Luettua: heinäkuu 2026

Mikko Samulinen: Ilmasilta. Hiljaisen joen aave. Helsinki 1977: Suuri Nuorten Kirjakerho. 116 [+ 2] s.

Vuonna 1977 Suuri Nuorten Kirjakerho julkaisi samoissa kansissa kaksi Mikko Samulisen ensimmäistä romaania. Ilmasilta (1969) ja Hiljaisen joen aave (1971) liittyvät toisiinsa, koska niissä seikkailee sama poikajoukko, mutta tarinoina ne ovat keskenään varsin erilaiset. Verrattain varhain kuollut Samulinen kirjoitti tiiviin uransa aikana lasten- ja nuortenkirjallisuutta mutta myös muutaman oikein mainion aikuisten kirjankin.

Kummankin romaanin päähenkilöinä on neljän pojan joukko. Vaikka heillä on korostuneet henkilökohtaiset ominaisuutensa, jotka erottavat heidät toisistaan, ei Samulisen porukkaa muodosta aivan niin kärjistetyn tyypitellyt hahmot kuin yleensä tämän kaltaisissa poikakirjoissa. (Olkoonkin että yksi pojista on saanut lempinimensä, koska muistuttaa ulkonäöltään Alkon pääjohtaja K.-A. Fagerholmia!) He ovat melko tasaväkinen katras, eikä edes selvää johtajahahmoa ole.

Ilmasilta kertoo, kuinka poikajoukko pääsee jyvälle huumekaupasta, joka on käynnissä heidän naapurustossaan. Alkusysäyksenä on tajuttomana löytyvä nuori nainen, jonka taskut pojat kollaavat kaikessa rauhassa mutta josta he eivät ilmoita poliisille, koska siitä koituisi vain ongelmia! Uhkarohkeuden, vapaan liikkuvuuden ja parin lajityypille ominaisen tee–se–itse-keksinnön avittamana he ratkaisevat, millä keinoin huumeliigan onnistuu kuljettaa nappeja ulkomailta kylille myyntiin.

Hiljaisen joen aaveessakin ratkaistaan mysteeriä, mutta teoksen laji on rikoskertomuksen sijasta jossain kummitus- ja eräjutun välimaastossa. Pojat ovat lähteneet telttailemaan johonkin salomaille, mutta siellä he kohtaavat asioita, jotka saavat heidät epäilemään yliluonnollista. Kauhutehoja ei yritetä luoda, mutta vaikka lukija luottaisikin siihen, että poikien epäilemälle aaveelle on arkisempi selitys, onnistuu tarina luomaan miellyttävän salaperäisen tunnelman.

Samulisen suurin vahvuus on taitava kielenkäyttö. Dialogi on nasevaa, ja muutamat kuvaukset ovat iskeviä. Kieli nostaakin nämä romaanit tavanomaisen poikakirjallisuuden yläpuolelle. Edes muutamat kirjoitusaikaansa sidotut slangi-ilmaukset eivät tunnu erityisen häiritseviltä. Sen sijaan ensimmäisen kirjan aloitus on turhan tymäkkä nykyään: kahdella ensimmäisellä sivulla ehditään kommentoida yhden pojan äidin lihomista, kuvata leikkisää parisuhdeväkivaltaa ja heittää eräs n-alkuinen sana.

Markus Harju & Samuli Antila (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoo 2013: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 180 s.

Espoon scifiseura ESCin julkaisema novelliantologia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita on kenties eniten koulussa lukemani kirja. Sen sisältämistä novelleista nimittäin kolme on kuulunut jo pitkään valikoimaani, kun luen ja luetutan kasiluokkalaisille kauhua ja fantasiaa. Ne ovat myös niitä harvoja kertomuksia, joista oppilaani ovat aina pitäneet.

Markus Harjun ja Samuli Antilan toimittama Ken vainajia muistelee on URS-liikkeen (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) kirjoittajien kokoelma, joka – kuten alaotsikko paljastaa – koostuu suomalaisesta mytologiasta innoituksensa saaneista novelleista. Osassa ollaan hyvin lähellä alkuperäistä tarinamaailmaa, kuten kaukaiseen pseudo-Suomeen sijoittuvassa Mixu Laurosen tarinassa; sokeasta šamaanista, Kontiaisesta kertova fantasiadekkareitten sarja on muuten sellainen, joka aina silloin tällöin toistuu lukulistoillani. Toisaalta mytologia saattaa myös limittyä nykyajan kanssa, niin kuin käy Jussi Katajalan tarinassa eristäytyneestä miljonäärimaahisten suvusta.

Nyt uudellakin lukukerralla antologian kirkkaimmilta hetkiltä tuntuivat vanhat valintani. Shimo Suntilan Sauna on jokseenkin täydellinen raapale; yhden tilanteen novelli kertoo niin paljon laajemman tarinan kuin mihin sen sadan sanan luulisi riittävän. Anne Leinosen niminovelli sen sijaan on herkänhaikea kummitustarina muistista ja muistoista – yllättävä ja kaunis niille oppilaillekin, jotka jaksavat lukea sen ajatuksella loppuun. Samuli Antilan Rajat on puolestaan kauhistuttava kertomus henkimaailman rajapinnasta tuotuna maailman arkisimmalle näyttämölle: raksalle. Samalla se tuo moderniin kirjallisuuteen kansanperinteen rajahuutajahahmon. (Kaseja kertomuksessa häiritsee lähinnä jatkuva tupakointi.)

Näiden kestosuosikkien lisäksi pidin paljon Mari Saarion pitkästä novellista, jossa agraari-Suomeen vaivihkaa siitetään uutta messiasta. Maa ei kuitenkaan ole vielä valmis siihen. Maaseuturomanttisen kuvaston yhdistäminen fantastiseen ainekseen, joka saattaa mennä tarkkaamattomalta lukijalta jopa kokonaan ohi, on tyylikäs taidonnäyte. Yhtään huonoa tekstiä teoksessa ei ole, ja siksi pidänkin sitä eräänä onnistuneimmista URS-kokoelmista.

Leena Krohn: Viimeinen kesävieras. Kertomuksia ihmisten ilmoilta. Helsinki 1974: Tammi. 85 [+ 2] s. Leija-sarja

Leena Krohnin monipuolinen ura on koko ajan liikuskellut hämärillä rajaseuduilla: kirjallisuuslajien ja lajityyppien rajat hämärtyvät yhä uudestaan, samoin lasten- ja ns. aikuistenkirjallisuuden. Alkuun häntä luettiin nimenomaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Jälkiviisas näkee, ettei asia ole ihan niin yksiselitteinen, kuten osoittaa Krohnin kolmaskin teos, Viimeinen kesävieras.

Äkkivilkaisulta Viimeinen kesävieras on kokoelma satuja. Valtaosa sen 12 tekstistä on ainakin tyyliltään satuja. Kerronta on näennäisen yksinkertaista ja keskittyy lähinnä pintatason tapahtumiin. Kuitenkin lähes aina kertomuksessa piilee elementti, joka ei tunnu enää pelkästään sadulta. Esimerkiksi Taikurin murhe kertoo miehestä, joka on hullaantunut taikureista mutta pettyy, kun hänelle paljastuu että taika onkin pelkkää sorminäppäryyttä. Lopussa kuitenkin saavutetaan ihmeen tuntu, joka metafyysisyydessään ylittää sadun konventiot. Maailman yksinkertaisen temppu puolestaan kertoo liki toimintakyvyttömästä miehestä, joka on tottunut siihen, että muut tekevät asiat hänen puolestaan – opettavaisuuden sijasta sävy on ironinen.

Selvimmin kertomusten typistäminen ”vain” saduiksi kyseenalaistuu selvimmin kolmen viimeisen kohdalla. Saaristo-Suomeen sijoittuvat tarinat eroavat muusta kokoelmasta selvästi novellimaisemalla tyylillään. Maailmanlopun saari voisi melkein olla maagista realismia, mutta Kuu paistaa Katkuruun on ihan ehta kummitusjuttu. Myös teoksen aloittava allegorinen Morsian on pikemminkin genrenovelli kuin satu.

Viimeisen kesävieraan ainoa selvä heikkous on sen muutamaan kertaan pinnalle nouseva raskasotteinen saarnaavuus. Kun kertomuksissa käsitellään ympäristöteemoja tai vanhan maailman väistymistä ”edistyksen” tieltä, Krohninkaan kynä ei ole se kaikkein kepeäpiirtoisin. Tarinoista Akka ja myrkkyruisku ja Kylä joka valitsi köyhyyden puuttuu yllättävyys ja silmänisku, joka nostaisi ne tarkoituksellisuutensa yläpuolelle.

Maininnan ansaitsevat useat runot, joita kertomukset sisältävät. Yksi kirjan teksteistä onkin silkka runo. Krohn ei ole näissä säkeissään erityisen hienovarainen lyyrikko, mutta proosakertomuksen seassa hänen runonsa puolustavat paikkaansa.

Arthur Conan Doyle: Western Wanderings. The Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin ilmestynyt The Cornhill Magazinessa, tammi–huhtikuu 1915; kirjana New York 1915: George H. Doran.

Vuonna 1914 Arthur Conan Doyle kutsuttiin Kanadaan tutustumaan vasta avattuun Jasperin kansallispuistoon. Moderni Kanada oli tuolloin vielä melko nuori ja vasta kasvamassa; itsenäinenkään se ei ollut vaan yhä tiukasti osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Doyle matkustikin maassa tuoreita rautatiereittejä myöten ja näki keskeneräisen maan kehityksen eri vaiheita. Havainnoistaan hän kirjoitti brittiläiseen The Cornhill Magazineen neliosaisen artikkelisarjan, joka julkaistiin myös omana niteenään ja jonka osia Doyle käytti myöhemmin muistelmiensa osana.

Western Wanderings -otsikon alla ilmestyneissä teksteissään Doyle kuvaa matkaansa sekä tekemiään havaintoja Kanadan nykyisyydestä ja arveluitaan sen tulevaisuudesta. Hänelle Kanada on hyvin vahvasti britti-imperiumin kaukainen kulmaus mutta samalla myös kiehtova liudentuma emämaasta kohti Yhdysvaltoja. Hän näkee Pohjois-Amerikan tulevaisuuden kahden suuren maan yhteistyönä mutta ei pysty kuvittelemaan, miksi Kanada haluaisi kuitenkaan irrottautua ja itsenäistyä Britanniasta. Tämä on aivan luonnollinen otaksuma, koska juuri ennen hänen matkansa ajankohtaa Kanada oli ottanut vastaan valtavia siirtolaismääriä emämaasta ja imperiumin taloudellinen tuki oli elinehto Kanadan kasvulle.

Joka tekstissään Doyle keskittyy johonkin yksittäiseen ilmiöön, jonka kautta tarkastelee Kanadan erityispiirteitä ja etenkin eroja Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen niistä on kaikista puhtain matkakertomus. Siinä Doyle pysyttelee vielä rajan eteläpuolella ja kuvaa kohtaamiaan sisällissodan muistumia. Myöhemmin käsitellään paitsi talouskasvua ja luonnonpuistoa myös esimerkiksi vankeinhoitoa, laiva- ja junaliikennettä, uskontojen rinnakkaiseloa ja hieman alkuperäiskansojen asemaakin. Viimeksi mainitusta Doyle ei saa jälkipolvien silmissä erityisen paljon kiitosta.

