Suomikauhun sirpaleita #14: Goottilaisehko linna ja itsepaloittelumurha

Vaikka Jukka Itkonen (1951–2021) kirjoitti urallaan runsaasti monenlaista proosaa ja runoja sekä käsikirjoitti niin televisioon kuin radioon, taidetaan hänet muistaa kuitenkin lopulta parhaiten lastenkirjailijana. Näin ollen käy helposti niin, että hänen teostaan lähestyy ennakkoasentein, valmiiksi nuoren lukijan näkökulmasta, etenkin, jos teos on kuten Itkuvirsiä Naurusaarilta (Johnny Kniga, 2005). Sen kansitaide on värikästä, nimi leikkisä ja esipuhemainen alkukirjoituskin hassuttelee lukijan odotuksilla. Ja kuitenkin Itkuvirsiä Naurusaarilta lähestyy kauhukirjallisuutta, olkoonkin että hyvin absurdia sellaista.

Itkuvirsiä Naurusaarilta on merkillinen teos, joka koettelee niin genrerajoja kuin hyvän maun rajojakin. Lisäksi se väittää olevansa itse asiassa aivan muuta kuin Itkosen kirja. Alkusanoissaan Itkonen mainitsee olevansa pelkkä puhtaaksikirjoittaja ja tekstien löytyneen kirjeestä, jonka hänen ystävänsä Ralle Paljas oli lähettänyt hänelle juuri ennen katoamistaan. Jälkeenjäänyt ja löydetty käsikirjoitus on tietysti ikivanha kirjallinen keino, jolla herätellään salaperäisyyttä tai etäännytetään. Itkonen tuntuu käyttävän sitä toisaalta herätelläkseen lukijaa kanssaan leikkiin ja toisaalta nimenomaan etäännyttääkseen itseään Itkuvirsistä; niissä ei puhu missään nimessä Jukka Itkonen, ja ajatukset ovat pikemminkin roolissa kirjoitettuja.

Itkuvirsiä Naurusaarilta alkaa melko perinteisillä, mitattomilla runoilla säejakoineen ja säkeistöineen, jatkuu ytimekkäillä proosarunoilla, kunnes loppua kohden vaihtuu lähestulkoon proosakerrontaan. Siitä huolimatta alun lukutapa jää päälle ja jokaisen tekstin lukee runona – vaikka kustantaja onkin merkinnyt kirjan kirjastoluokitukseksi 84.2, kertomakirjallisuuden. Tämä muodon epävarmuus pitää lukijaa koko ajan hiukan varpaillaan, valmistaa odottamattomaan. Siitä juuri Itkosen lyriikassa usein onkin kyse, niin nytkin. Odottamattomat kuvat, yllättävät sanavalinnat, toistuvat viitekehystä ja tunnelmaa rikkovat rinnastukset, jatkuva leikki, ironia ja surrealistinen kuvapyöritys pakottavat miettimään, mitä oikeastaan onkaan lukemassa. Kuitenkaan missään vaiheessa ei tunnu siltä, että tekijä jaarittelisi, temppuilisi turhaan tai suoltaisi sanavyöryä ilman merkitystä. Itkosen tekstit ovat hiottuja, runsaudessaan erittäin hallittua kielitaiturointia.

Ilotteleva kielenkäyttö ja mielikuvituksellinen maalailu päästävät helposti alkusanojen varoitukset unohtumaan: "Viimeisen osaston makaaberi huumori saattaa pikemminkin nostaa pintaan kauhunsekaisia tunteita. Maailmassa on paljon julmuutta. Kukaan ei kuitenkaan saisi olla niin julma, että antaa Ralle Paljaan teoksen "Itkuvirsiä Naurusaarilta" lasten luettavaksi."

Teoksen ensimmäisen osaston runot kuvaavat aavikolla nälissään vaeltavaa ihmisjoukkoa. Tunnelma on huumorista huolimatta surumielinen, haikea. Teksteissä on kevyt sadunomainen henki, tai ehkä se on pelkkää helteen ja nälän aiheuttamaa hallusinointia.  Samanlainen tunnelma, joskin piirun verran humoristisempi, on kolmannessa osastossa. Suljettu osasto, on sarja monologeiksi kirjoitettuja proosarunoja, enemmän tai vähemmän eksentristen hahmojen omakuvia. Altis lukija saa ne kenties muistuttamaan myös värikkäistä painajaisia.

Kauhuluennan kannalta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin kirjan toinen ja neljäs osasto. Ytimekkäästi nimettä Linna sisältää viisitoista lyhyttä tekstiä, jotka ovat suorasanaisia mutta joiden ytimekkyys ja elliptisyys ovat kuitenkin runon maailmasta. Linnan tekstit liittyvät toisiinsa, vaikka eivät varsinaisesti luokaan selvää yhtenäistä tarinaa. Niiden puhuja on saapunut on saapunut asumaan kylään, jonka laitamilla kohoaa salaperäinen linna. (Aluksi puhutaan talosta, mutta ei "se olekaan talo, se on linna". Vaihdos tuo mieleen unen logiikan.) Linnan tasaisiksi leikattujen puitten oksat ovat kuin "tyngät käsiä", sen yllä salamoi säännöllisesti ja pihalla hiipii kavioeläimiä. Linnan asukeista ei tiedetä varmaksi, ja heillä on kyky muuntautua. Sieltä kuuluu lähetettävän joskus verisiä pyyhkeitä ulkomaille, ja puutarhurin epäillään syyllistyneen "hirvittäviin" rikoksiin, joihin tuntuu liittyvän lapset. Kylässä lapsia ei ole, mutta kyläläisten mukaan "niitä tuodaan pian junalla". Ihmisiä katoilee muutenkin, ja tekstien minä epäilee, että hänkin on "kadonnut ja vaihtunut toiseksi".

Linnan palasista rakentuva tarina on kaikessa aukkoisuudessaan ja vihjailevuudessaan kiehtova. Se herättää uteliaisuutta ja monia kysymyksiä, joihin ei koskaan aiokaan vastata. Naurettavat yksityiskohdat, kuten se että kylän juhlaruokaa on "ruutanoilla höystetty lanttukohokas", lisäävät synkkään pohjasävyyn huumoria, joka ei silti riko tunnelmaa. Päinvastoin ne vahvistavat lukijassa herännyttä tunnetta, että hän seuraa unta, jonka näkijä tietää perustelemattomia asioita ja ottaa näkemänsä vastaan sellaisenaan. Linna ei ole varsinainen kauhukertomus (tai -runo), mutta sen vire on vinksahtaneen uhkaava vähintään flirttailee kauhugenren kanssa samaan tapaan kuin eräät surrealistienkin teokset.  

Sen sijaan minkäänlaisesta flirttailusta ei ole kyse kirjan päättävässä Seivästäjässä. Viehättävän silmäpelin sijasta se on törkeä päällekarkaus. Seivästäjäkin hyödyntää absurdia huumoria mutta niin mustaa, etteivät kaikki sitä huumoriksi tunnista. Todellisuuden rajoja repien venyttävässä ja hyvin ruumiillisessa sairaalloisuudessaan se tuo mieleen Boris Hurtan parodiset Tulilahti-tekstit.

Seivästäjän alaotsikko on "Rolf 'Rolle' Miekkosen elämä ja teot omin sanoin kerrottuna". Eli nyt Itkosen fiktiivinen Paljas kirjoittaa fiktiivisen Miekkosen muistelmia. Koko elämäänsä Miekkonen ei käy läpi, ainoastaan väkivaltaisuutensa historian. Seivästäjä alkaa kuin kliseinen sarjamurhaajaelämäkerta: ensin tapetaan itikka, sitten kärpänen, kunnes jo seuraavaksi siirrytään lintuihin ja nisäkkäisiin. Aina muistetaan kertoa, miten "jäpötti". Kidutus- ja tappokeinot ovat mielikuvituksellisia. Koska työnnetään "kärpäsen perseeseen heinänkorsi", koska nidotaan koiran "muna umpeen", niin että se "tukehtuu omaan kuseensa ja paskaansa". Kuvasto on railakkaan ruumiillista ja osoittaa heti alkuun, että liikutaan satiirin tyylilajissa. Hurtan lisäksi tulee hieman mieleen Apollinairen de Sade -parodia Hirveä Hospodar (Les Onze Mille Verges, 1907).

Siinä missä tarinoiden sarjamurhaaja yleensä tässä vaiheessa siirtyisi koirista ihmisiin, kääntyy Rolle itseensä. Hän saa innoituksen luettuaan Valakian ruhtinas Vlad III:sta eli Vlad Tepesistä (eli Vlad Seivästäjästä eli Vlad Draculasta) ja päättää kokeilla seivästämistä. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, mitä iloa on toisten kivussa, kun itseen ei satu. Tästä alkaa pitkä itsensäsilpomisjakso. Ensin lähtevät sormet, korvat ja nenä, joista saa tehtyä ruokaakin helposti. Sitten siirrytään hieman omalaatuisempiin osiin eli silmäluomiin ja huuliin. Välillä viilletään vatsanahka auki ja ihmetellään suolen pituutta. Jossain vaiheessa väkivaltakuvastoon yhdistyy siihen niin usein liittyvä seksuaalisuus, mutta eipä onnistu panohommat, kun genitaalitkin on jauhettu jo lihamyllyssä. Näin itsensä pilkkominen pala palalta etenee. "Ajattelin, että jos poliisi pääsee selville minun seivästystouhuista, niin minä en lähde näiltä lauteilta muuten kuin kilon paloina."

Hurtta kirjoitti Tulilahti-tekstit parodiaksi silloin Suomessa jyllänneestä splatterpunkista ja kommentiksi scifi-fandomia vaivanneeseen sarjamurhaajaintoon. (Todellisuudessa splatterpunk-kiihkoilu tarkoitti paria käännösnovellien antologiaa ja Tähtivaeltaja-lehden muutamaa novellia. True crime -asiaakin harrasti lähinnä Tähtivaeltaja.) Mikä sen sijaan on Itkosen innoitus? Sitä en osaa sanoa. Jonkinlaista kuvainraastantaa se on ehkä ollut ja ennakko-odotuksille haistattamista. Monipuolinen kirjailija on hyvinkin saattanut haluta kokeilla verbaalisia kykyjään tässäkin tyylilajissa, eikä mielestäni ainakaan epäonnistu.

Modernin kauhukuvaston karaisema lukija saattaa kuitenkin kokea Itkosen irrottelun melko "turvalliseksi" – siis siinä mielessä että mitään tavattoman uutta hän Itkonen ei näytä vaikka räväkkä onkin. Kehokauhu on jo vuosia pilkkonut ja paloitellut ihmisvartaloa ja kieriskellyt ruumiillisuuden kipukohdissa monin tavoin. Siksi Itkosen Seivästäjää ei olekaan hedelmällisintä lähestyä kauhukirjallisuutena per se. Paljon tarkoituksenmukaisempaa on nähdä se Itkosen muun tuotannon näkökulmasta, hetkenä jona taitava kielellä leikittelijä ottaa käyttöönsä splatter-estetiikan ja yhtäaikaisesti nauraa ja tekee kunniaakin sille.

