Luettua: joulukuu 2022

Horace Walpole: Otranton linna (The Castle of Otranto, 1764). Turku 2014: Faros. 188 s. Suom. Päivi Mehtonen & Jyrki Siukonen.

Horace Walpolen The Castle of Otranto (1764) mainitaan usein jonkinlaisena kauhukirjallisuuden kantaisänä. Sitä se kuitenkin on hyvin etäisesti, muutaman kaartelevan sukuhaaran kautta. Perustellumpaa on puhua goottilaisen romaanin lähtökohdasta, jonka suosion jälkeen jäljittelijöitä, mukailijoita ja henkisiä jälkeläisiä riitti pitkäksi aikaa.

Otranton linna on muutenkin vaikea tapaus niitata aloilleen. Se on postmoderni teos kaksisataa vuotta etuajassa sekä kirjallinen huijaus ja leikki – yritys yhdistää vanhanaikainen ja uudempi romanssi, tapahtumien epäuskottavuus uskottavaan psykologiaan; muka löydetty keskiaikainen italialaiskäsikirjoitus. Se on kai satiiri tai parodia monestakin asiasta, jotka eivät nykylukijalle avaudu. Se on surrealismia ennen kuin Bretonista oli aavistustakaan – lähes sattumanvaraisesti toisiaan seuraavat yhteensattumat ja unen logiikka. Se on yksi kirjallisuushistorian parhaista aloituksista – jättimäinen kypärä putoaa onnettoman sulhon päälle ja tappaa tämän.

Otranton linna ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin siinä mielessä, että siitä voisi täysin rinnoin nauttia sellaisenaan enää tänään. Antikvaarisena erikoisuutena se kuitenkin on riemastuttavaa luettavaa, kirjallisuushistoriallisena kummajaisena mieltä hämmentävä ja kauhukirjallisuuden yhden kehityslinjan alkupisteenä kiehtova kokemus.

Charles Dickens: Joululaulu. Aavetarina joulusta (A Christmas Carol, 1843). Porvoo–Helsinki–Juva 1984: WSOY. 135 s. Suom. Merja Helanen-Ahtola.

Vuosi sitten luin Charles Dickensin A Christmas Carolin (1843) Werner Anttilan suomennoksena. Tänä vuonna oli vuorossa viisikymmentä vuotta tuoreempi, 1984 ilmestynyt Merja Helanen-Ahtolan käännös. Onhan se huomattavasti soljuvampi ja nykylukijalle helpompi, mutta jotkin kummallisuudet sitäkin vaivaavat. Onpa teos senkin jälkeen suomennettu pariin kertaan, joten ilmeisesti aina vain on jotain parannettavaa.

Itse Joululauluhan on mitä klassisin kertomus, jonka suurin piirtein jokainen tuntee ainakin jonain variaationa. Dickens elvytti vanhaa pakanallista joulun ajan perinnettä, kummitusjuttujen kertomista, ja teki sen niin hyvin, että viktoriaanisessa Englannissa tapa vakiintui taas pitkäksi aikaa.

Michael Foremanin kuvitus on kyllä taiten työläällä viivatekniikalla tehty, mutta se huutaa aivan liiaksi lastenkirjaa, jotta osaisin nauttia siitä.

Aikalainen 2/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Vuonna 1964 Suomen kommunistinen puolue perusti oman kulttuurilehden, Aikalaisen, joka sitten ilmestyi muutaman vuoden ajan. Lehti koettiin tarpeelliseksi, koska muutamaa vuotta aiemmin aloittanut "sosialistinen" aikakauslehti Tilanne, joka todellisuudessa oli oikeistopiirien (ja kenties jopa CIA:n) rahoittama yritys sotkea Suomen kommunistien kuviot. Aikalaisen päätoimittajana toimi runoilija Pentti Saarikoski, joskin hänen "toimittamistyönsä" oli kuulemma alkuinnostuksen jälkeen melkoisen vähäistä.

Paikallinen kirpputori oli löytänyt jostain nipun Aikalaisia ja myi niitä kolikon hintaan. Paitsi että ne kuuluvat Saarikoski-kokoelmaan, ajattelin jopa selata ne läpi.

