Katsottua: huhtikuu 2026

Vittorio De Sica: Milanon ihme. Werner Herzog: Aguirre – jumalan viha

Vittorio De Sican Milanon ihme (Miracolo a Milano, 1951) on liki täydellinen yhdistelmä satumaista optimismia ja kirvelevää satiiria. Milanolaiseen hökkelikylään saapuu Candidelle vertoja vetävän myönteisesti kaikkeen suhtautuva nuorimies. Hän panee kurjaliston asiat uuteen kuosiin toiveikkuudellaan. Samalla irvaillaan porvarilliselle elämänmuodolle mutta osoitetaan myös yhteisön mahti. Kun joukko ryysyissään keskellä aaltopeltimajoja laulaa elämänsä ylistystä, siinä saa hollywoodilainen kaikein romantisointikin potkun perseelleen. Yltiöoptimismin pinnan alta kuplii silkkaa myrkkyä, niin kuin kuplii öljy hökkelikylän maanpinnan alla. Köyhästä ei lopulta välitä kuin toinen mokoma, ja joskus sekin on valmis myymään kaltaisensa turkiskauluksesta. Viimeinen kolmannes on yhteiskunnallista voimafantasiaa, kun kyläläisten avuksi laskeutuvat jumalaiset voimat. Katolilaisuus saa todennäköisesti enemmän osumia kuin protestantti tajuaakaan.

Yksi kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia minulle on Werner Herzogin Aguirre – jumalan viha (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972). Hypnoottisesti virtaava eteläamerikkalainen maisema äänineen kehystää julmaa, epäonnistumaan tuomittua Pizzarron espanjalaisretkikuntaa Amazonilla. Koreilematon ylöspano, Thomas Mauschin käsivarakuvaus, dokumentaristinen kerronta, minimalistinen replikointi ja Klaus Kinskin intensiivinen roolityö tekevät katselusta lähes henkisen kokemuksen. Elokuvan läpäisee alusta loppuun epätoivo, räpiköinti toivottaman tehtävän edessä. Periksi ei anneta, ja mieluummin menetetään järki kuin annetaan sille periksi, kun sen kehottaa luovuttamaan. Ihmisen jääräpäisyyttä on harvoin kuvattu yhtä vaikuttavasti kuin hulluuteen vajoavan konkvistadori Aguirren hahmossa. Katarttisen helpotuksen sallii vain Popol Vuhin tarkoin annosteltu musiikki.

 

Alfred Hitchcock: Revenge. Breakdown. The Case of Mr. Pelham. Back for Christmas.

Alfred Hitchcock Presents (myöhemmin The Alfred Hitchcock Hour) oli television antologiasarja, jossa ilmestyi vuosien 1955 ja 1965 välillä yhteensä 361 jaksoa. Niistä mestari itse ohjasi vain 17. Sarjan ensimmäisellä kaudella esitettiin niistä neljä, jokainen noin 25 minuutin mittainen (sisältäen Hitchcockin lakoniset johdannot). Kaikki ovat pienimuotoisia, ja niiden estetiikka muistuttaa muutaman vuoden päässä odottavaa Psykoa, joka toteutettiinkin pitkälti sarjan tekijöiden voimin. Mielenkiintoista on, että neljästä tarinasta kaksi kuuluu pikemmin kauhun kuin rikosfiktion piiriin.

Koko sarjan aloitti Revenge, jossa Vera Miles esittää hermoromahduksen kokenutta kotirouvaa. Aviomies (Ralph Meeker) löytää vaimonsa heidän kotinaan toimivasta asuntovaunustaan järkyttyneenä. Joku on hyökännyt tämän kimppuun, ja mies vannoo kostoa. Tarina on dialogivetoinen, ja Hitchcock rikkoo sääntöjään: iso osa alkuosasta on kuvattu ikään kuin läpi asuntovaunun seinän.

Jakso 7, Louis Pollockin tarinaan perustuva Breakdown, kertoo itsekkäästä yritysjohtajasta, joka lähes kuolee onnettomuudessa. Melkein koko tarina kerrotaan halvaantuneen miehen näkökulmasta ja häntä esittävän Joseph Cottenin sisäisen monologin kautta. Ruumis on liikkumatta, vaikka mieli sen sisällä elää. Breakdown on hieno kauhupala, joka on syystäkin televisiokerronnan klassikko.

