Luettua: helmikuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2016: Nysalor-kustannus. 159 s. 2., korj. p.

Ensimmäinen Matti Järvisen toimittama vanhojen suomenkielisten kauhukertomusten valikoima oli Kummituksen käsi vuonna 2016. Samalla se oli Nysalor-kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Teoksesta otettiin nopeasti kaksi uutta painosta, joista ainakin toinen painos on korjattu.

Kummituksen käsi on melkein kuin lukisi jotain vanhan hyvän ajan novellivalikoimaa, ehkäpä Hyvää yötä -sarjan kadonnutta kauhuosaa. Tutut nimet, kuten Conan Doyle ja de Maupassant, saavat joukkoonsa tuntemattomampia tai sitten sellaisia, jotka tuntuvat yleensä ottelevan tyystin eri sarjassa (Selma Lagerlöf ja Robert E. Howard samassa niteessä!). Vaihtelusta huolimatta kokonaisuus on yhdenmukainen ja jämäkkä.

Pääosin kokoelman tekstit ovat vanhoja, lehdissä ilmestyneitä suomennoksia vuosilta 1890–1910. Niitä täydentää kolme Järvisen omaa, aivan uutta käännöstä; myös vanhoja suomennoksia hän on tarkistanut. Doylen Ruskea käsi ja de Maupassantin Käsi (samanaiheisuus ei ole sattumaa) ovat moneen kertaan julkaistuja ja tuttuja tarinoita, mutta niinpä ne kestävät lukemista yhä edelleenkin. Sen sijaan muut kertomukset ovat tuntemattomampia; jotkut jopa niin, ettei niistä tiedä oikein mitään. Nataly von Eschstruthia Järvinen on julkaissut sittemmin lisääkin, mutta aina kysymysmerkkien kera. Tämänkertainen Harmaasisar on oikein mukava kummitusjuttu.

Kummitusjuttuja kirjan novelleista monet ovatkin. Selvimmät poikkeukset ovat Fitz-James O’Brienin omalaatuisen selittämätön kertomus näkymättömästä hyökkääjästä ja Howardin lyhyt ihmissusitarina. W. H. Hodgsonin paranormaali dekkari lähtee sekin liikkeelle kummitteluna ja vaikka Lagerlöfin aave taitaakin olla vertauskuvallista sorttia, aave se on semmoinenkin. Ainoastaan naturalistina tunnetun Émile Zolan sodanvastainen uninäky tuntuu olevan väärässä paikassa. Verta on ehdottomasti mielenkiintoinen teksti, mutta kauhua se ei ole, ainakaan samalla tavoin kuin sitä ympäröivät tarinat. Robert W. Chambersin kaunis ja kenties hiukan ekspressionistinenkin Morsiuspari on yllätys: kokoelman ehkäpä taitavimmin kirjoitettu teksti.

Jari Koponen & Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944. Helsinki 2024: Avain. 341 s.

Jari Koponen on tehnyt ihailtavan johdonmukaista työtä. Jo 1980-luvun alussa, toimiessaan Aikakoneen ensimmäisenä päätoimittajana, Koponen julkaisi lehdessä suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiaa (joka tosin jäi kesken). Myöhemmin on ilmestynyt artikkeleita, tietokirjoja, antologioita ja bibliografioita aiheesta. Ja aina tuntuu löytyneen jotain, mikä työntää kotimaisen scifin alkuhetken hieman entistä aiemmaksi.

Nyt alkaa olla yhteenvedon aika. Vesa Sisätön kanssa kirjoitettu Kuviteltu tulevaisuus on yksi sellainen. Teos käy läpi tieteiskirjallisuuden vaiheita Suomessa ajanjaksolla 1803–1944. Kyse ei ole suomalaisen eikä suomenkielisen scifin historiasta. Mukaan on mahdutettu myös ruotsinkielinen tuotanto sekä täällä julkaistu käännöskirjallisuus. Tämän on mahdollistanut kirjoittajien vuosikymmeniä kestäneen tutkimustyön lisäksi Kansalliskirjaston digitoimat lehtiaineistot.

