Uinu, uinu lemmikkini - mietteitä Stephen Kingin äärellä #5

Doubleday 1983

I

Stephen Kingin romaani- ja miksei paljolti muunkin tuotannon voisi hieman mielikuvitusta venyttämällä jakaa kahtia, toisaalta yhteisöä kuvaaviin teoksiin, toisaalta yksilöön kåeskittyviin. Monesti hän kertoo syystä tai toisesta toisiinsa kytketyistä ihmisistä, joiden keskinäinen dynamiikka joutuu koetukselle. Yhteisö voi olla pikkukaupungin asukkaimisto (Painajainen, Ihmissuden vuosi), se voi olla ystäväjoukko (Ruumis, Se) tai sattumalta yhteiseen kriisiin joutuneiden ihmisten ryhmä (Tukikohta, Epätoivon kaupunki). Silloinkin, kun King on yksilökeskeinen, on useimmiten kyse vähintään kahden ihmisen pari- tai ystävyyssuhteesta, tyypillisimmin perheestä. Tällöinkin keskiössä on silti yleensä yksi henkilö, jonka kehittymiseen keskitytään. Esimerkiksi vaikkapa Piina kertoo hyvin vahvasti kahdesta henkilöstä, mutta toisen rooli on selvästi olla fokuksessa olevan henkilön antagonisti.

Toinen esimerkki tällaisesta kingiläisestä yksilökertomuksesta on vuoden 1984 Pet Sematary eli Uinu, uinu lemmikkini. Lähes kaikki tapahtumat kuvataan sen päähenkilön, lääkäri Louis Creedin kautta, hänen näkökulmastaan ja hänen mielenliikkeittensä läpi. Itse asiassa Creed on läsnä lähes jokaisessa romaanin kohtauksessa, pois lukien muutamat lyhyet jaksot lähellä tarinan loppupuolella. Uinu, uinu lemmikissäni on itse asiassa muutenkin hyvin paljon eräänlaista intiimiyttä, pienimuotoisuutta. Se on melkein kuin kamarinäytelmä. Keskeisiä hahmoja on kourallinen, ja muiden rooli on niin pieni, että he ovat mukana lähes ainoastaan muodon vuoksi. Tapahtumapaikkojakaan ei ole kuin hädin tuskin puoli tusinaa. Uinu, uinu lemmikkini onkin tekijälleen harvinaisen hyvin kasassa pysyvä romaani. Se keskittyy tehokkaasti lähes vain oleelliseen.

Tammi 1986

II

Uinu, uinu lemmikkini oli 90-luvun alussa koulun pihakeskusteluissa tuttu nimi. Kirjaa ei suinkaan ollut moni lukenut, mutta sen pohjalta tehty elokuva oli makoisaa herkkua. Ei sitäkään tietysti kovin moni ollut nähnyt, ellei sitten sattunut olemaan isoveljeä, joka olisi saanut vuokrata videonauhan kylän R-kioskilta ja näyttänyt sen myös sisaruksilleen. Silti kaikki tunsivat sen: legendaarisia olivat kuvat poskelle valuvista Victor Pascow'n aivoista, akillesjänteen leikkaavasta kirurginveitsestä ja yllätyskänteestä aivan elokuvan lopussa. Ne olivat elävää folklorea, jonka melkein jokainen kuvitti mielessään. Itse näin elokuvan kyllä melko varhain, mutta jo siihen mennessä olin nähnyt avainkohtaukset (tai ainakin väkivaltaisimmat) jo moneen kertaa mielessäni.

On oikeastaan melko mielenkiintoista, että elokuva on saavuttanut niinkin vankan maineen. Monella tapaa se ei ole kovinkaan erityinen aikansa säikyttely. Tehosteverta käytetään toki kiitettävän paljon ja filmatisointia värittää omalla tavallaan hyvin miellyttävä kieli poskessa -asenne, joka kirjasta puuttuu täysin. Ei se silti erityisen hyvä elokuva ole, ei edes 80-lukulaisena goremässäilynä. Nostalgia-arvo on kuitenkin kiistaton. Uinu, uinu lemmikkini osui suomalaisen kauhubuumin alkuhetkinä sellaiseen hermopisteeseen, että jälkisäryt heijastuvat yhä sen kasvuiässä kokeneiden mieliin.

Pet Sematary ilmestyi suomeksi vuonna 1986 Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana. Minusta tuntuu ällistyttävältä, etten olisi lukenut sitä koskaan edes ahnaimpaan King-fanituksen aikaani, mutta toisaalta en myöskään muista, koska olisin siihen syventynyt. Tutulta se on kuitenkin aina tuntunut. Syytän tästäkin elokuvaa. Sen vaikutus on ollut syvä.

En ole yksin kokemukseni kanssa: Kun vuoden 2019 uudesta filmatisoinnista tiedotettiin, oli Internetin vastareaktio paikoin ankara. Aiempi elokuva koettiin lähes pyhäksi eikä siihen ollut koskeminen. Kun näyttelijä Michael C. Hall luki romaanin äänikirjaksi, kuuluivat hänen tulkinnassaan nimenomaan vuoden 1989 elokuvan näyttelijät; Fred Gwynnen ääneltä mielessään tuskin voi välttyä kukaan lukiessaan kirjasta Jud Crandallin osuuksia. Suomessa brändin merkityksestä kertoo, että uusi elokuvakin esitettiin täällä Uinu, uinu lemmikkini -nimellä, vaikka nykytrendinä on pikemminkin pysyä englanninkielisissä nimissä.

Tammi 1989

III

Stephen King on rakentanut lähes koko tuotantonsa ihmiselon raadollisempien asioiden ääreen, saanut aikaan valtavan kasan kirjallisia kalmoja ja tapattanut ihmisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silti ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hän ei varsinaisesti ollut käsitellyt kuolemaa; kuolema oli ollut lähinnä asiaan kuuluva tehokeino. Myöhemminkin hän on palannut teeman pariin oikeastaan vasta viime vuosina, kun vanheneminen ja luopuminen ovat hiipineet hänen tarinoihinsa.

