Luettua: toukokuu 2026

Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl, Isa Välimäki: Kadonneet kirjallisuuden lajit. Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita. Helsinki 2026: Kustantamo S & S. 383 s.

Kirjallisuus on tänä päivänä niin proosakeskeistä, että muut lajit tuppaavat unohtuman helposti kokonaan. Toisaalta kirjoitettu maisemamme on täynnä mitä erikoisempia tekstilajeja, etenkin ei-kaunokirjallisia, vaikka arjessa emme välttämättä erittelekään niitä kovin tietoisesti. Samalla vanhoja lajeja unohtuu ja jää pois käytöstä kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamatta. Näin on tietenkin ollut aiemminkin, ja ilmiötä kuvaa tänä vuonna ilmestynyt teos Kadonneet kirjallisuuden lajit.

Sari Kivistön, Katariina Kärkelän, Erika Pihlin ja Isa Välimäen kirjoittama kirja esittelee kolmekymmentä tekstilajia, jotka ovat sittemmin kadonneet kokonaan tai ainakin lähes. Mukana on sellaisia edelleen kollektiiviseen yleissivistykseen kuuluvia lajeja kuin luomiskertomus, loitsu tai murhaballadi, harrastelijoillekin tutut idylli, nokturno ja sokraattinen dialogi mutta myös joukko kirjallisia kuriositeetteja, kuten suljetulle ovelle omistettu paraklausithyron, pieruhuumorin klassikko fabliau ja ompelutöitä voimauttaen säestäneet kudontalaulut.

Kokonaisen tekstilajin katoaminen voi johtua maun ja muodin virtauksista; idyllejä ei tänä päivänä kirjoiteta, koska ne koetaan naiivina kitschinä. Toisaalta ympäröivässä todellisuudessa tapahtuvat muutokset tekevät joiltain teksteiltä elintilan; sanomalehtirunoudelle ei enää ole juurikaan julkaisumahdollisuuksia, pyramiditekstit liittyvät kuolleeseen uskontoon. Kadonneet kirjallisuuden lajit osoittaa hyvin, että tekstilajit saattavat myös jäädä elämään eräänlaista puolielämää, kun muut kirjallisuuden muodot säilövät niiden muodon itseensä. Loitsurunous ei ainakaan ”sivistyneissä länsimaissa” elä, mutta samaan aikaan täkäläinen fantasiakirjallisuus museoi sen idean. Osaa vanhoista lajeista käytetään edelleenkin, etenkin runoudessa, mutta useimmiten kyse lienee tietoisesta nekromantiasta.

Kadonneet kirjallisuuden lajit ei ole kirjallisuustieteellinen genreanalyysi. Pikemminkin sen kirjoitukset ovat kulttuuriesseitä, joissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä tiukasti vain käsiteltävään tekstilajiin. Yleensä kirjoittajat pohtivat myös maailmaa ja sen ilmiöitä tekstien ympärillä ja johtavat ajatuksensa nykyaikaankin. Neljästä kirjoittajasta huolimatta kirjan tyyli on yhtenäinen ja tasavahva. Itse olisin kaivannut enemmän konkreettisia esimerkkejä ja näytteitä, mutta laaja lähdeluettelo toimii hyvänä tienviittana sellaisten äärelle.

Richard Dalby (toim.): Suuri noitakirja. Hyvinkää 1994: Book Studio. 336 s. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Collector antologia 11. – Alkuteos: Tales of Witchcraft (1991).

Richard Dalbyn toimittama Suuri noitakirja sisältää pitkälti toistakymmentä kertomusta noidista. Noitahan on hyvin keskeinen hahmo kansanperinteessä varmaankin lähes kaikkialla maailmassa. Länsimaisessa populaarikulttuurissa noita on kokenut niin vahvan merkityslaajeneman, ettei se oikein edes tunnu relevantilta. Pottereiden ja lastenviihteen noitahahmot ovat tulleet kauas Raamatun, Macbethin tai vaikkapa Kalevalan arkkityypeistä. Dalbyn antologia kuitenkin yrittää saada tolkkua kirjalliseen noitaan sellaisena kuin se on esiintynyt 1900-luvun englanninkielisessä kirjallisuudessa.

