Katsottua: toukokuu 2024

Joel Schumacher: Rankka päivä. Cint Eastwood: Täydellinen maailma

Olen joskus sanonut, että Joel Schumacher on niitä moderneja ohjaajia, joita tulevaisuuden cinefiilit tulevaisuudessa analysoivat puhki, jos joku ylipäätään elokuvia enää katselee. Syy on sellaisissa teoksissa kuin Rankka päivä (Falling Down, 1993) – sujuvissa ja helposti nieltävissä Hollywood-tuotannoissa, joihin ei kuitenkaan kuka tahansa ryhtyisi. Rankka päivä kertoo urbaanista ahdistuksesta; se on melkein eksistentiaalinen kärjistys modernin länsimaisen miehen ylivirittyneestä mielestä keskellä kaupungin turhauttavaa kiirettä, väkimäärää, sosiaalista tyhjiötä, turhuutta. Michael Douglasin esittämä työtön virkamies saa tarpeekseen ruuhkan keskellä ja lähtee. Häntä nykyaika turhauttaa. Hän kaipaa menneisiin hyviin aikoihin, kun hinnat olivat matalat ja arvot kohdillaan. (Jos jollakulla olisi ylimääräistä rahaa, hän saisi aikaiseksi muikean version nyky-Suomessa.) Vastapoolina on todellinen reliikki, amerikkalaisen elokuvan arkkityyppi: eläköityvä poliisi. Virkamies matkaa läpi kaupungin ex-perheensä luo, lähestymiskiellosta huolimatta, ja odysseillaan kohtaa kaiken mikä nykymaailmassa "on vikana". Lopputulos on yhtä aikaa viihdyttävä, häiritsevä, ajatuksia herättävä ja surullinen.

Samoilta ajoilta on Clint Eastwoodin Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993), hänen ohjaajakultakautensa toinen merkkiteos. Ohjaaja itse esittää vanhan koulukunnan šeriffiä, joka jahtaa vankilasta karannutta ja isättömän jehovalapsen napannutta murhamies Kevin Costneria 60-luvun Texasissa. Takaa-ajosta muodostuu paitsi miesten arvomittari myös vangin ja pojan erikoinen miehisyyden kasvutarina. Eastwoodin tapa ohjata on siinä mielessä Schumacherin kaltainen, että myös hän on sulavan amerikkalaistyylin edustaja, joka hyödyntää perinteitä ja klišeitä sopivissa määrin. Hänen tarinansa eivät varsinaisesti haasta katsojaa, ovatpa vain todella varmasti ohjattuja ja rehellisiä. Katsoja huomaa ajattelevansa näkemäänsä kuin vaivihkaa vaikka onkin kuvitellut vain viihtyvänsä vetävän tarinan parissa. Eastwood osaa soitella tunneskaaloja vaivihkaa, ilman kikkailua mutta taidokkaasti. Siinä hän rinnastuu ihailemiinsa jazz-muusikoihin – enemmän Louis Jordania kuin Coltranea.

Henry King: Bernadetten laulu. Zaida Bergroth: Marian paratiisi

Henry Kingin Bernadetten laulu (The Song of Bernadette, 1943) kertoo köyhästä perheestä, jonka tytär alkaa nähdä jumalaisia näkyjä 1800-luvun Ranskassa. Visio tulkitaan yleisesti neitsyt Mariaksi, mutta kaikki ilmestynyt pyhä äiti ei miellytä. Se nimittäin haittaa kaupunginisien suunnitelmia ja seisoo kehityksen tiellä. Vaan rahvas alkaa seurata Bernadettea. Ja siitä seuraavat ihmeet. Alkaa valtapeli valtion, katolisen kirkon ja hurskaiden uskovien välillä. Bernadetten laulu on jännittävä yhdistelmä klassista Hollywoodia ja eurooppalaista vaikutusta. Viimeisen päälle meikatut, kauniit naiset ja amerikkalaisin englantia vääntävät miehet (Vincent Price!) ranskalaismiljöössä on yhdistelmä, joka vetää aivot sumppuun. Onneksi pääosan Jennifer Jones on valloittava. Häntä eivät tarkkaan nypityt kulmat tai punatut huulet estä samaistumasta yksinkertaisen maalaisnuoren uskonnolliseen hurmioon. Dramaattiset kuvasommitelmat, tiukat valon ja varjon leikit valkokalkituilla seinillä ja ajoittaiset vaikuttavat kamera-ajot vievät ajatukset Eurooppaan. Lopputulos on ambivalentti tutkielma halusta uskoa, pelosta uskoa ja toiveesta että maailma olisi myötämielinen.

Myös Maria Åkerblom näki uskonnollisia näkyjä. Ajat ja paikka toki olivat toiset. Zaida Bergrothin elokuva Marian paratiisi (2019) keskittyy vaiheeseen, jossa 1920-luvun kulttijohtaja siirtyi Pohjanmaalta Helsinkiin, pakoon virkavaltaa. Elokuva näyttää Åkerblomin hyvin paljon kansainvälisen (angloamerikkalaisen) hengellisen gurun näköisenä: kaunis, maallisista iloista nautiskeleva muka-henkinen unisaarnaaja. Elokuvan näkökulma on Åkerblomin nuoren seuraajan, joka saa uuden vinkkelin elämään kultin ulkopuolisten kautta. – Elokuvassa kaikki näyttää hyvältä; epookki, miljöö, lavastus ja puvustus. Vaan sitten kuitenkin sorrutaan kotimaisen elokuvan perussynteihin. Henkilöt jäävät etäisiksi, aformismimaisen dialogin ja tiukasti rajattujen kuvakulmien vangiksi. Mikään ei lopulta tarkoita mitään eikä kellään ole hirveästi väliä. Elokuva ei saa hengittää. Åkerblom itse ja hänen kumppaninsa Eino Wartiovaara jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, mikä on harmi, sillä heissä olisi ainesta paljon enempään.

Jacques Tati: Playtime. Trafic – liikenne

Jacques Tatin kaksi viimeistä monsieur Hulot -elokuvaa ovat erikoinen pari. Vuoden 1967 Playtime jatkaa edeltäjiensä "kollektiivielokuvan" tyyliä. Kohteen on tällä kertaa kaupunkilaiselämä. M. Hulot harhailee lentokentällä, toimistorakennuksessa ja vastavalmistuneessa yökerhossa. Pienieleistä huumoria revitään modernin kaupunkilaisuuden muka itsestään selvistä elementeistä, ihmisvilinästä, modernistisesta työstä ja inhimillisestä kaipuusta vapauteen (villisti juhliva ravintolaelämä elokuvan loppupuolella). Hulot ei ole varsinaisesti mikään päähenkilö vaan pikemminkin ainoa pysyvä kuva muuten vaihtumassa maisemassa. Hänen kauttaa katsoja saa kosketuksen muuten aivan absurdisti avautuvaan maailmaan. Playtime saattaa olla Tatin hienoin saavutus. Minulle se tuo mieleen Richard Scarryn lastenkirjat, joissa joka aukeamalla tapahtuu kauhea määrä asioita yhtä aikaa ja lukijan tehtävä on tarkastella kaikkea vuorotellen.

