Katsottua: toukokuu 2026

Clint Eastwood: Pahin rikos

Clint Eastwoodin ohjaama Pahin rikos (True Crime, 1999) menestyi ilmestyessään surkeasti. Ja ihan oikein niin. Elokuvan lähtökohta on hyvä: Mies ollaan teloittamassa murhasta. Vanha alkkisreportteri pannaan yllättäen haastattelemaan tuomittua teloituspäivänä. Muutaman tunnin taustatutkimuksiensa perusteella hän kuitenkin alkaa epäillä, josko murhasta olisikin tuomiolla syytön mies.

Kelpo lähtökohta hitchcockilaiselle jännärille! Vaan Andrew Klavanin romaaniin perustuva käsikirjoitus vuotaa kuin revennyt seula. Yhden päivän rakenne ei yksinkertaisesti ole uskottava, dialogi on joko kornia tai etenee pelkkiä oikoteitä, sovinistinen pölhöhuumori on rumassa ristiriidassa vakavan aineksi kanssa, hahmot ovat liki groteskeja... Suurin erhe on seitsemänkymppinen Eastwood pääosassa. Hänen ärtyisä geriatrikkohuoripukkinsa on ihan samanlainen leikekirjakarikatyyri kuin muutkin hahmot.

Ehtisipä sitä oikeastikin vuorokaudessa kuulla pokailemansa työtoverin kuolleen ja toeta siitä; ratkaista murha ja pelastaa kuolemaantuomittu; käyttää lapsi eläintarhassa; erota vaimostaan, ja selvittää välit rakastajattarensa miehen kanssa; vetää kännit; ja ilmeisesti vielä ajaa autoa useamman tunnin verran. Jos Pahimman rikoksen tuotantoarvot eivät olisi kohdillaan ja Eastwoodin ohjaus muodollisesti pätevää, se saattaisi olla ironisten diggareiden pieni kulttisuosikki.

Andrzej Wajda: Tuhkaa ja timanttia. Roman Polanski: Veitsi vedessä

Puolalaisen elokuvan kenties kirkkain jalokivi on Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament, 1958). Se on toisen maailmansodan päättymisen päivään sijoittuva kertomus, jossa velvollisuus, uskollisuus, vastarinta ja unelmat, yksityinen ja yleinen taistelevat vielä kerran antikommunistisen liikkeen erään jäsenen elämässä. Työväenpuolueen paikallisen johtohahmon murha tuntuu aluksi itsestäänselvältä teolta, mutta lopulta sekään ei ole yksinkertaista tilanteessa, jossa kaikki on muutoksessa, eikä varmaa ole mikään. Elokuvallisesti Tuhkaa ja timanttia on upeaa kuvan ja sisällön yhteispeliä. Useimmiten kahden henkilöhahmon välisistä kohtauksista muodostuva kerronta ei koskaan lähentele teatraalista vaan on jatkuvassa liikkeessä. Kuva ei tyydy kaksiulotteisuuteen, vaan syvyyssuuntainen liike luo koko ajanarvaamattomuutta asetelmiin. Levottomuuden, purkautuvan paniikinkin tunne on alati läsnä, ja se saavuttaa huippunsa elokuvan katarttisessa loppukohtauksessa, jossa laskuhumalaisen poloneesin jälkeen menneet teot eivät pysty juoksemaan pakoon päivänvaloa.