Koponen ja Sisättö käyvät läpi joltisenkin kronologisesti scifin vaiheita Suomessa. Rajaukseen on otettu mukaan laajalti utopiat ja tulevaisuuskertomukset, jonkin verran suoranaista fantasiaakin jos se vain sijoittuu avaruuteen. Rajaus on toimiva, vaikka siihen päätyminen ei taatusti ole ollut helppo työ. Kaunokirjallisuuden lisäksi esiin nostetaan myös kritiikkiä, teosesittelyjä ja hieman muitakin artikkeleita, sikäli kuin sellaisia on. Romaanien tarinoista annetaan aina synopsis ja niiden merkitystä avataan; novellien suhteen ollaan yleensä ylimalkaisempia.

Matka Ruotsin ajan haparoivista ja harvoista tieteiskuvitelmista jääkärien kirjoittamiin suur-Suomi-fantasioihin ja aina sotavuosien lopuksi ilmestyneeseen Volter Kilven Gulliver-jatkoon on monipolvinen ja kiehtova. Kirjoittajat eivät eksy runsauden keskelle vaan pitävät suuntimastaan huolen. Kuviteltu tulevaisuus on vaivatonta luettavaa, joka tekee mieli nautiskella pieninä annoksina. Samalla on hyvä selailla Koposen kotimaisen scifin bibliografiaa ja edetä sitten samojen kirjoittajien Aivopeili-teokseen, Ursan vanhaan Jäinen vaeltaja -kokoelmaan ja Matti Järvisen toimittamiin vanhan kotimaisen scifin antologioihin.

Jään odottamaan myöhempien aikojen käsittelyä!

Tähtivaeltaja 3/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura. 128 s.

On kuvaavaa, että kun Tähtivaeltajan viideskymmenes numero ilmestyi 1994, innostuneen pääkirjoituksen ja onnentoivotusmainosten lisäksi merkkihetkestä muistutti lähinnä Jukka Laajarinteen ”juhla-artikkeli”, jossa kirjoittaja lähinnä kritisoi lehteä. Ironia ja anarkia olivatkin ne tekijät, jotka erityisesti erottivat Tähtivaeltajaa alusta asti muista scifilehdistä.

Mutta kuten Laajarinnekin mainitsee, on jotenkin outoa edes puhua Tähtivaeltajasta scifilehtenä. Juhlanumerokin sisältää paljon asiaa roskaelokuvasta sekä sarjamurhaajista, sen kuvitus muodostuu lähinnä tisseistä ja taitto on kuin Macia käyttämään oppineen punkkarin tekemä (mitä se itse asiassa saattaa oikeasti ollakin). Silti scifi koko ajan mukana. Kaiken rähinän perverssin seasta löytyvät lähes asialliset esittelyt Ian McDonaldin ja Jonathan Carrollin tuotannoista, Neal Stephensonin ja Neil Gaimanin erittäin asialliset haastattelut sekä McDonaldin ja Johanna Sinisalon ehdat tieteisnovellit. Mitenkähän oma kehitykseni olisi kieroutunut, jos Vilppulan Ärrällä olisikin myyty Tähtivaeltajaa Portin sijasta? Yhtään känniraporttia juhlalehdessä ei kyllä ole.

TV50:ssä on huvittavia kosketuksia kolmekymmentä vuotta myöhempään nykyhetkeen: kansitaiteesta vastaavat Tatun & Patun tekijät Toivonen & Havukainen; Gaiman kertoo vaikeuksien vielä jonain päivänä saavan hänet kiinni; Nalle Virolainen esittelee pitkässä artikkelissa semmoista Suomessa tuntematonta lajityyppiä kuin true crime ja toistelee Jeffrey Dahmerin nimeä; Stephensonin haastattelussa puhutaan paljon siitä ihmeellisestä INTERNETISTÄ [sic]…

Oma juhlaerikoisuutensa lehdessä on sen sisältämä lahja. Jokaisen numeron mukana tuli yksi osa Sami Hynnisen Jaakko D. Kirveenvarsi -sarjakuvaa. Kaksi muuta sai pientä summaa ja anelua vastaan toimituksesta. Pieni, A6-kokoinen ja 8-sivuinen lehdykkä on ehtaa ug:ta, ja sopii varsinaisen lehden sarjakuvien jatkoksi. Vastaavia oheisia ilmestyi Tähtivaeltajassa sitten myöhemminkin, ja sarjakuvahan on ollut oleellinen osa lehteä ihan varhaisajoista asti. (Tätä kirjoittaessa uusin TV onkin sattumalta juuri sarjakuvanumero.)

TV50:stä muuten alkoi lehden liimaselkäkausi. Niitteihin ei ole ollut paluuta.