Vuoden 1965 kakkosnumero on kuusikymmentä vuotta myöhemmin luettuna yllättävä yhdistelmä ajankuvaa ja ajankohtaisuutta. Ajan sosialistinen nyrkinheiluttelu ja riistäjädiskurssi kuuluvat Rauno Setälän katsauksessa Tämän hetken aatetaisteluun ja Mirjam Vire-Tuomisen porvallisen kyvyttömyyden tarkastelussa. Ajattomia sen sijaan tuntuvat olevan aiheet Eino Nykäsen pakinassa, jossa penätään tilaa nuorten äänelle, ja Lauri Sivosen ydinvoimaa käsittelevässä artikkelissa. Kaunokirjallisuutta edustaa ainoastaan suomennos Bertolt Brechtin "Kuolinkantaatista Leninille", mutta sitä sivuaa myös Marja-Leena Toivolan pitkä ja yhä nautittavan lukukelpoinen artikkeli James Joycesta. Kaiken tämän lisäksi mukana on myös haastattelu aloittelevalta taiteilijalta, nyttemmin lähes legendaariselta Ismo Kajanderilta.

Aikalainen 3/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 3/65 on hyvin kaunokirjallisuuspainotteinen. Sellaisenaan se on säilyttänyt mielenkiintoisuutensa muunakin kuin ajankuvana ja reliikkinä. Aatteellisuutta edustaa lähinnä Pertti Lindforsin artikkeli Pimeät vuosisadat ja tieteellinen marksilaisuus, joka on sisällöltään juuri sitä mitä voi aavistellakin, sekä Ossi Hedmanin irvivä arvio Harald Hornborgin jääkärikirjasta.

Runous on hyvin edustettuna lehdessä. Sekä Tuomas Anhavalta että Ahti Susiluodolta on mukana pitkät sarjat; edelliseltä hieno, jälkimmäiseltä väkinäinen. Pekka Kejoselta on yksi runo, minkä vuoksi lehti on sijoitettava myös Kejos-kokoelmaani. Onpa mukana myös suomennos Charles Baudelairen "Vampyyrin muodonmuutoksista" sekä lyhyt valikoima afrikkalaista (kansan?)runoutta. Proosaa edustaa ainoastaan Pentti Saaritsan vähäeleisen ironinen työläiskuvaus Juntta.

Taideartikkelit käsittelevät puolalaisen Jan Kottin Shakespeare-näkemyksiä ja automaatiota maalaustaiteessa. Pekka Hakalan tiukkasanainen artikkeli ruotii suomalaista elokuvakulttuuria ja kritisoi sen arvostamaa eurooppalaista taide-elokuvaa; hyvin mielenkiintoista luettavaa näin jälkiviisaana. Mainittava on vielä Lassi Sinkkosen arvosteleva essee Timo K. Mukan Tabusta.

Aikalainen 1/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Arkistoista löytyikin myös Aikalaisen ensimmäinen vuoden 1965 numero, joten kronologia otti pari askelta taapäin.

Numero on kokonaisuudessaan varsin kulttuuripoliittinen. Sekä Pentti Saarikosken pääkirjoitus että Markku Lahtelan essee kommentoivat juuri alkanutta Hannu Salaman Juhannustanssien tapausta; varsinkin Lahtela tylyttää asian eduskuntaan tuonutta Margit Borg-Sundmania olan takaa.

Toinen enemmän kuin yhden tekstin aihe on suomalaisen koulun näkymät: Esko Ervasti maalailee hurjia uhkakuvia, joita täysikäisyyteen jatkuva koulu voikaan tuoda muassaan, ja Ossi Hedman teorisoi laajasti historianopetuksen filosofiaa – valitettavasti hän uppoaa ideologiseen suohon melko pian.

Olavi Ruoho pohtii teatterin uudistusmisentarvetta ja tuleva professori Jeja-Pekka Roos yrittää hahmotella metodia elokuvakritiikkiin kaikella nuoruuden ehdottomuudella. Lisäksi Saarikoski kirjoittaa pisteliään kommentin Joonas Kokkoselle, joka on elitistisesti arvostellut kansan musiikkimakua.

Ainoa kaunokirjallinen tuotos lehdessä on Juhani Peltosen lyhyt ja absurdi Jakeita evankeliumistani, jossa hän kuvaa ensimmäisessä persoonassa viisi erilaista ihmistä ulkonäöltä.

Aikalainen 7–8/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen vuosi 1965 päättyi kaksoisnumeroon, joka oikeasti oli melkein tuplapaksuinen normaaliin verrattuna. Se oli myös erinomainen esimerkki, miten monipuoliseksi kulttuurilehdeksi Aikalainen oli muodostunut.

Kaunokirjallisuutta on melko paljon: runoillaan ovat mukana Harri Kaasalainen, Kalevi Rahikainen, Pertti Roiha, Kurt Sanmark, Claes Andersson, Robert Alftan, Ralf Parland, Pekka Kejonen, Jyrki Pellinen sekä Olli Perttula. Osaa teksteistä kyllä tituleerataan proosaksi mutta nykykatsannosta osuvinta olisi puhua proosarunoudesta. Lisäksi Saarikoski teilailee tuoreita teoksia, Michel Hamon kirjoittaa DeQuinceyn murhaestetiikasta. Kejonen ja Kyösti Suonio irvivät muita kulttuurilehtiä.