Matkakertomuksena Western Wanderings jättää toivomisen varaa. Doylen etuoikeutettu vastaanotto ja kohtelu eivät päästä häntä näkemään todellista maata. Sen sijaan hänen näkökulmansa muovautuvaan Kanadaan ja aikakauden kehitysuskoon juuri ennen maailmansotaa on arvokas. Taitavana kielenkäyttäjänä hän pystyy pukemaan sanoiksi hyvin epämääräisen rakennusvaiheen.

V. Arti: Etelämeren salaisuus. Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Helsinki 1945: E. Viljanteen kirjakauppa ja kustannusliike. 145 [+ 1] s. – Teoksen aiemmat laitokset ilmestyneet nimillä Salaperäinen kaupunki ja Salaperäinen saari.

V. Artin eli Kaarlo Valveen romaanin Etelämeren salaisuus julkaisuhistoria on monipolvinen, mutta viimeisen laitoksensa se sai vuonna 1945 E. Viljanteen kustantamana kirjana. Tarina oli ilmestynyt aiemmin peräti kahdella eri nimellä, ja myöhäisimpään versioonsa sitä oli laajennettu. Etelämeren salaisuus on aikakaudelleen harvinainen suomalainen scifi-romaani, joka on mieluummin filosofinen kuin poliittinen (toisin kuin harvat muut vuosisadan alkupuoliskon kotimaiset tieteisromaanit).

Etelämeren salaisuus on seikkailukertomuksen asuun puettua yhteiskunnallista pohdiskelua. Sen lähtökohta on pienenpienen planeetan putoaminen Tyyneen valtamereen. Merenpinnan yläpuolelle jääneeseen osaan haaksirikkoutuu eräs japanilainen, joka alkaa tutkia outoa ”saarta”. Paljastuu, että sen sisäpuolella on toimiva kaupunkiyhteiskunta ja että sitä asuttavat monenmoiset, telepatiaan kykenevät olennot. Suuri osa teoksesta menee uutta kulttuuria ihmetellessä. Valve onnistuu luomaan melko hyvin maailman, joka tuntuu riittävän erilaiselta kuin ihmisten oma mutta kuitenkin sopivalta osin tuttuna. Hän selittää samankaltaisuudet elämään kuuluvana, vääjäämättömänä kehityssuuntana. Vaikka planeetan asukit ovat selvästi epäinhimillisiä, on heilläkin kielensä, uskontonsa ja yhteiskunnalliset luokkansa. Aluksi maahisiksi nimettyjen olentojen maailma vaikuttaa meikäläistä kehittyneemmältä, mutta pian pinnan alta paljastuu tuttuja säröjä. Luokkarakenne ei esimerkiksi ole kaikille reilu, ja olentojen mysteeriuskonto näyttäytyy ihmissilmiin massoja kontrolloivana teatterina. Uskonnollisten menojen kuvaus onkin yksi romaanin huippuhetkistä.

Valve välttää ihailtavan hyvin turhan toiminnallisuuden, joita tällaisiin kertomuksiin niin usein suotta sisällytetään. Oikeastaan ainoa action-jakso on lopun pelastautuminen uppoavalta planeetalta. Sen epätoivoisuus onkin sitten varsin vaikuttavaa. Ainoa irrallisen tuntuinen osa Etelämeren salaisuutta on teennäinen romanssintynkä päähenkilön ja toisen haaksirikkoisen välillä. Sekin saa silti painoarvoa viittauksillaan japanilaisen miehen ja englannittaren välisen suhteen mahdottomuuteen, mikä korostaa analogisuutta muukalaisten ja ihmisten maailmojen välillä.

[Jyrki Pitkä:] Kauhun ja himon ostari. Hahlokallion ostoskeskukseen liittyviä kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja. Osa 1. [Helsinki 2024:] Jyrki Pitkä. 38 [+ 2] s. Painos 150 kpl.

Kauhugenren ja huumorin välillä on tunnetusti vahva side. Tiedetään, että kauhuelokuvan ei tarvitse mokata paljoakaan, kun se jo muuttuu tarkoituksettomaksi komediaksi. Sen sijaan tarkoituksellinen (onnistunut) kauhukomedia on paljon vaativampaa, ja kirjallisuudessa hauska horror tuntuu olevan vielä vaikeampi yhdistelmä. Yleensä yrittäjä kompastuu jo lähtökohdissaan: huumori ei saa olla liian päällekäyvää, kauhuelementit eivät saa olla liian itsetarkoituksellisia ja kielenkäytön on oltava kohdillaan.

Jyrki Pitkän vihko Kauhun ja himon ostari on ottanut haasteen vastaan ja onnistuukin melko hyvin. Se esittäytyy kokoelmana ”kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja”, jotka liittyvät Vantaan Hahlokallion ostoskeskukseen. Koko miljöö on tietenkin keksitty, eikä julkaisun sisältökään yritä erityisemmin uskottelemaan olevansa todellista folklorea. Sen tekstit on kyllä laitettu monen eri ihmisen nimiin, mutta ne ovat tyyliltään hyvin selvästi fiktiivisiä, kirjallis(uudellis)ia kertomuksia tai runoja. Vain parissa tekstissä on hiukan jutusteleva, ”muistaakseni”-tyyppinen kerronta.

Mutta tarinat – jopas jotakin! Ne ovat visvankatkuisen lihallisia, ihastuttavan makaabereja, sairaalloisen kehollisia. Ostoskeskus pitää sisällään monenlaista irvokasta, joka usein kohdistuu ihmiskehon (tai muun solumassan) rajojen rikkomiseen, raastamiseen, muuntamiseen, hyödyntämiseen tavoin, joihin sitä ei ehkä ole tarkoitettu. On perinteistä irtopäätä mutta myös paiseista automaattia, lypsettäviä hyönteisten peräaukkoja, kehon täyttävää sienirihmastoa ja madonmunien täyttämiä jalkovälejä.

On ihan lukijan henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni, pitääkö kertomuksia hykerryttävinä vai vastenmielisinä. Oma lukutapani lienee selvä, mutta silti eniten mieleeni on kokoelman niukimmin irvokas teksti, painajaismainen todellisuusluuppi betoniladosta ja siellä tapahtuneesta väkivallasta. Sen sijaan selvästi heikoimmin onnistuvat runot, joissa kyllä on samaa raadollisuutta kuin proosateksteissä mutta jotka jäävät selvästi pinnallisemmiksi. Kokonaisuuden osina ne kuitenkin puoltavat paikkaansa.

Kauhun ja himon ostari on ”osa 1”. Jäämme luonnollisesti odottamaan limasekainen vaahto suupielistä pursuten jatkoa.

Olli Korjus: Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta. Jyväskylä 2008: Atena Kustannus. 391 s.

Kirjassaan Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta Olli Korjus käy läpi sisällissodan aikaisia tapahtumia Haminassa ja haminalaisiin liittyen. Koska ainuttakaan taistelua ei Haminassa käyty, on tapahtumien läpikäynti hieman erilaista kuin mihin yleensä sisällissotakirjallisuudessa yleensä keskitytään. Valokeilaan asettuvat korostetusti yksilöt, mihin teoksen alaotsikko viittaakin. Korjus esittelee likipitäen kaikki haminalaisiksi tai vehkalahtelaisiksi Sotasurma-projektissa merkityt henkensä menettäneet. Samalla ruopataan hieman myös lähialueiden vaiheita. Paavo Haavikon Kekkoselle kirjoittama ”pääpunaisten” teloituskin saa käsittelyn.

Korjus ei ole koulutettu historioitsija, mutta hänen otteensa on vankka ja osaamisensa laajaa. Yksityiskohtien runsaus, käsittelyn johdonmukaisuus ja valistuneisuus aiheesta ovat vaikuttavia. Toisaalta hänen näkökulmansa on avoimesti punainen, mitä akateeminen tutkija tuskin myöntäisi (valkoisuus sen sijaan ei tunnetusti ole ollut takavuosina mikään ongelma). Korjuksen isä kuului 1918 punaisten riveihin, ja kirjassa pyritään kirjoittajan mukaan oikomaan aiemman tutkimuksen punaisiin kohdistuneita väitteitä. Tämä kieltämättä saa lukijan olemaan koko ajan kriittisesti varpaillaan, mutta se ei yleensä ole paha juttu tietokirjallisuuden ääressä.

Hamina 1918 ei etene kronologisesti eikä esimerkiksi henkilö tai kylä kerrallaan. Sen sijaan sota-aikaa käydään läpi aiheittan; esimerkiksi kummankin puolen harjoittamaa terroria perataan omissa luvuissaan. Ratkaisu on ymmärrettävä, ja siinä on puolensa. Näin saadaan aikaan selvempiä kokonaisuuksia, jotka paljastavat säännönmukaisuuksia ja tapahtumien suhteita. Toisaalta kronologinen heittelehtiminen aiheuttaa helposti sekaannuksia, etenkin jos sodan yleiset vaiheet eivät ole kovin tarkkaan tiedossa. Vaikka Hamina 1918 on periaatteessa populaari tietokirja, se ei tee sisältöään helposti lähestyttäväksi, elleivät taustatiedot ole kunnossa.

Kirjan lukeminen on herättelevää näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensäkin jälkeen. Esimerkiksi Korjuksen esitellessä ja pohtiessa sodan syitä ja taustoja moni asia tuntuu pelottavan ajankohtaiselta: työnantajien haluttomuus maksaa kunnon palkkoja, sekatyömiesten leimaaminen loisiksi, epäreiluiksi koetut kiristykset lakeihin… ja tietysti vieraiden valtojen politiikka maailmansotineen.

Linda Rantalainen: Jos minä en sinua saa. Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus. [Helsinki] 2023: Deadline Kustannus. 224 s.

Linda Rantasen Jos minä en sinua saa edustaa modernia, kevyttä rikosaiheista tietokirjallisuutta, jota on helppo lukea (ja kai kuunnella) pienissä paloissa ilman sen suurempaa syventymistä. Aihe ei toki ole lainkaan kevyt, sillä Rantasen teoksen alaotsikkona ja aiheena on ”Henkirikoksen motiivina mustasukkaisuus”.

Kirja esittelee seitsemän kotimaista murhaa tai tappoa, jotka ovat tapahtuneet pääosin 2010- ja 2020-luvuilla, joskin vanhin rikos on vuodelta 1997. Näiden lisäksi käsitellään lyhyesti muutama muu tapaus, joissa on kyse alaikäisistä tekijöistä tai vainoamisesta. Yhteistä kaikille on, että rikoksen motiivina on ollut mustasukkaisuus. Uhrit ovat pääosin joko parisuhteen toisia tai (kuviteltujakin) kolmansia osapuolia, ja tekijät yhtä lukuun ottamatta miehiä.

Tänäkin vuonna vastaavan kaltaisia rikoksia on Suomessa tehty luvattoman suuri määrä, joten Rantasen teos käsittelee paitsi ajankohtaista myös tärkeää aihetta. Valitettavasti kirjan anti jää lopulta melko ohueksi. Tuntuu kuin ajatuksena olisi ollut tehdä jonkinlainen mustasukkaisuussurmien mixtape; kerätä sopivan monipuolinen esimerkkien sarja samoihin kansiin. Rikokset käydään läpi tarinamuodossa, eikä niitä juurikaan pohdita. Syvyyttä ja näkökulmaa tuomaan – ja jotta voisi puolustautua sosiaalipornosyytteitä vastaan? – tekijä on haastatellut joukkoa muun muassa psykologeja ja psykiatreja, jotka ovat yleensä työskennelleet rikollisten kanssa. Haastatteluissa on runsaasti hyvää asiaa, mutta kokonaisuus jää ikään kuin pitkitetyksi Hesarin Kuukausiliitteen artikkeliksi. Asiasisältö jää lopulta melko pinnalliseksi.