Suomikauhun sirpaleita #5: Olavi Tulilahti

Vuonna 1992 Tähtivaeltaja-lehdessä ilmestyi FM Pekka Pohjolan kirjoittama artikkeli, jossa hän esitteli löytämäänsä, Yökirja-nimisen novellikokoelman käsikirjoitusta. Sen oli kirjoittanut nimimerkki Olavi Tulilahti, ja sen oli aikeissa julkaista Tajo vuonna 1970. Kirjoittaja oli Pohjolan mukaan taparikollinen, joka oli Tajoakin pyörittäneen psykiatri Armo Hormian potilas. Nimimerkki viittaa tietenkin vuonna 1959 Tulilahden leirintäalueella tapahtuneeseen, yhä ratkaisemattomaan kaksoismurhaan, ja Pohjola luonnollisesti tekee ilmiselvät johtopäätökset nimen ja teon välille.

Artikkelin ohessa ilmestyi näyte Tulilahden novellistiikasta. Lihapumppu-niminen novelli on splatterintäyteinen rikoskertomus bensa-aseman apulaisesta, joka tappaa pomonsa ja tämän naisystävän ja sulloo näiden pilkotut ruumiit vanhanaikaiseen naftasäiliöön. Tarina saa yliluonnollisen ja perin irvokkaan loppuratkaisun.

Tähtivaeltaja eli 1990-luvun alussa vahvaa kauhukautta. Erilaiset hyvinkin hurmehenkiset artikkelit ja kertomukset löysivät kodin sen sivuilta. Samoin lehdessä ilmestyi useita true crime -tekstejä sarjamurhaajista, joukkomurhista ja sen sellaisesta. Kovin kaukana sen scifi-juurista olivat myös flirttailut BDSM-kulttuurin kanssa ja päätoimittaja Toni Jerrmamin "science fiction on nahkaa ja niittejä" -tyyliset heitot. Näin ollen Olavi Tulilahti sopi oikein hyvin lehden profiiliin, eikä Pohjolan artikkelia oikein olisi voinut noihin aikoihin kuvitellakaan ilmestyväksi missään muualla.

Novellin ja sen esittelyartikkelin julkaisemisen vanavedessä syntyi käsittääkseni keskustelua. Osa oli innoissaan löydöstä. Jotkut taas pohtivat, oliko kyseessä kirjallinen huijaus, ja jos niin oli, kuka sen takaa paljastuisi. Ilmeisesti Lihapumppu kuitenkin puri lukijoihin, sillä vuonna 1994 Tähtivaeltajan viidennenkymmenennen numeron kunniaksi järjestetyssä äänestyksessä se valittiin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi lehdessä ilmestyneeksi kotimaiseksi novelliksi (ensimmäiseksi tuli Kimmo Lehtosen kyberpunkhenkinen Korppi ja Tarantella).

Tulilahteen palattiin Tähtivaeltajassa seuraavan kerran vuonna 1995. Ensin kirjailija–bibliofiili Boris Hurtta paljasti kokoelmistaan löytyneen Kakolan vankilassa kiertäneen Krundi-pienjulkaisun. Lehden toimittaja oli Olavi Tulilahti, ja siinä ilmestyi myös hänen kirjoittamansa novelli Kusessa olet, joka julkaistiin nyt myös Tähtivaeltajassa. Kusessa olet on vielä Lihampumppuakin räävittömämpi juttu. Siinä mielipuolinen natsitiedemies tekee ihmiskokeita ja on hukkua juutalaisten kuseen. Teksti on sirpaleista, koska Hurtan mukaan hänen hallussaan oleva lehti on niin kärsinyt ja repaleinen. Novellin ohessa ilmestyi myös kuvia alkuperäisestä, ruutupaperille käsin kirjoitetusta julkaisusta. Juri Nummelin on suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikissaan nähnyt yhtäläisyyksiä Tulilahden novellin ja Lassi Sinkkosen Sirkkelisirkus-romaanin välillä.

Viimeinen silmäys Olavi Tulilahteen oli vuonna 1997 ilmestynyt Pohjolan artikkeli, jossa hän esitteli Hormian arkistoista kaivamiaan Tulilahden runoja. Niissä toistuu sama raadollinen maailmankuva ja riettaus kuin novelleissa, joskin hieman hillitympänä. Nähdään niissä toisaalta myös välähdys runoilija Pentti Saarikoskesta, jonka Tulilahti oli tavannut yhteisen tuttavan, tohtori Hormian välityksellä ja jota hän ei voinut sietää.

