Katsottua: lokakuu 2024

Mike Newell: Operaatio Donnie Brasco. Clint Eastwood: Verivelka

Mike Newell tuo minulle mieleen lähinnä romanttiset komediat ja toiminnalliset seikkailuelokuvat. Vuonna 1997 hän kuitenkin ohjasi täysverisen rikoskertomuksen Donnie Brasco. Tositapaukseen perustuva elokuva kertoo Johnnie Deppin esittämästä nuoresta FBI-agentista, joka soluttautuu New Yorkin magiapiireihin. Hänen kontaktinsa on Al Pacinon hienosti luonnostelema vanha kehäraakki, mafiaan romantisoiden suhtautuva mies, joka ei naiiviudessaan nouse koskaan edes korttelien pikkupomoksi. Miesten välille muodostuu kummallinen ystävyys, ja agentti alkaa lähentyä rikollisia menettää samalla otettaan omaan itseensä. Vaikka tarinassa ei ole hirveästi mitään yllättävää, se kyntää vanhaa peltoa itsevarmasti ja taidolla. Pacinon hahmo on se erityisyys, joka tekee Donnie Brascosta mieleenjäävän. Vaikka hän näkee, että piireissä noustaan vain ampumalla selkään, hän pakonomaisesti pitää kiinni "säännöistä" ja yrittää opettaa niitä suojatilleen. Depp puolestaan on hieman laimea agenttina, joskin parhaimmillaan hänessäkin on epätoivoista voimaa. Mafia ja FBI rinnastuvat hienovaraisesti elokuvassa, jonka särmät muutenkin piilevät pienissä yksityiskohdissa.

Ihan toisenlaista rikoselokuvaa edustaa Clint Eastwoodin Verivelka (Blood Work, 2002). Oudolla tavalla se jatkaa Eastwoodin tuotannon linjaa, jossa vanha mies yrittää vielä viimeisen kerran olla sankari, ja samalla se on 80–90-lukujen taitteen genre-elokuvan omanlaisensa perillinen. Eläköitynyt FBI:n profiloija saa sydämensiirron ja alkaa selvittää murhaa, joka on hänelle suonut uuden sydämen. Verivelka on tavallaan aikansa sarjamurhaajatrendin osa, toisaalta jatkoa eastwoodilaiselle poliisielokuvalle. Puhtaasti elokuvana Verivelka on kuin käsinukke-esitys siitä, mitä tämän kaltaiseen elokuvaan kuuluu. Kaikki tekevät periaatteessa hyvää työtä, mutta samalla jokainen hahmo ja jokainen tapahtuma pysyy etäisenä. Verivelkaa katsoo melkein kuin larppina kovaksikeitetystä rikostarinasta, jossa kaikki perusosaset loksahtavat paikoilleen mutta sydän on todellakin lainattu jostain muualta. Ja silti: paikoin kuvailmaisu on hämmentävän tehokasta ja varsinkin loppupuolella on hienoja ideoita.

Oleg Rjaskov: Pultavan taistelu

Suuren Pohjan sodan ratkaisu lähestyy, kun sekä Ruotsin kuningas Kaarle XII että Venäjän tsaari Pietari Suuri ovat matkalla Pultavaan (nyk. Ukrainaa). Ranskan Ludvig XIV haluaa pysyä sodasta erossa mutta on kuitenkin utelias tapahtumista. Hän lähettää kaksi aatelismiestä tarkkailijoikseen, rangaistuksena rakastajatartaan koskeneen kaksintaistelun käymisestä. Tämä on alkuasetelma venäläiseen elokuvaan Pultavan taistelu (Sluga gosudarev, 2007). Helposti voisi olettaa, että se on nationalismia pursuava sotaelokuvan, mutta yllätyksekseen katsoja saa eteensä ehdan vanhan ajan seikkailuleffan.

Oleg Rjaskovin kirjoittama ja ohjaama elokuva sisältää niin näyttävää miekkailua kuin komeaa puvustusta, niin veijarikomediaa kuin tiheää sodankuvausta. Kokonaisuus ei ole täysin tasapainoinen, mutta kunnianhimoinen se on. Asia saattaa korjautua pari vuotta sitten ilmestyneessä uudessa leikkauksessa. Valitettavaa on etenkin paikoin halpahintainen kuvaus, joka tuntuu lähinnä suuren budjetin Hovimäki-jaksolta. Vaikutelmaa korostaa runsas ja kömpelö hidastuksen käyttö. Outo ratkaisu on myös Ukrainan metsissä venäläissotilaita vaaniva musta ratsastaja, vaikka hän saakin myöhemmin sinänsä kelpo selityksen.

Pultavan taistelu (jonka alkuperäinen nimi olisi suomeksi jotakuinkin ’hallitsijan palvelija’) antaa ilahduttavaksi hahmojensa puhua omia kieliään. Venäjän, ruotsin ja ranskan lisäksi kuullaan ainakin puolaa ja ukrainaa. Hahmojen moninaisuus näkyy myös elokuvan arvotuksissa: Vaikka tsaari kuvataan nimensä mukaisesti suurena sotilaana, ei hänkään ole yksiselitteisen positiivinen henkilö. Oikeastaan kukaan elokuvan hahmoista ei ole läpeensä miellyttävä, mutta moni heistä on samaistuttava. Tämä on pieni saavutus. Katsojan kannalta ambivalentti loppuratkaisu on yllättävä.

Pultavan taistelua tekisi mieli arvioida ja katsoa nykypäivän näkökulmasta. Venäläiset sotimassa Ukrainassa on lähtökohtaisesti häiritsevä ajatus. Elokuvasta alkaa helposti etsiä propagandistisia piirteitä. Eivät ne silti ilmeisiä tai erityisen tahallisia ole. Pultavan taistelu moderni näkemys perinteikkäästä swashbuckler-elokuvasta, mielenkiintoinen monin tavoin vaikkei missään nimessä läheskään täydellinen.

Federico Fellini: Vetelehtijät. La strada – Tie

Federico Fellinin läpimurtoteos oli hänen toinen ohjauksensa, Vetelehtijät (I vitelloni, 1953). Siinä yhdistyvät jo monet niistä seikoista, jotka myöhemmin hioutuivat Fellinin tuotannon ytimeen: toden ja kuvitelman vastakkainasettelu ja niiden rajapinnan ylittäminen, yksilön asema ryhmän osana, nostalginen muisti... Vetelehtijät seuraa viiden nuorehkon tyhjäntoimittajamiehen elämää. Kukin tavallaan toteuttaa joutilaisuutta, joka voi ilmetä naisseikkailuina, sitoutumattomuutena, kyvyttömyytenä työntekoon, riippuvuutena äidistä mutta myös vaivattomuutena tai omassa kärsimyksessä rypemisenä (haihatteleva näytelmäkirjailija). Kun elämä ja itsestään vastuuta ottavat ihmiset alkavat potkia vastaan, seuraa semmoisesta konflikteja. Fellinin tyyli yhdistelee jo varhain koomista ja arkista, traagistakin hyvin saumattomasti. Yhtä saumatonta on yhteisön episodimainen kuvaus, joka soljuu itsekseen eteenpäin vaivattomasti kuin kalenteriviikko. Päähenkilöiden illuusiota oman elämänsä erityisyydestä käsitellään hellän ymmärtävästi, eikä lopun maaltapakokaan ole saarnaten kerrottu; päinvastoin kuten maaginen kuva junan ohittavista nukkujista osoittaa. Muutenkin Vetelehtijät on hallittu ja tiukasti ohjaajan hyppysissä pysyttelevä elokuva, joka ei etene sellaisella unilogiikalla kuin jotkin hänen myöhemmistään vaan pikemminkin muistojen kerrostuneisuuden varassa.

