Katsottua: syykuu 2024

Sophia Takali: Black Christmas. Fede Álvarez: Evil Dead

Kanadalainen prototeinislasher Musta joulu eli Black Christmas (1974) on siitä kumma tapaus, ettei se saanut ainuttakaan jatko-osaa mutta kaksi uudelleenfilmatisointia kyllä; hieman The Thingin tapaan. Sophia Takalin Black Christmas (2019) korvaa tunnelmallisen kartanomysteerin slasher-klišeillä ja valitettavan pakotetulla feministisyydellä. Perusidea on entisensä: nuoria opiskelijanaisia alkaa kuolla kampuksella joulun aikaan. Keskeisenä linjana on päähenkilölle tehty seksuaalinen väkivalta. Slasherin peruskuvastoon aina mutta piilotetusti kuulunut aihe on hienoa saada pinnalle näin avoimesti. Sen sijaan muu "patriarkaalinen" sälä ja naurettava yliluonnollisuus peittää varsinaisen kärjen; alleviivailu ja huomiotussi eivät vielä ole kunnon satiiria. Muutamissa kohtauksissa on hienoja kuvallisia ideoita ja hahmoissa on yllättävää sympaattisuutta. Harmi että mukana on ihan liikaa Scream-kaikuja ja laimeita hyppysäikkyjä. Paljastus: kaiken naisvihan takana on maaginen alfamiesten veljeskunta. Jeps.

Sen sijaan Sam Raimin erinomainen Evil Dead (1981) sai jatkoksiin slapstick-uudelleenfilmatisoinnin ja dark fantasy -efektipelleilyn. 2013 ilmestyi ehta remake, jonka ohjasi Fede Álvarez. Raimin absurdi huumori on poissa, ja tarina syrjäiseen mökkiin kerääntyvistä nuorista aikuisista alkaa kovin vakavasti; on huumeongelmaa, on huonoa omaatuntoa äidin kuolemasta. Samalla elokuva kuitenkin unohtaa että sen premissi nyt vain on aika hassu: metsässä venaa mörkö, joka tottelee ihmisennahkakantista goottiluonnoskirjaa ja riivaa ihmisiä. Se mikä Raimilla oli tehokasta karnevalistisena muuttuu nyt lievän ahdistavaksi hypernaturalismiksi. Onneksi elokuva yltyy ehdaksi splatteriksi, jossa runsaan verenvuodatuksen lisäksi Janen Levyn erittäin vakuuttava roolisuoritus ja kekseliäs kuvaus saavuttavat paljon. Vaan onko uusi Evil Dead tarpeellinen?

James McTeigue: Korppi. Alex van Warmerdam: Borgman

Edgar Allan Poe elää tietämättään viimeisiä päiviään rahaa, viinaa ja inspiraatiota kaivaten. Samaan aikaan kylillä joku tappaa väkeä kopioiden Poen tarinoita, joten tämä on luonnollinen asiantuntija ratkaisemaan tapausta. Yhdistetään tämä lähtökohta tyylitellyn tyylikkääseen ajankuvaan 1800-luvun puolivälin Baltimoresta ja lisätään keitokseen hieman splattertehoja sekä tujaus Oopperan kummitusta. Tuloksena on miellyttävä fanipoikaluomus, James McTeiguen Korppi. John Cusack esittää Poeta hieman teatraalisesti mutta yhtä kaikki energisesti. Sama pätee pseudofantastiseen, mustankirjavaan ulkoasuun, joka vertautuu luontevasti Burtonin Päättömään ratsumieheen tai myöhempien aikojen Argentoon. Kokonaisuus jää silti pinnalliseksi, "sarjakuvamaiseksi" kuten pejoratiivi kuuluu. Poen ystävä saisi luultavasti enemmän irti tarinasta kirjallisena. Loppuratkaisu on tyhmä.

Aivan muuta on hollantilainen, Alex van Warmerdamin ohjaama Borgman. Nuhjuinen mies häädetään asein maanalaisesta majapaikastaan, ja hän päätyy varakkaan perheenisän pieksemäksi. Perheen äiti sen sijaan hyvittelee hoivaamalla miestä salassa. Seurauksena mies jää elämään keskiluokkaisen elämän varjoissa mukanaan erikoinen ja kenties maaginenkin hahmojoukko. Vähäeleinen kerronta ja toteava dramatiikka tuovat mieleen Michael Haneken, ja samanlaista porvarillisuuden uhkaa on mukana Borgmanissakin. Huumoriakin on, mutta se on mustaa eikä varmasti ole kaikkien mieleen. Vaan kaipa monen kuuluisikin pahoittaa mielensä, kun uhkaava ulkopuolinen pilaa naiset, lapset ja palvelusväen. Borgman on kuin käänteinen Maija Poppanen.

Wes Craven: Kellariväkeä. Pelon kesä

Kellariväkeä (The People Under the Stairs, 1991) ennakoi ohjaaja Wes Cravenin uralla uutta vaihetta, jos komedialla oli entistä isompi rooli kauhun rinnalla. Melkein spielbergiläinen satu kertoo köyhästä perheestä, jota ollaan häätämässä asunnostaan getossa. Ratkaisuksi aukeaa tilaisuus varastaa vuokraisännän kultakolikkokokoelma. Keskushenkilö on juuri 13 vuotta täyttänyt poika, joka löytää talon kellarista epäkelpojen lasten friikkisirkuksen ja asuinkerroksista eristettynä elävän prinsessansa. Miljöö on klassisen Hollywoodin kummitustaloelokuvan (täynnä ansoja ja salakäytäviä) ja sen asukkaat kuin Grimmin moottorisahamurhista. Kellariväkeä tuntuu lastenelokuvalta, mutta yksityiskohdissaan se on videovuokraamon teinien kulttikamaa. Groteski aines (verta ja sisäelimiä) limittyy lapsekkaaseen Goonies- tai Hook-kuvastoon häiritsevällä muttei täysin tyydyttävällä tavalla.

