keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

"Älyttömän hieno levy!" eli Kootut 267 lattajjaa -arvostelut

Syksyllä 2015 aloin julkaista tässä blogissa vanhoja, muualla ilmestyneitä tekstejäni. Tarkoitus oli lähinnä siirtää "talteen" arvosteluja, joita olin julkaissut aiemmissa, sittemmin sulkeutuneissa blogeissa tai lähinnä Palasokeri.com-verkkolehdessä. Uusintajulkaisut tyrehtyivät kouralliseen tekstejä. Neljän vuoden jälkeen palasin tehtävän ääreen ja kävin läpi Wayback Machinen kautta vielä löytyviä vanhoja blogitekstejäni. Sieltä pelastettuja kirjoituksia (arvosteluja ja muita pelkän päiväkirjamaisen höpötyksen ylittäviä tekstejä) on sitten julkaistu viime aikoina näillä sivuilla. Tämänkertainen arkistojulkaisu on kuitenkin hieman erikoisempi.

Keväällä 2004 innostuin silloin vallalla olleesta kokeellisen musiikin cdr-skenestä. Ensimmäinen ja jälkikäteen tarkasteltuna minulle myös tärkein mikrolevymerkki oli 267 lattajjaa. Seuraavien vuosien aikana hankin jokaisen uuden LTJ-julkaisun ja monesta niistä kirjoitin lyhyen maininnan myös blogiin. 267 lattajjaa pyörittänyt Hannu Haahti julkaisi kommenttini myös levymerkin verkkosivuilla, missä ne ovat säilyneet tähän päivään asti, vaikka alkuperäiset blogit ovatkin jo kadonneet ja tuhoutuneet.

Niinpä päätin tehdä pienen sukelluksen menneeseen ja koota  jäljelle jääneet arvioni 267l-levyistä. Osa niistä on yritelmiä ihan oikeaksi arvioksi (nuoren miehen todistusvoimaa), yksi sellaisena julkaistiinkin, ja lyhyimmät vain parin sanan kuvauksia. Hyvin ainakin näkyy, että jossain vaiheessa kaikenlainen blogiin kirjoittaminen jäi muun elämän jalkoihin ja silloin myös levyjen kommentointi loppui. Ilmiselvästi minulla kuitenkin oli sen verran velvollisuudentuntoa jäljellä, että pitkään koin tarpeelliseksi naputella edes ne pari sanaa.

Osa 267 lattajjaan julkaisemista levyistä ja kaseteista on yhä saatavilla. Alkuperäinen, rajallinen cdr-painos on varmasti aikoja sitten loppunut, mutta moni tuotos on sittemmin julkaistu digitaalisena. Käykääpä tekemässä löytöjä!

Tekstit on aiemmin julkaistu vuosien 2004 ja 2009 välisenä aikana Jaakobin testamentti - ja Jaakobin Wsi Testamenti -blogeissa. Niiden esiin nostaminen liittyy erääseen toiseenkin projektiini, josta toivottavasti kuullaan vielä. Teksteihin ei ole tehty muita muutoksia kuin yhdenmukaistettu merkintätapoja ja korjattu kirjoitusvirheitä.

*************


Lörsson: Pariskunta vietti yönsä putkassa ja pääsi eilen kuulustelujen jälkeen kotiinsa kuutelemaan musiikkia (LTJ-03)

Kymmenminuuttiselle kolmituumaiselle CD-R:lle on koottuna legendaarisen yhdenmiehenyhtyeen rakastetuimmat hitit. Säälimätöntä mekastusta, paukutusta, kolinaa, mölinää, kattilankansirummutusta, radiokatkelmia. OOOOOlaiset saavat tapella ihan vapaasti siitä, onko tämän "skenen" seuraajilla kritiikkiä vai ei, mutta kyllähän hyvän musiikin tunnistaa sellaisen kohdatessaan. Pariskunnalta löytyy monipuolinen valikoima erinomaista ja sivistynyttä musiikkia, joka liikkuu älykkään leikillisyyden ("Liimaa sekä liuotinta"), haikean sentimentaalisuuden ("Cortina") sekä asiantuntevan ja osuvan yhteiskuntakritiikin ("Vihaan K- ja T-kaupan mainoksia") välimaastossa nautittavan kepeästi. Tällä "2nd, 3rd and 11th editionilla" on kaikkien iloksi mukana myös laadukkaat ja musiikkia oivasti tukevat insertit. - Ihmetyttää muuten, montako Tero Lehtoa Suomen eri alakulttuureissa oikein pyörii. Tulee mieleen sanonta nimistä ja enteistä.

Kulkija: uu. (LTJ-22)


Kulkijan uusi albumi / ep / mikälie uu. on arvosteltu Palasokerissa jo melkoisen kattavasti. Olen Hezzun kanssa pitkälti samoilla linjoilla. Tyylilajillisesti Kulkijan musiikki on hyvin primitiivisen kuuloista, ilmapiiriä luovaa äänitapettia. Jokaisessa 13-minuuttisen levyn viidestä kappaleesta on varsin shamanistinen tuntu, joka on ajatonta samalla tavoin kuin saman levy-yhtiön julkaisema Pekko Käpin Bubnit sebje pod nos -levy. Molemmat luovat lyhkäisiä ja tiivistunnelmaisia kuvia. Ero on siinä, että Käppi pysyy maan pinnalla ja hyvin arkaaisissa tunnelmissa mutta Kulkija synnyttää abstraktimpia ja mystisempiä olotiloja. Parhaiten äänimaalaus onnistuu mielestäni kappaleissa "hämärän humina" ja "yö jää taa". Siinä olen ehdottomasti samaa mieltä Hezzun kanssa, että ulkoa kuuluva häly sopii hyvin yhteen musiikin kanssa. Itse asiassa uu.:n musiikki vain paranee mielestäni, kun avaa ikkunan ja antaa lasten ja ohi menevien autojen äänteen sekoittua levyn maisemiin. Luo todella kummallisia hetkiä kuunnella tätä samalla, kun katselee ikkunan alla leikkikentällä leikkiviä päiväkotilaisia. Ainoa asia, mikä tämäntyyppistä musiikkia kuunnellessa häiritsee on se, ettei tiedä, kuuluuko kajareista lähtevä rätinä musiikkiin vai johtuuko se paskoista vehkeistä.

v/a: Kekkonen – Anarchy in the UKK (LTJ29)

Viikko sitten ilmestyi 267 lattajjaan neljäs kokoelmajulkaisu. Aiemmista poiketen Kekkonen - Anarchy in the UKK kuitenkin on tiukasti teemaan sidottu. Kokoelman kaikki 22 kappaletta ovat joko kunnianosoituksia (""?) Suomen politiikan monumentille tai uusia versiointeja J. O. Mallanderin klassisesta "Extended Play" -kappaleesta (eli siitä, jossa laskeskellaan vuoden 1956 presidentinvaalin ääniä: "Kekkonen. Kekkonen. Kekkonen..."). (Ainoan poikkeuksen tekee Matti ja Seppo, joiden teos "Kekkosen peräänajo" viittaa lähinnä Antero Kekkoseen.)

Kokoelman idea on itsessään herkullinen, ja yksittäisten kappaleiden taso yllättävän korkea. Kukaan ei ole antautunut vain hokemaan kolmen ja puolen minuutin verran "Kekkosta" - ja jos onkin, niin se tehdään tyylillä, kuten Lörsson tekee. Toki lähes jokaisessa kappaleessa kuullaan tuota mantraa, mutta itse musiikki sen taustalla on usein aidosti inspiroitunutta. Tyylilajit vaihtelevat metsäisestä kilkuttelusta raskaampiin elektronisiin ratkaisuihin ja punkin sekä muun suoremman rokin suunnallakin pyörähdetään. Henkilökohtaisesti minuun vaikuttivat eniten Kivan "Kkknn"-kappale ja Toni Kandelinin hienostunut Mallander-coverointi "1962". Toisaalta Lamppukello on aina mainio, ja Mixerin "Kekkonen" aiheutti parhaat naurut - voiko "Kekkonen"-litania tietokoneäänen lausumana imelän syntikka-Finlandian päälle olla muuta kuin taidetta?

The North Sea: Council of Trees (LTJ-32)


The North Sea on Digitalis Industries -mies Brad Rosen projekti, jonka nimellä ilmestyi Council of Trees -niminen CD-R. Tunnelmallista, rakeisen kaunista ja kovin orgaanista tunnelmointia. Sopii ainakin tällaisiin kirkkaisiin kevättalvipäiviin; herättää kuvia kun aurinko häikäisee liikaa, jotta voisi oikeasti mitään nähdä.

