Luettua: huhtikuu 2024

Kerttu Peldán: Kaksi rasiaa. Apteekkiromaani 1700-luvulta. Helsinki 1983: Kerttu Peldán. 184 s.

Kun Hamina paloi 1742 pikkuvihan aikaan, apteekista jäi tarinan mukaan jäljelle vain kaksi pillerirasiaa. Haminan ensimmäisen apteekin, kaikkiaan nykyisen Suomen alueen toisen, oikeudet sai ruotsalainen Henning Rothfeldt. Hän matkasi vasta perustettuun linnoituskaupunkiin 1733 perheineen ja toimi siellä apteekkarina varhaiseen kuolemaansa saakka 1740. Pian hänen jälkeensä Hamina jo sitten tuhoutuikin täysin.
Kerttu Peldán tiettävästi kirjoitti kolme teosta.

Apteekkarina päivätyönsä tehnyt Peldán kirjoitti 1967 laajan ja käsittääkseni ansiokkaan Suomen farmasian historian. 1972 ilmestyi Suomen apteekkariyhdistyksen historiikki ja 1983 romaani Kaksi rasiaa, joka kertoo mainitun Haminan I apteekin tarinan. Ja nimenomaan tarinan, sillä tosiasioita siinä on vain siteeksi. Historiankirjoitus ei osaa kertoa apteekin vaiheista juurikaan – en ole löytänyt mistään esimerkiksi apteekin tarkkaa sijaintia, vaikka Raatihuoneentorilla se ilmeisimmin on ollut. Historiallisista henkilöistä Peldán hyödyntää Rothfeldtin pariskuntaa, muutamaa Haminan silloista porvaria sekä kahta myöhempää apteekkaria. Kaikki muu kuitenkin on silkkaa fiktiota.

Tarinaltaan Kaksi rasiaa sijoittuu jonnekin Hietamiehen–Hirvisaaren ja Utrion historiallisten romanssien jatkumoon, joskin käänteet ovat yleensä arkisia ja pieniä (mikä on vain viehättävää!) suuren draaman sijasta. Peldánin huomio onkin farmasiassa, jonka historiallisia käytänteitä hän kuvaa mainiosti. Tarinankerronta siitä hieman kärsii, mutta kirjan alaotsikkona onkin "apteekkiromaani" eli lukijaa on varoitettu.

Omakustanteena ilmestynyt romaani olisi hyötynyt kustannustoimittajasta, mutta yleisesti ottaen Peldánin proosa on sujuvaa. Joitain anakronismeja varmasti on, mutta eipä tuosta jaksa kuin vähän turhaantua. Sen sijaan kirjoittajan vähäinen tapahtuma-alueen tuntemus pelastaa kirjan liialta osoittelulta ja nimitulvalta, mikä on monen kotiseuturomaanin perisynti.

Pietari Päivärinta: Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1893.

Pietari Päivärintaa on suotta varjostanut ns. kansankirjailijan varjo. Totta on, että hän oli kirjoittajan ja kirjailijana oppimaton, myöhään aloittanut amatööri. Aikanaan moinen oli riittämiin sysäämään taitavankin pännämiehen toisarvoisten kastiin, vaikka luulisi pappismiehellä sanan hallinta olevan hallussaan.

Vuonna 1893 ilmestyi Päivärinnan tarinasikermä Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. Nimi selittää itsensä. Teos käsittelee Suomen suuria kato- ja nälkävuosia. Päivärinnan ote on toisaalta dokumentoiva, toisaalta selvästi kaunokirjallinen. Hän piirtää kavalkadin nälästä kärsivien kuvia, moni varmasti ihan totuudenmukaisia mutta aivan yhtä varmasti taiteilijan linssin läpi katsottuja. Kertomusten minä näyttäytyy hyveellisenä kansan auttajan, joka päivittelee kansan kohtaloksi osunutta kurjuutta. Valikoima on kieltämättä vaikuttava. Päivärinta saa kaikesta laskelmoinnista huolimatta herätettyä myötätuntoa ja sääliä hahmojaan kohtaan, olivat he sitten nääntyviä vanhuksia tai epätoivossaan varastavia nuorukaisia.

Synkkä sävy värittää vahvasti koko teosta, paitsi aivan lopussa, kun Päivärinta alkaa viimeisessä kertomuksessa valistaa lukijoita kelvollisista korvikkeista (kuten sienet ja oljesta pantu olut). Tyylilaji pettää silloin – vaikka olisiko se kurjistelukaan lopulta miellyttänyt kuin minua? Paras yksittäinen teksti lienee lakoninen yhden miehen kohtalonkuvaus Rouhu, joka puhutteli minua yksinkertaisuudellaan.

Pietari Päivärinnan kirja on Esko Salervon lukemana kokonaisuudessaan YLE Areenassa.

Maiju Lassila: Elämän vaihteessa. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1912.

Olisikohan Maiju Lassilan Elämän vaihteessa maailman ainut imetyksen lopettamisesta kertova romaani? Ainakin ainut lapsen näkökulmasta kerrottu? Siitä se nimittäin kertoo.

Kolmevuotias Juko Pynninen on äidin suosikkilapsi, joka on saanut jatkaa rintaruokinnassa turhan pitkään. Vaan sitten äiti päättää lopettaa ja sivelee rintaansa tervaa, jolla homma pitäisi ratketa. Mutta Jukoa semmoinen vituttaa, etenkin kun hän keksii äidin tahallaan moista tehneen. Seuraavan päivän aikana hän joutuu alinomaa riitoihin, tappeluihin ja kahnauksiin vuotta vanhemman veljensä ja ystäviensä ja vielä naapurin pässinkin kanssa. Syyksi kelpaa mikä vain, ja toistuvasti Juko suorastaan lietsoo riitaa.

Romaanin voi lukea moneen tapaan. Pinnalta on koominen kertomus lasten ajattelutavasta, sellaisena ihan huvittava. Todennäköisesti Lassila (oik. Algot Untola) kuitenkin on halunnut kuvata ihmisen perikateellista luonnetta, joka jo lapsena kolisee, kun ihminen ei saa haluamaansa tai kun joku muu saa enemmän.

Nykylukija saattaa myös perustellusti lukea tarinan niin sanotun toksisen maskuliinisuuden synnystä. Sen verran äidin lellimä poika pyörittää muita laskelmoiduilla tunteillaan, matkii aikuisten miesten leveitä haara-asentoja ja ruokottomuuksia, joutuu naisten vähättelyn ja pilkan kohteeksi (naapurin emäntä ahdistelee tarjoamalla tissiään imettäväksi) ja saa isältään kuulla, kuinka pojat pitäisi meluamisen vuoksi hakata pampulla mustelmille.

Esko Salervon luenta on saatavilla YLE Areenassa.

Harri Erkki: Scifistä. Turku 2021: Turbator. 139 s.

Harri Erkin ytimekkäästi nimetty Scifistä kokoaa yhteen kirjoittajan Portti-lehdessä ilmestyneitä esseitä. Niissä toden totta pohditaan tieteiskirjallisuutta (perinteikkäästi sisältäen fantasian & kauhun) ja sen teemoja. Käsittelyssä ovat etenkin uskonto ja myytit sekä sellaiset harvemmin onnistuneesti scifiin ympätyt aiheet kuin talous, seksuaalisuus ja ravinto.

Harri Erkki (oik. Kumpulainen) on pitkän linjan spefikirjoittaja, jonka ensimmäiset alan tekstit on julkaistu jo yli puoli vuosisataa sitten. Hänellä on perspektiiviä, näkemystä ja perehtyneisyyttä, minkä lisäksi luistava kynä. Vaikka hän pyörittelee useassa tekstissään samoja esimerkkejä ja ajatuksiakin, tuntuu ajattelu usein tuoreelta. On Erkillä sokeat kohtansakin: Hänellä on selvää lukkarinrakkautta vanhaan hc-scifiin. Viitatut kirjailijat typistyvät usein "vanhoihin mestareihin" Asimoviin ja Clarkeen sekä operisteihin Vingeen ja Reynoldsiin. Vanhan miehen äksyyttäkö puolestaan lienee termin "spekulatiivinen fiktio" aiheuttama ärsytys ja kaipuu vanhan kunnon scifiin ja fantasiaan eikä mihinkään nykyaikaiseen "trilogiafantasiaan"? Neuvoja muille kirjoittajille jaellaan auliisti, mutta kehotuksissa ei ole bessewisserismiä vaan tervettä haastavuutta vanhojen konventioiden ylittämiseen.

Aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös yksi entuudestaan julkaisematon. Siinä erotiikan ja rakkauden merkitystä scifissä–fantasiassa–kauhussa problematisoidaan kevyen provosoivasti. Se on, jos ei muuta, mukava pikkulisä kotimaiseen kauhuesseistiikkaan.

Kokoelman kannessa Matti Rag Paanasen maalaus.

Sointu Fritzen & Susanna Santala (toim.): William Blake 1757–1827. Helsinki 2000: Helsingin kaupungin taidemuseo. 198 s.

Kun William Blaken taidetta oli esillä Tennispalatsissa alkuvuodesta 2000, sai näyttely osakseen tavallista tukevamman näyttelyluettelon. Sointu Fritzen ja Susanna Santalan toimittama luettelo on suuri, kovakantinen, parisataasivuinen kirja, informatiivinen ja luonnollisesti runsaasti kuvitettu. British Museumista lainassa olleet teokset saavat ansiokkaan pohjustuksen ja esittelyn UCL:n taidehistorian professorin, David Bibdmanin kynästä.

Blake oli monipuolinen kuvataiteilija, runoilija ja kirjanpainaja mutta ennen kaikkea myös mystikko sekä omaehtoinen mystikko ja esoteerikko. Elinaikanaan melko vähäistä arvostusta saanut Blake oli aikaansa edellä ja nousi arvoon vasta paljon kuolemansa jälkeen. Hänen henkilökohtaisiin mytologioihinsa perustuneet ja omakustanteita ilmestyneet kirjansa, joissa yhdistyivät saumattomasti teksti ja kuva, ovat saaneet ympärilleen myyttisen auran. Ne ovat nykyaikaisen taiteilijakirjan loisteliaita edeltäjiä, ne ovat inhomillisen luomisvoiman komeita tiivistymiä, ne ovat happohuuruisten hippivisioiden esikaikuja ja samalla hurskasta jumalenergiaa rehellisimmillään. Voi vain kuvitella, miten hurjilta hänen näkynsä ovat vaikuttaneet aikalaisista.