Piruiluksi voitaneen laskea myös Ahti Susiluodon muistelu vuosistaan opettajana Haminassa ja etenkin sikäläisen papiston valkoisuudesta (contra punaisuus). Samoin voi vain kuvitella, miten päätoimittaja on hihitellyt laittaessaan modernien tekstien sekaan katkelman vuosisadan alun lääkärikirjasta, sen onanian vaaroista kertovasta osuudesta. Myös Heikki Välitalo tarkastelee tutkimusta nuorison lukutottumuksista melko vinosti hymyillen.

Yllättävän modernilta tuntuu, että kuusikymmentä vuotta vanhoissa artikkeleissa käsitellään sekä rasismia (Teuvo Mällinen) että soiden kuivattamisen ongelmia (Lasse Sammalisto). Kalevi Seilonenkin käsittelee koneiden tekemää taidetta melkein kuin tämän aamun Hesari tekoälyn tekemää.

Erikoisen juonteen muodostaa koulua käsittelevä sikermä: lukiolaisten kirjoittamat tekstit koulun merkityksestä heille itselleen, Suonion pohdinta korkeakoulutuksesta ja Ossi Hedman esittelee erästä älyvapaata tutkimusta, jossa koulukirjoja pisteytettiin niiden sanamäärien, kuvapinta-alojen ja sen sellaisten numeeristen seikkojen mukaan.

Kalevi Kuitunen: Kirjahulluja. Helsinki 1998: Hagelstam. 175 s.

Joulunajan lukemistoksi valikoitui vanha suosikki, bibliofiili Kalevi Kuitusen kirja astetta maanisemmista virkaveljistään. Kirjahulluja on Cecil Hagelstamin antikvariaatin vuonna 1998 kustantama ja sen painos oli 500 kappaletta, mikä tässä yhteydessä pitää mainita.

Kirjahulluja esittelee joukon historiallisia bibliomaaneja, joiden rakkaus kirjoihin on ylittänyt kohtuuden ja terveen rajat. On sitten ihan katsantokannasta kiinni, näkeekö nämä hahmot hassahtaneina ja sääliteltävinä potilaina vai esimerkillisinä keräilijöinä. Kuitunen aloittaa antiikin hämäristä ja silloisista tarunhohtoisista kirjastoista ja etenee kohti viime vuosisataa. Esittelynsä saavat erakkomaiset, kirjoilla talonsa täyttäneet Antonio Magliabecchi, Richard Heber ja Lars Månsson, joka rakennutti jopa oman kirjastorakennuksen itselleen ja joutui lopulta myymään kokoelmansa pilkkahintaan. Sitten on erilaisia erikoisuuksia kuten kirkkoherra J. G. Tinius, joka murhasi kirjojen vuoksi, Ruotsin kuninkaallinen kirjastonhoitaja G. E. Klemming, joka päätyi asumaan kirjastoonsa, tai erinäiset kirjojen varastamisesta taiteenlajin tehneet keräilijät. Oma lukunsa ovat bibliofiilisten teosten väärentäjät, nuorena kuollut Thomas Chatterton ja maineensa komeasti turmellut Thomas J. Wise. Kotimaiset keräilijät eivät tähän seuraan kokoelmiensa laajuudella yllä, mutta vanhan suomalaisen kirjallisuuden melkein yksin pelastanut ryysyläinen Matti Pohto käsitellään laajasti.

Kirjahulluihin sisältyy myös muutama suomennos klassisesta bibliofiliaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Lukianoksen Narrimainen kirjankeräilijä on käännetty melkein kokonaan, ja katkelmia mukana on Isaac D'Israelin ja T. F. Dibdinin Bibliomanioista. Lisäksi kirjan päättää kommentoitu bibliografia alan kotimaisesta käsittelystä ja valikoima tärkeintä ulkomaista kirjallisuutta.

Richard de Bury: Filobiblon. Rakkaus kirjoihin (The Filobiblon, 1345). Helsinki 2004: Edizioni Artemisia. 86 s. Suom. Kaisa Luntinen.

Bibliofiilisen kirjallisuuden klassikko, piispa Richard de Buryn Filobiblon (1345) saatiin suomeksi hetken odottelun jälkeen vuonna 2005. Kaisa Luntisen käännös ja Artemisian julkaisu on kaunis kokonaisuus.