The Case of Mr. Pelham, jakso 10, on Tom Ewellin taidonnäyte. Hän esittää miestä, joka alkaa kuulla outoja juttuja kaksoisolennostaan. Pienten takaumien kautta kerrottu tarina on moderni William Wilson -variaatio.

Back for Christmas (jakso 23) oli sarjan ensimmäisen kauden viimeinen Hitchcock-ohjaus. Siinä John Williamsin esittämä brittiherrasmies tekee yhtä aikaa viinikellaria että lähtöä Yhdysvaltoihin hössöttävän vaimonsa kanssa. Lajityyppiä tunteva tietää, miten hössöttäville vaimoille tapahtuu, kun mies päättää nousta tossun alta... kunnes on loppukäänteen aika. 

Hitchcockin ohjaukset nimikkosarjansa ensimmäisellä tuotantokaudella ovat kuin pienoiskuva hänen elokuvissaan: vankkaa perustyötä, mukana neljännes loistavaa jälkeä, paljon mustaa huumoria kaiken inhimillisen pahuuden keskellä. 

 

Lambert Hillyer: Dracula's Daughter. Robert Siodmak: Draculan poika: Erle C. Kenton: House of Frankenstein. House of Dracula.

Vuoden 1931 klassisen Universalin Dracula-elokuvan vanavedessä ilmestyi ensin muita hirviöelokuvia, ja sen jälkeen oli jatko-osien aika. Dracula's Daughter (1936) jatkaa aivan suoraan tilanteesta, johon edeltäjänsä jäi. Bela Lugosia ei enää nähdä vampyyrikreivinä, ja itse asiassa ainoastaan Van Helsingiä esittävä Edward Van Sloan toistaa roolinsa (tosin nyt Von Helsinginä). Tarinassa Draculan tytär haluaa varmistaa isänsä kuolleen, jotta saisi itse elää jälleen normaalia elämää. Kreivitär on traaginen hahmo, joka toteuttaa luontoaan vastoin tahtoaan. Gloria Holdenin tummapiirteinen, aristokraattisen eteerinen hahmotelma ei valitettavasti saanut samanlaista ikonista asemaa kuin moni muu Universalin kauhuhahmo. Kuitenkin hahmon, joka maalaa nuoria naisia muun muassa, homoeroottinen voima on vaikuttanut myöhempään vampyyrifiktioon suuresti. Elokuvan ohjannut Lambert Hillyer ei yllä alkuperäisen Draculan alkupuolen jylhyyteen, mutta hänen teoksensa on kokonaisuutena paljon verevämpi(!) ja tasaisempi. Loppupuolen montaaši on komea.

Vuonna 1943 suku laajeni Robert Siodmakin Draculan pojalla (Son of Dracula). Miljöö on siirtynyt Lontoosta Yhdysvaltoihin, jossa vaikuttaa muuan kreivi Alucard. Tarina alkaa ikään kuin kesken tapahtumien ja pitää kreiviä pitkään hieman sivussa. Mysteeritarinan vaihtuessa kauniin kartanonperijättären ja vampyyrin romanssiksi ollaan todellisen "southern gothicin" äärellä. Nuoremman Lon Chaneyn vampyyrissa on ylevää vaikuttavuutta, joka istuu miljööhön luontevasti. Tyylillisesti Poika on edeltäjiään siloitellumpi mutta samalla toinen jalka visusti campin puolella. Erikoisefektit vaihtelevat kumilepakoista vaikuttaviin muodonmuutoksiin. Toisaalta lavastus on komeaa, ja maisemanvaihdos tekee tarinalle hyvää. Kamera-ajot studioon lavastetuilla New Orleansin rämeillä ovat hienoja. Harmi, että kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin.

Seuraavan kerran Dracula esiintyi Siodmakin tarinaan perustuvassa, Eric C. Kentonin ohjaamassa elokuvassa House of Frankenstein (1944). Vankilassa viruva, tohtori Frankensteinin oppeja seuraava hullu tiedemies Niemann kaappaa kiertävän showmiehen kokoelman, johon sisältyy Draculan luuranko. John Carradine tekee ensimmäisen suorituksensa Draculana, joka on paljon entisiä sulavampi herrasmies jonka hypnoottis-magneettinen katse vetää vertoja Lugosille. Kreivin aikaa kestää kuitenkin alle puolet elokuvasta,  Loppuoli ollaan Chaney juniorin susimiehen maisemissa. Samalla matkaan lyöttäytyy syväjäädytetty Frankensteinin hirviö. Koska Boris Karloff esiintyy elokuvan tohtoria, hirviön roolin ottaa sivuosavakio Glenn Strange. Elokuvana House of Frankenstein on jo ehdan campin puolella ja kokonaisuus on erittäin epätasainen. Visuaalisestikin heilutaan niin gotiikka ja kuin scifin puolella. Silti hirviöiden jaettu universumi enteilee jo tulevien aikojen vastaavia ja on sellaisenaan kunnianhimoinen.