Uinu, uinu lemmikkini on ihmisen kuolevaisuuden kuvaus. Siinä kuollaan väkivaltaisesti onnettomuuksissa ja toisten käden kautta, siinä kuollaan vanhana sairauteen ja siinä kuollaan nuorena sairauteen, siinä kuollaan niin fyysisesti kuin henkisestikin, kuolevia ovat sekä ihmiset että lemmikit. Jotkut kuolevat kahdesti. Louis Creediä lyhyessä ajassa kohtaava kuoleman kirjo on niin moninainen, että se voisi tuntua melkein koomiselta kurjuuden suurentelulta - ellei se olisi niin kaamealla tavalla vaikuttavaa.

Kuoleman kautta romaani käsittelee myös menetystä, irti päästämistä ja surua. Jokainen hahmoista tekee surutyönsä omalla tavallaan. Louisin vaimo Rachel ei ole pystynyt käsittelemään lapsena kuolleen siskonsa kuolemaa ja kärsimystä. Eivät myöskään hänen vanhempansa. Kaikki he yrittävät siksi torjua pelkkää kuoleman ajatustakin ylisuojelevalla ja kieltävällä asenteellaan. Louis itse joutuu kohtamaan kuoleman lääkärintyönsä puolesta ja suhtautuu siihen jopa kliinisen kylmästi. Mutta kun hänenkin on vuoro surra, hän ei kykene siihen. Creedien talolta lähtevän polun päässä sijaitseva lemmikkieläinten hautausmaa ilmentää jotenkin vääristynyttä suhtautumista kuolemaan: kaupungin lapset ovat vuosikymmeniä pitäneet hautausmaata kunnossa ritualistisen huolellisesti.

Ehkäpä lemmikkien kalmiston huolto onkin jonkin suuremman palvomista, ei vain kuolleiden eläinten kunnioittamista tai kuoleman edessä nöyrtymistä. Romaanin lopussa Louis aistii hautuumaalla (ja sen takaisella, vanhalla intiaanien pyhällä paikalla) läsnäolon, jonka hän yhdistää mielessään kansantarinoiden wendigoon. Wendigo on joidenkin Koillis-Amerikan alkuperäiskansojen jossain määrin ihmistä muistuttava uskomusolento, joka sai ihmiset syyllistymään esimerkiksi tappamiseen ja kannibalismiin. Uinu, uinu lemmikkini ei mitenkään ehdottomasti väitä, että wendigo tai jokin muu tietoinen olento todella olisi tapahtumien taustalla. Aivan yhtä perusteltu tulkinta on, että Louisin ylirasittunut mieli saa hänet uskomaan, että metsissä häntä vaanii jokin.

Romaania markkinoitiin aikoinaan kirjana, joka sai Stephen Kingin itsensäkin pelkäämään. King on jatkanut samaa myöhemmissäkin kommenteissaan, esimerkiksi romaanin vuoden 2001 laitoksen uudessa esipuheessaan. Siinä hän korostaa, ettei pelko välttämättä johdu niinkään tarinan tapahtumista vaan nimenomaan sen käsittelemistä teemoista. Lapsen kuolema, vanhemman kyvyttömyys sen äärellä, perheen hajoaminen sisäänpäin - Kingin haastattelujen perusteella nämä ovat aiheita, jotka tekivät (ja tekevät yhä) Uinu, uinu lemmikistäni yhä kauhean sen kirjoittajalle.

Tammi 2010

IV

King kirjoitti Uinu, uinu lemmikkini ensimmäisen version keväällä 1979. Hän on kertonut ajatuksen kertomukseen tulleen hänen olleessaan Mainen yliopiston residenssikirjailijana. Tällöin hän asui perheineen talossa, jonka ohittavalla tiellä useat koirat ja kissat kuolivat rekan alle. Lopulta myös Kingin tyttären kissa löytyi yliajettuna, ja kerran hän esti nuorempaa poikaansa juoksemasta tielle. Näistä sattumuksista syntyi ajatus romaaniin. King jätti käsikirjoituksen pöytälaatikkoon, koska koki sen olevan liikaa. Hän ei halunnut työstää eteenpäin tekstiä, joka tuli liian lähelle hänen omia pelkojaan lapsen kuolemasta.

Samoihin aikoihin hän vaihtoi kustantajaa. Sopimusristiriitojen vuoksi vanha kustantaja Doubleday ei aikonut maksaa Kingillä kuuluvia rahoja hänen aiemmista kirjoistaan, elleivät he saisi julkaista vielä yhtä teosta. Doubleday halusi julkaista romaanin, johon King oli haastatteluissa viitannut "häntä itseäänkin pelottavana". Uinu, uinu lemmikkini kirjoitettin uusiksi 1982 ja julkaistiin seuraavana vuonna. King antoi kustantajalle luvan markkinoida kirjaa sen jo aiemmin saaneella maineella 

Kingin oman kokemuksen lisäksi Uinu, uinu lemmikini tarinan taustalla kummittelee tärkeänä tekijänä W. W. Jacobsin novelli "Monkey's Paw" vuodelta 1902 (suomennettu ainakin nimellä"Apinan käsi" 1969 ja kahdesti nimellä "Apinan käpälä" 1934 ja 2014). Siinä vanha pariskunta saa esittää kolme toivomusta, jotka toteutuvat mutta eivät ilman suurta hintaa. Toisena toiveenaan he haluavat kuolleen poikansa takaisin, mutta tämä palaakin muuttuneena. Kingin versio klassisesta kauhutarinasta on kekseliäs eikä yhtään alkuperäistä vähemmän vaikuttava. Ajoissa luopumisen tematiikka ei ole vanhentunut kahdeksassakymmenessä vuodessa lainkaan.

Uinu, uinu lemmikissäni on paljon kaikuja myös Kingin lapsuuden EC-sarjakuvista. Koko idea "vanhasta intiaanien hautausmaasta" on silkkaa Tales from the Cryptiä. Jotenkin King kuitenkin onnistuu olemaan niin vakuuttava, ettei lukijalla ole ongelmia niellä ajatusta koskemattomasta muinaisjäänteestä aivan lasten ahkerasti hyödyntämän lemmikkien lepopaikan vieressä. On helppo uskoa, että vanha micmacien pyhä paikka on yksinkertaisesti työnnetty syrjään ajatuksista siihen liittyvien kauheuksien ja synkkien kokemusten vuoksi. Jud kertoo Louisille muutaman sen verran hyytävän tarinan menneiltä vuosikymmeniltä; näistä Timmy Batermanin paluuta käsittelevä kertomus on muuten julkaistu myös romaanista irrallaan.