Ville Moskiitto: Ylistyksiä (LTJ-35)


Ville Moskiitto on turkulainen mutta tekee silti oikein miellyttävää äänimaisemaa. Ylistyksiä on uuden CD-R:n nimi, ja julkaisijan määritelmä "free-association drone" kertoo paljon. Nättejä äänimattoja, jotka jaksavat kantaa jokaisen toistonsa.

Terracid: Alltounia (LTJ-38)

Ehdinpä sitten kuuntelemaan sen Terracidin Alltouniankin läpi. Yllätti minut. Saundimaailma on tuttua, tietyllä tapaa perinteistä forestfolkia. Sävy ei kuitenkaan tällä kertaa ole niin mantristinen tai synkkä kuin useissa muissa genrensä tuotoksissa. Usein ollaan jopa iloisella tuulella, kuten "Khepera"-kappaleessa. Toki tunnelma muuttuu välillä uhkaavaksikin pitkien "More"- ja "All Doors Marked Green" -kappaleiden ajaksi, mutta päätös on jälleen - edes jollain tapaa - valoisampi. Joka tapauksessa valloittavaa kamaa. Vie mukanaan taas leijumaan, tällä kertaa vain johonkin, mihin ei niin usein pääse. Nyt kauneus ei ole tummaa vaan levyn vesivärikansien mukaista.
Zelienople: Ink (LTJ-39)

Rauhallista tunnelmointia, pop-elementtejäkin. Rauhallisiin trippiöihin, te kaikki pilvipäät. Me muut ehkä otamme mukaan rannalle ja nautimme elämän pienistä surrealistisuuksista.

Robert Horton: Washed Out Headspace (LTJ-40)

Mainio ja monipuolinen yhdistelmä hienovaraisempaa dronahtelua ja metsäfolkimpaa kolahtelua; avausraita "Window to The Sky" on jo melkein rock. "A Grasshopper's Startled Look as The Car Pulls up" on nerokas nimi ja "Drinking Beer around The Fire" on kappaleena juuri sen kuuloinen, mitä voi odottaakin. Levy on ehkä hieman ylipitkä, mutta ei sitä ennenkään ole määrästä valitettu.

The North Sea & Rameses III: Night of the Ankou (LTJ-41)

Aavistuksen verran erilaisempaa materiaalia tarjoilee jo jonkin aikaa sitten hankkimani 267 lattajjaan julkaisema The North Sean ja Rameses III:n yhteistyö Night of The Ankou. The North Sean aikaisemmat jutut eivät ole minuun uponneet ihan niin lujaa, kuin muiden arvosteluista olisi voinut odottaa, ja Rameses III:a en aiemmin ole kuullut. Ennakkoasenne oli siis ei-niin-odottavainen. Yllätys kuitenkin odotti: cdr:n kaksi pitkää raitaa ovat kauniita, rauhallisia ambientesityksiä, jotka soivat kauniisti ja vievät nätteihin paikkoihin. Seesteisten ja harmoonisten dronejen päällä kitarat tanssivat kevyttä pyörähtelyään. Henkilökohtaisena assosiaationa musiikki tuo mieleeni ne pakkasesta sähkönsiniset aamuyön tunnit, joina lehdenjakajan on pysähdyttävä katselemaan horisonttia ja vetämään henkeensä painomusteenkatkuista ilmaa. Tämä levy haisee hikiselle painomusteelle, ja se on maailman paras haju pakkasessa. (Sorry, Hannu, kohta kukaan ei osta levyjäsi, kun lukevat tällaisia kuvauksia.)

Vapaa: Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä (LTJ-42)

Toinen 267 lattajjaan uusista julkaisuista on Vapaan kolmituumainen, Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä. Viime vuoden alussa ilmestyneen Vapaan nimettömän esikoisen jälkeen yhtyeeltä on julkaistu yhteensä seitsemän cd-r:ää tämä mukaan lukien. Tyylilajit ovat vaihdelleet levyjen välillä suurestikin. On liikuttu freejazzin piirissä, välillä kokeiltu metsäfolkkia sekä raskaampaakin elektronista ambientia. Henkilökohtaisesti olen tykästynyt eniten vuosi sitten Foxgloven julkaisemaan Tilat-levyyn, joka on juuri tuota yhtyeen sähköisempää puolta (ja jota minä moukka en näemmä ole jaksanut kommentoida silloin). Muutenkin juuri elektronisesti Vapaa on tähän mennessä onnistunut parhaiten pitämään korkean laatutason materiaalissaan. Tämä uusi levy kuitenkin muuttaa asetelmaa.

JAOJKKTSK:lla yhtyeen klassisen kokoonpanon Joel, Tiitus ja J. Koho lisäksi soittavat Sami, Simo ja Keijo. Tämä laajennettu miehistö tuo musiikkiin paljon kantavuutta ja uutta syvyyttä. Hienovaraisempia vivahteita kyetään käyttämään tehokkaammin, kun vivahteet eivät ole kaikki, mitä musiikissa on; tällä kertaa Vapaa pystyy luomaan äänimaailmalleen pohjan, jota aiemmin on ollut vain sen elektronisissa kokeiluissa. Musiikin (levyllä on vain yksi 21-minuuttinen raita) tyylilajia on hankala ehdottomasti määrittää, mikä loppujen lopuksi olisikin turhaa ja vain meidän lista- ja lokerofetisistien tyydytys. Liikutaan kuitenkin jossain ambientin ja jazzahtavien sävyjen seassa. Aiemmasta poiketen musiikki vaikuttaa yllättävän suunnitellulta ellei peräti sävelletyltä. Sen verran koherentteja sen rakenne ja dynamiikka ovat. Tokihan kyse voi olla myös paljon yhdessä soittaneiden muusikoiden täydellisestä yhteispelistäkin, mikä minä olen sitä kiistämään. Hieno kokonaisuus JAOJKKTSK silti on. Se pysyy kasassa koko pituutensa eikä kertaakaan tunnu tahallaan venytetyltä saati puuduttavalta.

On muuten mielenkiintoista, miten tämän musiikin tunnistaa ehdottomasti Vapaan musiikiksi eikä esimerkiksi Keijon, vaikka samat kaverit ovat hänenkin nimeään kantavilla levyillä soittaneet. Se jos mikä puoltaa sitä, ettei psykefolk tai metsäfolk tai miksi sitä kuka tahtookin kutsua ole pelkkää sattumanvaraista ääntelyä, vaan se kaipaa punaisen lankansa ja samalla ainakin jonkinlaisen "johtajan".

Birds of Delay: Dreamt Afterbirth/ Goldblood: The Agony Booth (LTJ-46)


CD-R-puolelta mainittakoon ensinnä 267 lattajjaan julkaisema Birds of Delayn ja Goldbloodin splitti. Täysmustan levyn sisältä löytyy kultakin yhtyeeltä pitkähkö, yli varttituntinen kappale. Birds of Delay tarjoaa tumman "Dreamt Afterbirth" -dronen, joka vie kuulijan yllättävän monipuoliselle matkalle näennäisestä staattisuudestaan huolimatta. Goldbloodin "The Agony Booth" puolestaan on kitaran ja urkujen live-psykeilyä. Kokonaisuus toimii kappaleiden samantapaisen tunnelman vuoksi, ja toisaalta yhtyeet ovat tarpeeksi erilaiset lähestymistavoiltaan, jotta levyn "puoliskot" eivät tunnu liiaksi samalta.

Greippi: Hankkiudun Eroon Tapeteista (LTJ-47)


267 lattajjaa julkaisi (yhdessä The Sitruunasuon kanssa) jo maaliskuun lopussa Greipin Hankkiudun eroon tapeteista -esikoisen. Levy tekee pienen poikkeaman julkaisijan normaaliin tyylilajilinjaukseen, mutta tässä tapauksessa se ei ole lainkaan huonompi liike. Greippi tekee vahvasti rytmiin tukeutuvaa konemusiikkia. En tunne tämän alan genrerajoja, mutta 'tekno' lienee riittävän laaja termi kattamaan myös Greipin musiikin.

Normaalisti tekno on laji, joka ei vaikuta minuun oikein mitenkään. Se ei loukkaa, muttei toisaalta innostakaan. Yksi syy siihen saattaa olla rytmiseen konemusiikkiin usein liittyvä vakavuus. Greipin levy on kuitenkin hyväntuulinen ja hauska kokonaisuus. Siitä kuulee läpi artistin halun tehdä musiikkia. Jopa kaikkein trancein kappale, "Kaikki kaikesta", onnistuu olemaan virkistävä ja ilmava teos puhesampleineen. Muutenkin paikoin käytetyt yksinkertaiset samplet virkistävät kokonaistunnelmaa entisestään.