Toistakymmentä vuotta aiemmin Craven ohjasi televisiolle Pelon kesän (Stranger in Our House eli Summer of Fear, 1978). Vanhempansa onnettomuudessa menettänyt serkkutyttö tulee asumaan sukulaistensa hevostilalle. Perheen samanikäinen tytär alkaa siinä vaiheessa menettää elämänsä tärkeitä asioita, niin poikaystävänsä kuin hevosensa. Perhekin tuntuu tykkäävän enemmän uudesta tytöstä. Noituuttahan semmoisen on oltava. – Vaikka kamera yrittää alati liikkua sulavasti, on Pelon kesä liiaksi pelkkää jahkailevaa vuoropuhelua. Asiaa pahentavat näyttelijät, kuten Linda Blair pääosassa ja esimerkiksi Fran Drescher pikkuroolissa – heistä kumpikaan ei ole kovin kummoinen replikoija. Elokuvan idea ei sinänsä ole kehno, mutta aikansa television vaatimukset imevät siitä kaiken elinvoiman.

Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen. August Blom: Palavat intohimot

Lähestyyköhän kaikista taiteenlajeista baletti eniten kuolemaa? Pateettinen kysymys lienee turha, mutta ainakin silloin, kun elokuva risteää baletin kanssa, kuolema yleensä on läsnä. Tsaarin ajan venäläisen Jevgeni Bauerin Kuoleva joutsen (Умирающий лебедь, 1917) on klassinen esimerkki tästä. Mykkä tanssijatar löytää ilmaisuvoimansa, kun ensin joutuu pettymään rakkaudessa. Hänen kohtaa pakkomielteisesti kuolemaan suhtautuvan kuvataiteilijan, amatöörin mutta varakkaan, joka löytää etsimänsä tanssijattaren suorituksessa. Seuraa tragedia, makaaberikin sellainen. 1910-luvun elokuvassa on ihan omanlaisensa hohto, jonka Bauer vie vielä tavanomaista askelen verran pidemmälle. Hänen melodraamaansa ei esitetä ajalle tyypillisessä, kaksiulotteisessa teatterilava-asetelmassa, vaan elokuvan maailma elää. Erityismaininnan ansaitsee suorastaan ekspressionistinen painajaiskohtaus. Pääosassa on Vera Karalli, ballerina ja mahdollisesti Rasputinin murhan todistaja. Elokuva todennäköisesti kuvattiin ennen murhaa, mutta sen teemaan sopii kysyä, katsommeko elokuvassa tanssijattaren viimeisiä hetkiä ennen kuoleman kohtaamista. Pateettinen kysymys sekin.

Hyvin samanlaisista palasista koottiin jo 1911 August Blomin Palavat intohimot (Balletdanserinden). Tanskalaiselokuvassa tanssijatar (minusta kyllä enemmänkin näyttelijä) rakastuu petolliseen mieheen. Tällä on salasuhde naimisissa olevaan naiseen, jonka tanssijatar sitten käräyttää. Seuraa traagisuuksia. Onpa tässäkin mukana myös taidemaalari. Tarina ei ole erityinen, eikä elokuva kyllä muutenkaan. Käänteitä on riittämiin ja Asta Nielsen pääosassa on niin paljon parempi kuin rinnallaan esiintyvät elehtijät, mutta kokonaisuus jää latteaksi. Pari ulkokuvaa sentään tuo mukanaan dokumentaarista vaikuttavuutta. Palavien intohimojen jälkeen Nielsen siirtyi kotimaastaan Saksaan ja teki paljon suurempia tekoja siellä.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa. Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä

"Ensimmäinen suomalainen suurelokuva", lupasivat reklaamit, kun Teuvo Puron ja Jussi Snellmanin Anna-Liisa ilmestyi 1922. Siihen on helppo yhtyä näin sata vuotta myöhemmin. Nuoren Suomi-filmin sovitus Minna Canthin näytelmäklassikosta on vaikuttavaa katsottavaa yhä edelleen. Tarina kolmiodraamasta, naisen kuulumisesta miehille, vapaasta tahdosta, armon löytämisestä – ja lapsenmurhasta – on tuttu. Mutta niin itsevarmasti ja kykyihinsä luottaen ohjaajat sitä käsittelevät, että tragediaan tempautuu mukaan. Suomalainen maaseudun pirttimiljöö ja järvimaisema ovat dokumentoidut komeasti kuviin, ja näyttelijöistä etenkin Helmi Lindelöf nimiosassa on riipaiseva. Ei haittaa ollenkaan, että hän on reilusti yli-ikäinen rooliin. Samoin vahva on Einari Rinne, veljessarjan vanhin ja liian nuorena kuollut. Vain Emil Autere Johanneksena on niin teatraalinen, että se kääntyy jo itseään vastaan.