Tammi 2017

V

Yksikään Uinu, uinu lemmikkini hahmoista ei ole kovin sympaattinen. Lukija on Louis Creedin puolella oikeastaan vain, koska häntä kohtaavat tapahtumat ovat enemmän kuin tarpeeksi kenelle tahansa. Louis on itsekäs, äkkipikainen ja epäluuloinen. Hän ei ole olosuhteiden pakosta sankarillisuuksiin nouseva kingiläinen jokamies, vaan oikeastaan melko rasittava tyyppi. King luo itselleen poikkeuksellisen hienovaraisen luonnekuvan miehestä, jolla on suuri tarve todistaa pärjäämistään ja tilanteiden hallintaansa. Toinen tavallista kiehtovampi hahmo on Creedien naapuri, Jud Crandall. Leveää jenkkimurretta puhuva vanhus on aluksi reilun ja salaviisaan ukon stereotyyppinen kuva, mutta hänen menneisyydestään paljastuu vihjauksia paljon muustakin.

Tarinan naiset sen sijaan ovat ohuempia. Sekä Judin että Louisin vaimot ovat Kingille valitettavan tyypillisen kaavamaisia; Norma Crandall hyväntahtoinen mummeli, Rachel Creed valittava hysteerikko. Norma kenties voisi olla tarinan miellyttävin hahmo, ellei hänen osuutensa jäisi niin vähäiseksi. Romaanin lapset ovat myös melko pahvisia, joko viattomia ja hyviä (Creedien lapset) tai häijyjä (Rachelin sisko takaumissa).

Koska tapahtumat kerrotaan pitkälti Louisin näkökulmasta, hänen mielenlaatunsa tulee tapahtumien ja lukijan väliin. Rachelin rasittavuus, hänen vanhempiensa tylyys, Judin ihanteellisuus tai hautuumaan ympäristön kauheat ilmiöt alkavat kaikki tarinan edetessä herättää epäilyjä. Voimmeko luottaa kertojaan, joka kuvaa tapahtumat niin läheltä Louisia, hänen sokista kärsivän mielensä läpi? Esimerkiksi lopun pitkä jakso, jossa seurataan Louisin yritystä siirtää poikansa ruumis micmacien maille, alkaa saada houreisia piirteitä edetessään. Monet Louisin aistimista yliluonnollisuuksista voi helposti tuomita hänen harhoikseen. Samoin tapa, jolla Louis aiemmin tulkitsee appensa anteeksipyydöt ja sovinnonyritykset epärehellisiksi, on niin hänen oman katkeruutensa sävyttämää, että lukija väkisinkin suhtautuu siihen epäillen.

Tammi 2019

VI

Palataan vielä hetkeksi vuoden 1989 elokuvasovitukseen. Se on Kingin itsensä käsikirjoittama. Ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hänen käsikirjoituksistään viisi oli filmattu. Näistä kaksi, Creepshow (Creepshow – yöjuttu, 1982) ja Cat's Eye (Paholaisen silmät, 1985) olivat episodielokuvia, lyhyistä tarinoista rakentuvia koosteita, ja vuonna 1986 kirjoitettu "Sorry, Right Number" jakso Tales from the Darkside-sarjaan (Keskiyön kauhutarinoita). Pitkiä elokuvia olivat olleet Silver Bullet (Hopealuoti, 1985) ja Maximum Overdrive (1986). Kaikki nämä olivat joko alkuperäistarinoita tai pohjautuivat Kingin novelleihin. Uinu, uinu lemmikkini oli ensimmäinen filmattu Kingin kirjoittama romaanisovitus.

Elokuva myötäilee romaanin tapahtumia melko tarkasti. Oikeastaan tarinatasolla pois on jätetty vain wendigoon viittaavat elementit. Teosten henki ja tunnelma ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Siinä missä romaani on synkkä, ahdistava ja surullinen, on elokuva paljon riehakkaampi. Varsinaisen kauhun sijasta se tyytyy usein halpoihin säikyttelyihin ja ällöefekteihin. King ei joko ole luottanut elokuvayleisönsä makuun ja mieltymyksiin (ihan perusteltu epäilys, uskoisin) tai sitten omiin kykyihinsä. Kieltämättä varsinkin hänen 80-luvun elokuvakäsikirjoituksissaan korostui roskaelokuvan perinne – splatteria aidon kauhun sijasta. Selkein esimerkki tästä on hänen oma ohjauksensa Maximum Overdrive. Esimerkiksi kirjassa Judin kertoma tarina Timmy Batermanista on häiritsevä, pahaenteinen ja synkkä, mutta elokuvassa siitä on tullut lähinnä sarjakuvamainen.

Uinu, uinu lemmikkini oli vuosia viimeinen Kingin kirjoittama elokuva, jota ei ollut tarkoitettu suoraan televisiolle. 1990- ja 2000-luvut hän kirjoitti joukon kirjoihinsa perustuvia minisarjoja tai tv-elokuvia. Vasta vuoden 2014 A Good Marriage palautti hänet valkokankaalle. Ei kovin hyvin tuloksin tosin.

Pimeä puoli - mietteitä Stephen Kingin äärellä #4

Tammi 1989

I

Yläasteella minulla ja hyvällä ystävälläni oli tapana raapustaa toistemme oppikirjojen tai vihkojen sivuille sanan tai kahden viestejä sillä välin, kun toinen oli kääntyneenä tai ei muuten huomannut. Yksinkertaisimmillaan se oli nopeasti hutaistu MOI; kirkkoveneiden kaltaisiin rahvaanomaisuuksiin emme muistaakseni sortuneet. Kun kirjan omistaja kääntyi takaisin, kuului ärähtää dramaattisesti, ikään kuin syvästi paheksuen moista töhrimistä ja henkilökohtaisen tilan loukkaamista.

Jossain vaiheessa kirjojen marginaaleihin alkoi ilmestyä sellaisia väkivaltaisin lyijykynän vedoin taiteiltuja iskusanoja kuin SPARROWS tai RAZOR. Nuoret kulttuurinharrastajat olivat tutustuneet Stephen Kingin Pimeä puoli -romaaniin – tai oikeammin sen filmatisointiin, jonka kynänjälkeä kirjansivujen merkinnät matkivat.