Vetelehtijöiden naistenmies Fauston ja hänen nuoren, miehen itsekkyyden takia kärsivän vaimonsa kuvio toistuu pääpiirteissään Fellinin seuraavassa elokuvassa, La strada – Tie (1954). Tyylilaji vain on muuttunut naturalistiseksi saduksi. Köyhä äiti käytännössä myy tyttärensä kiertävän sirkuslaisen avustajaksi. Tytär Gelsomina on erikoinen ja omalaatuinen, kovin chaplinilaisittain elehtivä luonnonlapsi. Häntä voimamies Zampanó kohtelee kuin omaisuuttaan, kun ei muutenkaan osaa. Vasta liian myöhään mies tajuaa, mitä oikeasti tuntee. La strada on nimensä mukaisesti tie-elokuva, jossa epätasainen pariskunta matkaa yhteiskunnan ulkopuolella ja reunamilla, niin sirkusseurueessa kuin nunnaluostarissa. Jälleen ollaan toden ja illuusion rajamailla, jossa mielikuvitus ja toiveet ovat yhtä relevantteja kuin todellisuus.

Katsottua: toukokuu 2023

Federico Fellini: Cabirian yöt. Pier Paolo Pasolini: Sikolätti

Jos pitäisi mainita ohjaaja, jonka elokuvien ääressä tuntee syvintä onnellisuutta, niin valintani olisi varmaankin Federico Fellini. Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) kuuluu ehdottomasti hänen sielulle hyvää tekeviin elokuviinsa. Jonkun toisen käsissä tarina prostituoidusta, joka haluaisi vilpittömästi parempaa elämää ja joka kuitenkin joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, olisi synkkä ja surkea. Fellini kuitenkin onnistuu puhaltamaan siihen sellaista ymmärrystä ja myötäeloa, että katsoja pakostakin haluaa Cabirialle vain hyvää. Iso osa ansioista kuuluu toki myös nimihenkilöä esittävälle Giulietta Masinalle, jonka varassa elokuva elää ja hengittää. Hänen karismansa ottaa kuvan joka kohtauksessa haltuun tavalla, johon törmää hyvin harvoin. Se on lumoutumista kaikkein pyyteettömimmässä ja epäseksuaalisimmassa merkityksessään. Cabirian yöt on elokuva inhimillisestä luottamuksesta ja uskosta parempaan. Semmoisia saisi olla enemmänkin.

Jos olo alkaa tuntua liian pehmoiselta, on sitten Pier Paolo Pasolinin aika. Harva ohjaaja onnistuu saamaan aikaan minussa yhtä vaivaantuneen olon. Enkä nyt ajattele vain Salóa. Jopa Elämän trilogia onnistuu hämmentämään. Sikolätti (Porcile, 1969) ei ole läheskään paras Pasolinin elokuva, mutta tehokas se on. Se kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Toisessa tulivuoren juurella kehittyy jossain menneessä ajassa kannibaalien heimo. Tarina kerrotaan lähes täysin ilman vuorosanoja pitkissä, usein käsivaralla filmatuissa kuvissa. Toinen tarina puolestaan rakentuu hyvin vahvasti nimenomaan dialogin varaan. Eikä minkään elävän vuoropuhelun vaan hyvin teatraalisen, korostetun teennäisen. Se kertoo Hitlerin näköisen teollisuuspomon pojasta, jolle ei kelpaa hänelle kaavailtu, vasemmistoaktiivimorsian, koska hän käy mieluummin rakastamassa sikoja. En väitä ymmärtäväni, mitä kaikkea elokuva haluaa sanoa, mutta kyydin epämukavuudesta on nautittava.

Alejandro Jodorowsky: The Holy Mountain

Neljäkymmenvuotispäiväelokuvakseni valikoitui samalla vuoden sadas katsomani, Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain (La montaña sagrada, 1973), joka puolestaan sai ensi-iltansa aikalailla tasan viisikymmentä vuotta sitten Cannesissa.

Holy Mountain mainitaan usein psykedeelisenä, surrealistisena, järjettömänäkin. Totta kyllä, sen vuolas kuvavirta ja mielikuvitukselliset assosiaatiot tuovat mieleen surrealistit, etenkin Buñuelin elokuvat. Totta kyllä, niin ohjaaja kuin hänen näyttelijänsäkin nappailivat happoa ja sieniä elokuvan tekoaikana. Totta kyllä, järkeä on vaikea nähdä, jos ei tunne koodistoa jolla elokuva operoi. En väitä minäkään tuntevani mutta tunnistan kyllä sen olemassaolon. Jodorowsky yhdistelee Holy Mountainissa esoteerista kuvastoa ja symboliikka yleisemmin tunnettuihin uskonnollisiin merkkeihin. Se kyseenalaistaa toden olemusta jatkuvasti mutta etenkin lopussaan, jossa valaistuvat hahmot tunnustavat olevansa osa elokuvaa. Yhtä lailla Jodorowsky hyödyntää alitajuntaa ruokkivia näkyjä, seksuaalisuutta ja suggestiivista värimaailmaa ja liikettä.

Samalla hän osoittaa suvereenia taidemuodon hallintaa. Holy Mountain on harvinaisen puhdasta elokuvaa, joka tähtää pikemminkin katsojakunnan kollektiiviseen tiedostamattomaan kuin tietoiseen narratiivinnälkään. En yllättynyt kuullessani, että kaikista elokuvantekijöistä Jodorowsky nosti korkeimmalle Fellinin. Heillä on samaa inhimillisen täydellistä läpiluentaa, jossa stimuloidaan aisteja samalla kun kaivellaan esiin psyyken hermopäitä. Fellinillä se tapahtui jonkinlaisen psykologis–kulttuurin viitekehyksen kautta, Jodorowskylla salatieteellisen.

Tai sitten Jodorowsky vain valuttaa katsojan silmille suloisia tyhjyyksiä niin kuin minäkin tässä koko ajan teen.

Mike Newell: Rakkautta koleran aikaan. Jon Jones: Northager Abbey

Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007) kertoo kolumbialaisesta pölvästistä, joka rakastuu nuorena miehenä 1800-luvun lopussa, ja vaikka rakkauden kohde muuttaa pois menee naimisiin ja lisääntyy, mies, joka näyttää Groucho Marxin ja Teuvo Pakkalan rakkaushedelmältä, ei osaa päästää irti. Hän kuitenkin sublimoi pakkomielteensä jokaisen muun vastaantulevan naisen kellistämiseen viidenkymmenen vuoden ajan, ja Shakiran laulaessa taustalla saippuoi ihmissuhdeooppera niin, ettei vaahdon alta tahdo erottaa sävyjä. En kyllä muista, että pohjalla oleva Gabriel Garcia Marquezin romaani olisi ihan semmoinen... Kaunis elokuva se on, ja epookki on rakennettu huolella. Valitettavasti muuten Rakkautta koleran aikaan on tasapaksu ja ikävän mitätön elokuva. Javier Bardem on pääosassa parhaimmillaan hyvä mutta välillä jopa hän uhkaa kääntää roolinsa karikatyyriksi. Muut näyttelijät ovatkin sitten lähinnä TV:stä tuttuja, mikä vain korostaa telenovellamaisuutta. Ehkäpä brittiohjaaja Mike Newell olisi pitänyt korvata eteläamerikkalaisella tekijällä...

