epitaphsia (de Man 1984: 75).

Vaikka joissain tapauksissaan prosopopoia voidaan sovittaa sekä ethopoian, personifikaation että apostrofin piiriin, se ei sovi kokonaisuudessaan vain yhden käsitteen alaiseksi ilmiöksi. Yhteistä näistä jokaiselle on niiden ohimenevyys, väliaikaisuus. Prosopopoialle se kuitenkin on ehkä leimallisinta, koska kuollut palaa aina hetkellisen puhekyvyn omaamisen jälkeen kuolleeksi, hiljaiseksi. Toki esimerkiksi myös laulavat sadepisarat menettävät laulukykynsä, mutta se tapahtuu vähäeleisemmin. Personifikaation ja prosopopoian eräs selkeä erottaja vaikuttaisikin oleva se, että edellisessä annettu piirre on enemmänkin vaikutelma inhimillisyydestä siinä missä jälkimmäisessä se on konkreettinen inhimillinen kyky. Prosopopoiassa kyvyn katoaminen korostuu. Sillä on myös taipumus taianomaistaa todellisuutta. Sen luoma kuva eroaa ympäristöstään yliluonnollisen luonteensa vuoksi (erityisesti proosatekstissä). Personifikaation rakentama kuva on jälleen enemmänkin vain vaikutelma. Selvin ero muihin mainittuihin kielikuviin on prosopopoian antama kyky vastata, joka myös korostaa sen konkreettiutta suhteessa niihin; personifikaatiolta ei odoteta vastausta, apostrofissa puhuteltava on poissa, joten vastaus on mahdoton. (Keskinen 27.10.2004.)

Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat

Edgar Allan Poen "Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat" on nimensä mukaisesti esitetty selvityksenä tapahtumista, jotka liittyvät erään Ernest  Valdemarin kuolemaan. Nimettömäksi jäävä minäkertoja (P—), lääketieteen tohtori, on kiinnostunut mesmerismistä (nyk. hypnotismi) ja erityisesti sen mahdollisuuksista liittyen kuolemaan. Hän haluaa tehdä kokeita magnetismin vaikutuksista kuolleeseen ja mahdollisesta kuoleman viivyttämisestä mesmerismin avulla. Otolliseksi koehenkilöksi osoittautuu kyseinen herra Valdemar, joka sairastaa pitkälle edennyttä keuhkotuberkuloosia. P— saapuu Valdemarin luo vuorokautta ennen lääkärien ilmoittamaa, luultavaa kuolinaikaa. Hän hypnotisoi Valdemarin kun kuolema näyttää lähestyvän ja tämä vaipuukin syvään transsitilaan, jonka vahvistavat paikalla olevat lääkärit. Kommunikointi kuolevan kanssa onnistuu yhä; hän vastaa esitettyihin kysymyksiin ja esittää toiveen saada kuolla hypnoositilassaan. Jossain vaiheessa Valdemarin fyysinen olemus muuttuu ja hänessä "ei ollut enää nähtävissä pienintäkään elämän merkkiä" (Poe 1845: 290). Potilaan kieli kuitenkin jatkaa värinää, jota on lähes mahdoton havaita, ja muutamien kymmenien minuuttien jälkeen hän puhuu jälleen. Valdemar kertoo kuolleensa. Tohtorit toteavatkin, ettei hän osoita fyysisiä elonmerkkejä. Tähän tilaan hän jää seitsemän kuukauden ajaksi. Hypnoosista herättämistä ei uskalleta kokeilla, koska sen uskotaan merkitsevän potilaan lopullista kuolemaa. Kyseisen ajan kuluttua Valdemar kuitenkin päätetään herättää, ja hetkeksi elämän fyysiset piirteet palaavatkin häneen. P— koettaa puhutella potilasta. Tämä vastaa paniikinomaisesti huudetulla toiveella päästä takaisin uneen, koska on kuollut. Kun katselijat luulevat Valdemarin heräävään, hänen ruumiinsa sulaa heidän silmiensä edessä.