Piispa Richard kirjoittaa, kuten kreikankielinen nimikin kertoo, rakkaudesta kirjoihin. Hänen bibliofiliansa ei kuitenkaan piehtaroi paperilaaduissa, kuvituksissa, kappaleiden eroissa tai marginaalien leveyksissä. Hänelle kirjalla on pragmaattinen arvo – se on keino kohti viisautta ja Jumalaa. Mikään kristillinen puritaani Richard de Bury ei silti ole, sillä vaikka hän Raamattuun viittaakin usein, kirkkoisiä enemmän hänen sitaateissaan toistuvat antiikin ajattelijat, etenkin Aristoteles jota ylistetään lähes jokaisessa teoksen kahdestakymmenestä luvusta.

Filobiblon tunnustaa rakkauttaan kirjoihin niiden sisältämän tiedon ja viisauden, niiden tutkiskelun ja sen aiheuttaman nautinnon, niiden hankkimisen ja niiden jakamisen kautta. Aivan täysin hekumoimaton ei piispankaan kirjasuhde ole, sillä kyllä keräilyn ilo kuultaa hänenkin tekstissään läpi. Mielenkiintoinen lisä Filobibloniin on sen pari lukua, joissa kirjoittaja käytännössä kuvaa lainakirjastotoimintaa – ja kritisoi opiskelijoita jotka räkäisin sormin ja kuola suupielestä valuen turmelevat yhteistä viisautta.

Aikalainen 6/1966. Helsinki 1966: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 6/66 on kompakti paketti. Sen artikkelit käsittelevät rauhanliikettä, ja sävyissä on paljon aavemaisen tuttua: Pentti Halme penää Suomelta aktiivisempaa rauhanpolitiikkaa (jota vaadetta tuskin vähään aikaan Nato-Suomessa kuullaan), Ahti Susiluoto rääpii Sadankomitean Vietnamin sotaa vastustanutta mielenosoitusta (tavalla, joka tuo mieleen viime aikojen kommentit Elokapinasta) ja Jeja-Pekka Roos kritisoi kasvuideologiaa ja hakee mallia Kiinasta (ei ehkä suosittu mielipide tänä päivänä mutta pienellä viilauksella aivan mahdollinen).

Kaunokirjallisella puolella on paljon runoa: Jorma Karimo ja Pekka Parikka esittelevät valikoiman afrikkalaista lyriikkaa (josta valitettavan iso osa on nimenomaan eurooppalaisten kritikointia eikä juuri muuta) ja Risto Ahti on oma itsensä jo kuusikymmentä vuotta sitten. Lisäksi Jorma Ojaharjulta on pieni tenuremmin leiriä kuvaava novelli, Pekka Kejonen arvostaa lehtiä ja kirja-arvosteluissa on monta nippukritiikkiä, jotka palauttavat mieleen takavuosien keskustelun Hesarin palstoilla moisten moraalittomuudesta.

Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Helsinki 1956: Otava. 63 s.

Joskus julkaisun nimi kertoo kaiken oleellisen: Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Kyseessä on kustannusyhtiö Otavan työntekijöiden muisto Heikki Reenpäälle tämän 60-vuotispäivän kunniaksi.

Kirja sisältää yhtiön koko silloisen työläistön valokuvattuna. Se tarkoittaa yli kahdeksaasataa ihmistä. Eihän tällaisen julkaisun informaatioarvo ole suuren suuri melkein seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, mutta on silti kiehtovaa silmäillä kasvoista toisiin: näin paljon työntekijöitä, millaisiahan ihmisiä olivat, onkohan kukaan enää hengissä...

Yllätyksenä ei tule, että johtoporras on pelkkää miestä, naisia tulee mukaan siisteissä sisätöissä ja miehet palaavat kuviin taas, kun ollaan teknisemmissä ja sotkuisemmissa sisätöissä. Sen sijaan on hauska seurata, miten rennommiksi kuvat ja niiden ihmiset käyvät, mitä alemmas hierarkiassa käydään. Johtokunta pönöttää kovat kaulassa (paitsi Heikki A. Reenpää joka on aina lipevän näköinen), mutta latojat ja paperinleikkaajat jo hymyävät iloisesti. Ylipäänsä kuvista hehkuu eräänlainen ylpeys siitä, että saadaan olla osallisina. Se voi tietysti olla jälkiviisasta tulkintaa, mutta ei oman työpaikan jokasyksyinen henkilökuntakuva ihan tällaiselta näytä...

Matti Malmberg (toim.): Galleria Acamedica. Yliopistomiesten muotokuvia. Adamiskt porträttgalleri. Porvoo 1961: WSOY. 523 s.

Joskus sitä tarttuu kirjaan ihan vain pelkän kuriositeettiarvon vuoksi (ja koska hintaa ei ole kolikkoa enempää) ja sitten saakin huomatta olevansa jonkin kiehtovan äärellä. WSOY:n vuonna 1961 julkaisema Galleria Academica oli minulle juuri tällainen yllätys.