Kertomuksista kaksi on tätä teosta varten kirjoitettuja, ja neljä muuta on peräisin 1970–1980-luvuilta. Seitsemän tarinaa sen sijaan on ilmestynyt alun perin ennen toista maailmansotaa. Dalbyn tyylitajusta kertoo se, että modernit tekstit solahtavat vanhempien sekaan vaivattomasti niin tyyliltään kuin kerronnaltaan. Toki Stephen Kingin Mummi pistää silmään kirjoittajan niin tuttujen maneerien vuoksi, mutta sekin on vallan kelpo juttu. Ylipäänsä kertomukset rakentuvan enemmänkin tunnelman kuin toiminnan varaan. Useat jakavatkin monia samankaltaisuuksia klassisen kummitustarinan kanssa. Esimerkiksi N. Dennetin Pääkallo on hieno esimerkki tästä.

Aivan tasalaatuinen kokoelma ei kuitenkaan ole. Joukkoon on eksynyt W. F. Harveyn kömpelö kertomus, jonka loppukierre on kuin Hitchcockin lukemistolehdistä. Myös pari muuta Suuren noitakirjan teksteistä on selvästi vähäisempää laatua. Mutta Markku Sadelehtohan on sanonut, että antologiassa kuuluu aina olla joku selvästi huonompi juttu, jotta hyvät saisivat loistaa. Kokonaisuutta rikkoo myös muutama humoristinen tarina mutta ei huonolla tavalla. Sakin ja Robert Blochin hirtehisyys tunnetaan, mutta myös Ronald Chetwyn-Hayesin Sorretun päivä on vanhentuneenakin ihan hauska (sitä paitsi se on ensimmäinen noitatarina, jossa mainitaan Harry Potter!). Kunniamaininnan ansaitsevat kaksi liki sadun tyyliin kirjoitettua kertomusta. Marjorie Bowenin Yksi jäi jäljelle on hyvin tyylikäs ja runsaan värikäs novelli. Manly Wade Wellmanin Noidan kissa puolestaan on toiveikkaasti heikoimman puolella ja päättää kokoelman nousujohteisesti.

Luettua: tammikuu 2026

Richard Dalby (toim.): Suuri kummituskirja. Hyvinkää 1993: Book Studio. 403 s. Suom. Pertti Koskela. Collector Antologia 7. – Alkuteos The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Suomennos on valikoima.

Book Studion vuonna 1993 julkaisema Suuri kummituskirja on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjoista. Sain sen luettavakseni juuri oikeassa iässä, siinä kymmenen vuoden korvilla, harvinaisena matkatuliaisena mummultani (mistä olen kirjoittanut aiemminkin). 1800-lukulainen, englantilais–amerikkalainen kummitustarinan perinne teki silloin suuren vaikutuksen, joka tuntuu edelleen. Siksi yllätyinkin, kun luin kirjan nyt kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tarinoita, joita myöhemmin olen muistellut, ei lopulta ole kuin kourallinen.

Suuren kummituskirjan pohjana on ollut englantilaisen Richard Dalbyn toimittama kokoelman The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Sen 52 novellista suomenkieliseen laitokseen on valikoitunut noin puolet. Liekö tarkoituksena ollut julkaista loput omana suomenkielisenä nitenään? Tällaiseen on joka tapauksessa hieman hassua laittaa suomalainen editio Dalbyn nimiin. Tekstit ovat pääosin ns. pitkältä 1800-luvulta; ääripäiden poikkeuksina Daniel Defoen vuoden 1727 kertomus Kummitus kaikissa huoneissa ja vuonna 1929 alun perin ilmestynyt E. F. Bensonin perinnetietoinen klassikko Suljettu huone). Ylipäänsä valikoimassa painottuvat klassikot, mutta joukossa on myös tuntemattomampia. Esimerkiksi parodiset Mark Twainin Kummitustarina ja Oscar Wilden Cantervillen kummitus ovat moninkertaisesti tuttuja, mutta D. H. Lawrencen Viimeinen nauru tai Arthur Conan Doylen Brocas Courtin pukari ovat kirjoittajiensa tuotannon erikoisuuksia.

Suuren kummituskirjan tarjonta on siis vaihteleva ja monipuolinen, eikä joukossa ole yhtään kehnoa novellia. Tämä on tietenkin makuasia. Moderni lukija varmasti pettyy, jos odottaa erityisen kauhistuttavaa luettavaa – joskin esimerkiksi Fergus Humen Hiekallakulkija on sikälikin hieno – ja aikakauden tyylitelty kieli pitkine virkkeineen voi hyvinkin tuntua raskaalta silloin tällöin. Ajan ja tekstilajin ystävälle kokoelma on kuitenkin erinomainen peruskivi. Pertti Koskelan suomennos olisi kaivannut kustannustoimittajaa silloin tällöin, mutta onneksi monesta tarinasta on muitakin (myös uudempia) käännöksi saatavilla.

