Joel Schumacher: Rankka päivä. Cint Eastwood: Täydellinen maailma
Olen joskus sanonut, että Joel Schumacher on niitä moderneja ohjaajia, joita tulevaisuuden cinefiilit tulevaisuudessa analysoivat puhki, jos joku ylipäätään elokuvia enää katselee. Syy on sellaisissa teoksissa kuin Rankka päivä (Falling Down, 1993) – sujuvissa ja helposti nieltävissä Hollywood-tuotannoissa, joihin ei kuitenkaan kuka tahansa ryhtyisi. Rankka päivä kertoo urbaanista ahdistuksesta; se on melkein eksistentiaalinen kärjistys modernin länsimaisen miehen ylivirittyneestä mielestä keskellä kaupungin turhauttavaa kiirettä, väkimäärää, sosiaalista tyhjiötä, turhuutta. Michael Douglasin esittämä työtön virkamies saa tarpeekseen ruuhkan keskellä ja lähtee. Häntä nykyaika turhauttaa. Hän kaipaa menneisiin hyviin aikoihin, kun hinnat olivat matalat ja arvot kohdillaan. (Jos jollakulla olisi ylimääräistä rahaa, hän saisi aikaiseksi muikean version nyky-Suomessa.) Vastapoolina on todellinen reliikki, amerikkalaisen elokuvan arkkityyppi: eläköityvä poliisi. Virkamies matkaa läpi kaupungin ex-perheensä luo, lähestymiskiellosta huolimatta, ja odysseillaan kohtaa kaiken mikä nykymaailmassa "on vikana". Lopputulos on yhtä aikaa viihdyttävä, häiritsevä, ajatuksia herättävä ja surullinen.
Samoilta ajoilta on Clint Eastwoodin Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993), hänen ohjaajakultakautensa toinen merkkiteos. Ohjaaja itse esittää vanhan koulukunnan šeriffiä, joka jahtaa vankilasta karannutta ja isättömän jehovalapsen napannutta murhamies Kevin Costneria 60-luvun Texasissa. Takaa-ajosta muodostuu paitsi miesten arvomittari myös vangin ja pojan erikoinen miehisyyden kasvutarina. Eastwoodin tapa ohjata on siinä mielessä Schumacherin kaltainen, että myös hän on sulavan amerikkalaistyylin edustaja, joka hyödyntää perinteitä ja klišeitä sopivissa määrin. Hänen tarinansa eivät varsinaisesti haasta katsojaa, ovatpa vain todella varmasti ohjattuja ja rehellisiä. Katsoja huomaa ajattelevansa näkemäänsä kuin vaivihkaa vaikka onkin kuvitellut vain viihtyvänsä vetävän tarinan parissa. Eastwood osaa soitella tunneskaaloja vaivihkaa, ilman kikkailua mutta taidokkaasti. Siinä hän rinnastuu ihailemiinsa jazz-muusikoihin – enemmän Louis Jordania kuin Coltranea.
Samoilta ajoilta on Clint Eastwoodin Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993), hänen ohjaajakultakautensa toinen merkkiteos. Ohjaaja itse esittää vanhan koulukunnan šeriffiä, joka jahtaa vankilasta karannutta ja isättömän jehovalapsen napannutta murhamies Kevin Costneria 60-luvun Texasissa. Takaa-ajosta muodostuu paitsi miesten arvomittari myös vangin ja pojan erikoinen miehisyyden kasvutarina. Eastwoodin tapa ohjata on siinä mielessä Schumacherin kaltainen, että myös hän on sulavan amerikkalaistyylin edustaja, joka hyödyntää perinteitä ja klišeitä sopivissa määrin. Hänen tarinansa eivät varsinaisesti haasta katsojaa, ovatpa vain todella varmasti ohjattuja ja rehellisiä. Katsoja huomaa ajattelevansa näkemäänsä kuin vaivihkaa vaikka onkin kuvitellut vain viihtyvänsä vetävän tarinan parissa. Eastwood osaa soitella tunneskaaloja vaivihkaa, ilman kikkailua mutta taidokkaasti. Siinä hän rinnastuu ihailemiinsa jazz-muusikoihin – enemmän Louis Jordania kuin Coltranea.
