Katsottua: kesäkuu 2026

Park Chan-wook: Lady Vengeance. John Boorman: Syvä joki

Eteläkorealaisen Park Chan-wookin Lady Vengeance (친절한 금자씨, 2005) käsittelee kostoa, armoa ja virheiden hintaa. Parkin kolmas kostoelokuva kertoo naisesta,, Geum-jasta, joka on pakotettu ottamaan lapsensurman nimiinsä. Hän istuu tuomionsa ja samalla suunnittelee kostoa. Elokuvan alkupuoli on huikeaa kerrontaa, jossa katsojaa pidetään koko ajan varpaillaan. Geum-ja ei ole ainoa vankilassa istuva nainen, mutta hän auttaa hymyillen ja sädehtien niitä, jotka apua tarvitsevat. Kaiken takana on kuitenkin suunnitelma kostosta, joka pikku hiljaa avautuu katsojalle. Mutta kun varsinainen koston aika tulee, suunnitelma ei päde. Lady Vengeance ei ole mikään Kill Bill; turha odottaa lopputaistelua. Sen sijaan elokuvan rytmi ja sävy rauhoittuvat, synkkenevät. Kosto ei ole leikin asia, vaikka Park ripotteleekin mustaa huumoriaan pitkin matkaa. Lopetus on karmeudessaan katarttinen ainakin monelle henkilöhahmolle. Katsoja ei ole ihan niin myyty haikeuden edessä, koska alkupuolisko on niin energisesti latautunut. Yritys on kuitenkin kiitettävä.

1960- ja 1970-lukujen vaihde oli parasta aikaa Hollywoodille vuosikymmeniin. Hayesin koodisto oli saanut väistyä, mutta tuleva siloiteltu spektaakkeliaikakausi ei ollut vielä koittanut. John Boormanin ohjaama, James Dickeyn romaaniin perustuva Syvä joki (Deliverance, 1972) osuu tuohon aikaan. Neljä kaupunkilaista liikemiestä lähtevät melomaan jokea, joka on piakkoin jäämässä tekoaltaan alle. Matkallaan he kohtaavat pari paikallista Appalakkien asukasta ja joutuvat taistelemaan hengestään. Upeasti kuvattu elokuva ei ole muutoin kaunista katseltavaa. Se muistetaan parhaiten paitsi musiikistaan myös kohtauksesta, josta yksi mieshahmoista raiskataan "kiljuen kuin sika". Syvä joki yrittää sanoa jotain painokasta, mutta sanottava katoaa jonnekin kauniiden maisemien ja survivalistisen kauhun kuvastoon. Silmiään pyörittelevä Jon Voigt tai machismoa henkivä Burt Reynolds eivät herätä sympatiaa. Syvä joki on ahdistava elokuva, mutta ei aina niistä syistä, joist tekijät sen ajattelivat olevan.

 

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Lapatossu. Orvo Saarikivi: Särkelä itte. Jorma Nortimo: Takki ja liivit pois!

Komedia on kumma elokuvan lajityyppi. Toisaalta se kestää aikaa tavattoman hyvin, kun kyse on yksinkertaisesta fyysisestä huumorista – Chaplinin kevytväkivalta tai Laurelin naamanvääntely toimivat edelleen ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Verbaalinen komedia sen sijaan on useammin riski: vitsit vanhenevat, yleisön maku muuttuu nopeasti ja huumorin rytmi elää koko ajan. Suomalaisen studiokauden komedialla ei ole kovin hyvä jälkimaine. Se nojautuikin vahvasti kepeään teatteriperinteeseen, jossa huumori syntyy toisaalta nokkelasta dialogista ja hauskoista tilanteista, jotka nykykatsojalle voivat tuntui jo kovin kaukaisilta ja vierailta.

Kansantarinoiden lupsakka töittenvieroksuja Lapatossu siirtyi valkokankaalle vuonna 1937. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaaman elokuvan käsikirjoittivat Ensio Rislakki (eli Valentin) ja Ilmari Turja (eli Teini), joiden tulkinta Lapatossu-hahmosta oli tuleva se, jonka muistijälki olisi kestävin. Kaikkein tärkein osa oli kuitenkin roolia esittäneellä Aku Korhosella, jonka koomiset kyvyt edelleen pitävät Lapatossu-elokuvan katsomisen arvoisena. Eikä Korhonen suinkaan ole ainoa, vaikka yleensä ainoastaan hän saa kiitosta – oikeastaan jokainen elokuvan näyttelijä tekee mainion tyyppisuorituksen: aina varma Angerkosken pariskunta, aliarvostettu suomalaisen elokuvan kummajainen Kaarlo Kartio ja roolissaan suorastaan irvokkaaksi heittäytyvä Jorma Nortimo.

Roolittaminen onkin onneksi menetys, sillä käsikirjoitus ei sitä ole. Yksittäiset huulet ja gägit toimivat, mutta tarina on mitätön: Leskirouva ei halua rautatietä vedettävän maittensa kautta, minkä vuoksi työt seisovat ja topparoikka joutuu työttömäksi. Työstään kaikin voimin jo valmiiksi laistellut Lapatossu yrittää saada rouvan allekirjoittamaan luvat, jotta kaverit pääsisivät takaisin töihin. Apuna on niin naseva sanailu kuin erikoiset valepuvut. Sinänsä ihan kelpo komediajuoni ei kanna kokopitkän elokuvan ajaksi, ja tarina eksyykin loppupuolella irralliseen sirkusjaksoon, johon onneksi sentään kytketään leskirouvakin mukaan.

Särkän ja Norran ohjaus on sielutonta peruskauraa, jossa ei filmillisyyttä juuri näy. Lisäksi elokuvan rytmi on auttamattoman verkkainen, mikä vie naljailulta terää. Hieman kehiteltynä ja ronskimmalla otteella Lapatossu olisi voinut hyvinkin olla kestävä komediaklassikko.

Paljon paremmin ei pärjää Turjan näytelmään perustuva Särkelä itte (1947), jota niin aikalaisarvostelijat kuin Turja itsekin pitivät teatteriversiota heikompana. Aivan ilman meriittejä sekään ei silti ole, ja aivan kuten Lapatossun kohdalla myös Särkelä itte menestyy näyttelijöittensä osalta. Uuno Laakso nimiosassa ei ilmeisesti ollut sitä, millaiseksi Kansallisteatterin katsojat olivat Särkelänsä mieltäneet. Mutta jos jättää tällaiset vertailut sikseen, hän onnistuu vallan hyvin tärkeilevänä ja melskaavana tiilitehtaan johtajana. Tällä ei ole hyvää sanottavaa oikein kenestäkään (kylän lääkäriä lukuun ottamatta), kunnes hänen turhamaisuutensa hively ja kunnon kestitys korjaavat tilanteen. Laakson lisäksi on mainittava Korhonen, joka tällä kertaa on eksentrinen velkoja, sekä Arvo Lehesmaa, joka harvemmin sai valkokankaalla riittävästi aikaa todella loistaa.