Yksi selvä ongelma Suureen kummituskirjaan kuitenkin sisältyy. Miksi ihmeessä tekstit on pitänyt järjestää tekijän sukunimen mukaisesti aakkosjärjestykseen? Kokoelma etenee sen vuoksi hyvin epätasaisesti, kun esimerkiksi kaksi aiemmin mainittua klassista parodiaa ovat lähes peräkkäin kirjan lopussa. Alkuperäisen antologian runsaudensarvessa järjestys ehkä ei ole ongelma, mutta suppeampi suomennosvalikoima kärsii siitä selvästi. Suuri kummituskirja onkin parhaimmillaan, kun myös lukija valikoi mieleisiään suupaloja niin kuin haluaa.

Entä mitkä olivatkaan juuri ne kertomukset, joita olen kantanut mukanani lapsuuden ensilukemalta asti? Sellaisia ovat mainittu Doylen kertomus, kenties yksi avain myöhempään innostukseeni kirjoittajaa kohtaan; Richard Marshin rugbyaiheinen Viidestoista mies, joka lapsenaivoissani käänsin aina jotenkin jääkiekko-otteluksi luonnonjäällä; sekä ehdottomasti Ambrose Biercen Muuan Kalmalan asukas, jonka toismaallinen ytimekkyys vaikutti suoraan kirjallisen makuni muodostumiseen.

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Helsinki 2016: Into. 296 s.

Halusin lähestyä Anneli Auerin Murhalesken muistelmia kriittisesti ja yrittäen pitää mielessäni kaksi vaihtoehtoista tulkintatapaa: toisaalta Auer saattaa kirjoittaa totuudenmukaisesti kokemuksistaan, toisaalta kirja saattaa olla yritys kertoa tapahtumista itselleen edullisin versio. Kieltämättä jälkimmäinen tapa tuntuu pitkään mahdolliselta – niin toisenlainen on Auerin kertoma tapahtumienkulku kuin Ulvilan surman toisen tutkinnanjohtajan, Pauli Kuusirannan, omassa kirjassaan esittämä. Ja kuitenkin, mitä pidemmälle Auerin kirja etenee, sen vakuuttavammalta hän kuulostaa.

Auerin kertomus on joka tapauksessa ällistyttävä, uskomaton. Nelihenkisen perheen isä tapetaan. Äiti soittaa samalla hetkellä hätäpuhelun, jossa kertoo tekijän olevan ulkopuolinen mies. Kaksi vuotta myöhemmin äitiä aletaan epäillä ja häneen kohdistetaan pakkokeinoja aina ”valesulhasesta” alkaen. Käräjäoikeus tuomitsee hänet murhasta kahdesti, ja yhtä monta kertaa hovioikeus hänet vapauttaa. Sitten on vielä (mukamas murhatapauksesta erillinen) oikeusjuttu, jossa hänet entisen miesystävänsä ohella tuomitaan vankeuteen seksuaalirikoksista – ja näiden syytösten taustalla on äidin veli, lasten sijaishuoltaja, joka on kehdannut esittää syyttäjälle mitä mielikuvituksellisimpia irstailufantasioita satanistisista orgioista. Kuluneen sanonnan mukaan: jos tämä oli fiktiota, se tuomittaisiin naurettavana.

Auerin teksti on toteavaa, vaivatonta lukea ja yksityiskohtaisen tarkkaa. Asiaa on paljon, mikä toisaalta lisää vakuuttavuutta mutta toisaalta herättää epäilyksiä jälkiviisaudesta ja jopa värikynästä. Varmasti sellaistakin mukana on, mutta kokonaiskuva on niin runsas, ettei läheskään kaikkea voi tuomita laskelmoinniksi. Samalla ajatus kirjasta pelkkänä laajana huijauksena alkaa tuntua hyvin absurdilta. Murhalesken muistelmat onkin oikeastaan hyvin tärkeä kirja. Se kuvaa, millainen mielivalta saattaa saada viranomaisetkin lumoihinsa ja miten oikeuslaitoskin on lopulta vain ihmisiä, joihin vaikuttavat monenlaiset tunteet ja ennakkoluulot. Olisi kiehtovaa lukea teoksen laajennettu laitos nyt kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sellaisen kirjoittamista en voisi mitenkään vaatia.