Poen novellissa prosopopoia on keskeisenä tekijänä, vaikka sen rooli ei sinänsä pitkä olekaan. Tarinan käännekohta sijoittuu Valdemarin kuolinhetkeen, jota kertomus on siihen saakka odottanut ja alustanut. Kuolemaan saakka kerronta on ollut hyvin raportoivaa, tarkkaa väitettyjen tosiseikkojen kuvaamista ja listausta. Herra Valdemarin tapaus oli yksi Poen kuuluisista "huijauksista" (ks. Poe-kokoelma Ajan ja avaruuden kartat) ja se aiheuttikin julkaisunsa jälkeen hämmennystä, kun lukijat pitivät kertomusta totena (pitää muistaa, että mesmerismi oli tuolloin muoti-ilmiö, ja siihen suhtauduttiin innostuneesti) (mm. Parker 1996). Vainajan alkaessa puhumaan, vaikka kolme lääkäriä on juuri todennut hänet kuolleeksi, sävy muuttuu. Tunnelman muutos tapahtuu ensinnäkin tarinan sisällä, jossa paikalla olleet sairaanhoitajat pakenevat ja lääketieteen opiskelija pyörtyy tapauksen vuoksi, mutta myös sen ulkopuolella. Tiukan realistisena pysytellyt kerronta alkaa saada yliluonnollista tuntua ja tämä herättää lukijassa kauhun tunteen – erityisesti, jos on pitänyt kaikkea aiemmin kerrottua totena. Kaunonen (2003: 50) pohtii de Manin viitoittamana (1984: 78) prosopopoiaan sisältyvää uhkaa: sen symmetrisyys viittaisi siihen, että ei-elollisen alkaessa puhua roolit vaihtuvat ja elolliset menettävät puhekykynsä, siis kuolevat. Poen novelli toteuttaa tätä troopin piirrettä tehokkaasti. Kun kuolleeksi jo novellin alussa tuomittu mies ei suostukaan kohtaloonsa vaan jatkaa puhumista näennäisen kuoleman jälkeen, lukija tulee tietoiseksi omasta kuolevaisuudestaan (kuten myös tarinan hahmot, jotka Valdemarin "kuolleena puhumisen" jälkeen omistivat "kaiken huomiomme herra L—l:n virvoittamiseen puhumatta sanaakaan – – toisillemme"). Tämä puolestaan limittyy mielenkiintoisesti Stephen Kingin väittämän (1978: 10–11) kanssa, jonka mukaan kauhukirjallisuudessa, jota Herra Valdermakin edustaa, lukija harjoittelee omaa kuolemaansa. Prosopopoian voidaan siis tietyssä mielessä nähdä herättävän kuolleita eloon, jotta elävät tulisivat tietoisiksi tulevaisuudestaan. Kenties nykyisin niin yleinen prosopopoian käyttö ja toisaalta kauhukirjallisuuden ainainen suosio voidaan kääntäen perustella haluksi nähdä oma tulevaisuus. Tällä tavoin voidaan perustella osaltaan Herra Valdemarin tapauksen kertojahahmon halua suorittaa kokeitaan kuolevalla. Yksi hänen motiiveistaanhan on nimenomaan kuoleman (hänen omansa?) viivyttäminen, yritys kieltää vääjäämätön tulevaisuus. Samoin toimivat muutkin tohtorit, kun Valdemar jää kuoleman ja elämän "välitilaan" ja he kieltävät potilaan herättämisen transsista. Ihminen haluaa tietää kuolemanjälkeisestä, ja tohtorit ovat näin saaneet kenkänsä kuoleman porttien väliin.

Herra Valdemarin tapauksessa esiintyy selkeänä prosopopoian vastaamiseen kykenevä olemus. Kun Valdemar puhuu ensimmäisen kerran kuolemansa  jälkeen, hän tarkemmin sanoen vastaa hänelle aiemmin esitettyyn kysymykseen. Hetkeä ennen kuolemaa P— oli tiedustellut, nukkuiko Valdemar. Muutamia minuutteja myöhemmin tämä sanoo: "Kyllä; — ei;  olen nukkunut — ja nyt — olen kuollut." Myöhemmin Valdemar ei enää kykene puhumaan enempää. Vasta herätysyrityksen aikana hän saa voimia huutaa pyynnön vaivuttaa hänet takaisin uneen. Tälläkin kertaa P— on esittänyt ensin kysymyksen siitä, mitä potilas tuntee. Tämä tukee tavallaan myös aiemmin mainittua, Longmanilta lähtöisin olevaa ajatusta apostrofin tarpeesta prosopopoian olemassaoloon, sillä P—:n kysymykset Valdemarille ovat tulkittavissa apostrofisiksi. Tohtorithan toteavat potilaan kuolleen, ja kuollut mielletään yleensä "poissaolevaksi" (myös engl. to pass away, to be gone, ), vaikka hänen fyysinen olemuksensa olisikin yhä läsnä. P— tietääkin puhuttelevansa jotakuta, joka ei ole paikalla, eikä ehkä todellisuudessa odotakaan vastausta. Osittain siksi hän pelästyy Valdemarin alkaessa kuitenkin puhua. Kaunonen kutsuu (2003: 49) prosopopoiaa "haudantakaisuuden esiinmanaavaksi troopiksi" mutta kenties olisi osuvampaa kutsua sitä esiinmanatuksi!