ITV:n sovitus Jane Austenin Northanger Abbeystä eli Neidosta vanhassa linnassa (2007, ohj. Jon Jones) onnistuu yllättävän hyvin tavoittamaan alkutekstin humoristisuuden. Roomaanien maailmaan uppoava nuori nainen astuu seurapiireihin, mutta joutuu huomaaman etteivät todelliset ihmiset edes 1800-luvun alun etiketin kahleissaan toimi kuten kirjoissa. Austenin kertomus parodioi ajan goottilaista romaania, mikä taso saavutetaan elokuvassa ääneen luetuilla katkelmilla Udolphosta ja Munkista ja dramatisoimalla pähenkilön kuvitelmia. Brittiläiset osaavat kuvata menneisyyden maailmojaan ja jokaiseen Austen-filmatisointiin kuuluvia tanssiaisia. Tv-tausta näkyy elokuvassa mutta brittien tapauksessa se ei ole ongelma. Sitä paitsi valkokangaselokuvaa pienempi budjetti tuo elokuvaan realistista rosoa tarkkaan koreografioidun suurreellisuuden sijasta.

Ismo Kiesiläinen: Emma. Normaaliperusviiva. Joonatanin evankeliumi. Meitä on käsiteltävä varoen

Ihmiskunnan viimeinen toivo -niminen ryhmä on erikoistunut turhia selittelemättömiin draamoihin. Kaikki sen elokuvat on ohjannut Ismo Kiesiläinen. Ihmisten välissä -julkaisu sisältää neljä elokuvaa sekä CD:llisen niihin sävellettyä musiikkia.

Lyhytelokuva Emma (2005) on surumielinen kertomus isästä, joka ilmeisesti lähestymiskiellon jälkeen kuvaa koulun pihalla leikkivää lastaan, sekä bussista, jonka kuskia häiriköivät teinit häiriköivät. Verkkaisissa ja tiukkarajaisissa kuvissaan Emma käsittelee muistamista ja kaipuuta kauniisti.

Samaa haikeutta on myös noin puolituntisessa Normaaliperusviivassa (2007). Se kertoo nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ala-asteaikaista ihastustaan. Juuso Pekkisen esittämässä pojassa on sellaista vilpitöntä – paremman sanan puutteessa – mukavuutta, joka tekee hänestä erittäin sympaattisen. Ja vaikka elokuva kertoo sinänsä hyvin pienistä asioista ilman minkäänlaista suurentelua, ne kohoavat arkisen yläpuolelle. Jokainen pystyy samaistumaan pienten eleiden ja katseiden aiheuttamiin valtaviin tunteisiin.

Pekkinen on mukana myös vuoden 2008 Joonatanin evankeliumissa (samoin kuin Niina Koponenkin). Liki tunnin mittainen elokuva on edellisiä laveampi paitsi pituudeltaan myös sisällöltään. Se liittyy bergmanilaiseen ihmissuhteiden mahdottomuutta vatvovaan perinteeseen. Selkänojana on kirkollinen viitekehys. Keskiössä on nuoripari, jonka miehelle kehittyy sivusuhde ja nainen saa väärään numeroon tulleita uhkausviestejä vastaajansa. Joonatanin evankeliumi on hienosti hallittu ja vähäeleinen elokuva. Mainio kosketus on Terho Pursiainen papin roolissa.

Kolmeminuuttinen Meitä on käsiteltävä varoen (2004) on lyhyt väläys ilmeisen rakastuneesta parista, joka miettii, mitä he tekevät erottuaan. Se on tyyliharjoitus mutta viehättävä sellainen.

Teemu Villikka: The Beautiful Road to Albinbam. Juha Helminen: Plea. Kidutus

Kouvolalaisen Teemu Villikan ohjaama The Beautiful Road to Albinbam (2010) on, kuten nimikin antaa olettaa, elokuva matkasta. Elämäänsä pakeneva nuorimies saa kyytiinsä amerikkalaisen reissaajan. He lähtevät ajamaan kohti kuvitteellista Albinbamia, pitkin syrjä-Suomen soratietä. Kesäiset pellonlaidat näyttävät kauniilta kuten aina, mutta tarina laahailee paikoin. Villikan ohjauksessa on kyllä varmuutta ja ymmärrystä rytmin päälle, mutta käsikirjoituksessa on liikaa löysää. Aineksia ei riitä melkein puolentoista tunnin mittaan. Toisaalta parikymppisten harrastajien jäljeksi Albinbam on häkellyttävän hyvää ja väistää tekotaiteellisuudet, ja siinä on sydän paikoillaan. Vielä häkellyttävämpää itselleni oli tajuta, että yksi takaumajakso on kuvattu tiellä, josta tuli vain hetkeä kuvausten jälkeen kotikatuni kymmeneksi vuodeksi.

Lounais-Hämeestä ponnistanut Epicenter Productions taisi olla pitkälti yhtä kuin ohjaaja ym. Juha Helminen. 20-minuuttinen, englanninkielinen Plea (2010) alkaa sillä, kun nuori nainen herää tuntemattomasta paikasta, jossa äänestä päätellen kurkunpäänsä vaurioittanut jousimies lähettää hänet tappamaan kaljua kaapumiestä; ilmeisesti tässä ollaan olemassaolon peruskysymysten äärellä ja ihmisyyden perimmäisyyksiä koettelemassa. Teatterimainen lavastus, mystinen tarina, painokas replikointi vihjaavat ja lopun pitkä sotaäänien kollaaši osoittavat, että nyt on yritetty tehdä filosofista taidetta. Elokuva on kieltämättä kömpelö ja naiivi, mutta siinä on sentään joitain mainioita kuvallisia ideoita ja halua sanoa paljon.

Kidutus (2012) liikkuu eri tyylilajissa. Epärehellisesti vaurastunut mutta masentunut ohjelmoija saa asuntoonsa sähkömiehenä esiintyvän miehen, ja elokuvan nimi paljastaakin jo, missä merkeissä jatko sujuu. Mistään splatterista ei kuitenkaan ole kyse. Tunkeilija ottaa asunnon haltuunsa ja kuulustelee arkisen toimien seassa isäntäänsä työkalupakin kanssa. Hän ilmiselvästi kärsii itsekin, eikä ole pelkkä sadisti. Jere Marttila on aika hyvä kiduttajana, mutta melkein kaiken hänen luomansa uhkaavuuden mitätöi hömelö hissimusiikki. Kaiken kaikkiaan Kidutus on kuitenkin reilusti edeltäjäänsä parempi.

Paul Weitz: American Pie. James B. Rogers: American Pie 2

Seksikomedioita on ollut elokuvissa vuosisadan verran, mutta vuosituhannen vaihteessa hetken suosiossa oli erityisen paljon myötähäpeällä mässäilevä alalaji. En ole asiantuntija, mutta ehdottomasti American Pie oli genren keskeisiä teoksia.