Luin kyllä Kingin kirjankin noihin aikoihin, 14–15-vuotiaana King-harrastajana. Muistan pitäneeni siitä erittäin paljon ja ihmetelleeni sen saamia nuivia arvosteluja suomalaisissa scifilehdissä ja orastavan Internetin hämärillä sivustoilla. Mainitut lehdet esimerkiksi tyytyivät pitkälti lähinnä naljailemaan tyyliin "onpas tiivis Kingin kirjaksi, vain viitisensataa sivua".

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen en kirjaan ole tarttunut. Se on kuitenkin jäänyt mieleen Kingin parempiin kuuluvana. Nyt kolmattakymmenettä vuotta myöhemmin palasin pimeälle puolelle.

II

Pimeä puoli on vahvasti idearomaani. Oikeastaan sen keskeinen idea on niin hyvä, että lopputulokselta antaa paljon anteeksi.

Vaikuttaa siltä, että Kingillä on ollut montakin ideaa, jotka hän on halunnut romaanissaan yhdistää. Ensinnä on ollut ajatus kirjailijan, hänen kirjailijaidentiteettinsä ja kirjailijantyönsä suhteen pohtimisesta; erityisenä polttoaineena on ollut Kingin käyttämän Richard Bachman -salanimen paljastuminen, joka on päätynyt Pimeään puoleen lähes sellaisenaan. Tähän kytkeytyy myös kaksosmotiivin runsas hyödyntäminen. Kingillä on ollut lisäksi ilmeinen halu kirjoittaa kovaksikeitetty rikoskertomus. Kaiken tämän päälle on ollut ajatus tuoda psykopompos-käsite moderniin populaarikulttuuriin. Kaikki itsessään ovat aivan kelvollisia pyrkimyksiä ja sellaisina käyttökelpoisia. Valitettavasti niiden yhdistäminen eheäksi kokonaisuudeksi ontuu.

Tekstin saumat ovat liiaksi näkyvillä. Paikoin King on selvästi innoissaan siitä mitä kirjoittaa, ja nämä kohdat nousevat muusta kerronnasta esiin. Esimerkiksi juuri kirjoittamisprosessin kuvaaminen (joka saavutti Kingillä huippunsa Kirjoittamisesta-teoksessa vuonna 2000) on tällaista inspiroitunutta ainesta. Samoin teoksen lopetus on poikkeuksellisen vahvaa Kingiä. Häntähän usein moititaan juuri pakotetuista ja kömpelöistä finaaleista, jotka tuntuvat hätäisiltä ja muodon vuoksi keksityiltä. Tällä kertaa tarina poikkeuksellisen aidosti kasvaa kohti loppuaan.

Kuitenkin matka kohti huippua on monin tavoin haparoiva. Tuntuu kuin King haluaisi vain päästä käsiksi mehukkaisiin kohtiin ja vie tarinan mahdollisimman vähin mutkin niitä kohden. Hän turvautuu paljon alleviivailuun ja infodumppeihin. Esimerkiksi kaksosten käyttäytymisestä, psykopomposten historiasta ja poliisitekniikan menetelmistä luennoidaan paljon. Pahin synti, jonka King kirjassaan tekee, on täydellinen yllättävyyden latistaminen. Tarina paljastaa jo aivan ensimmäisissä luvuissaan syyllisen, hänen yliluonnollisuutensa ja hänen suhteensa päähenkilöön, kirjailija Thad Beaumontiin. Lukijalle jää jännitettäväksi oikeastaan, minkä reitin tarina valitsee (vastaus: lähes suorimman mahdollisen) ja uskaltaako King antaa tarinalle noir-dekkarin synkkäsävyisen lopun (spoileri: ei uskalla). Kovin epäuskottavalta tuntuu etenkin se helppous, jolla Beaumont tajuaa syyllisen henkilöllisyyden ja saa vaimonsakin hyväksymään ajatuksen. Kerrankin toivoisi, että King olisi käyttänyt hieman enemmän tilaa, aikaa ja sivuja syventääkseen päähenkilön epäilyjen muuttumista varmuudeksi.

III

Ehdottomasti mielenkiintoisin puoli Pimeässä puolessa on sen yhteneväisyydet Stephen Kingin omaan elämään.

King on kirjoittanut kirjailijoista aiemminkin. Ennen tätä kirjaa keskushenkilö oli ollut kirjailija jo ainakin Painajaisessa, Hohdossa ja Piinassa sekä pienoisromaanissa Ruumis. Etenkin Piinan Paul Sheldonin ja myöhemmän Kalpea aavistus -romaanin Mike Noonanin tilanteissa on paljon samaa kuin Thad Beaumontin (Kalpea aavistus jopa mainitsee Beaumontin nimeltä). Sheldon joutuu ongelmiin kun hän on tappamassa suositun kirjasarjansa päähenkilön, Noonan kärsii valkoisen paperin kammosta. Beaumont on puolestaan juuri paljastanut olleensa kirjailija menestyneen nimimerkin takana. Näiden hahmojen kautta Kingin onnistuu käsitellä ammattikirjoittajan ja tähän kohdistuvien odotusten ja velvollisuuksien välistä ristiriitaa; mihin asti kirjailija on lukijoittensa, kustantajansa tai jopa tarinoittensa omaisuutta. Toisesta näkökulmasta tätä problematiikkaa avaa vuonna 2006 ilmestynyt Liseyn tarina.

Beaumontin tilanne muistuttaa Kingin omaa elämää muutamaa vuotta Pimeän puolen ilmestymistä aiemmin. Vuonna 1985 King myönsi julkisesti, että hän oli julkaissut viisi romaania Richard Bachman -pseudonyymillä. Tarkkasilmäinen kirjakaupan työntekijä oli huomannut yhtäläisyyksiä kahden kirjailijanimen tyyleissä ja alkanut tutkia asiaa. Toisin kuin Beaumontin tapauksessa, salanimen paljastanut henkilö ei esittänyt Kingille vaatimuksia tai yrittänyt kiristää tätä, mutta salaisuus päätettiin kuitenkin julkaista. Beaumontin ja Kingin nom de plumeilla on kuitenkin paljon yhteistä: Molemmat kirjoittavat niiden takaa muusta tuotannostaan poikkeavaa kirjallisuutta; Beaumont väkivaltaisia rikosromaaneja, King tavallista tylympiä ja osittain realistisempiakin teoksia. Kummankin nimen taustalla on rikoskirjailija Donald E. Westlaken salanimi Richard Stark: etunimi siirtyi myös Bachmanille, sukunimi Beaumontin pimeälle puolelle Richard Starkille.