"Professori hullun labrassa" on ehkä levyn "kokeellisin" raita, joka hyödyntää aggressiivisia saundeja ja vinksahtanutta asennetta tehokkaasti. "Hankkiudun eroon tapeteista" on positiivinen, hieman popcornmainen kappale, joka alkaa valloittavilla Nintendo-äänillä. Kaiken kaikkiaan koko albumille on valittu saundit hyvin ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, mistä artistia kiiteltäköön.

Pitkä "Poiju aktivoi palikan" on oma suosikkini levyn kappaleista. Se rakentuu monesta osasta, joissa vaihtelevat niin rytmiset kuin melodisetkin osuudet. Aidosti tyylikäs kokonaisuus! Kappaletta seuraa cover-versio "Hautamajurista" - kappalehan on alunperin Lamppukellon, jonka jäsenenä Greippi myös vaikuttaa. Levy päättyy minimalistiseen ja tämän levyn kontekstissa yllättävän pahaenteiseen "Wertyk kytrew"-kappaleeseen, jonka suorastaan militantti marssirytmi jättää kuulijan sopivan epävarmaan tilaan.

Kaiken kaikkiaan lupaava tuotos artistilta, jolla on vielä aikaa tehdä vaikka mitä (Greippi on 11-vuotias). Oma kappaleeni on limited edition, joka ilmestyi DVD-kotelossa ja täysmustana cd-r:nä. Mukana seurasi Greipin itsensä tekemä taideteos. Kehut siis myös julkaisijalle komeasta tuotteesta.

Aineettomaksi temperamentin: Narsk (LTJ-48)


Aineettomaksi temperamentin -duon debyytti Narsk on hulppeaa freejazzia rumpujen ja kitaran tahtiin. Yleensä tämmöisten viritelmien kohtalona on tylsistyä tasaiseksi ääntelymatoiksi, mutta AT onnistuu tekemään metelöinnistään mielenkiintoista koko +30 minuutin ajan.

Czolgosz: Seance (LTJ-49)

Czolgoszin Seance on psykedeelisempää ja folkimpaa ääntelyä ja sellaisenaan keskitasoa parempaa. Pitäisi kuunnella enemmän, että osaisi sanoa tarkemmin mitään.

Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat: s/t (LTJ-50)


Sen sijaan Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat -nimisen projektin nimettömästä kolmituumaisesta uskaltaa sanoa varmemminkin. Väittäisin 267L:n parhaaksi julkaisuksi. Kyseessä on neljän kappaleen alle kaksikymmentäminuuttinen kokonaisuus. Päällimmäisimpänä kappaleissa on kansanlaulumainen folksointi, jonka sekaan on heitetty vaikutteita monestakin eri suunnasta noisea myöten. Aloituskappale "Flygirl 616/666" on kuin degeneroituneen psykedeelisen lännenelokuvan alkusoitto. Tärähtäneessä tunnelmassaan mieleen soimaan jäävä kappale. Oma suosikkini neljästä kappaleesta on "Päähän kohdistuvat iskut", kansanballadimainen akustinen laulelma, jonka romantiikka on nimensä veroista. Tulee mieleen Yölaulajien tietyt kappaleet, mutta sehän ei voi olla kuin sattumaa. Levyn päättää edellisistä täysin eroava "Katajanahka", joka on elektronisempi tunnelmointi. Silti se jotenkin kummasti tuntuu kuuluvan juuri niille sijoilleen.

Ressu: Sirpaleet tuottavat ropinaa (LTJ-51)

Erittäin lupaavan kuuloinen kokoonpano, joka musiikissaan ei tyydy ihan perinteisiin metsäfolkklišeisiin, vaan yhdistelee ennakkoluulottomasti monenmoista mukaan soppaan. Erityisesti viulun käyttö miellyttää minun korvaani ja herättää jonkinlaisen "kamarifolk"-tunteen. Nätti levy, joka ansaitsee lisäkuuntelua.

Lamppukello: Kaahumatti kaheskanneski, Yyjö ite yheskänneski (LTJ-52)

Mielipuolista elektroniikkaääntelyä

Chora: Moist Friends (LTJ-54)


Brittiläisen Choran nimeämätön levy [sic] on ensikuulemalla hämmentävä kokemus. Jotenkin psykedeeliseen musiikkiin on onnistuttu yhdistämään pakahduttava kauneus ja erittäin hermoja koetteleva rumuus. Eikä näitä piirteitä voi edes mitenkään sormella osoittamalla erottaa toisistaan. Salakavalan taitavasti rakennettua ääntä. Erityisesti "Moist Friends" on vahva.

Grey Park: Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III (LTJ-58)


Grey Parkin kolmas 267l-julkaisu on edellisten sarjaa jatkaen nimetty Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III. ~18-minuuttisella kolmituumaisella on kolme kappaletta, joiden tyylilajeissa liikuskellaan laitojen kautta. Levy alkaa tartuvarytmisellä afrobeatilla, jatkuu maukkaalla dronehämyilyllä ja lopettaa rokkaavaan jumitukseen ("7 minutes of worlds most un-space take on space-rock"). Paras kuulemani Grey Park eli älyttömän hyvä.

Rokkiryhmä: Maailmanvoitto (LTJ-59)

Heidän musiikkinsa on äärimmäisen naiivia ja samalla jotenkin perverssin suloista folkin ja popin sulaumaa. Akustinen kitara ja melodika (?) rakentavat kevyttä psykedeelistä kudelmaansa kauniisti laulavan naisäänen taustalle. Välillä musiikki uhkaa valahtaa liiankin satunnaisen puolelle, mutta jollain kummalla tavalla jokainen kappale onnistuu lopussa nostaa itsensä kuiville ja jättämään tunteen, että näinhän sen pitikin mennä. Levy päättyy "Walk on by"-versiointiin, jonka kuullessaan Burt Bacharachin murtuisi itkuun.

TBX: R0705 (LTJ-61)

[V]arsinkin avaruuksissaan rankasti rokkaava TBX ansaitsee välittömiä kehuja.

v/a: Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana (LTJ-62)

Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana on kenties 267 lattajjaan paras julkaisu.

Boris Morgana: Im Plodoovosch (LTJ-64)


267 lattaajjaan uusin julkaisu on Boris Morgana -kokoonpanon Im Plodoovosch. Se pitää sisällään kaksi pitkää ja kokeellista psykeimproa. Särmää on ja sähäkkyyttä; aggressiivinen mutta vie mukaansa.

TBX / This One Will Be the Runner (LTJ-68)


TBX/This1-split ... on paljon kiinnostavampi kuin aiemmin viime vuonna ilmestynyt TBX:n oma 267l-albumi. This1:n elektroniset piirteet piristävät avaruusjunnausta kummasti.

Llyreas: s/t (LTJ-69)

Llyreasin levy on erittäin vakuuttava uhkaavine tunnelmineen ja jatkuvine kehityksineen.

Przewalski’s Horses: Museum for the Trees (LTJ-70)

[M]elko tavanomaista "metsäfolk"-hämminkiä

Enfer Boreal: Cloud Matter inside Your Bones (LTJ-72)

[H]yvää kamaa.

TBX: Collider (LTJ-75)

[N]ostaa bändin pisteitä rajusti

Grey Park: A Final Exam for A Agent (LTJ-76)

Grey Parkin levy äimistyttää

The Pistil Cosmos: The Praying Eyes (LTJ-79)

Älyttömän hieno levy!

Ous Mal: Riioraa (LTJ-85)

Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.

Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn. Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.

Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkellä lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jää jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolklokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaa. Heinoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Wes Craven: The Last House on the Left

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Julkaisen sen uudestaan sellaisenaan, vaikka oma mielipiteeni käsiteltävästä elokuvasta onkin nykyään toinen.)

The Last House on the Left
Sean S. Cunningham Films, The Night Company, Lobster Enterprises 1972
O, K: Wes Craven. N: Sandra Peabody, Lucy Grantham, David A. Hess, Fred Lincoln, Jeramie Rain, Marc Sheffler.

Wes Cravenin esikoisohjauksella The Last House on The Left (1972) on legendaarinen maine šokeeraavana ja rajoja ylittävänä kauhuelokuvana. Minulle sitä määritteli pitkään peruskouluaikojen kotiraamattuni, Harto Hännisen ja Marko Latvasen Verikekkereiden (1990) sanailu siitä, kuinka elokuva “herätti aikoinaan kosolti negatiivista huomiota aiheensa ja realistisen väkivaltakuvauksensa takia. –– Last House on The Left näytti väkivallan brutaalimpana kuin koskaan – vaikutteita oli otettu Lewisin gore-elokuvista, mutta esitystapa oli paljon realistisempi ja tuskaisempi. Cravenin elokuvassa ihmisten kärsimykset ovat kouriintuntuvan voimakkaita ja aitoja, mikä tekee katselukokemuksesta erityisen ahdistavan” (mts. 372). Tuoreemmissakin kommenteissa, esimerkiksi IMDB:ssä, toistuvat sellaiset kuvailut kuin “There is nothing in modern horror like the 45 minutes of brutality in this film”.

