Katsottua: helmikuu 2023

George A. Romero: Elävien kuolleiden yö. Dawn of the Dead. Elävien kuolleiden päivä

Modernin zombielokuvan ja "zombiapokalypsin" lähtökohtana pidetään yleensä George A. Romeron Elävien kuolleiden yötä (Night of the Living Dead, 1968), vaikka koko elokuvassa ei kertaakaan mainita zombeja. Perinteisestihän ne on mielletty magian avulla elävöitettyjä epäkuolleita – Romeron elokuvan kävelevät ruumiit sen sijaan ovat ghūleja. Ne kuitenkin vakiintuivat uudeksi zombien perustyypiksi.

Elävien kuolleiden yö on edelleen tehokas elokuva, vaikkei se enää olekaan erityisen edustava genrensä edustaja. Joukko ihmisiä sulkeutuu samaan taloon turvaan, kun vainajat ovat äkillisesti lähteneet liikkeelle ihmislihan toivossa. Elokuva on hieno esimerkki siitä, miten pienen budjetin rajoitteet kääntyvät osaavissa käsissä voimavaraksi. Vinksahtaneet kuvat, vääristynyt perspektiivi ja mustavalkokuvaus, tapahtumia selostava radioääni ja amatöörinäyttelijöiden karheus saavat yhdessä aikaan vahvan tunnelman.

Romero palasi aiheen äärelle kymmenen vuotta myöhemmin Dawn of the Deadillään (1978). Se on jatko-osa hyvin löyhästi, ikään kuin samaan universumiin liittyvä kertomus, jossa ei kuitenkaan ole yhtään samaa hahmoa kuin edeltäjässään. Tyylillisestikin aamunkoitto on hyvin toisenlainen kuin yö: värikäs, verinen, iso, humoristinenkin. Romero ja varsinkin efekteistä vastaava Tom Savini luovat kunnon hurmelättäjäiset, kun pieni joukko ihmisiä linnoittautuu ostoskeskukseen piiloon zombilaumoja. Samalla saadaan aikaan maineikasta mutta ei–kovin–hienovaraista kulutuskritiikkiä. Dawnia pidetään yleensä sarjan parhaana, ja siitä on helppo olla samaa mieltä, vaikka ykkönen tavallaan otteleekin omassa luokassaan. Etenkin nyt katsomassani pitkässä versiossa on paljon syvyyttä.

Elävien kuolleiden päivä (Day of the Dead, 1985) päättää alkuperäisen trilogian. Se on selvästi vähäisin osa sarjasta muttei lainkaan niin kehno kuin maineensa antaisi ymmärtää. Fokuksessa on maanalainen armeijan tutkimuslaitos ja sen vähenevä miehitys. Heidän kauttaan Romero pyrkii kuvaamaan sortuvaa sivilisaatiota, jossa ihmiset eivät kykene kohtaamaan toisiaan. Inhimillisimmäksi nousee oppimisen merkkejä osoittava zombi. Tietysti mukana on myös paljon verenroisketta ja sisäelimiä. Suurin ongelma elokuvassa liiittyy sen puolivillaisiin näyttelijäsuorituksiin. Karjuvat, silmiä pyörittelevät ja ylielehtivät, pikkulasten tasolle valahtaneet hahmot kyllä kuvaavat hyvin epätoivoisen tilanteen vaikutusta ihmispsyykeen, mutta elokuvakerronnalle sellainen ei tee pidemmän päälle hyvää.