1926 Puro yksin ohjasi Arvid Mörnen romaanin pohjalta elokuvan Meren kasvojen edessä. Osastensa puolesta se voisi olla goottilainen peruskertomus: synkkä kuolemaan johtanut perhesalaisuus, despoottimainen isä syrjässä sivistyksestä, paljastavia päiväkirjamerkintöjä, salaisia huoneita ja kummituksia. Tyylilajiksi kuitenkin määrittyy lopulta saaristolaismelodraama. Jossain ulkosaaristossa nuori kaupunkilaismies päättää jättää omat ympyränsä ja elää hetken aitoa kalastajaelämää. Samalla voi ihastua isäntäperheen tyttäreen ja selvittää tämän kasvattisisaren kuoleman. Puro ja kuvaaja Kurt Jäger ottavat paljon irti komeista merimaisemista ja kallioisista rannoista, ja niitä vasten on hyvä esittää synkähkö mysteeri. Harmi että elokuvan kerronta laahaa välillä turhan paljon; varsinkin alussa kestää liian kauan ennen kuin päästään asiaan. Jokin viimeinen kipinä, joka saisi tulen roihuamaan jää puuttumaan, vaikka nuotio onkin koottu ihan oikein ja kelpo sytykkeistä.

Gabriel Axel: Verinen valtikka. Vladimir Grammatikov: Mio, poikani Mio

Huolimatta lähinnä brittiläisistä näyttelijöistään on Gabriel Axelin ohjaama Verinen valtikka (Prince of Jutland, 1994) hyvin mannereurooppalainen elokuva. Tanskalaisen ohjaajan lisäksi myös tanskalainen on myös tarina muinaisten juuttien prinssistä, joka isänsä murhan jälkeen tekeytyy mielipuoleksi, jotta saisi murhaajasetänsä satimeen. Ollaan siis Hamletin alkutarinan äärellä. Verinen valtikka on koruton elokuva, ja siinä on myös sen viehätys. Kalsea värimaailma, pienieleinen lavastus (ei suureellisia Hollywood-rakennelmia), musiikin tarkkaan annosteltu käyttö ja vaatimattomat taistelujaksot (rehtiä selkäänpuukotusta pitkien koreografien sijaan) antavat elokuvalle autenttisuuden tuntua, vaikka mistään kansatieteellisestä näkemyksestä tuskin onkaan kyse. Vieraannuttavin elementti on hieman yllättäen Christian Bale pääosassa. Hän ei nimittäin pääse täysin eroon shakesperiläisestä ilmaisusta, joka on pahasti ristiriidassa ympäristön kanssa. Toisaalta sen voi ajatella myös korostavan kostotarinan yleispätevyyttä.

Bale oli aiemminkin työskennellyt Skandinaviassa, sillä hänen elokuvadebyyttinsä oli ruotsalais–neuvostoliittolainen Mio, poikani Mio (Mio min Mio, 1987). Astrid Lindgrenin lastenromaaniin perustuva Vladimir Grammatikovin ohjaus on näyttävää mutta kankeaa satufantasiaa ja rinnastuu sikäli saksalaiseen Päättymättömään tarinaan. Kiusattu orpopoika päätyy kaukaiseen maailmaan, jossa hän onkin kuninkaanpoika ja joutuu kohtaamaan ylimaallisen pahan. Kovin hienovaraiseksi tarinaa ei voi kutsua. Lindgrenin tekstin sävytkin ovat latistuneet tavanomaiseksi seikkailutarinaksi, hyvin Oz-henkiseksi. Suomalaisella dvd-julkaisulla on elokuvasta ruotsinkielinen dubbaus, ja vaikka visuaaliset efektit ovatkin paikoin näyttäviä, kaikkein fantastisinta taitaa lopulta olla, kun Bale tai Christopher Lee vääntävät svenskaa.

Friðrik Ðór Friðriksson: Skytturnar. Aki Kaurismäki: Tulitikkutehtaan tyttö

Islantilainen Skytturnar (1987) on pieni helmi. Vaikka Friðrik Ðór Friðrikssonin ohjaama elokuva mainitsee nimeltä Moby Dickin, vähintään yhtä merkittävä alateksti sille on Hiiriä ja ihmisiä. Kahden kaveruksen pesti valaanpyyntialuksella loppuu (ja ennen elokuvan ilmestymistä pyynti kiellettiin kokonaan Islannissa), ja he lähtevät etsimään paikkaansa maailmassa. Suunnitelmia on monenmoisia, mutta työnhakuun ei edes ehdi. Elokuvan kuvaaman yön aikana heidät heitetään ulos niin sukulaisten luota kuin baareistakin ja jopa poliisiasemalta. Alkupuolen leppoisa joskin erittäin vino huumori vaihtuu hiljalleen epätoivoiseen murheeseen ja lopulta peittyy kyynelkaasuun ja sarjatuleen. Vähäeleinen mutta tarkkaan hallittu kuvaus ja jossain määrin jopa absurdit tarinankäänteet asettavat Skytturnarin siihen euroooppalaisen elokuvan virtaukseen, joka yleistyi etenkin seuraavina vuosikymmeninä. Maininnan ansaitsee myös hypnoottisen kaunis alkutekstijakso.