Kieltämättä viimeiset 15 vuotta ovat nostattaneet odotuksia ja ennakkokäsityksiä korkealle. Silti eilisiltainen katsomiskokemus oli vähintäänkin ristiriitainen. Jotenkin olin kuvitellut, että elokuva sisältäisi hermojakoettelevan pitkän ja intensiivisen raiskaus- ja kidutusjakson, joka purkautuisi graafisena väkivaltana viimeistään kostojaksossa. Sen sijaan sainkin nähdä amatöörimäisesti näyteltyä ja psykologisesti kaikkea uskottavuutta hyljeksivää muka-hurjastelua, jollaista saa nähdä joka kerta kun koulussa pyydän 14-vuotiaita kirjoittamaan ja esittämään näytelmän. Kidutusta ja muuta väkivaltaa pilkkoo jaksoa jakamaan leikattu kahden poliisin farssihölmöily, ja soundtrackina on joukko hassuja folkpop-lauluja. Itse asiassa pirteän musiikin ja väkivaltaisen kuvaston rinnastaminen toimii mielestäni oikein hyvin ja se ennakoi osaltaan vastaavia Wicker Manin sävyjä.

Tarinan tasolla suurimmat ongelmat ovat siis kaiken psykologisen uskottavuuden puuttuminen ja kaksi talonmies Pikkaraisen tasoista poliisimiestä. Käsikirjoittaja Craven ei ole välittänyt pähkäillä monimutkaisia kuvioita saada kaksi nuorta tyttöä raiskaaja–murhaajien jengin käsiin; yksinkertainen “tiedätkö mistä täällä saisi pilveä” -rutiini riittää. Yhtä lailla elokuvan jälkipuoliskon täyttävä kosto-operaatio, jonka toisen tytön vanhemmat suorittavat, etenee konemaisen kohtalokkaasti. Elokuva esittää aivan luentavana tosiasiana, että lääkäri-isä tarttuu kylmän rauhallisesti moottorisahaan jäsenensilpomistarkoituksessa kannettuaan juuri raiskatun, ammutun ja hukutetun tyttärensä kotisohvalle. Tai että samassa tilanteessa oleva äiti sujuvasti viettelee yhden murhaajista ja kuohitsee tämän hampaillaan. Realistisen psykologian puutetta korostaa se, että yksikään elokuvan (amatööri)näyttelijöistä ei osaa näytellä. Eikä vaikutelma nyt ole edes kehnosti näyteltyjen kauhuelokuvien yleistasoa vaan pikemminkin muistuttaa pornoelokuvien alinäyttelemistä.
Mielenkiintoinen tyylirikko on toilaileva pikkukylän poliisiparivaljakko, joka aktiivisesti ohittaa tarinan aikana kaikki oleelliset hetket. Vasta lopussa he ehtivät paikalle todistamaan viimeisen veriteon, päätään pyritellen toki kun isä ei tottelekaan konstaapelin “don’t do it” -kehotusta. Onko Cravenin tarkoitus todellakin ollut kirjoittaa elokuvaan koominen vastapaino kaikelle väkivaltaisuudelle (missä tapauksessa hän on tehnyt sen kehnosti) vai onko kyse pahasta arviointivirheestä – en tiedä.

Entä onko The Last House on The Left väkivaltaisen maineensa veroinen? Varmasti se on valmistumisvuonnaan ollut tavattoman raaka ja julma elokuva. Kuva on siloittelemattoman rakeista, “dokumentaarista” sanoisi joku, verta lentää, uhrit itkevät ja valittavat pitkään ennen armoiskua. Elokuvan rikolliset ovat rehellisen sadistisia – heille kidutus on varteenotettava ajanviettotapa, kun auto on hajonnut ja matka ei etene. Samanlaisia ovat lopulta myös kostajavanhemmat, joiden porvarilliset syntymäpäiväkemut menevät ikävästi pieleen, kun päivänsankari joudutaan naaraamaan metsälammesta. Hännisen ja Latvasen huomio siitä, ettei elokuvassa ole yhtään sympaattista hahmoa, pitää paikkansa. The Last House on The Left on kuitenkin pahasti vanhentunut – se on ollut sitä jo kaksivuotiaana, kun Tobe Hooperin Texas Chain Saw Massacre ilmestyi. Moottorisahamurhaaja otti kaikki yllämainitut Cravenin elokuvan hyvät elementit ja rakensi niistä sellaisen kokonaisuuden, mitä tämänkin elokuvan pitäisi olla: aidosti ahdistavan väkivallan rykäyksen, jossa inhottavan ihmiset tekevät kaltaisistaan lopun.

The Last House on The Leftin tarina on tietenkin hyvä. Mutta sepä onkin lainattu Bergmanin Neidonlähteestä (1960; joka puolestaan perustuu vanhaan kansantarinaan). Siinä missä Bergmanin mestariteos onnistui väkivaltaisen tarinansa puitteissa sanoa paljon ja painavasti, ei Craven saa tarinasta irti kuin sen pinnan. Ei tämä valitettavasti ole “antiikin Kreikan verinen kostotragedia”, johon Hänninen ja Latvanen sitä vertaavat.

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Nightmares & Dreamscapes – mietteitä Stephen Kingin äärellä #6

I (varsin lyhyt yleiskuva Kingin novellituotannosta)

Vaikka Stephen King löi itsensä läpi melko nopeasti ja nimenomaan romaanikirjailijana, hänen lyhytproosatuotantonsa pysyi laajana melko pitkälle hänen urallaan. Koko 70-luvun King julkaisi novelleja monenlaisissa lehdissä, miestenlehdistä scifizineihin. 80-luvulla hänen novellituotantonsa siirtyi yhä enemmän erinäisiin antologioihin kunnes lähes tyrehtyi (ks. esim. johdanto teokseen Just After Sunset) seuraavalla vuosikymmenellä. Uudella vuosituhannella hän löysi itsestään jälleen myös lyhyemmän muodon kirjoittajan. Tällä kertaa mediana toimivat etenkin niinsanotut laatulehdet, kuten The New Yorker tai Esquire.

Näiden eri vaiheiden mukana myös Kingin novellien muoto ja henki vaihteli. Alkuaikojen novellit olivat siloittelemattomia ja brutaalejakin, usein perinnetietoisia mutta sellaisina irroitteleviakin. Myöhemmin tekstit muuttuivat viimeistellymmiksi ja joskus kokeellisemmiksikin. 80-luvulla niissä vielä eli vanhaa intoa ja energiaa, mutta yhä useammin jo tuolloin niitä vaivaa myös outo väsymys – ne ikään kuin toistelevat klišeitä, ovat pastisseja ja pahimmillaan kuin huonoja jäljitelmiä Kingin omista töistä. Vasta viime 10–15 vuotena hän on alkanut jälleen löytää uutta tapaa ilmaista itseään myös novellein. Samalla hän on (ehkä viimein?) uskaltanut antaa periksi myös "korkeakirjallisemmille" tavoitteilleen.

II (kömpelöitä musiikkivertauksia: Kingin valkoinen tupla)

Stephen Kingin ensimmäinen novellikokoelma, Night Shift (1978; suom. Yön äänet 1989) oli kuin nuoren bändin esikoislevy, saundeiltaan rujo mutta elinvoimaisuudessaan ja energisyydessään kieltämättä hauska. Miestenlehtinovellit, olosuhteiden pakosta lyhyehköt ja iskevät, olivat parhaimmillaan tiukkoja rykäyksiä, mutta mukaan mahtui pari vakavampaakin ja "kirjallisempaa" yritystä.

Toinen kokoelma, Skeleton Crew (1985; suom. kahdessa osassa Jälkeen keskiyön ja Ennen aamunkoittoa 1991), esitteli paljon itseensä luottavaisemman yhtyeen. Tarjolla oli virtuoottisempaa näyttämisenhalua, sulavampia sooloja ja monipuolisempaa ilmeikkyyttä. Kokoelman aloitti pienoisromaani, kelle tahansa muulle omaksi kirjakseen kelvannut "The Mist" (suom. Usva), kuin aikuiseksi juuri kasvaneen bändin 20-minuuttinen proge-eepos, ja sitä jatkoi monta tulevaa klassikkoa ja omaperäistä keikkasuosikkia.