Ensimmäisessä osassa (1999) on kyse perusasioista – miten paljon seksillä on statusarvoa ja miten siitä pitäisi päästä osalliseksi hinnalla millä hyvänsä – ja tyylilaji on farssi isolla ripauksella huonoa makua. Joukko high school -luusereita eli ihan normaaleja epävarmoja tyyppejä yrittää elää kulttuuristen odotusten mukaan ja yrittävät todistaa miehuuttaan. Tuloksena on kömpelyyttä, epätoivoa, turhaumia ja sitä myötähäpeääkin (vaikka paljon vähemmän kuin elämään jääneet avainkohtaukset antaisivat odottaa). Mutta sitähän se on itse kullakin ollut, vai... Kaiken hölmöyden alla on yllättävän paljon sydäntäkin. Eikä sitä hölmöilyäkään ole ihan kauheasti, vaan elokuva noudattelee lopulta hyvin perinteistä tarinankaarta. Kaikessa American Pien hahmojen epätoivoisessa epävarmuudessa on paljon samaistuttavaa. Enkä minä tietysti ole koskaan kieltäytymässä lapsellisesta pieruhuumorista. Toki paljon elokuvan naiskuvasta on vanhentunut, mutta toisaalta nimenomaan naiset ne vahvoja hahmoja ovat. Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi American Pie on kiltti, hyväntahtoinenkin teinikomedia, jossa on pari klassista, ihan syystä, kohtausta.

American Pie 2 (2001) jatkaa siitä, mihin ykkösessä jäätiin. Vuosi collegessa on takana, ja tyypit vuokraavat rantatalon bilekäyttööön, mutta entiset epävarmuudet eivät ole kadonneet mihinkään. Tässä osassa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Vähän niin kuin kauhuelokuvissa: eka osa tarvitaan tarinan pohjustamiseen, mutta sitten päästään keskittymään varsinaiseen asiaan. Nyt ei sydäntä tarvita; muut elimet riittävät. Huumori on huonoa, ja Stiflerkin saa viimein kunnolla tilaa. Alkupuoliskon jälkeen kerronta lerpahtaa ja kokonaisuus ei tyydytä. Muutama kohtaus nousee jälleen yli kaiken muun (radiopuhelimet ja pikaliima), jokunen irtovitsi pääsee yllättämään, mutta muuten – eipä tätä tee mieli tämän enempää puolustaa.

Jesse Dylan: American Pie: The Wedding. Jon Hurwitz & Hayden Schlossberg: American Pie: Luokkakokous

American Pie: The Wedding (American Wedding, 2003) jatkaa amerikkalaisen elämänkaaren seuraavaan johdonmukaiseen vaiheeseen. Opiskelut on opiskeltu, joten on aika avioitua. Ja sehän nyt on pelkkä tekosyy yleiselle perseilylle (ja tavanomaiselle hääpelleilylle). Härskeimmät hetket ovat kiitettävän härskejä (pökäletryffeli on ihan jeba), vaikka niitä on edelleen aivan liian vähän, slapstickin määrää on lisäilty ja tyhjäkäyntipuhetta on hieman vähemmän. Paljon on kiittäminen Stiflerin hahmoa, joka on entisestään kärjistetty kaikentuhoavaksi tricksteriksi. Sarjan kolmannessa osassa on eniten särmää, mutta mutta –– odotan yhä sitä mauttomuutta, josta tämä piirakka on kuulu. Pitänee hyväksyä, ettei Tom Green ole näissä.

13 vuotta ensimmäisen elokuvan ja high schoolista valmistumisen jälkeen on Luokkakokouksen (American Reunion, 2012) aika. En ole nähnyt sen suomalaista kaimaa, mutta tuskin se kummempi on. Kolmikymppinen keskiluokka kerääntyy vanhoille kulmille fiilistelemään vanhenemistaan. Ja lukiotyttöjä. Etenkin Stifler. Joku saisi tehdä vakavan psykologisen draaman, jossa seurataan 50-vuotiasta Stifleriä. Ja silti hän on elokuvan sympaattisin hahmo (ehkä isää lukuun ottamatta), ainoa joka on reilusti oma itsensä, kun kaikki muut yrittävät larpata aikuista. Huonoa huumoria yritetään repiä aiheista, jotka eivät ole räävittömiä vaan pikemminkin vaivaannuttavan niljaisia. Semmoisia kultakäätykaulaisen enon juttuja.

Pakko sanoa, että olen pettynyt American Piehin. Kiltti ja turvallinen, muutama kokkare joukossa. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa suoraan DVD:llä ilmestyneet spin-offit ole sen kummempia... Senkin sanon, että jollain kummalla tapaa sarjan tyypeistä alkaa välittää, ainakin näin kerralla katsottuna. Heidän kohtalonsa tuntuu ihan vähän haikealta nelososan lopussa.

Steve Rash: American Pie Presents: Band Camp. Andrew Waller: American Pie Presents: Beta House

Kolmen varsinaisen osan jälkeen American Pie jatkoi suoraan DVD:llä ilmestyneillä spin-offeilla. Niistä ensimmäinen oli Band Camp (2005), jossa seurataan muun muassa Stiflerin pikkuveljeä. Toisin sanoen Stifleriä ilman Sean William Scottin palkkaa. Muita kierrätettyjä hahmoja ovat Jimin isä ja Sherminator. Tarinassa pikku-Stifler, koulukiusaaja par excellence, lähetetään lusimaan orkesterileirille. Kapinallisena molopäänä hän ottaa mukaansa Jännittäviä VakoiluVempeleitä, jotta voi kuvata piilokamerajynkkyä. Tulos on Disney Channelia murrosiässä; Hannah Montanaa paskat housuissa. Kenellekään yli 13-vuotiaalle elokuvan ei pitäisi antaa mitään, ja sitä nuoremmille sitä ei saisi näyttää. Kenelle se siis on tehty? Ilmeisesti minulle. Band Camp on itse asiassa niin typerä, etten ihmettele, vaikka sillä olisi jokin kumma Reddit-kultti. Hassua kyllä, se on tähän mennessä sarjan törkein osa; siinä kohtaa kun aurinkorasva korvataan itsepuristetulla munavoilla, ollaan jo lähellä suolisattumia vanhemman Stiflerin hampaanväleissä.

Kolmas spin-off, Beta House (2007), jatkaa samalla linjalla. Fuksi (yksi Stifler taas) saapuu collegen asuntolaan ja kaikkialla on kutevia ihmisiä. Näin se koulutus toimii. Ollaan vankasti Delta-jengin jalanjäljissä. Esikuva on tunnistettavissa häkellyttävän selvästi: Blutokin on oma itsensä nimeä lukuun ottamatta. Ja kieltämättä huumori on melkein samalla absurdilla tasolla. Ero on lähinnä siinä, että tolvanoiden pahin uhka ei enää ole urheilijat vaan nörtit. Aika käytetään lähinnä jörnimiseen ja pämppäilyyn. Samoin käsikirjoitus. Jos Delta-jengi ei olisi tuttu, tämä elostelu voisi olla huvittavampi. Olisikohan John Landis tehnyt ihmeitä Stiflerin suvun saagan parissa? Typerähän se tämäkin on, mutta se tiedostaa asian.

Hämmentävää, että kaikista American Pie -otsikon alla ilmestyneistä elokuvista hauskimmat (siis yksinkertaisesti typerimmät) ovat nämä jämäleffat. Se kertoo todennäköisesti enemmän minusta kuin elokuvista.

Paris, je t'aime. New York, I Love You

Paris, je t'aime (2006) ja New York, I Love You (2008) ovat antologiaelokuvia, jotka sisältävät joukon nimikkokaupunkiin sisältyä (rakkaus)tarinoita. Pariisissa tapahtuu 18 lyhytelokuvaa, New Yorkissa 10. Elokuvien ohjaajat ovat laajalti ympäri maailmaa ja tyylilajitkin moninaiset. Mitään valtavia irtiottoja ei tehdä (ehkäpä Vincenzo Natalin sanatonta vampyyriromanssia lukuun ottamatta), mutta varsinkin Pariisin tarinat vaihtelevat ilahduttavan paljon aina vähäeleisestä realismista absurdeihin miimikoihin. New York saa paljon tasaisemman kattauksen – lieneekö sattumaa, että juuri ne kaksi segmenttiä, joissa puheen rooli oli minimaalinen, leikattiin testiyleisön reaktioiden vuoksi pois?