Luettua: joulukuu 2025

Yrjö Jylhä, Arvi Kivimaa, Viljo Kajava, Ragnar Ekelund, Mika Waltari, Lauri Viljanen, Otto Varhia: Sotatalvi. Runovalikoima. Helsinki 1940: Otava. 78 s.

Otava julkaisi runovalikoiman Sotatalvi heti talvisodan päätyttyä 1940. Kustantajan sanojen mukaan teoksen runot ovat ”sotatalven kokemuksien pohjalta syntyneet muiden tehtävien lomassa Finlandia Uutistoimiston piirissä”. Mainittu uutistoimisto toimi toisen maailmansodan ajan ja päämajan toiveiden mukaisesti vastusti pasifismia. Pyrkimys kuuluu myös kokoelmassa.

Seitsemän sotaan tavalla tai toisella osallistuneen runoilijan tekstit ovat hengeltään täynnä pateettista patriotismia. Jonkin verran on uhoavaa rehvakkuuttakin, mutta pääpaino on hengennostatuksessa. Pari kertaa viitataan Suomen vuosituhantisuuteen, mikä jälkipolvissa kaikuu hiukan väärällä tavalla, mutta muutoin vedotaan perinteisiin asioihin: äidit ja muut naiset saavat kunniansa ”kotiliesien” hoitajina, lottina ja ”poikiaan” odottavina; suomalainen luonto on jotain haurasta mutta kestävää; yleviä sankareita haudataan. Paljon Sotatalven runoissa on sellaista, mikä nykyisessä isänmaallisessa hurmoksessa jää taka-alalle. Vain pariin kertaan edes viitataan viholliseen saati kiihkoillaan sitä vastaan. Enemmänkin on nöyryyttä, joka myöhemmässä tavassa puhua on jokseenkin unohtunut.

Sotatalven runoilijat ovat etabloituneita tekijöitä. Kuitenkin esimerkiksi Mika Waltarin riimit tuntuvat ontoilta ja sisäsiisteiltä ja Viljo Kajavan säkeet laskelmoidun paatoksellisilta. Otti Varhian hymni on korni. Arvi Kivimaa sen sijaan onnistuu tyypillisessä hartaudessaan ja Lauri Viljasella on eräitä taidokkaita säkeistöjä. Kokoelman lopuksi valikoitujen ruotsalaisten runojen suomennoksissa Viljanen sen sijaan sortuu kömpelyyksiin. Ulkomaiset runot itsessään eivät ole lainkaan kehnompia. Varsinkin Stellan Arvidsonin puna-aihe on yllättävä kädenojennus. Oireellista lienee, että Sotatalven vaikuttavin yksittäinen teksti on kuitenkin Yrjö Jylhän rintamalla kirjoittama ”Vuoksen vartio”. Vaikka sotarunoilijan leima on turhankin tiukassa, kun Jylhästä puhutaan, hänen välittömästi havainnoiva lyriikkansa on kieltämättä tehokasta.

”Kaatuneille veljillemme” omistettu Sotatalvi oli menestys. Jo ilmestymisvuonnaan siitä otettiin neljä painosta. Sosiaalista tilausta siis oli, ja teos varmasti oli yhdenlainen keino käydä läpi traumaa.

Albert Camus: Sivullinen. Helsinki 2010: Otava. 160 s. Suom. Kalle Salo. 4. p. Seven. – Alkuteos L'Étranger (1942). 1. suomenk. p. 1947.

Albert Camus’n Sivullinen on teos, jota en ensilukemalla pitänyt erityisen ”hyvänä” romaanina mutta joka jäi vaivaamaan mieltä. Kaksikymmentä vuotta myöhempi uudelleenluenta paljasti sen esteettisetkin puolet. Pinnaltaan Sivullinen on melko yksinkertainen ja suoraviivainen tarina, joka on kerrottu koruttomalla ja täsmällisellä kielellä. Vertaukset vaikkapa Hemingwayhin eivät ole vailla perää, vaikka kirjoittajien yhteys on pikemminkin asenteessa kerrontaan ja kieleen kuin missään muussa.

Tarinan tasolla Sivullinen kertoo miehestä, Mersault’sta, joka ikään kuin ajelehtii tilanteesta toiseen ilman, että mikään erityisemmin hätkähdyttää häntä. Monen asian hän sanoo olevan itselleen ”yhdentekevää”, vaikka selvästi monesti niillä onkin merkitystä hänelle. Hän ei kuitenkaan problematisoi elämäänsä; ei äidin kuollessa, ei sattuessaan tappamaan tuntemattoman miehen, ei saadessaan kuolemantuomion. Pitkään itselleni Sivullisen ydin oli se, kuinka kuolemantuomio annetaan varsinaisen henkirikoksen sijaan siksi, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Se oli minulle ilmeisin kosketuspinta romaanissa ja sen samaistuttavin osa (mikä sivumennen sanoen oli myös syy, miksi tartuin kirjaan uudelleen juuri nyt, alle viikko isäni kuoleman jälkeen).

Kuitenkin Sivullinen muistetaan kirjallisuushistoriassa erityisen ”filosofisena” romaanina jopa siinä määrin, että sen muut ulottuvuudet usein sivuutetaan. Puhutaan Camus’n ”absurdista filosofiasta”, puhutaan eksistentialismista vaikka Camus itse kielsi moisen tendenssin. Kumpikin lukutapa on perusteltu. Sivullinen kuvaa ajattelutapaa, jossa ihmiselämällä (tai -kuolemalla) ei ole merkitystä. Mistään nihilistisestä tai kyynisestä ei kuitenkaan ole kyse.

En silti voi olla lukematta Sivullisessa hyvin toisenkinlaisia sävyjä, todennäköisesti omien lähtökohtieni vuoksi. Mersault kyllä sanoo, ettei millään oikeastaan ole merkitystä. Samaan aikaan hän kuitenkin selvästi tuntee omanlaisiaan ilon, nautinnon ja kaipuun tunteita. Hän ei vain osaa tuoda niitä esiin tavalla, jota yhteiskunta odottaa ja vaatii. Hänen ja monen muun ihmisen välillä on jokin perustavanlaatuinen ymmärryksen railo. Ylittämätön se ei ole, sillä kaikesta päätellen Mersault’lla on ihmisiä, joiden kanssa hän viihtyy ja jotka pitävät hänestä. Olisi ehkä älyllistä epärehellisyyttä sijoittaa Mersault autismin kirjolle, mutta valehtelisin, ellen ajattelisi sitäkin.

Klassikko määritellään usein teokseksi, joka aukeaa yhä uusilla tavoin kokijan elämänvaiheesta riippuen. Sivullinen taatusti täyttää tämän kriteerin. Sen ytimekkyys harhauttaa, ja pinnan alta löytyvä runsas ihmisyys ruoppaa lukijan ajatuksia salakavalasti. Taidanpa pohtia lukemaani vielä seuraavatkin kaksikymmentä vuotta.

Juha Manner & Milla Ollikainen: Ulvilan surma. Juttu 2472. 2004: Into Kustannus. 200 s.

Niin sanottu Ulvilan surmatapaus eli joulukuussa 2016 tapahtunut Jukka S. Lahden murha on kaikkine jatko-osineen ja kerrannaisineen häkellyttävä vyyhti. Olen itse ollut tapauksesta lähinnä pelkkien mediatietojen varassa, ja sen yhtään tarkempi tutkailu on tuntunut suorastaan ahdistavalta. Toisaalta kuitenkin kyseessä on yhteiskunnallisesti varsin merkittävä juttu; varsinkin poliisin, oikeuslaitoksen ja median toiminta on ollut sellaista, johon olisi hyvä perehtyä.

Omasta näkökulmastaan tapausta avaa Anneli Auerin puolustusasianajajana toimineen Juha Mannerin ja kirjailija Milla Ollikaisen teos Ulvilan surma. Juttu 2472. (Työnjako on ymmärtääkseni ollut sellainen, että Mannerilta on lähtöisin sisältö ja Ollikaiselta muoto.) Kirja käy läpi alkuperäiset murhaoikeudenkäynnit ja kuhinan niiden ympärillä.

Selväksi käy, että Manner on uskonut asiakkaansa syyttömyyteen ja että hänen mielestään niin poliisin tutkinnanjohto kuin syyttäjäkin ovat toimineet kyseenalaisesti. Syntyy vaikutelma ajojahdista, vaikka viisaasti Manner ei suoraan ryhdykään syyttelemään vastapuolta vaan esittää perusteltua kritiikkiä ja ihmettelee asioita. Yhtenä teoksen kirjoittamisen pontimena on selväsi ollut tapauksen tutkinnanjohtajan Pauli Kuusirannan kirja, jota Ulvilan surma hiljaa polemisoi.

On harmi, että Ulvilan surma on kirjoitettu kovin kepeällä tyylillä. Kieli on yksinkertaista (jotta se taipuisi kivasti äänikirjaksikin?), ja asioiden pohdinta jää lähinnä lähinnä muutamiin kysymysmerkkeihin. Prosessia teos kuitenkin valaisee maallikkolukijalle mielenkiintoisesti.

Niina Berg: Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta. Helsinki [2024]: BoD - Books on Demand [& Niina Berg]. 132 s.

Kirjassaan Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta juristi Niina Berg käsittelee maineikasta, Jukka S. Lahden murhaan liittyvää hätäkeskusnauhoitetta ja siitä tehtyjä tulkintoja. Berg kertoo kotisivuillaan olevansa murhasta syytetyn ja sittemmin syytteistä vapautetun Anneli Auerin ystävä, mikä tieto luonnollisesti vaikuttaa lukutapaani. (Berg itse asiassa oli Auerin naapuri murhan jälkeisinä vuosina, kun perhe oli muuttanut Ulvilasta Turkuun.) Asiasta olisi voinut mainita myös itse kirjassa, ihan vain läpinäkyvyyden vuoksi. Tieto on saattanut jäädä pois jo siksikin, että kirja on ilmestynyt omakustanteena. Omien sanojensa mukaan Berg halusi itse määrätä sen sisällöstä. Tämä tuo mukanaan eräitä omakustannekirjoihin usein liittyviä kömpelyyksiä ja epätarkkuuksia, mutta kokonaisuutena Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta on koherentti esitys.

Noin neljän ja puolen minuutin mittaista hätäpuhelua on analysoitui paljon ja huolella. Berg esittelee kolme erillistä litteraatiota ja lisäksi muutaman analyysin tai muunlaisen lausunnon siitä. Hän keskittyy luonnollisesti tulkintojen välisiin eroihin ja muutoksiin, joita tulkinnoissa on tapahtunut (eritoten KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkija Tuija Niemen eri lausunnoissa). Hän myös kontekstualisoi rikosta, sen tutkimusta sekä hätäpuhelun tekniikkaa ja tutkimista. Suurelta osin hänen lähestymistapansa on asiallinen ja ammattimainen, vaikka paikoin henkilökohtaiset tunteet tulevat ymmärrettävästi pintaan; Berg ei piilottele tuohtumustaan poliisin ja syyttäjän toimiin.