Muutama vuosi myöhemmin Suomessa Aki Kaurismäki teki monella tapaa samankaltaisia asioita naturalistisella sadullaan Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Iris Rukka elättää alkoholisoituneita vanhempiaan vähistä tuloistaan. Sitten kun hänen ihastuksensakin pettää, on naisen mitta täynnä. Tulitikkutehtaan tyttö ei ole Kaurismäen paras elokuva mutta täydellisin se on. Hyvin vähäsanaisena ja tiiviinä se luottaa itsevarmasti kuvaansa. Yksinkertainen juoni antaa keskittyä kuvan lisäksi äänteen (myös musiikin) käyttöön ja melankoliseen huumoriin, joka aukenee kelle aukenee. Kaurismäen yhteydessä mainitaan usein Matti Pellonpää katselemassa sälekaihdinten läpi, mutta minusta Kati Outisen katse on vielä vahvempi, kun Iris käy nukkumaan jäätyään seinäruusuksi tansseissa.

Rolf de Heer: The Old Man Who Read Love Stories. Paula van der Oest: Mustat perhoset

Rolf de Heerin ohjaama The Old Man Who Read Love Stories (2001) perustuu Luis Sepúlvedan romaaniin. Australialaiselokuva sijoittuu Amazonasin viidakkoon, jossa aikoinaan vuorilta uudisraivaajaksi saapunut vanha mies pitää järkeään yllä lukemalla. Hitaasti lukeva mies käyttää vähintään yhtä paljon aikaa lukemansa pohdiskeluun, vaikka kyseessä onkin "pelkkä" romanttinen viihde. Lukeminen on tarinassa vain yksi esimerkki kommunikoinnista ja merkitysten karkaamisesta, muihin ihmisiin ja luontoon yhteyden saamisesta. Mies lähtee metsästämään ihmisiä tappavaa jaguaaria, mutta lopulta kyse on siinäkin merkitysten löytämisestä. Tarinaa kuljetetaan epälineaarisesti, ja koko ajan ydinjuonta katkovat, halkovat ja siitä versovat erilaiset muistikuvat ja ajatukset. Tätä assosioivaa moninaisuutta ohjaaja de Heer hallitsee hienosti. Komean kuvamaailman lisäksi huomiota kiinnittää äänien osuus – viidakon ambienssi, murretulla englannilla puhuttu dialogi ja dynaaminen musiikki.

Hollantilainen mutta englanninkielinen Mustat perhoset (Black Butterflies, 2011; ohj. Paula van der Oest) käsittelee sekin kirjallisuutta ja kommunikoinnin vaikeutta mutta paljon perinteisemmin. Se on elämäkertaelokuva eteläafrikkalaisesta Ingrid Jonkerista, runoilijasta josta tuli yksi afrikaansinkielisen runoliikkeen ja apartheidin vastustajien merkittävistä hahmoista. Mustat perhoset lähestyy aihetta kovin perinteisesti, yllätyksiä ei tule. Aineksetkin ovat kuin mistä tahansa taiteilijatarinasta: ankara isä, hullu äiti, alkoholismia, irtosuhteita jne. Vaikka minkäs elokuva aiheensa esikuvalle voi. Merkittäväksi sivujuonteeksi nousee Jonkerin ja toisen kirjailijan, Jack Copen, myrskyinen suhde. Onneksi muodoltaan Mustat perhoset nousee koivusalolaisuuden yli. Kuvallisesti sillä on muutama vaikuttava temppu hihassaan, ja tehot saadaan perille sellaisellekin katsojalle, joka ei Jonkeria edeltä käsin tunne.

Gavin Wilding: Wisher. Paul Andrew Williams: The Cottage

Kanadalainen Wisher eli Spliced (2002) yrittää tosi kovasti tuoda jotain omaperäistä slasher-elokuvaan mutta taidot eivät ihan riitä. Ensinnäkin käsikirjoitus on aivan liian sekava. Unissaan kävelevä highschool-opiskelija käy katsomassa uusimman hitti kauhuelokuvan, ja sen jälkeen hänen toiveensa tuntuvat alkavan toteutua – ja aina väkivaltaisella kierteellä. Välillä hapuillaan Elm Streetin ja yliluonnollisen suuntaan, välillä taas kaiutetaan Screamin metatasoja. Mihinkään päätymättömistä rönsyistä olisi pitänyt karsia paljon. Tarinan logiikka ei kanna edes kauhun mittapuulla. Toiseksi Wisher näyttää ja kuulostaa 90-luvun tv-horrorilta, tosin laadukkaamman puoleiselta sellaiselta. Kuva on latteaa, eikä kukaan osaa näytellä; Ron Silver on mukana tuomassa edes jonkinlaista uskottavuutta. Kolmanneksi Wisher-hahmo on hyvistäkin ideoista huolimatta kammottavan huono ja muistuttaa lähinnä krapula-aamuista deathmetal-basistia. Onneksi ohjaaja Gavin Wildingillä on jonkin sortin taitoa koota karkeista palasista yllättävän sulava kokonaisuus. Varmasti taas yksi pikku piirin kulttikuva?

Kovasti yrittää myös Paul Andrew Williamsin The Cottage (2008), joka yhdistelee englantilaista mustaa komediaa suoranaiseen splatteriin. Amatöörikonnien porukka kaappaa rikollispomon tyttären lunnaiden toivossa, mutta kaikki menee tietysti pieleen. Ollaan vakavien asioiden äärellä ja toivottomissakin mielentiloissa, mutta vastaanottavainen mieli viihtyy. Tyylilaji on hyvin lähellä BBC:n Herramiesliigaa, mikä mielleyhtymä ei johdu vain Reece Shearsmithistä. Huumori syntyy ihmisten säälittävyydestä, tyylitajuisesta mauttomuudesta ja briljantista dialogista. Ja tässä tapauksessa verestä. Vaikka ollaankin kaukana Texasista, puolivälissä The Cottagen vinoissa varjoissa alkaa kuulua sikäläisten moottorisahojen kaiku. Samalla – yllättäen – se menettää hieman ryhtiään, kun naurettavan ja totisen tasapaino keikkuu. Eksploitaation parodia ei ole oikein enää mitään? Gorekerrointakin olisi minun puolestani saanut kääntää vähän isommalle.