Prosopopoian luoma illuusio on ohimenevää. Niin myös Herra Valdemarin tapauksessa. Kuolleen Valdemarin saama puhekyky, elämä, loppuu hätkähdyttävällä tavalla vainajan ruumiin hajotessa. Loppu on siis hyvin konkreettinen, aivan kuten troopin antama kykykin (vrt. personifikaation luoma vaikutelma). On kuitenkin huomattava, ettei Valdemarin "jatke-elämä" osoita loppumisen merkkejä oma-aloitteisesti. Päinvastoin: P— kuvaa, kuinka olotila, johon Valdemar pian kuolemansa jälkeen vaipui, jatkuu täysin muuttumattomana seitsemän kuukauden ajan. Siinä vaiheessa tohtorit päättävät yrittää herättämistä, ja vasta tuolloin kuolemasta tulee lopullinen. — Kuoleeko herra Valdemar tosiaan transsitilassaan vaiko vasta siitä herätessään? Häntä hoitaneet lääkärit ovat tarinan alussa määritelleet hänen kuolinhetkensä tunnin tarkkuudella, ja Valdemarin tilaa kuvaillaankin hyvin huonoksi. Kuolema ei siis voi olla kaukana. Valdemar itse kertoo hypnoosissa kuolevansa ja lääkärit tulkitsevatkin hänen menehtyvän transsitilassa ollessaan, kasvojensa "sammuessa". Hän ei enää vastaa P— käsittelyyn. Kuitenkin hänen tilansa pysyy stabiilina pitkän ajan, ja P— uskookin myöhemmin torjuneensa Valdemarin kuoleman. Voisiko siis olla, että tuberkuloosipotilas ei suinkaan kuole vaan vaipuu ainoastaan johonkin syvempään tilaan, oli se sitten transsi, kooma tai jotain muuta? Lukija on saanut tietää, että herra Valdemar ei ole aiemmin ollut lainkaan kiinnostunut P—:n hänellä suorittamista kokeista, vaikka onkin niihin suostunut. Sen sijaan tämä viimeisin saa hänet innostumaan epätavallisen paljon. Hypnoosi toimii tunnetusti voimakkaammin niillä, jotka uskovat tai haluavat uskoa siihen (ks. esim. www.hypnoosi.net). Voidaan olettaa, että Valdemar on voimakkaan suggestiivisesssa tilassa P— aloittaessa kokeensa. Koska hänelle on kerrottu kuolemastaan, hän luonnollisesti uskoo sen koittavan hypnoosin aikana. Hypnoosin on sanottu voimistavan henkilön ajatuksia joissain tapauksissa, joten on mahdollista, että Valdemar aidosti uskoo kuolleensa, ja siitä syystä vastaa tämän uskomuksen mukaisesti P—:n kysymyksiin. Hän oli kieltämättä jo huonossa fyysisessä kunnossa, joten ei ole mahdotonta, että rentoutuneessa tilassa hänen elintoimintonsa rauhoittuvat entisestään ja ulkopuoliselle tämä tila voi hyvinkin vaikuttaa elottomuudelta. Tämä vaihtoehto muuttaa novellin luonnetta prosopopoiuuden kannalta. Puhekykyä ei olekaan annettu elottomalle vaan elävälle ja jo valmiiksi puhekykyiselle! Prosopopoiasta voidaankin näin ajatellen puhua korkeintaan vain tohtorien ja muiden tapausta todistaneiden näkökulmasta; heillehän Valdemar on kuollut tai ainakin kuoleman kaltaisessa tilassa. On kuitenkin yksi Valdemarin kuoleman aitoutta puoltava seikka, tarinan ainoa selkeästi yliluonnollinen tapahtuma, eli potilaan ruumiin äkillinen hajoaminen hypnoosista heräämisen jälkeen. Sitä onkin jo hankalampi kiistää.

Lähteet
  • Gilbert, Sandra 2000: "Silence, Art and Ritual". Verkkokokonaisuudessa Seeing The Difference: Conversations on Death and Dying. Berkley: University of California. http://seeingthedifference.berkeley.edu/. Luettu 13.12.2004.
  • Kaunonen, Leena 2003: "Puhuvat kasvot ja merkityksen lausumattomuus. Romanttisen   kuvakielen kuvallisuudesta". Teoksessa Kuvien kehässä – Tutkielmia kirjallisuudesta, poetiikasta ja retoriikasta (toim. Vesa Haapala). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden    Seura. Tietolipas 191.
  • Keskinen, Mikko: Ääni ja kirjallisuus -luento 27.10.2004. Jyväskylän yliopisto.
  • King, Stephen 1978: "Esipuhe". Teoksessa Yön äänet (suom. Reijo Kalvas). Hyvinkää:   Viihdeviikarit 1989.
  • de Man, Paul 1984: "Autobiography as De-Facement". Teoksessa The Rhetoric of Romanticism. New York: Columbia University Press.
  • Parker, Jamie C. 1996: The Poe Perplex. http://www.usna.edu/EnglishDept/poeperplex/valdemar.htm. Luettu 13.12.2004.
  • Poe, Edgar Allan 1845: "The Facts in The Case of  M. Valdemar". Suomennos "Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat" (suom. Eero Ahmavaara) teoksessa Korppi ja kultakuoriainen. 3.p. 1990. Helsinki: Kustannus Oy Forma.
  • Webster's Third New International Dictionary of The English Language 1976. Springfield, Massachusetts: G. & C. Meriam Company.