Juhani Kellosalo: Kaikki palaa maan savuun. Porvoo–Helsinki–Juva 1985: WSOY. 63 s.
Runoilija–kirurgi Juhani Kellosalon esikoisteos Kaikki palaa maan savuun on hallittua runoutta. Siinä yhdistyy hyvin perinteikäs luontokuvasto ja keskeislyriikka modernistisen tiukkaan ilmaisuun ja muotoon.
Parhaimmillaan Kellosalon tekstit ovat silloin, kun hän melkein haikumaiseen tapaan yhdistää pysähtyneen luontohetken pieneen, kenties arkiseen kokemukseen. Minä havainnoi maisemaa – joko Pohjanmaan lakeuksien mittakaavassa tai joenpintaan heijastuvan puun verran – ja samalla assosioi sisäistä kokemustaan. Keino on tietysti yhtä vanha kuin runous itse eikä millään tapaa omintakeinen, mutta Kellosalo tekee sen taiten ja varmasti. Yhteys minän ja luonnon välillä on vahva.
Kehnommin onnistuvat ihmisten välisten suhteiden ilmaukset. Puhetta kuolleelle ystävälle -osasto ja ilmeisesti romanttisesti puhuteltua sinää koskevat runot jäävät varovaisiksi ja tyhjemmiksi kuin luontorunot. Ne käyttävät liian ympäripyöreää ja eteeristä sanastoa ollakseen yhtä vaikuttavia. Onneksi ne ovat selvä vähemmistö kokoelmassa.
Yllättävän hätkähdyttävää on, kun Kellosalo satunnaisesti sisällyttää tekstiin, jonkin yhtenäisyyttä rikkovan viitekehyksen. Laotse ja Siddhartha oletettujen suomalaisten lehtien, veden ja tuulen seassa tuntuvat melkein yhtä järisyttäviltä kuin mukaan työntyvät kaupunkimaiseman palaset.
Irmeli Ilmasen kansitaide on komea. Harmi että kirpputorikappaleeni on raiskattu hintalapputarralla. Sen pitäisi olla kuolemanrangaistuksen uhalla laitonta.
Tuomas Kilpi: Avaruusasema Ithal. Planeetta Ukrut. Helsinki 2024: Oppian. 138 s. Oppian selkokirja
Suhteeni selkokirjoihin on kahtalainen, myönnän. Toisaalta ne ovat oiva helpotus opettajantyössä aikana, jona lukivaikeudet (joko aidot tai keskittymiskyvyn rapautumisen aikaan saamat) tuntuvat yleistyvän ja S2-oppilaita on aina vain enemmän. Selkokirjan helpotettu kieli ja väljä rivitys mahdollistavan kirjallisuuden lukemisen niillekin, joille se muuten olisi liian työlästä. Ja sitten toisaalta: Itse vain hyvin lievästi lukivaikeuksisena huomaan epäileväni, että selkokirja ehkä sittenkin on vain uusi versio Kirjavalioista tai Kuvitetuista klassikoista.
Oppian on julkaissut suuren määrän selkokirjoja. Myös kustantamon perustaja Tuomas Kilpi on kantanut kortensa tähän kekoon. Vanha scifi-mies Kilpi – Tähtivaeltaja-lehden edeltäjän Time and Spacen luoja – palasi tieteiskirjallisuuden pariin vuonna 2021 selkoromaanilla Avaruusasema Ithal. Kolme vuotta myöhemmin se sai jatko-osan Planeetta Ukrut ja teokset julkaistiin yhteisniteenä.
Kumpikin kertoo hyvin perinteikkään tieteistarinan. Molemmissa on kyse ihmiskunnan levittäytymisestä uusille planeetoille. Toisessa teemana on ihmisen ja koneen rajapinta sekä ihmisyyden kysymys (Asimov mainitaan suoraan), toisessa puolestaan ontologinen todellisuuden olemus ja simulaatioteoria (Clarke on yhden hahmon nimi). Itse asiassa kummassakin Kilven kertomuksessa on samanlaista viattoman vilpitöntä, tarinamuotoista pohdintaa, joka leimasi Suomessa 1980-luvun tieteisnovellistiikkaa. Jos Kilven tekstit olisi ladottu normaaliin tapaan ja niiden olisi sanottu ilmestyneenvuoden 1986 Aikakoneessa tai Spinissä, en epäilisi ollenkaan. Jopa melko höntti tapa nimetä tarinoiden vieraat planeetat heteropalindromisesti soittelee kasarikelloja.