Kolmas albumi on monesti vaikea – vanha ohjelmisto on jo levytetty, uusia juttuja pitäisi keksiä. Kingin tapauksessa Nightmares & Dreamscapes (1993; Heikki Kaskimiehen ja Heikki Karjalaisen suomentamana kahdessa osassa alaotsikolla Painajaisia ja unikuvia 1999–2000) on monella tapaa vaikea tapaus. Toisaalta se on kuin The Beatlesin valkoinen tupla: massiivinen kokonaisuus täynnä keskenään hyvin erilaisia teoksia, monipuolinen ja vaihteleva, mutta toisaalta yksikään osa ei nouse kovin paljon muiden yli. Sen hienous johtuu juuri moniäänisyydestä, joka pelkällä massallaan peittää materiaalinen mahdollisen heikkouden.

Nightmare & Dreamscapes sisältää monenlaisia kauhujuttuja (on vampyyreja, kosmisia hirviöitä, kummituksia, avaruusolentoja, zombeja), rikoskertomuksia – (niin kovaksikeitettyä sorttia kuin suljetun huoneen arvoitustakin), tummaa fantasiaa, tieteistarinan, yritystä yleisproosaan… Tekstilajejakin on enemmän kuin "novellikokoelmassa" olettaisi; novellien lisäksi mukana on myös televisiokäsikirjoitus, runo, pitkä asia-artikkeli sekä hindulainen faabeli. Näitä täydentävät tietysti myös jo perinteiset johdanto ja päätäntö. Yhteensä kirja pitää sisällään 26 eri tekstiä – luku on suuri etenkin, kun tietää, ettei Kingin lyhytproosakaan ole erityisen lyhyttä. Ei olekaan ihme, että Kingin suomalainen kustantaja Tammi päätti julkaista kokoelman kahdessa erässä. Yhtenä niteenä kokoelma on suorastaan julman näköinen. (Lisäksi voi nähdä Tammen teossa myös kylmää laskelmointia: novellikokoelmat myyvät romaaneja huonommin, mutta kahtia jaettu kokoelma myy sentään yhtä paremmin.)

III (kömpelöitä musiikkivertauksia: coverlevy)

Toisaalta Nightmares & Dreamscapes on kuin identiteettinsä hukanneen yhtyeen coverlevy, ehkä epätoivoinenkin yritys saada edes jotain aikaiseksi, kun aiempi luovuus ja ääni ovat tyrehtyneet. King nimittäin tekee lainoja ja kopioita, kunnianosoituksia ja jatko-osia, viittauksia ja mielleyhtymiä.

Kokoelman tekstimassan aikana hän lainaa useita kirjailijoita: Kovaksikeitettyihin dekkaristeihin, kuten Raymond Chandler tai Ross Macdonald, viitataan tarinoissa "Dolan's Cadillac", "The Fifth Quarter" tai etenkin "Umney's Last Case". H. P. Lovecraftin mytologia on osa novellia "Crouch End". Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes seikkailee "The Doctor's Casessa". Eikä ole sattumaa, että "The House on Maple Street"-novellin lasten sukunimi on Bradbury.

Toisaalta King lainaa itseään toistuvasti: loppuhuomautuksissaan hän itsekin myöntää, että "Rainy Season" ja "You Know They Gat a Hell of a Band" ovat temaattista jatkoa "The Children of the Cornille".  "The Night Flierin" päähenkilö on tuttu jo The Dead Zone -romaanista, ja "It Grows on You" sijoittuu Castle Rockin pikkukaupunkiin Needful Things -romaanin jälkeiseen aikaan. "My Pretty Ponyn" ja "The Fifth Quarterin" hän myöntää Richard Bachman -tarinoiksi (olkoonkin, että jälkimmäinen ilmestyi alunperin aivan toisella salanimellä John Swithen). Erikoisin laina on kokoelman päättävä alunperin hindulainen tarina "The Beggar and the Diamond", jonka King haluaa syystä tai toisesta muotoilla omakseen.

Monessa lopuistakin tarinoista on vahva pastissin leima. Kauhukertomuksissa lainataan genren perushahmoja, "The End of the Whole Mess" on klassinen 50-luvun tieteiskertomus, "Sneakers" on jälleen yksi Kingin variaatio kummitustalosta (tällä kertaa kyse on kummittelevasta vessasta). Oikeastaan ainoa aidosti omaperäinen kertomus on yliluonnollisuuksissaan varovainen "Dedication", jossa kerronta ja kieli menevät genrekonventioiden edelle.

King on omistanut kokoelmansa kirjoittamista opettaneelle Thomas Williamsille. Ehkä tämä liittyy jotenkin kokoelman moniin mukaelmiin ja sormiharjoitemaisiin jäljitelmiin.

Kingin puolustukseksi on sanottava, että kertaakaan hän ei varsinaisesti kopioi. Useimmiten hänen kertomuksistaan huokuu pikemminkin kunnioitus ja fanihenki.

IV (kömpelöitä musiikkivertauksia: b-puolikokoelma)

Toisaalta Nightmares & Dreamscapes on kuin b-puolikokoelma. Kirjan sisällöstä (aloitus- ja lopetustekstien lisäksi) vain viisi julkaistiin siinä ensimmäistä kertaa. Niistäkin "Sorry, Right Number"-käsikirjoitus oli jo filmattu, ja "The Beggar and the Diamond" on enemmänkin levyn bonusraita.

Novellien alkuperäisjulkaisut vaihtelevat keskenään suuresti. Varhaisimmat niistä on ajoittuvat kahdenkymmenen vuoden taakse, 1970-luvun alkuun. Runo "Brooklyn August" on vuodelta 1971 ja seuraavalta vuodelta ovat novellit "Suffer the Little Children" ja "The Fifth Quarter". "It Grows on You" on alunperin vuodelta 1973, mutta alkuperäinen novelli on hyvin erilainen verrattuna vuoden 1993 versioon (iso osa muokkauksista oli tehty jo novellin uudelleenjulkaisua varten vuonna 1982). Loput novelleista onkin sitten kerätty erilaisista genreantologioista ja -lehdistä lähinnä 1980-luvulta.

Oma lukunsa on "Head Down"-artikkeli, jossa King käy läpi poikansa Owenin baseball-joukkueen nappulaliigasarjan vaiheita. Se on julkaistu 1990 The New Yorker -lehdessä, joka laatulehden maineensa vuoksi eroaa muiden alkuperäisjulkaisujen joukosta. Jos jatketaan musiikkianalogiaa, on "Head Down" tämän kokoelman "Revolution 9".

V (kömpelöitä musiikkivertauksia: finaali, coda ja encore)

Nightamares & Dreamscapesin sisällölliset ongelmat tiivistyvät monin tavoin "Head Down" -artikkelin ympärille. Se (ja siihen temaattisesti liittyvä runo "Brooklyn August") romuttaa kirjan minkäänlaiset yhtenäisyyden rippeet. Ymmärrän kyllä ajatuksen sen julkaisemisesta uudelleen: Se on monin tavoin tyypillistä kingiläistä proosaa. Monesti mieleen tulee pienoisromaani "The Body", jossa on paljon samankaltaista kasvuikäisten poikien ryhmädynamiikan havainnointia ja aikuistuneen miehen nostalgiaa lapsuuden kesiin. Artikkeli olisi kuitenkin toiminut paljon paremmin omiensa seurassa. Se lähes vaatii olemassaolollaan Kingiä julkaisemaan viimein ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelman. "Head Down" on hieno teksti, omassa lajissaan, mutta fiktion joukossa se törröttää aivan väärällä tavalla.

Se on strategisesti myös sijoitettu ikään kuin kokoelman viimeiseksi tekstiksi mutta ei lopulta ole sitä. Kirja nimittäin loppuu oikeastaan neljään eri otteeseen: "Head Down" on finaali, mutta sitä seuraa vielä "Brooklyn August" kuin codana. Mutta sitten tulee vielä encore, jälkisanat. Ja sittenkään ei vielä lopeteta, vaan "The Beggar and the Diamond" toimii konsertin jälkeisenä poistumismusiikkina.

Tämä kaikki tulee epämukavan selväksi etenkin kokoelman suomennossa lukiessa. Kuten aiemmin on sanottu, Nightmares & Dreamscapes ilmestyi suomeksi kahtena niteenä. Näistä ensimmäinen, Yksinäinen sormi, on flow'ltaan vielä sujuvasti etenevä joskin melko tasapaksu novellikokoelma. Jälkimmäinen osa, Anteeksi, oikea numero, sen sijaan jää lähes muodottomaksi, kun yli neljänneksen sen sivumäärästä vievät aivan muut tekstit kuin novellit.