Galleria Academica on esineenä erittäin miellyttävä. Hieman halvanoloisen kansipaperin alla on jykevä sidos, 262 kiiltopintaista lehteä ja painoa 800 grammaa (punnitsin). Myös sisällöltään kirja on painava, joskin nykyään jo monella tapaa vanhentunut. Julkaisun tarkoituksena on koota yhteen kaikki Helsingin yliopiston hallussa tuolloin olleet muotokuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa liki kolmeasataa yliopistomiestä (naisia on neljä, niistäkin yksi kuningatar eikä lainkaan tieteilijä). Mustavalkoisenakin kuvakavalkadi on vaikuttava otos suomalaiseen kulttuuri- ja oppihistoriaan. Kuvia edeltää ja osittain avaakin Onni Okkosen pitkä suomalaisen muotokuvataiteen esittely. Varsinkin Turun ajalta säilyneet teokset sekä suurin osa 1800-luvulla tehdyistä esitellään Okkosen tekstissä. Myöhemmät sen sijaan saavat paljon ylimalkaisemman luetteloinnin.

Jos kirja olisi tuore, käyttäisin tilaisuuden arvostellakseni joitain toimitusratkaisuja, kuten sitä ettei Okkosen tekstissä viitata suoraan kuvien juoksevaan numerointiin tai sitä että kuvat on järjestetty kohteittensa syntymävuoden mukaan mutta henkilöesittelyt kirjan lopussa aakkosjärjestyksen, mutta eipä tuo enää kannata tämän enempää. Perehtyvä lukija saa joka tapauksessa selata kirjaa edestakaisin saadakseen täyden hyödyn.

Luettua: joulukuu 2021

Pasi Palonen: Pauli Myyrä. Helsinki 2016: BoD – Books on Demand. 223 s.

Kirjailija–muusikko–kuvataiteilija Pasi Palosen esikoisromaani Pauli Myyrä on ollut hyllyssäni ilmestymisestä asti mutta jotenkin se on onnistunut välttyä lukemiselta. Nyt lopulta tartuin tehtävään – ja voin sanoa että oli juuri oikea aika. Pauli Myyrä oli yksi tämän vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Romaanin nimihenkilö on lapsuuttaan 1990-luvun koillispirkanmaalaisessa pikkukaupungissa Villilässä elävä poika. Paulia kiusataan koulussa ja muutenkaan elämä ei hymyile. Samalla hän alkaa kokea erikoisia: valoilmiöitä taivaalla, kadonneita viikkoja, lähes hänen niskaansa pudonnut meteoriitti. Pauli alkaa obsessoitua avaruuden ilmiöistä ja alkaa odottaa jotain tai joitakuita tulevaksi taivaalta. Romaani jättää herkullisesti auki, tapahtuuko kaikki todella vai keksiikö Pauli mielikuvitustodellisuden defenssinä kestääkseen elämäänsä.

Palonen pudottelee ajankohdan televisiosarjojen, lelujen, scifikirjojen nimiä, mikä ainakin minulle tuo kotoisan olon. Siihen vaikuttaa kyllä sekin, että Villilä muistuttaa aikalailla Mänttää, syntymäkaupunkiani. Pauli Myyrä on kiehtova ja koskettavakin tarina, ainakin jos miljöö ja henkinen ympäristö saavat niin tehokkaasti samaistumaan itseensä, kuten minulle kävi. Teksti tuntuu valmiilta. Vain kerran tai kaksi harrastelijakustannustoimittajan vaistoni olisi tehnyt sen suurempia muutoksia.

Jukka Nieminen: Zombievyöhyke. Tampere 2012: Mediapinta. 113 s. Kannessa teksti Suomalaista horroria.

Jukka Nieminen on 2000-luvun kotimaisen hörhökirjallisuuden suuri nimi. Itse törmäsin häneen ensimmäisen kerran hänen toimittamansa Hermeetikko-lehden ja sitä seuranneen Sinikiven kautta. Iso osa Niemisen kirjallisesta tuotannosta on pseudotiedettä ja gööttiläistä historiankirjoitusta, oli kyse sitten Suomen muinaiskuninkaista tai jääkauden kieltämisestä.

Viime vuosikymmenellä hän kirjoitti pari romaaniakin, molemmat kauhu. Zombievyöhyke on hyvin perinteinen zombiapokalypsitarina, jonka olemassaolon ainoa syy tuntuu olevan se, että tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Joukko epätodennäköisiä selviytyjiä hengailee keskenään ja sen jälkeen lähtee reissuun. Omaperäisiä ideoita ei ole ainuttakaan, kaikki kliseet ovat mukana ja kerronta on kömpelöä. Jos ysiluokkalainen palauttaisi tällaisen äidinkielen kirjoitelmana, voisin olla laimean innoissani. Mielenkiintoista olisi tietää, onko yksi romaanin hahmoista kirjailija itse – Jukkis-nimeä hän on nimittäin käyttänyt monessa yhteydessä itsestään.