Enki Bilal – Pierre Christin (: Koston veljeskunta. Helsinki 1990: Tammi. 82 [+ 2] s. Värit. Enki Bilal & Patricia Bilal. Suom. Nike Parland & Ulrika Enckell. Tekstaus Jari Rasi. – Alkuteos Les Phalanges de l'ordre noir (1979).

Ranskalaisten Enki Bilalin ja Pierre Christinin sarjakuvaromaanissa Koston veljeskunta tiivistyy tavallaan viime vuosisadan eurooppalainen sota. Se nielee osalliset vielä päätyttyäänkin, jää viipyilemään ihmisiin ja paikkoihin, jotka eivät osaa päästää siitä irti. Vanhat vihollisasetelmat eivät niin vain vaihdu – se vaatii aikaa, sukupolven vaihtumisen – ja näennäiset rauhanjulistukset eivät aina yllä ihmismieleen.

Koston veljeskunta käynnistyy, kun itseään Mustan falangin veljeskunnaksi nimittävä terroristijoukko tuhoaa pienen espanjalaiskylän. Uutinen leviää vanhan englantilaisjournalistin korviin, ja hän tunnistaa nimet, jotka teon takana ovat. He kaikki ovat vanhoja, vuosikymmeniä sitten Espanjan sisällissodassa kansallismielisten riveissä taistelleita falangisteja. Heitä vastaan lehtimiehemme taisteli kansainvälisissä joukoissa tasavaltalaisten tukena. Näitä vanhoja taistelutovereita hän alkaa nyt koota metsästämään ikiaikaisia vihollisia. Pian kasassa onkin sekalainen joukko kovin ikääntyneitä miehiä (sekä yksi nainen), joista jokainen edustaa paitsi eri kansallisuutta myös eri yhteiskunnan (ylä)osia. Mukana on niin ministeri ja kirjailija kuin pappi, tuomari ja professorikin. Geriatrinen iskujoukko lähtee takaa-ajoon läpi eteläisen Euroopan. Matkalla rivit harvenevat, eikä dramaattista lopetusta voi pitää muuna kuin resignaationa.

Christinin käsikirjoitus on erikoinen yhdistelmä ironista toimintaa (”Tarantinoa ennen Tarantinoa”, tulee mieleen monesti) ja kronikoivaa, melko proosallista kerrontaa. Yleispätevä eurooppalaisen kulttuurin läpivalaisu sodan kautta tuntuu olleen hänen ajatuksenaan. Se toimii melko pitkälle, joskin kokonaisuutta vaivaa eräänlainen ohuus. Tarina ei aivan pysty puhkaisemaan pintaansa ja sukeltamaan sen syvemmälle.

Bilalin taide on kaunista, kuten aina. Hänen yksityiskohtainen, likainenkin tyylinsä sopii tällaiseen vanhenevan Euroopan kuvaamiseen. Jopa kauniita luonnonmaisemia tuntuu vaivaavan alakulo (mikä tosin saattaa johtua myös painojäljestä). Staattisen puhuvien päiden asetelmien väliin rynnivät toimintajaksot ovat tehokkaita, ja dynaaminen kuvajako on erityisen onnistunutta.

Veikko Huovinen: Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Helsinki 2003: WSOY. 167 s.

Veikko Huovisen myöhäistuotantoa on kokoelma Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Se sisältää sekä uusia että aiemmin julkaistuja tekstejä, joita kaikkia yhdistää sota-aihe. Huovista tunteva tietää, että mitään miehisiä taistelukertomuksia on turha odottaa. Sen sijaan Huovisen vire on totutun ironinen, joskin uusissa kirjoituksissa pintaan nousee melkeinpä saarnaava sävy.

Huovisen lyhyitä tekstejä on usein hankala määrittää aivan tarkasti. Ne liikkuvat jossain sillä epämääräisellä hetteiköllä, missä novelli kohtaa pakinan. Joskus tarinallinen osuus niissä on hyvin vähäinen tai pelkkä kehys, joskus draaman kaari tavoitetaan ihan mallikkaasti. Niin nytkin. Hyökkäyskäskyn laatiminen on kenraalin suuhun pantua tilitystä hengenkohottamispuheen kaksinaamaisuudesta. Poissa on Kustavi suuri puolestaan on dialogiksi puettu kuvainraastanta, jossa vanhat, kuvitellut sotaisat ihanteet revitään riekaleiksi. Selvästi tarinallisempia sen sijaan ovat vaikkapa unifantasian keinoilla sotateknologian aikajanaa sotkeva Tykkimies Påll Ockoisen uni tai kaukopartiomiesten glooriaa tuhriva Muonatorpedo.