Henry King: Bernadetten laulu. Zaida Bergroth: Marian paratiisi
Henry Kingin Bernadetten laulu (The Song of Bernadette, 1943) kertoo köyhästä perheestä, jonka tytär alkaa nähdä jumalaisia näkyjä 1800-luvun Ranskassa. Visio tulkitaan yleisesti neitsyt Mariaksi, mutta kaikki ilmestynyt pyhä äiti ei miellytä. Se nimittäin haittaa kaupunginisien suunnitelmia ja seisoo kehityksen tiellä. Vaan rahvas alkaa seurata Bernadettea. Ja siitä seuraavat ihmeet. Alkaa valtapeli valtion, katolisen kirkon ja hurskaiden uskovien välillä. Bernadetten laulu on jännittävä yhdistelmä klassista Hollywoodia ja eurooppalaista vaikutusta. Viimeisen päälle meikatut, kauniit naiset ja amerikkalaisin englantia vääntävät miehet (Vincent Price!) ranskalaismiljöössä on yhdistelmä, joka vetää aivot sumppuun. Onneksi pääosan Jennifer Jones on valloittava. Häntä eivät tarkkaan nypityt kulmat tai punatut huulet estä samaistumasta yksinkertaisen maalaisnuoren uskonnolliseen hurmioon. Dramaattiset kuvasommitelmat, tiukat valon ja varjon leikit valkokalkituilla seinillä ja ajoittaiset vaikuttavat kamera-ajot vievät ajatukset Eurooppaan. Lopputulos on ambivalentti tutkielma halusta uskoa, pelosta uskoa ja toiveesta että maailma olisi myötämielinen.
Myös Maria Åkerblom näki uskonnollisia näkyjä. Ajat ja paikka toki olivat toiset. Zaida Bergrothin elokuva Marian paratiisi (2019) keskittyy vaiheeseen, jossa 1920-luvun kulttijohtaja siirtyi Pohjanmaalta Helsinkiin, pakoon virkavaltaa. Elokuva näyttää Åkerblomin hyvin paljon kansainvälisen (angloamerikkalaisen) hengellisen gurun näköisenä: kaunis, maallisista iloista nautiskeleva muka-henkinen unisaarnaaja. Elokuvan näkökulma on Åkerblomin nuoren seuraajan, joka saa uuden vinkkelin elämään kultin ulkopuolisten kautta. – Elokuvassa kaikki näyttää hyvältä; epookki, miljöö, lavastus ja puvustus. Vaan sitten kuitenkin sorrutaan kotimaisen elokuvan perussynteihin. Henkilöt jäävät etäisiksi, aformismimaisen dialogin ja tiukasti rajattujen kuvakulmien vangiksi. Mikään ei lopulta tarkoita mitään eikä kellään ole hirveästi väliä. Elokuva ei saa hengittää. Åkerblom itse ja hänen kumppaninsa Eino Wartiovaara jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, mikä on harmi, sillä heissä olisi ainesta paljon enempään.
Myös Maria Åkerblom näki uskonnollisia näkyjä. Ajat ja paikka toki olivat toiset. Zaida Bergrothin elokuva Marian paratiisi (2019) keskittyy vaiheeseen, jossa 1920-luvun kulttijohtaja siirtyi Pohjanmaalta Helsinkiin, pakoon virkavaltaa. Elokuva näyttää Åkerblomin hyvin paljon kansainvälisen (angloamerikkalaisen) hengellisen gurun näköisenä: kaunis, maallisista iloista nautiskeleva muka-henkinen unisaarnaaja. Elokuvan näkökulma on Åkerblomin nuoren seuraajan, joka saa uuden vinkkelin elämään kultin ulkopuolisten kautta. – Elokuvassa kaikki näyttää hyvältä; epookki, miljöö, lavastus ja puvustus. Vaan sitten kuitenkin sorrutaan kotimaisen elokuvan perussynteihin. Henkilöt jäävät etäisiksi, aformismimaisen dialogin ja tiukasti rajattujen kuvakulmien vangiksi. Mikään ei lopulta tarkoita mitään eikä kellään ole hirveästi väliä. Elokuva ei saa hengittää. Åkerblom itse ja hänen kumppaninsa Eino Wartiovaara jäävät ohuiksi karikatyyreiksi, mikä on harmi, sillä heissä olisi ainesta paljon enempään.