Särkelä itte rakentuu vahvasti dialogin varaan. Rakenne toimii varmasti lavalla, mutta elokuvassa se tuntuu väkinäiseltä. Näyttelijät paikkaavat käsikirjoituksen puutteita parhaansa mukaan, mutta valitettavasti Saarikiven keinovalikoimaan ei kuulu muita tehokeinoja kuin suoraan kameraa kohti puhuvat henkilöhahmot. Kuten niin usein suomalaisen elokuvan kanssa on todettava, on Särkelä itte sympaattinen muttei paljon muuta.

Agapetuksen eli Yrjö Soinin näytelmään Onnellinen sankari perustuvan elokuvan Takki ja liivit pois! (1939) ohjasi oman käsikirjoituksensa pohjalta Jorma Nortimo. Aku Korhonen pääsee jälleen loistamaan suvereenisti hyväntahtoisen mutta pikaisesti tulistuvan lääkärin roolissa. Vaikka vastaanotollakin ollaan, kietoutuu tarina teatterin ympärille. Tohtorin tytär nimittäin haluaisi näyttämölle ja toimittaa salaa isältään tämän nuoruudessaan kirjoittaman näytelmän teatterinjohtajalle. Kuvioon kytkeytyy tietysti monta muutakin hahmoa, joiden tiet menevät ristiin rastiin ennen kuin lopussa löytävät sopuisat pääpisteensä.

Väärinkäsitysten komediaksi Takki ja liivit pois! on aivan kelvollinen – olkoonkin, että varsinkin alkupuolella Nortimon ohjaus ei ole aivan niin jouhevaa kuin tämäntyyppinen elokuva vaatisi. Yritystä siinä silti on, etenkin kun tavoitteet eivät ole olleet erityiset korkeat. Keveäelokuva saa lisäarvoa lyhyestä (joskin epätahtiin tanssitusta) balettikohtauksesta. Korhosen lisäksi luonnerooleissa nähdään Kaarlo Angerkoski sosiaalisesti kömpelönä professorina, Toppo Elonperä hienosti piirrettynä teatterinjohtajana sekä Kaarlo Kartio vääriin paikkoihin ilmestyvänä sähkömiehenä. Nuori Sirkka Sipilä varhaisessa roolissaan tohtorin tyttärenä ei vakuuta, mutta onneksi hän sai siihen vielä monta parempaa tilaisuutta.

Valentin Vaala: Vihreä kulta. Morsian yllättää. Linnaisten vihreä kamari

 Valentin Vaala on yksi suomalaista elokuvaa määrittelevimpiä ohjaajia. Hänen uransa ulottuu mykkäkaudelta liki studiokauden loppuun. Vaalan monipuolisuutta alleviivatkoon kolme sota-aikaa ympäröivää elokuvaa: Vuonna 1939 Vihreä kulta, Hella Wuolijoen näytelmän mukaan, on Lappiin sijoittuva kertomus kielletystä rakkaudesta. Vuorineuvoksetar haluaa takaisin kasvinseuduilleen ja saa siellä johdattajakseen metsänhoitajan, johon rakastuu. Kummankin porvarillinen elämäntilanne tulee tielle, mutta lopulta kohtalo on sovinnaisuuksia vahvempi. Linnaisten vihreä kamari (1945) perustuu Zachris Topeliuksen romaaniin ja kertoo kauhuromanttisen tarinan kartanosuvun salaisuuksista ja vuosisataisen perinnön vaikutuksesta jälkipolven naimakauppoihin. Siihen väliin osuu Morsian yllättää (1941), hollywoodilainen romanttinen hupailu.

Hanna Taini Vihreän kullan pääosassa on kuin kotimainen Greta Garbo; eteerinen, huokaillen hitaasti replikoiva, kohtalokas naishahmo, joka on valmis viemään pomonsa vaimon silkan vietin ja luonnonvalinnan vuoksi. Morsian yllättää -elokuvassa hän on altavastaava vamppihahmo, joka on valmis petkutukseen miehen vuoksi. Taini olisi ollut upea mykkäkauden vamppi, mutta äänielokuvassa hän on vain hiukan kömpelö femme fatale.

Olavi Reimas, Vihreän kullan jäyhä metsien mies, vaihtuu Morsiamessa opportunistiseen runoilijahahmoon. Edellisessä elokuvassa Reimaksen replikointi on lähes naurettavan pateettista, vaikka hänen hahmonsa onkin traagisen sympaattinen. Jälkimmäisessä hän on koominen nero par excellence.

Eine Laine ja Reino Valkama ovat loistava pari, ovat he sitten äiti ja poika (Vihreä kamari) tai mies ja vaimo (Morsian). Valkama varsinkin on revittelevä näyttelijä, milloin vain hänelle annetaan tilaisuus siihen. Laine puolestaan on varma luonnenäyttelijä.

Rauli Tuomi Linnaisten yhdessä pääosassa on vakuuttava. Mutta aivan yhtä vakuuttava on paljon vähemmälle huomiolle jäävä Kaija Rahola, joka niin Linnaisissa kuin Morsiamessa tekee herkän roolisuorituksen toista viulua soittavana tyttönä. Varsinkin edellisessä hän herättää sympatiat.

Ja Vaala. Hän on eleetön ammattimies, jonka valikoimaan eivät kuulu visuaalinen kikkailu tai omaleimaisuuden jäljet. Hän on parhaimmillaan rytmityksen mestari, joka tietää, kuinka elokuvakerronta etenee ja tarinaa on paras tuoda esiin. Vaikka seurapiirikomedia nopeine vaihdoksineen on hänen suvereeneinta alaansa, hän hallitsee monta muutakin genreä luontevasti.