Hieman hassulta tuntuu tapa muuttaa kertomusten henkilöiden nimet. Käytänne on tietenkin perusteltu uhrien tapauksessa, mutta varsinkin rikoksistaan tuomittujen rikollisten kohdalla se tuntuu lähinnä sievistelyltä. Nimet ja usein kuvatkin nimittäin löytyvät yhdellä yksinkertaisella Google-haulla.

Ilmiönä tämänkaltaiset mustasukkaisuus- ja kunniasurmat ovat kauhistuttava. Niiden syyt ovat syvällä ihmisen kasvuvaiheessa ja kasvatuksessa, monesti myös kulttuurissa johon on kasvettu. Huolestuttavaa on, että tämänkin kirjan rikollisista ainakin yksi saalistaa tiettävästi tälläkin hetkellä pitkin sosiaalista mediaa.

Jyrki Pitkä: Valaankesyttäjä. Helsinki 2026: Tajunta Media. 91 s. Kuv. Jyrki Pitkä.

Ihmiskunta on kitkenyt itsestään seksuaalisuuden. Kun rinnakkaistodellisuudet avautuivat ihmisille, heitä oli helppo käyttää muukalaisten synnytysalustoina. Kyse on siis ratkaisevasta olemassaolon kysymyksestä. Tämä on premissi Jyrki Pitkän tiiviissä romaanissa Valaankesyttäjä (Tajunta Media, 2026). Poikkeuksia kuitenkin on yhä – seksuaaliviettinsä säilyttäneet yksilöt joko tuhotaan tai sitten heistä tulee pappislahkoa, inkvisiittoreita jotka ovat vastuussa irstailijoiden tuhoamisesta.

Valaankesyttäjän päähenkilö on Vy, vieteiltään poikkeava siivoaja. Hän on lapsesta asti halunnut tulla niin sanottujen avaruusvalaiden, valtavien uhanalaisten olentojen kesyttäjäksi, johon asemaan hyvin harva kykenee nousemaan. Yhden yön insektoidijutun vuoksi hän joutuu inkvisition tähtäimeen, ja hänen peräänsä lähetetään arvonnousua ja sen myötä perheenlisäystä kärkkyvä Prrhan.

Harvoin minkään kirjallisen teoksen vakava ja satiirinen aines on niin tasapainossa, että kumpi tahansa lukutapa tuntuu oikealta ja nautittavalta. Valaankesyttäjän voi lukea ivallisena uskonnollisen kiihkoilun ja seksuaalipaniikin kuvauksena. Sen yksityiskohdissa on paljon humoristista, etenkin jos pystyy suhtautumaan lihallisiin asioihin – niin seksiin kuin väkivaltaan – huvittavina. Toisaalta tarina on myös aidosti ajatuksia ja tunteita herättävä. Vaikka esimerkiksi inkvisiittorin hahmo on irvokkuudessaan liioiteltu, hän ei ole kovin kaukana meidän maailmamme fanaatikoista. Toisaalta kertomuksen lopetus on lähes katarttinen.

Aiheensa vuoksi Valaankesyttäjä sisältää muutaman voimakkaan seksikohtauksen. Mistään jynkystä saati erotiikasta ei ole kyse. Pitkä onnistuu vieraannuttamaan seksin myös lukijalle niin, että se tuntuu yksinkertaisesti vieraalta (mikä saattaa johtua myös minusta lukijana). Kuvauksissa on jotain sellaista, mihin yleensä pystytään lähinnä sarjakuvissa ja animaatiossa.

Valaankesyttäjä on varmasti kirjoitettu, ja sitä on nautinto lukea. Sen toiminta saattaa rakentua yksinkertaisten takaa-ajon ja kotimatkan trooppien ympärille, mutta se käsittelytapa on hyvin omalaisensa. Maailma tuntuu kokonaiselta, vaikka tarina näyttääkin siitä vain pieniä paloja.

Luettua: joulukuu 2024

Juhani Kellosalo: Kaikki palaa maan savuun. Porvoo–Helsinki–Juva 1985: WSOY. 63 s.

Runoilija–kirurgi Juhani Kellosalon esikoisteos Kaikki palaa maan savuun on hallittua runoutta. Siinä yhdistyy hyvin perinteikäs luontokuvasto ja keskeislyriikka modernistisen tiukkaan ilmaisuun ja muotoon.

Parhaimmillaan Kellosalon tekstit ovat silloin, kun hän melkein haikumaiseen tapaan yhdistää pysähtyneen luontohetken pieneen, kenties arkiseen kokemukseen. Minä havainnoi maisemaa – joko Pohjanmaan lakeuksien mittakaavassa tai joenpintaan heijastuvan puun verran – ja samalla assosioi sisäistä kokemustaan. Keino on tietysti yhtä vanha kuin runous itse eikä millään tapaa omintakeinen, mutta Kellosalo tekee sen taiten ja varmasti. Yhteys minän ja luonnon välillä on vahva.

Kehnommin onnistuvat ihmisten välisten suhteiden ilmaukset. Puhetta kuolleelle ystävälle -osasto ja ilmeisesti romanttisesti puhuteltua sinää koskevat runot jäävät varovaisiksi ja tyhjemmiksi kuin luontorunot. Ne käyttävät liian ympäripyöreää ja eteeristä sanastoa ollakseen yhtä vaikuttavia. Onneksi ne ovat selvä vähemmistö kokoelmassa.

Yllättävän hätkähdyttävää on, kun Kellosalo satunnaisesti sisällyttää tekstiin, jonkin yhtenäisyyttä rikkovan viitekehyksen. Laotse ja Siddhartha oletettujen suomalaisten lehtien, veden ja tuulen seassa tuntuvat melkein yhtä järisyttäviltä kuin mukaan työntyvät kaupunkimaiseman palaset.

Irmeli Ilmasen kansitaide on komea. Harmi että kirpputorikappaleeni on raiskattu hintalapputarralla. Sen pitäisi olla kuolemanrangaistuksen uhalla laitonta.

Tuomas Kilpi: Avaruusasema Ithal. Planeetta Ukrut. Helsinki 2024: Oppian. 138 s. Oppian selkokirja

Suhteeni selkokirjoihin on kahtalainen, myönnän. Toisaalta ne ovat oiva helpotus opettajantyössä aikana, jona lukivaikeudet (joko aidot tai keskittymiskyvyn rapautumisen aikaan saamat) tuntuvat yleistyvän ja S2-oppilaita on aina vain enemmän. Selkokirjan helpotettu kieli ja väljä rivitys mahdollistavan kirjallisuuden lukemisen niillekin, joille se muuten olisi liian työlästä. Ja sitten toisaalta: Itse vain hyvin lievästi lukivaikeuksisena huomaan epäileväni, että selkokirja ehkä sittenkin on vain uusi versio Kirjavalioista tai Kuvitetuista klassikoista.

Oppian on julkaissut suuren määrän selkokirjoja. Myös kustantamon perustaja Tuomas Kilpi on kantanut kortensa tähän kekoon. Vanha scifi-mies Kilpi – Tähtivaeltaja-lehden edeltäjän Time and Spacen luoja – palasi tieteiskirjallisuuden pariin vuonna 2021 selkoromaanilla Avaruusasema Ithal. Kolme vuotta myöhemmin se sai jatko-osan Planeetta Ukrut ja teokset julkaistiin yhteisniteenä.

Kumpikin kertoo hyvin perinteikkään tieteistarinan. Molemmissa on kyse ihmiskunnan levittäytymisestä uusille planeetoille. Toisessa teemana on ihmisen ja koneen rajapinta sekä ihmisyyden kysymys (Asimov mainitaan suoraan), toisessa puolestaan ontologinen todellisuuden olemus ja simulaatioteoria (Clarke on yhden hahmon nimi). Itse asiassa kummassakin Kilven kertomuksessa on samanlaista viattoman vilpitöntä, tarinamuotoista pohdintaa, joka leimasi Suomessa 1980-luvun tieteisnovellistiikkaa. Jos Kilven tekstit olisi ladottu normaaliin tapaan ja niiden olisi sanottu ilmestyneenvuoden 1986 Aikakoneessa tai Spinissä, en epäilisi ollenkaan. Jopa melko höntti tapa nimetä tarinoiden vieraat planeetat heteropalindromisesti soittelee kasarikelloja.

Kieltämättä se, että samaistan Kilven tekstit usein hellyyttävän kömpelöihin fanzine-stooreihin, kyseenalaistaa niiden romaaniuden. Tällainen lajimäärittely (jos se edes on tarpeellista) olisi helpompaa, jos tarinoista olisi olemassa ei-selkoversiot. Kilpi on kuitenkin kirjoittanut ne suoraan selkomuotoon. Tärkeintä lienee lopulta se, että kumpikin Kilven kertomus on mainio scifi-juttu, jotka voivat avaavat sf-maailman uudelle lukijalle. Se ei ole ollenkaan arvoton saavutus se.

Irma Sulkunen: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. Helsinki 2004: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 310 s. Kuv. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 952.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kotimainen kulttuurijättiläinen, joka liki kahdensadan vuotensa aikana on ollut keskeinen tekijä niin kustannus-, tutkimus- kuin arkistointitoiminnassa ja siinä samalla esimerkiksi poliittisena pelikenttänä. Historiantutkija, professori Irma Sulkunen käy teoksessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892 läpi seuran ensimmäisiä vuosikymmeniä, joiden aikana toiminta haparoiden alkoi ja etsi muotoaan. Asiallisen eleettömästi kirjoitettu historiikki tarkan tutkijan työtä, joka ei sorru akateemiseen näpräilyyn muttei myöskään populaariin kosiskeluun.

SKS:aan liitetään yleisissä mielikuvissa sellaiset suomalaisen kulttuurin monumentit kuin Lönnrot, Snellman ja Runeberg. On totta, että jokainen heistä kuului kyllä seuraan ja että kaksi ensin mainittua toimivat sen puheenjohtajinakin aikansa. Kuitenkin todelliset puuhamiehet (sillä miehiä he tietenkin olivat, naiset hyväksyttiin jäseniksi vasta 1846 alkaen) olivat jälkipolville paljon tuntemattomampia nimiä; esimerkiksi alkuaikojen toimelias yliopistonlehtori C. N. Keckman.

Vaikka historiikki on SKS:n itsensä tilaama ja julkaisema, saa Sulkunen olla avoimen kriittinen. Seuraa ei nosteta missään vaiheessa sankarilliseksi suurmiesten näyttämöksi, jossa puolijumalat rakentavat Suomea viisautensa valolla. Päinvastoin Sulkunen osoittaa monin esimerkein seuralaisten pikkumaisen inhimillisyyden. Lönnrot kaikessa kiltteydessäänkin pyrkii varmistelemaan Kalevalansa asemaa kulttuurisena johtotähtenä ja siinä sivussa nysvää hänelle annettua sanakirjatyötä vuosikymmenten ajan. Hänen kilpailijansa C. A. Gottlund sekä seuraajansa D. E. D. Europaeus joutuivat SKS:n maahan painamiksi kulttuurisesti ”väärien” näkemysten vuoksi. Myöhemmin kahden taipumattoman professorin, August Ahlqvistin ja Yrjö Koskisen nokittelu kasvoi naurettavan rumaksi, ja sen jäljiltä SKS politisoitua pitkäksi aikaa.