VI (muutama sana suomennoksista)

Suomennoksista puheen ollen Nightmares & Dreamscapes on siitä mielenkiintoinen kirja, että sen sisällössä on tavattoman monta muulloinkin suomennettua tekstiä. Alkuperäiskokoelma ilmestyi aikana, jolloin Suomessa julkaistiin verrattain paljon amerikkalaisia novelliantologioita ja Kingin nimen tiedettiin houkuttelevan ostajia. Niinpä suomennettaviksi päätyi muutamiakin sellaisia teoksia, joihin King oli osallistunut. 

Vuosina 1991–96 Book Studio julkaisi kuusi Kauhujen kirja -antologiaa, joista iso osa oli ilmestynyt alunperin Yhdysvalloissa Night Visions -otsikon alla. Douglas E. Winter, joka kirjoitti aikoinaan ensimmäisen Kingiä käsittelevän kirjan, toimitti Night Visionsin viidennen osan. Siihen sisältyi muiden muassa jopa novellia Kingiltä, mikä ymmärrettävästi teki kirjasta houkuttelevan valinnan Book Studion sarjan avaukseksi. Suomentaja toimi Kari Salminen. Kokoelman kolmesta novellista yksi, erikoinen tieteisjuttu "The Reploids" (suom. "Setelit"), ei tähänkään päivään mennessä ole ilmestynyt ainoassakaan Kingin omassa kokoelmassa. Kaksi muuta sen sijaan pääsivät osaksi Nightmares & Dreamscapesia. Tunnelmallinen ja vino kirjailijakertomus "Dedication" ilmestyi Salmisen suomentama nimellä "Omistuskirjoitus" ja Kaskimiehen suomentamana nimellä "Omistus". Musiikkimaailmaan sijoittuvan "Sneakersin" ensimmäinen suomennos sen sijaan oli "Tennarit" ja jälkimmäinen mielestäni paljon kömpelömpi "Kumitossut". Toisen Kauhujen kirjan pohjana oli, myöskin Winterin toimittama, Prime Evil. Tällä kertaa mukana oli yksi Kingin novelli, vampyyrikertomus "The Night Flyer". Sekä Jorma-Veikko Sappisen että myöhempi Kaskimiehen suomennos on nimeltään "Yölentäjä". Tämän jälkeen ei Kauhujen kirjoissa Stephen Kingin nimeä enää nähty.

Toinen 90-luvun alun suomalaisen "kauhubuumin" julkaisusarja oli WSOY:n FAN-sarja. Vuosien 1992–1995 sarjassa julkaistiin monenlaista kauhu-, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta, yhteensä 36 osaa. Yksi näistä oli tuoreeltaan käännetty, Jeff Gelbin toimittama Shock Rock eli Rock on rajaton kauhu. Rock-musiikkia ja kauhuaiheita yhdistelevään antologiaan King osallistui "You Know They Got a Hell of a Band"-tarinalla, jossa hän tuntuu melkein leikittelevän itselleen tutulla kaavalla: aitoamerikkalainen aviopari joutuu sattumalta syrjäiseen pikkukaupunkiin, jota asuttavat kuolleet muusikot. Ulla Selkälän ja Ilkka Äärelän suomennos on lyhyesti "Helvetin hyvä bändi". Myöhempi Heikki Karjalaisen käännös mukailee alkuperäistä nimeä tarkemmin, "Siellä on muuten helvetin hyvä bändi".

70-luvulta peräisin oleva hard boiled -rikosjuttu "The Fifth Quarter" ilmestyi yllättäen kahtena eri suomennoksena vuonna 2000. Ensin Karjalainen käänsi sen Kingin kokoelmaan nimellä "Viides neljännes". Loppuvuodesta ilmestyi sitten vielä Book Studion Jännityksen mestarit sarjassa Peter Hainingin toimittama ja Matti Rosvallin suomentama Kovaksi keitetyt -antologia, johon novelli sisältyi nimellä "Viides viipale".

Lopuksi voisi mainita vielä yhden kuriositeetin: Nightmares & Dreamscapesiin sisältyvä tv-käsikirjoitus "Sorry, Right Number" filmattiin vuonna 1987 Tales from the Darkside -sarjaan. Sarja ilmeisesti pyöri jo 80-luvulla myös Suomessa helsinkiläisellä HTV-kaapelikanavalla nimellä Terveisiä tuonpuoleisesta. Mahdollisesti Kingin kirjoittamakin jakso esitettiin (ja suomennettiin) tuolloin. Myöhemmin sarjan jaksoja ilmestyi kotitallenteina Keskiyön kauhutarinoita -nimellä.