Hirviösekoilu jatkui Kentonin ohjaamassa House of Draculassa (1945). Jälleen uusi tohtori pääsee osallistumaan geenitalkoisiin. Apua ovat hakemassa niin Carradinen Dracula kun Chaneyn susimies, jotka kumpikin haluavat päästä eroon yliluonnollisesta olemassaolostaan. Pääpaino on jälkimmäisessä, joka on kuin traaginen nykymies: kerjää itsetuhoista sääliä ja rakastuu jokaiseen naiseen, joka haluaa pelastaa hänet. Siinä sivussa löytyy jälleen tuhoutumaton  Frankensteinin hirviökin (joka pääsee vauhtiin taas vasta lopuksi), ja arvon tohtori löytää itsestään hirviömäiset puolet. Visuaalisesti House of Dracula sisältää hienoja ideoita, mutta sen käsikirjoitus on silkkaa hassuttelua, joissa varioidaan vanhoja ideoita yleisön odotusten mukaan. Uutta on lähinnä se, että kyttyräselkä on kaunis nainen. 

 

Volker Schlöndorff: Peltirumpu 

Volker Schlöndorffin Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) on niitä elokuvia, joita pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista, kun sen sattuu muistamaan. Joo, onhan se liian ironinen käydäkseen sydänjuuriin ja niin koketeeraava, ettei sen rehellisyydestä voi olla aivan varma. Silti se osoittaa niin vaikuttavaa taiteenlajin hallintaa, että joka hetkestä on pakko nauttia – jopa silloin, kun sisältö on ristiriidassa nykymaailman arvojen kanssa.

Günter Grassin romaaniin perustuva elokuva kertoo nousevan kansallissosialismin aikana elävästä puolalaisesta Oskarista, joka aikuisten maailmaa tarkkailtuaan päättää kolmevuotiaana lakata kasvamasta. Ikuiseen lapsenkehoon jäänyt Oskar kantaa mukanaan paitsi leikkirumpuaan myös mustasukkaisuutta polyamorisesta äidistään, jolla on suhde aviomiehensä lisäksi serkkuunsa.

Peltirumpu on kiehtova sekoitus maagista realismia, satiirista historiankirjoitusta ja alati eläväistä elokuvakerrontaa. Se ei tyydy muutamaan filmaattiseen tai narratiiviseen temppuun vaan yllättää jatkuvasti mutta ilman, että kikkailu tuntuisi tarpeettomalta; se on täysin linjassa tarinan herkullisten kummallisuuksien kanssa. Schlöndorffin ohjauksessa humoristinen aines yhdistyy saumattomasti vakavampiin, traagisiin kerroksiin. Kohtaus valssaavasta natsien suurkokouksesta menee samaan sarjaan Fellinin kukkais-Mussolinin kanssa. Toisaalta esimerkiksi usea Oskarin äidin kohtaus on syvän inhimillinen. David Bennent on ilmiömäinen pääosassa, roolin ongelmallisuuksista huolimatta, mutta vielä upeampi on Angela Winkler äitinä.

Katsottua: marraskuu 2021

Julie Delpy: 2 päivää Pariisissa. Fred Cavaye: Kaiken se kestää

2 päivää Pariisissa (2 Days in Paris, 2007) on läpeensä Julie Delpyn elokuva. Hän ohjasi, käsikirjoitti, sävelsi elokuvan ja näyttelee vielä toisen pääroolin. Se alkaa kolmekymppisten romanttisena komediana, ja semmoinen se tavallaan onkin, mutta siinä on kyse paljosta muustakin. Ranskalaisnainen ja amerikkalaismies ovat Euroopan-reissulla, ja miehen on hyvin hankala sopeutua ranskalaisiin tapoihin tai edes ymmärtää niitä. Dialogi on terävää, havainnot kulttuurieroista ovat teräviä, huomiota arkisista pikkuasioista ovat teräviä. Elokuva on läpikotaisin korostetun älykäs ja näppärä. Sittenkin sen todellinen arvo on ihmistenvälisten suhteiden moninaisuuden ja vaikeuden kuvaamisessa; sen miten vaikea on todella tuntea toista. Se näyttää tehokkaasti myös sen, miten helposti mustasukkaisuus kasvaa ihmisen sisässä ja saa vainoharhaisia piirteitä. Ei huono saavutus pintakepeältä komedialta.