Bergin kritiikki kohdentuu eritoten kahteen seikkaan. Ensimmäinen on hänen mukaansa poliisin tarkoitushakuisuus saada Auer näyttämään syylliseltä – tähän liittyy syytös ulkopuolisesta tekijästä kertovien merkkien häivyttämisestä, jopa todisteiden väärentämistä. Hän mainitsee muutamia kiinnostavia epäselvyyksiä esitutkintamateriaalissa, mutta päähuomio on kahdessa hätäpuhelun kohdassa. Näitä ovat mahdollisesti tekijän poistumisesta aiheutuvan napsahduksen häviäminen tallenteelta (minkä vuoksi on selvää, että alkuperäiseksi väitettyjä äänitiedostoja onkin kaksi erilaista!) sekä monen vuoden tutkimisen jälkeen äänitteeltä yhtäkkiä kuuluva huudahdus, joka on tulkittu Auerin ”Kuole”-huudoksi.

Tuohon jälkimmäiseen liittyy Bergin toinen kritiikin kärki. Äänitutkija Tuija Niem(i-Laitis)en lausunnot ja tulkinnat, jotka ovat tuntuneet muuttuvan aina sen mukaan, mitä häneltä on odotettu. Mainittu Auerin huudahduksin löytyi selvästi vasta, kun eräs poliisin edustaja oli ehdottanut sitä Niemelle. Hän tulkinnoissaan taustalla kuuluvat äänet ovat aina heijastelleet poliisin kulloistakin tutkintalinjaa: aluksi ne ovat kamppailun ja ulkopuolisen tekijän ääniä, sitten Auerin tämän viimeistellessä murhan, lopulta jo aiemmin äänitettyjä murhan ääniä joita Auer soittaa puhelun aikana.

Lisäksi Berg esittää painavaa arvostelua sitä kohtaan, miten pitkälle meneviä tulkintoja niin koko poliisitutkinnassa kuin hätäpuhelunkin analysoinnissa on tehty Auerin persoonasta. Myös Niemi, vaikka onkin ”vain” äänitutkija, esittää monenlaisia näkemyksiä siitä, miten Auerin olisi pitänyt puhelun aikaan käyttäytyä. Näillä oletuksilla on ollut valitettavan pitkälle kantaneita seuraamuksia.

Pauli Kuusiranta & JP Koskinen: Ulvilan murha. Kadonneen tekijän jäljillä. Helsinki 2023: Crime Time. 317 s.

Ulvilan murhan toinen tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta avaa omaa näkemystään tapausten kulusta kirjailija JP Koskisen avustuksella. Kirjassaan Ulvilan murha. Kadonneen tekijän jäljillä hän käy läpi sekä tutkinnan vaiheita että sen kerryttämiä todisteita. Koko ajan on selvää, että Kuusirannan mielestä Anneli Auerin vapauttama oikeuden päätös on väärä. Hän muistaa mainita aina tilaisuuden tullen, koska Vaasan hovioikeus on tehnyt hänen mielestään virheen perusteluissaan, kuten on ymmärrettävääkin. Mainittu oikeuden ratkaisu sisältyy kirjaan liitteenä, mikä on suoraselkäinen ratkaisu.

Kuusiranta tuli tapauksen tutkinnanjohtajaksi vaiheessa, jossa liki kahden vuoden työn jälkeen Jukka S. Lahden murhalle ei ollut löytynyt perheen ulkopuolista syyllistä. Hänen mukanaan poliisin tutkintalinja muuttui ja keskittyi nyt uhrin puolisoon, Anneli Aueriin. Se osoittautuikin hedelmälliseksi, ja Kuusirannan todistelu on kieltämättä usein hyvin vakuuttavaa. Satunnaiselle lukijalle tuleekin kirjan jälkeen vahva tunne Auerin syyllisyydestä, vaikka se varmasti sisältää myös vastaan sanottavaa; tätä näkökulmaa ovat avanneet myöhemmissä kirjoissaan puolustusasianajaja Juha Manner ja juristi Niina Berg. Erityisen paljon painoarvoa Kuusiranta antaa kolmelle seikalle: näkemykselle, että tutkinnan alkuvaihe hoidettiin huonosti; Auerin niin sanotulle tunnustukselle (jonka Auer itse sekä hänen puolustusasianajajansa Manner ovat kyseenalaistaneet monin tavoin); hätäpuhelunauhoitteen olemattomille ulkopuolisen murhaajan äänille.

Aiheeseen sen suuremmin perehtymätönkin lukija huomaa joitain erikoisia piirteitä Kuusirannan esityksessä. Varsinkin alkuun häiritsee hänen toistuva ”yleiseen elämänkokemukseen” vetoaminen. Paljon on puhuttu siitä, miten Auerin käytös rikospaikalla (ja hätäpuhelussa) on ollut jotenkin epätavallisen rauhallista ja tunteetonta. Kenties niin onkin, mutta onko se osoitus kenenkään syyllisyydestä…? Lisäksi hieman hassulta tuntuu tapa, miten Kuusiranta usein nojaa näkemyksensä syyttäjän valituskirjelmään – maallikon silmin he kun ovat ”samalla puolella”.

Muutoin kirjaa hiukan vaivaa toisto. On toki ihan paikallaan, että eräitä asioita mainitaan usein ja perustavaa laatua olevia asioita kerrataan. Teoksen rakenne on kuitenkin oudon syklinen – aina tunnutaan palaavan samaan asetelmaan pienin muunnelmin. Murhayön tapahtumaketju käydään läpi moneen kertaan, hieman näkökulmaa muuttaen. Ehkäpä rautalangan vääntäminen kuuluu ammatinkuvaan?

Aarne Koponen: Vornan poika. Yksinäytöksinen näytelmä. Helsinki 1945: Tammi. 50 s. Tammen näytelmiä 6.

Lupaavasta nimestään huolimatta ei Aarne Koposen näytelmä Vornan poika ole historiallinen seikkailu Karjalan myyttisen Vorna-sankarin matkassa. Karjalassa toki ollaan, mutta tyylilaji kovin perinteinen agraaridraama.

Tammen näytelmäsarjassa ilmestynyt Vornan poika on kuin pikavauhtia etenevä klišeiden sarja. Tavallaan on ihailtava Koposen kykyä tiivistää iso joukko maalaisia arkkityyppejä pieneen tilaan ja siitä huolimatta kuljettaa draaman kaari päästä päähän.

Näytelmä kertoo yksin jääneestä isännästä, joka on aikeissa myydä kotitilansa kaupunkilaistuneelle naapurikylän nousukkaalle. Vaan talon tuhlaajapoika palaakin uuden ymmärryksen kera, ja siinä sivussa pihapiirin muidenkin asukkien asiat ja ihmissuhteet setviytyvät.

Koska Vornan pojalla on käytössään vain yksi näytös, on tapahtumien edettävä liukkaasti. Kohtuullisen taiten Koponen onnistuukin lyhyiden, yleensä kahdenkeskisten kohtausten avulla luomaan riittävän uskottavan tapahtumasarjan. Hahmot ovat riittävän yksinkertaistettuja ja toisaalta tarpeeksi omaäänisiään, jotta heidät ottaa nopeasti haltuunsa. Hahmojen repliikeissä on tavanomaisuudestaan huolimatta tilaa hituselle tulkintaakin. Omaperäisin lienee ikääntyvä, suurta partaansa rahaa vastaan esittelevä musikantti, joka karjalaisuus on liki farssimaista.

Vornan pojan voi kuvitella olleen oikein mainio harjoituskappale jollekin harrastelijanäyttämölle. Nykylukijalle se ei valitettavasti tarjoa oikein mitään. Onpahan vain viehättävän vanhentunut ajankuva.

Juhani Kellosalo: Toiset meistä

Juhani Kellosalo: Toiset meistä. Runoja. Vaasa 2024: Kustannusosuuskunta Länsirannikko. 78 s.

Juhani Kellosalon yhdeksäs runokokoelma Toiset meistä ilmestyi lähes neljäkymmentä vuotta hänen esikoisensa jälkeen. Silti se kehittelee johdonmukaisesti samoja teemoja edemmäs, kypsyneempinä ja hioutuneemmin.

Toiset meistä ei ole näyttävää, muodollaan tai kielellään briljeeraavaa lyriikkaa. Kellosalon runouden teho perustuu tarkkaan toteavuuteen ja hallittuun rytmiin. Ylimääräistä on hyvin vähän (eikä se silloinkaan lopulta ole ylimääräistä), ja runokuvat herättävät ajatuksia vau-kokemusten sijaan. Tämän nimenomaisen kokoelman keskiössä on vahvana erilaisten vastinparien tarkastelu; dikotomiat ja rinnastukset.

Eräs teosta yhteen sitova ajatus on lapsuuden ja ikääntymisen jatkumo, ajan kuluminen. Samalla lapsuus myös kiertyy osaksi nykyisyyttä. Runojen minä elää muistot mukanaan. Välillä ne saavat vienon nostalgisen muodon, kuten kokoelmaa kehystävissä kahdessa osastossa. Silti ”hetkellisyydestä on kysymys”, kuten minä tajuaa kukkivien kirsikkapuiden äärellä. Toisaalta muutoksen ja pysyvyyden kaksinaisuutta ironisoi lempeästi kivi eräässä toisessa runossa: ”metsäkivenä se oli onnellinen / pihakiveksi sopeudu koskaan”.

Kirsikkapuu ohjaa lukijan ajatuksia itään, johon päästään myös voimakkaammin Siddartha Gautaman ja 700-luvulla eläneen taidemaalari Wu Daozin mukana. Heidän ajatuksensa runojen minä tuntee nykyaikanakin ajankohtaisina ja relevantteina, vaikka samaan aikaan hänen unissaan puhuu lapsuuden keskipohjalainen murre. Tällainen kiehtova, näennäisesti kaukaisten asioiden yhteen kietominen on Kellosalon lyriikassa palkitsevaa. Sitä ei kuitenkaan tarjoilla hämäränä arvoituksena, jonka oppinut lukija voi itseriittoisesti myhäillen ymmärtää, vaan rauhallisesti todeten, kenties hämäävän helppona.

Kellosalolla yksityiset mielleyhtymät laajenevat usein yleisemmiksi havainnoiksi. Kokoelman toinen osasto lähtee minän henkilökohtaisesta kokemuksesta: ensiavun kautta leikkaukseen. Hieman lattealtakin tuntuvat havainnot kivusta ja heräämöstä laajenevat pian yllättäväksi sairauden ja sodan vertaukseksi. Siinä välissä sairaalaosaston laitteet, valot ja äänet assosioituvat Star Trekin ja Moby Dickin aluksiin. Samanlainen odottamaton siirtymä on runon minän ajatusten liukuminen vanhasta Buddha-patsaasta roskapostikansion tyydytystä kaipaaviin nuoriin naisnimiin. (Moby Dickiin viitataan muuten toisenkin kerran, samoin scifiaiheeseen Stalkerin muodossa. Kummassakin on kyse toden ja kuvitelman suhteesta.)