Katsottua: marraskuu 2024

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Runon kuningas ja laululintu. Jaakko Pakkasvirta: Runoilija ja muusa

Ennen kuin Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Runon kuningas ja muuttolintu (1940) ilmestyi, oltiin huolissaan siitä, miten elokuva tahraisi kansallisrunoilijan. Ilmestymisen jälkeen huokaistiin helpotuksesta, kun suurmies sai sittenkin olla entisensä. Vuosikymmeniä myöhemmin elokuva sai maineen pönöttävän nationalistisena. Tänään katsoja näkee kenties enemmän vivahteita. Runon kuningas kertoo J. L. Runebergistä, joka poliittisista syistä "karkotetaan" Porvooseen. Siellä uhrautuvaan mutta kuuroutuvaan vaimoonsa kyllästynyt skaldi rakastuu parikymmentä vuotta nuorempaan Emilie Björksténiin. Nykykatsoja tunnistaa fanin ja ihaillun taiteilijan asetelman riskeineen ja sudenkuoppineen. Runeberg on tottunut saamaan kaiken, Björksten elää ja tuntee täysillä. Tarina kulkee tuttuja latuja, joskin ymmärtäväisen Fredrika-vaimon hahmo on erikoinen; ja syyllinen ei suinkaan ole viettelevä hupakko. Elokuvana Runon kuningas on turvallinen, varsinkin keskivaiheilla kovin staattinen. Ei se silti mitenkään kehno ole, ja varsinkin ajankuva lavastuksineen, vanhoine Porvooineen ja pienine porvarillisine askareineen on kiehtova. Lisäksi kuvaaja Marius Raichi (Theodor Lutzin kanssa?) on saavuttanut muutamia hienoja otoksia.

Osittain samankaltaisia polkuja kulkee Jaakko Pakkasvirran Runoilija ja muusa (1978). Eino Leinon tapauksessa ei tosin tarvitse pelätä skandaalia. Sillehän hänen jälkimaineensa suurelta osin rakentuu. Elokuva rakentuu sortuvan taiteilijaneron troopin varaan. Runoilija Leino joutuu naimisiin puolipakolla naimisiin Freya Schoultzin kanssa, jota lähinnä tuntuvat kiehtovan Leinon mukanaan tuomat seurapiirit. Tyrehtynyttä runosuontaan hän yrittää elvyttää ryyppäämällä. Ja sitten on tietysti hänen elämänsä toistuva romanttinen varjo, L. Onerva. Runoilija ja muusa toisaalta sisältää sekin paljon pönöttelyä (Leino tuntuu jatkuvasti puhuvan julkaistujen runojensa sanoin, ihmiset ympärillä ovat aikakauden suurhenkilöitä), toisaalta helposti tekotaiteelliseksi kääntyvää paatosta ja sitten paljon ihan aidosti koskettavaa. Alkoholismin kuvauksena se on parhaimmillaan. Myös kuvaus on komeaa – ruskeanlämmin värimaailma sulkee sisäänsä.

Matti Kassila: Hilmanpäivät. William Markus: Taikayö

Vuonna 1954 Suomen Filmiteollisuuden ensimmäisestä elokuvasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta, joten oli juhlien aika. Sitä ei erityisemmin valitettavasti huomaa vuoden uusista filmeistä.

Matti Kassilan Agapetus-filmatisointia Hilmanpäivät pidetään yleensä melko onnistuneena. On totta, että se ylittää monen muun aikakauden farssin – pitkälti ohjaajansa ansiosta, uskon – mutta ei se sittenkään erityisen hyvä ole. Suomalaiseen pikkukaupunkiin noin vuorokauden ajalle sijoittuva hupailu saa nimensä alussa vietettävien nimipäivien vuoksi. Se onkin elokuvan vahvin osa. Kassilan ja kuvaaja Kalle Peronkosken omaperäiset sommitelmat ja kamera-ajot ovat eläväisiä ja yksinkertaisesti hauskoja. Samanlaista ilmeikkyyttä välähtelee elokuvassa aika ajoin, mutta yhtälailla usein juututaan teatterimaisiin dialogeihin. Jokseenkin episodimainen elokuva sisältää kyllä mainioita hahmoja ja vetäviä roolisuorituksia. Varsinkin Edvin Laineen omanarvontuntoinen vpk-päällikkö ja Tauno Palon liioiteltu mutta sympaattinen tuomari voisivat olla ikonisia. Aino Matsasta seuraa aina ilokseen. Kassilamaiseen kertojaäänen ja esimerkiksi pysäytyskuvien käyttö vihjaavat uudesta elokuvailmaisusta Suomessa.

William Markuksen esikoisohjaus Taikayö sen sijaan on hyvinkin perinteinen. Se ei tee mitään uutta, mutta en syyttäisi niinkään aivan pätevää ammattimies Markusta vaan Reino Helismaata, jonka käsikirjoitus on luultavasti ollut taas liuskan mittainen. Taikayö on kuin tukkilaisromanssista häpeilemättömän kliseerevyyn tehnyt kesäteatterituotanto (ilman tukinuittoa!). Eriparisten ideoiden liukuhihnalla mukana ovat kaikki genren arkkityypit ja monta laulunumeroa (Koivu ja sydän ensi kertaa). On kuitenkin sanottava, että missään vaiheessa ei sudita tyhjää, vaan kohtauksesta toiseen etenevä tarina kulkee kuin pikakelauksella. Tylsistyä ei ehdi vaikkei mitään odottamatonta näekään. Mukavaa on nähdä Siiri Angerkoski kerrankin tekevän tyyppiroolinsa rauhassa ja lempeästi. Markuksen ohjaus on perinteikästä mutta varmaa. Kokonaisuudessa on niin hyvä rytmi, että helposti jää harmittelemaan mitä ohjaaja olisi saanut aikaan kunnon käsikirjoituksesta.

Valentin Vaala: Varaventtiili. Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee

Nuori opettajatar muuttaa toiselle puolen maata virkaan ja panee sekaisin sikäläisen tapakulttuurin ja seurapiirit. Toisissa olosuhteissa Valentin Vaalan Varaventtiili (1942) olisi ihan "kansainvälisen tason" (eli hollywoodilainen) romanttinen komedia. Jatkosodan ollessa käynnissä ja suomalaisen kuvaustekniikan ollessa mitä oli, se kuitenkin jää kömpelöksi haparoinniksi. Ja ihan sellaisenaan Hilja Valtosen romaaniin perustuva elokuva ei kelpaisi missään muualla: pohjalainen miljöö ja henkinen ilmapiiri (jossa seurapiiri tarkoittaa kolmea takakireää körttiä) eivät auenne ihan helpolla niitä tuntemattomalle. Itsenäisesti ajatteleva ja sanavalmis päähahmo on silti universaali. On sääli, että Varaventtiili yrityksestä huolimatta jää kankeaksi ja tunkkaiseksi. Sen verran valovoimainen ja karismaattinen roolitus siinä on. Vaala ei arvostanut "teatterin pilaamia" näyttelijöitä, mutta kovin teatraalisen jäykkää replikointi on. Yrjö Kivimiehen dialogi ei hengitä kuin Lea Joutsenon tulkitsemana. Paljon antaa silti anteeksi Irma Seikkulan kasvoille, Olavi Reimaan äänelle ja nuoren Tapio Nurkan hiusrajalle. Pohjanmaan lumimaisema näyttäytyy vaikuttavana, silloin kun se pääsee kuviin.