Kuten usein muulloinkin, King ottaa romaanissaan tosielämän arkisen tilanteen (tai tässä tapauksessa ainakin melko pienen, vaikka paljastumista seurannut mediavyöry olikin tavatonta) ja vie sen äärimmäisyyksiin. Mitä jos salanimi ei haluakaan kuolla vaan pitää kynsin hampain kiinni olemassaolostaan, elämästään? Mitä jos salanimi ei ole vain kirjoittajan naamio vaan konkreettinen toinen persoona? Avaukset ovat mielenkiintoisia ja kysymyksenasettelu kiehtovaa. Siinä King menee mielestäni metsään, että hän kytkee Thad Beaumontin ja  Richard Starkin välille myös biologisen kaksossuhteen ja sen lisäksi vieläpä samaistaa myös Starkin ja tämän romaanien päähenkilön Alexis Machinen. Asian monitasoinen mutkistaminen ei kestä lähempää tarkastelua, edes yliluonnollisen kauhukertomuksen logiikasta käsin. Tilanne, jossa kaksi samamunaista alkiota sulautuvat kohdussa toisiinsa, on muuten mainittu jo romaanissa Uinu, uinu lemmikkini, joten ajatus on ilmeisesti kiehtonut Kingiä jo pidemmän aikaa.

III

Pimeä puoli on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein tuntuu kuin kirjailija parodioisi itseään. Vaikutelmaa tehostaa se, että seuraava romaani, Tarpeellista tavaraa, sisältää paljon samoja henkilöitä kuin Pimeä puoli ja siinä King selvästi pääsee irrottelemaan kliseillään ja nauramaan niille. Pimeä puoli on kuitenkin ongelmallisempi. Toki se kommentoi genreään ja etenkin rikoskirjalllisuuden perinnettä ahkerasti, välillä lainaillen ja välillä parodioiden. Kuitenkin sen yleisilme on vakava. On vaikea nähdä, hymyileekö kirjoittaja sittenkin kaiken totisuutensa takana.

Selvimpiä King-elementtejä ovat tietenkin uusienglantilainen miljöö, Ludlow'n ja Castle Rockin pikkukaupungit, ja etenkin sen kaavamaiset henkilöt. Thad Beaumont on tyypillinen King-hyvis, vähän lattea jokamies, joka kuitenkin kohoaa tavallisuutensa yli pelastaessaan perhettä. Thad on kingiläisen commedia dell'arten Kirjailija-hahmo, sama tyyppi joka esiintyy Piinassa Paul Sheldonin nimellä tai Epätoivon kaupungissa Johnny Marinvillenä. Vielä näitä muitakin ilmentymiään enemmän Thad Beaumontin persoonaa määrittelee ainoastaan hänen kirjailijuutensa. Samalla tavoin kaavaimainen on Liz Beaumont, perinteinen hysteerisesti uikuttava Vaimo. On sanottu, ettei King osaa luoda realistista, lapsuuden jo ohittanutta muttei vielä vanhukseksi yltänyttä naishahmoa. Tähän on varmasti poikkeuksia, mutta Liz ei sellainen ole. George Stark, lihaksi tullut nimimerkki, on puolestaan Pahis, liioitellun häijy tyyppi, joka ajaa isolla mustalla autolla, heittelee letkautuksia ja on Tosi Paha. Thadin työtoveri Rawlie DeLesseps jatkaa Hitchcockin Lintujen mrs. Bundyn perinnettä hieman hassahtaneena tieteilijänä, jonka ainoa tehtävä on tarjota jonkinlainen tieteellinen taustoitus tapahtumille.

Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee Castle Rockin sheriffi Alan Pangborn. Pangborn oli Kingin ensimmäinen yritys kirjasta toiseen jatkavaksi poliisihahmoksi (jollainen lopulta luonnistui Bill Hodges -trilogiassa toistakymmentä vuotta myöhemmin). Pangborn oli keskeisenä henkilönä myös Tarpeellista tavaraa -romaanissa, "viimeisessä tarinassa Castle Rockista". Siinä hänen hahmonsa pääsi kehittymään paljon syvemmäksi ja vivahteikkaammaksi, ainoksi selväjärkiseksi muuten sekoavassa ja itsensä tuhoavassa kaupungissa. Pimeässä puolessa hän on vielä vain orastava mahdollisuus, melko perinteinen epäilevä mutta intuitiivinen virkavallan edustaja, joka lopulta hyväksyy uskomattomatkin tapahtumat koska todistaa ne itse. Pangbornissa on kuitenkin henkeä enemmän kuin muissa romaanin hahmoissa. Hän ei ole yksioikoinen vaan muuttuu tarinan edetessä, ei suuresti mutta riittävästi. Kun Pangborn ja Beaumont tarinan lopussa polttavat Starkin Toronadon, on se samalla hyvästien jättö ystävyydelle, joka melkein pääsi syntymään.

IV

Pimeä puoli on jäänyt Kingin kaanonissa ideansa puolesta oleelliseksi mutta muuten selvästi melko toissijaiseksi teokseksi. Se sijoittuu hänen tuotannossaan eräänlaiseen muutoksen aikaan. 80-luvun alussa huumeriippuvainen King julkaisi nopeaan tahtiin paljon monenlaista kirjallisuutta - "omien"romaaniensa lisäksi muutaman Bachman-kirjan, ensimmäisen osan Musta torni -sarjaa, Lohikäärmeen silmät -satufantasian, pienoisromaanikokoelman Kauhun vuodenajat muiden muassa. Samoihin aikoihin hän myös vaihtoi kustantajaa Doubledaylta Vikingille. Ehkäpä huumekoukusta irtautuminen yhdistettynä uuden kustantajan käytänteisiin aiheutti muutoksia myös Kingin kirjailijakuvassa. 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun osuu monen tiiliskiven paksuisen kirjan ilmestyminen -  Se, Kolkuttajat, Tarpeellista tavaraa, Sydänyö. Monta kertaa Kingiä lukiessa kaipaa kustannustoimittajan ankarampaa otetta, usein kertomusten annetaan venyä väärissä kohdin ja sitten toisaalta tarinoiden solmuja ei avata edes gordionilaisittain miekalla vaan suorastaan räjäytetään taivaan tuuliin. Kingiltä opittiin jo odottamaan massiivisia romaaneja, joten rönsyjen karsimiseen ei ehkä tästä syystä ole ollut kovin paljon mielenkiintoa. Kingin tyyli pääsi muuttumaan vuosikymmenen loppuun mennessä jotenkin löysemmäksi.