Pakinamainen tyyli näkyy selvästi esimerkiksi tekstissä Parempi kohtelu keskitysleireille, joissa nimensä mukaisesti annetaan ehdotuksia, kuinka leireistä saisi paljon rakentavampia paikkoja. Osuva on myös Sotavankien laskija, missä tilastoihin hurahtanut sotakirjallisuuden harrastaja joutuu luopumaan intohimostaan, kun sotavankien raadonhaju alkaa koitua liiaksi haitaksi. Iva sotahistoriasta harrastuksensa tehneitä nojatuolikomentajia kohtaan on viiltävää.

Yleisesti ottaen Huovinen onnistuu paremmin kokoelman vanhemmissa teksteissä. Uusia vaivaa paitsi mainittu saarnaavuus myös huumorin laiskuus. Nimikertomuksessa viaton vastalaukaistu ohjus hämmästelee maailman ihmeitä mutta päätyy repimään ihmisiä palasiksi. Kuva on tehokas, mutta mikään ei oikein perustele valittua sadun tyyliä. Hieman katkeralta tuntuu myös tulevaisuutta ennustava rockyhtye korsun iltamissa – joo, eivät tienneet sotilaat taistelevansa möykän, EU:n ja kännyköiden vuoksi.

Useista hudeistaan huolimatta Sinisilmäinen ohjus on parhaimmillaan – valitettavasti – nytkin ajankohtainen teos.

Veikko Polameri: Biwansoittajan tarina. (Biwa-hōshi no hanashi). Vanhaan japanilaiseen legendaan perustuva kuunnelma, johdanto sekä käännökset samaan aiheeseen pohjautuvista teoksista. Helsinki 1974: Tammi. 57 [+ 1] s.

Veikko Polameren Biwansoittajan tarina on juuri sellainen kiehtova pikku kirjanen, jollaisista itse pidän. Sen olemassaolon syynä on Polameren kirjoittama radiokuunnelma, joka kuitenkin muodostaa kirjasta vain viidenneksen. Sen taustalta paljastuu kiehtovan monikerroksinen tekstijatkumo.

Polameri kertoo alkusanoissa kuunnelmansa syntyneen ajatuksesta tehdä Pehr Henrik Nordgrenin sävellyksestä Miminashi-Hōichi (1972) ”jonkinlainen musiikkidraama”. Nordgrenin teos on osa kymmenen sävellyksen sarjaa, joista jokainen pohjaa johonkin japanilaiseen kauhutarinaan. Käytännössä jokaisen taustalla on kreikkalais–englantilaisen Lafcadio Hearnin kertoma versio kansantarinasta.

Omaa työtään varten Polameri tietysti tutustui Hearnin kertomukseen. Se kertoo sokeasta ja hyvin lahjakkaasta biwansoittajasta, joka houkutellaan tietämättään esiintymään öisin aaveille. Pappi, jonka luona soittaja asuu, saa asiasta vihiä ja päättää pelastaa ystävänsä. Soittajan keho peitetään maalamalla se täyteen erästä sūtraa, joka estää pahoja voimia näkemästä häntä seuraavalla hakukerralla. Valitettavasti hänen korviaan ei huomata suojata, joten aave repäisee ne irti.

Taustatyötä tehdessään Polameri löysi myös kaksi muistiin merkittyä kansantarinan toisintoa. Toinen on peräisin Ichiyū Sanjinin kokoamasta tarinakokoelmasta vuodelta 1781 ja vanhin tunnettu tarinan versio. Toinen on Kazuo Katsurain vuonna 1951 julkaisema. Kaikkea tätä aiempaa materiaalia Polameri sitten käytti työstäessään oman näkemyksensä. Luettuna Biwansoittajan tarina toimii tiettävästi hyvin toisella tavalla kuin sen on koettu radiosta kuultuna. Tietenkin siitä puuttuu Nordgrenin musiikki, jolle ilmeisesti on annettu paljon tilaa. Muuten tekstin mainitaan olevan hieman erilainen kuin esitetyssä kuunnelmassa.