Näyttelyluettelo esittelee 137 teosta. Lähes jokaisesta tarjotaan perustietojen lisäksi tiivis mutta oppinut analyysi, jossa teokset kytketään myös osaksi Blaken uran jatkumoa. Samalla hahmottuu myös suurpiirteinen elämäkerta. Kuvia kirja pitää sisässään, kansi mukaan lukien, kuusikymmentä. Loputkin mainitut työt on nykyään helppo guuglata lukemisen oheen. Tekstit ovat suomen lisäksi ruotsiksi.

Rikoksen lyhyt jäljet. Sadan sanan mysteereitä. Tampere 2020: Osuuskumma. 32 s.

Osuuskumman julkaisema pikku kirjanen, Rikoksen lyhyet jäljet, lupailee kansissaan rikosaiheisia raapaleita. Sisältö on pikemminkin spefiä monessa ilmenemismuodossaan. Vaan voisiko muuta olettaakaan, jos kirjoittajisto on Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Tarja Sipiläinen ja Shimo Suntila?

Jokainen kokoelman 24 raapaleesta kyllä tosiaan pitää sisällään rikoksen. Moni noudattelee ihan klassisen dekkarin kaavaa tai ainakin hyödyntää sellaisen perinteitä ja klišeitä. Kuitenkin jok'ikinen nitkahtaa jengoiltaan jonkinlaisen spefi-idean vuoksi: palkkamurha tehdään planeettojen kiertoratoja hyödyntäen, muodonmuutos tai henkimaailma ovat vakavasti otettavia seikkoja rikostutkijalle, Kyllikki Saaren tappoi Predator. Moni kierre on silkkaa fantasiaa, paikoin ollaan ainakin muodollisesti scifiä. Kauhukuvastoakin manataan, mutta raapaleille tyypillinen humoristisuus vesittää yritykset. Ylipäänsä viimeisen virkkeen twisti on sellainen raapaletrooppi, josta irtoamista juhlistaa aina mielellään. Rikoksen lyhyissä jäljissä siihen ei ole suuremmin aihetta. Hauskan siviraiteensa tarjoavat tosihenkilöihin kytkeytyvät jutut – Kyllikki Saaren lisäksi esiintymään pääsevät ainakin Viiltäjä-Jack ja Julius Caesar.

Keräilijä arvostaa tietoa, että kokoelman avaa Boris Hurtan raapalemuotoinen esipuhe, itsessäänkin pieni dialogimuotoinen narratiivi.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997). Helsinki 2019: Tammi. 10 h 28 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1998, äänikirja 2003.

Viime vuodet ovat menneet niin, etten yhtenäkään yönä, jona lapset ovat luonani, ole ollut tilannetta, jossa en olisi kuullut edes pientä pätkää Vesa Vierikon Harry Potter -luennasta. Koska sarjan edellisestä lukukerrasta on jo aikaa, päätin täyttää myös työmatkojani Vierikon äänellä.

Vierikon tulkintaa on ymmärtääkseni arvosteltu paljonkin. Uskoisin syynä olevan sen, että monelle Potter-hahmot yhdistyvät niin vahvasti elokuvien versioihin, että mikään vaihtoehtoinen ei tunnu oikealta. Silti Vierikko selviää mielestä oikein kunnialla, vaikka kieltämättä sarjan ensimmäinen osa, Harry Potter ja viisasten kivi, onkin vielä hieman haparoiva. Pystyn kuitenkin elämään oikein vaivatta turhan lapselliselta kuulostavan Ginnyn kanssa (sitä paitsi kirjassa hänet kuvataan tavalla, jonka puolesta häntä ei välttämättä todellakaan pidä kymmenvuotiaalta). Samoin voin antaa anteeksi Seamusin (Siimus) ja Flamelin (Fleimel) nimien väännökset.

Pottereiden kohdalla pysähdyn aina miettimään, miksi ne on niin tenhoavia ja tehokkaita. Tällä kerralla minuun iski, miten valmiilta niiden maailma tuntuu. Rowling vyöryttää lukija–kuuntelijalle yksityiskohtia toistensa perään – pikkuseikkoja, jotka siinä hetkessä tuntuvat ehkä pelkältä koristeelta tai rönsyltä mutta jotka kuitenkin antavat illuusion kokonaisesta maailmasta ja kulttuurista. Vähäisempi tekijä olisi tyytynyt kolmannekseen määrästä ja korvannut tyhjäksi jääneet sivut toiminnalla, jota Rowling säästelee ainakin vielä tässä vaiheessa kiitettävän paljon. Toisin kävi elokuvasovitusten kanssa, joissa moni sivujuonne, hahmo ja kohtaus jäivät vauhdin ja rymyn alle.

Ritva Sorvali (toim.): 100 rikollista raapaletta. Kouvolan Dekkaripäivien kirjoituskilpailun parhaat 2017. Kouvola 2017: Kouvolan kaupunki. 117 s.

Kouvolan Dekkaripäivien perinteinen kirjoituskilpailussa kisasivat vuonna 2017 raapaleet. Symboliikkan on selvää: Suomen satavuotisjuhlavuonna tasan sadan sanan novelleja. Yksi satanen saatiin vielä, kun kisat parhaimmistoa julkaistiin kokoelmana 100 rikollista raapaletta.

Vaikka raapale saikin alkunsa nimenomaan scifi-piireissä, on se jo ajat sitten liukunut muidenkin lajityyppien puolelle ja rajojen ylikin. Rikoskirjallisuuteen se tuntuu luontuvan tavattoman hyvin. Ehkäpä lajin täsmällinen aihepiiri (siis rikos) ja hioutuneet konventiot mahdollistavat hyvin tiukankin ilmaisun. Verrattuna vaikkapa taannoin kommentoimaani Mensan raapalekilpailun antologiaan, dekkaristit hallitsevat hommansa paljon mallikkaammin.

Kokoelman rikoksiin mahtuu monenlaista. Vaikka murha onkin tietysti tilastojen ykkönen, kaljavarkaudesta kaahaajiin. Pakko sen sijaan on yhtyä kilpailun tuomarin, kirjailija Jukka Behmin ihmettelyyn, miksi niin moni henkirikos tuntuu tapahtuvan parisuhteen sisässä. Monessa tarinassa puoliso saa kuolla, muutaman kerran myös äidit ja tyttäret ovat selvittelemässä välejään.

Behm tuntuu valinneen voittajakymmenikköön tarinoita, joissa on voimakas loppukäänne tai erikoinen näkökulma. Itse puolestani huomaan mieltyneeni enemmän niihin raapaleisiin, joissa rajoituksista huolimatta onnistutaan kirjoittamaan jotain eheää, ilman kierresyöttöjä. Esimerkiksi Iris Backlundin kylmäävä juttu väsyneestä äidistä on sellainen, joka jää mieleen. Samoin Teemu Paarlahden monitasoinen kuvaus syyllisyydentunnosta.

Jälkiviisaasti on ihmeteltävä, miten pari vuotta aiempi, niin sanottu pakolaiskriisi kuuluu teksteissä. Useampaankin kertaan puhutaan "mokkamunista" tms., ja onpa takakanteenkin asti päässyt Terhi Raumosen teksti, joka puhuu "vieraslajeista" monta vuotta ennen Juha Mäenpään höpinöitä eduskunnassa.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998). Helsinki 2019: Tammi. 11 h 26 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1999, äänikirja 2004.

Harry Potter -sarjan toinen osa, Salaisuuksien kammio, tuo lavalle suuren määrä uusia hahmoja ja elementtejä vanhojen vierelle. Sen teemat ovat painokkaampia kuin edellisen (esimerkiksi selvä rasismikritiikki), mutta kokonaisuus jää edeltäjäänsä jälkeen.

Itse asiassa Salaisuuksien kammio saattaa olla sarjan kehnoin. Kovatasoinen se on siitä huolimatta, mutta kokonaisuus ei vain ole yhtä sulava ja viilattu. Suurin ongelma on mutkikas ja monipolvinen kuvio, jonka kautta romaanin pääjuoni aukeaa. Siihen liittyy niin monta käännettä, mutkaa ja sivuaskelta, että kaiken hahmottaminen ei ole ihan itsestään selvää, ainakaan lapsilukijalle. Toisaalta Rowling sitoo kunnioitettavan hyvin melkein kaiken tarinassa liittymään pääjuoneen, vaikka yksityiskohtia ja vaikkapa hahmoja on erittäin paljon.

Kuitenkin se, miten hän tarinansa kutoo, ei aina ole ongelmatonta. Varhoin on yhdessä tarinassa niin monta deus ex machinaa kuin Salaisuuksien kammiossa. Suurimpia on tyhjästä ilmestyvät Ford Anglia ja lopputaistelun feenikslintu Fawkes – kumpaakaan ei lopulta edes yritetä selittää. Lisäksi on paljon pieniä "onnekkaita sattumia", niin kuin Kalkaroksen oikea-aikainen aivastus juuri, kun Harry ja Ron olisivat muuten paljastuneet hänelle ja niin edelleen.

Parasta on velhomaailman elävä syke. Se todella tuntuu hengittävän ja kasvavan luontevasti. En yhtään ihmettele niitä, jotka sanovat Pottereiden lukemisen olevan kuin kotiinsa palaisi. Siihen maailmaan palaa varmasti mieluummin kuin, sanotaan nyt vaikka, Kouvolaan.

Pimeä yö, tähdetön taivas - mietteitä Stephen Kingin äärellä #9

Stephen King

Pimeä yö, tähdetön taivas

Tammi, 2012 (alkuteos Full Dark, No Stars, 2010). 354 s. Sid. Suom. Ilkka Rekiaro.

I

Full Dark, No Stars ilmestyi alkukielisenä vuonna 2010, ja suomennos Pimeä yö, tähdetön taivas kaksi vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa Stephen Kingin uraa oli jo ehditty tottua erilaisiin muotokokeiluihin. Hänen tuotannolleen leimallisten tiiliskiviromaanien lisäksi Kingiltä oli ilmestynyt lyhytproosaa sekä kokoelmina että erikoisempina yksittäisniteinä, oli jatkokertomusta, oli kuvakirjaa, oli vain ääni- tai sähkökirjana ilmestyneitä kertomuksia, oli salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niin edelleen.