Pentti Saarikoski: Aika Prahassa. Helsinki 1967: Otava. 102 s.

Jos pitäisi nostaa joku kotimainen kirjailija suosikikseni, olisi se jokseenkin varmasti Pentti Saarikoski. Vaikka Saarikoski oli nimenomaisesti runoilija (ja kääntäjä), minulle läheisintä hänen tuotannostaan on kuitenkin proosa. Varsinkin hänen neljä tajunnanvirtaa lähentelevää teostaan ovat minulle läheisiä.

Ensimmäinen mainituista on Aika Prahassa. Saarikoski vietti pari kuukautta Prahassa vuodenvaihteessa 1966–67. Tuona aikana hän piti päiväkirjaa, joka on myöhemmin julkaistu kokonaisuudessaan ja jonka pohjalta Saarikoski kokosi heti tuoreeltaan tämän teoksen.

Saarikoski kirjoittaa siitä, minkä hän parhaiten osaa, eli itsestään. Rahat ovat vähissä, alkoholia kuluu, vaimo odottaa kotona mutta kirjailija odottaa rakastajatartaan käymään. Virkkeestä virkkeeseen voi olla pitkä temaattinen loikka, teksti on vapaasti tempoilevaa ja aina yllättävää. Jokin Saarikosken rytmissä on erittäin hypnoottista, mikä saa nauttimaan hänen tekstistään, vaikka puhe olisi mitä arkisimmista asioista.

P. G. Wodehouse: The Blandings Collection. P. G. Wodehouse Volume 2. Webter 2021: Audible Studios. 45 t 27 min. Luk. Stephen Fry.

Viimevuotisen Jeeves-tarinoiden kokoelman jälkeen Audible julkaisi vastaavan valikoiman P. G. Wodehousen Blandingsin linnaan sijoittuvia kertomuksia. Lukijana on jälleen Stephen Fry. Mukana on kolme romaania (ei kuitenkaan ensimmäistä Blandingsiin sijoittuvaa) sekä kaksi novellikokoelmaa.

Tyylilaji on Wodehousen tapauksessa vakio: humoristista, dialogivetoista ja viatonta naureskelua sosiaalisille normeille, yläluokan tyhjänpäisille tyhjäntoimittajille sekä monimutkaisia väärinkäsityksiin ja sattumiin pohjautuvia juonikudelmia. Blandingsin väki on sitä perinteistä: höyniä vanhenevia herrasmiehiä, koppavia tätejä, älyvapaita veljenpoikia ja nättejä tyttöobjekteja.

Blandings-tarinoiden lisäksi kokoelmaan kuuluu muutakin. Kaksi novellikokoelmanimikettä sisältävät nimittäin myös muutaman Hollywoodiin sijoittuvan kertomuksen sekä joitain golftarinoita. Näissä onkin sitten jo myös muunlaisia juoni-ideoita kuin vain ihmissuhdesotkuja. Varsinkin elokuvamaailman omituisuuksien (omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat) kuvaukset ovat melkein ilkeitä.

Charles Dickes: Kaksi kertomusta. Hämeenlinna 1972: Karisto. 240 s. Suom. Kari Jalonen, Werner Anttila.

Kariston vuonna 1972 julkaisema Charles Dickensin Kaksi kertomusta sisältää kirjailijan kaksi ensimmäistä joulutarinaa. Ensimmäinen näistä, Jouluilta (The Christmas Carol, 1843), on varmaankin kuuluisin Dickensin kertomus. Siinä vanha saituri saa kolmelta aaveelta opetuksen, joka muuttaa ihmisvihaajan hyväntekijäksi. Kirjassa on käytetty Kari Jalosen suomennosta, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1932 nimellä Jouluaatto.

Myös toisessa kertomuksessa on yliluonnollisia elementtejä. Uudenvuoden kellot (The Chimes, 1844; suom. nimi myös yhteenkirjoitettuna) kertoo sekin vanhasta miehestä, joka kuolee pudottuaan kellotornista. Kuoleman jälkeen kellojen henkiolennot ("tontut", engl. goblins) näyttävät hänelle, miten jälkeen jääneiden ihmisten elämä menee alamäkeen. Lopussa mies herää unestaan – mutta lopetus jättää avoimeksi, onko unta ollut kurja tulevaisuudennäky vai vasta onnellinen loppu. Werner Anttilan suomennos on alun perin ilmestynyt 1933 nimellä Joulukellot.