Loud Silents 2015

Huhtikuun 24.–26. päivinä järjestettiin kolmannet Loud Silents -mykkäelokuvafestivaalit. Jo kahtena edellisenä vuotena maksoin kannustusmielessä itseni mukaan, mutta työkiireet estivät fyysisen osallistumisen. Tänä vuonna annoin muiden kiireiden olla, ja painuin Tampereelle. Tapani mukaan olin paikalla suurin piirtein ensimmäisenä työntekijäpiirin ulkopuolisena. Tilanne on tuttu, ja käytin tilaisuuden hengitellä festivaalin pääasiallisena tapahtumapaikkana toimineen Ylioppilasteatterin tunnelmaa. Perinteikäs teatterisali sopii elokuvaesityksille varsin hyvin, sillä samassa tilassa toimi vuodet 1950–89 Suomi Filmin omistama Ilves-elokuvateatteri (Outi Heiskasen Elohuvia-kirjassa on mainio kuva teatterin sisäänkäynniltä).

Ennakolta festivaalin ohjelma näytti hajanaiselta, mutta paikan päällä kokonaisuus hahmoittui vahvaksi. Mukana oli tyylillisesti hyvin erilaisa elokuvia avantgardesta pastissiin, mutta varsinkin kahden jälkimmäisen festivaalipäivän pitkät elokuvat osuivat tiiviisti vuosiin 1926–1929. Näin syntyi mielenkiintoinen katsaus pienen aikavälin elokuvan erilaisiin kasvoihin. Myös maantieteellinen vaihtelu toteutui: kaksi elokuvaa Neuvostoliitosta toimivat hyvin parina, ja niiden lisäksi nähtiin elokuvat Yhdysvalloista, Englannista ja Suomesta. Ilmeisesti kattaus oli muullekin yleisölle mieleen, sillä yhteensä elokuvia kävi katsomassa moninkertainen määrä edellisvuoteen nähden. Kolmipäiväinen festivaali jaksoi kantaa mittansa.

Perjantai käynnistyi Charles Lanen myöhäisellä (vuodelta 1989) mykkäelokuvalla Sidewalk Stories. Esitys oli Suomen ensi-ilta(!). Elokuva kertoo Chaplinin poikaa mukailevan tarinan kodittomasta katutaiteilijasta, joka sattumalta joutuu huolehtimaan pikkutytöstä, jonka isä murhataan. Lane kumartaa esikoisohjauksellaan klassisen kauden mykkäelokuville lämpimällä tavalla. Hän yhdistelee Chaplinin tapaan vakavaa ja koomista kuitenkin paljon vähäeleisemmin kuin esikuvansa. Komedia syntyy pienistä sattumista, vaikka mukana on muutama slapstick-hetkikin ja jopa pari fantasiajaksoa. Kumarruksensa saavat myös Keaton ja Lloyd. Hieno mustavalkokuvaus jäljittelee 20-lukulaista kerrontaa, vaikka maisemat ovatkin 80-luvun New Yorkista. Lopussa nykyaika iskee läpi tekniikankin kautta, kun viimeiseen kohtaukseen ilmestyy ääni: kodittomien joukon lohduttomat avunpyynnöt jättävät katsojan ambivalentteihin tunnelmiin. — Esityksen säesti Loud Silentsin ulkomaanvieras, legendaarinen Stephen Horne. Hänen kuville nöyrä mutta silti virtuoottinen äänimaailmansa sisälsi pianon ja haitarin (joita Horne soitti myös yhtä aikaa!) lisäksi muun muassa thereminiä.

Seuraava esitys ei olisi voinut olla erilaisempi. Jos lähtöasetelma oli kovin toisenlainen, sillä esiintymisvuorossa oli porilaisjumittajat Circle ja heitä visuaalisesti säestämässä elokuvaohjaaja Mika Taanila. SSEENNSSEESS-performanssissa Taanila käytti materiaalinaan Helsingin fonetiikan laitoksen 16-millisiä arkistofilmejä, joita hän luuppasi yhtä aikaa kolmelle valkokankaalle. Itse en kuitenkaan osannut hahmottaa esitystä mitenkään elokuvallisesti, vaan koin koko ajan katsovani rock-keikkaa. Kuvat toimivat samanlaisena lavaelementtinä kuin valoefektit, eivät erityisen elokuvallisesti. Kokemuksena tilaisuus kuitenkin oli huima. Yhtye (ilman Lehtisaloa?) esiintyi luontevan skitsofreenisenä itsenään: eteerinen kellunta vaihteli jumalattoman heviriffittelyn ja äkkiväärän progen välillä. Circle tasapainottelee koko ajan aivan naurettavan ja hyvin totisen rajalla. Jos kenenkään esityjistä ilme hetkeksikään pettäisi, muuttuisi koko homma pelleilyksi. Mutta kun uskomattomimmatkin temput (erityismainita sankariheviposeerauksista ja Mika Rätön vanhan raihnaan miehen roolihahmosta) tehdään vakavissaan (vrt. Keatonin "kivikasvoisuus"!), ei katsoja voi kuin uskoa.