Sulkusen historiikki päättyy hetkeen, jossa seura saa oman, Gripenbergin suunnitteleman rakennuksensa Kruununhakaan. Se on paitsi Koskisen pitkän valtakauden muistomerkki (ja vaiheissaan sisältää ihan omat egojen hieroskelunsa) mutta myös selvä käännekohta seuran asemassa.

Taina Parikka: Rakilan rakkikoirat. Hamina 2023: Havina. 165 s. Nid.

Rakilan rakkikoirat on eräänlainen rinnakkaistarina Taina Parikan sarjalle, jossa neiti Sundman ratkoo arvoituksia 1800-luvun Haminassa. Sundman vilahtaa tässäkin romaanissa, joskin nimettä ja vain ohimennen.

Parikan kirjojen maailma on tiukasti kiinni todellisessa aikakauden Fredrikshamnissa. Säätyläiset esiintyvät usein omilla nimillään ja rahvaallakin on esikuvansa. Kuitenkin tarinat ja niissä esitetyt henkilöiden motiivit ovat puhdasta fiktiota. Rakilan rakkikoirissa totta ovat tarinan lähtökohta, kuolintapaus Rakilan kartanon mailla 1886, ja miljöö. Fiktiivinen sisältö puolestaan heijastelee subteksiään, Conan Doylen Baskervillen koiraa.

Parikka tuo Haminaan tulevan opettajan, maisteri Watjuksen, joka tutustuu erikoiseen naapuriinsa, yksityisetsivä Sverker Holmiin. Vaikka esikuvat eivät esiinnykään aivan yksi yhteen ympyräkaduilla, en ainakaan itse voinut olla lukematta kertomusta sisällyttämättä päähenkilöihin koko ajan Holmesin ja Watsonin ominaisuuksia. Holm uskoo, että Rakilassa tapahtuneeseen paimenen kuolemaan liittyy rikos, ja niin miehet alkavat selvittää asiaa ajan kartanokerman, von Döringien ja Clevejen, seassa. Brakilan kartanon vaiheisiin väitetään liittyvän kirouksen, joka vie omistajasuvun perillisten hengen. Toisin kuin Baskervillessä, Brakilassa ei kuitenkaan näytä liikkuvan yliluonnollinen eläin vaan raadollisempi peto, sarjaraiskaaja.

Jossain vaiheessa kertomus melkein muuttuu rikostutkinnasta sukututkimukseksi. Lähes saippuaoopperamainen ihmissuhteiden, todellisten ja otaksuttujen, verkko sumppuuntuu toistuvasti ja lukija saa olla tarkkana. Jännite ei kuitenkaan katoa mihinkään, sillä Parikka kirjoittaa jälleen erittäin vetävää tekstiä. Siinä mainiot hahmot, paikallishistoria, vanha sanasto, varsin onnistunut dekkarijuoni ja tällä kertaa myös intertekstuaalisuus toimivat kadehdittavan hyvin yhteen.

Matti Järvinen (toim.): Vesihaamu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2020: Nysalor-kustannus. 144 s. Nid.

Nysalor-kustannuksen julkaisemien, Matti Järvisen toimittamien vanhojen suomalaisten kauhukertomusten sarjaa jatkoi vuonna 2020 Vesihaamu. Se jatkaa edeltäjiensä linjoille ja koko yhteen sekalaisen joukon kotimaisia kertomuksia, joiden tekijänoikeuden ovat jo rauenneet. Mukana on jokunen alan harrastajien hyvin tuntemissa kirjajulkaisuissa ilmestynyt novelli, mutta pääpaino on jälleen unohdetuissa ja bibliografiat väistäneissä lehtiteksteissä.

Ensin mainittuja ovat esimerkiksi jälleen näyte Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta -kokoelmasta ja Larin-Kyöstin humoristinen Paholaisen soitto, joka ei ehkä ole erityisen tunnettu mutta kuitenkin mukana tekijänsä Valituissa teoksissa. Uuno Kailaan Kuollut veli tunnetaan ennalta toki myös, samoin Arvi Järventaustan erinomainen Merenneito. Sen sijaan Järvisen vanhoista lehdistä löytämät tarinat ovat parhaimmillaan erittäin obskyyrejä. Muuten en osaa kuvailla vaikkapa Unto Koskelan pientä juttua, joka on ilmestynyt alkujaan Suomen aliupseeri -lehdessä 1931.

On hyvä, että toimittaja on sisällyttänyt teoksen alaotsikkoon kauhukertomuksien lisäksi myös kummitusjutut. Näin lukija ei voi syyttää kuin itseään, jos odotettuaan kauhukokoelmaa harmistuukin. Kummitusjutun, vaikka se kuinka kauhukirjallisuudeksi luettaisiinkin, perinteisin kuuluu laji, jossa kummittelu paljastuu (ainakin lukijalle) kaikkea muuta kuin yliluonnolliseksi. Yleensä tällaisiin tarinoihin liittyy oleellisesti myös huumori, mikä usein on ristiriidassa ”kauhun” kanssa. Vesihaamun kertomuksista monet ovat tällaisia ”se olikin vain naapuri lakanan alla” -tyyppisiä huijausjuttuja, myös itse nimikertomus. Se ei kuitenkaan vähennä niiden mielenkiintoisuutta. Vastineeksi sitten onkin tosi synkkiä aiheita, kuten Kailaan insestinkaipuu tai Jonatan Reuterin suohon upotettu vauva.

Vesihaamun hienoin löytö on mielestäni Jalmari Karan Kalmalammen taru. Se on vahvatunnelmainen historiallinen fantasia, melkein satu. Sisällissodan teloittajassa oli ehdottomasti herkkä puolensa. Mainita pitää myös kokoelman ainoa uusi suomennos, Järvisen itsensä kääntämä Topeliuksen Öinen vierailu, joka sekin on mainittua aaveleikkigenreä.

Taina Parikka: Tulta turnyyrissa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 4. Hamina 2024: Havina. 230 s. Nid.

Taina Parikka palasi neiti Sundmanin seikkailujen pariin pienen sivuaskeleen jälkeen (ks. Rakilan rakkikoirat yllä). Sarjan neljäs osa Tulta turnyyrissa on sekin kirjailijan itsensä mukaan silti ”bonusosa”. Siltä se ei kuitenkaan lopulta tunnu, pikemminkin täysin johdonmukaiselta askeleelta sarjassa, joka käy läpi Haminan 1800-luvun loppupuolta. Neiti Sundman on naimaton kirjakauppa-apulainen, joka vuosien varrella osallistuu jokusen mysteerin selvittelyyn. Sarjan aiemmissa osissa on oltu verrattain pienten asioiden äärellä ja arvoitusjuoni on paikoin tuntunut tekosyyltä päästä kuvittamaan paikkakunnan historiaa; mikä ei tarkoita ettenkö olisi nauttinut Parikan teksteistä ihan tarinoinakin.

Tulta turnyyrissa kuitenkin asettaa päähenkilönsä aiempaa vakavampaan tilanteeseen ja suurempien asioiden äärelle. Haminan kolmas rauhanaikainen ja toistaiseksi viimeinen suurpalo tapahtui 1887, kun tuli karkasi Pikkuympyräkadun varrella sijainneesta tallista (paikalla sijaitsevat nykyään Johanneksen kirkon sankarihaudat). Palo tuhosi noin kolmanneksen kaupungin rakennuksista. Syttymissyy on pysynyt arvoituksena. – Ja se on loistava lähtökohta historialliselle rikoskertomukselle: aito dramaattinen tapaus, jonka ympärille voi rakentaa hyvinkin uskottavia selityksiä.

Parikan ratkaisun mittakaava on jokseenkin mahdollisimman iso, juuri ja juuri uskottavuuden rajoissa. Hän sekoittaa peliin separatisteja, salatiedettä, valtiotason vehkeilyä ja sukusalaisuuksia – mutta kuten sanottu, uskottavuuden rajoissa. Lukijan tosin on pysyttävä tarkkana, jotta lukuisat henkilöt eivät mene sekaisin ja heidän verkostonsa solmuun. Tämä vaivaa etenkin romaanin loppupuolta. Alkuosa sen sijaan on erinomaista sekasorron ja surunsekaisen paniikin kuvausta, kun ihmiset yrittävät pelastaa leviävän palon tieltä mitä pelastettavissa on.

Rakilan rakkikoirien pääkaksikko Holm ja Watjus ovat neiti Sundmanin mukana seikkailemassa, mutta tällä kertaa heitä on paljon vaikeampi enää yhdistää Holmesiin ja Watsoniin (vaikka ainakin yksi selvä silmänisku siihen suuntaan tehdäänkin). Hyvä niin, sillä se jos mikä olisi turmellut autenttisuutta.

Risto Karlsson: Noita nousee haudastaan. Porvoo–Helsinki–Juva 1993: WSOY. 101 s. Norppajengi.

Risto Karlssonin Noita nousee haudastaan lupailee nimellään ja prologillaan paljon. Ensimmäiset kahdeksan sivua kuvaavat, kuinka vainolaista pakeneva saamelaisheimo on päätynyt liian etelään ja rannikon muodostamaan umpikujaa. He syyttävät siitä vanhaa noitaansa ja hylkäävät hänet. Noita hyväksyy kohtalonsa ja valmistautuu kuolemaan kallioluolan syvyyksiin, kunhan ensin on jättänyt jälkensä ja maalannut kuvan luolan seinään. Historiallis–mystinen tausta nuortenromaanin on luotu tunnelmallisesti.

Vaan jatko ei tee kunniaa kertomuksen aloitukselle eikä tyystin harhaan johtavalle nimelle. Noita nousee haudastaan on Karlssonin Norppajengi-sarjan ensimmäinen osa, käsittääkseni; eipä niitä sitten lisää tullutkaan kuin yksi. Niissä seikkailee koululaisjoukko, joka on päättänyt auttaa saimaannorppien asiaa kierrellen kouluissa luennoimassa aiheesta ja keräten apua tosielämän norppa-aktivisti Juha Taskiselle.

Tällä romaanilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä norppien kanssa. Niiden sijaan lauttasaarelaisjengi on tullut auttamaan yhden heistä isää, arkeologia, joka etsii Pohjois-Kymenlaaksossa, nykyisen Repoveden kansallispuiston maisemissa, muinaisen saamelaisjoukon mahdollisesti jälkeensä jättämää aarretta. Yritystä mutkistaa metsissä heitä kiertelevät pahojaan aikova mieskaksikko ja suurikokoinen susi. Karlsson toimi aikoinaan Kouvolan Sanomien toimittajana, mikä selittänee miljöövalintaa.

Juttu kulkee perinteisen nuortenromaanin polkuja. Paljon on valistusta paikallishistoriasta ja parit namedroppailut (esimerkiksi Orilammen majan perustaja Irja Siikava), ja vanhaa Valkealaa tunteva saakin muutaman mukavan oivalluksen lukiessaan. Lapset toimivat todellisia vastineitaan kekseliäämmin ja rohkeammin, ja muutaman täpärän tilanteen jälkeen hyvin käy (jopa porukan läski, jota pilkataan koko ajan, on kunnon seikkailija). Sen sijaan alussa luodut odotukset edes jonkinlaisesta fantasiasta tai peräti kauhusta puuttuvat kokonaan. Hieman vihjataan siihen suuntaan, että alun noidan ja metsissä kiertävän suden välillä olisi jokin yhteys, mitä tukee myös kansikuva, mutta se ei millään tavoin reaalistu, pikemminkin unohdetaan aktiivisesti.