Jotkut ohjaajat käyttävät tilaisuutta teknisiin kokeiluihin (Alfonso Cuarónin yhden otoksen elokuva), jotkut hyödyntävät erikoisefektejä (tosin hyvin, hyvin harva), amerikkalaiset tykkäävät puhua seksistä (ja puhua ylipäänsä). Pariisissa tarinoida nivoo yhteen vain säästeliäät välikuvat kaupungista, mutta New Yorkissa on käytetty sidostarinaa, mikä tuntuu jotenkin halvemmalta.

Ylipäänsä nämä kaksi ovat paitsi mielenkiintoisia kokeiluja myös parhaimmillaan aidosti korkealaatuista ja koskettavaa elokuvaa. Harmi ettei jatko seurannut – kaupunkeja olisi kyllä riittänyt.

Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Louise–Michel. Martin Provost: Séraphine

Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen kirjoittama ja ohjaama Louise–Michel (2008) on musta komedia, semmoinen Aki Kaurismäki voisi Quentin Tarantinon kanssa adoptoida kesän ajaksi. Joukko naisia jää työttömäksi tehtaasta, vaikka johto on viimeiseen asti väittänyt muuta. He päättävät palkata ammattilaisen hoitelemaan entisen pomon. Juro ja romuluinen Louise törmää kadulla Micheliin, joka sattuu oleman alan miehiä, ainakin omasta mielestään. Kumpikin ovat vähän sinne päin, eivät aivan synkassa maailman kanssa. Louise–Michelin staattiset, hitaasti vaihtuvat kuvat antavat tilaa hienoviritteisille yksityiskohdille ja hiljaiselle huumorille. Se on lisäksi paitsi hirtehistä myös absurdia. Kaikille se ei varmasti aukene. Niin kuin ei sen vieraannuttava ironisuuskaan. Mutta sehän on tietysti heidän häpeänsä.

Martin Provostin elämäkertaelokuva Séraphine (2010) on sitten aivan toista ja todistaa Moreaun skaalasta. Naivistimaalari Séraphine Louis (eli Séraphine de Senlis) ei toki hänkään ole aivan tavanomainen hahmo. Pelokas työläisnainen maalasi uskonnollisen kiihkon ja mielisairauden rajaseuduilla ja valmisti itse värinsä mitä moninaisimmista luonnonaineksista. Hänet keksii siivoamasta Wilhelm Uhde, saksalainen Picasson ja Rousseaun mesenaatti, joka tajuaa löytäneensä jotain uutta ja ainutlaatuista. Vastaiskut toisensa jälkeen kuitenkin tulevat tielle – maailmansota, lama... Séraphinen tarinankaari noudattelee oikeastaan tyypillisiä uria. Kuitenkin sen rauhaisa verkkaisuus, eleettömät otokset ja kiihkoilematon ote sekä Séraphinen seuraaminen niin läheltä mutta kuitenkaan täysin häntä ymmärtämättä nostavat sen tavanomaisuuden yläpuolella. Viisaasti se keskittyy nimenomaan kehittyviin taiteilijuuteen ja mielisairauteen, ei koko elämäntarinaan. Lisäksi Séraphine on kaunis elokuva, kuten taideaiheisen pitääkin. Harvoin on vihreä näyttänyt elokuvassa niin houkuttelevalta.

Bill Eagles: Dracula. Derek Hockenbrough: Dracula the Impaler

Maailman filmatuin hahmo on tunnetusti Dracula. Sadan vuoden aikana hän on esiintynyt liki kolmessasadassa elokuvassa. Televisioonkin Dracula ehti jo 1960-luvulla. Lienee turha kysyä, miksi vampyyrikreivi aina vain palaa: valmiiksi tuttu nimi säästää mainoskuluja ja vanha hahmo on jo vapautunut ikävistä tekijänoikeuksista. Bram Stokerin alkuperäisessä romaanissakaan ei ole tarvinnut pysytellä enää aikoihin.

Granadan tv-versio vuodelta 2006 ottaa Stokerilta elementtejä valikoiden, mutta onnistuu pitämään kiinni melko hyvin hänen romaaninsa maailmasta ja tunnelmasta. Kiitokset kuuluvat tietysti brittiläisten pettämättömälle kyvylle pukudraamaan. Jonkin verran tarina on myös velkaa vuoden 1924 näyttämösovitukselle. Aivan oman kierteensä sovitukseen tekee kuitenkin se, että Dracula saapuu Lontooseen kutsuttuna. Arthur Holmwood saa kuulla saaneensa syntymässä kuppatartunnan, johon toivoo pelastukseksi pyhää verta palvovaa salaseuraa. Draculaa puolestaan vetää puoleensa naisseura. Valitettavasti kaikki kaatuu nimiroolia esittävään Marc Warreniin, joka cockney-sutenöörin näköisenä ei sovi alkuunkaan hommaan. David Suchet mielipuolisena Van Helsinginä on hyvä mutta hän pääsee kuviin vasta myöhään.

Dracula the Impaler (2013) onkin sitten ihan muuta. Todennäköisesti opiskelijatyönä ilmestynyt elokuva pohjautuu maineikkaalle väärinkäsitykselle Valakian ruhtinas Vlad III:sta Draculan esikuvana. Joukko jenkkiteinejä lähtee unen innoittamana reissuun Vladin linnaan Romaniaan. Sitten tapahtuu kaikkea tyhmää. Yksi heistä onkin uudelleen syntynyt Vlad jne. Ohjaaja ei ole aivan kädetön, mutta pieni budjetti tulee tielle. Jos hän olisi huonompi, olisi elokuvassa kalkkunaviehätystä, mutta nyt visio ja todellisuus eivät kohtaa. Lopputulos näyttää nyt romanialaiselta tosi-tv:ltä.

Tim Miller: Deadpool. David Leitch: Deadpool 2

Deadpool (2016) oli mielikuvissani väkivaltainen ja rivo näkemys supersankarielokuvasta. Niin sitä kai aikoinaan markkinoitiin. Koska en vastaa markkinamiehen huutoon vaan odotan lähemmäs kymmenen vuotta, niin tsekkasin asianlaidan vasta nyt. Mitä Deadpool oikeasti on – perinteinen supersankarielokuva postmodernin itsetietoisessa ja -ironisessa paketissa. Oikein näppärä ja miellyttävä semmoinen mutta ei paljon muuta. Jos vähän veriroiskeita ja pari irtopäätä riittävät väkivallaksi, niin joo, onhan niitä. Jos muutama mukavan keskenkasvuinen alapäävitsi riittää rivoksi, niin joo, sitäkin riittää. Odotinko enemmän? Ainakin olisin sietänyt enemmän. Deadpool on ihan kiva elokuva, mutta odotan että joku tekisi Lobon ihan tosissaan.

Deadpool 2 (2018) pitää kiinni humoristisuudesta mutta samalla se on täysiverinen genrensä edustaja. Se onnistuu olemaan sekä supersankarielokuva että sellaisen parodia. Semmoista pitää arvostaa. Ironinen lajityypin kommentointi mahdollistaa käsikirjoitukseen aukkoja, joita ilman tarina kompuroisi omiin jalkoihinsa. Lisäksi kohtuullisen isosta hahmokatraastaan huolimatta Deadpool 2 pysyy koossa ihailtavan hyvin. Salaisuus lienee siinä, että ison osan uusista hahmoista tapattaa nopeasti. Eipä kakkososakaan sisällä kummoista splatteria tai erityisen paljon asiattomuuksia. Edes teatteriversiota pidempi leikkaus.