Lauantain ohjelmassa oli kolme esitystä, jotka eivät sujuneet aivan ongelmitta, sillä muutenkin tiiviit aikataulut pettivät pahan kerran elokuva-arkiston (nyk. KAVI) vanhojen filmien katkeillessa. Yleisö kuitenkin jaksoi olla ymmärtäväinen. Tällaisia tilanteita helpottaisi kuitenkin esimerkiksi esitysaikojen aikaistaminen; nyt ensimmäinen näytös alkoi vasta viideltä. Tietysti opiskelijat muodostavat oleellisen osan yleisöstä, ja opiskelijain kelloelämä poikkeaa kovasti meistä muista, mutta… Toinen parannuksen paikka olisi esityssalin kammottavat seläntappajatuolit. Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla oli pitkään käytössä satavuotiaan penkit, jotka olivat heikkokehoiselle kauhistus, mutta Tampere pisti tässä kyllä vielä pahemmaksi.

Kolmen elokuvan maratonin aloitti elokuvan oleellisimpiin teoksiin kuuluva Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (Tšelovek s kinoapparatom, 1929). Vielä melkein yhdeksänkymmenen vuoden jälkeenkin se hylkii kaikkia karsinoita tai vertailukohtia. Vertovin elokuva on yhtä aikaa dokumentti ja huikea draama niin elokuvantekemisestä kuin kuvauspaikoistaan nuoressa Neuvostoliitossa. Vuorokauden kulun rytmittämä kuvien sarjatulitus on rytmisintä koskaan tehtyä elokuvaa. Siksi säestäjien, Janne Storm Duon, ratkaisu liveluupatusta äänimaailmasta oli rohkea. Sivukorvalla kuullut yleisön mielipiteet säestyksestä vaihtelivatkin paljon. Itse pidin Stormin valinnoista lähes koko elokuvan ajan. Erityisesti urheiluelämää esittelevän jakson hidastetut ihmiskehot ja musiikin rauhallisesti soljuva ambient-matto loivat unenomaisen ihmeen tunnun. Vasta elokuvan lopetus, huikean rytmikäs montaasinostatus latistui rauhallisen kapakkailtakitaroinnin edessä. Finaali olisi kaivannut iskua musiikkiinsakin. Kaiken kaikkiaan Miehen ja elokuvakameran esitys oli loistava esimerkki siitä, miten säestysratkaisut voivat tulkita elokuvaa aina uusilla tavoilla.

Seuraavalle näytökselle osui festivaalin epäonnisimman valitettava rooli. Hitchcockin Puhtauden lunnaat (Blackmail, 1929) oli minulle koko viikonlopun odotetuin ohjelmanumero. Valitettavasti hauras filmi katkesi yhteensä kahdeksan kertaa, mikä tietenkin hajotti katselukokemusta. Onneksi säestäjät osasivat paikata hienosti, jolloin tunnelma ei päässyt tyystin laskemaan. Ylipäänsä Loud Silentsia voi muuten kiittää siitä, että se esitti kolme elokuvaa viidestä aidolta filmiltä. En suhtaudu filmiin vonbaghilaisen nekrofiilisesti, mutta katsojan valkokangaskosketus vain on toinen selluloidifilmillä kuin kirkkaankliinisellä pikselitiedostolla. — Puhtauden lunnaat on tunnetusti yhtä aikaa Hitchcockin ja koko Iso-Britannian viimeinen mykkäelokuva ja ensimmäinen äänielokuva. Nämä kaksi eri versiota kuvattiin rinnakkain, ja yleinen konsensus tuntuu olevan, että mykkäversio on parempi. Taatusti näin onkin, sillä äänielokuva kärsii turhista puhekohtauksista, joiden ainoa olemassaolon syy on tarjota puhetta. Toisaalta äänielokuva tarjoaa aitoa kekseliäisyyttä uuden innovaation parissa, erityisesti kuuluisassa "Knife!"-kohtauksessa. Puhtauden lunnaat on hitchcockin synkempiä elokuvia. Se kertoo taposta, jonka nuori nainen päätyy tekemään itsepuolustukseksi. Nainen ei kuitenkaan ole täysin viaton katsojan silmissä, sillä hän on päätynyt tulevan uhrinsa ahdistelemaksi oman seikkailunhalunsa ja kaksinaamaisen käytöksensä vuoksi. Lisäkerroksia tarinaan tuovat naisen petetty miesystävä, joka sattumalta on kuolemantapausta tutkiva poliisi, ja kiristäjä, joka tietää tappajan. Jälkimmäistä kuitenkin aletaan kuitenkin epäillä tekijäksi, jolloin saadaan aikaan erikoinen muunnelma Hitchcockin väärä mies -teemasta: lopussa poliisi jahtaa todellakin väärää miestä, mutta katsojan sympatia on oikean tappajan puolella! Hitchcockilaista ovat myös lopun ajojahdin huipentuminen British Museumin monumentaaliseen miljööseen ja "mcguffinin" käyttö (miksi kiristäjä-Tracy on ollut yhteydessä uhriin?). — Tämänkin elokuvan säesti Stephen Horne. Hänen apunaan oli Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoita, joilla Horne oli pitänyt improvisaatiokurssin. Säestys oli ensiluokkainen. Saksofoni—kitara—koskettimet -saundi sopi rikostarinaan hienosti.