Tämän ajan töissä usein näkyy myös, että Kingillä on hauskaa kirjoittaessaan. Usein tämä syö jännitystä ja intensiteettiä mutta toisaalta luo tekstiin omanlaistaan rentoutta ja sisäpiiriin kuulumisen tunnetta; aivan kuin tässä jutusteltaisiin kaveriporukassa ja joukon tarinaniskijä on päättänyt riemastuttaa taas yhdellä kunnon jutulla. Pimeässä puolessa tämä piirre on hyvin selvänä. Vaikka tällainen rentous tekeekin hallaa kertomukselle sinänsä (sen kirjallisuudellisuudelle), se tuo eittämättä itse lukukokemukseen aivan omalaisen lisänsä. Tällä keinoin kirjailija sitouttaa jo olemassa olevia fanejaan mutta myös kutsuu uusia "constant readereita" mukaan nuotioringin ääreen. Mielenkiintoista on, että King vaihtoi jälleen moodia muutaman vuoden jälkeen. 1992 alkanut niinsanottu "naistrilogia" (Julma leikki, Doloreksen tunnustus, Naisen raivo) otti aivan toisenlaisen, jossain määrin kokeilevamman asenteen ja vieraannutti monia lukijoita.

Prosopopoia ja sen tehtävät – Puhuuko kuollut Herra Valdemarin tapauksen tosiasioissa

(Seuraava essee on kirjoitettu alunperin joulukuussa 2004 Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaineen "Ääni ja kirjallisuus"-kurssin harjoitustyöksi. Sen julkaisu tässä puoltanee paikkaansa aiheensa vuoksi, etenkin koska prosopopoia on edelleen vähän käsitelty ilmiö vaikka moderni kauhukertomus mahdollistaisi sille monipuolisen käytön. Olen jättänyt pois johdantokappaleen, muutoin teksti on alkuperäisessä muodossaan.)

Prosopopoian määrittelyä

Antiikin aikaan retoorikot tarkoittivat prosopopoialla toisen suulla puhumista. Retoriikkaa opiskelevien tuli esittää kuviteltu puhe niin kuin sen olisi esittänyt  todellisuudessa poissaoleva (mahdollisesti kuollut) tai epätodellinen henkilö.  Erona sukulaistrooppi ethopoiaan on, että antiikissa prosopopoiassa korostui nimenomaan puheen merkitys kun taas ethopoiaan kuului oleellisesti myös eleitten, puhetavan jne. imitointi (Webster 1976). (Gilbert 2000.) Kasvojen poissaolevalle lainaamisen tai antamisen (kreik. poein 'naamioida') ajatus elää yhä, kun prosopopoia mielletään omaksi troopikseen. Tavallisempaa kuitenkin on ajatella se muiden trooppien alalajiksi tai rinnakkaiseksi nimitykseksi. Useimmiten prosopopoia liitetään personifikaatioon. Personifikaatiolla tarkoitetaan inhimillisten ominaisuuksien käyttämistä elottoman asian yhteydessä ("aurinko lepää vuorten takana"), joten prosopopoian ymmärtäminen sen piiriin on jossain määrin perusteltua. Onhan puhekyvyn antaminen kuolleelle omanlaistaan elollistamista. On kuitenkin myös niitä tapauksia, jotka eivät sovi personifikaation määritelmän sisään mutta toteuttavat prosopopoiaan liitettäviä ominaisuuksia: Puheenlahjan saajanhan ei tarvitse olla kuollut tai eloton. Riittää että hän tai se ei ole läsnä. Tässä mielessä on ongelmallista, että englanninkielessä käsitteet ymmärretään usein synonyymisiksi; esimerkiksi Websterin sanakirja ehdottaa näin (Webster 1976: 1697, 1821). Toinen trooppi, johon prosopopoia liitetään tavallisimmin, on apostrofi, joka on luonteeltaan aivan päinvastainen: poissaolevaa puhutellaan. Esimerkiksi Longman (1985: 247; Kaunosen 2003 mukaan: 44) määrittelee prosopopoian apostrofin kautta; apostrofinen puhuttelu mahdollistaa vastaamisen. Myös de Man liittää nämä kaksi yhteen (vaikkei samaistakaan) käsitellessään Wordsworthin Essays upon Epitaphsia (de Man 1984: 75).

Vaikka joissain tapauksissaan prosopopoia voidaan sovittaa sekä ethopoian, personifikaation että apostrofin piiriin, se ei sovi kokonaisuudessaan vain yhden käsitteen alaiseksi ilmiöksi. Yhteistä näistä jokaiselle on niiden ohimenevyys, väliaikaisuus. Prosopopoialle se kuitenkin on ehkä leimallisinta, koska kuollut palaa aina hetkellisen puhekyvyn omaamisen jälkeen kuolleeksi, hiljaiseksi. Toki esimerkiksi myös laulavat sadepisarat menettävät laulukykynsä, mutta se tapahtuu vähäeleisemmin. Personifikaation ja prosopopoian eräs selkeä erottaja vaikuttaisikin oleva se, että edellisessä annettu piirre on enemmänkin vaikutelma inhimillisyydestä siinä missä jälkimmäisessä se on konkreettinen inhimillinen kyky. Prosopopoiassa kyvyn katoaminen korostuu. Sillä on myös taipumus taianomaistaa todellisuutta. Sen luoma kuva eroaa ympäristöstään yliluonnollisen luonteensa vuoksi (erityisesti proosatekstissä). Personifikaation rakentama kuva on jälleen enemmänkin vain vaikutelma. Selvin ero muihin mainittuihin kielikuviin on prosopopoian antama kyky vastata, joka myös korostaa sen konkreettiutta suhteessa niihin; personifikaatiolta ei odoteta vastausta, apostrofissa puhuteltava on poissa, joten vastaus on mahdoton. (Keskinen 27.10.2004.)

Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat

Edgar Allan Poen "Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat" on nimensä mukaisesti esitetty selvityksenä tapahtumista, jotka liittyvät erään Ernest  Valdemarin kuolemaan. Nimettömäksi jäävä minäkertoja (P—), lääketieteen tohtori, on kiinnostunut mesmerismistä (nyk. hypnotismi) ja erityisesti sen mahdollisuuksista liittyen kuolemaan. Hän haluaa tehdä kokeita magnetismin vaikutuksista kuolleeseen ja mahdollisesta kuoleman viivyttämisestä mesmerismin avulla. Otolliseksi koehenkilöksi osoittautuu kyseinen herra Valdemar, joka sairastaa pitkälle edennyttä keuhkotuberkuloosia. P— saapuu Valdemarin luo vuorokautta ennen lääkärien ilmoittamaa, luultavaa kuolinaikaa. Hän hypnotisoi Valdemarin kun kuolema näyttää lähestyvän ja tämä vaipuukin syvään transsitilaan, jonka vahvistavat paikalla olevat lääkärit. Kommunikointi kuolevan kanssa onnistuu yhä; hän vastaa esitettyihin kysymyksiin ja esittää toiveen saada kuolla hypnoositilassaan. Jossain vaiheessa Valdemarin fyysinen olemus muuttuu ja hänessä "ei ollut enää nähtävissä pienintäkään elämän merkkiä" (Poe 1845: 290). Potilaan kieli kuitenkin jatkaa värinää, jota on lähes mahdoton havaita, ja muutamien kymmenien minuuttien jälkeen hän puhuu jälleen. Valdemar kertoo kuolleensa. Tohtorit toteavatkin, ettei hän osoita fyysisiä elonmerkkejä. Tähän tilaan hän jää seitsemän kuukauden ajaksi. Hypnoosista herättämistä ei uskalleta kokeilla, koska sen uskotaan merkitsevän potilaan lopullista kuolemaa. Kyseisen ajan kuluttua Valdemar kuitenkin päätetään herättää, ja hetkeksi elämän fyysiset piirteet palaavatkin häneen. P— koettaa puhutella potilasta. Tämä vastaa paniikinomaisesti huudetulla toiveella päästä takaisin uneen, koska on kuollut. Kun katselijat luulevat Valdemarin heräävään, hänen ruumiinsa sulaa heidän silmiensä edessä.

Poen novellissa prosopopoia on keskeisenä tekijänä, vaikka sen rooli ei sinänsä pitkä olekaan. Tarinan käännekohta sijoittuu Valdemarin kuolinhetkeen, jota kertomus on siihen saakka odottanut ja alustanut. Kuolemaan saakka kerronta on ollut hyvin raportoivaa, tarkkaa väitettyjen tosiseikkojen kuvaamista ja listausta. Herra Valdemarin tapaus oli yksi Poen kuuluisista "huijauksista" (ks. Poe-kokoelma Ajan ja avaruuden kartat) ja se aiheuttikin julkaisunsa jälkeen hämmennystä, kun lukijat pitivät kertomusta totena (pitää muistaa, että mesmerismi oli tuolloin muoti-ilmiö, ja siihen suhtauduttiin innostuneesti) (mm. Parker 1996). Vainajan alkaessa puhumaan, vaikka kolme lääkäriä on juuri todennut hänet kuolleeksi, sävy muuttuu. Tunnelman muutos tapahtuu ensinnäkin tarinan sisällä, jossa paikalla olleet sairaanhoitajat pakenevat ja lääketieteen opiskelija pyörtyy tapauksen vuoksi, mutta myös sen ulkopuolella. Tiukan realistisena pysytellyt kerronta alkaa saada yliluonnollista tuntua ja tämä herättää lukijassa kauhun tunteen – erityisesti, jos on pitänyt kaikkea aiemmin kerrottua totena. Kaunonen (2003: 50) pohtii de Manin viitoittamana (1984: 78) prosopopoiaan sisältyvää uhkaa: sen symmetrisyys viittaisi siihen, että ei-elollisen alkaessa puhua roolit vaihtuvat ja elolliset menettävät puhekykynsä, siis kuolevat. Poen novelli toteuttaa tätä troopin piirrettä tehokkaasti. Kun kuolleeksi jo novellin alussa tuomittu mies ei suostukaan kohtaloonsa vaan jatkaa puhumista näennäisen kuoleman jälkeen, lukija tulee tietoiseksi omasta kuolevaisuudestaan (kuten myös tarinan hahmot, jotka Valdemarin "kuolleena puhumisen" jälkeen omistivat "kaiken huomiomme herra L—l:n virvoittamiseen puhumatta sanaakaan – – toisillemme"). Tämä puolestaan limittyy mielenkiintoisesti Stephen Kingin väittämän (1978: 10–11) kanssa, jonka mukaan kauhukirjallisuudessa, jota Herra Valdermakin edustaa, lukija harjoittelee omaa kuolemaansa. Prosopopoian voidaan siis tietyssä mielessä nähdä herättävän kuolleita eloon, jotta elävät tulisivat tietoisiksi tulevaisuudestaan. Kenties nykyisin niin yleinen prosopopoian käyttö ja toisaalta kauhukirjallisuuden ainainen suosio voidaan kääntäen perustella haluksi nähdä oma tulevaisuus. Tällä tavoin voidaan perustella osaltaan Herra Valdemarin tapauksen kertojahahmon halua suorittaa kokeitaan kuolevalla. Yksi hänen motiiveistaanhan on nimenomaan kuoleman (hänen omansa?) viivyttäminen, yritys kieltää vääjäämätön tulevaisuus. Samoin toimivat muutkin tohtorit, kun Valdemar jää kuoleman ja elämän "välitilaan" ja he kieltävät potilaan herättämisen transsista. Ihminen haluaa tietää kuolemanjälkeisestä, ja tohtorit ovat näin saaneet kenkänsä kuoleman porttien väliin.