Vaivihkaista, lempeää huumoria Kellosalo viljelee siellä täällä. Mainio on muun eläinkunnan arvio ihmisen itseriittoisuudesta, kun tämä nostaa itsensä muiden yläpuolella; ”edes häntää teillä / ankaraan ajatteluun”. Myöhemmin ihminen myöntää salaa olevansa yhä eläin, ainakin pimeässä kun muut eivät näe. Rajumman näkökulman ihmisen ylemmyydentuntoon tarjoaa lyhyt runo, jossa muistiin ovat jääneet veteen heitetyssä säkissä rimpuilevan eläimen tassut. Säkin heittänyt eno puolustelee tekoaan: ”en oo niin raaka että löisin rappukivehen”. Kaikki runon minän ajatukseen, kun ihminen on ”alkanut pelätä että käteni / hävittävät minutkin / sitten ei olisi ketään kuulemassa”.

Kellosalon runoissa luonnolla on ollut aiemminkin vahva rooli. Toiset meistä sisältää muutaman vahvan ja perinteikkään luontokuvan, vaikka kokoelman varsinainen fokus onkin toisaalla. Luonnosta muodostuu eräänlainen kaikkea yhdistävä tekijä. Se on voima, josta runous nousee, joka herättää muistot, jonka avulla kuvataan niin Paratiisia kuin rakasta ihmistä. Silti mistään luontoromantiikasta ei Kellonsalon tapauksessa (ainakaan kovin usein) ole kyse. Luonto toimii hänen teksteissään paljolti samaan tapaan kuin uni. Kumpikin ovat ihmisele oleellisuuksia, jotka kulttuurimme suotta toiseuttaa aivan liian usein, aivan kuin vain valve-elämä kulttuuriympäristössä olisi arvokasta.

Luettu kirjallisuus vaikuttaa parhaimmillaan ihmisessä koko tämän elämän ajan. Niin Kellosalon runon minäkin muistelee aikojaan Huckleberry Finnin seurassa, vaikka ”sanovat että hän on huono seuraa”. Kauas on tultu ajoista, jolloin liiallista lukemista pidettiin uhkana lapsen kehitykselle. Runossa minä saa vapautuksen, kun saapuva viesti lupaa ratkaisuksi ”täyden viihdepaketin”. Maailmassa, jossa uskotaan viihteen (nuoriso sanoisi tässä nyt brainrot) kaikkivoipuuteen, on ilo päästä lukemaan uutta runoutta, joka luottaa ihmisyyteen ja  lukijan ajatteluun mutta tekee sen ilman ironiaa tai temppuja. Juhani Kellosalon Toiset meistä onnistuu siinä.

Tarkemmin ajatellen – on ilo päästä lukemaan ylipäänsä uutta runoutta, jonka joku on uskaltautunut julkaisemaankin...

Luettua: joulukuu 2024

Juhani Kellosalo: Kaikki palaa maan savuun. Porvoo–Helsinki–Juva 1985: WSOY. 63 s.

Runoilija–kirurgi Juhani Kellosalon esikoisteos Kaikki palaa maan savuun on hallittua runoutta. Siinä yhdistyy hyvin perinteikäs luontokuvasto ja keskeislyriikka modernistisen tiukkaan ilmaisuun ja muotoon.

Parhaimmillaan Kellosalon tekstit ovat silloin, kun hän melkein haikumaiseen tapaan yhdistää pysähtyneen luontohetken pieneen, kenties arkiseen kokemukseen. Minä havainnoi maisemaa – joko Pohjanmaan lakeuksien mittakaavassa tai joenpintaan heijastuvan puun verran – ja samalla assosioi sisäistä kokemustaan. Keino on tietysti yhtä vanha kuin runous itse eikä millään tapaa omintakeinen, mutta Kellosalo tekee sen taiten ja varmasti. Yhteys minän ja luonnon välillä on vahva.

Kehnommin onnistuvat ihmisten välisten suhteiden ilmaukset. Puhetta kuolleelle ystävälle -osasto ja ilmeisesti romanttisesti puhuteltua sinää koskevat runot jäävät varovaisiksi ja tyhjemmiksi kuin luontorunot. Ne käyttävät liian ympäripyöreää ja eteeristä sanastoa ollakseen yhtä vaikuttavia. Onneksi ne ovat selvä vähemmistö kokoelmassa.

Yllättävän hätkähdyttävää on, kun Kellosalo satunnaisesti sisällyttää tekstiin, jonkin yhtenäisyyttä rikkovan viitekehyksen. Laotse ja Siddhartha oletettujen suomalaisten lehtien, veden ja tuulen seassa tuntuvat melkein yhtä järisyttäviltä kuin mukaan työntyvät kaupunkimaiseman palaset.

Irmeli Ilmasen kansitaide on komea. Harmi että kirpputorikappaleeni on raiskattu hintalapputarralla. Sen pitäisi olla kuolemanrangaistuksen uhalla laitonta.

Tuomas Kilpi: Avaruusasema Ithal. Planeetta Ukrut. Helsinki 2024: Oppian. 138 s. Oppian selkokirja

Suhteeni selkokirjoihin on kahtalainen, myönnän. Toisaalta ne ovat oiva helpotus opettajantyössä aikana, jona lukivaikeudet (joko aidot tai keskittymiskyvyn rapautumisen aikaan saamat) tuntuvat yleistyvän ja S2-oppilaita on aina vain enemmän. Selkokirjan helpotettu kieli ja väljä rivitys mahdollistavan kirjallisuuden lukemisen niillekin, joille se muuten olisi liian työlästä. Ja sitten toisaalta: Itse vain hyvin lievästi lukivaikeuksisena huomaan epäileväni, että selkokirja ehkä sittenkin on vain uusi versio Kirjavalioista tai Kuvitetuista klassikoista.

Oppian on julkaissut suuren määrän selkokirjoja. Myös kustantamon perustaja Tuomas Kilpi on kantanut kortensa tähän kekoon. Vanha scifi-mies Kilpi – Tähtivaeltaja-lehden edeltäjän Time and Spacen luoja – palasi tieteiskirjallisuuden pariin vuonna 2021 selkoromaanilla Avaruusasema Ithal. Kolme vuotta myöhemmin se sai jatko-osan Planeetta Ukrut ja teokset julkaistiin yhteisniteenä.

Kumpikin kertoo hyvin perinteikkään tieteistarinan. Molemmissa on kyse ihmiskunnan levittäytymisestä uusille planeetoille. Toisessa teemana on ihmisen ja koneen rajapinta sekä ihmisyyden kysymys (Asimov mainitaan suoraan), toisessa puolestaan ontologinen todellisuuden olemus ja simulaatioteoria (Clarke on yhden hahmon nimi). Itse asiassa kummassakin Kilven kertomuksessa on samanlaista viattoman vilpitöntä, tarinamuotoista pohdintaa, joka leimasi Suomessa 1980-luvun tieteisnovellistiikkaa. Jos Kilven tekstit olisi ladottu normaaliin tapaan ja niiden olisi sanottu ilmestyneenvuoden 1986 Aikakoneessa tai Spinissä, en epäilisi ollenkaan. Jopa melko höntti tapa nimetä tarinoiden vieraat planeetat heteropalindromisesti soittelee kasarikelloja.

Kieltämättä se, että samaistan Kilven tekstit usein hellyyttävän kömpelöihin fanzine-stooreihin, kyseenalaistaa niiden romaaniuden. Tällainen lajimäärittely (jos se edes on tarpeellista) olisi helpompaa, jos tarinoista olisi olemassa ei-selkoversiot. Kilpi on kuitenkin kirjoittanut ne suoraan selkomuotoon. Tärkeintä lienee lopulta se, että kumpikin Kilven kertomus on mainio scifi-juttu, jotka voivat avaavat sf-maailman uudelle lukijalle. Se ei ole ollenkaan arvoton saavutus se.

Irma Sulkunen: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. Helsinki 2004: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 310 s. Kuv. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 952.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kotimainen kulttuurijättiläinen, joka liki kahdensadan vuotensa aikana on ollut keskeinen tekijä niin kustannus-, tutkimus- kuin arkistointitoiminnassa ja siinä samalla esimerkiksi poliittisena pelikenttänä. Historiantutkija, professori Irma Sulkunen käy teoksessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892 läpi seuran ensimmäisiä vuosikymmeniä, joiden aikana toiminta haparoiden alkoi ja etsi muotoaan. Asiallisen eleettömästi kirjoitettu historiikki tarkan tutkijan työtä, joka ei sorru akateemiseen näpräilyyn muttei myöskään populaariin kosiskeluun.

SKS:aan liitetään yleisissä mielikuvissa sellaiset suomalaisen kulttuurin monumentit kuin Lönnrot, Snellman ja Runeberg. On totta, että jokainen heistä kuului kyllä seuraan ja että kaksi ensin mainittua toimivat sen puheenjohtajinakin aikansa. Kuitenkin todelliset puuhamiehet (sillä miehiä he tietenkin olivat, naiset hyväksyttiin jäseniksi vasta 1846 alkaen) olivat jälkipolville paljon tuntemattomampia nimiä; esimerkiksi alkuaikojen toimelias yliopistonlehtori C. N. Keckman.

Vaikka historiikki on SKS:n itsensä tilaama ja julkaisema, saa Sulkunen olla avoimen kriittinen. Seuraa ei nosteta missään vaiheessa sankarilliseksi suurmiesten näyttämöksi, jossa puolijumalat rakentavat Suomea viisautensa valolla. Päinvastoin Sulkunen osoittaa monin esimerkein seuralaisten pikkumaisen inhimillisyyden. Lönnrot kaikessa kiltteydessäänkin pyrkii varmistelemaan Kalevalansa asemaa kulttuurisena johtotähtenä ja siinä sivussa nysvää hänelle annettua sanakirjatyötä vuosikymmenten ajan. Hänen kilpailijansa C. A. Gottlund sekä seuraajansa D. E. D. Europaeus joutuivat SKS:n maahan painamiksi kulttuurisesti ”väärien” näkemysten vuoksi. Myöhemmin kahden taipumattoman professorin, August Ahlqvistin ja Yrjö Koskisen nokittelu kasvoi naurettavan rumaksi, ja sen jäljiltä SKS politisoitua pitkäksi aikaa.

Sulkusen historiikki päättyy hetkeen, jossa seura saa oman, Gripenbergin suunnitteleman rakennuksensa Kruununhakaan. Se on paitsi Koskisen pitkän valtakauden muistomerkki (ja vaiheissaan sisältää ihan omat egojen hieroskelunsa) mutta myös selvä käännekohta seuran asemassa.