Lähes yhtä intensiivinen on neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Roman Polanskin ainoa puolankielinen pitkä elokuva Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962). Purjehtimaan matkalla oleva aviopari ottaa mukaansa nuoren liftarin, joka pakottaa heidät arvioimaan suhdettaan uusista näkökulmista. Jo alkukohtaus osoittaa, että heidän väleissään on kitkaa; aviomiehen tarve kontrolliin on ilmeinen, ja liftarista hän kuvittelee saavansa itselleen toisen pompoteltavan. Naiivi nuorimies on kuin lapsi pariskunnan keskellä ja osoittautuu arvaamattomaksi vaa'ankieleksi, jonka varassa he punnitsevat välejään. Veitsi vedessä yltyy eräänlaiseksi pseudojännäriksi: voimistuva uhka on psykologinen, ei väkivaltainen. Silti tai juuri siksi se iskee voimalla katsojaa. Purjeveneen ja kolmen hahmon pieni näyttämö käy ahtaaksi, kun sille pitäisi mahtua myös katsoja. Kamera asettuu kuin huomaamatta osaksi tapahtumia, ja jazzmusiikki luo harhauttavan helteisen tunnelman, jonka on lopulta pakko purkautua ukkosmyrskyyn. Miehinen kukkoilu muuttuu lapselliseksi isä–poika-asetelmaksi, jossa äiti on lopulta ainoa aikuinen. "Riittää että pelkäät."

Stephen Chow: Shaolin Soccer. Wilson Yip: SPL Hong Kong Force

Mitä saadaan kun yhdistetään kung fu -elokuva ja jalkapallo? Stephen Chow'n ohjaama Shaolin Soccer (Siu lam juk kau, 2001). Se on heikkojen puolella, koulukiusattujen, lihavaksi, rumaksi tai typeräksi tuomittujen puolella, niiden jotka valittiin koulun liikuntatunnilla aina viimeisenä joukkueeseen. Aikoinaan kaltoin kohdeltu jalkapallotähti saa uuden tilaisuuden entisten shaolin-munkkien avulla. Nämä yhteiskunnan altavastaajiksi päätyneet ressukat saavat pyhät voimansa takaisin ja haastavat lajin huiput. Potku on potku tehtiinpä se sitten nurmella tai tatamilla. Shaolin Soccer yhdistelee pölhöhuumoria voimauttavaan urheilujuoneen ja tarkoituksellisen kömpelöihin cgi-efekteihin. Se on typerä, mutta niin on keskiverto jalkapalloilijakin. Se on naiivi, mutta niin on jokainen satukin. Kun pallo katoaa kiertopotkun voimasta pilviin, se on korkea veisu kaiken epäurheilullisen voimalle. Jokainen alakoulussa kentältä ulos naurettu on ansainnut Shaolin Soccer -hetkensä. Urheilu- ja kung fu -elokuvien klišeet sopivat yhteen hämmästyttävän hyvin.

Astetta vakavampi on Wilson Yipin ohjaama SPL – Hong Kong Force (Saat po long, 2005). Arkkiviholliset saavat samaan aikaan huonoja uutisia: rikollispomon vaimo saa keskenmenon, häntä jahtaava poliisi diagnoosin kasvaimesta. Jälkimmäinen on pääsemässä eläkkeelle, mutta työt ovat yhä kesken. Elämässään epäonniset kollegatkin hymyilevät. Mutta mitä ihmettä! Kauheuksia! Minkäänlaisesta perinteisestä (länsimaisesta) draaman kaaresta ei ole tietoakaan, kun alkaa tapahtua. Kaikessa tuntuu outo perhetragedian lemu. Vammainen poika kuvaa Sammo Hungin tappohommissa golfmailan kanssa. Onneksi poliisi taitaa kung fun salat. SPL:n yksittäisissä kohtauksissa, yksittäisissä kuvissa on voimaa. Valitettavasti kokonaisuus on hirvittävän teennäinen tyyliteltyjen ostosten sarja. Syrjään astuvan ja uuden, silo-otsaisen poliisin vastakkainasettelu on lähinnä hassua poseerausta. Hahmoilla ei ole tila hengittää, eikä pinnallinen tyylittely kanna riittävän pitkälle. Lopputulos on kuin katselisi Double Dragon II:n läpipeluuta: pari hienoa pomoa, muuten tylsää jyystöä ja hölmö taustatarina. Ihme äijäilyä koko homma.

Kitamura Ryûhei: Azumi

Puolihumalaisten mielikuvien mukaan Kitamura Ryûhein ohjaama Azumi (2003) oli ollut välkivaltainen, visuaalisesti komea jidaigeki. Uusintakatselu paljastaa sen melko mitäänsanomattomaksi sarjakuvaleffaksi.