George A. Romero: Kuolleiden valtakunta. Survival of the Dead

George A. Romero palasi zombiensa pariin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Kuolleiden valtakunnalla (Land of the Dead, 2005). Yleisempi zombiapokalypsibuumi antoi vanhallekin tekijälle viimein mahdollisuuden jatkaa aloittamaansa lajityyppiä. Kuolleiden valtakunta jatkaa kuitenkin hyvin luontevasti siitä, mihin Elävien kuolleiden päivä jäi. Yhteiskunta ei sittenkään luhistunut, vaan ihmiskunta yrittää säilyttää vanhoja mallejaan zombienkin keskellä. Rikkaat ja kauniit elävät suljetussa yhteisössään yleellistä elämää, ja alemmat luokat taistelevat hengestään kävelevien kalmojen kanssa. Zombit osoittavat alkeellista kykyä ajatella ja oppia, ja ne jopa alkavat järjestäytyä. Zombeista onkin tullut lähes sympaattisia hahmoja, jotka ovat nopeampien sekä paremmin aseistettujen elävien armoilla. Tuloksena on monen tason vallankumouksellista toimintaa. Yhteiskuntakritiikki, veriset tehosteet ja huumori sitovat Valtakunnan edeltäjiensä jatkumoon, vaikka elokuva ei tietenkään tunnu yhtä omaperäiseltä kuin ne.

Seuraavaksi Romero palasi aiheeseen found footage -tyyppisellä Diary of the Deadillä (2007), mutta sitä minulla ei ole. Hänen vimeiseksi ohjaustyökseen jäi myös sarjan päättävä Survival of the Dead (2009). Ihmiskunta tuntuu jo tottuneen jatkuvaan hätätilaan ja yrittää luovia miten parhaaksi näkee; zombit eivät ole enää juurikaan fiksuuntuneet. Joukko kansalliskaartilaisia pyrkii turvaan saarelle, jolla elää pieni irlantilaisyhteisö. Tarina noudattelee oikeastaan enemmän tai vähemmän perinteistä länkkärin kaavaa: kaksi sukua ovat sotajalalla keskenään ja tulokkaat osuvat siihen väliin. Elokuva on iäkkään ohjaajan hyvästijättö, laiska ja harmiton. Se on teknisesti hyvää perustasoa, mutta käsikirjoitus on yllätyksetön ja tempo laahaa. Ei se kuitenkaan mitenkään huono ole, kaukana vain tekijänsä loiston hetkistä. Gorea kyllä riittää, samoin vinoa huumoria (joka paikoin valahtaa ihan slapstickiksi), joten katsoja on riittävän tyytyväinen vielä tähän viimeiseen yhteiseen hetkeen vanhan mestarin maailmankaikkeudessa.

Jeff Broadstreet: Night of the Living Dead 3D. Zack Snyder: Kuolleide aamunkoitto. Stev Miner: Day of the Dead

Elävien kuolleiden yön tekijänoikeudet pääsivät raukeamaan sopimusteknisen seikan vuoksi, mikä on saanut myöhemmät elokuvantekijät hyödyntämään myyvää nimeä. Elokuva on filmattu uudestaan moneen kertaan. Nyt katseluvuoron sai vuoden 2006 Night of the Living Dead 3D. Jeff Broadstreetin ohjaaman version valttina on sen kolmiulotteisuus; dvd-paketissakin tuli mukana parit lasit. Valitettavasti efekti ei ainakaan minulle toiminut lainkaan, joten sain tyytyä kahteen ulottuvuuteen. Se sitten tekikin selväksi, miten kehnosta elokuvasta on kyse. Alkuperäisestä muistuttaa lähinnä miljöö ja zombit; yhteen sattuneiden epätoivoisten seurue on vaihtunut ironisiin pilvenpössyttelijöihin. Muutenkin kaikesta tulee mieleen lähinnä 90-luvun kaapelikanavien kauhusarjat tai keskitason pehmoporno.

Zack Snyderin Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead, 2004) on paljon viriilimpi tapaus. Varsinkin aloitusjakso on iskevä. Asiaan mennään heti, verta pulppuaa jo viiden minuutin kohdalla litratolkulla ja silmäniskuja katsojille jaetaan auliisti. Romeromaisen apokalypsin tuntu on välitön ja erittäin tehokas. Zombit tosin juoksevat, mikä muuttaa uhan luonteen aivan toisenlaiseksi, mutta on makuasia, kumpaa suosii. Minusta hitaasti vellovat laumat, jotka jättävät alleen kaikesta kömpelyydestään huolimatta, ovat kauhistuttavampia kuin rivakat ja raivokkaat saalistajat, joille voi hävitä reilusti. Muuten elokuva noudattelee esikuvansa perusajatuksia: joukko selviytyjiä pakenee zombeja ostoskeskukseen. Tyyliteltyä splatteriakin on ihan mukavasti, mutta huumorittomuus hieman vaivaa. Tämä tosin onkin selvemmin kauhuelokuva kuin alkuperäinen oli.

Day of the Dead kääntyi uusioversioksi 2008 ohjaajana kauhun yleismies Steve Miner. Hänen ja käsikirjoittaja Jeffrey Reddickin käsissä tarina on muuttunut tavanomaiseksi teinihorroriksi. Yhteys Romeron elokuvaan jää nimen lisäksi visvan ja kurkkusalaatin yhdistelemään. Armeija sulkee pikkukaupungin muka harjoitusmielessä, mutta saarron sisäpuolen väki alkaa kupsahdella ärhäkkään flunssaan. Kun kaupungillinen väkeä muuttuu sätkiviksi zombeiksi, tulos voisi olla komeaa elokuvaa. Valitettavasti yritys jää perusturvalliseksi ja jopa tahattoman koomiseksi, kun nopeutetuissa kuvissa pitsanaamat köpöttelevät kuin mädäntyneet Keystone Kopsit. Ällöefekteissä on sentään muutama oivallus.

Shinohara Tetsuo: Schoolday of the Dead

Shinohara Tetsuon Schoolday of the Dead (Shisha no Gakuensai, 2000) ei tietenkään liity enää mitenkään Romeron zombielokuviin, mutta kun sen nimi niin viittaa niihin, olkoon se vielä jonkinlainen bonuslopetus sarjallemme.

Koulun näytelmäryhmä aikoo esittää tragedian, jonka kirjoitti äskettäin itsemurhan tehnyt oppilas. Näytelmä kertoo kahdesta koulun opettajasta, joiden murheellinen romanssi tapahtui liki sata vuotta aiemmin. Ja sitten joku alkaa harventaa oppilaiden rivejä. Kauhuelokuvaksi Shisha no Gakuensai on kovin verkkainen, arkinen ja kerronnaltaan löysä. Silti ihan "vain" jännäriksikään sitä ei tee mieli sanoa. Yhtenä hetkenä odottaa teinislasheriä, seuraavassa jotain yliluonnollista, kunnes huipennus onkin kuin Christieltä lainattu.

Ylipäänsä kaikessa tuntuu outoa tunne, ettei mikään ole ihan kohdallaan. Ruuvi ei aivan mene jengoilleen. Japanilaiset näyttelijät kristillisen koulun miljöössä; heidän keskellään länsimainen, pitkätukkainen ja kammottaviin väriyhdistelmiin pukeutuva kaapin kokoinen vaihto-oppilas; kevyt-Columbo tutkimassa kuolemia; pääsy koulun tietokoneilta Matrixiin, jossa Windows vaihtuu kuviin muumioituneista vainajista, mustahuppuiset klaanilaiset huutokauppaamassa raamatunjakeita... Olisi helppo sanoa, että kuulostaa ihan japanilaiselta, mutta se ei selitä kaikkea. Yleensä tämmöisiä seikkoja ja niiden omituisuutta korostettaisiin – nyt vaikutelma on kuin tekijät olisivat tekemässä länsimaista elokuvaa ymmärtämättä aivan, mitä kaikki nämä elementit tarkoittavat.

Jovanka Vuckovic: Zombies!

Jovanka Vuckovic
Zombies!
An Illustrated History of the Undead
Lewes: The Ilex Press Limited, 2011 (printed in Thailand), 176 s, ISBN 978-1-907579-10-3 sid.

Myönnän kernaasti olevani konservatiivi mitä tulee kauhukulttuuriin. 1800-lukulainen kummitusjuttu on monesti minulle tehokkaampi kuin urbaani psykoslasher. Jokseenkin kaikki, mitä vampyyrikuvastossa on tapahtunut Draculan jälkeen, on minulle jokseenkin samantekevää, turhaa norminpurkutalkoota, jossa lopputuloksena on aivan väärällä tavalla kauhistuttavaa pararomanssiloppujätettä. Osittain tästä asenteellisuudestani – vaikka oikeammin kyse on pikemminkin makuasiasta – johtuen minun on ollut hyvin vaikea olla innoissani 2000-luvulla leimunneesta zombi-innostuksesta. Haitilaisen kansaperinteen zombi on lähes unohtuneenakin riittänyt minulle mainiosti, jos kohta Romeron alkuperäinen vuorokaudenaikatrilogia onkin aina maistunut mukavana erikoisuutena. Sen jälkeen tapahtunut kehitys on tuntunut merkityksettömältä muniinpuhaltelulta; minulle juokseva zombi ei ole koskaan ollut tärkeä osoitus kulttuurievoluutiosta.

Tämän kaiken tiedostaen päätin yrittää laajentaa näköpiiriäni muutaman vuoden takaisella Jovanka Vuckovicin kirjalla Zombies! An Illustrated History of the Undead. Jotta on kanttia puhua muille avarakatseisuudesta taiteen suhteen, on omiakin rajojaan välillä venytettävä, vai mitä? Olen silti heti valmis myöntämään, että tarttumiskynnys Vuckovicin kirjaan oli miellyttävän matala runsaan kuvituksensa ja helpon selailtavuutensa vuoksi. Siihen nähden kokonaisuus paljastui yllättävän vakuuttavaksi ja informatiiviseksi. Kuten kirjoittaja itsekin alkusanoissaan myöntää, ei 176 sivussa voi käydä läpi zombien koko kehityskaarta, mutta hyvän yleiskuvan kirja kykenee antamaan ainakin tällaisen asialle vihkiytymättömän näkökulmasta.

Kirja alkaa tiukalla katsauksella zombien myyttiseen kulttuurihistoriaan. Vuckovic mainitsee saatesanoissaan maailman mytologioista useita esimerkkejä kuolleista herätetyistä esi-zombeista (Osiris ja Jeesus tunnetuimpina; suomalaisesta tarustosta mieleen tulisi ensimmäisenä tietenkin Lemminkäinen). Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan seurata mainintaa pidemmälle, mikä mielestäni on pienoinen harmi vaikkakin aivan ymmärrettävä rajaus. Tässä yhteydessä zombi tarkoittaa alunalkujaan haitilaisen voodooperinteen kuolleista herätettyä ja herättäjänsä alaisuudessa tahdottomana toimivaa sielutonta ruumista. Yksikään ei ole vielä himoamassa elävien aivoja ravinnokseen. Lyhyt vanhimpien zombiaiheisten tekstien esittely kiihottaa mieltä siinä määrin, että alkaa toivoa Lafcadio Hearnin ja William Seabrookin pioneerikuvausten saattamista suomen kielelle (täydennettynä vaikkapa valikoimalla pulp-henkistä novellistiikkaa). 

Tämän lyhyen kirjallisuuskatsauksen jälkeen Vuckovic jättäytyy tarkastelemaan vain ja ainoastaan elokuvaa seuraaviksi sadaksi sivuksi. Jos kirjailijaan on uskomista, ei zombi esiinny Weird Tales -aikakauden jälkeen kirjallisuuden hahmona todenteolla ennen 1980-luvun loppua ja Book of the Dead -antologiaa (1989, ed. John Skipp & Craig Spector). Luultavasti tämä pitääkin paikkansa, vaikka joiltain merkittäviltäkin yksittäisteoksilta on silloin täytynyt sulkea silmänsä. Mieleen tulevat esimerkiksi Richard Mathesonin Olen legenda (I Am Legend, 1954; jossa zombin ja vampyyrin rajapinta kai ensimmäistä kertaa hämärretään) ja Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1984), joiden filmatisoinnit kyllä mainitaan.

Vuckovic käy zombielokuvan kehitystä läpi vuosikymmen kerrallaan, mikä formaaliudestaan huolimatta osoittautuu toimivaksi ratkaisuksi. Karkeasti elokuvan vuosisata voidaan zombien osalta hahmottaa muutaman huippukohdan ja näitä erottavien suvantovaiheiden jatkumoksi. Suurena vedenjakajana toimii George A. Romeron Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968), joka uudisti zombikuvastoa peruuttamattomasti. Zombifilmien ylevimpinä kausina voidaan pitää varovasti 1930-lukua ja eritoten 1980- ja 2000-lukuja. 2000-luvulla ei tarvitse edes enää puhua vain elokuvasta, sillä zombit ovat läsnä kaiken taiteen ja kulttuurin laajemminkin läpäisevänä ilmiönä.

Zombielokuvan ensimmäinen kukoistus ei ollut erityisen kaunis tai lopulta edes innoittunut, 1930-luvulla kuitenkin saatettiin alulle paljon myöhemmin hedelmää kantanut kehitys ja synnytettiin muutamat lajin perusteokset. Vuonna 1932 ilmestyneet Halperinin veljesten Valkoinen zombi (White Zombie) ja Universalin Muumio (The Mummy; ohj. Karl Freund) raivasivat alkuun tien, jota muut muutamana seuraavana vuosikymmenenä haparoiden jatkoivat. 1930–60-lukujen zombielokuvat olivat pitkälti marginaalista roskaa ja halpaa aikansa horrorkuvastoa – kirkkaana poikkeuksena Jacques Tourneurin Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943). Vuckovicin esittelemät tekeleet riemastuttavat nimillään ja perusasetelmillaan (Creature with the Atom Brain; Astro Zombies; I Eat Your Skin), mutta kovin kestävistä taideteoksista tuskin lienee kyse. Kiitettävästi Vuckovic kuitenkin jaksaa kaivaa positiivistakin sanottavaa monista elokuvista, minkä lisäksi hän kytkee kokonaisuuteen viitteellisempiä zombikuvauksia kuten Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956; ohj. Don Siegel).

Kuten sanottu, tärkeintä mitä zombille kauhukulttuurin hahmona on tapahtunut, oli Romeron Elävien kuolleiden yön ilmestyminen vuonna 1968. Naurettavaksi ö-luokan pelotteluklišeeksi päätynyt zombi koki viimein arvonnoston. Romeron osittain taloudellisten pakkojen sanelema visio muutti zombikuvastoa pysyvästi. Zombille lainautui vampyyrimyytistä ihmismetsästäjän rooli, joka teki kertaheitolla aiemmin kovin apaattisesta epäkuolleesta paljon dynaamisemman ja vaarallisemman. Aivan yhtä oleellista myöhempää kehitystä ajatellen oli zombiapokalypsin aihe. Romeron elokuvassa kuolleet heräävät laumoittain ja muodostavat näin alati otettaan kiristävän uhan eläville. Maailma sellaisena, kuin se on siihen asti tunnettu, on lakannut olemasta ja korvautunut klaustrofobisella toiseudella, jossa ympäröivä miljöö kyllä näyttää entiseltään mutta jossa vanhat oletukset eivät enää päde – aivan samoin kuin muuttuvat läheiset ja rakkaat ihmiset tutun näköisiksi mutta toimiltaan pelottaviksi zombeiksi.