Kieltämättä se, että samaistan Kilven tekstit usein hellyyttävän kömpelöihin fanzine-stooreihin, kyseenalaistaa niiden romaaniuden. Tällainen lajimäärittely (jos se edes on tarpeellista) olisi helpompaa, jos tarinoista olisi olemassa ei-selkoversiot. Kilpi on kuitenkin kirjoittanut ne suoraan selkomuotoon. Tärkeintä lienee lopulta se, että kumpikin Kilven kertomus on mainio scifi-juttu, jotka voivat avaavat sf-maailman uudelle lukijalle. Se ei ole ollenkaan arvoton saavutus se.
Irma Sulkunen: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. Helsinki 2004: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 310 s. Kuv. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 952.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kotimainen kulttuurijättiläinen, joka liki kahdensadan vuotensa aikana on ollut keskeinen tekijä niin kustannus-, tutkimus- kuin arkistointitoiminnassa ja siinä samalla esimerkiksi poliittisena pelikenttänä. Historiantutkija, professori Irma Sulkunen käy teoksessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892 läpi seuran ensimmäisiä vuosikymmeniä, joiden aikana toiminta haparoiden alkoi ja etsi muotoaan. Asiallisen eleettömästi kirjoitettu historiikki tarkan tutkijan työtä, joka ei sorru akateemiseen näpräilyyn muttei myöskään populaariin kosiskeluun.
SKS:aan liitetään yleisissä mielikuvissa sellaiset suomalaisen kulttuurin monumentit kuin Lönnrot, Snellman ja Runeberg. On totta, että jokainen heistä kuului kyllä seuraan ja että kaksi ensin mainittua toimivat sen puheenjohtajinakin aikansa. Kuitenkin todelliset puuhamiehet (sillä miehiä he tietenkin olivat, naiset hyväksyttiin jäseniksi vasta 1846 alkaen) olivat jälkipolville paljon tuntemattomampia nimiä; esimerkiksi alkuaikojen toimelias yliopistonlehtori C. N. Keckman.
Vaikka historiikki on SKS:n itsensä tilaama ja julkaisema, saa Sulkunen olla avoimen kriittinen. Seuraa ei nosteta missään vaiheessa sankarilliseksi suurmiesten näyttämöksi, jossa puolijumalat rakentavat Suomea viisautensa valolla. Päinvastoin Sulkunen osoittaa monin esimerkein seuralaisten pikkumaisen inhimillisyyden. Lönnrot kaikessa kiltteydessäänkin pyrkii varmistelemaan Kalevalansa asemaa kulttuurisena johtotähtenä ja siinä sivussa nysvää hänelle annettua sanakirjatyötä vuosikymmenten ajan. Hänen kilpailijansa C. A. Gottlund sekä seuraajansa D. E. D. Europaeus joutuivat SKS:n maahan painamiksi kulttuurisesti ”väärien” näkemysten vuoksi. Myöhemmin kahden taipumattoman professorin, August Ahlqvistin ja Yrjö Koskisen nokittelu kasvoi naurettavan rumaksi, ja sen jäljiltä SKS politisoitua pitkäksi aikaa.
Sulkusen historiikki päättyy hetkeen, jossa seura saa oman, Gripenbergin suunnitteleman rakennuksensa Kruununhakaan. Se on paitsi Koskisen pitkän valtakauden muistomerkki (ja vaiheissaan sisältää ihan omat egojen hieroskelunsa) mutta myös selvä käännekohta seuran asemassa.
Taina Parikka: Rakilan rakkikoirat. Hamina 2023: Havina. 165 s. Nid.
Rakilan rakkikoirat on eräänlainen rinnakkaistarina Taina Parikan sarjalle, jossa neiti Sundman ratkoo arvoituksia 1800-luvun Haminassa. Sundman vilahtaa tässäkin romaanissa, joskin nimettä ja vain ohimennen.
Parikan kirjojen maailma on tiukasti kiinni todellisessa aikakauden Fredrikshamnissa. Säätyläiset esiintyvät usein omilla nimillään ja rahvaallakin on esikuvansa. Kuitenkin tarinat ja niissä esitetyt henkilöiden motiivit ovat puhdasta fiktiota. Rakilan rakkikoirissa totta ovat tarinan lähtökohta, kuolintapaus Rakilan kartanon mailla 1886, ja miljöö. Fiktiivinen sisältö puolestaan heijastelee subteksiään, Conan Doylen Baskervillen koiraa.