Taina Parikka: Rakilan rakkikoirat. Hamina 2023: Havina. 165 s. Nid.

Rakilan rakkikoirat on eräänlainen rinnakkaistarina Taina Parikan sarjalle, jossa neiti Sundman ratkoo arvoituksia 1800-luvun Haminassa. Sundman vilahtaa tässäkin romaanissa, joskin nimettä ja vain ohimennen.

Parikan kirjojen maailma on tiukasti kiinni todellisessa aikakauden Fredrikshamnissa. Säätyläiset esiintyvät usein omilla nimillään ja rahvaallakin on esikuvansa. Kuitenkin tarinat ja niissä esitetyt henkilöiden motiivit ovat puhdasta fiktiota. Rakilan rakkikoirissa totta ovat tarinan lähtökohta, kuolintapaus Rakilan kartanon mailla 1886, ja miljöö. Fiktiivinen sisältö puolestaan heijastelee subteksiään, Conan Doylen Baskervillen koiraa.

Parikka tuo Haminaan tulevan opettajan, maisteri Watjuksen, joka tutustuu erikoiseen naapuriinsa, yksityisetsivä Sverker Holmiin. Vaikka esikuvat eivät esiinnykään aivan yksi yhteen ympyräkaduilla, en ainakaan itse voinut olla lukematta kertomusta sisällyttämättä päähenkilöihin koko ajan Holmesin ja Watsonin ominaisuuksia. Holm uskoo, että Rakilassa tapahtuneeseen paimenen kuolemaan liittyy rikos, ja niin miehet alkavat selvittää asiaa ajan kartanokerman, von Döringien ja Clevejen, seassa. Brakilan kartanon vaiheisiin väitetään liittyvän kirouksen, joka vie omistajasuvun perillisten hengen. Toisin kuin Baskervillessä, Brakilassa ei kuitenkaan näytä liikkuvan yliluonnollinen eläin vaan raadollisempi peto, sarjaraiskaaja.

Jossain vaiheessa kertomus melkein muuttuu rikostutkinnasta sukututkimukseksi. Lähes saippuaoopperamainen ihmissuhteiden, todellisten ja otaksuttujen, verkko sumppuuntuu toistuvasti ja lukija saa olla tarkkana. Jännite ei kuitenkaan katoa mihinkään, sillä Parikka kirjoittaa jälleen erittäin vetävää tekstiä. Siinä mainiot hahmot, paikallishistoria, vanha sanasto, varsin onnistunut dekkarijuoni ja tällä kertaa myös intertekstuaalisuus toimivat kadehdittavan hyvin yhteen.

Matti Järvinen (toim.): Vesihaamu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2020: Nysalor-kustannus. 144 s. Nid.

Nysalor-kustannuksen julkaisemien, Matti Järvisen toimittamien vanhojen suomalaisten kauhukertomusten sarjaa jatkoi vuonna 2020 Vesihaamu. Se jatkaa edeltäjiensä linjoille ja koko yhteen sekalaisen joukon kotimaisia kertomuksia, joiden tekijänoikeuden ovat jo rauenneet. Mukana on jokunen alan harrastajien hyvin tuntemissa kirjajulkaisuissa ilmestynyt novelli, mutta pääpaino on jälleen unohdetuissa ja bibliografiat väistäneissä lehtiteksteissä.

Ensin mainittuja ovat esimerkiksi jälleen näyte Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta -kokoelmasta ja Larin-Kyöstin humoristinen Paholaisen soitto, joka ei ehkä ole erityisen tunnettu mutta kuitenkin mukana tekijänsä Valituissa teoksissa. Uuno Kailaan Kuollut veli tunnetaan ennalta toki myös, samoin Arvi Järventaustan erinomainen Merenneito. Sen sijaan Järvisen vanhoista lehdistä löytämät tarinat ovat parhaimmillaan erittäin obskyyrejä. Muuten en osaa kuvailla vaikkapa Unto Koskelan pientä juttua, joka on ilmestynyt alkujaan Suomen aliupseeri -lehdessä 1931.

On hyvä, että toimittaja on sisällyttänyt teoksen alaotsikkoon kauhukertomuksien lisäksi myös kummitusjutut. Näin lukija ei voi syyttää kuin itseään, jos odotettuaan kauhukokoelmaa harmistuukin. Kummitusjutun, vaikka se kuinka kauhukirjallisuudeksi luettaisiinkin, perinteisin kuuluu laji, jossa kummittelu paljastuu (ainakin lukijalle) kaikkea muuta kuin yliluonnolliseksi. Yleensä tällaisiin tarinoihin liittyy oleellisesti myös huumori, mikä usein on ristiriidassa ”kauhun” kanssa. Vesihaamun kertomuksista monet ovat tällaisia ”se olikin vain naapuri lakanan alla” -tyyppisiä huijausjuttuja, myös itse nimikertomus. Se ei kuitenkaan vähennä niiden mielenkiintoisuutta. Vastineeksi sitten onkin tosi synkkiä aiheita, kuten Kailaan insestinkaipuu tai Jonatan Reuterin suohon upotettu vauva.

Vesihaamun hienoin löytö on mielestäni Jalmari Karan Kalmalammen taru. Se on vahvatunnelmainen historiallinen fantasia, melkein satu. Sisällissodan teloittajassa oli ehdottomasti herkkä puolensa. Mainita pitää myös kokoelman ainoa uusi suomennos, Järvisen itsensä kääntämä Topeliuksen Öinen vierailu, joka sekin on mainittua aaveleikkigenreä.

Taina Parikka: Tulta turnyyrissa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 4. Hamina 2024: Havina. 230 s. Nid.

Taina Parikka palasi neiti Sundmanin seikkailujen pariin pienen sivuaskeleen jälkeen (ks. Rakilan rakkikoirat yllä). Sarjan neljäs osa Tulta turnyyrissa on sekin kirjailijan itsensä mukaan silti ”bonusosa”. Siltä se ei kuitenkaan lopulta tunnu, pikemminkin täysin johdonmukaiselta askeleelta sarjassa, joka käy läpi Haminan 1800-luvun loppupuolta. Neiti Sundman on naimaton kirjakauppa-apulainen, joka vuosien varrella osallistuu jokusen mysteerin selvittelyyn. Sarjan aiemmissa osissa on oltu verrattain pienten asioiden äärellä ja arvoitusjuoni on paikoin tuntunut tekosyyltä päästä kuvittamaan paikkakunnan historiaa; mikä ei tarkoita ettenkö olisi nauttinut Parikan teksteistä ihan tarinoinakin.

Tulta turnyyrissa kuitenkin asettaa päähenkilönsä aiempaa vakavampaan tilanteeseen ja suurempien asioiden äärelle. Haminan kolmas rauhanaikainen ja toistaiseksi viimeinen suurpalo tapahtui 1887, kun tuli karkasi Pikkuympyräkadun varrella sijainneesta tallista (paikalla sijaitsevat nykyään Johanneksen kirkon sankarihaudat). Palo tuhosi noin kolmanneksen kaupungin rakennuksista. Syttymissyy on pysynyt arvoituksena. – Ja se on loistava lähtökohta historialliselle rikoskertomukselle: aito dramaattinen tapaus, jonka ympärille voi rakentaa hyvinkin uskottavia selityksiä.

Parikan ratkaisun mittakaava on jokseenkin mahdollisimman iso, juuri ja juuri uskottavuuden rajoissa. Hän sekoittaa peliin separatisteja, salatiedettä, valtiotason vehkeilyä ja sukusalaisuuksia – mutta kuten sanottu, uskottavuuden rajoissa. Lukijan tosin on pysyttävä tarkkana, jotta lukuisat henkilöt eivät mene sekaisin ja heidän verkostonsa solmuun. Tämä vaivaa etenkin romaanin loppupuolta. Alkuosa sen sijaan on erinomaista sekasorron ja surunsekaisen paniikin kuvausta, kun ihmiset yrittävät pelastaa leviävän palon tieltä mitä pelastettavissa on.

Rakilan rakkikoirien pääkaksikko Holm ja Watjus ovat neiti Sundmanin mukana seikkailemassa, mutta tällä kertaa heitä on paljon vaikeampi enää yhdistää Holmesiin ja Watsoniin (vaikka ainakin yksi selvä silmänisku siihen suuntaan tehdäänkin). Hyvä niin, sillä se jos mikä olisi turmellut autenttisuutta.

Risto Karlsson: Noita nousee haudastaan. Porvoo–Helsinki–Juva 1993: WSOY. 101 s. Norppajengi.

Risto Karlssonin Noita nousee haudastaan lupailee nimellään ja prologillaan paljon. Ensimmäiset kahdeksan sivua kuvaavat, kuinka vainolaista pakeneva saamelaisheimo on päätynyt liian etelään ja rannikon muodostamaan umpikujaa. He syyttävät siitä vanhaa noitaansa ja hylkäävät hänet. Noita hyväksyy kohtalonsa ja valmistautuu kuolemaan kallioluolan syvyyksiin, kunhan ensin on jättänyt jälkensä ja maalannut kuvan luolan seinään. Historiallis–mystinen tausta nuortenromaanin on luotu tunnelmallisesti.

Vaan jatko ei tee kunniaa kertomuksen aloitukselle eikä tyystin harhaan johtavalle nimelle. Noita nousee haudastaan on Karlssonin Norppajengi-sarjan ensimmäinen osa, käsittääkseni; eipä niitä sitten lisää tullutkaan kuin yksi. Niissä seikkailee koululaisjoukko, joka on päättänyt auttaa saimaannorppien asiaa kierrellen kouluissa luennoimassa aiheesta ja keräten apua tosielämän norppa-aktivisti Juha Taskiselle.

Tällä romaanilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä norppien kanssa. Niiden sijaan lauttasaarelaisjengi on tullut auttamaan yhden heistä isää, arkeologia, joka etsii Pohjois-Kymenlaaksossa, nykyisen Repoveden kansallispuiston maisemissa, muinaisen saamelaisjoukon mahdollisesti jälkeensä jättämää aarretta. Yritystä mutkistaa metsissä heitä kiertelevät pahojaan aikova mieskaksikko ja suurikokoinen susi. Karlsson toimi aikoinaan Kouvolan Sanomien toimittajana, mikä selittänee miljöövalintaa.

Juttu kulkee perinteisen nuortenromaanin polkuja. Paljon on valistusta paikallishistoriasta ja parit namedroppailut (esimerkiksi Orilammen majan perustaja Irja Siikava), ja vanhaa Valkealaa tunteva saakin muutaman mukavan oivalluksen lukiessaan. Lapset toimivat todellisia vastineitaan kekseliäämmin ja rohkeammin, ja muutaman täpärän tilanteen jälkeen hyvin käy (jopa porukan läski, jota pilkataan koko ajan, on kunnon seikkailija). Sen sijaan alussa luodut odotukset edes jonkinlaisesta fantasiasta tai peräti kauhusta puuttuvat kokonaan. Hieman vihjataan siihen suuntaan, että alun noidan ja metsissä kiertävän suden välillä olisi jokin yhteys, mitä tukee myös kansikuva, mutta se ei millään tavoin reaalistu, pikemminkin unohdetaan aktiivisesti.