Polameri on koonnut kirjaseensa oman kuunnelmansa lisäksi suomennokset kaikista mainituista edeltäjistään sekä kuriositeettina ranskalaisen Antonin Artaud’n version, joka on peräisin 1920-luvulta. Näin ollen Biwansoittajan tarina näyttää, miten japanilainen taru on kulkenut monipolvisen reitin aina 1970-luvun Suomeen asti. Polameren jälkeenkin Hearnin kertomus on muuten suomennettu ainakin kahdesti.

Muutama sana kahdesta erityisestä niteestä

Pari päivää sitten aloin miettiä, mitkä ovat kotikirjastoni vanhimmat kirjat. Siis siinä mielessä vanhimmat, että ne ovat olleet hallussani kauimmin. Minulla on aina ollut jonkinlainen kirjakokoelma: pikkulapsena se oli hyllymetreittäin Lasten parhaat kirjat -kerhon niteitä, myöhemmin muuta itseäni kiinnostavaa. Toistuvasti olen kuitenkin siirtänyt kirjojani eteenpäin muille, ja tämän vuoksi nykyään minulla on hyvin vähän jäljellä lapsuudessa omistamiani niteitä.

Lukuun ottamatta Bram Stokerin Draculaa ja yhtä tai kahta nuortenkirjaa, pisimmän ajan hyllyssäni ovat viihtyneet varmaankin kaksi 90-luvun alun klassikkopainosta. 

Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (The Great Book of Ghosts, 1990, suomennos 1993) sisältää suuren määrän kummituskertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Niistä muistan esiteini-ikäiseen mieleeni vaikuttaneen erityisesti Ambrose Biercen novellin "Muuan Kalmalan asukas". Muistan yrittäneeni lukea sitä kavereilleni ääneen, jotta nämäkin pääsisivät osalliseksi sen huikeudesta. En usko heidän vaikuttuneen. Dalbyn kokoelma oli varmaankin ensimmäinen kosketukseni novelliantologiaan, josta on sittemmin tullut minulle hyvin tärkeä kirjallisuudenmuoto. Samoin Suuri kummituskirja sinetöi kiinnostukseni kauhukirjallisuuteen ja nimenomaan vanhaan kauhukirjallisuuteen. Vieläkään mikään lukemani ei tunnu niin kotoisalta kuin 1800-luvun lopun kummitusjuttu. Olen monesti miettinyt, pitäisikö korvata vanha kappaleeni uudella, parempikuntoisella. En ole halunnut - kirjan kansien vauriot ja selän taitteet muistuttavat sen merkityksestä minulle.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844; suomennettu moneen kertaan, oma painokseni vuodelta 1994) ei esittelyjä kaivanne. Myönnän, etten koskaan ole ollut teoksen suuri ystävä. Toki olen sen lukenut, ehkä pariinkin kertaan, arvostan sitä klassikkona ja varsinkin satiirina aikansa seikkailukertomuksista. Samalla kuitenkin koen ranskalaisen, varsinkin tämänikäisen, kirjallisuuden olevan yleensä aivan liian raskasta itselleni. Nide on säilynyt silti kirjastossani eräänlaisena ydinteoksena: Se on yksi ensimmäisistä lukemistani maailmankirjallisuuden klassikoista, josta alkoi mitä ilmeisemmin elämän mittainen kiinnostus ja ura kirjallisuuteen ja sen historiaan. Sen ympärille alkoi kirjastoonikin sitten kasautua muita merkkiteoksia, mitä muistan joidenkin tovereitteni silloin kummeksuneen. Olen Kolmen muskettisoturinkin kohdalla miettinyt usein laitoksen uusimista, mutta ei. Ehkä kappaleeni rinnalle voisi hankkia jonkin varhaisemman suomennoksen, mutta omastani luopuminen ei tule kyseeseen.

Kumpaakin näistä kirjoistani yhdistää se, että ne ovat lahjoja mummultani, äitini äidiltä. En muista, että mummu olisi ollut luonnoltaan erityisen lahjoja antavaa sorttia, yleensä hän lykkäsi käteen setelin. Nämä kaksi kirjaa ovat siis sikälikin mielessäni erityisiä. En ole varma, koska sain Dalbyn antologian. Ajoitan sen mielessäni vuoden 1994 paikkeille. Olin silloin 11-vuotias. Muskettisotureiden etulehdellä sen sijaan on mummun kirjoittamana tarkka päivämäärä: "Mikaelille 30.5.94". Siitä on on viikkoa vaille 26 vuotta.

Mummu kuoli viime yönä.