Parikka tuo Haminaan tulevan opettajan, maisteri Watjuksen, joka tutustuu erikoiseen naapuriinsa, yksityisetsivä Sverker Holmiin. Vaikka esikuvat eivät esiinnykään aivan yksi yhteen ympyräkaduilla, en ainakaan itse voinut olla lukematta kertomusta sisällyttämättä päähenkilöihin koko ajan Holmesin ja Watsonin ominaisuuksia. Holm uskoo, että Rakilassa tapahtuneeseen paimenen kuolemaan liittyy rikos, ja niin miehet alkavat selvittää asiaa ajan kartanokerman, von Döringien ja Clevejen, seassa. Brakilan kartanon vaiheisiin väitetään liittyvän kirouksen, joka vie omistajasuvun perillisten hengen. Toisin kuin Baskervillessä, Brakilassa ei kuitenkaan näytä liikkuvan yliluonnollinen eläin vaan raadollisempi peto, sarjaraiskaaja.
Jossain vaiheessa kertomus melkein muuttuu rikostutkinnasta sukututkimukseksi. Lähes saippuaoopperamainen ihmissuhteiden, todellisten ja otaksuttujen, verkko sumppuuntuu toistuvasti ja lukija saa olla tarkkana. Jännite ei kuitenkaan katoa mihinkään, sillä Parikka kirjoittaa jälleen erittäin vetävää tekstiä. Siinä mainiot hahmot, paikallishistoria, vanha sanasto, varsin onnistunut dekkarijuoni ja tällä kertaa myös intertekstuaalisuus toimivat kadehdittavan hyvin yhteen.
Matti Järvinen (toim.): Vesihaamu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2020: Nysalor-kustannus. 144 s. Nid.
Nysalor-kustannuksen julkaisemien, Matti Järvisen toimittamien vanhojen suomalaisten kauhukertomusten sarjaa jatkoi vuonna 2020 Vesihaamu. Se jatkaa edeltäjiensä linjoille ja koko yhteen sekalaisen joukon kotimaisia kertomuksia, joiden tekijänoikeuden ovat jo rauenneet. Mukana on jokunen alan harrastajien hyvin tuntemissa kirjajulkaisuissa ilmestynyt novelli, mutta pääpaino on jälleen unohdetuissa ja bibliografiat väistäneissä lehtiteksteissä.
Ensin mainittuja ovat esimerkiksi jälleen näyte Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta -kokoelmasta ja Larin-Kyöstin humoristinen Paholaisen soitto, joka ei ehkä ole erityisen tunnettu mutta kuitenkin mukana tekijänsä Valituissa teoksissa. Uuno Kailaan Kuollut veli tunnetaan ennalta toki myös, samoin Arvi Järventaustan erinomainen Merenneito. Sen sijaan Järvisen vanhoista lehdistä löytämät tarinat ovat parhaimmillaan erittäin obskyyrejä. Muuten en osaa kuvailla vaikkapa Unto Koskelan pientä juttua, joka on ilmestynyt alkujaan Suomen aliupseeri -lehdessä 1931.
On hyvä, että toimittaja on sisällyttänyt teoksen alaotsikkoon kauhukertomuksien lisäksi myös kummitusjutut. Näin lukija ei voi syyttää kuin itseään, jos odotettuaan kauhukokoelmaa harmistuukin. Kummitusjutun, vaikka se kuinka kauhukirjallisuudeksi luettaisiinkin, perinteisin kuuluu laji, jossa kummittelu paljastuu (ainakin lukijalle) kaikkea muuta kuin yliluonnolliseksi. Yleensä tällaisiin tarinoihin liittyy oleellisesti myös huumori, mikä usein on ristiriidassa ”kauhun” kanssa. Vesihaamun kertomuksista monet ovat tällaisia ”se olikin vain naapuri lakanan alla” -tyyppisiä huijausjuttuja, myös itse nimikertomus. Se ei kuitenkaan vähennä niiden mielenkiintoisuutta. Vastineeksi sitten onkin tosi synkkiä aiheita, kuten Kailaan insestinkaipuu tai Jonatan Reuterin suohon upotettu vauva.
Vesihaamun hienoin löytö on mielestäni Jalmari Karan Kalmalammen taru. Se on vahvatunnelmainen historiallinen fantasia, melkein satu. Sisällissodan teloittajassa oli ehdottomasti herkkä puolensa. Mainita pitää myös kokoelman ainoa uusi suomennos, Järvisen itsensä kääntämä Topeliuksen Öinen vierailu, joka sekin on mainittua aaveleikkigenreä.
Taina Parikka: Tulta turnyyrissa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 4. Hamina 2024: Havina. 230 s. Nid.