Yksi Kingin tuotannon omalaatuisimmista muodoista on pienoisromaanikokoelma. Tämäntyyppistä julkaisulajia ei kovin paljon harrasteta. Jos kirjailija kirjoittaa jotain lyhyen romaanin tai pienoisromaanin (engl. novella) mittaista, on aivan luontevaa julkaista sellainen omana nimikkeenään. Noin satasivuinen kertomus on kioskipokkarin perusmitta, ja esimerkiksi Suomessa tällaisia tiiviitä romaaneja ovat kirjoittaneet jokseenkin jokainen laajan uran luonut kirjailija.

Stephen Kingin tapauksessa asia ei ole kuitenkaan ollut ihan niin yksioikoinen. Syy siihen on pitkälti kustannustoimintaa ohjaavissa voimissa. Ensinnäkin King on aina ollut erittäin tuottelias. Sen jälkeen, kun esikoisromaani Carrie ilmestyi 1974, on häneltä julkaistu lähes joka vuosi ainakin yksi uusi kirja. Ainoat poikkeukset ovat vuosi 1976 (jolloin silloinkin joulukuussa ilmestyi Richard Bachman -salanimen ensimmäinen romaani) ja 1988 (lukuun ottamatta paria erikoisjulkaisua, minkä lisäksi edellisvuonna oli ilmestynyt kolme uutta romaania ja yksi romaani ensimmäistä kertaa tavallisena kuluttajapainoksena). Kustantamoiden kannalta tällainen on ongelmallista, sillä pelkona on, että useat saman kirjailijan uutuudet syövät toistensa menekkiä. Tämähän on monesti myöhemmin osoittautunut Kingin kohdalla turhaksi peloksi (vuonna 1996 Yhdysvaltain kymmenen myydyimmän kirjan listalla oli parhaimmillaan seitsemän Kingin teosta), mutta siihen meni aikaa.

Ensimmäinen keino helpottaa ylikuumenemista oli ottaa käyttöön nom de plume, pseudonyymi, salanimi. Richard Bachmanina King pystyi julkaisemaan viisi kirjaa, jotka poikkesivat viimeistä lukuun ottamatta hänen tavanomaisemmasta kauhu- ja fantasiaprofiilistaan. Sittemmin Bachmanilta on ilmestynyt vielä pari "postuumia" teosta. Toinen tapa oli julkaista romaaneja, joiden King "ei uskonut kiinnostavan tavallista yleisöään", rajoitettuina painoksina pieniltä erikoiskustantajilta. Näin alkoi esimerkiksi Musta torni -sarjan julkaisuhistoria.

Kolmas tapa oli alkaa niputtaa yhteen kertomuksia, jotka olivat liian pitkiä novelleiksi mutta tarpeeksi lyhyitä pinottavaksi samoihin kansiin. Kingin pienoisromaanit ovat sellaisia, joista monet joku muu kirjoittaja olisi ilomielin julkaissut omina niteinään. Kustantajan näkökulmasta kuitenkin oletettiin, että Kingin lukijat janosivat paksuja kirjoja ja siksi olisivat vieroksuneet ohkaisia, hieman yli satasivuisia julkaisuja. Ensimmäinen Kingin pienoisromaanikokoelmista, Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa ensin Kauhun vuodenajat, sittemmin muutamalla muullakin nimellä), oli sikälikin riski, että se oli suurelta osin kaikkea muuta kuin kauhua. Different Seasons loi kuitenkin mallin tulevalle muodolle. Se sisälsi neljä kertomusta, jotka oli sidottu toisiinsa löyhästi. Neljästä pienoisromaanista kolme oli realistisia vailla minkäänlaista yliluonnollisuutta. Vain päätöskertomuksessa oli perinteisempiä kauhutehoja. Mielestäni kokoelma on edelleen yksi Kingin uran vahvimmista teoksista. Se on sitä sekä tarinoidensa että kielensä puolesta.

Toinen vastaava kokoelma ilmestyi 1990. Four Past Midnight (suom. Sydänyö; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on hengeltään hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Sen kaikki neljä kertomusta ovat kauhufantasiaa ja kieltämättä sellaisia, että omina kirjasinaan ne eivät jaksaisi kantaa ihan loppuun saakka. Kokoelmana ne saavat toisistaan vipuvoimaa vaikka ovatkin täysin itsenäisiä tarinoita. Aivan toista maata on sen sijaan vuoden 1999 Hearts in Atlantis (suom. Pedon sydän), jonka viisi kertomusta vaihtelevat puhtaasta romaanista novelleihin. Kertomukset kuitenkin liittyvät toisiinsa niin tiukasti, että kirjan voi lukea aivan hyvin myös romaanina. Yhteenkuuluvuus on sikäli melkoinen saavutus, että King käsittelee kirjassaan hyvin realistisesti 1960-luvun opiskelijaliikehdintää, toisaalta hieman maagisen realismin henkeen sotaveteraaniutta ja kytkee tähän kaikkeen myös Mustan tornin avoimen yliluonnollisuuden.

Vuonna 2010 ilmestyi sitten Pimeä yö, tähdetön taivas. Uudella vuosituhannella oli Kingiltä alettu julkaista viimein ohuempiakin kirjoja (The Colorado Kid vuonna 2005), ja varsinkin sähkökirja julkaisumediana oli avannut tällaisia mahdollisuuksia. Pimeä yö, tähdetön taivas olikin jälleen hieman erilainen kokonaisuus kuin aiemmat pienoisromaanikokoelmat. Sen tekstejä yhdistävät teemat ja aiheet. Vaikka ne eivät sinänsä liity toisiinsa, ne kuuluvat yhteen. Kertomukset tuskin ovat syntyneet ilman toisiaan.

II

Pimeää yötä lukiessani huomasin pohtivani monia rajoja. En välttämättä sellaisia, joita teos itsessään koettelisi. Pikemminkin kyse on omien ja muiden luomien odotusten aiheuttamista rajaviivoista. Otetaan esimerkiksi tekstilaji. Olen yllä puhunut pienoisromaaneista. Ja kyllä, Pimeän yön tekstit ovat pääosin pienoisromaaneja – ne ovat pitkähköjä ja kantaisivat itsensä yksinäänkin. Vain yksi kertomuksista on selvästi jotain muuta. Mutta: Suomennoksen jälkisanoissa King on laitettu puhumaan "novelleista". Alkutekstissä vastaava sana on "story". Stephen Kingin virallinen verkkosivusto sen sijaan nimeää jokaisen kertomuksista "short storyksi" novellan sijaan (novella-sanaa käytetään sivustolla kyllä monen muun sellaisen tarinan kohdalla, joihin se ei mielestäni sovi). Ilmeisesti ainakin osittain taustalla ovat Suomen ja Yhdysvaltojen erilaiset tavat määritellä. Jälkimmäisessä kategoriat perustuvat usein sanamääriin, meillä Suomessa johonkin epämääräisempään kerronnallisuuden ja tarinan rakenteen seikkoihin (ja nyt ei edes yritetä lähteä pohtimaan, olisiko sana novelli varattava vai tietynlaisille, ns. korkeakirjallisille lyhytkertomuksille). Ja jottei asia olisi turhan selvä, on suomenkielisen laitoksen takakannessa käytetty sanaa "pienoisromaani".

Tällainen on lopulta semanttista knoppailua. Entä tarinoiden sisältö? Vaikken yleensä juuri lue kirjojen takakansitekstejä, tässä tapauksessa haluan pysähtyä sen pariin hetkeksi. Tammi käyttää mainospuheessaan sellaisia sanamuotoja kuin "puistattavan hyytävä", "synkkä", "yönpimeä" – ja onpa kritiikkisitaateista saatu irrotettua myös klassinen "kauhun kuningas". Saatan tulkita liikaa, mutta minusta kuulostaa, että kustantaja yrittää epätoivoisesti viitata kauhugenreen joutumatta sanomaan suoraan, että kauhusta ei varsinaisesti ole kyse. Mersumies-trilogian kanssa Tammi käytti toista taktiikkaa ja antoi kirjoille alaotsikoksi "trillerin", jottei kukaan kauhua etsivä joutuisi pettymään rikoskertomuksen parissa. Nyt puolestaan yritetään uskotella, että luvassa on kauhua, vaikka rikostarinoistahan nämäkin ovat. 

King on koko uransa kirjoittanut rikosfiktiota. Aivan ensimmäisten julkaistujen novellien joukossa on monta ei-yliluonnollista kertomusta, jotka kuvaavat rikosta ja rikollisia. Romaanipuolella sen sijaan hänet leimattiin alusta asti kauhukirjailijaksi (ks. aiheesta esim. Kingin essee "On Becoming a Brand Name"). Suomessa tätä mainetta korostettiin pitkään jo kirjojen nimissä. Yllä jo mainittiin, kuinka Different Seasons kääntyi Kauhun vuodenajoiksi, vaikka sisällössä ei kovin paljon kauhua ollutkaan. Oli miten oli, Kingin kirjatuotannosta iso osa on kauhua tai ainakin yliluonnollista proosaa. Yliluonnolliset elementit jättävätkin helposti varjoonsa niiden alla olevat rikosjuonet. Esimerkiksi jo Kosketuksessa (Dead Zone, 1979) on poliittisen salamurhan aihe, ja Pimeä puoli (The Dark Half, 1989; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on pohjimmiltaan kovaksikeitetty rikosjuttu huolimatta siitä, että rikollinen onkin lihaksi tullut sivupersoona. Niiden välissä ilmestyi Piina (Misery, 1987), täysin ei-yliluonnollinen romaani, joka kuitenkin myytiin "psykologisena kauhuna" mieluummin kuin rikosfiktiona tai edes epämääräisesti "trillerinä".

Kolmas Pimeän yön herättämä rajankäynti liittyy Kingin kirjoitustyyliin. Vaikka Kingin maine suuren yleisön mittakaavassa on pelottavan kertojan, eivät kauhua laajemmin lukevat pidä häntä millään tavoin kovin kummoisena kauhukirjailijana. Kingin vahvuudet liittyvätkin enemmän hänen psykologiseen silmäänsä ja yhteisön kuvaukseensa. Kingin kauhutehoja vesittävät yleensä paitsi lavea ja rönsyävä kerronta myös hänen mieltymyksensä huumoriin. Hyvin usein hän katkaisee kiristyvän tunnelman jollain koomisella sivuhuomautuksella. Jokin sinänsä kauhea asia esimerkiksi voi tuoda henkilöhahmon mieleen huvittavan muiston. Tarkoitus on varmaankin usein tehostaa kauhistuttavuutta ankkuroimalla se hahmon ja lukijan arkielämään, mutta useimmiten käy päinvastoin ja jännite lässähtää. Näin ei kuitenkaan käy Pimeän yön kertomuksissa.