Fred Cavayen ohjaama Kaiken se kestää (Pour elle, 2008) on kiehtovasti kudottu elokuva. Se alkaa suoraan käännekohdasta: perheenäiti pidätetään rynnäköllä suoraan aamiaispöydästä. Todisteet puhuvat häntä vastaan – hänet tuomitaan pomonsa murhasta. Näkökulma on naisen aviomiehen, joka vuosien ajan yrittää kaikin voimavaroinensa auttaa tätä ensin laillisen keinoin, sitten laittomin. Mies alkaa järkätä vankilapakoa. Siinä sivussa pitäisi huolehtia kasvavasta lapsesta. Vincent Lindon pääosassa on karismaattisen vakuuttava. Hän saa perinteiseen "tavallinen ihminen epätoivoisessa tilanteessa"-kuvioon luonnetta.

Burt Lancaster: Mies Kentuckysta

Burt Lancaster on yksi suurimmista klassisen Hollywoodin näyttelijöistä, mutta ehtipä hän ohjatakin. Lancasterin ainoa yksinään ohjaama elokuva Mies Kentuckysta (The Kentuckyan, 1955) on sympaattinen länkkäri. Gelix Holtin romaaniin perustuvassa tarinassa kentuckylainen mies yrittää poikansa kanssa päästä Teksasiin, missä saa metsästää rauhassa muista ihmisistä välittämättä. Romanttinen idealisti jämähtää rahapulassa veljensä asuttamaan pikkukylään kasaamaan varoja ja osoittamaan luvattuun osavaltioon vievää jokilaivaa. Samalla remmiin lyöttäytyy pari naista ja niskaan piiskaa heilutteleva niljake. Tarina on melko kirkasotsainen; sympaattinen muttei paljon muuta. Onpa mukana sentään pari musiikkinumeroa. Walter Matthau tekee esikoisroolinsa piiskapahiksena, ja John Carradine luimistelee muuten vain.

John Harrison: Veren kirjat. Anthony DiBlasi: Kammo

Clive Barkerin novellikokoelmien sarja Veren kirjat (Books of Blood, 1984–1985; suom. 1989–1992) oli iso juttu kansainvälisestikin, mutta Suomen perifeerisessä kauhuvalikoimassa ne olivat jossain määrin vallankumouksellisia. Omaperäisiä ideoita ikuisten kauhuaiheiden sijaan, mustaa huumoria, kaunista kieltä (joskin suomennokset eivät tätä aina tavoita). Samaan aikaan elokuvan puolella Barker ohjasi oman tarinansa pohjalta Hellraiserin, ja tottahan Veren kirjojenkin mielikuvituksellisista kertomuksista alkaisi pian tulla hienoja filmatisointeja. Tulihan niitä, mutta laatu oli aika vaihtelevaa. Nyt katseluun pääsi pari brittiläistä 00-luvun elokuvaa.

Nimitarina, kokoelmien kehystarinana toiminut Veren kirja, filmattiin 2009. John Harrisonin ohjaamassa elokuvassa on kyllä viehätyksensä (englantilaisuuden vaikutusta, veikkaan), mutta aika kömpelöksi se jää. Paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut tutkija päätyy taloon, jossa nuori nainen on kuollut. Mukaan tarttuu selvänäkemiseen taipumuksia osoittava opiskelija, jonka nahkaan kuolleiden henget alkavat kirjoitella muistelmiaan. Tuloksena on alkuperäisen kummitustalojuttu, jossa ei ole kovin paljon omaperäisyyttä. Yhtään ei auta, ettei keskeisillä näyttelijöillä ole juuri karismaa. Päälleliimattu "eroottisuuskin" lähinnä vaivaannuttaa. Vasta aivan lopussa yritetään tavoitella alkuperäistarinan eeppisiä kauhuvisioita, mutta silloin on jo myöhäistä.