Trafic – liikenne (1971), Tatin viimeinen teatterituotanto, on edeltäjiään enemmän juonielokuva. Nimensä mukaisesti se keskittyy nykyaikaisen liikenteen, nimenomaisesti maantieliikenteen, kuvaukseen. Punainen lanka on uudenlaisen retkeilyauton suunnittelijan (Hulot) yritys päästä Amsterdamin automessuille. Matkalla hän saa kohdata melkein kaikki mahdolliset liikenteen vastoinkäymiset eikä lopulta päädy minnekään. Traficin hahmot ovat aivan yhtä etäisiä kuin ennenkin Tatilla, mutta tapahtumat pyörivät entistä tiukemmin heidän ympärillään. Silti kollektiivisuuden ja tyylitellyt modernin kuvat toistuvat nytkin. Hienovaraisen ja melkein osoittelemattoman huumorin lisäksi tarjoillaan pari ehtaa slapstick-hetkeä: mieleen jäävät varsinkin etupyörillään ajava Sitikka ja renkaan alle litistynyttä koiraa simuloiva kynnysmatto (tms.).

Yhdessä Playtime ja Trafic ovat Tatin päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta. Kuka toisi sen nettiaikaan?

Katsottua: kesäkuu 2022

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Tulitikkuja lainaamassa. Wilho Ilmari: Nummisuutarit. Seitsemän veljestä. Edvin Laine: Sven Tuuva

Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Tulitikkuja lainaamassa (1938) Maiju Lassilan romaanin pohjalta on yksi kaikkien aikojen suomalaiskomediasuosikeistani. Liperiläisukkojen ryyppyreissu kaupunkiin saa kimurantteja seuraamuksia. Puskafarssia sivutaan, mutta näyttelijät ovat niin kovia melkein kaikki, että nautittavahan sitä on. Harmi vain että Joensuuta esittää Hämeenlinna.

Wilho Ilmari ohjasi 1930-luvun lopussa parikin Aleksis Kiven filmisovitusta. Vuoden 1938 Nummisuutarit on Toivo Särkän kirjoittama, seuraavan vuoden Seitsemän veljestä puolestaan Mika Waltarin (Kalle Kaarnan avustamana). Kumpikin elokuva on kovin kankea, teatraalinen ja pateettinen. Ei uskalleta kuin patsastella pyhäin kirjain ääressä. Edvin Laineen Juhanissa sentään on yritystä ja kyllä kummassakin elokuvassa välillä muutenkin. Kunhan näyttämölausuntaan tottuu, molemmista paljastuu elokuvallisiakin oivalluksia.

Edvin Laineen ohjaama ja Väinö Linnan kirjoittama Sven Tuuva (1958) on melkeinpä Tuntemattoman sotilaan sisarteos. Pohjana on tietysti Runebergin runo, jota tosin on laajennettu melkoisesti. Veikko Sinisalon esittämä nimihenkilö on niin karikatyyri, etteivät kaikki tykkää, mutta minusta elokuva on reilusti mainettaan parempi. Sovitus ei vastannut aikalaisten mielikuvia, mutta Linna on tuonut tarinaan monenlaista salaviisasta.

Erkki Karu: Meidän poikamme. Meidän poikamme merellä. Meidän poikamme ilmassa – me maassa

Suomalaisen elokuvan varhainen suurmies Erkki Karu teki osansa nuoren Suomen tasavallan armeijan hyväksi Meidän poikamme -trilogiallaan. Sen ensimmäinen osa, Meidän poikamme (1929), on vielä mykkä. Sen löyhässä tarinassa kaksi poikaa, toinen parempiparkainen ja toinen torpparin poika, kutsutaan palvelukseen. Seuraa sarja välähdyksiä lähinnä maavoimista, arkisia ja vähemmän arkisia, osa humoristisia osa dokumentaarisia. Varmasti elokuva ajoi asiansa; ei se armeijasta ainakaan kauheaa kuvaa anna. Kovin kepeä se kuitenkin on, romanttinen sivujuonnekin löytyy. Suurin ongelma on kyllä pääosassa nähtävä Axel Slangus, joka yli-ikäisenä kävisi mieluummin alokkaan isästä kuin monnista, jota hän esittää. Elokuva on epätasainen, mutta varsinkin dokumentaariset jaksot ovat mielenkiintoisia. Kotiseutuplussaa eri puolilla Kymenlaaksoa kuvatuista osista.

Vuoden 1933 Meidän poikamme merellä jatkaa puolidokumentaarisella linjalla mutta heittää mukaan musikaalia! Georg Malmsten pestautuu merivoimien. Tulos on dokumenttikuvaa, merimiesvalsseja ja puujalkavitsejä. Kokonaisuus on edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Se on kuin television nenäpäivälähetys: vuorotellen musiikkia ja huonoja sketsejä ja aina silloin tällöin vähän propagandakuvaa. Plussaa Vili Vesterisestä.

Vuoden 1934 Meidän poikamme ilmassa – me maassa on elokuvista selvimmin dokudraama. Se melko totinen ja jotenkin pelottelevakin, varsinkin kun puheena on väestönsuojelutyö. Toinen pääjuonne on ilmavoimien esittely. Siihen liittyy suurin osa draamallisista osuuksista; ohkainen tarina pyörii lentokisan ympärillä ja toisaalta painajaisunessa, jossa sota syttyy. Onpa mukana parit laulutkin mutta ei mitään lupsakkaa malmstenia vaan paatosta ja nationalismia. Koko elokuva on hirveän raskas. Plussaa Haminan ilmakuvista.

Nicole Garcia: Valhe. Mike Leigh: Kaikki tai ei mitään

Nicole Garcian Valhe (L'Adversaire, 2002) on kylmäävä elokuva. Se on myös niitä elokuvia, joista on paras tietää ensimmäisellä katselukerralla mahdollisimman vähän. Valhe perustuu Emmanuelle Carrèren tosipohjaiseen romaaniin ja kertoo perheenisästä, joka ulospäin näyttää olevan menestyvä mies kaikin tavoin mutta jonka elämä on alati mutkikkaammaksi ja isommaksi kasvavaa valhetta. Katkelmallista ja epäkronologista kerrontaa hyödyntävä Valhe ei varsinaisesti lataa loppuun yllätystä, mutta ehkäpä juuri sen ennakoitavuuden vuoksi elokuva päättyy monumentaalisesti. Tai sitten se vain puhutteli minua erityisen vahvasti.

Mike Leigh on kotikentällään elokuvassa Kaikki tai ei mitään (All of Nothing, 2002). Se seuraa kolmen, samassa englantilaisessa pihapiirissä asuvan työläisperheen elämää. Kenelläkään ei mene erityisen hyvin. Arki on kylmää, harmaata ja merkityksetöntä. Jokaisella on ristinsä ja onnettomuudet tapaavat kasautua. Yhteiskunnallinen kritiikki ei osoittele vaikka alleviivaakin. Epäonni on periytyvää, eikä yhteiskunta siihen paljon auta. Yhteisöllisyydelle kuitenkin on tilaa, vaikka se tuntuukin vahvistuvan juuri kriisien aikaan. Leigh'n käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on ymmärrystä, ja toivollekin on sijaa loppujen lopuksi.

Julie Delpy: Kreivitär. Michael D. Sellers: Vlad

Erzsébet Báthory oli unkarilainen kreivitär, jonka kerrotaan tappaneen tai tapattaneen satoja nuoria naisia voidakseen kylpeä näiden veressä. Tarinat ovat värittyneet kuten tarinoiden tapana on, mutta on niillä ilmiselvästi totuuspohjaa. Julie Delpy ohjasi aiheesta elokuvan Kreivitär (The Countess, 2009). Se ei lähde kauhuelokuvan poluille, niin kuin jokseenkin kaikki muut aiheesta ammentavat elokuvat. Pikemminkin se on kauhistuttava kertomus vanhenemisen pelosta, pakkomielteestä nuoruuteen ja kauneuteen. Delpy tuo tarinaan myös vahvan naisnäkökulman – rikaskaan nainen ei ole mitään ilman kauneuttaan maailmassa, jota miehet pyörittävät. Toisaalta se käsittelee myös kulttuurista muistia ja tarinoita asettaessaan kertojan suulla epäilyksen alaiseksi koko tarinansa. Kreivitär on komean näköinen ja kuuloinen, mutta sen käsikirjoitus jää ulkokohtaiseksi (kenties tarkoituksellisesti) ja kerronta katkelmalliseksi. En pidä näitä kovin raskauttavina ongelmina, vaikka elokuvalla tuntuukin olevan maine epäonnistumisena.

Toinen Draculaan 1970-luvulta asti liitetty historiallinen hahmo on Valakian ruhtinas Vlad Seivästäjä, toiselta lisänimeltää Drakula, vaikka ilmeisesti muuta yhteyttä heillä ei ole kuin nimi. Michael D. Sellersin ohjauksessa Vlad (2003) neljä vaihto-oppilasta saapuvat moderniin Romaniaan tekemään tutkimuksiaan, jotka liittyvät jollain tavalla Vladiin. Yksi heistä alkaa nähdä näkyjä keskiaikalarpista, jossa miehet liikkuvat hidastettuina savukonetuprujen seassa, mutta hänellä onkin Mystinen Amuletti. Sitä havittelee paikallinen Mystinen Veljeskunta. Sitten istuskellaan nuotiolla pössyttelemässä ja imitoimassa Bela Lugosia, ja yhtäkkiä larppi alkaa tihkua todellisuuteen. Elokuva näyttää samalta kuin sen tarina kuulostaa, halvalta ja tunkkaiselta, etenkin kun iso osa siitä on jostain syystä käytetty oudon oranssinpinkin ja nuhjuisensinisen filtterin läpi.

Hugh Hudson: Tulivaunut. Tony Ricardson: Kaikista kapinallisin

Tulivaunut (Chariots of Fire, 1981) on niitä elokuvia, joista muistetaan vain niiden meemiarvo. Kaikki tietävät hidastetut kuvat juoksijoista Vangelisin mahtipontisen musiikin tahtiin. Sen lisäksi elokuvassa on paljon muutakin. Tulivaunut on urheiluelokuva – fokuksessa kahden brittijuoksijan välinen kilpajuoksu vuoden 1924 olympialaisiin. Se on myös elokuva identiteetistä ennakkoluuloista - toinen juoksijoista on harras kristitty, toinen hieman kieroonkatsottu juutalainen; keskeiseksi nousee myös nationalistinen huipputason urheilumaailma. Tulivaunut on hieno ajankuva – britit osaavat epookin kuvaamisen. Lisäksi se on ihastuttavan hidas ja rauhassa kehittyvä elokuva – suurisuuntaisesta aiheesta huolimatta se on oikeastaan melko pienieleinen ja nöyrä.

Tulivaunujen lopussa soi Parryn Jerusalem, josta elokuvan nimikin on peräisin, ja Kaikista kapinallisin (The Loneliness of the Long Distance Runner, 1962) puolestaan on sitä täynnä. Elokuva kertoo koulukotiin joutuneesta kaverista, Smithistä, joka ei kurillakaan aio sopeutua talon tavoille. Taustalla on Englannin luokkayhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuus. Koulukoti on järjestämässä urheilukisat sisäoppilaitosta vastaan, mikä tuntuu olevan paikan johtajalle kaikki kaikessa. Smith osoittaa taipumusta pitkänmatkanjuoksuun, mikä saa hänet johtajan silmissä arvokkaaksi. Vaikkei Kaikista kapinallisin olekaan erityisen hienovarainen, se on mielestäni englantilaisen elokuvan uuden aallon parhaita tuotoksia – yhtä aikaa koruton ja karu mutta myös tyylikäs ja vahva.

Origami Naoko: Ruokala Lokki. Paul Hunter: Bulletproof Monk

Origami Naokon Ruokala Lokki (Kamome shokudo, 2006) on jotenkin epätodellinen elokuva. Se on kuin jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jaksoon koulu-tv:n kieliohjelmaan. Ruokala Lokki on japanilaistuotanto, jonka tarina sijoittuu Helsinkiin ja jonka rahoituksesta osa on lähtöisin Suomen Matkailun edistämiskeskukselta. Tulos on kepeän vähäeleinen elokuva, joka melkein käy matkailumainoksen puolella. Suomalaisen silmiin osuvat kaikki suomiklišeet (tai ainakin semmoiset joita laskelmoiva matkailuala semmoisina pitää) ja toisaalta täkäläisille erikoisuuksille naureskelu. Muunmaalainen katsoja todennäköisesti näkisi lähinnä perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen. Täkäläiselle pistää ikävästi korvaan myös suomalaisnäyttelijöiden kömpelö replikointi; Markku Peltola poikkeuksena. Tarina japanilaisnaisten ruokalasta ja heidän totuttelustaan suomalaiseen kulttuuriin on melkein ilmaa kevyempi, joskin ajoittaiset absurdit ja surrealistisetkin käänteet antavat sille painokkuutta; niitä vain on liian vähän.

Hongkongilaisten toimintanäyttelijöiden ura Hollywoodissa on aina tiivistynyt siihen, että sikäläiset ohjaajat yrittävät toisintaa Hongkong-actionin keinovalikoimaa sisäistämättä sitä. Vähän sama vaivaa Paul Hunterin Bulletproof Monkia. Chow Yun-fat kyllä tekee näyttäviä temppuja vaijerien päässä, mutta ohjaajalla ei ole tajua rytmityksestä. Komeatkaan liikkeet eivät ole mitään, jos ne pilkotaan nopealla leikkauksella, ja uskottavuus katoaa. Sisältö ei riitä, kun ei ole tyyliä. Moni asia on kohdallaankin: Tarina puolijumalaisesta munkista, joka suojelee maailmanvaltiuden mahdollistavaa kääröä natseilta 2000-luvun alun Yhdysvalloissa, on juuri sopivan pöhkö. Chow'n ja Seann William Scottin kemiat toimivat aika kivasti (Jaime King sen sijaan näyttelee naispääosassa kuin suolakurkku). Perinteisemmin amerikkalaiset toimintajaksot (takaa-ajot ja ammuskelu) ovat päteviä. Bulletproof Monk on ainakin itselleni paljon viihdyttävämpi kuin vaikkapa Jackie Chanin Rush Hourit.

Roland Emmerich: Täydellinen sotilas. Michael J. Bassett: Deathwatch

Kaksi Vietnamissa toisensa tappanutta sotilasta palaavat neljännesvuosisata myöhemmin palvelukseen geneettisesti paranneltuina tappoikoneina. Pian kuitenkin tapahtuu Turhapuro ja muisti alkaa palailla pätkittäin. Vietnam-fläsärit saavat ihan uudet mittasuhteet. Roland Emmerichin Täydellinen sotilas (Universal Soldier, 1992) jatkaa Terminatorin ja Robocopin linjoilla. Elokuva on tietysti lähinnä hölmö, mutta siinä on hyvä meininki – Jean-Claude van Damme varsinkin irrottelee kummallakin ilmeellään. Räjähdykset ovat isoja, lihakset kiilteleviä ja huumoriakin on mukavasti – sekä puujalka- että mustaa sorttia.

Brittijoukkue eksyy ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten juoksuhautoihin, mutta siellä ei olekaan vastassa keisarin miehet vaan jotain huomattavasti yliluonnollisempaa. Michael J. Bassettin ohjaama Deathwatch (2002) alkaa harmaan- ja ruskeansävyisenä, lohduttomana sekä sateen ja mudan täyttämänä. Klaustrofobinen tunnelma on voimakas. Valitettavasti kokonaisuus on hyvin epätasainen. Elokuva ei tunnu tietävän, haluaako se olla kauhuelokuva vai allegoria sodan mielettömyydestä vai kuvaus rintamahulluudesta. Todennäköisesti kaikkea sitä, mutta lautaselle on otettu liian iso annos. Kauhutehosteet tuntuvat liian latteilta (ja halvoilta), ja sanomaa taotaan katsojan päähän lekalla. Parhaat puolet ovat kuitenkin niin vahvoja, että Deathwatchia on helppo pitää vähintään mielenkiintoisena epäonnistumisena.

Tim Burton: Beetlejuice. Jali ja suklaatehdas

Tim Burtonin Beetlejuice (1988) on varhaisimpia elokuvallisia avainkokemuksiani. Vanhempani vuokrasivat sen tuoreeltaan R-kioskin videohyllystä ja poikkeuksellisesti sain kuusivuotiaana katsella sen heidän seuranaan. Nautin elokuvasta, sain painajaisia. En nykyäänkään pysty suhtautumaan siihen täysin neutraalisti, mutta toistakymmentä vuotta on antanut vähän etäisyyttä. Beetlejuice toimii kyllä edelleen. Juoni on simppeli, mutta visiot ja anarkistinen huumori ovatkin pääasia. Pidän siitä miten tarinan taustoja ei selitellä – nykyään tarinaan ympättäisiin laaja taustamytologia ja sitä turvotettaisiin vähän joka suuntaan.

Merkkejä siitä onkin näkyvissä Burtonin Roald Dahl -filmatisoinnissa Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 2005). Ensimmäisellä katselukerralla ajatukseni oli, että kaikki hyvä elokuvassa oli lähtöisin alkuperäisromaanista ja että Burtonin näkemys on vain hengetöntä, kirjaimellisesti karkkivärjättyä pintaa. En vieläkään ole aivan eri mieltä, mutta osaan nauttia elokuvasta paljon enemmän. Suurin ongelma, kuten monelle muullekin, lienee Johnny Deppin näkemys Villi Vonkasta – jotenkin kouristeleva ja groteski. Pakko silti myöntää, että Depp kantaa versionsa komeasti.

Joe Schumacher: On aika tappaa. Brad Anderson: Koneenkäyttäjä

Joel Schumacherin ohjaama, John Grishamin esikoisromaaniin perustuva On aika tappaa (Time to Kill, 1996) alkaa parilla brutaalilla väkivallan rykäyksellä: ensin kaksi rasistista punaniskaa raiskaa kymmenvuotiaan mustan tytön, sitten tytön isä ampuu miehet ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen rakenne alkaa levitä. Kuvioihin tulee suuri määrä hahmoja ja monenlaista sivujuonnetta, joiden sekaan tarina uhkaa kadota. Perinteisen oikeussalidraaman lisäksi on Ku Klux Klania, rotukysymystä ja kansalliskaartia, on alkoholismia ja kuolemantuomion problematisointia, sekä kuvernöörikilpaa ja valamiehistön käytön pohdintaa. Aloitteleva kirjailija on laittanut tarinaan kaiken, mitä mieleen on tullut. Vanha ohje on, että pitää kirjoittaa siitä mistä tietää, ja Grisham onkin kuvannut oikeusprosessin vaiheet säntillisesti. Elokuvantekijöiden (etenkin käsikirjoittaja Akiva Goldsmanin) olisi pitänyt hieman karsia rönsyjä ja monia sivuhahmoja. Ei On aika tappaa silti mitenkään huono elokuva ole. Itse asiassa se on melkein hieno. Varsinkin mielenosoituskohtauksissa on voimaa, ja näyttelijäsuorituksissa on hienoja hetkiä (Patrick McGoohan tuomarina! Chris Cooper amputoituna poliisina!). Olen varma, että Joel Schumacher on niitä ohjaajia, jotka saavat arvostuksen sitten, kun tulevaisuuden Godardit ja Truffaut't alkavat raakkaamaan aikamme Hollywood-työhevosten joukosta auteurejä.

Brad Andersonin ohjaama Koneenkäyttäjä (The Machinist, 2004) muistetaan lähinnä siitä, että sen pääroolia varten Christian Bale laihdutti itseään 30 kiloa. Se onkin alusta asti elokuvan visuaalinen kiinnekohta. Machinist onkin etupäässä elokuva näyttelijän omistautumisesta. Balen fyysinen ulkoasu on hätkähdyttävä, vaikkei häntä tuntisikaan mistään muusta. Tarina unettomuudesta kärsivästä konepajan työläisestä, jonka unikuvat alkavat tihkua todellisuuteen, on vaikuttava. Harhainen tunnelma menee hukkaan, kun ohjauksessa ei ole puoliksikaan niin paljon sydäntä ja näkemystä kuin näyttelijöillä. The Machinist on niitä elokuvia, joista tietää jo ensikatselulla, että ne aukeavat vasta seuraavalla kerralla.