III

Pimeän yön kolme rikoskertomusta – 1922, Iso kuski ja Hyvä avioliitto – ovat kingiläisittäin poikkeuksellisen totisia, brutaaleja ja tylyjä. Niissä ei juurikaan pilkahtele huumori, korkeintaan tarinoiden alkupuolella kun asiat ovat vielä hyvin. Kokoelman alkuperäinen nimi Full Dark, No Stars on erittäin osuva. Nämä tarinat ovat synkkiä.

Mainitut kolme kertomusta kuvaavat rikoksia mutta vieläkin enemmän rikosten vaikutuksia. Ne saattavat laukaista uusia pahantekoja, ne todennäköisesti levittävät kärsimystä sivullisiinkin (uhreja eivät ole vain rikosten suorat kohteet vaan myös omaiset ja yhteisö), ja rikos saa tavalla tai toisella rangaistuksensa. Rangaistus ei välttämättä tule viranomaisilta – tässä kokoelmassa ei itse asiassa koskaan – vaan joko tekijän itsensä sisältä (1922), rikoksen uhrilta (Iso kuski) tai tekijän läheiseltä (Hyvä avioliitto). Pimeä yö käsitteleekin koston dilemmaa: onko oikein rangaista rikoksesta uudella rikoksella?

Pimeän yön ihmiskuva on lohduton. King sanoo jälkisanoissaan halunneensa "kirjoittaa siitä, mitä ihmiset saattaisivat tehdä ja miten he saattaisivat käyttäytyä tietyissä kiperissä tilanteissa". Hän viitannee tarinoidensa päähenkilöihin, mutta itse näen tämän liittyvän oikeastaan jokaiseen kirjan henkilöön. Synkimmillään se tarkoittaa kaikkia niitä kertoja, kun ihminen tekee jotain, mikä yleisesti mielletään vääräksi tai pahaksi. Mikä saa ihmisen tappamaan, ehkäpä jopa useita kertoja, ja siinä sivussa elämään näennäisen tavallista elämää? Kun Ison kuskin päähenkilö Tess lähtee kostamaan hänelle tehtyä vääryyttä, on lukijan helppo ymmärtää häntä. Sen sijaan häneen itseensä kohdistunutta silmitöntä väkivaltaa ei perustella. Se vain tapahtuu, ja lukijan on itse tehtävä päätelmänsä. Helpoin ratkaisu on todeta, että sellaista sattuu, maailmassa on pahuutta, jotkut ihmiset ovat sairaita ja niin edelleen. King kuitenkin pakottaa miettimään pidemmälle. Entä sitten kun läheiset edesauttavat varsinaisen rikoksentekijän "pahuutta" ja "sairautta"? Entä sitten kun silmittömän pahoihin tekoihin toistuvasti kykenevä ihminen on samaan aikaan mitä rakastavin ja rakastettavin perheenjäsen?

King ei kaunistele. 1922 kuvaa murhan ja sen jälkipuinnin tarkasti mutta lähes toteavasti. Melkein kuin yhteiskunnallinen realisti kuvaisi teollista työtä. Vasta seuraamukset ovat se kammottava osuus, kun teon aiheuttamat aallot alkavat iskeytyä ympärillä oleviin. Iso kuski vetää lukijan osaksi raiskausta, hirvittävää sellaista. Mieslukijana näkökulmani on varmasti rajoittunut, mutta kehtaan silti väittää Kingin löytäneen oikean tavan kirjoittaa kohtaus. Se on julma ja väkivaltainen muttei mässäile. Se ahdistaa lukijaa, mutta niin sen pitääkin. Kukaan ei taatusti ole raiskaajan puolella hetkeäkään. Hyvä avioliitto vie lukijan kenties kirjan rankimman kysymyksen äärelle: mitä jos lähimmäisesi ei olekaan sitä, minä olet häntä pitänyt vuosikausia; mitä jos koko elämäsi on ollut jonkun toisen valetta? Se on raskas kysymys eikä oikeastaan edes kovin harvinainen. Hyvässä avioliitossa valhe on sarjamurhaajan, mutta tavallisimmillaan se voi olla vaikkapa sarjapettäjän. Mittakaava vain on toinen.

IV

Olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta Pimeän yön kolmannen kertomuksen, novellin "Kahden kauppa". Se poikkeaa ensi silmäyksellä muista teksteistä tyystin. Se on selvästi lyhyempi, ehdottomasti novellimittainen. Se sisältää yliluonnollisuuksia. Se ei kuvaa varsinaisesti rikosta, ei ainakaan siinä mielessä että lakeja rikottaisiin.

"Kahden kauppa" on oikeastaan eräänlainen faabeli, vertauskuva, satu. Vähän samaan tapaan kuin tuoreempi pienoisromaani Keveys (Elevation, 2018; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä), joka tosin on aika paljon toiveikkaampi. Se alkaakin melkein kepeänä, vaikka alkutilanne on sarjakuvamaisen synkkä: syöpäsairas mies kohtaa paholaisen. Pimeän yön muiden kertomusten tapaan tämäkin tarina saa lopulta hyvin makaaberin sävyn. Mies saa elämälleen lisäaikaa, jos hän nimeää jonkun muun sijaiskärsijäkseen. Ja kärsiä joku toinen sitten saakin.

Kingin kerrontatyyli on koko ajan ulkopuolisen toteava, jälleen sadun tapaan. Ympäröivä maailma menee menojaan, hahmot kohtaavan monenlaista, ketkä hyviä ja ketkä huonoja asioita. Keneenkään ei yritetä samaistua. Silti lopputulos on kylmäävä. Voisiko joku oikeasti, jos saisi tilaisuuden käydä kauppaa paholaisen kanssa, tehdä näin? Ajatella, että kyllä elämä on mukavaa, kunhan vain itsellä menee hyvin muiden kustannuksella? Aika helppo meidän on myöntää, että kyllä totta kai, näinhän se menisi.

Yksinään "Kahden kauppa" olisi näppärä mutta hieman yhdentekevä moraalitaru. Mutta kun se on Pimeän yön muiden tarinoiden joukossa, se saa kummasti lisäpontta. Se on yllättävä kahden realistisen julman kertomuksen jälkeen. Ensin lukijaan iskee epäusko siitä, mitä hän on lukemassa, mutta aiempien tarinoiden synkät varjot sävyttävät myös "Kahden kauppaa", muistuttavat mistä siinäkin on pohjimmiltaan kyse. Novellin lopussa lukija voi naurahtaa sen liioitellulle häijyydelle – mutta nauru tarttuu kurkkuun, kun siirrytään jälleen Hyvän avioliiton realistiseen julmuuteen. "Kahden kauppa" on hengähdystauko, hetken suvantovaihe, mutta tarpeellinen ja tehokas.

V

King sitoo Pimeän yön kertomuksia toisiinsa mielenkiintoisesti. Kyse ei ole nokkelista ristiviittauksista. Tarinoissa ei esiinny samoja henkilöitä tai edes paikkoja, eikä niissä viitata toistensa tapahtumiin (saati Mustaan torniin, herran kiitos). Yhtymäkohdat ovat hyvin hienovaraisia, melkein alitajuisia.

Tietenkin kertomusten teemat ja aiheet risteävät. Koston, itsekkyyden tai tekojen seuraamusten toistuva käsittely vaikuttaa tekstien välillä ja saa lukijan yksittäisten kertomusten sijasta kokonaisuutta. King varioi taitavasti näitä johtoajatuksiaan. Tarinat rinnastuvat toisiinsa, ja jopa jotkin tilanteet samaistuvat lukijan mielessä helposti, mutta risteyskohdissa polut vievät uusiin suuntiin.

Toinen, paljon pienempi keino, on käyttää peräkkäisissä tarinoissa joitain toistuvia avainsanoja. Esimerkiksi jokin hieman epätavallisempi sanonta tai vertaus voi kertautua seuraavassa kertomuksessa. Tai vaikkapa ammatti, kuten kirjastonhoitaja joka esiintyy sekä 1922:ssa että Isossa kuskissa. Tällaiset ristipistot eivät ole millään tavoin alleviivattuja tai välttämättä huomattavaksi tarkoitettuja. Lukija voi tietenkin panna ne merkille, ehkä jopa ärsyyntyä moisista "kömpelöistä toistoista". Ne ovat kuitenkin yllättävän vaikuttava tapa saada tarinat limittymään toisiinsa lukijan mielessä.

Pimeä yö, tähdetön taivas pitäisi lukea yhtenä teoksena neljän erillisen sijasta. Tämän vuoksi on harmillista, että kirjan kertomuksista kolme on filmattu omina itsenäisinä elokuvinaan. En ole nähnyt niistä ainoatakaan, joten en voi arvioida onnistumista. Pelkään kuitenkin, että jotain kirjan ominaislaadusta on kadotettu sovitusten myötä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö elokuvaversiot voisi olla toimivia ja päteviä omina teoksinaan. Hyvän avioliiton on sovittanut King itse ja Ison kuskin Richard Christian Matheson, joten ainakin ammattilaiset ovat olleet asialla. En voi kuitenkaan olla tekemättä vertausta Kauhun vuodenajat -kokoelmaan. Senkin neljästä tarinasta kolme on filmattu, ja jokainen elokuvista on hieno. Jotain kuitenkin puuttuu, ja se jokin on tarinoiden välinen jännite, niiden vaikutus toisiinsa.

VI

King päätyi itse kuitenkin sekoittamaan kokonaisuuttaan. Full Dark, No Starsin pokkaripainokseen (2011) nimittäin sisällytettiin uusi novelli. "Under the Weather" -nimistä tarinaa voi kyllä pitää ikään kuin klassikkolevyn remasteroidun cd-painoksen bonusraitana, jonka voi kyllä kuunnella mutta jota ei miellä varsinaisesti levyyn kuuluvaksi. Tällainen lukutapa on perusteltu, sillä "Under the Weather" julkaistiin myöhemmin Kingin novellikokoelmassa The Bazaar of Bad Dreams (2015; ei suomennettu).