Kumpikin tarina sisältää melko saarnaavaa sosiaalikommentaaria, mutta Dickensiltä sen sietää. Ajan henki oli sellainen, ja Dickens kuitenkin oli köyhien ja heikkojen puolella.

Eino Leino: Joulu. Kolminäytöksinen näytelmä. Kivesjärveläiset. Lausuntaruno. Helsinki 1967: Otava. 79 s. Otavan joulukirja 1967.

Jos jokin aihe kiehtoi Eino Leinoa, niin se oli Kivesjärveläiset. 1898 häneltä ilmestyi romaanikatkelma aiheesta ja 1901 kertova runoelma. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1905, hän oli sisällyttänyt aiheen näytelmäversion Naamioita-kokoelmansa käsikirjoitukseen. Kivesjärveläiset kuitenkin jäi pois julkaistusta versiosta ja unohtui arkistoihin vuosikymmeniksi.

1960-luvulla käsikirjoitus löytyi ja vuonna 1967 se julkaistiin Otavan jouluniteenä. Draamatekstin lisäksi julkaisu sisältää Kivejärveläiset-runon lausuttavaksi tarkoitetun toisinnon, jonka Leino muokkasi 1902 ystävälleen Kaarlo Halmeelle.

Kivesjärveläiset ei ole itsessään mitenkään erityinen teksti. Se on monitahoinen ihmissuhdetragedia patruunan, tämän emännän, taidemaalarin ja tämän nuoren mallin suhdekimpusta. Draamateksti kärsii liiasta tiiviydestä, joka ei salli hahmojen hengittää. Parasta näytelmässä on Niku Flanderin alkoholistihahmo. Kalevalamittaan kirjoitettu näyttämöruno puolestaan menettää tehojaan ontuvan runopolvensa vuoksi, vaikka yksittäiset kuvat ovatkin vahvoja. Taitava lausuja varmasti saisi tekstin elämään. Kivesjärveläisten paras versio taitaa sittenkin olla se ainut Leinon elinaikana julkaistu eli vuoden 1902 runoelma.

The Ballad of Jethro Tull. London 2020: Rocket 88. 216 s.

The Ballad of Jethro Tullia mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna historiikkina maailman parhaasta bändistä (totuus, ei mielipide). Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä.

The Ballad... on komea esine – isokokoinen, kaunis sidonta, runsaasti kuvitettu. Lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Tällainen voi olla hyvä ratkaisu, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla enemmän. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaista puheenvuoroa. Kaikkia ei edes mainita, ilmiselvimpänä tapauksena toistakymmentä vuotta bassoa soittanut Jonathan Noyce! Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia tietolähteitä.

Mielenkiintoista on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelutyön ja toimittamisen on tehnyt Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson.

Suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän bändin kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Taitaa olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on Dave Reesin kirja vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian päivitetyn laitoksen.

Sid Smith: In the Court of King Crimson. An Observation Over 50 Years. 2019: Panegyric Records. 632 s.

Sid Smithin In the Court of King Crimson on periaatteessa laajennettu laitos hänen parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjastaan, mutta laajennukset ovat niin suuria, että voidaan puhua ihan uudesta teoksesta. Smith on seurannut King Crimsonia vuodesta 1972, vuosikymmeniä varsin läheltä, ja hänellä on käytössään valtava tietomäärä näkemyksestä puhumattakaan. Hänellä on ollut pääsy arkistoihin, minkä lisäksi Smith on haastatellut kirjaansa varten jokseenkin jokaista yhtyeeseen joskus kuulunutta.

Tulos on massiivinen. Jopa niin massiivinen, että joku kehvelimpi kynämies olisi julkaissut samasta materiaalista kolmekin kirjaa. Teoksen ydin on sen ensimmäinen osa, historiikki. Smith käy läpi King Crimsonin moninaiset vaiheet ihailtavan johdonmukaisesti. Taannoin kritisoin Jethro Tull -kirjaa siitä, että se siirtyi pikakelaukselle ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen. Smithin kirjassa tällaista ei tapahdu koskaan; se etenee tasaisen tarkasti ja nautittavan sujuvasti koko yli viidenkymmenen vuoden aikajänteensä.

Elämäkertaosuus keskittyy nimenomaan bändin kronikointiin. Albumien sisältö esimerkiksi jää vähemmälle. Historiikin jälkeen Smith esitteleekin sitten arvioiden Crimsonin studiotuotannon. Vaikka osuus on monin tavoin onnistunut, kieltämättä jäin kaipaamaan myös laajan live-diskografian esittelyä. Myös ProjeKctit jäävät huomiotta.