NIGHTMARES & DREAMSCAPESIN TEKSTIT
  • The Beggar and the Diamond. 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Kerjäläinen ja timantti. Anteeksi, oikea numero.
  • Brooklyn August. 1) Io 1971. 2) Kevin Kerrane & Richard Grossinger (ed.): Baseball I Gave You All the Best Years of My Life. Oakland 1977: North Atlantic Books. 3) Tyson Blue: The Unseen King. Mercer Island: Starmont House. 4) Richard Grossinger & Kevin Kerrane (ed.): Into the Temple of Baseball. Berkeley: Celestial Arts. 5) Al Silverman & Brian Silverman (ed.): The Twentieth-Century Treasury of Sports. New York 1992: Viking. 6) Nightmare & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Brooklynin elokuu. Anteeksi, oikea numero.
  • Chattery Teeth. 1) Cemetery Dance #14 (Fall 1992). 2) Nightmares & Dreamscapes. 3) Richard Chizmar (ed.): The Best of Cemetery Dance. Baltimore: Cemetery Dance Publications. 4) Ellen Datlow (ed.): Darkness. Two Decades of Modern Horror. San Francisco: Tachyon Publications. — Suom. Heikki Kaskimies, Jättihampaat. Yksinäinen sormi.
  • Crouch End. 1) Ramsey Campbell (ed.), New Tales of the Cthulhu Mythos. Sauk City 1980: Arkham House. 2) David G. Hartwell (ed.): The Dark Descent. New York: Tor. Myös nimillä The Dark Descent 3 ja A Fabulous, Formless Darkness. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Jim Turner (ed.): Eternal Lovecraft. The Persistence of HPL in Popular Culture. Collinsville 1998: Golden Gryphon Press. — Suom. Heikki Karjalainen, Esikaupunkielämää. Anteeksi, oikea numero.
  • Dedication. 1) Douglas E. Winter (ed.): Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest. Myös nimillä Dark Visions ja The Skin Trade. 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Kari Salminen, Omistuskirjoitus. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio. 2) Heikki Kaskimies, Omistus. Yksinäinen sormi.
  • The Doctor's Case. 1) Martin Harry Greenberg & Carol-Lynn Rössel Waugh (ed.), The New Adventures of Sherlock Holmes. Original Stories by Eminent Mystery Writers. New York 1987: Carroll & Graf. 2) Nightamres & Dreamscapes. 3) John Joseph Adams (ed.): The Improbable Adventures of Sherlock Holmes. California 2009: Night Shade Books. — Suom. Heikki Karjalainen, Tohtorin tapaus. Anteeksi, oikea numero.
  • Dolan's Cadillac. 1) Castle Rock: The Stephen King Newsletter February–June 1985. Northridge: Lord John Press. 2) Omana kirjanaan Northridge 1989: Lord John Press. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Kaskimies, Dolanin Cadillac. Yksinäinen sormi.
  • The End of the Whole Mess. 1) Omni October 1986. 2) Nightmares & Dreamscapes. 3) The Times & Dillons Summer Anthology 1995. London 1995: Hodder & Stoughton. 4) John Joseph Adams (ed.): Wastelands. Stories of the Apocalypse. San Francisco 2008: Night Shade Books. — Suom. Heikki Kaskimies, Koko sotkun loppu. Yksinäinen sormi.
  • The Fifth Quarter. 1) Cavalier April 1972. Salanimellä John Swithen. 2) The Twilight Zone Magazine Volume 5, Number 6 (February 1986). 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Peter Haining (ed.): Pulp Friction. London 1996: Souvenir Press. Myös nimellä Pulp Frictions. — Suom. 1) Heikki Karjalainen, Viides neljännes. Anteeksi, oikea numero. 2) Matti Rosvall, Viides viipale. Teoksessa Peter Haining (toim.), Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Helsinki 2000: Book Studio. Jännityksen mestarit 124.
  • Head Down. 1) The New Yorker April 16 1990. 2) David Halberstam (ed.): The Best American Sports Writing, 1991. Boston 1991: Houghton Mifflin. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Nicholas Dawidoff (ed.): Baseball: A Literary Anthology. New York 2002: Library of America. — Suom. Heikki Karjalainen, Katse pallossa. Anteeksi, oikea numero.
  • The House on Maple Street. 1) Nightmares & Dreamscapes. 2) Chris Van Allsburg (ed.): The Chronicles of Harris Burdick. 14 Amazing Authors Tell the Tales. New York 2011: Houghton Mifflin Books for Children. — Suom. Heikki Karjalainen, Talo Vaahterakadulla. Anteeksi, oikea numero.
  • Home Delivery. 1) Midnight Graffiti (Fall 1988). 2) John Skipp & Craig Spector (ed.): Book of the Dead. Willimantic 1989: Mark V. Ziesing. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Stephen King: The Secretary of Dreams, Volume I. Baltimore 2006: Cemetery Dance Publications. Kuv. Glenn Chadbourne. 5) John Joseph Adams (ed.): The Living Dead. San Francisco 2008: Night Shade Books. 6) Stephen Jones (ed.): The Dead That Walks. Flesh-Eating Stories. Berkeley 2010: Ulysses Press. 7) Otto Penzler (toim.): Zombies! Zombies! Zombies! New York 2011: Vintage Crime/Black Lizard. — Suom. Heikki Karjalainen, Kotikonstein. Yksinäinen sormi.
  • It Grows on You. 1) Marshroots Fall 1973. 2) Weird Tales No. 301 (Summer 1991). — Toinen version. 1) Whispers #17/18 (August 1982). 2) Stuart David Schiff (ed.): Death. New York 1982: Playboy Paperbacks. — Kolmas versio 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Siihen kasvaa kiinni. Yksinäinen sormi.
  • The Moving Finger. 1) The Magazine of Fantasy & Science Fiction Volume 79, Number 6 (December 1990). 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Yksinäinen sormi. Yksinäinen sormi.
  • My Pretty Pony. 1) Omana kirjanaan New York 1989: Library Fellows of The Whitney Museum of Arts. Artists and Writers Series. Kuv. Barbara Kruger. 2) Oma kirjanaan New York 1989: Alfred A. Knopf, Random House. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Uljas ratsuni. Yksinäinen sormi.
  • The Night Flier. 1) Douglas E. Winter (ed.): Prime Evil. New Stories by the Masters of Modern Horror. West Kingston 1988: Donald M. Grant. — Suom. 1) Jorma-Veikko Sappinen, Yölentäjä. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja 2. Hyvinkää 1992: Book Studio. 2) Heikki Kaskimies, Yölentäjä. Yksinäinen sormi.
  • Popsy. 1) J. N. Williamson (ed.): Masques II. All-New Tales of Horror and the Supernatural. Baltimore 1987: Maclay & Associates. 2) J. N. Williams (ed.): The Best of Masques. New York 1988: Berkley Books. 3) Karl Edward Wagner (ed.): Karl Edward Wagner Presents the Year's Best Horror Stories XVI. New York 1988: DAW Books. 4) Nightmares & Dreamscapes. 6) J. N. Williamson (ed.): Dark Masques. New York 2001: Pinnacle Books. 7) John Richard Stephens (ed.): Vampires, Wine and Roses. Chilling Tales of Immortal Pleasure. 2. l. New York 2008: Metro Books. Kuv. Vince Locke. 8) Otto Penzler (ed.): The Vampire Achives. New York 2010: Vintage Books. 9) Otto Penzler (ed.): Bloodsuckers. The Vampire Archives, Volume 1. New York 2010: Vintage Books. — Suom. Heikki Kaskimies, Pappa. Yksinäinen sormi.
  • Rainy Season. 1) Midnight Graffiti Spring 1989. 2) Jessica Horsting & James Van Hise (ed.): Midnight Graffiti. New York 1993 [kirjassa lukee 1992]: Warner Books. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Sadekausi. Anteeksi, oikea numero.
  • Sneakers. 1) Douglas E. Winter (ed.): Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest. Myös nimillä Dark Visions ja The Skin Trade. 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Kari Salminen, Tennarit. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio. 2) Heikki Karjalainen, Kumitossut. Yksinäinen sormi.
  • Sorry, Right Number. 1) Nightamres & Dreamscapes. 2) The Language of Literature. Evanston, Boston, Dallas 1997: McDougal Little. 3) Literature and Integrated Studies. Form of Literature. Glenview 1997: Scott, Foresman & Company. 4) Julia A. Schumacher (ed.): Drama for Reading & Performance. Collection Two. Logan 2000: Perfection Learning Corporation. 5) Literature. The Reader's Choice. Course 3, Grade 8–Media Conncetion Activities. Columbus 2000: Glencoe/McGraw-Hill School Publishing Company. — Suom. Heikki Karjalainen, Anteeksi, oikea numero. Anteeksi, oikea numero.
  • Suffer the Little Children. 1) Cavalier February 1972. 2) Charles L. Grant (ed.): Nightmares. Chicago 1979: Playboy Paperbacks. 3) Patricia L. Skarda & Nora Crow Jaffe (ed.): The Evil Image. Two Centuries of Gothic Short Fiction and Poetry. New York 1981: A Meridian Book, New American Library. 4) Mary Danby (ed.): 65 Great Spine Chillers. London, New York 1982: Octopus Books. 5) Treasure of Great Short Stories. London 1984: Guild Publishing. 6) Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. Yhden novellin vihkojulkaisu. 7) Nightmares & Dreamscapes. 8) Michael Meyer (ed.): The Compact Bedford Introduction to Literature. Reading, Thinking, Writing, Fifth Edition. Boston, New York 2000: A Bedford Book, St. Martin's Press. — Suom. Heikki Kaskimies, Kärsikää pikku piltit. Yksinäinen sormi.
  • The Ten O' Clock People. 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Kello kymmenen ihmiset. Anteeksi, oikea numero.
  • Umney's Last Case. 1) Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. 2) Omana kirjanaan London 1995: Penguin Books USA. — Suom. Heikki Karjalainen, Umneyn viimeinen juttu. Anteeksi, oikea numero.
  • You Know They Got a Hell of a Band. 1) The Overlook Connection #15 (1991). 2) Jeff Gelb & Claire Zion (ed.): Shock Rock. The New Sound of Horror. New York 1992: Pocket Books. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä, Helvetin hyvä bändi. Teoksessa Jeff Gelb (toim.): Rock on rajaton kauhu. Helsinki 1993: WSOY. FAN-sarja. 2) Heikki Karjalainen, Siellä on muuten helvetin hyvä bändi. Yksinäinen sormi.
KIRJALLISUUTTA
  • "The Body: Fall from Innocence". Teoksessa Different Seasons. New York 1982: Viking Press. — Suom. Tapio Tamminen, "Viattomuuden syksy: Ruumis". Teoksessa Kauhun vuodenajat II. Hyvinkää 1992: Book Studio. Myös nimellä Vuodenajat.
  • "The Children of the Corn". Penthouse March 1977. — Suom. Reijo Kalvas, "Maissilapset". Teoksessa Yön äänet. Hyvinkää 1989: Viihdeviikarit. — Omana kirjanaan Helsinki 1995: Book Studio.
  • The Dead Zone. New York 1979: Viking Press. — Suom. Heikki Karjalainen, Kosketus. Helsinki 1989: Tammi.
  • Just After Sunset. New York 2008: Scribner. — Suom. Ilkka Rekiaro, Auringonlaskun jälkeen. Helsinki 2010: Tammi.
  • "The Mist". Teoksessa Kirby McCauley (ed.), Dark Forces. New Stories of Suspense and Supernatural Horror. New York 1980: Viking Press. — Suom. Tapio Tamminen, "Usva". Teoksessa Jälkeen keskiyön. Hyvinkää 1991: Book Studio.
  • Needful Things. The Last Castle Rock Story. New York 1991: Viking. — Suom. Ilkka Rekiaro, Tarpeellista tavaraa. Viimeinen tarina Castle Rockista. Helsinki 1992: Tammi.
  • Night Shift. Garden City 1978: Doubleday. — Suom. Reijo Kalvas, Yön äänet. Hyvinkää 1989: Viihdeviikarit.
  • Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. — Suom. Heikki Kaskimies & Heikki Karjalainen, Yksinäinen sormi. Painajaisia ja unikuvia 1. Helsinki 1999: Tammi. — Suom. Heikki Karjalainen, Anteeksi, oikea numero. Painajaisia ja unikuvia 2. Helsinki 2000: Tammi.
  • "The Reploids". Teoksessa Douglas E. Winter (ed.), Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest". — Suom. Kari Salminen, "Setelit". Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio.
  • Skeleton Crew. New York 1985: G. P. Putnam's Sons. — Suom. Tapio Tamminen, Jälkeen keskiyön. Hyvinkää 1991: Book Studio. — Ennen aamunkoittoa. Hyvinkää 1991: Book Studio.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Jakszyk, Fripp and Collins: A Scarcity of Miracles. A King Crimson ProjeKct

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011.)