Seikkula on opettaja myös Aarne Tarkaksen Opettajatar seikkailee -elokuvassa (1960). Ei kuitenkaan nimihenkilö, sillä se rooli kuuluu Leni Katajakoskelle. Yhteiskunnallisesta komediasta on nytkin kyse, ainakin aluksi. Tiukasta moraalistaan tunnetun opettajan kasvot päätyvät alastonmaalaukseen, jonka hänen torjumansa taiteilija on tehnyt; aikansa kostopornoa? Opettaja yrittää luonnollisesti varmistaa, ettei taulu pääse julki. Tähän asti Tarkaksen elokuva on ihan juoheva väärinkäsitysten hupailu (vaikkakin alastomina juoksevat tyttökoululaiset ja heitä kuolaava Tommi Rinteen tekoparta voivat tuntua kiusallista). Sitten juttu kiertyy rikosfarssiksi ja alkaa repsottaa saumoista. Leo Jokelan ja Risto Mäkelän tohelo rosmopari Arska ja Ville tekevät ensiesiintymisensä; mainioita ovat myös Uljas Kandolinin ja Hannes Häyrisen pollarit. He kaikki vain tuntuvat olevan ihan väärässä tarinassa. Tai sitten ensimmäinen puolituntinen oli. Tarkasmaiseen tapaan muotoseikat ovat yhtä kaikki kunnossa.

Timo Linnasalo: Vartioitu kylä 1944. Risto Orko: Aktivistit

Viimeinen sotakesä, syrjäkylä Kainuussa. Tappamisen traumatisoima kaukopartiomies tulee hermolomalle kotipuoleen. Kylää vartioi joukko sotilaita, venäläisdesanttien varalta. Ja kas, löytyyhän semmoinen, alkujaan suomalainen tosin. Alkuasetelma Timo Linnasalon elokuvaan Vartioitu kylä 1944 (1978) ei ole mutkikas, eikä sitä ole juonikaan. Desantin ja sotilaan kaksisäikeinen punalanka on vain keino sitoa kylämiljöö yhteen. Pienet välähdykset kyläläisistä ja siellä partioivista sotilaista on paljonpuhuva kudos. Sodan loppu ja häviö aavistetaan, mutta siihen reagoi jokainen tavallaan. Kuka lähtee Ruotsiin karkuun, kuka yrittää pitää kunnian rippeistä kiinni, kuka rakentaa taloa vaikka miehittäjä on vaaran takana. Elokuva perustuu Unto Heikuran kesäteatterikappaleeseen, mutta sitä ei pystyisi itse elokuvasta sanomaan. Niin komeasti Kuhmon ja Sonkajärven maisemat ovat oleellinen osa kaikkea. Fragmentaarinen kerronta ei ole täysin onnistunut, varsinkaan aluksi epäselvien takaumien osalta, mutta toisaalta se kannustaa katsomaan elokuvan toistamiseen. Kaiken keskellä soivan Heikki Valpolan valssin pitäisi olla yksi suomalaiselokuvan ikoneista.

Sotaa käydään Risto Orkon Aktivisteissakin (1939) mutta hyvin toiseen tapaan ja toisesta näkökulmasta. Juuri Venäjän vallankumouksen alla suomalaiset aktivistit vastustavat keisarin sortotoimia ja haaveilevat itsenäisyydestä. Tarina seuraa niin tsaarin santarmeihin soluttautunutta upseeria, emämaan tahtoon taipuneen suomalaissenaattorin tytärtä kuin maanalaista jääkärijoukkoa. Aktivistit on nationalistinen ja häpeämättömän propagandistinenkin elokuva, mikä ei yllätä lainkaan tekoajankohtansa huomioiden mutta mikä sai sensuurin kieltämään sen neljäksikymmeneksi vuodeksi. Kansallista uhoa ei silti voi pitää häiritsevänä. Aktivistit nimittäin on erittäin hyvä elokuva – aikansa kansainvälisten mallien mukainen, sujuva mutta painokas sotamelodraama. Etenkin ylöspano on komeaa: ajankuva on toteutettu puvustuksessa ja lavastuksessa näyttävästi, ja Charles Bauerin jyrkkävarjoinen kuvaus on vaikuttavaa.

Ismo Sajakorpi: Painajainen. Merkitty

Kukapa olisi uskonut, että modernin kauhuelokuvan Suomessa aloitti yksi Kivikasvoista... Kyllähän täällä oli alaa viistäviä aiheita filmattu jo ennen 1980-lukuakin, mutta kaipa korkeintaan Valkoista peuraa kehtaa ehtana kauhuelokuvana. Sen sijaan ohjaaja Ismo Sajakorven Mainistelevisiolla ohjaamat 80-luvun työt, Merkitty ja Painajainen, eivät ansainne kyseenalaistuksia.

Paitsi että ehkä sittenkin. Painajainen (1988) näet on oikeastaan tv-sarja, neliosainen ja noin kolmetuntinen. Ja joku aivan varmasti luokittelisi sen mieluummin "psykologiseksi jännitykseksi" tai muuksi mitään tarkoittamattomaksi. Oli miten oli, Painajainen oli koululaisena helvetin pelottava eikä sen teho ole vieläkään kadonnut. Kuva kaivossa kelluvasta Anna-Leena Härkösestä kulki mukana pitkään. Sajakorven kirjoittamakin tarina kertoo maalle vanhaan villaan muuttaneesta, alkoholisoituneesta taiteilijasta, joka menettää ulosajossa ja sitä seuranneessa kuukausien koomassa muististaan pitkän pätkän. Kylältä on edellisvuonna kadonnut 17-vuotias tyttö, ja taiteilija alkaa nähdä näkyjä tästä. Painajainen lähentelee yliluonnollista dekkaria, jossa selvänäkijän kanssa ratkaistaan rikosta. Tunnelma kuitenkin on niin painostava ja kiristetty, että se yliluonnollisuuden mahdollisuuteen yhdistettynä tuottaa aitoja kauhutehoja. Viehätykseen vaikuttaa oleellisesti myös se, että varsinaissuomalainen pikkukaupunki on miljöönä niin tunnistettava ja kotoinen, että vaikutus tulee lähelle katsojaa – ainakin tällaista 80-luvun nähnyttä. Tv-tuotannon heikkoudet näkyvät lähinnä kuvamateriaalissa; monesti harmittelee, kuinka komea Painajainen olisi filmille kuvattuna.