Katsottua: syyskuu 2021

Archie Mayo: Vaarallisia vaimoja kiertueella. George Marshall: Kultainen hetki

Glenn Miller oli aikansa suosituimpia amerikkalaismuusikkoja. Oli vääjäämätöntä, että hän päätyisi elokuviinkin. Valitettavasti filmiesiintymiset jäivät kahteen, kun Milleriä kuljettanut lentokone katosi toisen maailmansodan aikana. Millerin toinen elokuva Vaarallisia vaimoja kiertueella (Orchestra Wives, 1942) on parhaimmillaan – yllätys – musiikkikohtauksissa. Suuren swing-yhtyeen soitantaa on kuvattu antaumuksella ja rytmiä ymmärtäen. Kuvissa on energiaa ja kuvakieltä, joka ennakoi myöhempiä konserttielokuvia. Musiikin lisäksi elokuvassa on tarina nuoresta naisesta, joka nykykielellä (tai ainakin viisikymmentä vuotta vanhalla) olisi bändäri. Hän päätyykin pikanaimisiin yhtyeen trumpetistin kanssa ja siitä mukaan kiertueelle. Muusikonvaimojen ja keikkaleskien kautta elokuva saa odottamattoman vakavia sävyjä. Petollisuuden ja epärehellisyyden kulttuuri on liitetty muusikoihin aina – samoin kuin naisiin.

James Stewart piti Kultaista hetkeä (Pot o' Gold, 1941) huonoimpana elokuvanaan. Voi olla että hän oli oikeassa, mutta se vain kertoo hänen tuotantonsa korkeasta tasosta. Ei Kultainen hetki kummoinen elokuva ole mutta ihan sympaattinen juttu kuitenkin. Entinen musiikkikauppias päätyy huuliharpistiksi bändiin, joka sattuu harjoittelemaan miehen sedän kadulla, eikä ilkeä setä tietenkään voi sietää musiikkia vaan haluaa häätää yhtyeen. Elokuvan pohjana on samanniminen radio-ohjelma, ensimmäinen joka keräsi kuulijoita jakamalla rahaa. Vastaavaan ohjelmaan päätyy myös miehemme, joskin yhteys on melko löyhä. Seuraa perinteisiä väärinkäsityksiä, puolinäppärää dialogia ja romanttinen kuvio Paulette Goddardin kanssa. Käsikirjoitus on hölmö ja ohjaus on riskitöntä mutta näyttelijöistä irtoaa silti tekemisen meininkiä.

Albert Pyun: Kickboxer II – The Road Back. Joseph Zito: Punainen skorpioni

Ensimmäinen Kickboxer, jossa Jean-Claude van Damme oli pääosassa, oli yksi lapsuuteni kovimmista elokuvista. Kakkososassa (Kickboxer II – The Road Back, 1991) ei van Dammea näy. Sen sijaan hänen hahmonsa veljeä esittää Sasha Mitchell, Dallasista tuttu ilmeetön pökkelö. Elokuva sisältää hikistä ylävartaloalastomuutta (miesten), diippiä isottelua kun kapitalistit yrittävät kaapata paljon kovempien duunareitten bisnekset ja halpaa synamusaa. Ollaan siis amerikkalaisen mätkintägenren ytimessä. Tarina etenee perinteisesti: altavastaaja ottaa ensin turpaan ja on menettää kaikki, sitten motivaatio ja aasialainen valmentaja löytyvät ja pahis kaatuu ryminällä. Tong Po on edelleen yhtä karmea kuin ollessani lapsi; itämainen elukka joka hakkaa kunnon amerikkalaisia! Kymmenminuuttinen lopputaistelu kestäisi 15 sekuntia ellei se olisi niin hidastettu.

Dolph Lundgren puolestaan oli kaikista kovin koska, hei, se oli He-Man! Ja vielä Rocky nelosen Ivan Drago! 1988 hän oli kuitenkin Punaisen skorpionin (Red Scorpion) pääosassa. Elokuvassa Lundgrenin esittämä neukkusotilas lähetetään jonnekin päin Afrikkaa taistelemaan antikommunistisia voimia vastaan. Pelottavinta koko hommassa on hänen hahmonsa kampaus. Kässärissä ei ole mitään järkeä, mutta ruumiita tulee ja Little Richard soi. Ammuskelua ja takaa-ajoja – kaipaako sitä muutakin muka? No joo, kaipaa kyllä. Punainen skorpioni on semmoista krapula-aamun viihdettä jota ei kaipaa enää muulloin elämäänsä. Jenkit ovat ok, ryssät ovat pahoja ja mustat viattomia luonnonihmisiä.

Abdellatif Kechiche: Adèlen elämät. Osat 1 ja 2

Abdellatif Kechichen ohjaama Adèlen elämä. Osat 1 ja 2 (La vie d'Adele. Chapitres 1 & 2, 2013) on paperilla aika tavanomainen tarina. Nuori nainen etsii itseään ja identiteettiään, etenkin seksuaalisuuttaan, muutaman vuoden ajan lukiosta päiväkodinopettajan uran alkutaipaleelle. Mutta oleellista onkin tapa, jolla elokuva tarinansa esittää. Adèlen elämä on kasvojen elokuvaa. Melkein koko kolmituntisen elokuvan ajan kamera on hyvin lähellä näyttelijöiden kasvoja. Jokainen tunnetila dokumentoidaan, käänteet eivät tapahdu paikoissa vaan ilmeissä.

Tällainen elokuva nousee tai kaatuu näyttelijöihinsä. Pääosan Adèle Exarchopoulos on uskomattoman elävä. Ei tule äkkiä mieleen vastaavia suorituksia viime vuosikymmeniltä. Ohjaajalta ei ole huono veto eräässä kohtauksessa rinnastaa hänen kasvonsa Louise Brooksiin. Lea Seydoux ei ole missään määrin huono hänkään, tosin paljon näyttelemistyyliltään esittävämpi kuin Exarchopoulos.

Yleensä en nykyään (sen jälkeen kun pääsin teini-iästä) erikoisemmin innostu eksplisiittisistä seksikohtauksista. Ja tässä niitä on – huipentumana seitsenminuuttinen vartaloita nuoleva kahden naisen välinen multihuipentuma. Mutta jotenkin ne nousevat itsensä yläpuolelle tällä kertaa. Kiihkeät, kameran alleviivaamat sänkykohtaukset herättävät mutta saavat myöhemmin ymmärtämään oleellisemmat asiat: rakkauden, kaipauksen, minuuden. Okei, kohtauksissa on aika selvä mieskatse (jonka läsnäolosta on kiusallisen tietoinen), mutta lataus pakottaa ajattelemaan, viimeistään silloin kun päähenkilöiden suhde muuttuu arkisemmaksi, muutakin kuin kiimaa polttoaineekseen vaativaksi. Elokuva tiivistää kyllä ihmissuhteet, etenkin homoseksuaaliset, liiaksi pelkäksi seksiksi, mutta loppua kohden se oppii päähenkilönsä mukana, että kyse on paljon, paljon muustakin.

Ja onhan tässä semmoinen joukkoon kuulumattomuuden teemakin. Joukko voi olla koulutovereitten piiri, yhteiskuntaluokka, ammattiryhmä... Jotenkin pitää löytää tapansa olla muiden joukossa, itseään unohtamatta. Se ei vain onnistu ennen kuin on löytänyt itsensä.

Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura

Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seura (Dead Poets Society, 1989) on elokuva, joka on kulkenut mukanani pitkään. Muistan kirjoittaneeni siitä jonkinlaisen esseen lukiossa, joskin olin nähnyt elokuvan varmasti jo aiemmin. Muutamana vuonna opettajaurani alussa näytin sen ysiluokkalaisilleni jonkinlaisena peruskoulun päätepisteenä. Nyt katselukertojen väliin oli kertynyt jo monta vuotta, ja hämmennyin siitä, miten paljon olen napannut elokuvasta itselleni.

Kuolleiden runoilijoiden seura kertoo joukosta 1950-luvun sisäoppilaitoksen poikia. He saavat uuden äidinkielenopettajan, jonka epätavalliset metodit (nykynäkökulmasta ihan pätevät) tekevät poikiin vaikutuksen ja saavat nämä kapinoimaan omalla akateemisella tavallaan auktoriteetteja vastaan. Tarina on katkeransuloinen kasvukertomus, mutta minulle se on ollut aina elokuva opettamisesta ja siihen liittyvästä vastuusta.

Paljon olen tosiaan ominut elokuvasta itselleni. Ei tästä ole kuin pari viikkoa, kun käskin oppilaat seisomaan pulpeteille tai sanoin seiskoille tarkoituksenani olevan saada heidät ajattelemaan kriittisesti seuraavan kolmen vuoden aikana. Ja joka kerta kun työurani aikana vastaan on tullut kuolema, aina traaginen, ja aina kun oma työ tuntuu turhalta, mitä tapahtuu hyvin usein, olen miettinyt Robin Williamsin esittämää John Keatingia.

Mike Newell: Ihana huhtikuu. Neljät häät ja yhdet hautajaiset

Ihana huhtikuu (Enchanted April, 1991) on helläkätinen tutkielma peribrittiläisistä yhteiskunnan tukipylväistä: perheestä ja luokasta. Kaksi 1920-luvun keskiluokkaista kotirouvaa päättävät karata miehiään ja arkeaan lomamatkalle Italiaan. Mukaan he ottavat kaksi entuudestaan tuntematonta, selvästi yläluokkaisempaa naista. Jokaisella on syynsä irtiottoon, jokaisella on kipukohtansa. Elokuva hyödyntää runsaasti sisäistä monologia, eksyneitä ihmishahmoja paratiisimaisessa ympäristössä. Etäältä kukin näkee viat elämässään. Elokuva rakentuu pienieleisestä näyttelijäntyöstä, toteavasta mutta tarkasta kuvauksesta ja hienovaraisesta ohjauksesta joka antaa tilaa paitsi näyttelijöille myös miljöölle. Näyttelijät ovatkin sitten hieno ensemble.

Aikansa yleisösuosikki Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994) puolestaan on paljon dynaamisempi elokuva. Tekisi mieli antaa siitä kunnia Richard Curtisin käsikirjoitukselle. Curtis on aina ollut paitsi tarkka englantilaisen yhteiskunnan kommentaattori myös verraton liikkuvan kuvan ymmärtäjä. Newell omaksuu Curtisin tyylilajin loistavasti. Tarinahan keskittyy pariutumisikäisten keskiluokkaisten pariutumisiin. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Oleellista on kuiva huumori, täsmällinen sanailu ja hienot roolisuoritukset. Aikamoinen ensemble on tässäkin koolla, yhdenlainen tekoaikansa brittiläinen kokoontumisajo.

Sidney Lumet: Before the Devil Knows You're Dead

Sidney Lumetin viimeiseksi ohjaukseksi jäi Before the Devil Knows You're Dead (2007). Se on klassisiin mittoihin kasvava perhetragedia. Rahavaikeuksissa olevat veljekset päättävät ryöstää vanhempiensa jalokiviliikkeen ja sitten kaikki meneekin alamäkeen. Kelly Mastersonin käsikirjoitus etenee epälineaarisesti ajassa hyppien mutta pysyy koossa taitavasti. Sama pätee Lumetin ohjaukseen. Kaikki on paikallaan. Tyypilliseen tapaansa Lumet antaa tilaa näyttelijöille, jotka ovatkin tässä tapauksessa tasokas joukko. Philip Seymour Hoffman ja Ethan Hawke veljeksinä, Marisa Tomei heidän kummankin naisenaan ja Albert Finney heidän isänään tekevät kaikki intensiivistä työtä.

Jay Russell: Vesihevonen – legenda syvyyksistä

Jay Russellin ohjaama Vesihevonen – legenda syvyyksistä (The Water Horse: Legend of the Deep, 2007) on harmillisen vähälle huomiolle jäänyt elokuva. Skotlannin maisemia, toisen maailmansodan ajankuvaa, lapsuuden ihmeentuntua ja Loch Nessin hirviön yhdistävä tarina on helppo sivuuttaa pelkkänä ennalta arvattavana tehoste-elokuvana. Se kuitenkin eroaa amerikkalaisista serkuistaan siinä, että tarinassa on sydäntä mukana. Sota tuo mukanaan syvempiäkin tasoja kuin pelkkä järvenpohja, ja vaikkei niitä alleviivaillakaan suuremmin, antavat ne elokuvalle lisää painokkuutta.

Alex Etel pääosan hieman eksyneenä poikana on osuva, mutta vahvimman roolin tekee Emily Watson hänen äitinään. Elokuva perustuu Dick King-Smithin kirjaan.

Alexander Payne: About Schmidt. Sideways

Nykyelokuvassa ("nyky") on harvaa yhtä häiritsevää kuvaa kuin otos Jack Nicholsonin tekohymystä, kun hänen esittämänsä hahmo kuuntelee hänelle osoitettuja eläkepuheita elokuvassa About Schmidt (2002). Minkä takia me lopulta raadammekaan, tienaamme, luomme nimeä itsellemme ja teeskentelemme olevamme jotain? Näitä pohtii eläköityvä Schmidt, jonka on tarkoitus työuran jälkeen nauttia elämästä vaimon ja matkailuauton kanssa. Valitettavasti vaimo kuolee ja matkaan on lähdettävä yksin. Erittäin tehokkaan ja napakan alun jälkeen elokuva menettää tehojaan hieman mutta on silti harvinaisen tehokas amerikkalaisfilmi. Nicholson tekee hyvin epätyypillisen roolin, jossa hänen hullunhymynsä saa ihan uuden merkityksen eksyneen vanhuksen kasvoilla.

Sidewaysissa (2004) masentunut äidinkielenopettaja lähtee viettämään hetkessä elävän näyttelijäystävänsä kanssa tämän jonkinsorttista polttariviikonloppua. Paljon maistellaan viinejä ja pädetään nippelitiedolla, mutta elokuvan pointti on jossain muualla. Päähenkilö Miles on elämää huonosti larppaava, keski-ikäistyvä tyyppi, joka peittelee alkoholismiaan viinitietoudellaan. Kaveri Jack puolestaan pakoilee vastuun ottamista – ja on tavallaan ihan yhtä pihalla kuin Mileskin. Payne antaa ymmärrystä oman elämänsä luusereille; tämmöisiähän me kaikki oikeasti olemme.