Paljon onnistuneempi sen sijaan on myöhemmin samana vuonna ilmestynyt Kammo (Dread, 2009; ohj. Anthony DiBlasi). Muutama opiskelija alkaa tehdä tutkimusta ihmisten peloista. Tietenkin heillä on myös omansa – yhden vanhemmat on tapettu tämän ollessa kuuden ja lapsi on nähnyt kaiken. Traumat alkavat tulla pintaan, niin hänellä kuin muillakin. Elokuva on dynaaminen ja tyylikäs. Siinä on jännitettä ja vimmaa, ja pääosissa on vaikuttavia kasvoja. Kammo ei oikeastaan ole kauhuelokuva lainkaan, jonkinlainen psykodraama enemmänkin. Vasta lopussa Peeping Tom -vaihde lähtee kunnolla jylläämään.

Ian Parker: Birdy. Spike Jonze: Adaptation – minun versioni

lan Parkerin Birdy (1984), joka perustuu William Whartonin romaaniin, on erikoinen yhdistelmä Vietnamin traumoja, 60-lukulaista nostalgiaa, pakkomielteitä, ystävyyttä ja jonkinlaista amerikkalaista versiota maagisesta realismista. Kaksi kaverusta invalidisoituvat Vietnamissa: toinen saa teräsleuan, toinen muuttuu linnuksi. Takaumissa kerrotaan heidän yhteisestä taustastaan, kasvukivuistaan ja varsinkin toisen kaveruksen, nimihenkilö Birdyn, fiksaatiosta ja samaistumisesta lintuihin. Elokuva on suurelta osin vaikuttava, paikoin lähes imelä, koko ajan omanlaisensa. Peter Gabrielin musiikki tekee osansa kummaan tunnelmaan. Nicolas Cage on oikeasti aika hyvä roolissaan, Matthew Modine parempi. Lentokohtaukset ovat nykyisinä droneaikoinakin vahvoja.

Spike Jonzen elokuvassa Adaptation – minun versioni (2002) Cage esittää elokuvan käsikirjoittaja Charlie Kaufmania (ja tämän fiktiivistä kaksoisveljeä). Tämä on kirjoittamassa seuraavaa elokuvaansa Being John Malkovichin jälkeen Susan Orleanin kirjasta The Orchid Thief. Se puolestaan on todellinen ei-fiktiivinen kirja. Adaptation yhdistelee faktaa, fiktiota, autofiktiota, metaelokuvaa, fantasiaa ja varman paljon muutakin kiehtovan omaperäiseksi filmiksi. Se kuljettaa rinnan monta tarinaa ja aikatasoa: elokuvan kirjoittamista, sen pohjana olevan kirjan kirjoittamista, katkelmia, takaumia. Lopussa lähdetään tyylipuhtaan trillerin poluille.

Volker Schlöndorff: Kauppamatkustajan kuolema. Steve Jacobs: Häpeäpaalu

Saksalaisen elokuvan uuden aallon ykkösnimiin kuuluneen Volker Schlöndorffin uraan on mahtunut kaikenlaista. Kokemus teatteriohjaajana tuli käyttöön, kun hän päätyi ohjaamaan Yhdysvalloissa tv-elokuvan Kauppamatkustajan kuolema (Death of a Salesman, 1985). Arthur Millerin näytelmä on filmattu moneen kertaan ympäri maailman, mutta Schlöndirffin näkemys saattaa olla tinkimättömin. Näytelmään ei juurikaan ole tehty muutoksia, mutta mistään filmatusta teatterista ei ole kyse. Näytelmämäisyys näkyy siinä, että näyttelijöillä on tilaa eikä leikkaajalla ole kiirettä. Elämäänsä pettynyt Dustin Hoffmanin esittämä kauppamatkustaja muistelee menneitä, ja hänen poikansa kipuilee omassa elämässään isän odotuksia vastaan. Jälkimmäisessä roolissa Malkovich tekee varhaisen mestarisuorituksen. Kauppamatkustajan kuolema oli pitkästä aikaa suuri elokuvaelämys – pettymys ja resignaatio puhuttelevat aina.

Kolmattakymmentä vuotta myöhemmin Malkovich esiintyi Steve Jacobsin ohjaaman, australialaisen Häpeäpaalun (Disgrace, 2008) pääosassa. Elokuva perustuu eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen romaaniin ja kertoo kirjallisuuden professorista, joka joutuu häpeään, kun hänen suhteensa opiskelijaan paljastuu. Mies muuttaa maaseudulle aikuisen tyttärensä luo, missä apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan todellisuus iskee päin näköä. Elokuva on ahdistava muttei sillä tavalla, joka menisi ihon alle. Melkein kuitenkin. Malkovichin melkein autistinen charmi saa loistaa – ensin sivistyneen ylimielisenä, sitten olosuhteisen nöyryyttämänä. Ohjaus on vähäeleistä mutta tiukkaotteista. Jännite ei juuri hellitä.