Tulilahden arvoitus ratkesi vihdoin vuonna 1999. Silloin ilmestyi moni 48-sivuisena monistevihkosena Tulilahtikirja, joka kokoaa yhteen kaikki aiemmin ilmestyneet tekstit ja jonka jälkisanoissa Boris Hurtta myöntää olleensa niin Tulilahti kuin Pohjolakin. Hurtan nimi ymmärtääkseni olikin arvailuissa yhdistetty Tulilahteen jo Lihapumpun jälkeen, mutta yleisö oli pidetty epätietoisuudessa.

Nähdäkseni ensimmäinen julkinen vihjaus Tulilahden todellisesta henkilöydestä tapahtui jo edellä mainitussa Tähtivaeltajan viidennessäkymmenennessä numerossa: päätoimittaja Jerrman sanoo lehden parhaimmiksi äänestettyjen kymmenen novellin joukossa olevan kolme Boris Hurtan ja kolme Atro Lahtelan tekstiä, "vaikkei ehkä päällepäin siltä näytäkään". Koska muista listan nimistä Kimmo Lehtonen ja Kari Nenonen olivat laajalti tuttuja naamoja ja nimiä, Hurtan salanimen oli oltava joko Matti Laakso, Rene Kita – tai Olavi Tulilahti

Omien sanojensa mukaan Hurttaa oli 90-luvun alun kauhuinnostuksen aikana alkanut ärsyttää se, miten kauhukirjallisuuden harrastamiseen ja tekemiseen yhdistettiin myös esimerkiksi tosielämän sarjamurhaajiin kohdistunut kiinnostus. Myös splatterinnostuksen nousu scifilehdistössä (etenkin Tähtivaeltajassa) oli alkanut pänniä perinnetietoista kirjallisuusmiestä. Tulilahti oli tarkoitettu nimenomaan satiiri, mutta sen vivahteet eivät tainneet ihan kaikille aueta aikanaan. Ei Tähtivaeltajakaan ottanut parodiasta itseensä, sillä lehti jatkoi kauhuntäyteisellä linjalla ison osan 90-luvusta. Hurtan mukaan päätoimittaja Jerrman kyllä tiesi Tulilahden tarkoitusperät, kun otti Lihampumpun julkaistavaksi, eikä niitä suinkaan ollut tarkoitettu Tähtivaeltajan kritiikiksi.

Kokonaisuutena Tulilahti-saaga on mielenkiintoinen kokonaistaideteos, ei vain tekstiensä summa. Novelleista varsinkin Lihampumppu toimii itsenäisestikin puhtaana ällöproosana, mutta tarinan muut osat saavat tehonsa oikeastaan vasta kokonaisuudesta. Ne ovat kotimaisen kauhukirjallisuuden pieni erikoisuus, joka on tuomittu viehättämään marginaalisen yleisönsä vielä pienempää marginaalia. Mutta heille se sitten onkin varsin nautittava kirjallinen leikki.

OLAVI TULILAHTI -BIBLIOGRAFIA

1992

Pekka Pohjola: Minä olen Olavi Tulilahti. Selvitys kirjailija Olavi Tulilahden elämästä ja kirjoituksista. Laatinut f.m. Pekka Pohjola. Tähtivaeltaja 2/1992. Kuv. Timo Niemi & Petri Tolppanen.

Olavi Tulilahti: Lihapumppu. Tähtivaeltaja 2/1992. Kuv. Mika Pitkänen.

1995

Boris Hurtta: Olavi Tulilahti – taas. Tähtivaeltaja 2/1995.

Olavi Tulilahti: Kusessa olet. Tähtivaeltaja 2/1995. Kuv. Timo Niemi.

1997

fil. maist. Pekka Pohjola: Viimeisen kerran (?) Olavi Tulilahti. Tähtivaeltaja 3/1997. Kuv. Ville Pynnönen.

1999

Boris Hurtta: Tulilahtikirja. [Turku:] Lounais-Suomen kirjailijat ry. 47 [+ 1] s. ISBN 952-5129-09-8. Kamala ukko 032-99. – Sis. kaikki edellä mainitut ilman kuvitusta + Boris Hurtta: Jälkisanat.