Taina Parikka palasi neiti Sundmanin seikkailujen pariin pienen sivuaskeleen jälkeen (ks. Rakilan rakkikoirat yllä). Sarjan neljäs osa Tulta turnyyrissa on sekin kirjailijan itsensä mukaan silti ”bonusosa”. Siltä se ei kuitenkaan lopulta tunnu, pikemminkin täysin johdonmukaiselta askeleelta sarjassa, joka käy läpi Haminan 1800-luvun loppupuolta. Neiti Sundman on naimaton kirjakauppa-apulainen, joka vuosien varrella osallistuu jokusen mysteerin selvittelyyn. Sarjan aiemmissa osissa on oltu verrattain pienten asioiden äärellä ja arvoitusjuoni on paikoin tuntunut tekosyyltä päästä kuvittamaan paikkakunnan historiaa; mikä ei tarkoita ettenkö olisi nauttinut Parikan teksteistä ihan tarinoinakin.
Tulta turnyyrissa kuitenkin asettaa päähenkilönsä aiempaa vakavampaan tilanteeseen ja suurempien asioiden äärelle. Haminan kolmas rauhanaikainen ja toistaiseksi viimeinen suurpalo tapahtui 1887, kun tuli karkasi Pikkuympyräkadun varrella sijainneesta tallista (paikalla sijaitsevat nykyään Johanneksen kirkon sankarihaudat). Palo tuhosi noin kolmanneksen kaupungin rakennuksista. Syttymissyy on pysynyt arvoituksena. – Ja se on loistava lähtökohta historialliselle rikoskertomukselle: aito dramaattinen tapaus, jonka ympärille voi rakentaa hyvinkin uskottavia selityksiä.
Parikan ratkaisun mittakaava on jokseenkin mahdollisimman iso, juuri ja juuri uskottavuuden rajoissa. Hän sekoittaa peliin separatisteja, salatiedettä, valtiotason vehkeilyä ja sukusalaisuuksia – mutta kuten sanottu, uskottavuuden rajoissa. Lukijan tosin on pysyttävä tarkkana, jotta lukuisat henkilöt eivät mene sekaisin ja heidän verkostonsa solmuun. Tämä vaivaa etenkin romaanin loppupuolta. Alkuosa sen sijaan on erinomaista sekasorron ja surunsekaisen paniikin kuvausta, kun ihmiset yrittävät pelastaa leviävän palon tieltä mitä pelastettavissa on.
Rakilan rakkikoirien pääkaksikko Holm ja Watjus ovat neiti Sundmanin mukana seikkailemassa, mutta tällä kertaa heitä on paljon vaikeampi enää yhdistää Holmesiin ja Watsoniin (vaikka ainakin yksi selvä silmänisku siihen suuntaan tehdäänkin). Hyvä niin, sillä se jos mikä olisi turmellut autenttisuutta.
Risto Karlsson: Noita nousee haudastaan. Porvoo–Helsinki–Juva 1993: WSOY. 101 s. Norppajengi.
Risto Karlssonin Noita nousee haudastaan lupailee nimellään ja prologillaan paljon. Ensimmäiset kahdeksan sivua kuvaavat, kuinka vainolaista pakeneva saamelaisheimo on päätynyt liian etelään ja rannikon muodostamaan umpikujaa. He syyttävät siitä vanhaa noitaansa ja hylkäävät hänet. Noita hyväksyy kohtalonsa ja valmistautuu kuolemaan kallioluolan syvyyksiin, kunhan ensin on jättänyt jälkensä ja maalannut kuvan luolan seinään. Historiallis–mystinen tausta nuortenromaanin on luotu tunnelmallisesti.
Vaan jatko ei tee kunniaa kertomuksen aloitukselle eikä tyystin harhaan johtavalle nimelle. Noita nousee haudastaan on Karlssonin Norppajengi-sarjan ensimmäinen osa, käsittääkseni; eipä niitä sitten lisää tullutkaan kuin yksi. Niissä seikkailee koululaisjoukko, joka on päättänyt auttaa saimaannorppien asiaa kierrellen kouluissa luennoimassa aiheesta ja keräten apua tosielämän norppa-aktivisti Juha Taskiselle.
Tällä romaanilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä norppien kanssa. Niiden sijaan lauttasaarelaisjengi on tullut auttamaan yhden heistä isää, arkeologia, joka etsii Pohjois-Kymenlaaksossa, nykyisen Repoveden kansallispuiston maisemissa, muinaisen saamelaisjoukon mahdollisesti jälkeensä jättämää aarretta. Yritystä mutkistaa metsissä heitä kiertelevät pahojaan aikova mieskaksikko ja suurikokoinen susi. Karlsson toimi aikoinaan Kouvolan Sanomien toimittajana, mikä selittänee miljöövalintaa.