Mutta silti. Alkuperäinen Pimeä yö, tähdetön taivas on sen verran harkittu kokonaisuus, että ylimääräisen tarinan liittäminen entisten jatkoksi tuntuu jotenkin painokkaalta. Todennäköisesti tulkitsen liikaa. Luultavimmin King kirjoitti kokoelman jo ilmestyttyä novellin, jonka koki jollain tavalla vielä liittyvän aiempien kertomusten jatkumoon ja pokkarilaitos tuntui sopivalta väliltä saada se julkaistuksi. Mikäs siinä.

"Under the Weather" on paljon muuta kirjaa kevyempää tekoa. Se on yhden idean, vieläpä oikeastaan loppukäänteen, ympärillä rakentuva pienimuotoinen tarina. Kyllä, se on eräänlainen rikosjuttu, juuri sellaista sorttia joka julkaisupaikasta riippuen voidaan lukea myös kauhuna. Se ei millään tavalla liity Pimeän yön kostotematiikkaan, mutta voisi kyllä vastata kysymykseen siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis, kun olosuhteet antavat mahdollisuuden. Lihaa luiden ympärille "Under the Weather" saa mainostoimistomiljööstä, mutta novellin painavuuteen se ei juuri tuo mitään uutta. Arkipäiväinen ympäristö korkeintaan korostaa ajatusta tavallisesta ihmisestä erikoisessa tilanteessa.

"Under the Weather" on kuin hiljainen coda muun kokoelman vivahteikkaammalle sinfonialle. Se kestää lukemisen, mutta olen tyytyväinen, ettei sitä sisällytetty suomennokseen.

Pimeä puoli - mietteitä Stephen Kingin äärellä #4

Tammi 1989

I

Yläasteella minulla ja hyvällä ystävälläni oli tapana raapustaa toistemme oppikirjojen tai vihkojen sivuille sanan tai kahden viestejä sillä välin, kun toinen oli kääntyneenä tai ei muuten huomannut. Yksinkertaisimmillaan se oli nopeasti hutaistu MOI; kirkkoveneiden kaltaisiin rahvaanomaisuuksiin emme muistaakseni sortuneet. Kun kirjan omistaja kääntyi takaisin, kuului ärähtää dramaattisesti, ikään kuin syvästi paheksuen moista töhrimistä ja henkilökohtaisen tilan loukkaamista.

Jossain vaiheessa kirjojen marginaaleihin alkoi ilmestyä sellaisia väkivaltaisin lyijykynän vedoin taiteiltuja iskusanoja kuin SPARROWS tai RAZOR. Nuoret kulttuurinharrastajat olivat tutustuneet Stephen Kingin Pimeä puoli -romaaniin – tai oikeammin sen filmatisointiin, jonka kynänjälkeä kirjansivujen merkinnät matkivat.

Luin kyllä Kingin kirjankin noihin aikoihin, 14–15-vuotiaana King-harrastajana. Muistan pitäneeni siitä erittäin paljon ja ihmetelleeni sen saamia nuivia arvosteluja suomalaisissa scifilehdissä ja orastavan Internetin hämärillä sivustoilla. Mainitut lehdet esimerkiksi tyytyivät pitkälti lähinnä naljailemaan tyyliin "onpas tiivis Kingin kirjaksi, vain viitisensataa sivua".

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen en kirjaan ole tarttunut. Se on kuitenkin jäänyt mieleen Kingin parempiin kuuluvana. Nyt kolmattakymmenettä vuotta myöhemmin palasin pimeälle puolelle.

II

Pimeä puoli on vahvasti idearomaani. Oikeastaan sen keskeinen idea on niin hyvä, että lopputulokselta antaa paljon anteeksi.

Vaikuttaa siltä, että Kingillä on ollut montakin ideaa, jotka hän on halunnut romaanissaan yhdistää. Ensinnä on ollut ajatus kirjailijan, hänen kirjailijaidentiteettinsä ja kirjailijantyönsä suhteen pohtimisesta; erityisenä polttoaineena on ollut Kingin käyttämän Richard Bachman -salanimen paljastuminen, joka on päätynyt Pimeään puoleen lähes sellaisenaan. Tähän kytkeytyy myös kaksosmotiivin runsas hyödyntäminen. Kingillä on ollut lisäksi ilmeinen halu kirjoittaa kovaksikeitetty rikoskertomus. Kaiken tämän päälle on ollut ajatus tuoda psykopompos-käsite moderniin populaarikulttuuriin. Kaikki itsessään ovat aivan kelvollisia pyrkimyksiä ja sellaisina käyttökelpoisia. Valitettavasti niiden yhdistäminen eheäksi kokonaisuudeksi ontuu.

Tekstin saumat ovat liiaksi näkyvillä. Paikoin King on selvästi innoissaan siitä mitä kirjoittaa, ja nämä kohdat nousevat muusta kerronnasta esiin. Esimerkiksi juuri kirjoittamisprosessin kuvaaminen (joka saavutti Kingillä huippunsa Kirjoittamisesta-teoksessa vuonna 2000) on tällaista inspiroitunutta ainesta. Samoin teoksen lopetus on poikkeuksellisen vahvaa Kingiä. Häntähän usein moititaan juuri pakotetuista ja kömpelöistä finaaleista, jotka tuntuvat hätäisiltä ja muodon vuoksi keksityiltä. Tällä kertaa tarina poikkeuksellisen aidosti kasvaa kohti loppuaan.

Kuitenkin matka kohti huippua on monin tavoin haparoiva. Tuntuu kuin King haluaisi vain päästä käsiksi mehukkaisiin kohtiin ja vie tarinan mahdollisimman vähin mutkin niitä kohden. Hän turvautuu paljon alleviivailuun ja infodumppeihin. Esimerkiksi kaksosten käyttäytymisestä, psykopomposten historiasta ja poliisitekniikan menetelmistä luennoidaan paljon. Pahin synti, jonka King kirjassaan tekee, on täydellinen yllättävyyden latistaminen. Tarina paljastaa jo aivan ensimmäisissä luvuissaan syyllisen, hänen yliluonnollisuutensa ja hänen suhteensa päähenkilöön, kirjailija Thad Beaumontiin. Lukijalle jää jännitettäväksi oikeastaan, minkä reitin tarina valitsee (vastaus: lähes suorimman mahdollisen) ja uskaltaako King antaa tarinalle noir-dekkarin synkkäsävyisen lopun (spoileri: ei uskalla). Kovin epäuskottavalta tuntuu etenkin se helppous, jolla Beaumont tajuaa syyllisen henkilöllisyyden ja saa vaimonsakin hyväksymään ajatuksen. Kerrankin toivoisi, että King olisi käyttänyt hieman enemmän tilaa, aikaa ja sivuja syventääkseen päähenkilön epäilyjen muuttumista varmuudeksi.

III

Ehdottomasti mielenkiintoisin puoli Pimeässä puolessa on sen yhteneväisyydet Stephen Kingin omaan elämään.

King on kirjoittanut kirjailijoista aiemminkin. Ennen tätä kirjaa keskushenkilö oli ollut kirjailija jo ainakin Painajaisessa, Hohdossa ja Piinassa sekä pienoisromaanissa Ruumis. Etenkin Piinan Paul Sheldonin ja myöhemmän Kalpea aavistus -romaanin Mike Noonanin tilanteissa on paljon samaa kuin Thad Beaumontin (Kalpea aavistus jopa mainitsee Beaumontin nimeltä). Sheldon joutuu ongelmiin kun hän on tappamassa suositun kirjasarjansa päähenkilön, Noonan kärsii valkoisen paperin kammosta. Beaumont on puolestaan juuri paljastanut olleensa kirjailija menestyneen nimimerkin takana. Näiden hahmojen kautta Kingin onnistuu käsitellä ammattikirjoittajan ja tähän kohdistuvien odotusten ja velvollisuuksien välistä ristiriitaa; mihin asti kirjailija on lukijoittensa, kustantajansa tai jopa tarinoittensa omaisuutta. Toisesta näkökulmasta tätä problematiikkaa avaa vuonna 2006 ilmestynyt Liseyn tarina.

Beaumontin tilanne muistuttaa Kingin omaa elämää muutamaa vuotta Pimeän puolen ilmestymistä aiemmin. Vuonna 1985 King myönsi julkisesti, että hän oli julkaissut viisi romaania Richard Bachman -pseudonyymillä. Tarkkasilmäinen kirjakaupan työntekijä oli huomannut yhtäläisyyksiä kahden kirjailijanimen tyyleissä ja alkanut tutkia asiaa. Toisin kuin Beaumontin tapauksessa, salanimen paljastanut henkilö ei esittänyt Kingille vaatimuksia tai yrittänyt kiristää tätä, mutta salaisuus päätettiin kuitenkin julkaista. Beaumontin ja Kingin nom de plumeilla on kuitenkin paljon yhteistä: Molemmat kirjoittavat niiden takaa muusta tuotannostaan poikkeavaa kirjallisuutta; Beaumont väkivaltaisia rikosromaaneja, King tavallista tylympiä ja osittain realistisempiakin teoksia. Kummankin nimen taustalla on rikoskirjailija Donald E. Westlaken salanimi Richard Stark: etunimi siirtyi myös Bachmanille, sukunimi Beaumontin pimeälle puolelle Richard Starkille.

Kuten usein muulloinkin, King ottaa romaanissaan tosielämän arkisen tilanteen (tai tässä tapauksessa ainakin melko pienen, vaikka paljastumista seurannut mediavyöry olikin tavatonta) ja vie sen äärimmäisyyksiin. Mitä jos salanimi ei haluakaan kuolla vaan pitää kynsin hampain kiinni olemassaolostaan, elämästään? Mitä jos salanimi ei ole vain kirjoittajan naamio vaan konkreettinen toinen persoona? Avaukset ovat mielenkiintoisia ja kysymyksenasettelu kiehtovaa. Siinä King menee mielestäni metsään, että hän kytkee Thad Beaumontin ja  Richard Starkin välille myös biologisen kaksossuhteen ja sen lisäksi vieläpä samaistaa myös Starkin ja tämän romaanien päähenkilön Alexis Machinen. Asian monitasoinen mutkistaminen ei kestä lähempää tarkastelua, edes yliluonnollisen kauhukertomuksen logiikasta käsin. Tilanne, jossa kaksi samamunaista alkiota sulautuvat kohdussa toisiinsa, on muuten mainittu jo romaanissa Uinu, uinu lemmikkini, joten ajatus on ilmeisesti kiehtonut Kingiä jo pidemmän aikaa.