Aaro Salovaara: Rautamäen Uutmanni – noita vai shamaani? Kotiseutukuvaus. Karkkila 1991: Karkkilan Kotiseutuyhdistys. 82 s. Nid. Kuv. Matti Kota.

Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjan neljäntenä ilmestyi vuonna 1991 Aaro Salovaaran kirjoittama ja Matti Kodan kuvittama Rautamäen Uutmanni – noita vai shamaani?. Vaikka se on nimetty ”kotiseutukuvaukseksi”, aukeaa ydinasia ulkopuolisellekin.

Salovaaran kohteena on Gustaf Fredrik Utman, kansan keskuudessa Uutmanni (1836–1913). Nykyisen Karkkilan Kulonsuonmäellä eli Rautamäellä toimi lähes koko 1800-luvun rautakaivos, ja sen oheen nousivat ruukki ja masuuni. Samoilla seuduilla elänyt Uutmanni oli tietäjä ja kansanparantaja. Salovaaran teoksen otsikko on hieman raflaava, etenkin kun hän itsekään ei vastaa kysymykseensä. Hän kyllä määrittelee noidan voimiaan pahaan käyttäväksi, shamaanin hyvään – mutta Uutmannista puhutaan kuitenkin lähinnä tietäjänä.

Köyhyydessä aina elänyt Uutmanni tuntuu olleen seudun takuumies, kun lääkärittömässä kylässä tarvittiin taudin tai vamman parantajaa tai näkijää selvittämään, kuka karjan on kironnut tai takin vienyt naulastaan. Keinot Uutmannilla ovat olleet monet. Salovaara kertoo hänen saaneen oppinsa Noita-Jussina tunnetulta alan mieheltä, joka puolestaan oli Haaka-nimisen noidan seuraaja. Haakan kerrotaan jutustelleen paholaisen kanssa, mutta Uutmanni vaikuttaa kertomusten perusteella olleen pääosin hyvällä asialla. Hänen keinonsa ja heikkoutensa kuuluu olleen etenkin viina. Pullonkyljestä oli hyvä katsella asiainlaitaa, sisällön nauttiminen päästi henkitiedon lähteille. Vaan tuntuipa juoma koukuttavankin…

Valtaosan Salovaaran kirjasta muodostavat tarinat, joita paikallisten kertomana on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Tarinat kertovat laajasta uskosta Uutmannin kykyihin, ellei nyt itse kertojien niin ainakin niiden joilta he ovat jutut kuulleet. Kaikki eivät ole ihmeellisiä onnistumisia. Nämä kertomukset Salovaara kehystää narratiiveilla kaivosseudun elämästä, Uutmannin edeltäjistä, hänen synnystään ja kuolemastaan. Salovaaran kieli on runsasta, eloisaa ja murresanaston täyttämää. Se tuntuu uskottavan arkaaiselta mutta on kevyttä lukea. Tällaista toivoisi monen muunkin kotiseutukirjallisuuden olevan.

Bibliofiilinen erikoisuus: kirjan kannet on liimattu nidokseen väärin päin.

Harri Erkki: Pitkä jauntti. Kertomuksia 1967–2007. Turku 2007: Turbator. 231 s. Nid. M-novellit 4.

Harri Erkki lienee viimeinen suomalainen tieteiskirjailija, joka on suoraan klassisen ”kovan” scifin jälkeläinen. Kotimaisen fandomin syntymän aikaan 1980-luvun alussa oli Veikko Rekusen ja Pekka Virtasen ynnä muiden kaltaisia, nyttemmin jo lopettaneita kirjottajia. Mutta Harri Erkki (oik. Kumpulainen) aloitti jo 1967 ja jatkaa yhä. Myöhemmät kirjoittajat puolestaan ovat oppineet temppunsa vähemmän luomusti.

Pitkä jauntti on valikoima hänen tekstejään 40-vuotisen uran ajalta. Se on riemukkaan vaihteleva (joku sanoisi hajanaiseksi) katsaus tuotantoon, joka on paitsi monipuolinen myös johdonmukainen. Kuten Boris Hurtta kokoelman avaussanoissa korostaa, Harri Erkki on satiirikko silloinkin kun käsittelee synkkiä aiheita. Hän ei ehkä ole erinomainen kaunokirjailija (vaikka välillä tuntuu siltäkin), mutta hänen sivistyneisyytensä ja ymmärryksensä tihkuu teksteihin ja marinoi ne erinomaisilla ajatuksilla. Harri Erkistä tulee aina sellainen olo, että hän on oikeasti ajatellut asioita, joista kirjoittaa. Eikä suinkaan vain tekstiään varten ja tehnyt siinä sivussa vähän taustatyötä – useammin tuntuu, että hän pohtii asioita niiden itsensä vuoksi ja siinä sivussa syntyy ehkä tekstikin. Tämä prosessi näkyy osaltaan myös Harri Erkin artikkeleissa, joita etenkin Portissa on julkaistu vuosien ajan.

Pitkä jauntti sisältää paljon scifiä, mutta melkein aina siihen kytkeytyy muitakin elementtejä; kauhunsekaisia juttuja on jokunen, pari ihmissusijuttua ovat enemmänkin reaalifantasiaan kallellaan, onpa yksi ihan realistinenkin satiiri vanhustenhuollosta. Se mikä Harri Erkin tekstit usein erottaa monesta muusta on hänen pyrkimyksensä kirjallisiin kokeiluihin, mikä näkyy upeasti postmodernissa metatarinassa Myöhempinä aikoina. Sama teksti paljastaa myös kirjailijan kehityksen – se on tuorein kirjaan päätynyt teksti ja sitä seuraa Harry Kumpulaisen nimellä julkaistu, 16-vuotiaana kirjoitettu esikoisjulkaisu. Ylipäänsä 2000-luvun kertomukset ovat Harri Erkin vahvimpia. Silti olisi niin sanottu kulttuuriteko, jos joku ottaisi hommakseen koota 1960–70-lukujen Koti-Posti-novellit yhteen.

Boris Hurtta: Olavi Virran paremmat vuodet. Hajala 2000: Avoin kirja. 85 s. Kuv. Nid. Kamala ukko.

Boris Hurtta: Laulajan lunnaat. Olavi Virta on maailman paras laulaja. Nostalgisia iltamatunnelmia 1950-luvun lopun hengessä. Turku 2007: Wanhain herrain huone. 39 s. Nid. Wanhain herrain huone  160.

Boris Hurtan Olavi Virran paremmat vuodet julkaistiin alun perin Portti-lehdessä 1999. Seuraavana vuonna se ilmestyi omana kirjanaan salolaisen Avoimen kirjan kustantamana ja Hurtan omassa Kamala ukko -sarjassa. Pienoisromaanimittainen kertomus on toisaalta rikoskertomus, toisaalta vaihtoehtohistoriaa. Vaikka moni asia siinä onkin tosipohjaista tai ainakin toteen perustuvaa, niin lähtökohta ei. Sen sijaan, että Olavi Virta olisi jäänyt suomalaisten tangokuninkaaksi, hänestä onkin tullut globaali tähti. Ura on kuitenkin laskusuunnassa, kun hänet 1970-luvun alussa kidnapataan. Laulajan asioitaan hoitavan säätiön edustaja lähtee etsimään häntä. Samalla käydään läpi Virran uraa tavalla, jossa kiehtovasti yhdistyvät hänen todelliset vaiheensa ja vaihtoehtoiset saavutuksensa. Hurtta tasapainottelee monipuolisen materiaalinsa kanssa melko hyvin, vaikka alussa tarina melkein unohtuu välillä ja toisaalta loppupuolella fantasiamateriaali on vähäisempää. Hänen kehitelmänsä siitä, mitä mahdollisesti olisi voinut tapahtua, jos asiat olivat menneet hieman toisin, ovat kiehtovia ja jopa uskottaviakin. Niin on myös Virran hahmo, joka näyttäytyy jo sairaana ja todellisuudesta irtaantuneena mutta josta tuntuu kirjoittajan kunnioitus.

Ihan toisenlaisen Virran Hurtta piirsi vuoden 2007 vihkosessaan Laulajan lunnaat, joka ilmestyi Wanhain herrain huoneen julkaisusarjassa. Herrojen hennosti verhotut hahmot ovat aloittamassa 1950-luvun lopussa kiertuetta, jonka tarkoituksena on levittää scifin ilosanomaa Suomeen perinteisen iltamakaavan avulla. Sattumalta mukaan päätyy Olavi Virta, joka lemppaa humalaisen orkesterinsa ja korvaa sen herroilla. WHH-tyyliin tarina on irrotteleva veijarijuttu, ja Hurtta-tyyliin nostalginen ajankuva on lämmintä. Tällä kertaa Virta esitetään energisenä ja joviaalina, melkein kujeellisena hahmona. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Ilomantsin tapauksena tunnetun selkkauksen jälkeiseen aikaan, hän ottaa tomerasti yllättävät tilanteet haltuun. (Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yksi herroista on nimeltään Into Syksiö. Samalla nimellä Hurtta julkaisi yhden novellin Yöjutussa.)

Näiden kahden niteen lisäksi WHH:no sarjassa on ilmestynyt nimen perusteella ainakin kaksi Virta-aihetta. Niistä en tiedä enempää.

Henry Aho, Jonna Mononen, Juha Mäntylä, Riku Talvitie, Arttu Tuominen, Johanna Valkama: Matkamuisto. Kauhunovelliantologia. Helsinki 2018: Lector Kustannus. 128 s. Sid.

Matkamuisto on kuuden kirjoittajan kauhunovelliantologia, kuten alaotsikkokin ilmoittaa. Erillistä toimittajaa ei ole nimetty, vaan kirjoittajat esiintyvät kannessa ja nimiösivulla tasavertaisina. Mikä tekee Matkamuistosta mielenkiintoisen nimenomaan kauhunovellien kokoelmana, on se, ettei kirjoittajista oikeastaan kukaan tule niin sanotusti fandomin sisältä; keneltäkään ei esimerkiksi ole julkaistu mitään spefilehdissä.

Kokoelman novelleja sitoo toisiinsa löyhä teema. Jokaisessa mukana tuotu tai joltakulta saatu tuliainen tuottaa kurjuutta ja kuolemaa. Vain yhdessä kertomuksista tuo matkamuisto on kansikuvan maneki neko -kissapatsas, mutta se esiintyy vähintään ohimennen jokaisessa. Muuten riivaaja on olla jokin toinen esine tai toisaalta kehollisempi muisto.