Park Chan-wook: Olboy.I'm Cyborg But That's OK. Stoker

올드보이 (engl. Oldboy, 2003) on hieno ja hyvällä tavalla hämmentävä elokuva. Japanilaiseen sarjakuvaan perustuva tarina on yhdistelmä neonoiria, toimintaelokuvaa, visuaalista väkivaltaa, hallittua kuvakieltä ja rytmiä, vahvoja hahmoja, emotionaalista tehoa, monimutkaisia juonenkäänteitä, mustaa huumoria ja monta muutakin asiaa. Mies päätyy ryyppyillan päätteeksi kaapatuksi ja pysyy vankina 15 vuotta. Vapauttamisensa jälkeen hän ryhtyy selvittämään kuka on kaiken takana ja varsinkin miksi. Tarina on mutkikas ja avautuu rauhassa. Ohjaus on taidokkaan tyylikästä ja omaleimaista.

Omaleimaisuus ja rajojen ylittäminen pätee myös vuoden 2006 elokuvaan 싸이보그지만 괜찮아 (engl. I'm Cyborg But That's OK). Se on romanttinen komedia, joka sijoittuu mielisairaalaan. Kerronta tuo mieleen Amelien kaikessa vikkelässä fragmentaarisuudessaan ja kertojaäänten käytössään. Keskushenkilö on nuori nainen, joka kuvittelee olevansa kyborgi, seurustelee koneiden kanssa ja pitää suussaan isoäitinsä tekohampaita. Muukin hahmokaarti on aivan yhtä värikästä. Elokuvan huumori on surrealistista, ajoittain hyvin mustaa.

2013 ilmestyi Parkin ensimmäinen ohjaustyö Yhdysvalloissa. Stoker on Hitchcockia lainaileva, goottisävyinen mysteeri. Se on kuva- ja äänimaailmaltaan taidokas ja tiukkaotteinen elokuva. Perheenisä kuolee, ja hänen paikkansa ottaa kuin tyhjästä tämän veli. Osansa hänen huomiostaan saavat niin leski kuin teini-ikäinen veljentytärkin. Mutkikas on tämänkin elokuvan tarina, mutta jotenkin se ei tunnu ihan täyttävän aikeitaan. Tyylikäs se kuitenkin on ja fiksu, ja siinä nähdään monta hienoa suoritusta.

Giacomo Battiato: Ruusun nimi

Olen yleensä ensimmäisenä sanomassa, ettei kirjaa ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa tule verrata toisiinsa. Kyse on kahdesta eri taiteen muodosta, ja teoksia on arvioitava omillaan. Joskus se vain on tosi vaikeaa.

Kun Umberto Econ Ruusun nimi filmattiin ensimmäisen kerran 1986, tuloksena oli keskiaikaiseen luostariin sijoittuva murhamysteeri, josta romaanin muut puolet oli jätetty pois. Sellaisenaan se oli toimiva elokuva, pohjatekstistään erillinen teos. Vuoden 2019 italialais-saksalainen minisarja yrittää kuitenkin haukata suuremman palan.

Giacomo Battiaton ohjaama seitsentuntinen Ruusun nimi on ilmiselvästi ollut John Turturron projekti. Hän esittää pääosan, on tuottanut sarjan ja ollut yksi käsikirjoittajista. Turturron sisäistetty roolityö onkin jokseenkin parasta siinä. Onhan sarja myös komea katsoa – heti alusta on selvää että katsellaan Kansainvälistä Laatutuotantoa. Valitettavasti muuten Ruusun nimi ei vakuuta. Se on pauhaavan pateettinen, ylidramaattinen eikä juuri kanna mukanaan alkuteoksen sivistyneisyyttä ja postmodernia leikkisyyttä. Lisäksi tarinaan on kirjoitettu kaksi uutta naisroolia, jotka tuntuvat juuri niin päälleliimatuilta kuin ne ovatkin. Tarina munkkien kirjastosta ja teologisista kiistoista ei kaipaa romanttista sivujuonta tai kostotarinaa.