Stephen Frears: The Queen. Alexander Korda: Henrik VIII:n yksityiselämä

Stephen Frearsin The Queen (2006) on näennäisestä yksinkertaisuudestaan hyvin monitahoinen. Se seuraa historiallista tilannetta Britanniassa prinsessa Dianan kuoleman aikaan. Tony Blairista on juuri tullut vuosisadan nuorin pääministeri, jonka näennäisen rento hallitsemistapa on ristiriidassa monarkian tiukan protokollan kanssa. Juopa kahden tyylin välillä levenee entisestään, kun myös kansa kaipaisi kuninkaallisilta inhimillisyyttä perinteiden sijaan. Elokuva on yleisilmeeltään lähes kepeä – joissain hahmoissa on jopa karikatyyrimäisiä piirteitä – mutta sen tematiikan käsittely on tarkkasilmäistä ja luontevaa. Yleensä The Queenistä muistetaan mainita Helen Mirrenin ja Michael Sheenin roolisuoritukset kuningattarena ja pääministerinä, jotka ovatkin tyylikkäät ja kaikkien kiitosten arvoiset. Myös heidän kemiansa toimii hienosti yhteen, mikä heijastuu heidän hahmojensakin välien kehittymisessä. Varsinkin Blairin kunnioitus kuningatarta kohtaa on mielenkiintoinen juonne. Frears ohjaa varmasti, ja varsinkin dokumentaarisen kuvan yhdistämisessä lavastettuun elokuva onnistuu hienosti.

Alexander Kordan ohjaama Henrik VIII:n yksityiselämä (The Private Life of Henry VIII, 1933) keskittyy siihen, mistä päähenkilönsä parhaiten tunnetaan, vaimoihin. Kuudesti naimisissa olleen kuninkaan vaiheisiin liittyy sellaista dramatiikkaa, että se jättää varjoonsa hänen melkein neljäkymmentä vuotta kestäneen valtakautensa. Charles Laughton suurieleisenä elostelijana on syypää moneen myöhempään, virheelliseen Henrik-kliseeseen, mutta suoritus onkin huikean vaikuttava. Muutenkin elokuva on komea ja yllättävän moderni – se ei pidättäydy epookin kuvauksessa vaan ottaa hienovaraisesti kantaa myös tekoajankohtansa maailmaan. Nykykatsojan silmään pistää myös se, miten moni kohta olis jäänyt uskaliaana kuvaamatta, jos elokuva olisi tehty Yhdysvalloissa Britannian sijasta. Kiitosta ansaitsee myös ironinen lopetus, kun harmaantunut kuningas saa viimeiseksi vaimokseen nalkuttavan lastenhoitajan.

Norman Jewison: Viulunsoittaja katoll. Carol Reed: Oliver!

Harvoin on niin vähäisistä aineksista saatu niin hieno elokuva kuin on Norman Jewisonin ohjaama Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof, 1971). Sholem Aleichemin tarinoihin juutalaisesta maitomiehestä ja niihin perustuvaan Broadway-musikaaliin perustuva elokuva sisältää lähinnä typerän yksinkertaisen tarinan juutalaismiehestä, joka yrittää saada viisi tytärtään hyviin naimisiin ja joutuu vainon kohteeksi mutta myös joukon mainioita musiikkinumeroita ja loisteliasta kuvallisuutta. Lavamusikaalin ydin on tallella, mitä korostaa se että suurin osa näyttelijöistä on nimenomaan teatteriammattilaisia, mutta Jewison on antanut sille hyvin dynaamisen, elokuvallisen muodon. Hän tuntuu ymmärtävän materiaaliaan (juutalaista kulttuuria, ei vain tarinaa) tavalla jota soisi näkevänsä useamminkin. Viulunsoittaja katolla on kolmen tunnin mitassaan eeppinen kertomus traditiosta, perheestä, muutoksesta, yhteiskunnasta, juutalaisuudesta ja miksei sitten myös rakkaudesta. Ajankohtaisuutta sille antaa miljöö, ukrainalainen maaseutu - eipä seutu ole vieläkään yksiselitteinen monokulttuuri. (Lazar Wolf olisi täydellinen supersankarin nimi.)

Charles Dickensin romaaniin perustuvaan Lionel Bartin musikaalinäytelmään perustuva, Carol Reedin Oliver! (1968) on paljon leimallisemmin musikaalielokuva - kerronta on tiheää ja lauluille alisteista. Paljon on ihan puhdasta maijapoppasta, jossa yhteiskunnalliset ongelmat romantisoidaan tahdissa sätkiviksi hilpeiksi tansseiksi. Toisaalta nostalgian ruokkima viktoriaaninen englanti elää ja hengittää kuvissa kauniisti. Englantilainen Oliver! onkin läpikotaisin. Tanssi- ja muita koreografioituja kohtauksia on valtaisa määrä, mikä tekee ohjaaja Reedin saavutuksesta entistä huomattavamman.

Katsottua: joulukuu 2021

Philip Noyce: Catch a Fire. Sydney Pollack: Tulkki

Phillip Noycen ohjaama Catch a Fire (2006) sijoittuu vuoden 1980 Etelä-Afrikkaan. Musta väestö kapinoi apartheid-politiikkaa vastaan, ja valkoiset afrikaanerit yrittävät pitää valta-asemaansa väkivallalla ja pelottelulla. Keskiössä on Patrick Chamusso, ihan oikea historiallinen henkilö, jota väärin perustein syytetään terrori-iskusta. Nöyryytyksen jäljiltä hänestä oikeasti tulee aktivisti. Tarina on vaikuttava ja yksittäisissä kohtauksissa on todistusvoimaa. Kokonaisuus jää kuitenkin turhan pinnalliseksi ollakseen aidosti koskettava. Elokuva ei mene ihon alle yrityksestä huolimatta. Vahvimpia ovat laulukohtaukset, joissa on joukkovoimaa.

Myös Sydney Pollackin viimeinen ohjaus, Tulkki (The Interpreter, 2005), alkaa eteläisessä Afrikassa. Nopeasti siirrytään Yhdysvaltoihin seuraamaan YK:ssa työskentelevää tulkkia, joka joutuu osaksi Mugabea muistuttavan afrikkalaisdiktaattorin salamurhajuonta. Elokuva on tiukka trilleri ja ihan fiksukin, Hitchcockin perillisiä. Alfred-setään viittailaan paljonkin: Sabotaasin bussi, Vaarallisen romanssin YK-rakennus, Takaikkunan naapuritiirailu... Hitchcockilaisia ovat juonen aukot ja epäloogisuudet, mutta kukapa niistä liikoja välittää.

Sydney Pollack: Firma. Joel Schumacher: Koston liekit

Sydney Pollackin Firma (The Firm, 1993) oli ensimmäinen Grishamin romaanin elokuvaversio. Idea sinänsä on hyvä: nuori asianajajanplanttu päätyy lakifirmaan, joka paljastuu kulttimaiseksi järjestäytyneen rikollisuuden käsikassaraksi. Valitettavasti elokuva on hengetön ja epätasainen. Yhtään ei auta, että pääosassa on Tom Cruise, jolla ei tässä vaiheessa ole edes ylisuurta egoa, joka korvaisi näyttelijäntaitojen puuttumista.

Joel Schumacherin Päämies (The Client, 1994) on paljon verevämpi juttu. Nuori poika todistaa, miten rikollisten asianajaja tekee itsemurhan ja sitä ennen paljastaa murhatun poliitikon ruumiin sijainnin. Poika joutuu viranomaisten ja valtapelien nappulaksi. Tommy Lee Jones on harvinaisen velmu julkisuudenkipeänä syyttäjänä. Ei erityisen syvällinen elokuva mutta pätevää viihdettä joka tapauksessa.