III

Pimeä puoli on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein tuntuu kuin kirjailija parodioisi itseään. Vaikutelmaa tehostaa se, että seuraava romaani, Tarpeellista tavaraa, sisältää paljon samoja henkilöitä kuin Pimeä puoli ja siinä King selvästi pääsee irrottelemaan kliseillään ja nauramaan niille. Pimeä puoli on kuitenkin ongelmallisempi. Toki se kommentoi genreään ja etenkin rikoskirjalllisuuden perinnettä ahkerasti, välillä lainaillen ja välillä parodioiden. Kuitenkin sen yleisilme on vakava. On vaikea nähdä, hymyileekö kirjoittaja sittenkin kaiken totisuutensa takana.

Selvimpiä King-elementtejä ovat tietenkin uusienglantilainen miljöö, Ludlow'n ja Castle Rockin pikkukaupungit, ja etenkin sen kaavamaiset henkilöt. Thad Beaumont on tyypillinen King-hyvis, vähän lattea jokamies, joka kuitenkin kohoaa tavallisuutensa yli pelastaessaan perhettä. Thad on kingiläisen commedia dell'arten Kirjailija-hahmo, sama tyyppi joka esiintyy Piinassa Paul Sheldonin nimellä tai Epätoivon kaupungissa Johnny Marinvillenä. Vielä näitä muitakin ilmentymiään enemmän Thad Beaumontin persoonaa määrittelee ainoastaan hänen kirjailijuutensa. Samalla tavoin kaavaimainen on Liz Beaumont, perinteinen hysteerisesti uikuttava Vaimo. On sanottu, ettei King osaa luoda realistista, lapsuuden jo ohittanutta muttei vielä vanhukseksi yltänyttä naishahmoa. Tähän on varmasti poikkeuksia, mutta Liz ei sellainen ole. George Stark, lihaksi tullut nimimerkki, on puolestaan Pahis, liioitellun häijy tyyppi, joka ajaa isolla mustalla autolla, heittelee letkautuksia ja on Tosi Paha. Thadin työtoveri Rawlie DeLesseps jatkaa Hitchcockin Lintujen mrs. Bundyn perinnettä hieman hassahtaneena tieteilijänä, jonka ainoa tehtävä on tarjota jonkinlainen tieteellinen taustoitus tapahtumille.

Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee Castle Rockin sheriffi Alan Pangborn. Pangborn oli Kingin ensimmäinen yritys kirjasta toiseen jatkavaksi poliisihahmoksi (jollainen lopulta luonnistui Bill Hodges -trilogiassa toistakymmentä vuotta myöhemmin). Pangborn oli keskeisenä henkilönä myös Tarpeellista tavaraa -romaanissa, "viimeisessä tarinassa Castle Rockista". Siinä hänen hahmonsa pääsi kehittymään paljon syvemmäksi ja vivahteikkaammaksi, ainoksi selväjärkiseksi muuten sekoavassa ja itsensä tuhoavassa kaupungissa. Pimeässä puolessa hän on vielä vain orastava mahdollisuus, melko perinteinen epäilevä mutta intuitiivinen virkavallan edustaja, joka lopulta hyväksyy uskomattomatkin tapahtumat koska todistaa ne itse. Pangbornissa on kuitenkin henkeä enemmän kuin muissa romaanin hahmoissa. Hän ei ole yksioikoinen vaan muuttuu tarinan edetessä, ei suuresti mutta riittävästi. Kun Pangborn ja Beaumont tarinan lopussa polttavat Starkin Toronadon, on se samalla hyvästien jättö ystävyydelle, joka melkein pääsi syntymään.

IV

Pimeä puoli on jäänyt Kingin kaanonissa ideansa puolesta oleelliseksi mutta muuten selvästi melko toissijaiseksi teokseksi. Se sijoittuu hänen tuotannossaan eräänlaiseen muutoksen aikaan. 80-luvun alussa huumeriippuvainen King julkaisi nopeaan tahtiin paljon monenlaista kirjallisuutta - "omien"romaaniensa lisäksi muutaman Bachman-kirjan, ensimmäisen osan Musta torni -sarjaa, Lohikäärmeen silmät -satufantasian, pienoisromaanikokoelman Kauhun vuodenajat muiden muassa. Samoihin aikoihin hän myös vaihtoi kustantajaa Doubledaylta Vikingille. Ehkäpä huumekoukusta irtautuminen yhdistettynä uuden kustantajan käytänteisiin aiheutti muutoksia myös Kingin kirjailijakuvassa. 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun osuu monen tiiliskiven paksuisen kirjan ilmestyminen -  Se, Kolkuttajat, Tarpeellista tavaraa, Sydänyö. Monta kertaa Kingiä lukiessa kaipaa kustannustoimittajan ankarampaa otetta, usein kertomusten annetaan venyä väärissä kohdin ja sitten toisaalta tarinoiden solmuja ei avata edes gordionilaisittain miekalla vaan suorastaan räjäytetään taivaan tuuliin. Kingiltä opittiin jo odottamaan massiivisia romaaneja, joten rönsyjen karsimiseen ei ehkä tästä syystä ole ollut kovin paljon mielenkiintoa. Kingin tyyli pääsi muuttumaan vuosikymmenen loppuun mennessä jotenkin löysemmäksi.

Tämän ajan töissä usein näkyy myös, että Kingillä on hauskaa kirjoittaessaan. Usein tämä syö jännitystä ja intensiteettiä mutta toisaalta luo tekstiin omanlaistaan rentoutta ja sisäpiiriin kuulumisen tunnetta; aivan kuin tässä jutusteltaisiin kaveriporukassa ja joukon tarinaniskijä on päättänyt riemastuttaa taas yhdellä kunnon jutulla. Pimeässä puolessa tämä piirre on hyvin selvänä. Vaikka tällainen rentous tekeekin hallaa kertomukselle sinänsä (sen kirjallisuudellisuudelle), se tuo eittämättä itse lukukokemukseen aivan omalaisen lisänsä. Tällä keinoin kirjailija sitouttaa jo olemassa olevia fanejaan mutta myös kutsuu uusia "constant readereita" mukaan nuotioringin ääreen. Mielenkiintoista on, että King vaihtoi jälleen moodia muutaman vuoden jälkeen. 1992 alkanut niinsanottu "naistrilogia" (Julma leikki, Doloreksen tunnustus, Naisen raivo) otti aivan toisenlaisen, jossain määrin kokeilevamman asenteen ja vieraannutti monia lukijoita.

Pirun portaat

Jokisalmi, Talvio, Vallgren, Koivula, Rauvanto, Tuoriniemi, Marttinen, Sariola, Kyyrö

Pirun portaat

Mauri Sariola seura ry:n kirjoittajamaraton. Käynnistynyt 11.11.1997

[Helsinki:] Kirjakenno, 2013 (painettu Latviassa), 103 s, ISBN 978-952-68069-7 nid.

Mauri Sariola -seura ry:n julkaisusarja 5

Pirun portaat on kiinnostava teos kahdesta syystä, ensinnä kerrontateknisenä kokeiluna, toiseksi keräilykohteena.

Pirun portaat on kollektiiviromaani. Tarinalla on yhteensä yhdeksän kirjoittajaa, joista jokainen (luonnollisesti lukuun ottamatta ensimmäistä) jatkaa siitä, mihin edellinen on jäänyt. Teoksen alkusanoissa Raimo Jokisalmi valottaa sen syntyhistoriaa: Vuonna 1997 hän halusi kirjoittaa tarinan, joka sijoittuisi Mauri Sariolan kesämökin miljööhön. Samalla hän ajatteli aiheen luontuvan  pari vuotta aiemmin perustetun Sariolan nimikkoseuran kirjoittajamaratonin puitteiksi. Jokisalmi kirjoitti ensimmäisen luvun, ja kuusi muuta seuran jäsentä jatkoi tarinaa, kukin uuden luvun verran. Sitten työ keskeytyi, kunnes 2010-luvulla vielä kaksi kirjoittaa viimeisteli kertomuksen loppuun saakka. Vuonna 2013 romaani viimein julkaistiin seuran julkaisusarjassa.

Pirun portaiden kirjoittajat ovat pääosin harrastelijakirjoittajia. Monella kyllä on ansiolistallaan omakustannekirjoja, muutamalla "ihan oikeitakin", kustantamon julkaisemia teoksia. Keräilijän kannalta mielenkiintoisia ovat kuitenkin erityisesti kaksi nimeä: Tuula Sariola ja Tarmo Talvio. Mauri Sariolan kuoleman jälkeen hänen leskensä Tuulan nimissä julkaistiin toistakymmentä dekkaria. 2006 paljastui, että todellisuudessa kirjat oli kirjoittanut aivan toinen henkilö. Pirun portaissa sen sijaan on ilmeisesti aivan ehtaa Tuula Sariolan tekstiä. Sariola on kirjoittanut 2010-luvun alussa romaanin toiseksi viimeisen luvun – jonka päähenkilönä on hän itse. Toinen keräilymielessä kiintoisa teoksen kirjoittaja, Tarmo Talvio, puolestaan ei ole tuttu monellekaan nimenä. Talvion nimissä on aiemmin julkaistu vain veijariromaani Farukin jalokivi (Book Studio 1997) ja erinäisiä lehtitekstejä (esim. Blues Newsissä). Sen sijaan Talvion kirjailijanimi Boris Hurtta hyvinkin tuttu, etenkin kauhu- ja muun "roskakirjallisuuden" harrastajien keskuudessa. Monelta Hurtta-keräilijältä Pirun portaat saattaakin mennä tutkan ohi, vaikka Hurtan nimi kyllä mainitaan esipuheessa.

Kaunokirjallisuutena Pirun portaat on jo tekotapansa vuoksi hyvin vaihtelevalaatuinen. Tarina alkaa perinteisenä dekkarina: löytyy ruumis, tutkitaan mahdollista rikosta, epäiltyjä alkaa kertyä, motiiveja kasautuu, syylliset paljastuvat, käänteitä on riittämiin. Käänteet itse asiassa tekevät tarinasta suorastaan parodisen. Jokainen kirjoittaja on vuorollaan vienyt tarinaa omaan suuntaansa, ja edellisen pohjustamat juonikuviot saattavat kääntyä aivan eri suuntaan seuraavissa luvuissa. Lukijalle onkin antoisinta tarkkailla, millaisia avoimia lankoja, mahdollisuuksia ja ansoja kirjoittajat toisilleen tarjoavat – ja miten niihin tartutaan tai ollaan tarttumatta. Joskus joku keksii oivallisen tavan kiepauttaa tarinan osanen yllättäväksi, ja aivan yhtä usein (ellei useamminkin) on turhauttavaa huomata, miten lupaava juonen uoma tyrehtyy, kun seuraava kirjoittaja haluaa pakottaa kokonaisuuden haluamaansa suuntaan.