Jacques Tati: Playtime. Trafic – liikenne
Jacques Tatin kaksi viimeistä monsieur Hulot -elokuvaa ovat erikoinen pari. Vuoden 1967 Playtime jatkaa edeltäjiensä "kollektiivielokuvan" tyyliä. Kohteen on tällä kertaa kaupunkilaiselämä. M. Hulot harhailee lentokentällä, toimistorakennuksessa ja vastavalmistuneessa yökerhossa. Pienieleistä huumoria revitään modernin kaupunkilaisuuden muka itsestään selvistä elementeistä, ihmisvilinästä, modernistisesta työstä ja inhimillisestä kaipuusta vapauteen (villisti juhliva ravintolaelämä elokuvan loppupuolella). Hulot ei ole varsinaisesti mikään päähenkilö vaan pikemminkin ainoa pysyvä kuva muuten vaihtumassa maisemassa. Hänen kauttaa katsoja saa kosketuksen muuten aivan absurdisti avautuvaan maailmaan. Playtime saattaa olla Tatin hienoin saavutus. Minulle se tuo mieleen Richard Scarryn lastenkirjat, joissa joka aukeamalla tapahtuu kauhea määrä asioita yhtä aikaa ja lukijan tehtävä on tarkastella kaikkea vuorotellen.
Trafic – liikenne (1971), Tatin viimeinen teatterituotanto, on edeltäjiään enemmän juonielokuva. Nimensä mukaisesti se keskittyy nykyaikaisen liikenteen, nimenomaisesti maantieliikenteen, kuvaukseen. Punainen lanka on uudenlaisen retkeilyauton suunnittelijan (Hulot) yritys päästä Amsterdamin automessuille. Matkalla hän saa kohdata melkein kaikki mahdolliset liikenteen vastoinkäymiset eikä lopulta päädy minnekään. Traficin hahmot ovat aivan yhtä etäisiä kuin ennenkin Tatilla, mutta tapahtumat pyörivät entistä tiukemmin heidän ympärillään. Silti kollektiivisuuden ja tyylitellyt modernin kuvat toistuvat nytkin. Hienovaraisen ja melkein osoittelemattoman huumorin lisäksi tarjoillaan pari ehtaa slapstick-hetkeä: mieleen jäävät varsinkin etupyörillään ajava Sitikka ja renkaan alle litistynyttä koiraa simuloiva kynnysmatto (tms.).
Yhdessä Playtime ja Trafic ovat Tatin päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta. Kuka toisi sen nettiaikaan?
Trafic – liikenne (1971), Tatin viimeinen teatterituotanto, on edeltäjiään enemmän juonielokuva. Nimensä mukaisesti se keskittyy nykyaikaisen liikenteen, nimenomaisesti maantieliikenteen, kuvaukseen. Punainen lanka on uudenlaisen retkeilyauton suunnittelijan (Hulot) yritys päästä Amsterdamin automessuille. Matkalla hän saa kohdata melkein kaikki mahdolliset liikenteen vastoinkäymiset eikä lopulta päädy minnekään. Traficin hahmot ovat aivan yhtä etäisiä kuin ennenkin Tatilla, mutta tapahtumat pyörivät entistä tiukemmin heidän ympärillään. Silti kollektiivisuuden ja tyylitellyt modernin kuvat toistuvat nytkin. Hienovaraisen ja melkein osoittelemattoman huumorin lisäksi tarjoillaan pari ehtaa slapstick-hetkeä: mieleen jäävät varsinkin etupyörillään ajava Sitikka ja renkaan alle litistynyttä koiraa simuloiva kynnysmatto (tms.).
Yhdessä Playtime ja Trafic ovat Tatin päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta. Kuka toisi sen nettiaikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti