Luettua: joulukuu 2021

Pasi Palonen: Pauli Myyrä. Helsinki 2016: BoD – Books on Demand. 223 s.

Kirjailija–muusikko–kuvataiteilija Pasi Palosen esikoisromaani Pauli Myyrä on ollut hyllyssäni ilmestymisestä asti mutta jotenkin se on onnistunut välttyä lukemiselta. Nyt lopulta tartuin tehtävään – ja voin sanoa että oli juuri oikea aika. Pauli Myyrä oli yksi tämän vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Romaanin nimihenkilö on lapsuuttaan 1990-luvun koillispirkanmaalaisessa pikkukaupungissa Villilässä elävä poika. Paulia kiusataan koulussa ja muutenkaan elämä ei hymyile. Samalla hän alkaa kokea erikoisia: valoilmiöitä taivaalla, kadonneita viikkoja, lähes hänen niskaansa pudonnut meteoriitti. Pauli alkaa obsessoitua avaruuden ilmiöistä ja alkaa odottaa jotain tai joitakuita tulevaksi taivaalta. Romaani jättää herkullisesti auki, tapahtuuko kaikki todella vai keksiikö Pauli mielikuvitustodellisuden defenssinä kestääkseen elämäänsä.

Palonen pudottelee ajankohdan televisiosarjojen, lelujen, scifikirjojen nimiä, mikä ainakin minulle tuo kotoisan olon. Siihen vaikuttaa kyllä sekin, että Villilä muistuttaa aikalailla Mänttää, syntymäkaupunkiani. Pauli Myyrä on kiehtova ja koskettavakin tarina, ainakin jos miljöö ja henkinen ympäristö saavat niin tehokkaasti samaistumaan itseensä, kuten minulle kävi. Teksti tuntuu valmiilta. Vain kerran tai kaksi harrastelijakustannustoimittajan vaistoni olisi tehnyt sen suurempia muutoksia.

Jukka Nieminen: Zombievyöhyke. Tampere 2012: Mediapinta. 113 s. Kannessa teksti Suomalaista horroria.

Jukka Nieminen on 2000-luvun kotimaisen hörhökirjallisuuden suuri nimi. Itse törmäsin häneen ensimmäisen kerran hänen toimittamansa Hermeetikko-lehden ja sitä seuranneen Sinikiven kautta. Iso osa Niemisen kirjallisesta tuotannosta on pseudotiedettä ja gööttiläistä historiankirjoitusta, oli kyse sitten Suomen muinaiskuninkaista tai jääkauden kieltämisestä.

Viime vuosikymmenellä hän kirjoitti pari romaaniakin, molemmat kauhu. Zombievyöhyke on hyvin perinteinen zombiapokalypsitarina, jonka olemassaolon ainoa syy tuntuu olevan se, että tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Joukko epätodennäköisiä selviytyjiä hengailee keskenään ja sen jälkeen lähtee reissuun. Omaperäisiä ideoita ei ole ainuttakaan, kaikki kliseet ovat mukana ja kerronta on kömpelöä. Jos ysiluokkalainen palauttaisi tällaisen äidinkielen kirjoitelmana, voisin olla laimean innoissani. Mielenkiintoista olisi tietää, onko yksi romaanin hahmoista kirjailija itse – Jukkis-nimeä hän on nimittäin käyttänyt monessa yhteydessä itsestään.

Pentti Saarikoski: Aika Prahassa. Helsinki 1967: Otava. 102 s.

Jos pitäisi nostaa joku kotimainen kirjailija suosikikseni, olisi se jokseenkin varmasti Pentti Saarikoski. Vaikka Saarikoski oli nimenomaisesti runoilija (ja kääntäjä), minulle läheisintä hänen tuotannostaan on kuitenkin proosa. Varsinkin hänen neljä tajunnanvirtaa lähentelevää teostaan ovat minulle läheisiä.

Ensimmäinen mainituista on Aika Prahassa. Saarikoski vietti pari kuukautta Prahassa vuodenvaihteessa 1966–67. Tuona aikana hän piti päiväkirjaa, joka on myöhemmin julkaistu kokonaisuudessaan ja jonka pohjalta Saarikoski kokosi heti tuoreeltaan tämän teoksen.

Saarikoski kirjoittaa siitä, minkä hän parhaiten osaa, eli itsestään. Rahat ovat vähissä, alkoholia kuluu, vaimo odottaa kotona mutta kirjailija odottaa rakastajatartaan käymään. Virkkeestä virkkeeseen voi olla pitkä temaattinen loikka, teksti on vapaasti tempoilevaa ja aina yllättävää. Jokin Saarikosken rytmissä on erittäin hypnoottista, mikä saa nauttimaan hänen tekstistään, vaikka puhe olisi mitä arkisimmista asioista.

P. G. Wodehouse: The Blandings Collection. P. G. Wodehouse Volume 2. Webter 2021: Audible Studios. 45 t 27 min. Luk. Stephen Fry.

Viimevuotisen Jeeves-tarinoiden kokoelman jälkeen Audible julkaisi vastaavan valikoiman P. G. Wodehousen Blandingsin linnaan sijoittuvia kertomuksia. Lukijana on jälleen Stephen Fry. Mukana on kolme romaania (ei kuitenkaan ensimmäistä Blandingsiin sijoittuvaa) sekä kaksi novellikokoelmaa.

Tyylilaji on Wodehousen tapauksessa vakio: humoristista, dialogivetoista ja viatonta naureskelua sosiaalisille normeille, yläluokan tyhjänpäisille tyhjäntoimittajille sekä monimutkaisia väärinkäsityksiin ja sattumiin pohjautuvia juonikudelmia. Blandingsin väki on sitä perinteistä: höyniä vanhenevia herrasmiehiä, koppavia tätejä, älyvapaita veljenpoikia ja nättejä tyttöobjekteja.

Blandings-tarinoiden lisäksi kokoelmaan kuuluu muutakin. Kaksi novellikokoelmanimikettä sisältävät nimittäin myös muutaman Hollywoodiin sijoittuvan kertomuksen sekä joitain golftarinoita. Näissä onkin sitten jo myös muunlaisia juoni-ideoita kuin vain ihmissuhdesotkuja. Varsinkin elokuvamaailman omituisuuksien (omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat) kuvaukset ovat melkein ilkeitä.

Charles Dickes: Kaksi kertomusta. Hämeenlinna 1972: Karisto. 240 s. Suom. Kari Jalonen, Werner Anttila.

Kariston vuonna 1972 julkaisema Charles Dickensin Kaksi kertomusta sisältää kirjailijan kaksi ensimmäistä joulutarinaa. Ensimmäinen näistä, Jouluilta (The Christmas Carol, 1843), on varmaankin kuuluisin Dickensin kertomus. Siinä vanha saituri saa kolmelta aaveelta opetuksen, joka muuttaa ihmisvihaajan hyväntekijäksi. Kirjassa on käytetty Kari Jalosen suomennosta, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1932 nimellä Jouluaatto.

Myös toisessa kertomuksessa on yliluonnollisia elementtejä. Uudenvuoden kellot (The Chimes, 1844; suom. nimi myös yhteenkirjoitettuna) kertoo sekin vanhasta miehestä, joka kuolee pudottuaan kellotornista. Kuoleman jälkeen kellojen henkiolennot ("tontut", engl. goblins) näyttävät hänelle, miten jälkeen jääneiden ihmisten elämä menee alamäkeen. Lopussa mies herää unestaan – mutta lopetus jättää avoimeksi, onko unta ollut kurja tulevaisuudennäky vai vasta onnellinen loppu. Werner Anttilan suomennos on alun perin ilmestynyt 1933 nimellä Joulukellot.

Kumpikin tarina sisältää melko saarnaavaa sosiaalikommentaaria, mutta Dickensiltä sen sietää. Ajan henki oli sellainen, ja Dickens kuitenkin oli köyhien ja heikkojen puolella.

Eino Leino: Joulu. Kolminäytöksinen näytelmä. Kivesjärveläiset. Lausuntaruno. Helsinki 1967: Otava. 79 s. Otavan joulukirja 1967.

Jos jokin aihe kiehtoi Eino Leinoa, niin se oli Kivesjärveläiset. 1898 häneltä ilmestyi romaanikatkelma aiheesta ja 1901 kertova runoelma. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1905, hän oli sisällyttänyt aiheen näytelmäversion Naamioita-kokoelmansa käsikirjoitukseen. Kivesjärveläiset kuitenkin jäi pois julkaistusta versiosta ja unohtui arkistoihin vuosikymmeniksi.