Aaro Salovaara: Rautamäen Uutmanni – noita vai shamaani? Kotiseutukuvaus. Karkkila 1991: Karkkilan Kotiseutuyhdistys. 82 s. Nid. Kuv. Matti Kota.

Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjan neljäntenä ilmestyi vuonna 1991 Aaro Salovaaran kirjoittama ja Matti Kodan kuvittama Rautamäen Uutmanni – noita vai shamaani?. Vaikka se on nimetty ”kotiseutukuvaukseksi”, aukeaa ydinasia ulkopuolisellekin.

Salovaaran kohteena on Gustaf Fredrik Utman, kansan keskuudessa Uutmanni (1836–1913). Nykyisen Karkkilan Kulonsuonmäellä eli Rautamäellä toimi lähes koko 1800-luvun rautakaivos, ja sen oheen nousivat ruukki ja masuuni. Samoilla seuduilla elänyt Uutmanni oli tietäjä ja kansanparantaja. Salovaaran teoksen otsikko on hieman raflaava, etenkin kun hän itsekään ei vastaa kysymykseensä. Hän kyllä määrittelee noidan voimiaan pahaan käyttäväksi, shamaanin hyvään – mutta Uutmannista puhutaan kuitenkin lähinnä tietäjänä.

Köyhyydessä aina elänyt Uutmanni tuntuu olleen seudun takuumies, kun lääkärittömässä kylässä tarvittiin taudin tai vamman parantajaa tai näkijää selvittämään, kuka karjan on kironnut tai takin vienyt naulastaan. Keinot Uutmannilla ovat olleet monet. Salovaara kertoo hänen saaneen oppinsa Noita-Jussina tunnetulta alan mieheltä, joka puolestaan oli Haaka-nimisen noidan seuraaja. Haakan kerrotaan jutustelleen paholaisen kanssa, mutta Uutmanni vaikuttaa kertomusten perusteella olleen pääosin hyvällä asialla. Hänen keinonsa ja heikkoutensa kuuluu olleen etenkin viina. Pullonkyljestä oli hyvä katsella asiainlaitaa, sisällön nauttiminen päästi henkitiedon lähteille. Vaan tuntuipa juoma koukuttavankin…

Valtaosan Salovaaran kirjasta muodostavat tarinat, joita paikallisten kertomana on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Tarinat kertovat laajasta uskosta Uutmannin kykyihin, ellei nyt itse kertojien niin ainakin niiden joilta he ovat jutut kuulleet. Kaikki eivät ole ihmeellisiä onnistumisia. Nämä kertomukset Salovaara kehystää narratiiveilla kaivosseudun elämästä, Uutmannin edeltäjistä, hänen synnystään ja kuolemastaan. Salovaaran kieli on runsasta, eloisaa ja murresanaston täyttämää. Se tuntuu uskottavan arkaaiselta mutta on kevyttä lukea. Tällaista toivoisi monen muunkin kotiseutukirjallisuuden olevan.

Bibliofiilinen erikoisuus: kirjan kannet on liimattu nidokseen väärin päin.

Harri Erkki: Pitkä jauntti. Kertomuksia 1967–2007. Turku 2007: Turbator. 231 s. Nid. M-novellit 4.

Harri Erkki lienee viimeinen suomalainen tieteiskirjailija, joka on suoraan klassisen ”kovan” scifin jälkeläinen. Kotimaisen fandomin syntymän aikaan 1980-luvun alussa oli Veikko Rekusen ja Pekka Virtasen ynnä muiden kaltaisia, nyttemmin jo lopettaneita kirjottajia. Mutta Harri Erkki (oik. Kumpulainen) aloitti jo 1967 ja jatkaa yhä. Myöhemmät kirjoittajat puolestaan ovat oppineet temppunsa vähemmän luomusti.

Pitkä jauntti on valikoima hänen tekstejään 40-vuotisen uran ajalta. Se on riemukkaan vaihteleva (joku sanoisi hajanaiseksi) katsaus tuotantoon, joka on paitsi monipuolinen myös johdonmukainen. Kuten Boris Hurtta kokoelman avaussanoissa korostaa, Harri Erkki on satiirikko silloinkin kun käsittelee synkkiä aiheita. Hän ei ehkä ole erinomainen kaunokirjailija (vaikka välillä tuntuu siltäkin), mutta hänen sivistyneisyytensä ja ymmärryksensä tihkuu teksteihin ja marinoi ne erinomaisilla ajatuksilla. Harri Erkistä tulee aina sellainen olo, että hän on oikeasti ajatellut asioita, joista kirjoittaa. Eikä suinkaan vain tekstiään varten ja tehnyt siinä sivussa vähän taustatyötä – useammin tuntuu, että hän pohtii asioita niiden itsensä vuoksi ja siinä sivussa syntyy ehkä tekstikin. Tämä prosessi näkyy osaltaan myös Harri Erkin artikkeleissa, joita etenkin Portissa on julkaistu vuosien ajan.

Pitkä jauntti sisältää paljon scifiä, mutta melkein aina siihen kytkeytyy muitakin elementtejä; kauhunsekaisia juttuja on jokunen, pari ihmissusijuttua ovat enemmänkin reaalifantasiaan kallellaan, onpa yksi ihan realistinenkin satiiri vanhustenhuollosta. Se mikä Harri Erkin tekstit usein erottaa monesta muusta on hänen pyrkimyksensä kirjallisiin kokeiluihin, mikä näkyy upeasti postmodernissa metatarinassa Myöhempinä aikoina. Sama teksti paljastaa myös kirjailijan kehityksen – se on tuorein kirjaan päätynyt teksti ja sitä seuraa Harry Kumpulaisen nimellä julkaistu, 16-vuotiaana kirjoitettu esikoisjulkaisu. Ylipäänsä 2000-luvun kertomukset ovat Harri Erkin vahvimpia. Silti olisi niin sanottu kulttuuriteko, jos joku ottaisi hommakseen koota 1960–70-lukujen Koti-Posti-novellit yhteen.

Boris Hurtta: Olavi Virran paremmat vuodet. Hajala 2000: Avoin kirja. 85 s. Kuv. Nid. Kamala ukko.

Boris Hurtta: Laulajan lunnaat. Olavi Virta on maailman paras laulaja. Nostalgisia iltamatunnelmia 1950-luvun lopun hengessä. Turku 2007: Wanhain herrain huone. 39 s. Nid. Wanhain herrain huone  160.

Boris Hurtan Olavi Virran paremmat vuodet julkaistiin alun perin Portti-lehdessä 1999. Seuraavana vuonna se ilmestyi omana kirjanaan salolaisen Avoimen kirjan kustantamana ja Hurtan omassa Kamala ukko -sarjassa. Pienoisromaanimittainen kertomus on toisaalta rikoskertomus, toisaalta vaihtoehtohistoriaa. Vaikka moni asia siinä onkin tosipohjaista tai ainakin toteen perustuvaa, niin lähtökohta ei. Sen sijaan, että Olavi Virta olisi jäänyt suomalaisten tangokuninkaaksi, hänestä onkin tullut globaali tähti. Ura on kuitenkin laskusuunnassa, kun hänet 1970-luvun alussa kidnapataan. Laulajan asioitaan hoitavan säätiön edustaja lähtee etsimään häntä. Samalla käydään läpi Virran uraa tavalla, jossa kiehtovasti yhdistyvät hänen todelliset vaiheensa ja vaihtoehtoiset saavutuksensa. Hurtta tasapainottelee monipuolisen materiaalinsa kanssa melko hyvin, vaikka alussa tarina melkein unohtuu välillä ja toisaalta loppupuolella fantasiamateriaali on vähäisempää. Hänen kehitelmänsä siitä, mitä mahdollisesti olisi voinut tapahtua, jos asiat olivat menneet hieman toisin, ovat kiehtovia ja jopa uskottaviakin. Niin on myös Virran hahmo, joka näyttäytyy jo sairaana ja todellisuudesta irtaantuneena mutta josta tuntuu kirjoittajan kunnioitus.

Ihan toisenlaisen Virran Hurtta piirsi vuoden 2007 vihkosessaan Laulajan lunnaat, joka ilmestyi Wanhain herrain huoneen julkaisusarjassa. Herrojen hennosti verhotut hahmot ovat aloittamassa 1950-luvun lopussa kiertuetta, jonka tarkoituksena on levittää scifin ilosanomaa Suomeen perinteisen iltamakaavan avulla. Sattumalta mukaan päätyy Olavi Virta, joka lemppaa humalaisen orkesterinsa ja korvaa sen herroilla. WHH-tyyliin tarina on irrotteleva veijarijuttu, ja Hurtta-tyyliin nostalginen ajankuva on lämmintä. Tällä kertaa Virta esitetään energisenä ja joviaalina, melkein kujeellisena hahmona. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Ilomantsin tapauksena tunnetun selkkauksen jälkeiseen aikaan, hän ottaa tomerasti yllättävät tilanteet haltuun. (Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yksi herroista on nimeltään Into Syksiö. Samalla nimellä Hurtta julkaisi yhden novellin Yöjutussa.)

Näiden kahden niteen lisäksi WHH:no sarjassa on ilmestynyt nimen perusteella ainakin kaksi Virta-aihetta. Niistä en tiedä enempää.

Henry Aho, Jonna Mononen, Juha Mäntylä, Riku Talvitie, Arttu Tuominen, Johanna Valkama: Matkamuisto. Kauhunovelliantologia. Helsinki 2018: Lector Kustannus. 128 s. Sid.

Matkamuisto on kuuden kirjoittajan kauhunovelliantologia, kuten alaotsikkokin ilmoittaa. Erillistä toimittajaa ei ole nimetty, vaan kirjoittajat esiintyvät kannessa ja nimiösivulla tasavertaisina. Mikä tekee Matkamuistosta mielenkiintoisen nimenomaan kauhunovellien kokoelmana, on se, ettei kirjoittajista oikeastaan kukaan tule niin sanotusti fandomin sisältä; keneltäkään ei esimerkiksi ole julkaistu mitään spefilehdissä.

Kokoelman novelleja sitoo toisiinsa löyhä teema. Jokaisessa mukana tuotu tai joltakulta saatu tuliainen tuottaa kurjuutta ja kuolemaa. Vain yhdessä kertomuksista tuo matkamuisto on kansikuvan maneki neko -kissapatsas, mutta se esiintyy vähintään ohimennen jokaisessa. Muuten riivaaja on olla jokin toinen esine tai toisaalta kehollisempi muisto.

Alkuun Matkamuiston ihmiskuva ja kauhunlähteet vaikuttavat hyvin raadollisilta. Henry Ahon, Jonna Monosen ja Juha Mäntylän päähenkilöt ovat vihaisia ja ikäviä ihmisiä, joille perhe on kauhistus ja jälki rumaa. Kertomusten kauhu syntyy groteskiudesta, liioitellun naturalistisesta inhottavuudesta. Aholla se on jokseenkin vaikuttavaa, kahdella muulla hieman kömpelöä, kuin lahjakas murrosikäinen olisi päättänyt revitellä kouluaineessaan. Toisessa sokea alkaa nähdä mutta menettää kaiken muun, toisessa kissapatsas tekee työyhteisöstä survosta.