Lauantai-ilta venyi pitkälle mutta sai ansiokkaan lopun. Gogolin mestarinovelli Päällysviitta (Šinel, 1842) on filmattu kymmenkunta kertaa. Nyt nähtiin järjestyksessä toinen filmatisointi, vuodelta 1926. Elokuvan ovat ohjanneet Grigori Kozintsev ja Leonid Trauberg, neuvostoliittolaisen avantgarden ("eksentrismin") torventoitottajat. Gogolin groteski henkilökavalkadi saa elokuvassa arvoisensa sovituksen. Pakko myöntää, että minulta meni aikaa ensimmäisten kohtausten verran ennen kuin pääsin mukaan elokuvan henkeen. Sekä näyttelijöiden tyyli että ohjaajien rytmitys ja tapa kuvata henkilöitään on varsin omintakeinen. Siinä on vahva kaiku saksalaisesta ekspressionismista, mutta pinnan alla kuuluu koko ajan kirkuva ivanauru. Päällysviitta voisi olla hauska ellei se olisi niin karmea. Tämähän pätee oikeastaan jo Gogolin novelliin. "Merkityksetön henkilö" Akaki Akakijevitš, työpaikkakiusattu puhtaaksikirjoittaja, nousee odottamatta arvoasteikossa uuden päällysviittansa vuoksi, kunnes päällysviitta varastetaan. Hän joutuu Tärkeän henkilön henkisestä jyräämäksi ja kuolee. Elokuva loppuu tähän; novelli jatkuu vielä yhdellä jaksolla. Elokuva on tavoittanut hyvin pohjatekstinsä absurdin sävyn ja muokannut sen yhtä irvokkaaksi ulkopuolisuuden kuvaukseksi ja valta-asetelmien ivailuksi. Tyyli ei taatusti miellytä kaikkia, mutta joka osaa arvostaa sitä, saa elokuvassa vahvan kokemuksen. — Päällysviitan musiikista vastasi Sampo Lassila Narinkka, jonka klezmer-sävelet sopivat elokuvan äkkivääryyteen loistavasti. Klezmerin vahva kaksinaisuus tunnelmallisen ja ilakoivan välissä tuki hienosti elokuvan vastaavaa monimielisyyttä. Välillä meno oli riehakasta, lopun viulu sydäntäsärkevä.

Sunnuntai piti sisällään kaksi hyvin erilaista näytöstä. Euphoria Borealis -ryhmä oli jo keskiviikkona aloittanut instant-mykkäelokuvatyöpajan. Muutamassa päivässä toteutettujen lyhytelokuvien sarjan myötä Loud Silentsin esityspaikaksi vaihtui Pyynikkisali Tampereen konservatoriolla. Suuri sali tuntui lyhytelokuvanäytöksessä kummalliselta paikalta, sillä elokuvantekijöiden, säestävien muusikoitten ja festivaaliväen lisäksi katsomossa ei ollut kovinkaan monta. Tunnelma oli silti vahva; tekijäporukan henki tuntui olevan vahva.

Sarjassa nähtiin yhteensä 11 elokuvaa (elokuvien ja tekijöiden nimet olen napannut suoraan valkokankaalta tai esittelypuheista, joten virheitä ja puutteita varmasti on). Tyylit ja aiheet elokuvissa vaihtelivat suuresti, kuten arvata saattaa, mutta joitain yhteisiäkin piirteitä nousi esiin. Yllättävää (tai sitten ei, jos tekijöitä tuntisi?) oli tanssin vahva rooli monessa tuotoksessa. Joanna Österblomin "Hallituskatu 16,7" oli tiivis yhden naisen tanssirooli vankilamiljöössä. Sini Marikin "Serendipity" puolestaan hauska modernia tanssia sisältävä kuvaus ehkäpä sielujen kohtaamisesta. Tanssista oli kyse myös Diego Ginartesin "Kummitustalossa", jossa modernin tanssin elkeet yhdistyivät mustavalkoisiin kauhuelokuvan elementteihin. Selvästi tarinapitoisia elokuvia oli suurin osa. Rose-Marien (sukunimeä en saanut ylös) "Life of a Thing" kuvasi yhden esineen, tässä tapauksessa hymynaamaisen kolikon, matkaa ihmiseltä toiselle. Vanha idea oli toteutettu raikkaalla tavalla. Sami Salmisen "The Cat Whispererissa" telekineettinen kissanystävä liikutteli esineitä ja ihmisiä ajatuksenvoimalla, tappoi näin ihmisen, ja halaili kissoja. Samoin sukunimettömäksi jääneen Juhon "Roundom" oli tehokas kertomus ympyräobsession vaivaamasta naisesta, joka lopulta paranee pakkomielteestään. Hienosti rytmitetty kertomus! Henri Jurvasen tavoitteena oli tehdä yhtenä kuvana kunnianosoitus chaplinilaiselle slapstickille, kaikesta mykkäelokuvasta arkkityyppisimmälle. Tulos oli aidosti hauska "The Musician", jossa katusoittaja ei saa kitarastaan oikeaa ääntä ja jossa iso osa Keystone-klišeistä tuli käytettyä. Emilia Haukan "Choice" oli scifistinen elokuva, jonka tulkitsin nykyisenkaltaisen teknologiassa roikkumisen kritiikiksi (kännykästä on luovuttava, jotta luontoon voisi palata, yksinkertaistetusti). Sara Luostan "Withering" rakentui kahdelle kuvalle ja vahvalle symboliikalle. Elokuva oli selvästi sarjan itsetietoisin. Omanlaisensa teos oli kahden naisen (Jennin ja Joannan) "Ne/Them", esseemäinen pohdiskelu rinnoista. Pyöreät muodot kuvissa yhdistyivät välitekstien tiiviisiin ajatuksiin. Lopputulos oli hauska ja varmaankin tämän työpajan teoksista eniten valmis. Sarjan päätti eräänlainen kollaasityö, jossa jokainen elokuvantekijä oli kuvannut pätkän niin, että oli aiemmista kohtauksista nähnyt vain juuri edellisen. Näin syntyi lopputulos, jossa tarinaa ei juuri ollut mutta joka taatusti dokumentoi jotain oleellista tekijöilleen.