Herra Valdemarin tapauksessa esiintyy selkeänä prosopopoian vastaamiseen kykenevä olemus. Kun Valdemar puhuu ensimmäisen kerran kuolemansa  jälkeen, hän tarkemmin sanoen vastaa hänelle aiemmin esitettyyn kysymykseen. Hetkeä ennen kuolemaa P— oli tiedustellut, nukkuiko Valdemar. Muutamia minuutteja myöhemmin tämä sanoo: "Kyllä; — ei;  olen nukkunut — ja nyt — olen kuollut." Myöhemmin Valdemar ei enää kykene puhumaan enempää. Vasta herätysyrityksen aikana hän saa voimia huutaa pyynnön vaivuttaa hänet takaisin uneen. Tälläkin kertaa P— on esittänyt ensin kysymyksen siitä, mitä potilas tuntee. Tämä tukee tavallaan myös aiemmin mainittua, Longmanilta lähtöisin olevaa ajatusta apostrofin tarpeesta prosopopoian olemassaoloon, sillä P—:n kysymykset Valdemarille ovat tulkittavissa apostrofisiksi. Tohtorithan toteavat potilaan kuolleen, ja kuollut mielletään yleensä "poissaolevaksi" (myös engl. to pass away, to be gone, …), vaikka hänen fyysinen olemuksensa olisikin yhä läsnä. P— tietääkin puhuttelevansa jotakuta, joka ei ole paikalla, eikä ehkä todellisuudessa odotakaan vastausta. Osittain siksi hän pelästyy Valdemarin alkaessa kuitenkin puhua. Kaunonen kutsuu (2003: 49) prosopopoiaa "haudantakaisuuden esiinmanaavaksi troopiksi" mutta kenties olisi osuvampaa kutsua sitä esiinmanatuksi!

Prosopopoian luoma illuusio on ohimenevää. Niin myös Herra Valdemarin tapauksessa. Kuolleen Valdemarin saama puhekyky, elämä, loppuu hätkähdyttävällä tavalla vainajan ruumiin hajotessa. Loppu on siis hyvin konkreettinen, aivan kuten troopin antama kykykin (vrt. personifikaation luoma vaikutelma). On kuitenkin huomattava, ettei Valdemarin "jatke-elämä" osoita loppumisen merkkejä oma-aloitteisesti. Päinvastoin: P— kuvaa, kuinka olotila, johon Valdemar pian kuolemansa jälkeen vaipui, jatkuu täysin muuttumattomana seitsemän kuukauden ajan. Siinä vaiheessa tohtorit päättävät yrittää herättämistä, ja vasta tuolloin kuolemasta tulee lopullinen. — Kuoleeko herra Valdemar tosiaan transsitilassaan vaiko vasta siitä herätessään? Häntä hoitaneet lääkärit ovat tarinan alussa määritelleet hänen kuolinhetkensä tunnin tarkkuudella, ja Valdemarin tilaa kuvaillaankin hyvin huonoksi. Kuolema ei siis voi olla kaukana. Valdemar itse kertoo hypnoosissa kuolevansa ja lääkärit tulkitsevatkin hänen menehtyvän transsitilassa ollessaan, kasvojensa "sammuessa". Hän ei enää vastaa P— käsittelyyn. Kuitenkin hänen tilansa pysyy stabiilina pitkän ajan, ja P— uskookin myöhemmin torjuneensa Valdemarin kuoleman. Voisiko siis olla, että tuberkuloosipotilas ei suinkaan kuole vaan vaipuu ainoastaan johonkin syvempään tilaan, oli se sitten transsi, kooma tai jotain muuta? Lukija on saanut tietää, että herra Valdemar ei ole aiemmin ollut lainkaan kiinnostunut P—:n hänellä suorittamista kokeista, vaikka onkin niihin suostunut. Sen sijaan tämä viimeisin saa hänet innostumaan epätavallisen paljon. Hypnoosi toimii tunnetusti voimakkaammin niillä, jotka uskovat tai haluavat uskoa siihen (ks. esim. www.hypnoosi.net). Voidaan olettaa, että Valdemar on voimakkaan suggestiivisesssa tilassa P— aloittaessa kokeensa. Koska hänelle on kerrottu kuolemastaan, hän luonnollisesti uskoo sen koittavan hypnoosin aikana. Hypnoosin on sanottu voimistavan henkilön ajatuksia joissain tapauksissa, joten on mahdollista, että Valdemar aidosti uskoo kuolleensa, ja siitä syystä vastaa tämän uskomuksen mukaisesti P—:n kysymyksiin. Hän oli kieltämättä jo huonossa fyysisessä kunnossa, joten ei ole mahdotonta, että rentoutuneessa tilassa hänen elintoimintonsa rauhoittuvat entisestään ja ulkopuoliselle tämä tila voi hyvinkin vaikuttaa elottomuudelta. Tämä vaihtoehto muuttaa novellin luonnetta prosopopoiuuden kannalta. Puhekykyä ei olekaan annettu elottomalle vaan elävälle ja jo valmiiksi puhekykyiselle! Prosopopoiasta voidaankin näin ajatellen puhua korkeintaan vain tohtorien ja muiden tapausta todistaneiden näkökulmasta; heillehän Valdemar on kuollut tai ainakin kuoleman kaltaisessa tilassa. On kuitenkin yksi Valdemarin kuoleman aitoutta puoltava seikka, tarinan ainoa selkeästi yliluonnollinen tapahtuma, eli potilaan ruumiin äkillinen hajoaminen hypnoosista heräämisen jälkeen. Sitä onkin jo hankalampi kiistää.

Lähteet

• Gilbert, Sandra 2000: "Silence, Art and Ritual". Verkkokokonaisuudessa Seeing The Difference: Conversations on Death and Dying. Berkley: University of California. http://seeingthedifference.berkeley.edu/. Luettu 13.12.2004.
• Kaunonen, Leena 2003: "Puhuvat kasvot ja merkityksen lausumattomuus. Romanttisen   kuvakielen kuvallisuudesta". Teoksessa Kuvien kehässä – Tutkielmia kirjallisuudesta, poetiikasta ja retoriikasta (toim. Vesa Haapala). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden    Seura. Tietolipas 191.
• Keskinen, Mikko: Ääni ja kirjallisuus -luento 27.10.2004. Jyväskylän yliopisto.
• King, Stephen 1978: "Esipuhe". Teoksessa Yön äänet (suom. Reijo Kalvas). Hyvinkää:   Viihdeviikarit 1989.
• de Man, Paul 1984: "Autobiography as De-Facement". Teoksessa The Rhetoric of Romanticism. New York: Columbia University Press.
• Parker, Jamie C. 1996: The Poe Perplex. http://www.usna.edu/EnglishDept/poeperplex/valdemar.htm. Luettu 13.12.2004.
• Poe, Edgar Allan 1845: "The Facts in The Case of  M. Valdemar". Suomennos "Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat" (suom. Eero Ahmavaara) teoksessa Korppi ja kultakuoriainen. 3.p. 1990. Helsinki: Kustannus Oy Forma.
• Webster's Third New International Dictionary of The English Language 1976. Springfield, Massachusetts: G. & C. Meriam Company.