Koyama Yūn mangaan perustuva Azumi kertoo joukosta nuoria salamurhaajia, jotka on lapsesta saakka koulutettu tappajiksi, jotta he voisivat kostaa feodaaliajan Japanissa muutamille sotaloordeille. Sarjakuvamaisuus näkyy toisaalta poseeraavana väkivaltana, toisaalta yksinkertaisena dialogina. Selostavat vuoropuhelut ovat kuin videopelin cutsceneja, jotka johdattavat elokuvaa taistelu kohtauksesta toiseen. Taistelut ovat lopulta melko yhdentekeviä miekanheiluttelun ja verisuihkujen kavalkadeja, mutta joukossa on pari oikeasti vaikuttavaakin jaksoa (ryhmän sensein, Gessain tunkeutuminen Kiyomasan luo, ruusuja haistelevan Bijomarun kohtaus heinäarolla).

Monta asiaa latistaa digitaaliseen värikalvoon sotkettu kuva, joka kyllä pehmentää kömpelöitä digitaaliefektejä mutta samalla saa elokuvan näyttämään kuin Playstation 2:n päiväunelta. (Dvd-kopio ei ainakaan auta asiaa.) Loppupuolella sentään tarjoillaan maukkaita, paatoksellisia hidastuksia pauhaavan jousiorkesterin säestyksellä, kepeää feminismiä ja aivan aavistuksenomaisia lesbosävyjä. Pop-tähti Ueto Aya ei saa juurikaan tilaa näytellä, mutta hän täydellinen kawaiin ja kohtalokkaan väkivallan yhdistelmä.

Lau Kar-leung: The Legend of Drunken Master

The Legend of Drunken Master eli Jui Kuen II (1994) oli Jackie Chanin paluu perinteiseen kung fu -elokuvaan vuosikymmen tauon jälkeen. Ja mikä paluu se olikaan! Drunken Master II on Chanin humoristisen kung fu -tyylin korkea veisu. Mykkäelokuvan slapstick-komediasta mallia ottava liioittelevan fyysinen pölhöhuumori on erittäin luonteva pari taistelulajiakrobatialle. Kaksi kulttuuria kohtaavat tarinassakin, jossa tarunhohtoisen Wong Fei-hungin kiinalainen elämäntapa kohtaa imperialistisen brittikulttuurin.

Nuori lääkärinalku on myös mestari juopuneen koulukunnan kung fussa. Aina pelkkä juopon liikeratojen osaaminen ei riitä – vaan aito känni tuo supervoimat esiin. (Missä on suomalainen versio?!) Samalla pitäisi esittää lääkäri-isälle hyvää poikaa ja myötäillä juonikasta, uhkapeliriippuvaista äitipuolta. Ja sitten ovat brittejä myötäilevät pikkupomot, jotka haastavat riitaa. – Tarinahan on oikeastaan tosi typerä, mutta niinhän se on 1920-luvun konedioissakin. Tarina on tekosyy osoittaa jokin syvempi totuus, huvittaa katsojaa ja näyttää hänelle joukko vaikuttavia temppuja.

Jo ensimmäisestä, junan alla tapahtuvasta välienselvittelystä alkaen elokuvan taistelukohtaukset ovat upean elokuvallisia hetkiä. Komeat koreografiat yhdistyvät Chanin äärimmäiseen fyysisyyteen; on väliä, uskooko katsoja näkemänsä aitouteen. Chanin tapauksessa sitä ei tarvitse epäillä. Hongkongilainen tyyli tekee leikkauksista luontevia, kuin ne myötäilisivät aitoja liikesarjoja. Amerikkalainen elokuva harvoin tarkoittaa saman, edes aasialaisia taitureita kuvatessaan. Uskomattominta on nelikymppinen Jackie Chan nuorena mestarina – en minä keski-ikäinen ainakaan taivu ihan kaikkeen samaan kuin hän!