Payne on taitava ohjaaja (ja käsikirjoittaja). Hän pitää paketin kasassa, tekee jäntevää elokuvaa. Hän ei kuitenkaan kikkaile kuvilla, paitsi kun on tarpeen. Kerronta on toteavaa mutta dynaamista. Tyylissä on paljon samaa kuin vaikkapa Wes Andersonissa tai Todd Solondzissa. Asenne on kuitenkin toinen. Kepeä, humaani huumori yhdistyy hänellä keskiluokkaisen ihmismielen lätäkönpohjiin. Sivistyneen maailman ihmisten ongelmat eivät oikeastaan ole kummoisia, mutta heille itselleen ne ovat koko elämä.

Isaac Florentine: Muukalainen. Steve Barnett: Oikeuden tehtävä. Richard Brandes: Martial Law

Rasiallinen kakkakonvehteja: 90-luvun turpiinvetoelokuvaa:

Isaac Florentinen Muukalainen (Savate, 1995) on oikeastaan länkkäri. Ranskalaissotilas vaeltelee 1800-luvun alun Meksikossa etsimässä ystävänsä murhaajaa morriconelaisen musiikin soidessa. Hän sattuu olemaan "maailman ensimmäinen kickboxeri" ja päätyykin osallistumaan kamppailulajiturnaukseen voittaakseen rehdeille farmareille rahat, joilla nämä voivat lunastaa maansa ahneilta pahiksilta. B-elokuvahan tämä tietysti on mutta yllättävän viihdyttävä yhdistelmä Leonen länkkäreitä ja martial arts -elokuvaa. Pääosassa on potkunyrkkeilyn mm-mies Olivier Gruner.

Oikeuden tehtävä (Mission of Justice, 1992) on paljon perinteisempi mätkintäleffa. Suoraan videolla julkaistussa kikkareessa Brigitte Nielsenin esittämä pormestariehdokas saa vastaansa budopökkelö Jeff Wincottin. Korruptioon kypsynyt kyttä siirtyy katupartiointiin, eikä tarinalla muutenkaan ole väliä. Paljon on rintalihaspornoa ja yksi-ilmeistä pönötystä. Sentään pari mainiotakin murjontakohtausta.

Martial Law (1991) on perusmätkettä, semmoista mitä olisi rakastanut kymmenvuotiaana. Chad McQueen ja Cynthia Rothrock ovat mustan vyön videoleffakaratekoja ja esittävät poliisiparia, jonka erikoisuutena on pistää rosmoja kungfulla nenuun. David Carradine on sentään kunnon kelmi.

Brett Rattner: Rush Hour – rankka pari. Rush Hour 2. Rush Hour 3

Sen jälkeen kun Jackie Chan oli saanut läpimurtonsa Yhdysvalloissa Bronxin hurrikaani -elokuvalla, hän pääsi viimeinkin ison budjetin Hollywood-pääosiin. Uran tämän vaiheen lippulaiva oli Rush Hour – rankka pari (1998). Koomisen buddy-toimintaleffan perinteinen viitekehys parittaa hänet Chris Tuckerin kanssa. Yhdistelmä puri ja tulos oli suosio ja kaksi jatko-osaa (kaikki ohj. Brett Ratner). Joidenkin (kuten minun) mielestä samalla Jackie Chan menetti jotain paljon oleellista hahmostaan ja nautittavuudestaan esiintyjänä. Jenkit eivät vieläkään osanneet liittää hänen visuaalisesti näyttävää kungfu-slapstickiään omaan elokuvaperintöönsä. Monen kameran ja tiheän leikkauksen tekniikka ei palvele Chanin fyysistä loistokkuutta. Erityismaininta tulee sen sijaan Hollywoodin monien sivuosapersoonien nostamisesta esiin ja kiinan kielen runsaasta käytöstä.

Ensimmäinen Rush Hour rakentuu perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen teeman varaan, paljon Chinatown-eksotiikkaa. Kehyksenä on juoni kaapatusta kiinalaisdiplomaatin tyttärestä ja häntä etsivästä eriparisesta etsiväparista. Varsinainen sisältö on kuitenkin kielipuolen mutta fyysisesti venyvän Chanin ja alati höpöttävän Tuckerin yhdistelmä. Kemia kieltämättä toimii.

Kakkososa (2001) ei ollut yhtä paljon jenkkien mieleen. Se onkin paljon "hongkongimpi" kuin ykkönen, etenkin taistelukoreografioiltaan. Hauskat hetkensä tässäkin on ja joitain kekseliäitä mättöhetkiä, ja Chanin ja Don Cheadlen yhteenotto on jo ajatuksena messevä. Tarina on kaavamainen, mutta kuka näitä tarinan vuoksi katsoo?

Kolmas osa ilmestyi vuosia myöhemmin (2007) pääparin kaupallisen huipun jo mentyä. Filmi on vaihtunut filtteröityyn digikuvaan, joka on yksinkertaisesti rumaa ja mahdollisesti hienot stuntit hukkuvat konekiväärileikkauksiin. Huumori on väkinäistä ja. Anyway – ollaan Ranskassa ja Max von Sydow ja Roman Polanski ovat menossa mukana(!). Lopputaistelussa on yritystä. Jätän geopoliittiset tulkinnat muille.

Harald Zwart: The Karate Kid

Ilkeästi tekisi mieli ajatella muutamaa asiaa. Harald Zwartin The Karate Kidillä (2010) on aika vähän tekemistä alkuperäisen, vuoden 1984 elokuvan kanssa. Sen verran yhtäläisyyksiä kuitenkin on, että jollain muulla nimellä sitä olisi syytetty kopioksi. Karatea siinä ei kuitenkaan ole kuin nimeksi. Kiinassa kun ollaan, on lajikin kung fu. Kiinasta puheen ollen – aikamoista ison markkina-alueen nuoleskelua koko elokuva. Ainakin on muutama komea temppeliotos. Elokuva teemat ovat ihan jees – ulkopuolisuus, kiusaaminen, kulttuurierot –mutta sitten toisaalta on arveluttavaa käsitellä lapsihahmoja hyvin aikuisissa tilanteissa – heidän keskinäinen romantiikkansa ja väkivaltansa. Toki alkuperäistäkin Karate Kidiä syytettiin väkivallan glorifioinnista. Ja sitten on tietysti se, että pääosan esittäjälapsen vanhemmat ovat elokuvan tuottajia...

Ja sittenkin: Yllättävän hyvin The Karate Kid yltää edeltäjänsä tasolle. Jonkinlaista aitoa tunnevoimaa siinä on, ja lapsipääosien esittäjät hoitavat hommansa erittäin hyvin (vaikka pahis onkin överi mulkku). Entäs Jackie Chan, jonka takia elokuvan ylipäänsä katsoin? Kerrankin hän pääsee näyttelemään muutakin kuin perinteistä hahmoaan. Melkein kuin Chaplin Ritari Siniparrassa. Hänen ainoassa taistelukohtauksessaan on tuttua koomista kekseliäisyyttä mutta draamallisissa kohtauksissa Chan saa luotua oikeaa surumielisyyttä hahmoonsa. Osittain se tietysti johtuu siitä, että katsoja näkee lapsuudensankarinsa vanhenevan, mutta Chanissa on ihan omanlaistaan karismaankin. Mr. Miyagi hänen hahmonsa ei ole mutta ihan yhtä sympaattinen ukkeli joka tapauksessa. Elokuvan huippukohdassa ei suinkaan ole kyse nuoresta pojasta vaan Chanin esittämästä Hanista, joka pystyy päästämään irti surustaan ja omista aaveistaan. Saatoin hieman liikuttua.

Treenimontaašeissa maistuu vähän liikaa juusto, mutta ehkä se vain kuuluu lajityyppiin.

Ei kurkipotkua.