Alkuun Matkamuiston ihmiskuva ja kauhunlähteet vaikuttavat hyvin raadollisilta. Henry Ahon, Jonna Monosen ja Juha Mäntylän päähenkilöt ovat vihaisia ja ikäviä ihmisiä, joille perhe on kauhistus ja jälki rumaa. Kertomusten kauhu syntyy groteskiudesta, liioitellun naturalistisesta inhottavuudesta. Aholla se on jokseenkin vaikuttavaa, kahdella muulla hieman kömpelöä, kuin lahjakas murrosikäinen olisi päättänyt revitellä kouluaineessaan. Toisessa sokea alkaa nähdä mutta menettää kaiken muun, toisessa kissapatsas tekee työyhteisöstä survosta.

Kolme jälkimmäistä tekstiä ovat hieman hillitympiä. Riku Talvitien hiukan ennalta arvattava mutta hyvin kerrottu tatuointitarina ja Arttu Tuomisen vakavana alkava mutta Creepshow-viboihin päättyvä kertomus ovat kirjan siloitelluimmat. Sen sijaan Johanna Valkaman päätöskertomus on todellinen outolintu. Ilmastokatastrofin jälkeiseen maailmaan (tai siis Tampereelle) sijoittuva dystopia alkaa synkän tunnelmaisena scifinä mutta lopussa se muuttuu melkein metafyysiseksi animekauhuksi, kun japanilaiset tengut pääsevät vauhtiin. Kokoelman lopetus on ei tunnu sopivan joukkoon ollenkaan, mutta paitsi että se on yllättävä onnistui se myös aidosti aiheuttamaan orastavan kauhuntunteen paatuneessa lukijassa.

Paavali Juusten: Suomen piispain kronikka. Chronicon Episcoporum Finlandensium. Helsinki 1956: Otava. 77 s. Kuv. Nid. Suom. Helmer Winter. Otavan joulukirjanen 1956

Martti Parvio: Yx Kijtossana ia Rucous wde vuoden päivänä. Suomalainen saarnatuoliliturgia 1500-luvulla. Helsinki 1983: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 69 s. Nid. Kuv. Suomi 126.

Piispa Paavali Juusten kirjoitti muistiin kaiken löytämänsä, mitä hänen edeltäjistään kerrottiin. 1500-luvun loppupuolella syntyi Chronicon Episcoporum Finlandensium -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka kuitenkin painettiin ensimmäisen kerran vasta parisataa vuotta myöhemmin, kun Porthanin kommentoima editio ilmestyi. Suomennosta saatiin odottaa vuoteen 1943. Sama Helmer Winterin käännös ilmestyi Otavan joulukirjasena 1956 Suomen piispain kronikka. Julkaisu on muutenkin kaunis pikku kirja, jossa väljää asettelua tukevat varhaisista kirjatuotteista muistuttava punaisen käyttö sekä kuva kunkin piispan sinetistä, sikäli kuin sellainen tunnetaan. Sisällöltään Juustenin teos on tietysti vanhentunut eikä historiallisesti luotettava. Se on kuitenkin edelleen kiehtova silmäys aikansa tapaan ajatella ja hahmottaa asioita. Ja etenkin Juustenin omat muistikuvat muutamasta edeltäjästään ovat tietysti eri tavalla relevantteja kuin aiempaan muistitietoon pohjaavat pienoiselämäkerrat.

Yx kijtossana ia Rucous wden vuoden päivänä puolestaan on uniikkipainate, jonka ainoa tunnettu kappale on sidottu samoihin kansiin Juustenin messukirjan kanssa. Pienessä tutkielmassaan Martti Parvio kuitenkin esittää sitä myöhemmäksi, piispa Ericus Ericin vuonna 1595 kirjoittamaksi. SKS:n vuonna 1983 ilmestynyt Suomi-sarjan julkaisu sisältää näköispainoksen tekstistä, sen antiikvalla painetun (= helppolukuisemman) version sekä Parvion johdatuksen tekstiin ja sen kontekstiin, aikansa saarnatuoliliturgiaan. Hänen katsauksensa saarnatuolin ja sen käytön historiaan on mielenkiintoinen monestakin näkökulmasta. Samalla se avaa tarkasteltavan liturgisen tekstin käyttötarkoitusta, painamisen motiiveja sekä sen merkitystä ajassaan. Yksinkertainen vertailu vuoden 1571 kirkkojärjestykseen osoittaa, että suomenkielinen teksti pohjaa siihen lähes suoraan.

Boris Hurtta: Oikeat muistelmani. Vantaa 2022: Enostone. 70 s. Kuv. Sid.

Boris Hurtan postuumisti ilmestynyt Oikeat muistelmani on toisaalta rakkaudentunnustus perinteisille, vanhan ajan poikakirjoille, toisaalta niiden parodia. Niin kuin kaikissa tervehenkisempien aikojen poikain seikkailukirjoissa, myös Hurtan näkemyksessä ekaluokkalainen suomalaispoika ikään kuin vahingossa päätyy yksinään Ruotsiin ja sitten sieltä palatessaan kohtaa jos jonkinmoista väkeä. Vastaan tulevat esimerkiksi toinen perinteinen hahmo, Pahatapainen Vähän Vanhempi Poika, rillumareihenkinen kullankaivaja, yöllä kilpaa juokseva Kekkonen – ja tietenkin Olavi Virta, joka ajaa mittari yli satasta näyttäen (mailimittari luonnollisesti).

Hurtan poika ilmeisesti muistuttaa häntä itseään aikalailla (lopussa on valokuvakin todisteena), mutta muutoin yksityiskohtiin lienee paras suhtautua varauksella. Lämminhenkisissä jälkisanoissaan Harri Haarikko avaa toden ja tarun suhdetta Hurtan jutuissa ja puheissa ja antaa ikään kuin lukuohjeen biografistisesti suhtautuvalle vastaanottajalle.

Kuten niin monesti aiemminkin, Hurtta taitaa menneiden vuosikymmenten kuvauksen, yhtä aikaa realistisen, nostalgisen ja vahvasti kirjallisuuden värittämän. Nyt sävyjä luovat paitsi todelliset henkilöt, lukuisat yksityiskohdat sarjakuvien sisällöstä uutisotsikoihin ja vissypullon patenttikorkkiin. Tarina kuitenkin on kaikkea muuta kuin realistinen. Eihän sellainen genreen kuulukaan. Hurtan käsittelyssä liioittelu saa tosiaan lähes parodisia piirteitä – ja toisaalta münchhausenmaisen, lukijaa vastuuttavan tarinaniskennän sävyjä.

Oikeat muistelmani ei ole terävintä Hurttaa mutta sydämellisimmästä päästä hänen tuotantoaan se kyllä on. Olen hyvin iloinen, että se on julkaistu.

Luettua: syyskuu 2024

Irma Kerppola: Teerunoja. Porvoo–Helsinki–Juva 1980: WSOY. 69 s.

Lääkäri–kirjailija Irma Kerppola(-Sirola)n kolmas runokokoelma Teerunoja on epätasainen mutta miellyttävä teos. Etenkin sen ensimmäinen osasto, joka on otsikoitu Curriculum vitae ja johon kirjan nimikin viittaa, on sarja tiiviitä tuokiokuvia. Niitä yhdistää tee, joka liittyy elämänkaaren moniin muistoihin: lapsuuden päiviin isoisän seurassa, rakastumiseen, työelämän käänteisiin ja niin edelleen. Aihe on proosallinen ja kieltämättä runoista muodostaa lukijan mielessä suoranainen tarina. Kuitenkin välähdyksenomainen rakenne, jolla se on kerrottu, aina höyryävien teekuppien ääreltä ja takaa, tekee siitä hyvin viehättävän ja tunnelmaisen. Kerppolan kieli on rönsyämätöntä ja rytmiltään ytimekästä.

Loput kolme osastoa sen sijaan ovat vähemmän onnistuneita, vaikka periaatteessa niissä on samanlaista ohi vilahtavaa muistikuvien sarjamaisuutta. Tekstit jäävät kuitenkin latteiksi. Varsinkin kirjan päättävä uskonnollisuutta käsittelevä osa tuntuu vaivaannuttavalta.

Ihan oman varjonsa muutamiin runoihin tuo se seikka, että Kerppola kirjoittaa pienestä pojastaan. Se tietysti on tuleva kirjailija Harri Sirola, joka parikymmentä vuotta myöhemmin teki itsemurhan. Tieto väkisinkin vaikuttaa Teerunojen kokemiseen.

Alvar Renqvist: Henrik Renqvist kirjankustantajana. Otavan juhlassa Kansallisteatterissa 16. XI. 1946 pidetty esitelmä. Helsinki 1946: Otava. 34 s.

Alvar Renqvist: Kirjakauppalaitos. Lyhyt esitys sen kehityksestä ja nykyisestä tilasta. Helsinki 1930: Otava. 47 s. 2. p.

Alvar Renqvist teki aikanaan Otavasta yhden Suomen suurimmista ja käynnisti samalla Renqvist-Reenpään kustantajadynastian. Hän myös oli perustamassa Akateemista kirjakauppaa. Sen lisäksi hän kirjoitti itsekin muutaman viehkon pikku kirjasen.

Vuonna 1946 Renqvist piti Otavan juhlassa esitelmän, joka ilmestyi myöhemmin samana vuonna myös omana vihkosenaan. Aiheena oli kirjoittajan isoisä, varhaisin tunnettu kustantaja-Renqvist, Henrik (synt. Kukkonen). Tämä oli 1700-luvun lopussa syntynyt pappi ja kiihkomielinen herätyssaarnaaja, joka aiheutti pöyristystä hänen seurakunnassaan. Sen seurauksena Renqvist eristettiin Svartholman vankilinnoitukseen papiksi, käytännössä yhdeksi vangeista. Siellä hän aloitti kustannustoimintansa ja tulevina vuosina julkaisi kymmeniä hengellisiä kirjoja, etenkin käännöksiä ja useimmiten rahallisella tappiolla. Vuonna 1946 Henrik Renqvististä oli ilmestynyt jo ainakin Ilmari Salosen elämäkerta, mutta Alvar-pojanpojan pienjulkaisussa on oma miellyttävyytensä.

1930 ilmestyi omana niteenään ja uutena laitoksena Renqvistin kymmenisen vuotta aiemmin toisaalla julkaistu selonteko kirjakaupan kehityksestä ja nykytilasta. Tiiviissä esityksessä käydään ensin läpi kirjakaupan historiaa, mikä edelleen on pääosin validia asiaa. Esitellyksi tulee niin kirjapainoa edeltävä aika kuin sen jälkeinen, aluksi kirjojen vaihtoon perustunut ja sittemmin hiljalleen nykymuotonsa saanut kaupanteko. Silloista nykytilannetta esitellessään Renqvist tukeutuu paljon tilastoihin ja listoihin, varsinkin Saksan ja Ranskan osalta. Tietenkin tieto on kaikin tavoin vanhentunutta, mutta edelleen vaikkapa eri maissa ilmestyneiden nimikkeiden määrä ensimmäisen maailmansodan ajoita ovat mielenkiintoista ajankuvaa.