Elokuva jälkimmäinen puolisko on lajinsa hienoimpia hetkiä. Aluksi uskomattoman energinen joukkokohtaus, jossa Chanin hahmo kohtaa kokonaisen jengin – ja tietenkin selviytyy voittajana aseenaan lähinnä bambunvarsi. Ja sitten: varttitunnin huikea lopputaisto. Patrioottinen sanoma yhdistyy kauniiseen koreografiaan, jossa kung fu toimii kuin tanssi. Väkivaltabaletti liittyy saumattomasti elokuvaleikkauksen keinopalettiin, ja yhdistelmä tuntuu luoduilta toisilleen. Chanin ja taekwondo-taituri Ken Lon kamppailu on elokuvankerronnan täysivoimainen ilmentymä.

Hongkongilainen toimintaelokuva onnistui elvyttämään erään elokuvan perinteen, joka vaikutti jo menetetyltä mykkäkauden päätyttyä vaikka saikin jatkoajan animaatiolyhäreiden aikakaudella. Jackie Chan oli oleellinen osa sitä kehityskulkua, jopa sen oleellinen elvyttäjä.

Katsottua: heinäkuu 2020

Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio

Maailmansotaviikonloppu: kaksikko jossa sota ei ole aseellista taistelua vaan oikean ja väärän rajanvetoa:

Terence Youngin ranskalais–brittiläinen yhteistyö Kolmoisristi (eli Maailmansodan vaarallisin mies eli Triple Cross, 1966) on nykymittapuulla miellyttävän hitaasti etenevä ja muodollisesti pätevä vakoojajännäri, joka kuitenkin on myös turvallinen, ennalta arvattava ja kliseinen. Christopher Plummerin englantilainen kaksoisagentti on bondmainen naistenmies, jolla on sana hallussaan. Elokuva on riittävän viihdyttävä katsoa muttei paljon muuta. Sota esiintyy lähinnä puheissa ja univormuissa. Suomalainen dvd sisältää, toisin kuin kannessa sanotaan, kaksituntisen leikkauksen, joka on kaksikymmentä minuuttia alkuperäisversiota lyhyempi.

Stanley Kramerin Nürnbergin tuomio (Judgement at Nuremberg, 1961) on yhdysvaltalainen kuvaus vuoden 1947 natsioikeudenkäynneistä. Kyse ei ole tapahtuman dokumentaarisesta toistannosta (hahmot ovat fiktiivisiä ja oikeudenkäynti tapahtuu vuonna 1948), mutta elokuvan tyyli on vähäeleinen – olkoonkin että tekijöiden oma kanta ei jää piilottelematta. Paljon on näyttelijöiden varassa, ja tulokset ovat kauttaaltaan vähintään päteviä, Spencer Tracy ja Montgomery Clift suorastaan loisteliaita. Pituudestaan (noin kolme tuntia) ja dialogikeskeisyydestään huolimatta elokuva on dynaaminen ja säilyttää jännitteensä hienosti – ei välttämättä suureita joita tavallisesti yhdistäisi amerikkalaistuotantoon.

George P. Cosmatos: Suuri joukkoteurastus. Andrzej Wajda: Katyń 

Maailmansotaviikonloppu: Toki kaikki sota on järjettömiä, tosipohjaisia väkivallantekoja, mutta nyt fokuksessa ovat yksittäiset ja juuri siksi järkyttävät tapaukset, sekä kotirintamalla että varsinaisilla taistelukentillä.

Kreikkalaisen George P. Cosmatosin italialainen mutta englanninkielinen Suuri joukkoteurastus (eli Rappresaglia eli Massacre in Rome, 1973) perustuu tosielämän verilöylyyn maaliskuussa 1944 Rooman Ardeantinessa, kun saksalaisjoukot kostivat heitä vastaan tehdyn pommi-iskun. Tuloksena oli 335 kuollutta. Rooma vapautettiin natseilta vain paria kuukautta myöhemmin. Elokuvassa Marcello Mastroianni ja varsinkin Richard Burton pääosissa kilpailevat karismallaan (ja muistuttavat mielenkiintoisesti toisinaan ulkoisesti). Ennio Morriconen musiikki yhdistettynä Marcello Gattin kuvaukseen luovat ahdistavan jännitteisen tunnelman; samat miehet olivat asialla myös Taistelu Algeriasta -elokuvassa. Varsinainen teloituskohtaus on dokumentaariudessaan vaikuttava. Lopputeksteissä on tekijöiden sijasta luettelo teloitetuista.