Kolme jälkimmäistä tekstiä ovat hieman hillitympiä. Riku Talvitien hiukan ennalta arvattava mutta hyvin kerrottu tatuointitarina ja Arttu Tuomisen vakavana alkava mutta Creepshow-viboihin päättyvä kertomus ovat kirjan siloitelluimmat. Sen sijaan Johanna Valkaman päätöskertomus on todellinen outolintu. Ilmastokatastrofin jälkeiseen maailmaan (tai siis Tampereelle) sijoittuva dystopia alkaa synkän tunnelmaisena scifinä mutta lopussa se muuttuu melkein metafyysiseksi animekauhuksi, kun japanilaiset tengut pääsevät vauhtiin. Kokoelman lopetus on ei tunnu sopivan joukkoon ollenkaan, mutta paitsi että se on yllättävä onnistui se myös aidosti aiheuttamaan orastavan kauhuntunteen paatuneessa lukijassa.

Paavali Juusten: Suomen piispain kronikka. Chronicon Episcoporum Finlandensium. Helsinki 1956: Otava. 77 s. Kuv. Nid. Suom. Helmer Winter. Otavan joulukirjanen 1956

Martti Parvio: Yx Kijtossana ia Rucous wde vuoden päivänä. Suomalainen saarnatuoliliturgia 1500-luvulla. Helsinki 1983: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 69 s. Nid. Kuv. Suomi 126.

Piispa Paavali Juusten kirjoitti muistiin kaiken löytämänsä, mitä hänen edeltäjistään kerrottiin. 1500-luvun loppupuolella syntyi Chronicon Episcoporum Finlandensium -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka kuitenkin painettiin ensimmäisen kerran vasta parisataa vuotta myöhemmin, kun Porthanin kommentoima editio ilmestyi. Suomennosta saatiin odottaa vuoteen 1943. Sama Helmer Winterin käännös ilmestyi Otavan joulukirjasena 1956 Suomen piispain kronikka. Julkaisu on muutenkin kaunis pikku kirja, jossa väljää asettelua tukevat varhaisista kirjatuotteista muistuttava punaisen käyttö sekä kuva kunkin piispan sinetistä, sikäli kuin sellainen tunnetaan. Sisällöltään Juustenin teos on tietysti vanhentunut eikä historiallisesti luotettava. Se on kuitenkin edelleen kiehtova silmäys aikansa tapaan ajatella ja hahmottaa asioita. Ja etenkin Juustenin omat muistikuvat muutamasta edeltäjästään ovat tietysti eri tavalla relevantteja kuin aiempaan muistitietoon pohjaavat pienoiselämäkerrat.

Yx kijtossana ia Rucous wden vuoden päivänä puolestaan on uniikkipainate, jonka ainoa tunnettu kappale on sidottu samoihin kansiin Juustenin messukirjan kanssa. Pienessä tutkielmassaan Martti Parvio kuitenkin esittää sitä myöhemmäksi, piispa Ericus Ericin vuonna 1595 kirjoittamaksi. SKS:n vuonna 1983 ilmestynyt Suomi-sarjan julkaisu sisältää näköispainoksen tekstistä, sen antiikvalla painetun (= helppolukuisemman) version sekä Parvion johdatuksen tekstiin ja sen kontekstiin, aikansa saarnatuoliliturgiaan. Hänen katsauksensa saarnatuolin ja sen käytön historiaan on mielenkiintoinen monestakin näkökulmasta. Samalla se avaa tarkasteltavan liturgisen tekstin käyttötarkoitusta, painamisen motiiveja sekä sen merkitystä ajassaan. Yksinkertainen vertailu vuoden 1571 kirkkojärjestykseen osoittaa, että suomenkielinen teksti pohjaa siihen lähes suoraan.

Boris Hurtta: Oikeat muistelmani. Vantaa 2022: Enostone. 70 s. Kuv. Sid.

Boris Hurtan postuumisti ilmestynyt Oikeat muistelmani on toisaalta rakkaudentunnustus perinteisille, vanhan ajan poikakirjoille, toisaalta niiden parodia. Niin kuin kaikissa tervehenkisempien aikojen poikain seikkailukirjoissa, myös Hurtan näkemyksessä ekaluokkalainen suomalaispoika ikään kuin vahingossa päätyy yksinään Ruotsiin ja sitten sieltä palatessaan kohtaa jos jonkinmoista väkeä. Vastaan tulevat esimerkiksi toinen perinteinen hahmo, Pahatapainen Vähän Vanhempi Poika, rillumareihenkinen kullankaivaja, yöllä kilpaa juokseva Kekkonen – ja tietenkin Olavi Virta, joka ajaa mittari yli satasta näyttäen (mailimittari luonnollisesti).

Hurtan poika ilmeisesti muistuttaa häntä itseään aikalailla (lopussa on valokuvakin todisteena), mutta muutoin yksityiskohtiin lienee paras suhtautua varauksella. Lämminhenkisissä jälkisanoissaan Harri Haarikko avaa toden ja tarun suhdetta Hurtan jutuissa ja puheissa ja antaa ikään kuin lukuohjeen biografistisesti suhtautuvalle vastaanottajalle.

Kuten niin monesti aiemminkin, Hurtta taitaa menneiden vuosikymmenten kuvauksen, yhtä aikaa realistisen, nostalgisen ja vahvasti kirjallisuuden värittämän. Nyt sävyjä luovat paitsi todelliset henkilöt, lukuisat yksityiskohdat sarjakuvien sisällöstä uutisotsikoihin ja vissypullon patenttikorkkiin. Tarina kuitenkin on kaikkea muuta kuin realistinen. Eihän sellainen genreen kuulukaan. Hurtan käsittelyssä liioittelu saa tosiaan lähes parodisia piirteitä – ja toisaalta münchhausenmaisen, lukijaa vastuuttavan tarinaniskennän sävyjä.

Oikeat muistelmani ei ole terävintä Hurttaa mutta sydämellisimmästä päästä hänen tuotantoaan se kyllä on. Olen hyvin iloinen, että se on julkaistu.

Luettua: elokuu 2024

Anu Kehusmaa (toim.): Haminan rauha 1809. The Treaty of Hamina 1809. Hamina 2009: Haminan kaupungin museo. 52 s. Haminan kaupungin museon julkaisuja nro 4.

Hamina Tattoon kunniaksi selailin hieman paikallishistoriaa. Koska Tattookin rakentuu loppujen lopuksi yhdenlaisen militaarisuuden varaan ja pönkittää välillä aikalaillakin nationalistisia ikoneja, on hyvä muistella kaupungin sotaisaa historiaa. Jos kaupunki kerran on alun perin rakennettu nimenomaan linnoitukseksi, mitä muuta voi odottaa?

Merkittävin yksittäinen kaupunkiin liittynyt historiallinen tapahtuma on varmastikin Haminan rauhan solmiminen syksyllä 1809. Ruotsin sotauho lässähti koko itäisen maan menettämiseen Venäjälle. Toisaalta Suomen kannalta on nähty merkinneen itsenäistymiskehityksen alkamista, kun autonomian saanut Suomi alkoi rakentaa tietoisesti identiteettiään ja kulttuuriaan.

Rauha solmimisen 200-vuotisjuhlien kunniaksi järjestettiin ties mitä, ja yhtenä juonteena oli esimerkiksi Haminan kaupungin museoiden järjestämä näyttely. Sen oheisena ilmestyi museoiden silloisen tutkijan Anu Lehusmaa toimittaja kirjanen on kauniisti taitettu, melko runsaasti kuvitettu ja kaksikielinen julkaisu taustoittaa rauhanneuvottelujen keskeisiä henkilöitä ja jotain kuriositeetteja, kuten paikallisten sukujen pieniä piirejä ja Suomen menettämisen merkitystä ruotsalaisille. Jälkimmäistä valottaa rauhanneuvottelija Skjöldebrandin aiheesta kirjoittama runo.

Haminan rauha 1809 -julkaisu ei ole painava sisällöltään mutta kiintoisa valikoima välähdyksiä aiheeseen, kuten tällaisen näyttelykirjan kuuluukin olla.

Kati Outinen: Niin lähelle kuin muistan. Hämeenlinna 2021: Karisto. 349 s.

Kati Outisen muistelmateos Niin lähelle kuin muistan on parillakin tapaa erikoinen genrensä edustaja. Näyttelijä–käsikirjoittaja–professori–ym. Outisen kirja on arjen puurtamisen ylistys. Se liukuu koko ajan kaltevalla pinnalla, jossa työ ja yksityiselämä eivät edes vaihtele vaan sulautuvat yhdeksi ja samaksi. Näinhän se melkein kaikilla onkin, mutta harvemmin kenenkään muistelmissa. Tavallisempaa on ylevöittää kirjoittaja–kertoja yleväksi työuransa sankariksi; siitähän hänet useimmiten tunnetaan ja sen vuoksi kirjaakin luetaan. Outinen sen sijaan saa työnsä kuulostamaan tasainen tyydyttävältä arjelta. Työkkärin kurssi ja Cannesin punainen matto ovat molemmat sitä samaa – ja kummastakin on jotain opittavaa.

Turha on myöskään odottaa skandaaleja tai namedroppailua. Vain Jouko Turkka saa omalla nimellään suoraa kritiikkiä (mutta myös ymmärrystä). Usein ihmisistä ei edes mainita kuin etunimi. Toki ne jotka ylistystä ansaitsevat, sitä saavat.

Outinen nojaa vahvasti tarkkoihin kalenterimerkintöihinsä, mikä näkyy välillä vähän kömpelönä listamaisuutena. Toisaalta sekin korostaa arkisuutta, kun Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -elokuvan kuvauksiakin käydään läpi aikataulujen kautta. Outisen elokuvaura jää muutamiin mainintoihin, mutta varsin tarkasti käsitellään hänen monologinsa Niin kauas kuin omat siivet kantaa, kenties hänen päätyönsä. Sen vaiheet ovatkin kiehtovaa luettavaa teatterin tekemisen ja ylipäätään työnteon kannalta.

Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Helsinki 2012: Teos. 288 s.

Matti Kassila jatkoi elokuvauransa jälkeen kirjailijana. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Nimestään huolimatta kyseessä on henkilökohtainen muistelmateos, jossa ainoa jäljitettävä ohjaaja on Kassila itse.

Kirja on jaettu kouralliseen osioita maantieteen mukaan. Kassila käy läpi Ruotsia, Yhdysvaltoja, Neuvostoliittoa ja muutamaa muuta maata näkökulmanaan sikäläisen elokuvatuotannon vaikutus hänen töihinsä. Paikoin pohdiskelu on teräviä ammatillis-esteettisiä huomioita, esimerkiksi kun Ingmar Bergmania käsitellään laajasti, mutta useammin Kassila harhautuu muisteloihin omista vaiheistaan noissa maissa. Asiassa ei tietysti ole sinänsä mitään ongelmaa; teoksen nimi vain johtaa harhaan.

Kassilan kertomukset ovat pääosin viihdyttäviä ja kiintoisia, kuten hänen kuvatessaan kuvausolosuhteita Neuvostoliitossa. Pahimmillaan hän vaivaannuttaa lukijaa, kun toistuvasti matkalle osuu "kauniita neitosia", joiden katseessa näkyy "eroottinen kaipaus". Omaan alkoholismiin viitataan useita kertoja; ilmeisesti aiemmissa muistelmateoksissaan Kassila on käsitellyt sairauttaan perusteellisemmin.

Ohjaajista Bergmanin lisäksi tilaa saa suuremmin vain Risto Jarva. Kassila ei yritäkään pysyä objektiivisena tämän kohdalla vaan antaa menneiden kahnausten ja ideologisten erimielisyyksien näkyä. Sama pätee Kassilan kommentoidessa Peter von Baghia, jota sentään myöntää myös arvostavansa.