Muutamaa vuotta varhaisempi Merkitty (1984) on sekin Mainostelevision tuote mutta kestoltaan alle 50-minuuttinen elokuva. Myös siinä näkyy Sajakorven lajityyppitietoisuus, eikä tällä kertaa tarvitse edes miettiä, mistä lajityypistä on kyse. Tarinassa nuori nainen yrittää itsemurhaa, todetaan sairaalassa kuolleeksi mutta herääkin ruumishuoneelta. Normaaliin eloon palaaminen ei onnistu, kun toistuvat näyt silinteripäisestä olennosta alkavat vaivata. Merkitty on okkulttistista tai metafyysistä kauhua Poen, Hodgsonin ja muiden heidän aikalaistensa tyyliin. Kerronta on tiivistä aikapaineen vuoksi, mutta se kääntyy elokuvalle vain eduksi. Nytkin tv-teatterin tuotantoarvot hieman harmittavat, samoin kovin aggressiivisesti pauhaava musiikki.
Merkitty ja Painajainen ovat selvästi sisarteoksia samoine aiheineen ja näyttelijöineen, mutta myös siksi, että niissä toistuvat muutamat samat kuvatkin. Tieltä suistuva valkoinen Lada ja psykiatrisen sairaalan sisäpihaan saapuminen ovat ainakin samat.

Andrei Kontšalovski: Marian rakastajat. Tom Tykwer: Heaven

Andrei Kontšalovskin ohjaama ja osittain kirjoittama Marian rakastajat (Maria's Lovers, 1984) voisi olla kunnianhimoinen yritys käsitellä sotatraumaa. Toisen maailmansodan veteraani palaa kotikylille Pennsylvaniaan ja nai nuoruudenrakkautensa. Ajatus tästä on pitänyt hänet jokseenkin järjissään japanilaisten vankileirillä. Mies rakastaa naista niin paljon, että naiminen onnistuu vain papin edessä vaatteet päällä. Maksullisissa kuitenkin onnistuu, ja naisellekin olisi ottajia täyttämään tämän tarpeet. Tarinan lähtökohdat ovat hyvät näyttelijätkin tekevät aluksi hyvää työtä. Sitten käsikirjoituksen ongelmat alkavat näkyä: hahmojen psykologia on epäjohdonmukaista ja tarina etenee poukkoillen. Naisen halun kuvaamista voisi pitää edistyksellisenä, ja onhan se sitäkin aikanaan ollut, mutta kyllä elokuvan maailmankuva silti tuntuu kovin tukkoiselta. Asiaa eivät auta tirkistelevät ja nuolevat kuvat Nastassja Kinskin kehosta. Jää hämäräksi, mikä on ollut tekijöiden tarkoitus – julistaa rakkauden kaikkivoipuutta vai sodan kauheutta vai jotain ihan muuta. Ainekset ovat hyvät, jälki vähän mitä sattuu.

Tom Tykwerin Heaven (2002) sen sijaan on aivan muuta. Se on elokuvallisesti hallittu, sisällöltään vaikuttava ja jälkivaikutuksiltaan kaunis. Krzysztof Kieślowskin viimeiseen käsikirjoitukseen perustuva Heaven on hyvin hitchcockmainen väärä mies -muunnelma. Paitsi että jahdattavana on ihan oikea mies, ja mieskin on kyllä nainen. Kyseinen opettaja yrittää räjäyttää yrityspomon, joka pyörittää huumebisnestä koululaisillekin. Suunnitelma ei mene kuten pitää, ja nainen jää kiinni. Nuori karabinieeri rakastuu naiseen ja auttaa tämän pakoon. Tarina ei ole erikoinen mutta käsittelytapa on. Katsoja ei oikeastaan tiedä paljoakaan hahmojen motiiveista – niihin viitataan lopulta hyvin yliolkaisesti. Kuitenkin melkein kaikki nimenomaan tuntuu tapahtuvan oikein. Vääjäämättömyyden ja oikeuden tuntu on vahvana läpi elokuvan, mikä pakottaa katsojan miettimään omia pontimiaan. Maalailevan kauniit ja hitaat, väljän pianismin sävyttämät kuvat vaihtelevat Tykwerin ohjauksessa Alfred-sedän oppeja noudattavien suspense-hetkien kanssa. Harvoin kokonaisuus on silti näin eheä.

Katsottua: elokuu 2023

James Mangold: Walk the Line. John McNaughton: Henry: Portrait of a Serial Killer

Elämäkertaelokuva on aina vähän niin ja näin. Niin helposti se jää pelkäksi kuvitetuksi historiaksi ja on vain elämän läpijuoksu. Näyttelijätkin valitaan helposti samannäköisyyden perusteella, ei välttämättä kykyjen.

Kantrimuusikko Johnny Cashista kertova Walk the Line (2005; ohj. James Mangold) käy kyllä uran vaiheita läpi (nopeasti romantisoiden mutta riittävän pätevästi) mutta keskittyy lopulta nimenomaan Cashin ja hänen toisen vaimonsa Junen suhteeseen. Siitä elokuva saa selkärangan, jonka varaan se nojaa. Luonnollisesti Walk the Linesta muistetaan parhaiten pääosapari Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon, jotka kummatkin tekevät uskomattoman energiset suoritukset. Itse asiassa niin hyvät, että katsojaa harmittaa, kun pitää koko ajan mielessään verrata heitä alkuperäisiin. Valitettavasti kovatkaan näyttelijät eivät riitä – kokonaisuutena Walk the Line on ennalta arvattava ja perinteisiä reittejä huumeongelmineen ja keikkamontaašeineen etenevä biopic. Onneksi se välttää imelimmät ansat.

John McNaughtonin Henry: Portrait of A Serial Killer (1986) ehti saada mielikuvituksessani myyttiset mittasuhteet ennen kuin vapautui Suomen sensuurista ja sain nähdä sen. Sitten se olikin pettymys; toisella kertaa se toimi jo paremmin. Sarjamurhaaja Henry Lee Lucasin elämään tai oikeastaan hänen liioiteltuihin tarinoihinsa vapaasti pohjautuvalla elokuvalla oli maine šokeeraavana sairaan psyyken kuvauksena. Pienen budjetin elokuva uudistaa slashereiden kaavamaisuuksia oikeasti keskittymällä tappajaan. Ei se psykologisesti kovin syviin vesiin ui mutta yrittää sentään. Michael Rooker on sisäistänyt kylmäävän tehokkaasti nimiroolin. Samanlaista räjähdysvalmiutta on harvassa. Hän on puisevien amatöörien keskellä vahva dynamo. Tosiasioiden kanssa elokuvalla ei juuri ole tekemistä, eikä toki tarvitsekaan; itse asiassa se esittää Henryn hyvin epäluotettavana kertojana. Ehkäpä juuri tällaiset pienet kosketukset ovat aikoinaan tehneet katsojiin vaikutuksen. Henryä ei pitäisikään katsoa kauhuelokuvana kuten perinteistä slasheriä vaan hyvin väkivaltaisena draamana.