Puolalainen Andrzej Wajda on ohjannut yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Tuhkaa ja timantteja. Se olisi sopinut aiheensakin puolesta tähän sarjaan, mutta esitettäväksi päätyi ohjaajan myöhäisteos Katyń (2007). Se perustuu tositapaukseen, jossa vuonna 1940 neuvostojoukot teloittivat 22 000 puolalaisupseeria. Wajdan isä oli joukossa. Elokuva ei keskity itse tapahtumaan vaan sen seuraamuksiin. Lopuksi kyllä kuvataan tapahtumien kulku teloituspaikallakin toteavan tarkasti. Koskahan Suomessa tehtäisiin tällaisia itsetutkiskeluja sankaritarinoitten sijaan?

Guy Hamilton: Taistelu Englannista. Sam Peckinpah: Rautaristi

Maailmansotaviikonloppu: viimein taisteluitakin:

Guy Hamiltonin Taistelu Englannista (Battle of Britain, 1969) dramatisoi vuoden 1940 taisteluja, joissa Saksan ilmavoimat hyökkäsi laajamittaisesti Englantiin. Tapahtumat kuvataan ilmeisen todenmukaisesti, ja näyttäviin ilmataisteluihin satsattiin paljon rahaa ja vaivaa. Siksi niitä myös näytetään paljon, lopulta jopa liikaa. Silti lentokohtauksista pääosin nauttii, etenkin kun tietää lentokoneiden olevan todellisia eikä pelkkää cgi:tä. Erityismaininta myös siitä ettei tarinaan ole rakennettu juurikaan turhia ihmissuhdekuvioita vaan keskitytään oleelliseen. Nyt esitettiin elokuvasta versio, jossa on William Waltonin alkuperäinen musiikki; Yhdysvaltalainen tuotantoyhtiö halusi korvata sen, koska musiikkia ei ollut tarpeeksi soundtrack-levyä varten.

Sam Peckinpahin ohjaama brittiläs–länsisaksalainen yhteistuotanto Rautaristi (Cross of Iron, 1977) siirtää sarjamme Saksan itäiselle rintamalle. Elokuva on ohjaajalleen tyypillisen karu, tyylitelty ja väkivaltainen. Toimintaa on paljon mutta usein sekasortoisesti esitettynä. Oleellisinta on kuitenkin sotilaiden väliset valtasuhteet ja sodan vaikutus ihmiseen.

David Lean: Kwai-joen silta. Ōshima Nagisa: Merry Christmas, Mr. Lawrence

Maailmansotaviikonloppu: fokus Tyynellemerelle:

David Leanin seitsemän Oscaria voittanut Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957) on armoitettu klassikko ja ihan syystä. Tarinassa joukko brittisotilaita rakentaa japanilaisten vankileirillä rautatiesiltaa Burmassa. Mittakaava on Leanille leimallisen eeppinen, mutta keskiössä ovat silti nimenomaan yksilöt, jotka saavat sodan jaloissa aikaan yllättäviä asioita.

Japanilaiselle vankileirille sijoittuu myös Ōshiman Nagisa Merry Christmas, Mr. Lawrence (1983). Elokuvassa on hyvin erikoinen tunnelmansa, osittain johtuen ohjaajan tyylistä, osittain tehokkaan mutta anakronistiselta tuntuvan syntetisaattorimusiikin vuoksi, osittain hyvin epätasaisen näyttelijäntyön takia. Näytteleminen ei suinkaan ole huonoa, mutta englantilaisten ja japanilaisten tapa näytellä eroavat toisistaan ja toisaalta ammattilaisten lisäksi elokuvassa esiintyy suurissa rooleissa kaksi muusikkona paremmin tunnettua miestä, David Bowie ja Sakamoto Ryūichi. Tulos on joka tapauksessa kiehtova, melko ainutlaatuinen.