Oliver Stone: Wall Street – Rahan ja vallan katu. Wall Street – Money Never Sleeps

Ensimmäinen Wall Street vuodelta 1987 on vahva elokuva riistokapitalismista, osakepelaamisesta, loputtomasta ahneudesta ja monesta muusta 1980-luvun hyveestä. Se on monella tapaa oivaltava läpileikkaus yhdestä läntistä maailmaa määritelleestä aikakaudesta. Nuori pörssimeklari hankkiutuu häikäilemättömän nurkanvaltaajan kuvioihin. Jälki on aluksi niin kaunista kuin juppinousukkaalta voi olettaa – ja lopuksi niin rumaa kuin pitääkin. Moni kuulemma päätyi pörssihommiin Wall Streetin nähtyään. Minua se kannustaa kyllä ihan päinvastaiseen. Itselleni parasta ovat toistuvat rivit 80-luvun mikrotietokoneita. Michael Douglasin Gordon Gekko oli Oscar-ainesta. Kaipa ihan syystä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 2008, Yhdysvaltoja ja muutakin maailmaa järisytti valtaisa finanssikriisi. Stone katsoi, että oli aika Gekkon uudelle tulemiselle. Wall Streetin jatko-osassa (2010) ei enää eletä juppien nousukautta vaan talouskuplan puhkeamispistettä. Fokuksessa on uusi märkäkorva, itse asiassa Gekkon tuleva vävy, joka todistaa läheltä ennennäkemätöntä markkinoiden syöksyä ja sen taustalla olevaa juonittelua. Elokuvassa on paljon tarkkasilmäistä mutta niin on myös saarnaavuutta. Se on Stonelta aina vähän uuvuttavaa. Kakkososa ei ole edeltäjänsä veroinen mutta ihan sujuva pamfletti silti. Parasta siinä on 95-vuotias Eli Wallach viimeisessä roolissaan pitkässä elokuvassa.

Brian Levant: Lumihauvat. Isäni on turbomies

Lumihauvoissa (Snow Dogs, 2002) kalifornialainen hammaslääkäri saa kuulla olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä Alaskasta on testamentannut hänelle koiravaljakon. Tarina kulkee yllätyksettömänä hyvän mielen elokuvana, jossa on kieltämättä ihan viehättävää Villi pohjola -värinää. En kyllä ymmärrä, miten Cuba Gooding Jr. ja James Coburn(!) ovat tämmöiseen päätyneet.

Kaikkien aikojen jouluelokuva on tietenkin Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tarinassa Conan Barbaari yrittää etsiä pojalleen Anakin Skywalkerille sesongin suosikkilelua ja vetää kahtakymmentä joulupukkia siinä sivussa dunkkuun. Tyhmä tarinahan se on mutta elokuvassa on (tai ainakin haluan siinä nähdä) vanhan Hollywood-komedian henkeä. Parasta on Phil Hartmanin esittämä limainen naapurin setä.

Oliver Stone: The Doors. U-käännös helvettiin

Vaikka elokuvan nimi on The Doors (1991), se ei keskity yhtyeeseen vaan Jim Morrisonin sortuvaan hahmoon. Tosipohjahan tarinalla tietysti on, mutta taiteellisia vapauksia on otettu runsaasti, mikä on minun puolestani sallittua. Fanit ovat sitten eri asia. The Doors on kuitenkin ongelmallinen tapaus: Val Kilmer on pääosassa vaikuttava, kuten moni muukin näyttelijä roolissaan, yksittäiset kuvat ja kohtaukset ovat parhaimmillaan upean näköisiä, mutta kokonaisuus jää sittenkin pintapuoliseksi. Niinhän se usein tämmöisten elämäkertaelokuvien kanssa on. Ongelmia on myös käsikirjoituksessa, joka keskittyy luomaan myyttiä yhtenäisyyden hinnalla.

U-käännös helvettiin (U Turn, 1997) on puolestaan aliarvostettu elokuva. Vinksahtanut rikostarina Arizonan pikkukylässä voisi melkein olla Coenin veljesten käsialaa. Tosiasiassa se perustuu John Ridleyn romaaniin. Pikkurikollisen auto jättää hänet Superiorin raitille, ja yhtäkkiä mies on sekaantunut useampaankin murhajuoneen ja kriiseilevään ihmissuhdeverkkoon. Elokuva on Stonelle epätavallisen pieni, eikä se yritä iskeä sanottavaansa suoraan katsojan naamaan. Hahmot ovat kummallisia ja irvokkaita, mitä vaikutelmaa lisää myös vinot kuvakulmat, nykivä leikkaus ja Ennio Morriconen musiikki. U-käännös helvettiin on oikeastaan tosi luotaantyöntävän oloinen elokuva mutta juuri siksi viehättävä.

Oren Peli: Paranormal Activity. Tod Williams: Paranormal Activity 2. Henry Joost & Ariel Schulman: Paranormal Activity 3. Paranormal Activity 4

Paranormal Activity on juuri sellainen kauhuelokuvasarja, josta minun ei kuuluisi pitää. Halpoihin säikyttelyihin perustuvaa teiniviihdettä, jonka jokainen osa toistaa samoja ideoita. Ja silti - pidän niistä yllättävän paljon. Ensimmäinen osa, Oren Pelin ohjaus vuodelta 2007, on pienimuotoisen kerronnan ja odotukseen perustuvan jännitteen pikkuhelmi. Yhden kameran kerronta ja hitaasti etenevät tapahtumat pystyvät aidosti olemaan vaikuttavia. Tietysti jos elokuvaa katsoo alusta asti sillä asenteella, että kaikki found footage -tyyppinen elokuva on roskaa, ei tästäkään saa mitään muuta irti.

Jatko-osat noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Kameroita tulee enemmän, mytologia tarinan taustalla saa syvyyttä, on uusia kekseliäämpiä säikkyjä. Kakkososa varsinkin tuntuu laahaavalta (tosin katsoin siitä hieman pidemmän ohjaaja leikkauksen) ja jotenkin oudon muodottomalta. Toisaalta kolmososa on paikoin oikeinkin tehokas. Tietysti found footage -estetiikka alkaa koetella uskottavuuden rajoja, varsinkin nelosessa, kun ihmiset tuntuvat kantavan kameroita koko ajan mukanaan.

Sarjana Paranormal Activity on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että vasta neljäs elokuva on varsinainen jatko-osa. Kakkos- ja kolmososat ovat esiosia, jotka taustoittavat aiempia tapahtumia. Näiden neljän elokuvan jälkeenkin on ilmestynyt vielä kolme Paranormal Activityä, mutta ne eivät kuuluneet tämänkertaiseen katselmukseen.

Neill Blomkamp: District 9. Nishimura Yoshihiro: Helldriver

Neill Blomkampin ensimmäinen pitkä ohjaustyö District 9 (2009) alkaa parodisena mukadokumenttina Maapallolle eksyneestä muukalaisjoukosta, jonka ihmiset eristävät elämään keskitysleirillä. Yhtäläisyyksiä mihin tahansa tunnettuun tosielämän segregaatioon ei tarvitse edes etsiä. Elokuva muuttuu pian dramaattiseksi ja koskettavaksikin kertomukseksi miehestä, joka siirtyy valtaväestöstä päänpotkittuun vähemmistöön. District 9 on fiksu elokuva, vaikka lopussa se kääntyykin suotta melko tavanomaiseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan ohjaaja on eteläafrikkalainen ja Johannesburgiin tarina sijoittuukin, mutta elokuva on tehty yhteistyössä paitsi yhdysvaltalaisten myös uusiseelantilaisten kanssa. Jälkimmäisillä on pitkät perinteet omalaatuisiin genre-elokuviin, mikä vaikutus tuntuu District 9:ssäkin.