Jessie Nelson: Minä olen Sam. Noah Baumbach: The Squid and the Whale

Jessie Nelsonin ohjaama Minä olen Sam (I Am Sam, 2001) on hyvällä asialla. Sam on kehitysvammainen mies, joka joutuu kasvattamaan lastaan yksin. Lastensuojelu ottaa lapsen huostaan, ja Sam saa puoliksi sattumalta huippujuristin kanssaan taistelemaan huoltajuudestaan. Elokuvan aihe on tärkeä ja sillä on sydän paikoillaan. Valitettavasti se on myös pidäkkeettömän sentimentaalinen ja aatteellisuudessaan alleviivaava. Se ei problematisoi lainkaan vaan tunkee katsojan kurkusta alas sen minkä haluaa. En silti kiellä, ettenkö olisi lähes liikuttunut pariin kertaan. Se mikä nostaa Minä olen Samin hieman korkeammalle muita heppoisia tendenssielokuvia, ovat näyttelijät. Sean Penn on nimiroolissa uskomattoman hyvä, harmi ettei Forrest Gumpista ollut vielä vuosikymmentäkään. Michelle Pfeiffer stressaantuneena ja ennakkoluuloisena juristina on täynnä nyansseja. Hieman päälleliimatun mutta sympaattisen lisäkerroksen elokuvalle antavat sen toistuva The Beatles -viittailu ja -soundtrack.

Sen sijaan aidosti hienosti kirjoitettu on Noah Baumbachin The Squid and the Whale (2005). Läheltä nuolevalla käsivarakameralla kuvattu elokuva kertoo kahdesta veljeksestä keskellä kirjailijavanhempiensa eroa. Toinen ihailee isäänsä, toinen äitiään (äiti menestyy, isä taantuu opettajaksi). Samalla pitäisi kasvaa itsekin. Elokuva pysyy kauniisti koossa ja on ihailtavan hallittu. Tarina soljuu eteenpäin, ja katsoja löytää jatkuvasti merkityksiä henkilöiden eleistä, ilmeistä ja sanavalinnoista. Pienet hetket saavat paljon kestoaan painavamman arvon. Sarjatulidialogi vie koko ajan asioita eteenpäin. Laura Linney ja Jeff Daniels ovat hienoja tunnevuoristorataa ajavina vanhempina, Owen Kline ja Jesse Eisenberg lapsina myös, joskin jälkimmäisen myöhemmät maneerit näkyvät jo nyt selvästi. Minulle The Squid and the Whale on kuvaus aikuisista, jotka eivät osaa hommaansa, ja lapsista, jotka ovat epäreilun äärellä.

Peter Lindholm: Anita. Claes Ohlsson: Akvaariorakkaus

Peter Lindholmin Anita (1994) on yritys suomalaiseksi film noiriksi. Nuori nainen viettelee miehiä yksi toisensa jälkeen ja vie heidän rahansa. Kimuranteiksi asiat menevät, kun hän lyöttäytyy kovan luokan ammattihuijarin matkaan. Perinteinen asetelma soveltuu oikein mainiosti täkäläiseen myöhäisjuppikulttuuriin. Elokuvallisestikin Anita on soljuvaa ja hallittua elokuvaa, joskin puolivälin jälkeen rytmi alkaa kompuroida. Elokuvastahan on pidempi tv-sarjaleikkauskin – tiedä sitten toimiiko se jäntevämmin. Eniten kuitenkin minua häiritsee Anitan puisevasti kirjoitetut repliikki. Ei oikein voi puhua edes dialogista, sillä iso osa sanallisesta sisällöstä on kertojaääntä, mieshahmojen sisäistä monologia. Ratkaisu tuntuu aluksi halvalta mutta antaa pian elokuvalle kirjallista tehoa. Ainoa joka hoitaa puheroolinsa luontevasti, on Pirkka-Pekka Petelius rikollisia jahtaavana poliisina. Muutkin (Oskari Katajiston naamanvääntelyä lukuun ottamatta) tekevät ihan kohtuullista työtä, mutta hieman lisää tilaa, ja kunnon vuorosanat, antamalla heidän hahmonsa saisivat hengittää paremmin. – Harmi että dvd-julkaisu on kopioitu joltain kolmannen sukupolven vhs-kopiolta.

Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva, Claes Olssonin ohjaama Akvaariorakkaus (1993) oli aikansa kohuelokuva; syynä perinteinen, avoimen seksuaalisuuden esittäminen. Pari-, kolmikymppisten kaupunkilaisten naimapuuhia pyörittelevässä elokuvassa kyllä kutukohtauksia sitten riittääkin, mutta mistään Levottomat-läähätyksestä ei ole kyse. Paljas pinta olekaan oleellisinta Akvaariorakkaudessa, niin paljon päähenkilön seksuaalisuutta problematisoidaan. Sen kantava voima ja sympaattisin puoli on pääpari Tiina Lymi ja Nicke Lignell. Varsinkin Lymissä on semmoista läsnäoloa, joka tuo mieleen Euroopan uusien aaltojen elokuvat. Jotain eurooppalaista on myös tavassa, jolla elokuva yhdistää painokkaat sävynsä kepeyteen. Akvaariorakkaus on myös hyvää ajankuvaa, joskaan lama-Suomelta se ei kyllä näytä. Mitä nyt Tenavatähti vilahtaa pornoleffan ohessa.

Simo Halinen: Cyclomania. Risto Jarva: Bensaa suonissa

Nuori kunnianhimoinen urheilija ei koe, että hän pääsisi näyttämään kaikki kykynsä. Hän ei valmentajan ohjeita kuuntele tai joukkuetovereita kunnioita. Menestystä alkaakin tulla. Siinä sivussa pitäisi hoitaa pre-Wolt pyörälähetin hommat, ja terveysongelmat ja ihmissuhteilutkin sotkevat päätä. Se tavallinen urheiludraaman kaari. Suomalaisia urheiluelokuvia ei liiaksi ole, mutta Simo Halisen Cyclomania (2001) on oikein kelvollinen sellainen. Perinteisen kisamenestyksen jahtaamisen sijasta Cyclomania kertoo enemmänkin itsensä voittamisesta ja on sinnikkään treenaamisen ja typeränkin periksiantamattomuuden kuvaus. Yksityiskohtaisuudessaan elokuvan intervallitreenit ovat lähes samaa sarjaa kuin Kaurismäen työn kuvat. Halinen tekee aineksistaan erittäin hallittua elokuvaa , olkoonkin että viimeinen emotionaalinen rutistus jää puuttumaan – harmi ettei hänellä ole Cyclomanian jälkeen montakaan ohjausta tilillään.