Romaanin alku on itse asiassa varsin hyvää ja koherenttia proosaa. Jokisalmi, Talvio, Tomi Vallgren ja Seppo K. Koivulakin kirjoittavat sujuvaa ja eläväistä tekstiä; varsinkin kahden ensimmäisen kerrontaa on nautinto lukea. Seuraavana vuorossa oleva Sari Rauvanto raivaa tarinaan ihan oman polkunsa, joka melkein naurettavan irrallisena luo silti kiehtovaa syvyyttä tarinan taustoihin. Toisaalta lukunsa lopussa hän tarjoaa seuraavalle kirjoittajalle turhan eroottis–romanttisen käänteen. Pari seuraavaa lukua (Raimo Tuoriniemi, Eero Marttinen) muuttavat tarinan sävyn aivan omanlaisekseen: tönkösti vitsaileva, hard boiled -tyyppistä päälausekerrontaa tavoitteleva osuus on teoksen heikoin jakso. Sariola palauttaa proosan alkupuoliskon tyylilajiin varsin sujuvasti. Lopuksi Ari Kyyrö vie tarinan loppuun 15 vuotta aloittamisen jälkeen ja lyö homman osuvasti läskiksi sellaisella yllätyskääntelyllä, että mamma Agathaakin pyörryttäisi.

Vaikka Pirun portaiden teksti välillä lähtenteleekin kohtuullista ysiluokkalaisen genrekirjoitelmaa, on se kokonaisuutena kevyesti ahmaistava ja välillä nautittavakin kokemus. Parhaat kirjoittajat tekevät hyvää jäljeä ja vähäisemmätkin ainakin ovat kiinnostavia osana kollektiivista kokonaisuutta. Kirjoitustekniikkansa vuoksi teosta ei pidäkään lukea saatikka arvioida perinteisenä proosana vaan kokeellisena kirjallisuutena. Sellaisena se on mielenkiintoinen kirjanen – ja keräilijälle pieni erikoinen löytö.

Juri Nummelin: Törky on ihanaa

Juri Nummelin
Törky on ihanaa
Helsinki: BoD – Books on Demand GmbH, 2015 (copyright-merkintä 2015, julkaistu 2016)
ISBN 9789523186316 mobi

Juri Nummelinin tuorein teos on kaikinpuolin piskuinen kirja. Vain sähkökirjana julkaistu Törky on ihanaa on lyhyt (Amazonin mukaan printattuna 33 sivua) kokoelma Nummelinin kolumneja. Alunperin tekstit ilmestyivät vuosina 2013–2015 Kaltio-lehdessä.

Nummelin käsittelee kolumneissaan pulp-kulttuuria monesta suunnasta. Huomiota saavat länkkärit, kioskidekkarit, pulpin uskonnolliset elementit ja monesti etenkin pulpin tekijät. Nummelin tiputtelee paljon teosten ja kirjoittajien nimiä, jotka taatusti eivät ole tuttuja suurimmalle osalle lukijoista. Aina tekstin läpi kuitenkin kuultaa kunnioitus näitä suuria tuntemattomia kohtaan. Oli kyse sitten nopeasti ansiotarkoituksessa kirjoittavista senttareista tai yhden kuriositeettiromaanin elämänsä aikana julkaisseesta Harri Kuusasta, arvostaa Nummelin tekijöitä ja heidän työtään sellaisenaan, ilman turhia arvottamisia. "Pulp-historian kaanoneista" on kokoelman avainteksti. Siinä lyhyesti esitellään kotimaisen kirjallisuuden tavallisesti salaisia virtauksia, jotka kuitenkin laajentavat kokonaisukuvaa ennakoimattomiin suuntiin. Tästähän kaiken "roskakulttuurin" tutkimisessa ja harrastamisessa on kyse, ja tämän takia sen olemassaolo pitäisi hyväksyä perinteisten ja "yleisesti hyväksyttyjen" kaanonien rinnalle.

Kolumni on lähtökohtaisesti keveä tekstilaji, jossa jo pituutensa vuoksi ei voi mennä kovin syvälle käsiteltävään asiaan. Näissä kolumneissaan Nummelin kiertää pintapuolisuuden assosioimalla vapaasti – yllättävät siirtymät ja rinnastukset luovat uusia merkityksiä ja lukijalle mietittävää. Käsittelytavan teho vain korostuu, kun tekstejä lukee peräkkäin (koko julkaisu on helppo ahmaista kerralla). Nummelin kadehdittava tietous populaarikulttuurista ja etenkin kotimaisista pulp-julkaisuista mahdollistaa monenlaisia rönsyjä, joista vähemmän asiaan vihkiytynyt lukija löytää yhä uudelleen hämmästeltävää. Maininnat obskyyreistä kirjoista ja kertomuksista herättävät toistuvasti halun päästä tutustumaan alkuperäisteksteihin; Nummelinille luettakoon vain eduksi, että minussa heräsi ihan aito mielenkiinto Jukka Niemisen romaaneja kohtaan. Pienin keinoin hän myös avaa uusia näkökulmia ennestään tuttuihin asioihin: seuraavan kerran länkkäriä katsoessani taatusti tiedostan jokaisen hevosen olemassaolon. Tekstit eivät ole alkuperäisjulkaisun mukaisessa järjestyksessä, vaan kokoelman sisäistä flow on ainakin jossain määrin suunniteltu juttu.

Tekstejä ei ilmeisesti ole muokattu uusintajulkaisua varten, mihin ei suuremmin olisi tarvetta ollutkaan. Kuitenkin harmittaa, että muuten sujuvasti etenevän tekstin joukossa on muutama kohta, joissa kerrotaan kirjan ilmestyneen "alkuvuodesta" tai "viime syksynä". Näiden viilaaminen ei olisi ollut iso asia. Pieni korjaus olisi ollut myös sähkökirjamuotoa ajatellen toimiva sisällysluettelo. Sähkökirjan selailtavuutta parantaa kummasti, jos jokainen luku tai erillinen teksti olisi indeksoitu ja esimerkiksi juuri sisällysluettelossa linkitetty.

Erityisen kestävä teos Törky on ihanaa ei tietenkään ole. Kevyesti luettaviksi tarkoitetut kolumnit ovat monella tavoin sitä samaa kertakäyttötekstiä kuin niiden käsittelemät pulp-jututkin. Mutta kuten vanhojen ajanvietegenrenovellienkin tapauksessa tuntuu oikealta joka kerta, kun niitä julkaistaan uudelleen, myös tämän pikkukokoelman olemassaolosta voi olla mielissään. Voi nimittäin olla, että sen kaivaa vielä muutamat kerrat Kindlen arkistosta esiin, kun muistaa maininnan jostain kummasta 30-luvun kotimaisesta kauhukertomuksesta tai tarvitsee muistinvirkistystä erityisen tuotteliaista seksipokkaristeista… Tämmöistä tapahtuu yllättävän usein.

Freeman & Chizmar (ed.): Dark Screams. Volume One

Brian James Freeman & Richard Chizmar (ed.)
Dark Screams
Volume One
New York: Hydra, 2014, 88 s., ISBN 9780804176576 mobi

Kustantajan esittelyn mukaan Dark Screams on novellikokoelmien sarja, jonka tarkoituksena on löytää jonkinlaisia kauhun äärikokemuksia genrerajoista huolimatta. Ensimmäisen osan perusteella tavoitetta ei saavuteta. Kokoelma on hyvin epätasainen niin sisällöltään kuin laadultaankin. Voidaan tietenkin ajatella, että rajat löydetään huitomalla vähän joka suuntaan, mutta yleensä tuloksena on kyllä jotain ihan muuta. Dark Screams -sarjassa on julkaistu myös kaksi muuta osaa, joten ehkä ne laajentavat kenttää tasapuolisemmin. Nyt kuitenkin keskityn vain sarjan ensimmäiseen kirjaan.

Antologian toimittajat Brian James Freeman ja Richard Chizmar ovat pitkän linjan kirjailijoita, mutta molemmat ovat ansioituneet myös kustantajina. Molemmille on tyypillistä opportunistinen kustannustoiminta: sekä Freemanin Lonely Road Books ja Chizmarin Cemetery Dance Publications tunnetaan rajallisina painoksina ilmestyneistä ja luonnollisesti kovahintaisista deluxe-laitoksistaan. Vähän samaa markkinahenkeä on Dark Screamsissakin. Millään muulla kuin häpeämättömällä myynninlisäämisellä ei voida perustella sitä, että muutoin uusia novelleja sisältävä kokoelma alkaa Stephen Kingin "The Weeds"-novellilla, joka on ilmestynyt alunperin 1976 Cavalier-miestenlehdessä. Kolme vuotta myöhemmin se julkaistiin toisessa miestenlehdessä, Nuggetissa, mutta yhdessäkään Kingin omassa kokoelmassa sitä ei ole nähty. Tämän vuoksi "The Weeds" on ollut haluttu King-harvinaisuus. On toki hienoa, että harvoin nähty teksti tuodaan tarjolle suurelle yleisölle, mutta Dark Screams ei tunnu oikealta paikalta. Sen sijaan se on juuri oikea paikka myynnin kannalta; Kingin mainosarvo nostaa sarjan ensimmäisen osan myyntiä varmasti ja houkuttelee myöhemmillekin voluumeille yleisöä.