Jakszyk, Fripp and Collins
A Scarcity of Miracles
A King Crimson ProjeKct
Discipline Global Mobile DGM1101, 2011. CD
1. A Scarcity of Miracles; 2. The Price We Pay; 3. Secrets; 4. This House; 5. The Other Man; 6. the Light of Day

Samaan aikaan, kun Yesiltä julkaistaan uusi studioalbumi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, sattumalta myös King Crimsonin voi aistia ilmassa. Viimeksi Crimsolta ilmestyi studiolevy alkuvuodesta 2003, ja sen jälkeen on seuraavaa alustettu ja valmisteltu moneen otteeseen ilman konkreettisia tuloksia. Lähimmäs päästiin 2007–2009, kun Porcupine Treen rumpali Gavin Harrison liittyi yhtyeeseen ja viisihenkinen kokoonpano keikkailikin jonkin verran. 2008 DGMLiveltä ilmestyi yhtyeen Chicagon-konsertista verkkojulkaisu, joka on toistaiseksi jäänyt ainoaksi todisteeksi heidän rumpukeskeisestä tyylistään.

Robert Fripp on ilmoittanut, ettei hänellä ole tällä hetkellä kiinnostusta toimimaan King Crimsonin kanssa. Näinhän Fripp on toiminut ennenkin, ja tuloksena on ollut kaiken muun ohessa joukko ns. ProjeKct-julkaisuja, joilla emoyhtyeen jäsenet kokeilevat pienemmissä kokoonpanoissa. ProjeKctien kultahetki ajoittui 1990-luvun loppuvuosiin, mistä todisteena 1999 ilmestyi neljän levyn boksi ja seuraavana vuonna vielä ProjeKct X:n albumi. Pitkältä näiden väliaikaisyhtyeiden ideoiden varaan rakentuivat King Crimsonin kaksi toistaiseksi viimeisintä albumia, The ConstruKction of Light ja The Power to Believe.

Kaiken tämän jälkeen en ole vieläkään varma, onko uusi A Scarcity of Miracles todella “ProjeKct”? Levynkanteen on esiintyjäksi merkitty trio Jakszyk, Fripp and Collins. Heidän lisäkseen levyllä soittavat herrat Levin ja Harrison, molemmat siis aiempia Crimso-miehiä hekin. Syy, miksi rytmiryhmä ei ole päässyt esiintyjänimiksi asti vaan jää taustalle lähes sessiomusiikoiden osaan, on selitetty Frippin lyhyessä kansilehtitekstissä. Albumin musiikki sai alkunsa kahden kitaristin sessioista, joiden äänityksiä Jakko Jakszyk sitten rakensi eteenpäin. Pian Mel Collins kehitteli puhallinosuutensa osaksi musiikkia, minkä jälkeen “Gavin and TLev were willing to contribute”. Musiikki siis on lähtöisin nimitriolta, rytmiryhmä “vain” soittaa mukana. Mielestäni kuulostaa siltä, että Fripp yrittää lähinnä selitellä, ettei kyse ole oikeasta yhtyeestä – siis King Crimsonista – vaan jostain satunnaisemmasta. Vaikka onpa historia osoittanut tällaisenkin selityksen hataraksi: eikö In The Wake of Poseidon vuodelta 1970 ole aivan yhtä paljon hajanaisen muusikkojoukon toteuttama Frippin visio?

A Scarcity of Miraclesin musiikki ei kuulosta oikein miltään, mitä King Crimsoniin liittyen on aiemmin julkaistu. Jonkun mielestä se on väärin ja siksi ehdoton todiste siitä, ettei kyse ole King Crimsonista. Niinpä sitä väitettiin 1980-luvun alussakin, kun Discipline ilmestyi, mutta kuinka moni on valmis nyt väittämään, ettei 80-luvun väritrilogia kuuluisi Crimso-kaanoniin? A Scarcity of Miraclesin musiikillinen pohja rakentuu, ei yllättävästi levyn historiaa tuntien, Frippin ja Jakszykin kitaroinnille. Fripp keskittyy enemmän soundscapeillaan maalailuun, Jakszyk perinteisempään kitarointiin. Ajoittain vaikutelma saattaa kuitenkin olla hämäävä: Jakszyk soittaa myös koskettimia (joita viimeksi on kuultu KC-levyllä 1974, jollei oteta lukuun “Dinosaurin” mellotronpätkiäThrakilla) ja paikoin uhkaavana muriseva kitara on taatusti Frippin. Levyn ehdoton suola minulle on kuitenkin Mel Collinsin saksofoni- ja huiluosuudet. Collins soitti King Crimsonissa ensimmäisen kerran jo mainitulla In The Wake of Poseidonilla, kuului yhtyeeseen virallisesti sen lyhytaikaiseksi jääneessä Islands-kokoonpanossa ja soitti vielä Redillä studiomuusikkona 1974. Nyt hänen orgaaninen puhallinsaundinsa kaiken keinotekoisen digitaaliäänimassan seassa hengittävät uskomattoman vapaina ja poikkeuksetta vaikuttavina. Varsinkin nimikappaleen finaalissa on läsnä samaa ekstaattista vapautta kuin jo “Stalessin” sopraanofoneissa.

A Scarcity of Miracles on ehdottomasti laulupainotteinen levy. Pääosassa eivät ole pitkät kokeelliset improvisaatiot, joiden menosuunta ei lopussakaan ole välttämättä aivan selvä. Kappaleet ovat rakenteeltaan sidottuja uskoakseni Jakszykin kirjoittamiin laulumelodioihin, joiden sisässä kuitenkin tapahtuu paljon kaikenlaista yllättävää. Yleistunnelma levyllä on päällisin puolin rauhallisen kelluva, melankolinen ja surumielinen, mutta samaan aikaan pinnan alla on häkellyttävä intensiteetti ja räjähtämäisillään vellova voima. Mieleen tulevat Van Der Graaf Generatorin Godbluff-kauden albumit, mutta samanlaiseen vapautumiseen ja orgastisiin huippuihin ei KC-ProjeKct päästä musiikkiaan oikeastaan kertaakaan. Ja se saattaa olla lopulta hyvä asia, vaikka välillä kuulija toivookin, että yhtye antaisi vain mennä kuin VdGG “Pilgrimsissä”. Tällaisissa seikoissa kokoonpanon epäyhtyemäisyys kuuluu vahvimmin: musiikki on rakennettu studiossa, yhtye ei ole soittanut yhdessä – vapautusta ei voi tulla, kun jokainen on sidottu omiin valmiiksi soitettuihin osuuksiinsa. Lähin vertailukohta Frippin diskografiasta löytyy mielestäni David Sylvianin kanssa tehdystä The First Day -levystä (1993), jonka kanssa tämä uutukainen jakaa paljon tunnelmaa ja värisävyjä.

Vaikka A Scarcity of Miracles nojaakin vahvasti lauluun, ei kyse ole mistään yhteislaulumusiikista. Jakszykin melodiat eivät ole mieleenjääviä, ja varsinkin päätösraidalla “The Light of Day” käydään lähes atonaalisissa äänimaisemissa. Hänen sanoituksissaankaan ei ole mitään erityistä. Ne sisältävät varsin perinteisiä kielikuvia ja sopivasti avoimeksi jääviä sanavalintoja, jotta jokainen voi halutessaan täyttää tyhjät kohdat omilla menetyksillään ja kaipauksillaan. Jakszyk ei kuitenkaan ole laulajana mitenkään turha mies. Hän on perushyvä ja vakaa laulaja. Hänen äänensä ei ehkä ole mitenkään omaperäinen, mutta se kantaa ja varsinkin studiossa luomissaan lauluharmonioissa hän pääsee loistamaan.

Onko A Scarcity of Miracles King Crimson -levy? Huomaan ajattelevani sitä sellaisena, vaikka järki luettelee monta vastaperustetta. Väitän kuulevani sen Frippin paljon puhuman “spirit of King Crimsonin” olevan laskeutuneena soittajien yllä. Onko sillä sitten väliä, onko kyse KC:sta vai samojen muusikoiden ihan toisesta projektista? On sillä. Kuulija tulkitsee musiikin historiaa vasten, ja on ihan eri asia kuunnella vaikkapa tätä albumia yhtenä levynä muiden joukossa tai sitten King Crimson -jatkumon osana. Tulevaisuus näyttäköön, muodostuuko tämän ProjeKctin perusteella Crimson uusi suunta – silloin A Scarcity of Miracles tulkoon nostetuksi sille kuuluvaan asemaan.