Elävien kuolleiden yön vaikutus ei ollut välitön. Aluksi siitä ottivat onkeensa lähinnä espanjalaiset roskaohjaajat. Vasta Romeron oma jatko-osa Dawn of the Dead (1978) avasi tulvaportit. Sen vanavedessä etenkin eurooppalaiset kauhumaakarit pääsivät vapauttamaan hurmehenkiset splatternäkynsä. Yhtenä oleellisena vaikuttajana oli myös kotikatselun uusi ulottuvuus eli lähinnä vhs. Videolla mitä mielikuvituksellisemmat gorefestit löysivät yleisönsä. Mistään korkealentoisesta kulttuurista ei koskaan ollut kyse, mutta kulttimaine ja rajojen kokeilu olivat taattuja. Vuckovic yksinomaan listaa satakunta, tavalla tai toisella, oleellista 80-luvun zombielokuvaa. Seurannut vuosikymmen näyttäytyykin sitten välttämättömänä hikoilevantärisevänä jatko-osakrapulana, jolloin kovin merkittäviä elokuvia ei tehty.

Viimeisimpien kahdenkymmenen vuoden merkittävin zombiteos onkin oireellisesti vuonna 1996 alkanut Resident Evil -pelisarja, joka herätti uudelleen mielenkiinnon zombeihin ja toi mukanaan juuri sopivasti uutta näkökulmaa. Toinen oleellinen nimike on Danny Boylen elokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later, 2002), joka sekä taiteellisesti että kaupallisesti onnistuneena puhalsi zombeihin uudenlaisen hengen. Kyse ei ole vain niiden hemmetin "juoksevien zombien" ilmestymisestä kaanoniin vaan enemmänkin täysmittaisen zombiapokalypsin päivittymisestä nykyajan vainoharhaiseen maailmansykkeeseen. Zombit eivät enää olleet underground-friikkien hieman häpeiltyjä salarakkaita. Ne ottivat vampyyreilta paikan ihmiskunnan oleellisimpina yliluonnollisina uhkaajina, kun kulmahammaskaverit samaan aikaan muuttuivat ikuisesta puberteetista kärsiviksi teinityttöjen likistäjiksi (tyyliin Twilight). Viimeistään Walking Dead -tv-sarja (joka ei aivan ehtinyt Vuckovicin kirjaan) teki zombeista koko kansan huvia.

Vuckovicin kirja sortuu elokuvien vuosikymmeniä läpikäydessään listamaisuuden vääjäämättömään syntiin. Yllättävän hyvin hän kuitenkin onnistuu pitämään kiinnostuksen yllä; kirjoittajan vilpitön innostus aiheeseensa ei voi olla tihkumatta tekstiin ja vaikuttamatta näin lukijaankin. Kirjan tasossa tapahtuu kuitenkin selvä nosto isommalle vaihteelle sen viimeisessä luvussa, jossa käsitellään zombeja muissa medioissa kuin elokuvassa. Pienen palasensa huomiosta saavat kirjallisuus (pakko on kai myöntää, etteivät zombi koskaan ole erityisen litteraatti hahmo ollut), pelit (joihin zombi tuntuu yllättävän luontevalta yksiulotteisuudessaan), hieman turhanoloisesti musiikki, televisio ja sarjakuva; myös zombikävelyt eräänlaisena performanssitaiteen yksinkertaistettuna massamuotona saavat aukeamansa. Melkeinpä kaikista näistä olisi mielellään lukenut enemmänkin, mutta tilarajaukset ovat ymmärrettävät. Nyt lopun nopeat vilkaisut toimivat sopivina avauksina kiinnostuneelle mielelle hankki lisää tietoa muista lähteistä.

Runsaasti kuvitettu Zombies! on kevyt kirja lukea, ja se toimii erinomaisena perusteoksena etenkin zombielokuvaan. Tarkkoine hakemistoineen se on kätevät osa alan käsikirjastoa. Vuckovicin tyyli käsitellä tarkastelemiaan elokuvia on asiallinen muttei kuivakka; hän antaa persoonansa näkyä ilman että se häiritsisi lukijaa mitenkään. Hänen tiivistetyt mielipiteensä eivät yritäkään olla objektiivisia, vaan ne avaavat rehellisiä näkökulmia elokuvat nähneille ja toimivat sopivina kiihokkeina niihin vasta tutustuville. Tällainen lähestymistapa onkin ainoa toimiva tämäntapaisessa yleisesittelyssä.