Novellina The Weeds" ei ole lainkaan hassumpi. Tarina on alan harrastajille tuttu, sillä se toimi pohjana Kingin ja George A. Romeron Creepshow-elokuvan (1982) jaksolle "The Lonesome Death of Jordy Verrill" (elokuvan pohjalta King ja Bernie Wrightson työstivät myös Suomessa julkaistun sarjakuva-albumin). Ero filmattuun versioon on kuitenkin selvä. Elokuvan Jordy Verrill (jota esitti unohtumattomasti King itse) oli tyhmänpuoleinen, koomisella tavalla groteski hahmo. Yksinkertainen Jordy on novellissakin, mutta hahmona hän on paljon traagisempi. Jordyn maille putoaa meteoriitti, joka tuo mukanaa vierasta, valkoista ainetta. Aine reagoi veden kanssa ja alkaa kasvattaa ruohomaista kasvustoa sinne, mihin se vain koskee. Jordy kannalta valitettavaa on, että hän tökkää ainetta sormillaan. Ja hieroo silmäänsä. Ja käy kusella. Novelli seuraa tämän kehityskulun väistämättömään loppuunsa. Suurta kaunokirjallisuutta "The Weeds" ei ole, mutta kioskikauhujuttuna se vertautuu Night Shift -kokoelmassa (1978; suom. Yön äänet 1989) julkaistuihin muihin miestenlehdissää ilmestyneisiin Kingin kertomuksiin.

Antologian kolme seuraavaa novellia ovat paljon ongelmallisempia. Kelley Armstrongin "The Price You Pay" on tyly tarina, oikeastaan rikosjuttu joka äärimmäisyydessään lähenee kauhukertomusta. Sävyltään se olisi sopinut oikein hyvin vaikkapa 2000-luvun Isku-lehteen. Kertomuksen fokus on nuoren naisen, jolla on ystävänsä kanssa salainen menneisyys. Tarina aukeaa hieman itsetarkoituksellisenkin mutkikkaasta: nykyajassa etenevän juonen ohessa käydään takautumissa läpi muutamia avainkohtia naisten elämästä. Itse juonikudelma on tarpeeksi monipolvinen, jotta mielenkiinto säilyy, joskin monesti uskottavuutta on venytetty liiaksi. Taitava kertoja saisi epäuskottavankin jutun toimimaan, mutta valitettavasti Armstrong ei tähän kykene. Sen sijaan hän keskitty väkivaltaan. Veri roiskuu ja sadismi hehkuu. Lopputulos on vastenmielinen ja kidutuspornoa lähenevä. Lopun moraalikin on arveluttava.

Bill Pronzini on nimenä alan pieni klassikko. Hänen tämänkertainen tekstinsä "Magic Eyes" kuitenkin jää vanhan idean väsyneeksi toistoksi. Mies on vankimielisairaalassa tapettuaan vaimonsa. Hän ei kuitenkaan myönnä ilmiselvää tekoaan. Hän nimittäin uskoo, että vaimonsa ruumiin oli ottanut haltuun Jokin (novellin nimen "maagiset silmä") ja että tämän Jonkin hän oli tappanut, ei vaimoaan. Ja arvatkaapa, ottaako Jokin myös muita haltuunsa. Ainoa mielenkiintoinen idea novellissa on sen rakenne. Tarina on kerrottu miehen muistiinpanoina, joita hän kirjoittaa itseterapiana lääkärinsä pyynnöstä. Aivan uskottavasti keino ei toteudu, sillä Pronzini joutuu selittelemään paljon taustoja, joita kukaan tuskin omiin muistiinpanoihinsa tällä tavoin kirjoittaisi.

Kokoelman seuraavassa novellissa on kiehtova idea. Simon Clarkin "Murder in Chainsin" päähenkilö herää avarasta maanalaisesta tilasta, joka pian paljastuu sadevesiviemärin osaksi. Hän ei tiedä, miten sinne on joutunut – eikä ainakaan sitä, miksi hänen kaulassaan on ketju jonka toisessa päässä on mielipuoliselta vaikuttava lihaskimppu. Alkuasetelmassa on paljon sellaista, mikä tuo mieleen Poen: goottilaisuuteen viittaava ympäristö, uhkaavuudessaan järjettömältä vaikuttava tilanne johon päähenkilö on joutunut itsestään riippumattomista syistä. Valitettavasti Poelle tyypillisen tunnelmoinnin ja rajatilapohdiskelujen sijasta lukija saa sitä, mitä nykyään tuntuu aina olevan tarjolla – väkivaltaa. Päähenkilöön kytketty kolossi kykenee vain murskaamaan ja repimään, eikä samasta loukusta löytyvät muut ihmiset kykene hekään muunlaisiin ratkaisuihin kuin "Tapa se!". Tuntuu samalta kuin olisi katsomassa elokuvaa 14-vuotiaitten kansaa. Näkökulma on yhtä kapea. Novellilla ei ole lopulta oikein muutakaan tarjottavaa. Avoimeksi jäävä lopetus on varmasti tuntunut vaikuttavalta idealta mutta vain korostaa sitä, ettei Clarkilla ole tarjota kuin toimintaa ja verta.

Onneksi toimittajilla on ollut sen verran tyylitajua, että he ovat sijoittaneet Ramsey Campbellin novellin viimeiseksi. "The Watched" on kirjoittajalleen tyypillisen tyylikäs tunnelmapala, joka on yhtä häiritsevä kuin se on koskettava. Tarina kerrotaan (kirjaimellisesti) sivustakatsojan näkökulmasta. 12-vuotias vanhempiensa hylkäämä poika joutuu kesken orastavien kasvukipujensa todistamaan naapurissa asuvan huumediileriperheen kohtalonhetkiä. Novelli alkaa pahaenteisen realistisena mutta saa pian yliluonnollisesta tehoa, joka aivan lopussa kohoaa vaikuttavasti. Campbell oikeastaan lainkaan kuvaa toimintaa. Sen sijaan hän kertoo toiminnan tapahtuneen ja keskittyy niihin reaktioihin, joita pojan valmiiksi huterassa maailmankuvassa tapahtuu. "The Watched" on tyylikäs, mieleenjäävä kertomus. Campbellilla on taito yhä uudelleen, hyvin yksinkertaisilla keinoilla saada lukija tuntemaan olonsa epävarmaksi ja jotenkin uhatuksi. Se on monin verroin tehokkaampaa kuin hurmeen roiskiminen.

Dark Screams on olemassa vain sähkö- ja äänikirjana. Painettua laitosta ei siis ole. Matalan hintansa (alle kolme euroa Kindlelle per voluumi) vuoksi se on kuitenkin helposti lähestyttävä. Huonommat tekstit voi sietää, kun tietää, että rahalla saa vastinetta ainakin osassa novelleista. Myöhemmätkin osat vaikuttavat sisältävän lukukelpoista materiaalia. Kirjailijoista mainittakoon Robert R. McCammon, Richard Christian Matheson ja Peter Straub.

Olavi Karjaliini: Matin kolminkertainen kuolema ja muita kertomuksia

Olavi Karjaliini
Matin kolminkertainen kuolema ja muita kertomuksia
Toim. Juri Nummelin. Turku: Turbator, 2012 (Multiprint, Turku), 21[+1] s, ISBN 978-952-5666-86-1

Matin kolminkertainen kuolema ja muita kertomuksia on fyysisiä mittojaan merkittävämpi teos. Vain 22-sivuinen kirjanen sisältää Olavi Karjaliinin (oik. Olli Karjalainen) kahdeksan kertomusta. Ne on julkaistu alunperin 1830-luvulla Elias Lönnrotin perustamassa ensimmäisessä suomenkielisessä aikakauslehdessä, Mehiläisessä. Tarkempia julkaisuajankohtia ei valitettavasti ilmoiteta.

Karjaliinin teksteistä ei oikein voi puhua novelleina. Pikemminkin kyse on kaskumaisista jutuista, joidenkaltaisia on helppo kuvitella pöydän päässä istuneen vanhan isännän jutelleen ääntä venytellen, ja välillä piipusta sauhuja imien. Kuitenkin ne ovat selvästi kaunokirjallisia tekstejä, eivät vain kirjattuja kaskuja. Selvimmin tämä herkkä ero näkyy kokoelman viimeisessä tekstissä "Paakkunaisen nujakka". Se on sisällöltään kansanetymologinen selitys parille pohjoiskarjalaiselle paikannimelle mutta kerrontatavaltaan pieni fantastinen kertomus. Mieleen tulee jotkin Aino Kallaksen fantastiset hetket (vaikkapa "Hullaantunut järvi" kokoelmassa Seitsemän neitsyttä vuodelta 1948), vaikka Karjaliinin tyyli onkin koruttomampi ja toteavampi.

Kokoelman toimittaja Juri Nummelin yrittää yhdistää Karjaliinin tekstit rikoskirjallisuuden jatkumoon. Vaikka määritelmä ei nykymielessä ole aivan osuva, ovat kokoelman murhatarinat sen parasta antia. Erityisesti nimikkotarina ja nimetön kertomus aisankannattajasta, joka pääsee eroon vaimonsa kosijoista, kestävät hyvin aikaa. Modernille rikoskertomukselle sen sijaan on vierasta Karjaliinin jutelmien sadunomaiset piirteet, kuten asioiden tapahtuminen kolmen sarjoissa kansansatujen tapaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tekstien viehätystä, mieluummin päinvastoin. Satumaisuuksia on enemmänkin, sillä joukossa on myös selviä hölmöläistarinoita – nimetön juttu kolmesta akasta kaatamassa jauhoja järveen, jotta saataisiin suurusjuomaa, ja "Vähänäköinen tyttö", jonka tarinan muistan lapsena lukeneeni Martti Sirolan sarjakuvana.

Esipuheessaan toimittaja Nummelin kirjoittaa: "Karjaliinin tarinat laajennettuna ja uudelleen kirjoitettuna voisivat hyvinkin toimia nykyaikaisena mustana komediana". Nykyaikaisesta en tiedä, mutta ainakin 1928 Heikki Toppila onnistui hyvin kirjoittaessaan "Matin kolminkertaisen kuoleman" uusiksi kokoelmaansa Kuoleman siiveri (WSOY). Otsikolla "Kosiomiehen kolminkertainen kuolema" ilmestynyt novelli säilyttää Karjaliinin tarinan ytimen ja joitain yksityiskohtia (kuten vainajan kuolintavat), mutta syventää tarinaa takaumilla ja kevyellä oikeudenkäyntikehyksellä.

Karjaliinin tuotokset eivät ole kadonneita suomalaisen kirjallisuuden merkkihetkiä. Kuitenkin ne ovat ajankuvana tunnelmallisia ja genrekirjallisuuden historiankäsityksen kannalta uutta näkökulmaa antavia. Vaikka Matin kolminkertaisesta kuolemasta  otettiin vain sadan kappaleen painos, olen hyvilläni, että tämä teos on olemassa.

Juri Nummelinin lyhyt kirjasen esittely ja teoksen esipuhe