1960-luvulla käsikirjoitus löytyi ja vuonna 1967 se julkaistiin Otavan jouluniteenä. Draamatekstin lisäksi julkaisu sisältää Kivejärveläiset-runon lausuttavaksi tarkoitetun toisinnon, jonka Leino muokkasi 1902 ystävälleen Kaarlo Halmeelle.

Kivesjärveläiset ei ole itsessään mitenkään erityinen teksti. Se on monitahoinen ihmissuhdetragedia patruunan, tämän emännän, taidemaalarin ja tämän nuoren mallin suhdekimpusta. Draamateksti kärsii liiasta tiiviydestä, joka ei salli hahmojen hengittää. Parasta näytelmässä on Niku Flanderin alkoholistihahmo. Kalevalamittaan kirjoitettu näyttämöruno puolestaan menettää tehojaan ontuvan runopolvensa vuoksi, vaikka yksittäiset kuvat ovatkin vahvoja. Taitava lausuja varmasti saisi tekstin elämään. Kivesjärveläisten paras versio taitaa sittenkin olla se ainut Leinon elinaikana julkaistu eli vuoden 1902 runoelma.

The Ballad of Jethro Tull. London 2020: Rocket 88. 216 s.

The Ballad of Jethro Tullia mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna historiikkina maailman parhaasta bändistä (totuus, ei mielipide). Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä.

The Ballad... on komea esine – isokokoinen, kaunis sidonta, runsaasti kuvitettu. Lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Tällainen voi olla hyvä ratkaisu, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla enemmän. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaista puheenvuoroa. Kaikkia ei edes mainita, ilmiselvimpänä tapauksena toistakymmentä vuotta bassoa soittanut Jonathan Noyce! Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia tietolähteitä.

Mielenkiintoista on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelutyön ja toimittamisen on tehnyt Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson.

Suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän bändin kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Taitaa olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on Dave Reesin kirja vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian päivitetyn laitoksen.

Sid Smith: In the Court of King Crimson. An Observation Over 50 Years. 2019: Panegyric Records. 632 s.

Sid Smithin In the Court of King Crimson on periaatteessa laajennettu laitos hänen parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjastaan, mutta laajennukset ovat niin suuria, että voidaan puhua ihan uudesta teoksesta. Smith on seurannut King Crimsonia vuodesta 1972, vuosikymmeniä varsin läheltä, ja hänellä on käytössään valtava tietomäärä näkemyksestä puhumattakaan. Hänellä on ollut pääsy arkistoihin, minkä lisäksi Smith on haastatellut kirjaansa varten jokseenkin jokaista yhtyeeseen joskus kuulunutta.

Tulos on massiivinen. Jopa niin massiivinen, että joku kehvelimpi kynämies olisi julkaissut samasta materiaalista kolmekin kirjaa. Teoksen ydin on sen ensimmäinen osa, historiikki. Smith käy läpi King Crimsonin moninaiset vaiheet ihailtavan johdonmukaisesti. Taannoin kritisoin Jethro Tull -kirjaa siitä, että se siirtyi pikakelaukselle ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen. Smithin kirjassa tällaista ei tapahdu koskaan; se etenee tasaisen tarkasti ja nautittavan sujuvasti koko yli viidenkymmenen vuoden aikajänteensä.

Elämäkertaosuus keskittyy nimenomaan bändin kronikointiin. Albumien sisältö esimerkiksi jää vähemmälle. Historiikin jälkeen Smith esitteleekin sitten arvioiden Crimsonin studiotuotannon. Vaikka osuus on monin tavoin onnistunut, kieltämättä jäin kaipaamaan myös laajan live-diskografian esittelyä. Myös ProjeKctit jäävät huomiotta.

King Crimsonin keikkapuoli saa kuitenkin huomionsa, sillä yli 600-sivuinen kirja päättyy Smithin luonnehdintoihin kaikista tällä hetkellä DGM:n kautta saatavilla olevista livetallenteista. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin levy-yhtiön nettisivuilla, mutta kirjan sivuilla niistä muodostuu syväluotaus yhtyeen kehittymiseen esiintymislavoilla. Toistolta ei tietenkään voi välttyä, minkä vuoksi lukutahtini hidastui selvästi loppupuolella. Koko mötikän lukemiseen kului kaikkinensa parisen kuukautta, vaikka alkupuoli hoituikin nopeaan tahtiin.