Euphoria Borealis -elokuvia katsellessa tulin hyvin tietoiseksi siitä, että "mykkäelokuvassa" ei oleellisinta lopulta ole se, ettei niissä puhuta. Kaikki sarjan elokuvat olivat kiistatta mykkiä, mutta monta niistä oli hankala ajatella mykkäelokuvina. Moni teos noudatteli samanlaista kuvakerrontaa kuin musiikkivideot. Jos elokuvassa oli tarina, se kerrottiin puhtaasti kuvallisesti, ilman tarvetta dialogiin. Näinhän klassinen musiikkivideokin on toiminut – ei niissä kukaan mitään sano –, eikä silti kukaan ole sanonut MTV:n olevan täynnä mykkäelokuvia. Moni elokuva olisi ihan hyvin toiminut äänellisenäkin, dialogilla tai ilman. Muutamia poikkeuksia oli. Esimerkiksi "Choice" käytti välitekstejä kertomassa henkilöidensä ajatuksista mutta myös dialogin apuna; henkilöt siis puhuivat mutta olivat mykkiä. Selvin mykkäelokuva oli "The Musician", joka kopioi estetiikkansa sellaisenaan varhaiskauden elokuvasta (itse asiassa Chaplinia enemmän varhaisista attraktioelokuvista). Tästä seurasi vääjäämättä ajatus, ettei mykkäelokuvasta pidetä niinkään sen äänettömyyden (eli "puhtaan visuaalisuuden") vuoksi vaan puhtaasti siksi, että 1910–20-lukujen estetiikka sattuu miellyttämään. Tuolloiset tekijät olisivat ihan hyvin voineet puhua valkokankaalla, eikä se katsojan nautintoa vähentäisi, kunhan tapa kertoa elokuvaa olisi ennallaan.

Loud Silentsin päätti ehdottomasti uljain esitys. Pyynikkisali lähes täyttyi, kun kankaalle heijastettiin tuore restaurointi Teuvo Puron Meren kasvojen edessä vuodelta 1926. Yhtenä syynä suosioon oli median kova puffaus säestäjänä toimineen Verneri Pohjolan vuoksi. Trumpetisti toimi toki vain laajemman orkesterin solistisena osana, mutta hänen nimellään on nostetta. Tämä yhtään väheksymättä itse elokuvaa! Varsinaisesti musiikista vastasi Jussi Lampela, joka oli säveltänyt Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoista muodostuneelle orkesterille säestyksen. Puhallinorkesteria vahvisti harmonikka sekä Lampela ja Pohjolan elektroniset äänenkäsittelyt.

Puron elokuva on suomalaisittain mielenkiintoinen yhdistelmä melodraamaa ja jännityskertomusta. Jopa kauhuelementtejä on mukana. Kovaa vauhtia ei elokuvassa pidetä, eikä šokkiefektejä käytellä. Niiden sijasta ohjaaja luottaa hitaaseen tahtiin ja kasvavaan tunnelmaan. Varsinkin elokuvan alussa tämä toimii. Tarinan rakentuminen vaiheittain on jäntevää. Vasta loppupuolella, kun melodraaman osuus kasvaa, käy kohtausten jauhaminen työläämmäksi. Silloinkaan ei sorruta sellaiseen staattisuuteen kuin vaikkapa Puron omassa aiemmassa Anna-Liisassa (1922, toki jo aivan eri aikakauden tuotos). Tarina kulkee vakaasti kohti omaa loppuaan. Vielä suurempaa draamaa jäisi oikeastaan kaipaamaan – mutta kyllähän suomalaisen pitää osata lukea henkilöiden sisäinen myllerrys kuvissa myrskyisästä merestä ja kaihoisista katseista. Elokuva onkin tulossa kotikatsojien saataville myöhemmin. Loud Silentsin musiikkiesitys äänitettiin tulevaa DVD-julkaisua varten. Säestys toimiikin pääosin hienosti. Puhallinsaundi toimii hyvin yhteen merellisten näkymien kanssa. Vain dramaattisempien käänteiden kohdalla leppeä jazzailu ei aina pysy mukana. Toisaalta elektroninen häly muutamissa kohdin luo tehokasta kontrastia seesteisempiin hetkiin.

Kaiken kaikkiaan Loud Silents 2015 oli hieno tapahtuma. Joitain lastentauteja vielä taitaa olla, mutta ne katoavat ajan mittaan. On upeaa, että Suomen kokoisessa maassa järjestetään kahta korkeatasoista mykkäelokuvafestivaalia. Molemmille on ilmiselvä tilauksensa (yleisössä ei juuri näkynyt Forssasta tuttuja kasvoja) ja erilaisilla lähestymistavoillaan ne täydentävät kokonaiskattausta. Ensi vuonna uusiksi!