Jotain samankaltaista tematiikkaa on nähtävissä myös Yoshihiro Nishimuran Helldriverissa (ヘルドライバー, 2010), jossa hetken verran pohditaan, onko zombeilla ihmisoikeuksia. Pääpaino on kuitenkin ihan muualla – tajuttomissa hurmekekkereissä, joissa ruumiita repeilee ja veri roiskuu. Kaikki tarinassa on reikäpäistä, kaikki on juuri sitä mikä on parasta (tai näkökulmasta riippuen pahinta) japanilaisessa populaarikuvastossa. Kyse on zombiapokalypsista, ja sitä lähtee hoitamaan nuori nainen, jolla ei ole sydäntä mutta aseena moottorisahamiekka. Mutta eihän tämmöisessä tarinalla ole väliä.

Vittorio de Sica: Avioliitto italialaisittain. Eilen, tänään, huomenna

Avioliitto italialaisittain (Matrimonio all'italiana, 1964) kattaa yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen ajanjakson kahden ihmisen elämässä. Nuori köyhistä oloista lähtenyt nainen rakastuu yläluokkaiseen mieheen, joka ei kuitenkaan osaa asettua aloilleen. Romanttisena alkanut suhde muuttuu valtapeliksi. Ohjaaja Vittorio De Sica tasapainottelee hienosti koskettavan melodraaman ja liioittelevan komedian välillä. Elokuva ei ole mestariteos mutta sinne päin. Sen perustana on Eduardo De Filippon näytelmä.

Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani, 1963) on astetta keveämpi mutta sydämeltään ehkä vielä painavampi. Kolmesta eri tarinasta koostuva elokuva on ihmisyyden ja yhteisön puolella. Ensimmäisessä jaksossa köyhän perheen äiti yrittää pysyä toistuvasti raskaana, jottei joutuisi pidätetyksi.

Toinen osa, joka perustuu Alberto Moravian tarinaan, alkaa komealla ja pitkällä otoksella Milanon kaduilta. De Sica on monen muun hyveen lisäksi italialaisen kaupungin kuvaaja, mikä näkyy tässäkin elokuvassa monina kauniina, melkein pakahduttavina otoksina. Toinen osuus sijoittuu melkein kokonaan Rolls Roycen kytiin, joten maisemia riittää. Rikas nainen ottaa matkaansa keskiluokkaisemman rakastajansa ja joutuu laittamaan elämänsä asioita tärkeysjärjestykseen.

Kolmannessa tarinassa prostituoitu ja naapurin nuori pappiskokelas löytävät yhteisen sävelen. Riitasointuja tuo edellisen asiakas neuroottinen ja omistushaluinen "upper class twit". Kolmikon väliin muodostuu kaikkia kasvattava kokemus.

On jotenkin käsittämätöntä, miten monipuolisia ja tavallaan täydellisiä elokuvanäyttelijöitä Sophia Loren ja Marcello Mastroianni ovat olleet – seksisymboliasemastaan huolimatta. Ehkäpä 1960-luku oli nimenomaan näyttelijän kannalta otollisinta aikaa. Sai rauhassa keskittyä hahmoihin ja omaan työhönsä. Kamera antoi tilaa, eikä vielä ollut modernin efektivyörytyksen taakkaa häiritsemässä. Läsnäolo oli kaunista.

Henri-Georges Clouzot: Pelon palkka. Jean Cocteau: Orfeus

Henri-Georges Clouzot'n ohjaama Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) on malliesimerkki siitä, miten elokuvassa rakennetaan jännite ja saadaan katsojan syke nousemaan. Ja onhan siitä mallia otettukin – moni ihan tuorekin elokuva on paljosta velkaa sille. Pelon palkassa amerikkalainen öljy-yhtiö palkkaa neljä rahan tarpeessa olevaa miestä kuljettamaan kahdella kuorma-autolla valtavan lastin nitroglyseriiniä läpi vuoriston ja viidakon. Vastaan tulevat kaikki mahdolliset esteet ja vaarat. Monikansallinen miesjoukko (pari ranskalaista, italialainen ja saksalainen) on inhimillisyydessään sympaattinen, ja heidän puolestaan pelkää ja on huolissaan. Mustavalkokuvaus on komeaa, ja diegeettinen äänimaailma – varsinkin hengitys, oli se sitten miesten keuhkoista, autojen moottoreista tai ympäröivän maiseman läpi puhaltavasta tuulesta lähtevää – ei saa kaipaamaan musiikkia.

Antiikin myyttiin perustuva ja Jean Cocteaun ohjaama Orfeus (Orphee, 1950) on taide-elokuvaa parhaimmillaan. Omaperäiset, ainutlaatuiset kuvalliset ja kerronnalliset ideat eivät peitä tarinaa alleen, mikä tekee elokuvasta helpo(hko)sti lähestyttävän. Kerronta on ajoittain hämärää mutta kiehtovalla tavalla, ei vieraannuttavalla. Kuolema rakastuu runoilijaan ja tappaa tämän vaimon. Runoilija noutaa vaimonsa kuolleiden maasta mutta on jo Kuoleman lumoissa. Sinänsä yksinkertaisissa visuaalisissa efekteissä on yhä lumovoimaa. Peiliin vajoava Orfeus on jäänyt kummittelemaan mieleeni, vaikka edellisestä katselukerrasta (valkokankaalla) on toistakymmentä vuotta.

Mariane Satrapi: The Voices. Richard Fleischer: Bostonin kuristaja

Mariane Satrapin The Voices (2014) on hyvin musta komedia miehestä, joka kuulee lemmikkiensä ja tappamiensa naisten irtopäiden puhuvan hänelle. Elokuva on yhtä aikaa hauska ja oikeastaan aika koskettava. Satrapia osasi nauraa sodan kauhujen keskellä Persepolis-sarjakuvissaan ja -elokuvassaan – nyt hauskan ja kauhean tasapaino toimii yksilön tragediassa.

Richard Fleischerin Bostonin kuristaja (Boston Strangler, 1968) perustuu tositapahtumiin. Nimenomaan perustuu, sillä se ottaa paljon vapauksia tosiasioiden suhteen. Elokuva kuvaa naisia kuristavan sarjamurhaajan jahtia ja kiinnijääntiä. Tyyli on toisaalta dokumentaarinen, toisaalta erittäin tyylitelty. Se käyttää runsaasti jaettua kuvaa, jossa katsoja saa nähdä monta tapahtumaa tai näkökulmaa yhtä aikaa. Vaikka siinä onkin temppuilun makua, on tulos vaikuttava.