Yli 90-vuotiaalle kirjoittajalle antaa pieniä tyylillisiä kömpelyyksiä mielellään anteeksi. Sen sijaan voi vain ihailla, miten sujuvasti ja helposti Kassilan teksti soljuu eteenpäin. Hän oli hyvä kirjoittaja, jonka persoona vain tuli välillä liiaksi tielle.

[Kari Glödstaf:] Kurkistus kulisseihin. Forssan mykkäelokuvafestivaalit 2003–2023. [Forssa] 2024. 128 s.

Forssan mykkäelokuvafestivaalit järjestettiin tänä vuonna 25. kertaa, ja juhlan kunniaksi ilmestyi myös festivaalien historiikki. Isokokoinen, reilusti kuvitettu ja kovakantinen Kurkistus kulisseihin on nimenomaan juhlava ja esittelemänsä tapahtuman arvoinen.

Kirjan tekstistä vastaa festivaalien taiteellinen johtaja Kari Glödstaf. Hän on koonnut ja kirjannut monipuolisen ja vaihtelevan paketin, jossa Mykkisten monet puolet tulevat tasapainoisesti esiin. Luonnollisesti osansa saavat festivaalin taustat, mukaan lukien melkein alusta asti tapahtuman miljöönä toimineen Elävienkuvien teatterin vaiheet aina sen perustamisesta 1906 vuosituhannen vaihteen perusteelliseen kunnostamiseen. Jokainen festivaalivuosi käydään läpi erikoisuuksineen ja ohjelmistoineen. Hämmästyttävän hyvin vältellään toistoa ja esittelyt ovat paljolti muuta kuin listamaisia läpijuoksuja. Itse Forssassa vuodesta 2012 käyneenä on kiehtovaa huomata, millaisessa vaiheessa olen hypännyt junan kyytiin ja miten moni oletusarvona pitämäni seikka onkin saanut alkunsa vasta samaan aikaan oman vierailijuuteni kanssa.

Teoksen loppupuoli esittelee henkilöitä Mykkisten takana (ja edessä). Tekijät, talkoolaiset, muusikot ja yleisökin pääsevät ääneen. Vaikka tällaiseen historiikkiin kuuluukin nostalginen ylistys ja kaikenpuolinen tyytyväisyys, ei poikkipuolisiakaan sanoja ole sensuroitu. Tapahtuneita mokia, ongelmia ja riitoja ei piilotella, mikä ainakin näin ulkopuolisen seuraajan kannalta lisää kiitostenkin uskottavuutta. Erityisen mukavaa on toistuvana kävijänä saada kuulla vuodesta toiseen uudelleen näkemiensä henkilöiden taustoja – ja jopa nimiä!

Iso osa teosta on sen runsas kuvitus, jossa nähdään välähdyksiä koko historian varrelta. Hieno tyylitietoinen ja ilmava taitto menee kirjassa Mainostoimisto Synergian nimiin, mutta kirjattakoon kiitokset Susanna Kahariselle, jolle ne käsittääkseni kuuluvat.

Yksi puute kirjassa on, ja se on kirjoittajan itsensä jättäytyminen rivinväleihin. Glödstaf on tehnyt ison työn festivaalien ohjelmistosuunnittelussa ja elokuvien esittelyssä kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen muistonsa tulevat nyt esiin yksittäisinä huomautuksina siellä täällä pitkin kirjaa.

Luettua: huhtikuu 2024

Kerttu Peldán: Kaksi rasiaa. Apteekkiromaani 1700-luvulta. Helsinki 1983: Kerttu Peldán. 184 s.

Kun Hamina paloi 1742 pikkuvihan aikaan, apteekista jäi tarinan mukaan jäljelle vain kaksi pillerirasiaa. Haminan ensimmäisen apteekin, kaikkiaan nykyisen Suomen alueen toisen, oikeudet sai ruotsalainen Henning Rothfeldt. Hän matkasi vasta perustettuun linnoituskaupunkiin 1733 perheineen ja toimi siellä apteekkarina varhaiseen kuolemaansa saakka 1740. Pian hänen jälkeensä Hamina jo sitten tuhoutuikin täysin.
Kerttu Peldán tiettävästi kirjoitti kolme teosta.

Apteekkarina päivätyönsä tehnyt Peldán kirjoitti 1967 laajan ja käsittääkseni ansiokkaan Suomen farmasian historian. 1972 ilmestyi Suomen apteekkariyhdistyksen historiikki ja 1983 romaani Kaksi rasiaa, joka kertoo mainitun Haminan I apteekin tarinan. Ja nimenomaan tarinan, sillä tosiasioita siinä on vain siteeksi. Historiankirjoitus ei osaa kertoa apteekin vaiheista juurikaan – en ole löytänyt mistään esimerkiksi apteekin tarkkaa sijaintia, vaikka Raatihuoneentorilla se ilmeisimmin on ollut. Historiallisista henkilöistä Peldán hyödyntää Rothfeldtin pariskuntaa, muutamaa Haminan silloista porvaria sekä kahta myöhempää apteekkaria. Kaikki muu kuitenkin on silkkaa fiktiota.

Tarinaltaan Kaksi rasiaa sijoittuu jonnekin Hietamiehen–Hirvisaaren ja Utrion historiallisten romanssien jatkumoon, joskin käänteet ovat yleensä arkisia ja pieniä (mikä on vain viehättävää!) suuren draaman sijasta. Peldánin huomio onkin farmasiassa, jonka historiallisia käytänteitä hän kuvaa mainiosti. Tarinankerronta siitä hieman kärsii, mutta kirjan alaotsikkona onkin "apteekkiromaani" eli lukijaa on varoitettu.

Omakustanteena ilmestynyt romaani olisi hyötynyt kustannustoimittajasta, mutta yleisesti ottaen Peldánin proosa on sujuvaa. Joitain anakronismeja varmasti on, mutta eipä tuosta jaksa kuin vähän turhaantua. Sen sijaan kirjoittajan vähäinen tapahtuma-alueen tuntemus pelastaa kirjan liialta osoittelulta ja nimitulvalta, mikä on monen kotiseuturomaanin perisynti.

Pietari Päivärinta: Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1893.

Pietari Päivärintaa on suotta varjostanut ns. kansankirjailijan varjo. Totta on, että hän oli kirjoittajan ja kirjailijana oppimaton, myöhään aloittanut amatööri. Aikanaan moinen oli riittämiin sysäämään taitavankin pännämiehen toisarvoisten kastiin, vaikka luulisi pappismiehellä sanan hallinta olevan hallussaan.

Vuonna 1893 ilmestyi Päivärinnan tarinasikermä Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. Nimi selittää itsensä. Teos käsittelee Suomen suuria kato- ja nälkävuosia. Päivärinnan ote on toisaalta dokumentoiva, toisaalta selvästi kaunokirjallinen. Hän piirtää kavalkadin nälästä kärsivien kuvia, moni varmasti ihan totuudenmukaisia mutta aivan yhtä varmasti taiteilijan linssin läpi katsottuja. Kertomusten minä näyttäytyy hyveellisenä kansan auttajan, joka päivittelee kansan kohtaloksi osunutta kurjuutta. Valikoima on kieltämättä vaikuttava. Päivärinta saa kaikesta laskelmoinnista huolimatta herätettyä myötätuntoa ja sääliä hahmojaan kohtaan, olivat he sitten nääntyviä vanhuksia tai epätoivossaan varastavia nuorukaisia.

Synkkä sävy värittää vahvasti koko teosta, paitsi aivan lopussa, kun Päivärinta alkaa viimeisessä kertomuksessa valistaa lukijoita kelvollisista korvikkeista (kuten sienet ja oljesta pantu olut). Tyylilaji pettää silloin – vaikka olisiko se kurjistelukaan lopulta miellyttänyt kuin minua? Paras yksittäinen teksti lienee lakoninen yhden miehen kohtalonkuvaus Rouhu, joka puhutteli minua yksinkertaisuudellaan.

Pietari Päivärinnan kirja on Esko Salervon lukemana kokonaisuudessaan YLE Areenassa.

Maiju Lassila: Elämän vaihteessa. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1912.

Olisikohan Maiju Lassilan Elämän vaihteessa maailman ainut imetyksen lopettamisesta kertova romaani? Ainakin ainut lapsen näkökulmasta kerrottu? Siitä se nimittäin kertoo.

Kolmevuotias Juko Pynninen on äidin suosikkilapsi, joka on saanut jatkaa rintaruokinnassa turhan pitkään. Vaan sitten äiti päättää lopettaa ja sivelee rintaansa tervaa, jolla homma pitäisi ratketa. Mutta Jukoa semmoinen vituttaa, etenkin kun hän keksii äidin tahallaan moista tehneen. Seuraavan päivän aikana hän joutuu alinomaa riitoihin, tappeluihin ja kahnauksiin vuotta vanhemman veljensä ja ystäviensä ja vielä naapurin pässinkin kanssa. Syyksi kelpaa mikä vain, ja toistuvasti Juko suorastaan lietsoo riitaa.

Romaanin voi lukea moneen tapaan. Pinnalta on koominen kertomus lasten ajattelutavasta, sellaisena ihan huvittava. Todennäköisesti Lassila (oik. Algot Untola) kuitenkin on halunnut kuvata ihmisen perikateellista luonnetta, joka jo lapsena kolisee, kun ihminen ei saa haluamaansa tai kun joku muu saa enemmän.

Nykylukija saattaa myös perustellusti lukea tarinan niin sanotun toksisen maskuliinisuuden synnystä. Sen verran äidin lellimä poika pyörittää muita laskelmoiduilla tunteillaan, matkii aikuisten miesten leveitä haara-asentoja ja ruokottomuuksia, joutuu naisten vähättelyn ja pilkan kohteeksi (naapurin emäntä ahdistelee tarjoamalla tissiään imettäväksi) ja saa isältään kuulla, kuinka pojat pitäisi meluamisen vuoksi hakata pampulla mustelmille.

Esko Salervon luenta on saatavilla YLE Areenassa.

Harri Erkki: Scifistä. Turku 2021: Turbator. 139 s.

Harri Erkin ytimekkäästi nimetty Scifistä kokoaa yhteen kirjoittajan Portti-lehdessä ilmestyneitä esseitä. Niissä toden totta pohditaan tieteiskirjallisuutta (perinteikkäästi sisältäen fantasian & kauhun) ja sen teemoja. Käsittelyssä ovat etenkin uskonto ja myytit sekä sellaiset harvemmin onnistuneesti scifiin ympätyt aiheet kuin talous, seksuaalisuus ja ravinto.

Harri Erkki (oik. Kumpulainen) on pitkän linjan spefikirjoittaja, jonka ensimmäiset alan tekstit on julkaistu jo yli puoli vuosisataa sitten. Hänellä on perspektiiviä, näkemystä ja perehtyneisyyttä, minkä lisäksi luistava kynä. Vaikka hän pyörittelee useassa tekstissään samoja esimerkkejä ja ajatuksiakin, tuntuu ajattelu usein tuoreelta. On Erkillä sokeat kohtansakin: Hänellä on selvää lukkarinrakkautta vanhaan hc-scifiin. Viitatut kirjailijat typistyvät usein "vanhoihin mestareihin" Asimoviin ja Clarkeen sekä operisteihin Vingeen ja Reynoldsiin. Vanhan miehen äksyyttäkö puolestaan lienee termin "spekulatiivinen fiktio" aiheuttama ärsytys ja kaipuu vanhan kunnon scifiin ja fantasiaan eikä mihinkään nykyaikaiseen "trilogiafantasiaan"? Neuvoja muille kirjoittajille jaellaan auliisti, mutta kehotuksissa ei ole bessewisserismiä vaan tervettä haastavuutta vanhojen konventioiden ylittämiseen.

Aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös yksi entuudestaan julkaisematon. Siinä erotiikan ja rakkauden merkitystä scifissä–fantasiassa–kauhussa problematisoidaan kevyen provosoivasti. Se on, jos ei muuta, mukava pikkulisä kotimaiseen kauhuesseistiikkaan.

Kokoelman kannessa Matti Rag Paanasen maalaus.

Sointu Fritzen & Susanna Santala (toim.): William Blake 1757–1827. Helsinki 2000: Helsingin kaupungin taidemuseo. 198 s.

Kun William Blaken taidetta oli esillä Tennispalatsissa alkuvuodesta 2000, sai näyttely osakseen tavallista tukevamman näyttelyluettelon. Sointu Fritzen ja Susanna Santalan toimittama luettelo on suuri, kovakantinen, parisataasivuinen kirja, informatiivinen ja luonnollisesti runsaasti kuvitettu. British Museumista lainassa olleet teokset saavat ansiokkaan pohjustuksen ja esittelyn UCL:n taidehistorian professorin, David Bibdmanin kynästä.

Blake oli monipuolinen kuvataiteilija, runoilija ja kirjanpainaja mutta ennen kaikkea myös mystikko sekä omaehtoinen mystikko ja esoteerikko. Elinaikanaan melko vähäistä arvostusta saanut Blake oli aikaansa edellä ja nousi arvoon vasta paljon kuolemansa jälkeen. Hänen henkilökohtaisiin mytologioihinsa perustuneet ja omakustanteita ilmestyneet kirjansa, joissa yhdistyivät saumattomasti teksti ja kuva, ovat saaneet ympärilleen myyttisen auran. Ne ovat nykyaikaisen taiteilijakirjan loisteliaita edeltäjiä, ne ovat inhomillisen luomisvoiman komeita tiivistymiä, ne ovat happohuuruisten hippivisioiden esikaikuja ja samalla hurskasta jumalenergiaa rehellisimmillään. Voi vain kuvitella, miten hurjilta hänen näkynsä ovat vaikuttaneet aikalaisista.

Näyttelyluettelo esittelee 137 teosta. Lähes jokaisesta tarjotaan perustietojen lisäksi tiivis mutta oppinut analyysi, jossa teokset kytketään myös osaksi Blaken uran jatkumoa. Samalla hahmottuu myös suurpiirteinen elämäkerta. Kuvia kirja pitää sisässään, kansi mukaan lukien, kuusikymmentä. Loputkin mainitut työt on nykyään helppo guuglata lukemisen oheen. Tekstit ovat suomen lisäksi ruotsiksi.

Rikoksen lyhyt jäljet. Sadan sanan mysteereitä. Tampere 2020: Osuuskumma. 32 s.

Osuuskumman julkaisema pikku kirjanen, Rikoksen lyhyet jäljet, lupailee kansissaan rikosaiheisia raapaleita. Sisältö on pikemminkin spefiä monessa ilmenemismuodossaan. Vaan voisiko muuta olettaakaan, jos kirjoittajisto on Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Tarja Sipiläinen ja Shimo Suntila?

Jokainen kokoelman 24 raapaleesta kyllä tosiaan pitää sisällään rikoksen. Moni noudattelee ihan klassisen dekkarin kaavaa tai ainakin hyödyntää sellaisen perinteitä ja klišeitä. Kuitenkin jok'ikinen nitkahtaa jengoiltaan jonkinlaisen spefi-idean vuoksi: palkkamurha tehdään planeettojen kiertoratoja hyödyntäen, muodonmuutos tai henkimaailma ovat vakavasti otettavia seikkoja rikostutkijalle, Kyllikki Saaren tappoi Predator. Moni kierre on silkkaa fantasiaa, paikoin ollaan ainakin muodollisesti scifiä. Kauhukuvastoakin manataan, mutta raapaleille tyypillinen humoristisuus vesittää yritykset. Ylipäänsä viimeisen virkkeen twisti on sellainen raapaletrooppi, josta irtoamista juhlistaa aina mielellään. Rikoksen lyhyissä jäljissä siihen ei ole suuremmin aihetta. Hauskan siviraiteensa tarjoavat tosihenkilöihin kytkeytyvät jutut – Kyllikki Saaren lisäksi esiintymään pääsevät ainakin Viiltäjä-Jack ja Julius Caesar.

Keräilijä arvostaa tietoa, että kokoelman avaa Boris Hurtan raapalemuotoinen esipuhe, itsessäänkin pieni dialogimuotoinen narratiivi.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997). Helsinki 2019: Tammi. 10 h 28 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1998, äänikirja 2003.

Viime vuodet ovat menneet niin, etten yhtenäkään yönä, jona lapset ovat luonani, ole ollut tilannetta, jossa en olisi kuullut edes pientä pätkää Vesa Vierikon Harry Potter -luennasta. Koska sarjan edellisestä lukukerrasta on jo aikaa, päätin täyttää myös työmatkojani Vierikon äänellä.

Vierikon tulkintaa on ymmärtääkseni arvosteltu paljonkin. Uskoisin syynä olevan sen, että monelle Potter-hahmot yhdistyvät niin vahvasti elokuvien versioihin, että mikään vaihtoehtoinen ei tunnu oikealta. Silti Vierikko selviää mielestä oikein kunnialla, vaikka kieltämättä sarjan ensimmäinen osa, Harry Potter ja viisasten kivi, onkin vielä hieman haparoiva. Pystyn kuitenkin elämään oikein vaivatta turhan lapselliselta kuulostavan Ginnyn kanssa (sitä paitsi kirjassa hänet kuvataan tavalla, jonka puolesta häntä ei välttämättä todellakaan pidä kymmenvuotiaalta). Samoin voin antaa anteeksi Seamusin (Siimus) ja Flamelin (Fleimel) nimien väännökset.

Pottereiden kohdalla pysähdyn aina miettimään, miksi ne on niin tenhoavia ja tehokkaita. Tällä kerralla minuun iski, miten valmiilta niiden maailma tuntuu. Rowling vyöryttää lukija–kuuntelijalle yksityiskohtia toistensa perään – pikkuseikkoja, jotka siinä hetkessä tuntuvat ehkä pelkältä koristeelta tai rönsyltä mutta jotka kuitenkin antavat illuusion kokonaisesta maailmasta ja kulttuurista. Vähäisempi tekijä olisi tyytynyt kolmannekseen määrästä ja korvannut tyhjäksi jääneet sivut toiminnalla, jota Rowling säästelee ainakin vielä tässä vaiheessa kiitettävän paljon. Toisin kävi elokuvasovitusten kanssa, joissa moni sivujuonne, hahmo ja kohtaus jäivät vauhdin ja rymyn alle.

Ritva Sorvali (toim.): 100 rikollista raapaletta. Kouvolan Dekkaripäivien kirjoituskilpailun parhaat 2017. Kouvola 2017: Kouvolan kaupunki. 117 s.

Kouvolan Dekkaripäivien perinteinen kirjoituskilpailussa kisasivat vuonna 2017 raapaleet. Symboliikkan on selvää: Suomen satavuotisjuhlavuonna tasan sadan sanan novelleja. Yksi satanen saatiin vielä, kun kisat parhaimmistoa julkaistiin kokoelmana 100 rikollista raapaletta.

Vaikka raapale saikin alkunsa nimenomaan scifi-piireissä, on se jo ajat sitten liukunut muidenkin lajityyppien puolelle ja rajojen ylikin. Rikoskirjallisuuteen se tuntuu luontuvan tavattoman hyvin. Ehkäpä lajin täsmällinen aihepiiri (siis rikos) ja hioutuneet konventiot mahdollistavat hyvin tiukankin ilmaisun. Verrattuna vaikkapa taannoin kommentoimaani Mensan raapalekilpailun antologiaan, dekkaristit hallitsevat hommansa paljon mallikkaammin.

Kokoelman rikoksiin mahtuu monenlaista. Vaikka murha onkin tietysti tilastojen ykkönen, kaljavarkaudesta kaahaajiin. Pakko sen sijaan on yhtyä kilpailun tuomarin, kirjailija Jukka Behmin ihmettelyyn, miksi niin moni henkirikos tuntuu tapahtuvan parisuhteen sisässä. Monessa tarinassa puoliso saa kuolla, muutaman kerran myös äidit ja tyttäret ovat selvittelemässä välejään.

Behm tuntuu valinneen voittajakymmenikköön tarinoita, joissa on voimakas loppukäänne tai erikoinen näkökulma. Itse puolestani huomaan mieltyneeni enemmän niihin raapaleisiin, joissa rajoituksista huolimatta onnistutaan kirjoittamaan jotain eheää, ilman kierresyöttöjä. Esimerkiksi Iris Backlundin kylmäävä juttu väsyneestä äidistä on sellainen, joka jää mieleen. Samoin Teemu Paarlahden monitasoinen kuvaus syyllisyydentunnosta.

Jälkiviisaasti on ihmeteltävä, miten pari vuotta aiempi, niin sanottu pakolaiskriisi kuuluu teksteissä. Useampaankin kertaan puhutaan "mokkamunista" tms., ja onpa takakanteenkin asti päässyt Terhi Raumosen teksti, joka puhuu "vieraslajeista" monta vuotta ennen Juha Mäenpään höpinöitä eduskunnassa.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998). Helsinki 2019: Tammi. 11 h 26 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1999, äänikirja 2004.

Harry Potter -sarjan toinen osa, Salaisuuksien kammio, tuo lavalle suuren määrä uusia hahmoja ja elementtejä vanhojen vierelle. Sen teemat ovat painokkaampia kuin edellisen (esimerkiksi selvä rasismikritiikki), mutta kokonaisuus jää edeltäjäänsä jälkeen.

Itse asiassa Salaisuuksien kammio saattaa olla sarjan kehnoin. Kovatasoinen se on siitä huolimatta, mutta kokonaisuus ei vain ole yhtä sulava ja viilattu. Suurin ongelma on mutkikas ja monipolvinen kuvio, jonka kautta romaanin pääjuoni aukeaa. Siihen liittyy niin monta käännettä, mutkaa ja sivuaskelta, että kaiken hahmottaminen ei ole ihan itsestään selvää, ainakaan lapsilukijalle. Toisaalta Rowling sitoo kunnioitettavan hyvin melkein kaiken tarinassa liittymään pääjuoneen, vaikka yksityiskohtia ja vaikkapa hahmoja on erittäin paljon.

Kuitenkin se, miten hän tarinansa kutoo, ei aina ole ongelmatonta. Varhoin on yhdessä tarinassa niin monta deus ex machinaa kuin Salaisuuksien kammiossa. Suurimpia on tyhjästä ilmestyvät Ford Anglia ja lopputaistelun feenikslintu Fawkes – kumpaakaan ei lopulta edes yritetä selittää. Lisäksi on paljon pieniä "onnekkaita sattumia", niin kuin Kalkaroksen oikea-aikainen aivastus juuri, kun Harry ja Ron olisivat muuten paljastuneet hänelle ja niin edelleen.

Parasta on velhomaailman elävä syke. Se todella tuntuu hengittävän ja kasvavan luontevasti. En yhtään ihmettele niitä, jotka sanovat Pottereiden lukemisen olevan kuin kotiinsa palaisi. Siihen maailmaan palaa varmasti mieluummin kuin, sanotaan nyt vaikka, Kouvolaan.