Juttu kulkee perinteisen nuortenromaanin polkuja. Paljon on valistusta paikallishistoriasta ja parit namedroppailut (esimerkiksi Orilammen majan perustaja Irja Siikava), ja vanhaa Valkealaa tunteva saakin muutaman mukavan oivalluksen lukiessaan. Lapset toimivat todellisia vastineitaan kekseliäämmin ja rohkeammin, ja muutaman täpärän tilanteen jälkeen hyvin käy (jopa porukan läski, jota pilkataan koko ajan, on kunnon seikkailija). Sen sijaan alussa luodut odotukset edes jonkinlaisesta fantasiasta tai peräti kauhusta puuttuvat kokonaan. Hieman vihjataan siihen suuntaan, että alun noidan ja metsissä kiertävän suden välillä olisi jokin yhteys, mitä tukee myös kansikuva, mutta se ei millään tavoin reaalistu, pikemminkin unohdetaan aktiivisesti.
Aaro Salovaara: Rautamäen Uutmanni – noita vai shamaani? Kotiseutukuvaus. Karkkila 1991: Karkkilan Kotiseutuyhdistys. 82 s. Nid. Kuv. Matti Kota.
Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjan neljäntenä ilmestyi vuonna 1991 Aaro Salovaaran kirjoittama ja Matti Kodan kuvittama Rautamäen Uutmanni – noita vai shamaani?. Vaikka se on nimetty ”kotiseutukuvaukseksi”, aukeaa ydinasia ulkopuolisellekin.
Salovaaran kohteena on Gustaf Fredrik Utman, kansan keskuudessa Uutmanni (1836–1913). Nykyisen Karkkilan Kulonsuonmäellä eli Rautamäellä toimi lähes koko 1800-luvun rautakaivos, ja sen oheen nousivat ruukki ja masuuni. Samoilla seuduilla elänyt Uutmanni oli tietäjä ja kansanparantaja. Salovaaran teoksen otsikko on hieman raflaava, etenkin kun hän itsekään ei vastaa kysymykseensä. Hän kyllä määrittelee noidan voimiaan pahaan käyttäväksi, shamaanin hyvään – mutta Uutmannista puhutaan kuitenkin lähinnä tietäjänä.
Köyhyydessä aina elänyt Uutmanni tuntuu olleen seudun takuumies, kun lääkärittömässä kylässä tarvittiin taudin tai vamman parantajaa tai näkijää selvittämään, kuka karjan on kironnut tai takin vienyt naulastaan. Keinot Uutmannilla ovat olleet monet. Salovaara kertoo hänen saaneen oppinsa Noita-Jussina tunnetulta alan mieheltä, joka puolestaan oli Haaka-nimisen noidan seuraaja. Haakan kerrotaan jutustelleen paholaisen kanssa, mutta Uutmanni vaikuttaa kertomusten perusteella olleen pääosin hyvällä asialla. Hänen keinonsa ja heikkoutensa kuuluu olleen etenkin viina. Pullonkyljestä oli hyvä katsella asiainlaitaa, sisällön nauttiminen päästi henkitiedon lähteille. Vaan tuntuipa juoma koukuttavankin…
Valtaosan Salovaaran kirjasta muodostavat tarinat, joita paikallisten kertomana on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Tarinat kertovat laajasta uskosta Uutmannin kykyihin, ellei nyt itse kertojien niin ainakin niiden joilta he ovat jutut kuulleet. Kaikki eivät ole ihmeellisiä onnistumisia. Nämä kertomukset Salovaara kehystää narratiiveilla kaivosseudun elämästä, Uutmannin edeltäjistä, hänen synnystään ja kuolemastaan. Salovaaran kieli on runsasta, eloisaa ja murresanaston täyttämää. Se tuntuu uskottavan arkaaiselta mutta on kevyttä lukea. Tällaista toivoisi monen muunkin kotiseutukirjallisuuden olevan.
Bibliofiilinen erikoisuus: kirjan kannet on liimattu nidokseen väärin päin.
Harri Erkki: Pitkä jauntti. Kertomuksia 1967–2007. Turku 2007: Turbator. 231 s. Nid. M-novellit 4.
Harri Erkki lienee viimeinen suomalainen tieteiskirjailija, joka on suoraan klassisen ”kovan” scifin jälkeläinen. Kotimaisen fandomin syntymän aikaan 1980-luvun alussa oli Veikko Rekusen ja Pekka Virtasen ynnä muiden kaltaisia, nyttemmin jo lopettaneita kirjottajia. Mutta Harri Erkki (oik. Kumpulainen) aloitti jo 1967 ja jatkaa yhä. Myöhemmät kirjoittajat puolestaan ovat oppineet temppunsa vähemmän luomusti.