William Markus: Rakas varkaani. Aarne Tarkas: Olin nahjuksen vaimo

William Markuksen ohjaama Rakas varkaani (1957) on kepeä komedia, oikeastaan melko tyhjänpäiväinen ja mitätön mutta sittenkin kummallisen viehättävä. Paljon on näyttelijöiden varassa; varsinkin tosielämän tulevan avioparin, Pohjanpään ja Pentti Siimeksen, välillä on pääosissa rutkasti kemiaa. Elokuva kertoo varkaiden psykologiaa tutkivasta dosentista, joka ihastuu kahden hengen varaskoplan johtajaan. Tämä käyttää hyväkseen tilaisuutta ja miestä, joka hajamielisyydessään ei tajua mitä ympärillä tapahtuu. Huumori koostuu absurdeistakin sattumuksista ja väärinkäsityksistä sekä huvittavan liioitelluista hahmoista. Kohelluksessa on paljon mykkäkauden slapstick-perinteestä. Hassuttelu on pääosin hyvin viatonta, joskin ajatus varkaasta päähenkilönä ei ollut ihan ongelmaton tekoajankohtana. Nykykatsojalle huumori ei välttämättä ole kovin hauskaa, mutta muutamat uskaliaammat kuvat (alaston nainen peseytymässä ja myöhempi lähikuva tämän miehustasta) voivat yllättää. Elokuva on kuitenkin sympaattinen, ja pääsepä siinä taas näkemään Helsingin vanhaa miljöötä, muun muassa Stockmannin tavarataloa. Bonusta tulee Olavi Virran vierailusta ja elokuvantekijöiden esiintymisestä alkutekstien aikana.

Aarne Tarkaksen ohjaama Olin nahjuksen vaimo (1961) on astetta hallitumpi ihmissuhdekomedia. Rikkaan teollisuussuvun perijän vaimo, pian entinen, on kirjoittanut kirjan avioliitostaan. Kirja saa hyvät arviot mutta suku on tietenkin kauhuissaan häväistysjutusta. Parisuhteen vaiheita käydään läpi takaumina, joista osa on kuvattu Pariisissa asti. Pohjanpään vastanäyttelijänä on tällä kertaa Leif Wager, joka on tyypillisen karismaattinen itsensä (paitsi kun näyttää silmälaseissaan hieman Matti Vanhaselta). Parin kemia toimii. Tarkas on helppo tuomita mitättömäksi riviohjaajaksi, mutta Nahjuksen vaimo on hyvä osoitus hänen kyvykkyydestään ja elokuvataiteen ymmärryksestään. Hänen käsikirjoituksensa tuskin menisi läpi tänä päivänä kaikkine käänteineen. Wodehousemaisten häijyjen tätien ja, no, nahjusmaisten vävyjen keinovalikoimaan kuuluu niin naisen huumaaminen kuin kaappauskin. Mieskin on mies vasta, kun rupeaa komentamaan vaimoaan.

Michalis Kakogiannis: Kerro minulle, Zorbas. Risto Jarva: Loma

Kreetalaisen Nkos Kazantzakisin romaaniin perustuva, kyproslaisen Michalis Kakogiannisin ohjaama Kerro minulle, Zorbas (Zorba the Greek, 1964) on erikoinen yhdistelmä pientä ja laveaa. Tarina rakentuu oikeastaan kahden henkilön ympärille, brittiläisen kirjailijan, joka palaa isiensä maille Kreetaan käynnistääkseen siellä kaivoksen, ja nimihenkilön Zorbasin, joka lyöttäytyy miehen mukaan satamassa. Zorbas on eräänlainen trickster-hahmo, joka posiitiivisuudellaan ja elämänriemullaan saa aikaan monenlaisia asioita ympärillään. Heidän lisäkseen ainoat merkittävät hahmot ovat kaksi naista, jotka kumpikin jäävät ohuiksi, miesten objekteiksi – joskin Lila Kedrovan esittämä vanha ranskalaiskurtisaani on hienosti esitetty rooli. Muut elokuvan ihmiset ovat kollektiivi, kreetalaisten joukko. Eeppistä elokuvassa on sen täyteys. Tapahtumia on runsaasti jopa yli kaksituntiseen elokuvaan. Se aiheuttaa pienoista hajanaisuutta mutta toisaalta myös syventää varsinkin Zorbasin hahmoa. Anthony Quinn on roolissa vaikuttava, samoin kaksi kuolinkohtausta.

Risto Jarvan toiseksi viimeinen elokuva Loma (1976) heittää suomalaisen pankkivirkailijan talviolympialaisten sijaan Rodokselle, suksineen pipoineen. Vaikka Jarva oli parhaimmillaan hieno elokuvantekijä, on hänen tuotantonsa epätasaista; ja vaikka Lomaa tunnutaan muistelevan lämmöllä, on se melko väkinäinen komedia. Huumori revitään ennalta arvattavista kommelluksista, ja tuolloin vielä Suomessa uuden ilmiön eli etelänmatkailun kuvaus on kovin alleviivattua. Tekninen toteutuskin on vähän niin ja näin. Toki mukana on kohtaus, jossa Antti Litja nousee Välimerestä villapiposta askarrellut uimahousut päässään.

David Lean: Tohtori Zhivago

Minulla on ollut lukiovuosista asti lapsellinen tavoite katsoa yhden kalenterivuoden aikana 366 elokuvaa, keskimäärin yli elokuva päivässä. Tavoite ei ole koskaan täyttynyt, koska elämä on tullut tielle. Tänä vuonna elämä on ollut myötämielinen. Vuoden 365. elokuvaksi halusin jotain isoa. Abel Gancen Napoleon olisi ollut ilmiselvä valinta mutta vähän turhan iso tähän hetkeen. Päädyin astetta pienempään isoon:

David Lean oli suurimuotoisen draaman mestari. Hänen ohjaamansa Tohtori Zhivago (Doctor Zhivago, 1965) on yli kolmetuntinen laveasti ja verkkaan etenevä eepos. Boris Pasternakin romaaniin perustuva elokuva alkaa kuvauksena Venäjän vallankumouksesta mutta kääntyy lopulta rakkaustarinaksi. Ei poliittinen puolikaan koskaan häviä kokonaan, vaikka sen tarjoama analyysi ei ole kovin syvällistä. Ensimmäinen kolmannes, vallankumouksen syiden pohjustus, on paras osa.

Zhivagolla on kahtalainen maine: se on suuren yleisön pitämä ja arvostama, mutta kriitikot ovat olleet varautuneempia. Se on ehdottomasti komea elokuva. Joukkokohtauksissa on voimaa ja kamera rakastaa maisemia melkein yhtä pieteetillä kuin Leanin aiemmassa Arabian Lawrencessa. Venäläisen eepoksen perinteen mukaisesti tarinassa on lopulta kyse nimenomaan yhteisöstä ja massoista, mutta tällä kertaa yksilöt jäävät täysin historian jalkoihin. Omar Sharifin kostein silmin esittämä nimirooli on kovin pahvisen makuinen; parasta jälkeä tekee Rod Sterling limaisena yläluokan mulkkuna. Itse en osaa inhota Zhivagoa enkä olla pettynyt siihen – se on hieno elokuva vaikkei ihon alle ihan pääsekään.