Smith on musiikkijournalismin vanhan koulukunnan edustaja. Hän kirjoittaa täsmällistä mutta elävää kieltä, jossa vertaukset ja metaforat sekä erikoiset sanavalinnat saavat hengittää vapaasti. Sellaista on ihana lukea tällaisina kömpelöiden somearvosteluiden aikoina.

Jim Thompson: Vastaisku (Recoil, 1953). Helsinki 1996: Like. 168 s. Suom. Mika Tiirinen.

Lukioiässä ihastuin Jim Thompsoniin (siihen alkuperäiseen, ei 2000-luvun suomalaiseen). Minun ehdottomaan teinimieleeni teki vaikutuksen Thompsonin kyyninen ja ankara tapa kirjoittaa ja suhtautua henkilöihinsä. Hänen kirjojensa maailmassa ihmiset olivat itsekkäitä, pyrkivät hyötymään muista ja pettämään muut aina kun mahdollista.

Kirjanpitoni mukaan Vastaiskua en lukenut tuolloin. Ehkä hyvä niin, sillä juonesta olisi todennäköisesti mennyt silloin paljon ohi. Hahmoja on verrattain lyhyessä sivumäärässä paljon ja kaiken taustalla oleva salaliitto on melkoisen mutkikas. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Pääasia on pankkiryöstöstä 18-vuotiaana tuomittu mies, joka 15 vuoden jälkeen sumplitaan vapaaksi – vain jotta häntä voitaisiin käyttää monimutkaisessa huijausjuonessa. Kaikki ovat sotkeutuneet kuvioon jollain tapaa, eikä mikään ole itsestään selvää.

Thompson kirjoittaa yleensä kovaksi keitetyn rikostarinan perustalla, ja Vastaiskussa hän tekee sen melko tyylipuhtaasti. Hän on taitava kirjoittaja, mutta tällä kertaa ei tarjolla ole erityisen elegantteja kirjallisia ratkaisuja. On vain hyvä tarina, iskevä kieli ja tyly maailmankuva. Ja tietysti niin onnellinen lopetus, että se täytyy olla piruilua.

Silvana De Mari: Viimeinen haltia (L'ultimo elfo, 2004). Helsinki 2005: WSOY. 318 s. Suom. Laura Lahdensuu. Kuv. Gianni De Conno.

Aloin lukea Silvana De Marin Viimeistä haltiaa jo kevätpuolella ääneen lapsille. Monista syistä projekti kuitenkin venyi ja loppui kesken noin kirjan puolivälissä. Päätin, että vuoden päätteeksi lukisin kirjan itsekseni loppuun.

Viimeinen haltia on erikoinen fantasiaromaani. Se käyttää hyväkseen kovin perinteistä korkean fantasian kuvastoa – haltioita, lohikäärmeitä, keskiaikaismaista miljöötä. De Mari kuitenkin kokoaa tutuista palikoista jokseenkin omaperäisen rakennelman.

Tarina kertoo pintapuolisesti Yorshista, viimeisestä haltiasta, ja hänen kasvustaan orpolapsesta sankariksi. Taustana on jonkinlainen postapokalyptinen maailma, jonka Yorsh pyrkii ennustuksen mukaisesti palauttamaan raiteilleen. Kertomusten teho on siinä, miten romaani on kirjoitettu. Tarinalle on kehitetty taustatarina, jota ei avata liikaa vaan luotetaan lukijan kykyyn ymmärtää ilman alleviivauksia. Kerronnan tyyli noudattelee Yorshin ikävaiheita, kevyesti, niin että alun yksinkertaisemmat lauseet ja toisto vaihtuu loppua kohden paljon vivahteikkaampaan tyyliin. Muutos ei ole suuri mutta se tuo tarinaan salakavalaa syvyyttä.

Viimeinen haltia tasapainottelee tyylikkäästi kohdeyleisönsä kanssa. Se on toisaalta selvästi suunnattu nuorille lukijoille, mutta toisaalta siinä on paljon sävyjä, jotka aukeavat vasta varttuneemmille. Siinä mielessä Viimeinen haltia tuo mieleen Astrid Lindgrenin romaanin Mio, poikani Mio. Aivan yhtä lyyrinen se ei ole, mutta yritys on kunnioitettava.