Pitkä jauntti on valikoima hänen tekstejään 40-vuotisen uran ajalta. Se on riemukkaan vaihteleva (joku sanoisi hajanaiseksi) katsaus tuotantoon, joka on paitsi monipuolinen myös johdonmukainen. Kuten Boris Hurtta kokoelman avaussanoissa korostaa, Harri Erkki on satiirikko silloinkin kun käsittelee synkkiä aiheita. Hän ei ehkä ole erinomainen kaunokirjailija (vaikka välillä tuntuu siltäkin), mutta hänen sivistyneisyytensä ja ymmärryksensä tihkuu teksteihin ja marinoi ne erinomaisilla ajatuksilla. Harri Erkistä tulee aina sellainen olo, että hän on oikeasti ajatellut asioita, joista kirjoittaa. Eikä suinkaan vain tekstiään varten ja tehnyt siinä sivussa vähän taustatyötä – useammin tuntuu, että hän pohtii asioita niiden itsensä vuoksi ja siinä sivussa syntyy ehkä tekstikin. Tämä prosessi näkyy osaltaan myös Harri Erkin artikkeleissa, joita etenkin Portissa on julkaistu vuosien ajan.
Pitkä jauntti sisältää paljon scifiä, mutta melkein aina siihen kytkeytyy muitakin elementtejä; kauhunsekaisia juttuja on jokunen, pari ihmissusijuttua ovat enemmänkin reaalifantasiaan kallellaan, onpa yksi ihan realistinenkin satiiri vanhustenhuollosta. Se mikä Harri Erkin tekstit usein erottaa monesta muusta on hänen pyrkimyksensä kirjallisiin kokeiluihin, mikä näkyy upeasti postmodernissa metatarinassa Myöhempinä aikoina. Sama teksti paljastaa myös kirjailijan kehityksen – se on tuorein kirjaan päätynyt teksti ja sitä seuraa Harry Kumpulaisen nimellä julkaistu, 16-vuotiaana kirjoitettu esikoisjulkaisu. Ylipäänsä 2000-luvun kertomukset ovat Harri Erkin vahvimpia. Silti olisi niin sanottu kulttuuriteko, jos joku ottaisi hommakseen koota 1960–70-lukujen Koti-Posti-novellit yhteen.
Boris Hurtta: Olavi Virran paremmat vuodet. Hajala 2000: Avoin kirja. 85 s. Kuv. Nid. Kamala ukko.
Boris Hurtta: Laulajan lunnaat. Olavi Virta on maailman paras laulaja. Nostalgisia iltamatunnelmia 1950-luvun lopun hengessä. Turku 2007: Wanhain herrain huone. 39 s. Nid. Wanhain herrain huone 160.
Boris Hurtan Olavi Virran paremmat vuodet julkaistiin alun perin Portti-lehdessä 1999. Seuraavana vuonna se ilmestyi omana kirjanaan salolaisen Avoimen kirjan kustantamana ja Hurtan omassa Kamala ukko -sarjassa. Pienoisromaanimittainen kertomus on toisaalta rikoskertomus, toisaalta vaihtoehtohistoriaa. Vaikka moni asia siinä onkin tosipohjaista tai ainakin toteen perustuvaa, niin lähtökohta ei. Sen sijaan, että Olavi Virta olisi jäänyt suomalaisten tangokuninkaaksi, hänestä onkin tullut globaali tähti. Ura on kuitenkin laskusuunnassa, kun hänet 1970-luvun alussa kidnapataan. Laulajan asioitaan hoitavan säätiön edustaja lähtee etsimään häntä. Samalla käydään läpi Virran uraa tavalla, jossa kiehtovasti yhdistyvät hänen todelliset vaiheensa ja vaihtoehtoiset saavutuksensa. Hurtta tasapainottelee monipuolisen materiaalinsa kanssa melko hyvin, vaikka alussa tarina melkein unohtuu välillä ja toisaalta loppupuolella fantasiamateriaali on vähäisempää. Hänen kehitelmänsä siitä, mitä mahdollisesti olisi voinut tapahtua, jos asiat olivat menneet hieman toisin, ovat kiehtovia ja jopa uskottaviakin. Niin on myös Virran hahmo, joka näyttäytyy jo sairaana ja todellisuudesta irtaantuneena mutta josta tuntuu kirjoittajan kunnioitus.