Risto Jarva sen sijaan on kotimaisen elokuvan kaanonin oleellinen osa. Hänen ohjaamansa Bensaa suonissa (1970) kertoo suomalaisesta rallikulttuurista – eikä millään tavalla myötäsukaisesti. Ratteja, mittareita ja vaihdekeppejä nuolevasta kuvastosta, pitkistä, dokumentaarisista ralliotoksista ja hienoista nokkapeltiotoksista huolimatta elokuva suhtautuu hyviin kriittisesti aiheeseensa, autoistumiseen ja auton fetissiasemaan. Käsikirjoituksesta vastaakin moninainen joukko kulttuuriporukkaa – kärjessä Peter von Bagh, Kullervo Kukkasjärvi ja tuleva Seuran päätoimittaja Heikki Parkkonen. Draamallinen sisältö on kolmiodraama: varakas kuskipariskunta ja rallifani mekaanikko. Jarvalle tyypilliset levoton rytmi ja heiluva käsivarakamera sekä väri- ja mustavalkokuvan rinnakkainen käyttö on tässä elokuvassa ehkä parhaimmillaan. Sanoma ei ehkä ole yhtä painokas kuin monessa poliittisemmassa työssä mutta tyyli ja tunne ovat tasapainossa. Dynaamisin Jarvan elokuva se varmasti on. Lisäksi en voi sille mitään, että Bensaa suonissa tuo mieleeni Russ Meyerin elokuvat, vaikka niissä ihan erilaiset puskurit rutussa. Toisaalta eivät vertaukset Godardiinkaan aivan väärässä ole.

Pekka Lehto: Tango Kabaree. Peter von Bagh: Kreivi

Voisiko elokuva alkaa hienommin: Daruden "Sandstormin" alkutahdit. Martti Suosalo pikkuviiksissään katsoo monttu auki kaukaisuuteen. Aira Samulin tanssii. Remu Aaltonen. Hetken kuluttua Jorma Uotinen saapuu neuvostovermeissä. – Pekka Lehdon Tango Kabaree (2001) on kummallinen elokuva. Se on Aira Samulinin elämäkerta. Ja se on fiktiota. Semmoista karnevalistista sorttia. On väriä, on ääntä, dragqueenejä, yliviritetty Suosalo, Tuomari Nurmio kantamassa banaanilaatikkoa, ja vasta on mennyt viisi minuuttia. Tango Kabaree on yhtä aikaa vastenmielisen muodoton, kiehtovan räikeä ja ajoittain kauniskin. Se on hyperelokuvaa, joka on taidokasta ja näkemyksellistä ja samaan aikaan postmodernin pintapuolisen viittailun ja muodottoman sarjatykityksen itsetietoinen möykky, kuin Baz Luhrmann TV2:n palkkalistoilla. Monenlaisen filmillisen, dokumentaarisen, popkulttuurisen, aidon ja kitschin ja tekaistun, draamallisen ja tekaistun virta on häkellyttävä. En voi sanoa nauttivani siitä ihan täysillä, mutta tällainen dokudraama tai psykodraama tai mikä lieneekään on kyllä hurjan mielenkiintoinen muoto.

Hieman samaa lähestymistapaa käytti jo 1971 Peter von Bagh ainoassa fiktiiviseksi edes jossain määrin luettavassa pitkässä elokuvassaan Kreivi. Se kertoo iskelmälaulajasta, huijarista ja sarja-auervaarasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä. Lindgren luonnollisesti esittää itseään täyslaidallisella energiaa ja hiusöljyä. Dokumentaarisia elementtejä yhdistellään lavastettuihin narratiivisiin kohtauksiin, jotka perustuvat Lindgrenin todennäköisesti reilusti liioiteltuihin muistelmiin (Jallussa julkaistuihin). Siinä mitä erilaisimpia roolihahmoja hyödyntävä Lindgren ottaa kohteikseen rakkautta kaipaavia naisia ja viettelee nämä, kunnes on aika karata seuraavaan syliin. Lopputulos houkuttelee miettimään toden ja tarun suhdetta – etenkin kun monet Kreivin kohtaukset tuntuvat selvästi ennakoiden tosi-tv:tä. Tositapahtumiksi väitetty fiktio kuvataan dokumentaarinomaisesti käsikirjoituksen pohjalta. Elokuva ei ota suoraa kantaa päähenkilönsä toimiin. Kreivin hahmosta tehdään hyvinkin miellyttävä, mutta samalla hänet esitetään varsin naurettavana ja uhrit sympaattisina.

Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä. Erik Blomberg: Kun on tunteet

Valentin Vaalan ohjaama, F. E. Sillanpään romaaniin perustuva Ihmiset suviyössä (1948) on minulle toinen hienoimmista kesäelokuvista. (Toinen on Matti Kassilan Elokuu.) Se kuvaa yhtä kesäistä vuorokautta Hämeessä ja kaikkea inhimillistä, rakastumisesta syntymään ja kuolemaan. Maalaismaisema on kukkeimmillaan ja ihmiset ovat pakahtua siitä merkitysten tiivistymästä, joka suomalainen kesäpäivä on. Jokaisella on toiveensa ja odotuksensa, kellä toteutuvat, kenellä pahasti vikaan menevät; täällä kaikki keskittyy muutamiin suviviikkoihin, jotka määräävät muiden kymmenen kuukauden kurjuuden kulun. Agraari-Suomi hehkuu komeana Eino Heinon kuvissa. Hahmo- ja näyttelijäkaarti on vahva, mutta etenkin Martti Katajiston naisenkaipuinen Nokia suorastaan rätisee sähköisyydestä. Vaan niinpä loistaa myös Eila Pehkonen rakastuneen naisen juuri ja juuri pidäteltyä kirkkautta. Ohjaaja Vaala osoittaa ehkä paremmin kuin koskaan ymmärryksensä ihmisyyttä kohtaan, niin täynnä hienovaraisia kosketuksia Ihmiset suviyössä on.