King Crimsonin keikkapuoli saa kuitenkin huomionsa, sillä yli 600-sivuinen kirja päättyy Smithin luonnehdintoihin kaikista tällä hetkellä DGM:n kautta saatavilla olevista livetallenteista. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin levy-yhtiön nettisivuilla, mutta kirjan sivuilla niistä muodostuu syväluotaus yhtyeen kehittymiseen esiintymislavoilla. Toistolta ei tietenkään voi välttyä, minkä vuoksi lukutahtini hidastui selvästi loppupuolella. Koko mötikän lukemiseen kului kaikkinensa parisen kuukautta, vaikka alkupuoli hoituikin nopeaan tahtiin.

Smith on musiikkijournalismin vanhan koulukunnan edustaja. Hän kirjoittaa täsmällistä mutta elävää kieltä, jossa vertaukset ja metaforat sekä erikoiset sanavalinnat saavat hengittää vapaasti. Sellaista on ihana lukea tällaisina kömpelöiden somearvosteluiden aikoina.

Jim Thompson: Vastaisku (Recoil, 1953). Helsinki 1996: Like. 168 s. Suom. Mika Tiirinen.

Lukioiässä ihastuin Jim Thompsoniin (siihen alkuperäiseen, ei 2000-luvun suomalaiseen). Minun ehdottomaan teinimieleeni teki vaikutuksen Thompsonin kyyninen ja ankara tapa kirjoittaa ja suhtautua henkilöihinsä. Hänen kirjojensa maailmassa ihmiset olivat itsekkäitä, pyrkivät hyötymään muista ja pettämään muut aina kun mahdollista.

Kirjanpitoni mukaan Vastaiskua en lukenut tuolloin. Ehkä hyvä niin, sillä juonesta olisi todennäköisesti mennyt silloin paljon ohi. Hahmoja on verrattain lyhyessä sivumäärässä paljon ja kaiken taustalla oleva salaliitto on melkoisen mutkikas. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Pääasia on pankkiryöstöstä 18-vuotiaana tuomittu mies, joka 15 vuoden jälkeen sumplitaan vapaaksi – vain jotta häntä voitaisiin käyttää monimutkaisessa huijausjuonessa. Kaikki ovat sotkeutuneet kuvioon jollain tapaa, eikä mikään ole itsestään selvää.

Thompson kirjoittaa yleensä kovaksi keitetyn rikostarinan perustalla, ja Vastaiskussa hän tekee sen melko tyylipuhtaasti. Hän on taitava kirjoittaja, mutta tällä kertaa ei tarjolla ole erityisen elegantteja kirjallisia ratkaisuja. On vain hyvä tarina, iskevä kieli ja tyly maailmankuva. Ja tietysti niin onnellinen lopetus, että se täytyy olla piruilua.

Silvana De Mari: Viimeinen haltia (L'ultimo elfo, 2004). Helsinki 2005: WSOY. 318 s. Suom. Laura Lahdensuu. Kuv. Gianni De Conno.

Aloin lukea Silvana De Marin Viimeistä haltiaa jo kevätpuolella ääneen lapsille. Monista syistä projekti kuitenkin venyi ja loppui kesken noin kirjan puolivälissä. Päätin, että vuoden päätteeksi lukisin kirjan itsekseni loppuun.

Viimeinen haltia on erikoinen fantasiaromaani. Se käyttää hyväkseen kovin perinteistä korkean fantasian kuvastoa – haltioita, lohikäärmeitä, keskiaikaismaista miljöötä. De Mari kuitenkin kokoaa tutuista palikoista jokseenkin omaperäisen rakennelman.

Tarina kertoo pintapuolisesti Yorshista, viimeisestä haltiasta, ja hänen kasvustaan orpolapsesta sankariksi. Taustana on jonkinlainen postapokalyptinen maailma, jonka Yorsh pyrkii ennustuksen mukaisesti palauttamaan raiteilleen. Kertomusten teho on siinä, miten romaani on kirjoitettu. Tarinalle on kehitetty taustatarina, jota ei avata liikaa vaan luotetaan lukijan kykyyn ymmärtää ilman alleviivauksia. Kerronnan tyyli noudattelee Yorshin ikävaiheita, kevyesti, niin että alun yksinkertaisemmat lauseet ja toisto vaihtuu loppua kohden paljon vivahteikkaampaan tyyliin. Muutos ei ole suuri mutta se tuo tarinaan salakavalaa syvyyttä.

Viimeinen haltia tasapainottelee tyylikkäästi kohdeyleisönsä kanssa. Se on toisaalta selvästi suunnattu nuorille lukijoille, mutta toisaalta siinä on paljon sävyjä, jotka aukeavat vasta varttuneemmille. Siinä mielessä Viimeinen haltia tuo mieleen Astrid Lindgrenin romaanin Mio, poikani Mio. Aivan yhtä lyyrinen se ei ole, mutta yritys on kunnioitettava.