Ihan toisenlaisen Virran Hurtta piirsi vuoden 2007 vihkosessaan Laulajan lunnaat, joka ilmestyi Wanhain herrain huoneen julkaisusarjassa. Herrojen hennosti verhotut hahmot ovat aloittamassa 1950-luvun lopussa kiertuetta, jonka tarkoituksena on levittää scifin ilosanomaa Suomeen perinteisen iltamakaavan avulla. Sattumalta mukaan päätyy Olavi Virta, joka lemppaa humalaisen orkesterinsa ja korvaa sen herroilla. WHH-tyyliin tarina on irrotteleva veijarijuttu, ja Hurtta-tyyliin nostalginen ajankuva on lämmintä. Tällä kertaa Virta esitetään energisenä ja joviaalina, melkein kujeellisena hahmona. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Ilomantsin tapauksena tunnetun selkkauksen jälkeiseen aikaan, hän ottaa tomerasti yllättävät tilanteet haltuun. (Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yksi herroista on nimeltään Into Syksiö. Samalla nimellä Hurtta julkaisi yhden novellin Yöjutussa.)
Näiden kahden niteen lisäksi WHH:no sarjassa on ilmestynyt nimen perusteella ainakin kaksi Virta-aihetta. Niistä en tiedä enempää.
Henry Aho, Jonna Mononen, Juha Mäntylä, Riku Talvitie, Arttu Tuominen, Johanna Valkama: Matkamuisto. Kauhunovelliantologia. Helsinki 2018: Lector Kustannus. 128 s. Sid.
Matkamuisto on kuuden kirjoittajan kauhunovelliantologia, kuten alaotsikkokin ilmoittaa. Erillistä toimittajaa ei ole nimetty, vaan kirjoittajat esiintyvät kannessa ja nimiösivulla tasavertaisina. Mikä tekee Matkamuistosta mielenkiintoisen nimenomaan kauhunovellien kokoelmana, on se, ettei kirjoittajista oikeastaan kukaan tule niin sanotusti fandomin sisältä; keneltäkään ei esimerkiksi ole julkaistu mitään spefilehdissä.
Kokoelman novelleja sitoo toisiinsa löyhä teema. Jokaisessa mukana tuotu tai joltakulta saatu tuliainen tuottaa kurjuutta ja kuolemaa. Vain yhdessä kertomuksista tuo matkamuisto on kansikuvan maneki neko -kissapatsas, mutta se esiintyy vähintään ohimennen jokaisessa. Muuten riivaaja on olla jokin toinen esine tai toisaalta kehollisempi muisto.
Alkuun Matkamuiston ihmiskuva ja kauhunlähteet vaikuttavat hyvin raadollisilta. Henry Ahon, Jonna Monosen ja Juha Mäntylän päähenkilöt ovat vihaisia ja ikäviä ihmisiä, joille perhe on kauhistus ja jälki rumaa. Kertomusten kauhu syntyy groteskiudesta, liioitellun naturalistisesta inhottavuudesta. Aholla se on jokseenkin vaikuttavaa, kahdella muulla hieman kömpelöä, kuin lahjakas murrosikäinen olisi päättänyt revitellä kouluaineessaan. Toisessa sokea alkaa nähdä mutta menettää kaiken muun, toisessa kissapatsas tekee työyhteisöstä survosta.
Kolme jälkimmäistä tekstiä ovat hieman hillitympiä. Riku Talvitien hiukan ennalta arvattava mutta hyvin kerrottu tatuointitarina ja Arttu Tuomisen vakavana alkava mutta Creepshow-viboihin päättyvä kertomus ovat kirjan siloitelluimmat. Sen sijaan Johanna Valkaman päätöskertomus on todellinen outolintu. Ilmastokatastrofin jälkeiseen maailmaan (tai siis Tampereelle) sijoittuva dystopia alkaa synkän tunnelmaisena scifinä mutta lopussa se muuttuu melkein metafyysiseksi animekauhuksi, kun japanilaiset tengut pääsevät vauhtiin. Kokoelman lopetus on ei tunnu sopivan joukkoon ollenkaan, mutta paitsi että se on yllättävä onnistui se myös aidosti aiheuttamaan orastavan kauhuntunteen paatuneessa lukijassa.
Paavali Juusten: Suomen piispain kronikka. Chronicon Episcoporum Finlandensium. Helsinki 1956: Otava. 77 s. Kuv. Nid. Suom. Helmer Winter. Otavan joulukirjanen 1956
Martti Parvio: Yx Kijtossana ia Rucous wde vuoden päivänä. Suomalainen saarnatuoliliturgia 1500-luvulla. Helsinki 1983: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 69 s. Nid. Kuv. Suomi 126.