Erik Blombergin ohjaama ja käsikirjoittaja Mirjami Kuosmasen yhteistyö, Maria Jotunin novelleihin perustuva Kun on tunteet (1954) on sitten kevättalven elokuvaa. Maaliskuiseen puutalokortteliin sijoittuva tarinasikermä yhdistää koomiseen raakaan traagisuuteen. Rakkauskuviot tuodaan rinnakkain aviottomien lasten kanssa, eli ihmiselo on koko skaalassaan esillä. Vaikka teatraalisuus korostuu aikalailla, on roolisuorituksissa monta huippusuoritusta: Maija Karhi ja Senni Niemisen pitkä dialogi totuuden suhteellisuudesta, Eeva-Kaarina Volasen äiti joka antaa lapsensa pois ja etenkin Emmi Jurkan Hilda Husso. Elokuvana Kun on tunteet ei ehkä ole täydellinen, mutta se osoittaa, miten huikean hyvä kirjailija Jotuni oli. Hänen vuoropuhelunsa on niin täynnä merkityksiä ja nyansseja, että hänet soisi tunnettavan laajemminkin. Ei liene sattumaa, että parhaiten Jotunin tekstin on sisäistänyt Kuosmanen, jonka Hulta on verevästi hahmoteltu. Kuosmanen oli kyllä komea näyttelijä – voi kun olisi puhunut ranskaa, niin olisi klassikko.

Allan Dwan: Rautanaamio. Benjamin Christensen & Anony Balch: Witchcraft Trough the Ages

Douglas Fairbanksin viimeinen mykkäelokuva oli Rautanaamio (The Iron Mask, 1929; ohj. Allan Dwan). Aivan täysin mykkä ei sekään ollut, sillä elokuvassa oli paitsi ääniefektejä myös pari Fairbanksin lyhyttä monologia. Vuonna 1952 julkaistiin sitten uusi versio, jossa välitekstit on korvattu Douglas Fairbanks nuoremman kertojaäänellä ja kohtauksia on hieman leikattu muutenkin uusiksi. Ydin on kuitenkin jäljellä: Alexandre Dumas'n muskettisoturien myöhäisseikkailussa ollaan jälleen pelastamassa Ranskaa. Kuninkaalle syntyy kaksoset, joista toinen saa kasvaa kruununperijäksi ja toinen keskittyä suunnittelemaan vallankaappausta. Rautanaamio on täynnä sitä mitä klassiselta seikkailukertomukselta kaipaa: komeat lavasteet ja puvustukset, vauhtia ja toimintaa, kepeää huumoria mutta myös laveaa melodraamaa. Kertojaääni on häiritsevä ja monesti turha, mutta se ei pilaa katsomisnautintoa. Nuorempi Fairbanks hallitsee oikein tyylilajin kohtuudella.

Kovin paljon hyvää ei sen sijaan voi sanoa siitä, mitä tehtiin Benjamin Christensenin Häxanille. Alun perin tanskalaisen ohjaajan Ruotsissa ohjaama, varhainen dokudraama keskiajan noitavainoista on vahva ja intensiivinen, visuaalisesti huikea mestariteos vuodelta 1922. Kohuun ja sensuurin peittynyt elokuva koki uuden tulemisen, kun englantilainen eksploitaatiomaestro Antony Balch muokkasi Yhdysvalloissa elokuvasta uuden version nimellä Witchcraft Through the Ages. Puolella tunnilla lyhentynyt versio korvaa osan väliteksteistä kirjailija William S. Burroughsin käninällä ja säestää synkkiä näkyjä Daniel Humairin leikkisällä jazzscorella. Vaikkeivät muutokset lopulta ole aivan valtaisia, on muutos suuri. Tulos on enemmänkin hippihappoista poptaidetta kuin mitään muuta. Kuvat ovat edelleen vahvoja ja noitasapatti on hieno nytkin, mutta muuten tunnelma on kuin legoista tehdyssä Leninin mausoleumissa.

Teuvo Tulio: Laulu tulipunaisesta kukasta. Vihtori ja Klaara

Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) oli Teuvo Tulion neljäs ohjaus mutta varhaisin meidän aikoihimme säilynyt. Monella tapaa se on aika arkkityyppinen ohjaajansa tuotos. Komeaa maaseutukuvaa on riittämiin, heinälatokiihkoa ja pienimuotoista eroticaa melkein yhtä paljon, aavistus tahatonta komiikkaakin kun hahmojen valtavina ryöppyävät tunteet eivät ihan mahdu lyhyiden repliikkien tiivistyksiin. Toisaalta Tulion melodraaman armottomuutta ei vielä Tulipunakukassa ole siinä määrin kuin myöhemmin. Elokuvan pohjanahan on tietenkin Johannes Linnankosken samanniminen romaani, joka oli itselleni suuri kokemus aikanaan. Ilmeisesti monelle muullekin, kun se kerran on filmattu kaikkiaan viidesti. Varakkaan talon poika lähtee kulkemaan, kaataa siinä sivussa naisia aina kun mahdollista ja hylkää sitten. Lopulta ylpeys saa näpäytyksen jos toisenkin ja kotiovikin aukeaa jälleen. Komea ja raamikas Kaarlo Oksanen on paras mahdollinen valkokangas-Olavi ja niinpä ovat rooliensa tasalla hänen naisensakin. Teatraalisuus vaivaa nykykatsojaa, mutta Tulion tyyli (ja jo Linnankoskenkin) sietää sitä paremmin kuin monen muun ohjaajan. Tulion elokuvien eurooppalaiset vaikutteet muodostavat mielenkiintoisen yhdistelmän perisuomalaisen kuvaston kanssa.

Seuraavan vuoden Vihtori ja Klaara (1939) onkin sitten jotain ihan muuta. George McManusin sarjakuvaan perustuva elokuva on Tulion ainoa komedia, itse asiassa suoranainen farssi. Eino Jurkan ja Verna Piponiuksen esittämät nimihenkilöt ovat nousukaspariskunta, joka ulkoisesta menestyksestään huolimatta on sisältä yhä ehtaa moukkaa. Nainen pyrkii näyttämään itseään paremmalta mutta kaulin tai haulikko kädessä, mies haluaisi vain nauttia elämästään mutta ilman vaimoa. Seurauksena on toistuvaa löylytystä ja ratkiriemukasta perheväkivaltaa. On tietysti katsojasta kiinni, toimiiko komiikka. Itse pidän melkein häpeällisen paljon. Käsikirjoituksessa on katkeamattoman typerehtimisen lisäksi paljon oivaltavaa kielellä leikittelyä. Lisäksi elokuva ja näyttelijät tavoittavat varsin mukavasti sarjakuvamaisuuden. Siinä näkyy Tulion tyylitelty visuaalisuus, vaikka muuten ollaankin hyvin kaukana hänen kotikentältään.