Pekka Pakkala & Patrick Wester: Karmivia tarinoita. [Tampere] 2005: [Aamulehti]. 141 s. Kuv. Patrick Wester.

Pekka Pakkalan ja Patrick Westerin kirjoittama ja jälkimmäisen kuvittama kirja Karmivia tarinoita johtaa mielestäni hieman harhaan nimellään ja kansikuvallaan. Esipuheessaan kirjoittajat kertovat lähtökohtansa olleen Kansanrunousarkistossa, josta he halusivat nostaa esiin ”yliluonnollista kauhua”. Kokoelma sisältää reilusti toistakymmentä kertomusta, joita ei ole vain jäljennetty arkistokorteilta vaan laajennettu pieniksi novelleiksi.

Kirjan ensimmäinen puolisko on klassista kansanperinnettä, 1800-luvulle ja 1900-luvun alun agraari-Suomeen sijoittuvia tarinoita aaveista, paholaisesta ja muista olennoista. Jälkimmäinen puolisko puolestaan sisältää modernimmassa kännykkämaailmassa tapahtuvia kohtaamisia yliluonnollisen kanssa, siis niin sanottuja urbaanilegendoja. Kuinka moni tarinoita todella perustuu ehtaan kansantarinaan, ei käy ihan selväksi. Kirjoittajien jälkikirjoituksen sanamuoto on sellainen, ettei lukija voi olla varma, onko joukossa heidän omia kertomuksiaan. Ainakin yksi rustiikkinen ihmissusijuttu tuntuu vieraalta ollakseen sadan vuoden takaa, mutta sentään se on sujuva ja kokoelman tunnelmaltaan onnistuneimpia.

Ylipäänsä varhaisemmat kertomukset toimivat itselleni paremmin. Se kuitenkin lienee vain henkilökohtainen mieltymys. Nykyaikaan sijoittuvat tarinat tuntuvat liikaa kauhuelokuvaklišeiden toistolta. Vaan niinpä kansantarinatkin ovat lähes aina tuttujen trooppien toistoa.

Jää hiukkasen epäselväksi, mikä on lopulta kirjan kohdeyleisö. Nimi, kuvitus ja varsinkin loppupuolen Pelottaako?-televisiosarjan kaiut osoittavat selvästi nuoren lukijan suuntaan. Hyvin tekstit toimivatkin iltasatuina 11-vuotiaalle. Kuitenkin autonomian ajan maaseutukauhun vahva osuus tuntuu nuorisoa vierottavalta. Karmivia tarinoita on epätasaisuudestaankin huolimatta yllättävän hyvä lisä suomalaiseen (nuorten)kauhuun. Yksinkertaisuudestaan huolimatta se miellyttää paatunuttakin lukijaa.

Pentti Heikkinen: Hiipivä kasakka. Jännitystä, huumoria ja politiikkaa. Helsinki 2019: BoD – Books on Demand. 222 s. Kannessa merkintä "Poliittinen satiiri ja dekkari".

Venäjä kokoaa tulivoimaa Suomen rajan tuntumaan. Ruotsalaiset liikemiehet ovat huolissaan tilanteesta ja sijoituksistaan. He suhmuroivat asiat niin, että Ruotsi ja Suomi sopivat kulissien takana valtioliiton ja liittyvät kaikessa hiljaisuudessa Natoon.

Pentti Heikkisen omakustanteena ilmestynyt Hiipivä kasakka on monin tavoin kummallinen lukukokemus. Se on kirjoitettu sinä historiallisesti ainoana hetkenä, kun sellainen olisi ollut ylipäätään mahdollista. 2019 Venäjä oli jo vallannut Krimin, mutta täysimittainen sota ei ollut vielä alkanut. Heikkisen lähtökohta on, että Suomi on seuraavana kokemassa Krimin kohtalon. Samalla hän tarkoituksellisesti saarnaa Nato-jäsenyyden autuutta. Kyllähän se kertomuksessa tekeekin tehtävänsä: Venäjä ei pärjää kisassa, jossa toisella puolen on sotilasliitto – ja Suomen uudet hyppymiinat!

Hiipivä kasakka on poliittinen trilleri, mutta se on muutakin. Kirja mainitsee lukuohjeiksi myös satiirin ja huumorin. Kieltämättä ajatus länsinaapurin miljonäärien sopimasta Ruotsi-Suomesta täyttää kummankin vaateet. Lisätään siihen vaikkapa Nato-neuvottelijana toimiva kenraali Kustaa Häkkinen (vrt. G. Hägglund?), presidentti Säynästö, taksiuudistuksen pilaava ulkolainen liikenneministeri ja Venäjältä lahjuksia saava nimetön pääministeri, jonka kepulaisuus ei jää keltään huomaamatta... Ja sitten ajetaan takaa niin pirusti, monessa maassa.

Hiipivä kasakka ei ole millään muotoa hyvä kirja. Mutta mielenkiintoinen se on. Sen kieli on töksähtelevää päälausetta toisensa perään. Asioiden ääreen ei pysähdytä hetkeksikään, vaan ne vain todetaan ja jatketaan eteenpäin. Kertoja tuntuu vaihtuvan satunnaisesti, ja ainakin yhden henkilön nimikin muuttuu kesken kaiken. Monesti on kuin lukisi ihan kohtuullista kasiluokkalaisen rikostarinaa. Hämmästyttävintä on tekstin asettelu: kaikki on kursiivilla ja melkein selkokirjamaisesti rivitetty. Tällaisten teosten vuoksi on niin palkitsevaa perata omakustanteita.

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus (Interred with Their Bones, 2007). [Helsinki] 2010: Bazar. 524 s. Suom. Laura Jänisniemi.

Jennifer Lee Carrellin Shakespearen salaisuutta on verrattu ahkerasti Da Vinci -koodiin. On totta, että sillä on joitain yhtäläisyyksiä Dan Brownin aloittaman ”tieteilijädekkareiden” tsunamin kanssa. Parempi usein käytetty verrokki on toinen vanha kirjakerhosuosikki, Umberto Econ Ruusun nimi, vaikkei kyseessä olekaan samanlainen postmoderni leikki.

Kuten Econ kirjakin, Shakespearen salaisuus vain esittää dekkaria. On totta, että sen tarinassa on muutama takaa-ajo, monta murhaa, liuta Odottamattomia Käänteitä ja valtava määrä arvoituksia ratkottavaksi. Kaikki tämä on kuitenkin toissijaista, pelkkää liimaa tärkeiden asioiden välissä. Juoni itsessään on klišeinen ja epäuskottava, hahmot pahvisia stereotyyppejä ja heitä ympäröivä maailma pelkkä kulissi. Mutta ne ovatkin vain houkutin, jolla satunnainen lukija saadaan satimeen.

Tarina kertoo tiedeuralta teatterinohjaajaksi vaihtaneesta amerikkalaisesta, joka joutuu keskelle William Shakespeareen liittyvää arvoitusvyyhtiä. Hän seuraa vihjettä toisensa perään jahdaten vuorollaan ties kuinka monta Shakespeareen liittyvää akateemista probleemia. Carrellin teos onkin pohjimmiltaan oppineen tekijän populaariin kaapuun puettu esitys Stratfordin bardin okkultistisesta puolesta (joka sattumalta onkin myös päähenkilön väitöskirjan aihe). Läpi käydään niin klassista tekijyyteen ja Shakespearen henkilöyteen liittyvää väittelyä, hänen kadonneiden teostensa kohtaloa ja kaikkea sitä keplottelua ja salaliittoilua, jota hänen historiallisessa kontekstissaan on tapahtunut.

Carrell vyöryttää nimiä, vuosilukuja ja poliittisia pelejä hyvin samaan tapaan kuin Ecokin, mutta hänen tyylinsä ei liiku yhtä paljon kikkailevalla metatasolla. Toki tarinankäänteet noudattelevat hänelläkin naurettavan paljon Shakespearen teosten yksityiskohtia ja yksittäisistä teksteistä revitään niin hämmentävän helposti suuria merkityksiä, että satunnainen lukija pudonnee helposti kyydistä. Kirjoittiko Carrell teoksen kieli poskessaan, en tiedä, mutta ainakin haluan uskoa niin.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (Le Liseur de 6h27, 2014). Helsinki 2015: Tammi.  189 s. Suom. Kira Poutanen.

Tiedä, mistä se sitten johtuu, mutta Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27, 2014) on hyvin ranskalainen. Ehkäpä syynä on absurdi, paikoin groteski huumori, ehkä kepeän jutustelun ja toisaalta tunteikkuuden saumaton yhteispeli. Oli miten oli, Didierlaurentin romaani tuntuu minusta samalta kuin Jean-Pierre Jeunet’n elokuvat: kekseliäät ideat tuntuvat tuoreilta, kummalliset vinksahdukset ilahduttavat, kyydistä nauttii mutta lopulta olo on kokemuksen jälkeen tyhjempi kuin odotti.

Lukija aamujunassa kertoo neljäkymppiä käyvästä Guylainista, joka työkseen tuhoaa kierrätykseen tuomittuja kirjoja. Silloin tällöin makulointikoneen jäljiltä selviää sivu sieltä ja lehti täältä. Näitä Guylain sitten sovitustyönään lukee ääneen junamatkoillaan muiden iloksi ja hämmennykseksi. Sivuhahmoilla on vähintään yhtä kummia syitä elämälleen: Yksi ei puhu kuin aleksandriinimitassa ja pyhittää vartijantyönsä klassisille näytelmille. Toinen yrittää kerätä erään kirjan kaikki kappaleet, koska ne on painettu kierrätyspaperille, joka on valmistettu päivänä jona makulointikone söi hänen jalkansa. Sitten on yleisövessan täti, jonka kirjoittamia ajatuksia Guylain löytää junaan jääneestä muistitikusta.

Yhtenäistä tarinaa romaanissa ei ole. On vain kavalkadi eksentrikkoja ja tilanteita; osa sympaattisia, osa ei. Kuitenkin Guylainin toisteinen (joskin omalaatuinen) arki todistaa kirjallisuuden yhdistävästä merkityksestä. Ihmiset, jotka eivät muutoin kohtaisi toisiaan kuin korkeintaan olemalla fyysisesti samassa tilassa, aukeavatkin nyt toisilleen. Joku vaikuttuu Guylainin fragmentaarisista lukuhetkistä, toinen etsii itseään hyvin kirjaimellisesti kirjan sivuista ja kolmas on antautunut olemaan kirjallinen hahmo.

Vaikka iso osa Lukijasta aamujunassa tuntuu liian itsetietoiselta näppäryydeltä ja pintapuoliselta poseeraukselta, onnistuu se silti lopussa koskettamaankin. Kirjoitus, kieli ja kirjallisuus tuovat ihmiset yhteen, saavat heidät jopa rakastumaan. Eräänlainen rakkaudentunnustus on Didierlaurentin romaanikin.