Piispa Paavali Juusten kirjoitti muistiin kaiken löytämänsä, mitä hänen edeltäjistään kerrottiin. 1500-luvun loppupuolella syntyi Chronicon Episcoporum Finlandensium -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka kuitenkin painettiin ensimmäisen kerran vasta parisataa vuotta myöhemmin, kun Porthanin kommentoima editio ilmestyi. Suomennosta saatiin odottaa vuoteen 1943. Sama Helmer Winterin käännös ilmestyi Otavan joulukirjasena 1956 Suomen piispain kronikka. Julkaisu on muutenkin kaunis pikku kirja, jossa väljää asettelua tukevat varhaisista kirjatuotteista muistuttava punaisen käyttö sekä kuva kunkin piispan sinetistä, sikäli kuin sellainen tunnetaan. Sisällöltään Juustenin teos on tietysti vanhentunut eikä historiallisesti luotettava. Se on kuitenkin edelleen kiehtova silmäys aikansa tapaan ajatella ja hahmottaa asioita. Ja etenkin Juustenin omat muistikuvat muutamasta edeltäjästään ovat tietysti eri tavalla relevantteja kuin aiempaan muistitietoon pohjaavat pienoiselämäkerrat.
Yx kijtossana ia Rucous wden vuoden päivänä puolestaan on uniikkipainate, jonka ainoa tunnettu kappale on sidottu samoihin kansiin Juustenin messukirjan kanssa. Pienessä tutkielmassaan Martti Parvio kuitenkin esittää sitä myöhemmäksi, piispa Ericus Ericin vuonna 1595 kirjoittamaksi. SKS:n vuonna 1983 ilmestynyt Suomi-sarjan julkaisu sisältää näköispainoksen tekstistä, sen antiikvalla painetun (= helppolukuisemman) version sekä Parvion johdatuksen tekstiin ja sen kontekstiin, aikansa saarnatuoliliturgiaan. Hänen katsauksensa saarnatuolin ja sen käytön historiaan on mielenkiintoinen monestakin näkökulmasta. Samalla se avaa tarkasteltavan liturgisen tekstin käyttötarkoitusta, painamisen motiiveja sekä sen merkitystä ajassaan. Yksinkertainen vertailu vuoden 1571 kirkkojärjestykseen osoittaa, että suomenkielinen teksti pohjaa siihen lähes suoraan.
Boris Hurtta: Oikeat muistelmani. Vantaa 2022: Enostone. 70 s. Kuv. Sid.
Boris Hurtan postuumisti ilmestynyt Oikeat muistelmani on toisaalta rakkaudentunnustus perinteisille, vanhan ajan poikakirjoille, toisaalta niiden parodia. Niin kuin kaikissa tervehenkisempien aikojen poikain seikkailukirjoissa, myös Hurtan näkemyksessä ekaluokkalainen suomalaispoika ikään kuin vahingossa päätyy yksinään Ruotsiin ja sitten sieltä palatessaan kohtaa jos jonkinmoista väkeä. Vastaan tulevat esimerkiksi toinen perinteinen hahmo, Pahatapainen Vähän Vanhempi Poika, rillumareihenkinen kullankaivaja, yöllä kilpaa juokseva Kekkonen – ja tietenkin Olavi Virta, joka ajaa mittari yli satasta näyttäen (mailimittari luonnollisesti).
Hurtan poika ilmeisesti muistuttaa häntä itseään aikalailla (lopussa on valokuvakin todisteena), mutta muutoin yksityiskohtiin lienee paras suhtautua varauksella. Lämminhenkisissä jälkisanoissaan Harri Haarikko avaa toden ja tarun suhdetta Hurtan jutuissa ja puheissa ja antaa ikään kuin lukuohjeen biografistisesti suhtautuvalle vastaanottajalle.
Kuten niin monesti aiemminkin, Hurtta taitaa menneiden vuosikymmenten kuvauksen, yhtä aikaa realistisen, nostalgisen ja vahvasti kirjallisuuden värittämän. Nyt sävyjä luovat paitsi todelliset henkilöt, lukuisat yksityiskohdat sarjakuvien sisällöstä uutisotsikoihin ja vissypullon patenttikorkkiin. Tarina kuitenkin on kaikkea muuta kuin realistinen. Eihän sellainen genreen kuulukaan. Hurtan käsittelyssä liioittelu saa tosiaan lähes parodisia piirteitä – ja toisaalta münchhausenmaisen, lukijaa vastuuttavan tarinaniskennän sävyjä.
Oikeat muistelmani ei ole terävintä Hurttaa mutta sydämellisimmästä päästä hänen tuotantoaan se kyllä on. Olen hyvin iloinen, että se on julkaistu.
